In the Blood (2014)

Ohjaaja: John Stockwell
Tuotantomaa: USA/Iso-Britannia
Käsikirjoitus: James Robert Johnston, Bennett Yellin
Kieli: englanti, espanja
Arvioidun version pituus: 108 min
Arvioitu: helmikuu 2018
Budjetti: noin 10 miljoonaa USD
Ensi-ilta Suomessa: ei valkokangas ensi-iltaa Suomessa

Johdanto

kinopoisk.ru

Ihmisen veri, sisäelimet, luuydin, sormet, kädet, silmät, iho ja jopa se vaikeasti määriteltävissä oleva sielu. Kaikki nämä ovat sellaisia kohteita, joita elokuvien hullut lääkärit, vampyyrit, muumiot, rikkaat rikolliset ja häikäilemättömät miljardöörit itselleen halajavat. Jos ottaa yliluonnolliset olennot (vampyyrit, muumiot ja muut hirviöt) pois, niin elokuvien historiassa ihmisosien varastamisen teemoja pilkahtelee siellä täällä, mutta vasta 2000-luvulla aihetta käsittelevien elokuvien määrä on nopeasti kasvanut. Kieliikö se siitä, että elokuvien tekijät vain vastaavat yhteiskunnallisiin pelkoihin ihmisosien kaupan globaalista yleistymisestä? Ehkä.

Vaikea nopeasti ajatellen kuvitella, mutta moderneillakin ihmisten osien varastamista käsittelevillä elokuvilla on varsin usein selkeä kiinnekohta vanhoihin vampyyrikreivi Draculaa käsitteleviin elokuviin. Usein juuri rikas ja voimallinen yksittäinen taho pyrkii hankkimaan itselleen haluamansa väkisin – toisinaan kuvitellen sen luontaiseksi etuoikeudekseen ja toisinaan taas vain silkkaa pahuuttaan.

Juonitiivistelmä

Ava (Gina Carano) ja Derek (Cam Gigandet) viettävät häälomaansa hehkeällä paratiisisaarella jossakin ei-niin-kovin-kaukana Puerto Ricosta. Riemuisa loma katkeaa lyhyeen, kun onnettomuuden seurauksena Derek joudutaan viemään ambulanssilla sairaalaan. Paitsi, että Derek sitten katoaakin. Avan nyrkkien voimaa ja potkujen mahtia tarvitaankin pian, kun Ava alkaa kaivaa saaren kauniin pinnan alla kytevää inhan ja mädän kudelmaa etsiessään vimmaisesti ja kaikki kivet kääntäen kadonnutta miestään…

_12A4701.CR2

Kommentit

Ohjaaja John Stockwell ei ole ensimmäistä kertaa ihmisosien varastamisen äärellä tässä elokuvassa. Vuoden 2006 elokuva Turistas käsittelee hyvinkin samankaltaista skenaariota: siinä joukko nuorukaisia reppureissaamassa Brasiliassa kohtaavat viidakossa ihmisosien salakauppaa pyörittävän renkaan ja joutuvat näiden käsiin. Siinä missä Turistas-elokuva liehitteli epäonnistuneesti (turhaan) kauhuelokuvien faneja tarjotessaan kelpo suihkuja punaista kultaa, In the Blood-elokuva puolestaan kertoilee tarinansa varsin paljon laajemmalle yleisölle suunnatun jännärin muodossa. Turisteille sattuu ja tapahtuu. Elokuvia laajalti katsoneet tosin kurtistavat kulmiaan, sillä yhtymäkohtia Rainer Erlerin ohjaamaan saksalaiseen elokuvaan Fleisch (1979) ja sen saksalaiseen uudelleenlämmitykseen, Oliver Schmitzin ohjaamaan versioon Fleisch (2008) on kovasti, kovasti paljon.

John Stockwell pyörittää trilleriään rutinoidusti ja tarjoilee katsojalle mukavia punaisia lankoja seurattavaksi pitkin matkaa. Luis Guzman herkullisessa sivuroolissa rikollisten sätkynukkepoliisina tekee paljon elokuvan kokonaistunnelman eteen, mutta sen sijaan miespääosan esittäjä Cam Gigandet ei vakuuta tässä elokuvassa, jota seikkaa tosin kivasti lieventää se, että eipä hänellä nyt juuri monta kohtausta olekaan tarjolla. Stockwell taittaa tarinaa sutjakkaasti ja varmasti, mutta harmillisesti kohtausten välillä hankala nivoutuminen, leikkaukset, siirtymät ja kuvauksen tasapaksuisuus kielivät ehkä turhankin suuresta varman päälle pelaamisesta. Rouheammilla ja rohkeammilla tavoin kuvattuna ja leikattuna elokuva varmasti erottuisi edukseen keskikastista, sillä muay thai-ottelijasta MMA-ottelijaksi ja edelleen näyttelijäksi ponnistanut Gina Carano vahvan naisen vahvassa pääroolissa pystyy ja jaksaa kantamaan kokopitkän elokuvan taakan vaivatta ja onnistuneesti. Danny Trejon pieni sivurooli saarta pyörittävän gangsteriporukan jonkinmoisena kummisetänä tuntuu turhalta jos kohta tällaiseen rooliin rujon ulkomuodon omistava Trejo sopii toisaalta kuin nakutettu.

Yhteenveto

In the Blood on varsin ripeätahtinen ja toimivasti jaksotettu mutkaton trilleri, jonka kulmat ja särmät on jätetty hiomatta. Gina Carano Avan roolissa tappelemassa tietään eteenpäin selvittäessään miehensä katoamista toimii ihan hyvin. Selkeästi etenevä ja vauhdikas toiminta saa seurakseen hyvinkin mietittyjä ja jopa aavistuksen kauhun suuntaan kurkottavia suvantokohtia, mutta pitäytyy silti tukevasti perinteisen jännärin kuoseissa pois verellä läträämisen maaperältä. Tasaista ja varmaa jännitysviihdettä.

6/10.

_12A7205.CR2

Suicide Squad (2016)

Ohjaaja: David Ayer
Käsikirjoittaja: David Ayer
Tuotantomaa: Yhdysvallat
Arvioidun version pituus: 123 min
Arvioitu: elokuu 2016
Budjetti: 175 miljoonaa USD
Ensi-ilta Suomessa: 5.8.2016
Kieli: englanti

Johdanto

Eipä tainnut Robert Aldrich arvata 1967 elokuvansa The Dirty Dozen ensi-illassa miten suosittu tulisikaan olemaan tuossa elokuvassa käytetty idea kiristää vankeudessa riutuvia pahantekijöitä – todellisia tai syyttöminä vangittuja – suorittamaan vaarallista itsemurhatehtävää. Aldrich ei kuitenkaan ollut ensimmäisenä asialla, sillä Roger Corman ehti tehdä käytännössä saman jo vuonna 1964 elokuvallaan The Secret Invasion. Ja Sergio Leonen A Fistful of Dollars samalta vuodelta käyttää sekin samaa mekanismia (oudosti kuitenkin asia tuli itse ohjaajalle yllätyksenä, sillä kiristyskuvio lisättiin jälkikäteen tiedottamatta pääosaa näytellyttä Clint Eastwoodia tai ohjaaja Leonea!). Samaa mekanismia on sittemmin hyödynnetty ahkerasti elokuvissa kautta myöhempien vuosikymmenten. Useimmiten tarjousta esitetään yksinäiselle sudelle (vaikkapa Glaserin Running Man (1987)^[x]), Carpenterin Escape from New York (1981) tai jopa Luc Bessonin Nikita (1990)^[x]), mutta toisinaan isommillekin ryhmille (vaikka Castellarin The Inglorious Bastards (1978), de Tothin Play Dirty (1969) tai Ray:n Mercenaries (2014)). Varsin sotaisista lähtökohdista ponnistavaa mekanismia on hyödynnetty lukuisissa elokuvan lajityypeissä jopa komedioihin saakka (vaikkapa Mike Judge:n Idiocracy (2006)). Usein rikollisen tai rikollisjoukon pakotusta tehtäväänsä vielä tehostetaan esimerkiksi vaikkapa räjähtävillä implanteilla tai kaulureilla. Ja niin tälläkin kertaa: David Ayerin Suicide Squad -elokuvassa puuhastellaan mainitun mekanismin puhtaassa ytimessä ja ainoa uusi jippo vanhoihin verrattuna on, että tällä kertaa kaulaan istutetut implanttiräjähteet laukaistaan kännykkäsovelluksella. Kyseessä on siis sellainen killer app.

Juonitiivistelmä

Joukko superpahiksia värvätään Amanda Wallerin johdolla hallituksen hommiin salaiseen The Suicide Squadiin, jonka ainoana tehtävänä on mennä sinne, minne tavallisia ihmisiä ei oikein pysty lähettämään, mutta jonne sitten kuitenkin päästä pitäisi hallituksen hommia edistämään. Tällaisten tallaajien hallinta ei kuitenkaan ole helppoa ja eipä aikaakaan, kun yksi Wallerin suojateista intoutuu pyristelemään irti Wallerin ikeestä ja pistää pystyyn sellaisen shown, että koko planeetan tulevaisuus asettuu vaakalaudalle. Hip ja hop, Waller lähettää paikalle loput kööristään laittamaan jauhot suuhun riehujalle.

Kommentit

David Ayerin massiivisella 170 miljoonan jenkkitaalan budjetilla toteuttama toimintapläjäys skippaa tarpeettomana ryhmän yhteenhitsautumista saman teeman elokuvissa yleensä olevalla koulutusosiolla ja heittää heebot suoraan selleistään temmellyskentille painimaan ja paukuttelemaan. Briiffauskin jää puolitiehen, mutta kaipa olettamana sitten on, että pahikset ne kyllä osaavat pistää haisemaan ilman opastustakin kuin luonnostaan. Elokuvassa käytetään kyllä tovi aikaa superpahisten pikaiseen esittelyyn taustoittavine katkelmineen päivineen, mutta ongelmaksi muodostuu tässä se, että hahmoja on liikaa näin käsiteltäväksi ja kovin vähäisillä ennakkotiedoilla katsoja joutuu rakentamaan mielikuvansa hahmoista. Koska elokuvassa siirrytään rekrytoinnista suoraan tositoimiin ilman uusien työntekijöiden perehdyttämistä, hahmojen motivaatioihin, persooniin, maailmankatsomuksiin ja kokemuksiin ei ehditä paneutua riittävästi. Onneksi hahmoihin saadaan edes haihtuva haituva syvyyttä muutamien suvantokohtausten ja takaumien avulla.

Ayerillä on kova, kova kiire kohtauksesta toiseen, mutta vaikka sarjatulella vaihtuvat kohtaukset kiidättävät katsojaa hengästyttävällä vauhdilla, on ne sentään pyritty pitämään kuvauksen ja leikkauksen osalta suht koht selkeinä. Usein toiminnallisissa elokuvissa hiljaksiin elokuvan kuluessa kasvava tempo tuottaa tyydyttävämmän kliimaksin, mutta Ayerin elokuva nylkyttää kiimaisen koiran maanisella tahdilla ihan ensitahdeista lopputeksteihin. Mukaan mahtuu vain muutama rauhallisempi ja menoa tauottava kohtaus. Ilahduttavasti pääosassa heiluva, superpahis Deadshottia näyttelevä, Will Smith ei varasta aivan koko elokuvaa nimiinsä ja tilaa tarjoutuu maltillisesti myös muille superpahisten näyttelijöille. Hihitystä toki aiheuttaa se, että – aivan kuten Sylvester Stallone Danny Cannonin ohjaamassa Judge Dredd (1995) -elokuvassa – Will Smith ei suostu pitämään näyttelemänsä Deadshottin maskia tuokiota pidempään koko elokuvassa eli ihan niin suurta valtaa ei Ayerilla ole ollut, että superpahista näyttelevää supertähteä olisi saanut ruotuun. Elokuvan rakenne on hyvin yksioikoinen ja yllätyksetön. Esimerkiksi superpahis Slipknotin kohtalo on katsojalle päivänselvä samalla hetkellä, kun hänet esitellään. Odottamattomia yllätyskäänteitä ei löydy ja yksiä kiskoja pitkin puksuttava juoniveturi päätyy luonnollisesti sille ikiaikaiselle tietokonepeleistä tutulle Level Boss -asemalle, jossa pääpahiksesta piestään karvaiden vastoinkäymisten jälkeen ilmat pihalle. Tällä kertaa vastuullisen homman hoitaa toki seurueellinen ”hyvispahiksia”, joten pieni variaatio kaavaan sentään saadaan luontaisesti siitä. Yllätyksetöntä ja kaavamaista juonenkulkua onneksi sentään ryyditetään sekä hyvillä irtiotoilla näyttelijäntyössä että varsin kelvollisilla efekteillä kautta linjan. Toki on selvää, että isoilla pennosilla saa isoja efektejä, mutta jättimäisestä budjetista huolimatta Ayer on antanut tilaa ja vapauksia näyttelijöilleen ja efekteistä huolimatta näyttelijäntyö näkyy ja kuuluu edukseen kaiken tulituksen ja jyskeen keskellä. Eritoten Jokerin roolia näyttelevä Jared Leto astahtaa vallan moitteetta ikonisen pahiksen saappaisiin, mutta eivätpä Margot Robbie Harley Quinninä tai Jay Hernandez El Diablona jää pahasti jälkeen. Suuri määrä hahmoja verottaa kuitenkin elokuvaa kovasti ja eritoten hahmojen käyttäytymisen muutokset elokuvan edetessä motivointeineen päivineen tuntuvat liian hätäisesti mietityiltä ja jopa tarkoitushakuisilta (Gasp!). Harmillisesti pahisten joukko muuntuu aivan liian helposti ja tekopyhästi suorastaan sankarimaisiksi, vaikka mikään elokuvassa esitetty kannuste ei sinällään tunnu motivoivan paatuneita rikollisia pyyteettömiksi auttajiksi. Loppukohtauksen käänteet ovat toki arvattavia ja puhkikaluttuja, mutta erityisesti loppukohtauksessa sankarijoukkoa on vaikea mieltää pahimmista pahimmiksi superpahiksiksi, joita pahempia ei kuulemma missään muualla ole. Pikaista maailmanloppua kaavailevan Level Bossin nitistämiseksi lähetetään ensimmäiseen yhteiseen tehtäväänsä joukko rikollisia, joka seikka herättää tietenkin myös luontaisesti kiintoisan kysymyksen siitä, että kesälomallako kalastelemassa ja kaljaa juomassa ovat ne oikeat DC:n multiversumin supersankarit, jotka normaaliarkipäivinä hoitelevat tällaiset apokalyptiset superkriisit?

Yhteenveto

Viihdyttävä, mutta kovin kiireinen sarjakuvafilmatisointi sarjakuvayhtiö DC:n multiversumin muutamista superpahiksista yhdessä ja samassa paketissa riehumassa. ADHD -väki varmaan tykkää kovasti, koska kahteen tuntiin ehtii mahtua aikamoinen läjä pauketta ja pärinää, mutta vapaasti hengittävien henkilöiden on vaikea pysyä perässä kaiken kiireen, jytinän ja hätiköinnin keskellä. Hieman yllättäen kuitenkin elokuva on melko totista puurtamista ja komedialliset aspektit on tieten sysätty hyvin vaatimattomiksi – jopa taka-alalle. Hersyvät, nauruhermoja koetteleviksi tarkoitetut kokonaiset kohtaukset loistavat poissaolollaan, vaikka otollisia kohteita tässä skenaariossa olisi ihan jonoksi asti. Edes kilpailevan talon Marvelin normituotannon (Avengers, Iron Man, Thor, Captain America…) teosten huumoritasolle ei oikein tunnuta päästävän. Totisuus hieman kismittää ja väkisinkin jää sellainen tunne, että DC:n superpahikset eivät saa pitää hauskaa, koska olisi liian epäkorrektia sellainen meno. ”Munkki päivässä pitää nutturan löysällä” -mottoa olisi voinut enempikin noudattaa; kyllä kaiken tärinän ja pärinän sekaan olisi mahtunut muutakin kuin pellin taivutusta räjähteillä ja tulitukiaseilla.

5/10

The Wax Mask (1997)

Ohjaaja: Sergio Stivaletti
Käsikirjoittaja: Dario Argento, Lucio Fulci, Daniella Stroppa
Tuotantomaa: Italia/Ranska
Arvioidun version pituus: 98 min
Arvioitu: kesäkuu 2007
Ensi-ilta Suomessa: ei teatterilevitystä Suomessa
Budjetti: noin 1-2 miljoonaa USD Kieli: italia

Johdanto

Kyllähän se aikanaan nosti kiihkosta sydämen pumppaustahtia, kun kuulimme, että vihdoinkin italialaisen kauhuelokuvan kaksi keskeistä tekijää Dario Argento ja Lucio Fulci lyövät hynttyynsä yhteen yhteisen elokuvan merkeissä. Ja kun vielä tarkoitus oli toisintaa muunnelma goottikauhun yhdestä merkittävästä merkkipaalusta eli Vincent Pricen mestarillisesti tähdittämästä Andre de Tothin vuoden 1953 elokuvasta House of Wax, odotukset vielä kipusivat entisestään, että jospa saapasmaan 1990-luvulla pahasti näivettynyt kauhuelokuvien rintama saataisiin uuteen nousuun. Pientä skismaa syntyi heti kärkeen, kun Argento halusi ohjata elokuvaa huomattavasti verisempään suuntaan kuin goottihenkistä tunnelmapalaa ajatteleva Fulci. Pitkäksi venähtäneen esituotantovaiheen aikana Lucio Fulci kuitenkin menehtyi ja Dario Argentolla piti kiirettä muiden projektien kanssa. Argento hankki ohjaajaksi lopulta pitkäaikaisen tuttunsa, monissa liemissä ja lukuisien italialaisten ohjaajien alaisena keitetyn efektispesialistin Sergio Stivalettin esikoiskokopitkäänsä ohjaamaan. The Wax Mask -elokuva noudattelee alkuperäisen teemaa kohtuullisen tarkasti, mutta esikoisohjaustaan tekevä Sergio Stivaletti muokkasi lopulta elokuvasta erikoisen hybridin – yhtäältä tunnelmallisen, jopa romanttissävytteisen goottikauhuelokuvan, ja toisaalta tyylin etusijalle asettavan tuhdin verimässäilyn. Oudosti käsikirjoitukseen on hiipinyt myös suoraan steampunk-lajityypin kuvastoa, joka ehkä käy yhteen elokuvan sarjakuvamaisen ilmiasun kanssa, mutta joka tuntuu aavistuksen päälle liimatulta.

Juonitiivistelmä

1900-luvun alun Pariisissa murhataan nuoripari julmasti. Murhaajana on mystinen maskiin pukeutunut mies, joka repii keinotekoisella kädellä uhrien sydämet suoraan rinnasta. Raakuuksien silminnäkijänä eloon jää vain nuori tyttö. 12 vuotta tapahtumien jälkeen Roomaan avataan uusi vahakabinetti, joka houkuttelee kävijöitä toisintamalla kuuluisia kohtauksia julmista murhista. Kokemuksia hakeva nuori mies jää vedonlyönnin vuoksi vahakabinettiin yöksi, mutta hänen kohtalonsa on tulla murhatuksi yön aikana. Pian kuolema alkaa kylvää satoa Roomassa ja samaan aikaan vahakabinetin vahanukkien määrä alkaa epäilyttävästi kasvaa…

Kommentit

Stivaletti on toiminut useampienkin italoelokuvantekijöiden talleissa (Bava, Argento, Fulci, Soavi…) efektimiehenä. Varsinkin Argenton vaikutus näkyy kuvaustyylissä ehkä jopa hiukan kiusallisestikin imitoimisena. Vaikka sinällään The Wax Mask elokuvana toimiikin ihan kelvosti, ei Stivaletti kuitenkaan kykene tuomaan elokuvaan sellaista latausta ja hurmosta, jotka nostaisivat hänet oppi-isiensä tasalle. Stivalettin itse puuhaamat efektit ovat sen sijaan taattua italohäröilyä limaisimmillaan ja romanttisen goottilaisuuden unohtaa nopeasti, kun veri alkaa virrata vuolaina virtoina. Juonenkuljettajana Stivaletti ei oikein tiedä mihin suuntaan matkaisi ja päätyy lopulta hieman turhankin kärkkäästi käyttämään välähdyksenomaisia takaumia selventääkseen muutoin varsin hämäräksi jäävää tarinaa. Italialaisittain Stivaletti panostaa suurimmat paukkunsa tyyliinsä ja onnistuukin taikomaan tyylillään tenhoa teokseen. Tunnelma tiivistyy paikoin onnistuneesti ja keinoina Stivaletti käyttää jopa tribuutinomaisesti kauhuelokuvan alkuaikojen keinoja ylinäytellyistä kasvokuvista seinille piirtyviin varjoihin. Tyyliltään The Wax Mask muistuttaakin teoksena vahvasti 1900-luvun alun kauhuelokuvia, mikä lienee ainakin osittain tarkoituskin ottaen huomioon itse tarinan epookin. Näyttelijät puskevat rooliensa läpi joten kuten auttavasti eikä kukaan nyt sinällään erotu joukosta edukseen tai haitakseen. Argenton tavoin Stivalettikin on näemmä naisrooliensa valinnoissa keskittynyt keskimääräistä kauniimpiin sukupuolensa edustajiin. Alastomuuttakaan ei elokuvassa toki kaihdeta – jos kohta ei nyt mitenkään erityisesti korostetakaan. Vaikkakin vahakäsittelytuoliin sidottu yläosaton nuori nainen ajaakin aavistuksen elokuvaa eksploitaatiokauhun suuntaan, pääosa elokuvan tunnelmasta ja hengestä tulee kuitenkin muista lähteistä.

Musiikillisesti Stivaletti on elokuvassa sitoutunut vahvasti vanhahtavaan goottilaiseen henkeen ja tukee sinfonisilla äänivalinnoilla elokuvan yleisilmettä oikein hienosti. Jopa mykkäelokuvien aikakausi avautuu elokuvasta välähdyksittäin, mutta toisaalta paikka paikoin tuntuu kuitenkin siltä, että Stivaletti ei ole aivan kyennyt pitämään sormiaan tarpeeksi kurissa. Nimittäin melankolinen ja melodinen sinfonia ei ole mitenkään hienosti harmoniassa elokuvan ankaramman verisen sisällön kanssa. Niin tai näin niin elokuvan ääniraita tekee elokuvasta huomattavasti kiintoisamman katsottavan. Toki pitää muistaa, että ei tuollaisilla musiikillisilla valinnoilla jännityselementtejä tueta ja siksi katsojalta vaaditaan hieman avarakatseisuutta tai goottihenkisyyttä elokuvaa lähestyttäessä. Varsin kehnosti se siis onnistuu jännitystä luomaan.

Yhteenveto

Sergio Stivalettin The Wax Mask on vanhanaikaisuutta huokuva goottihenkinen kauhuelokuva, joka ylpeilee tyylillisellä lähestymistavallaan eikä anna periksi modernin elokuvantekemisen tarpeelle painottaa tuotantoarvoja tyyliä tai tarinaa merkityksellisimmiksi. Stivaletti ei kuitenkaan osaa tuoda elokuvassa esille muuta kuin ihan ok osaamista ja siksi The Wax Mask harmillisesti jättäytyy hieman vaisuksi, paikoin teennäiseksi ja vain ihan jees-leffaksi. Eikä Stivaletti selvästikään ole vahvimmillaan näyttelijöiden ohjauksessa – vaikka näyttelijöiden työ ei nyt alan huonoimmistoa olekaan, ei se kyllä ole parhaimmistoakaan. Varsin monissa kohtauksissa tuntuu siltä, että ohjaaja keskittyy mieluummin veristen efektien kanssa läträämiseen kuin näyttelijöiden ohjaamiseen. Liekö sitten syy siinä tai muualla, mutta varsin harvakseltaan Stivalettiä on sittemminkään nähty ohjaajan pallilla.

5/10

Day of the Dead 2: Contagium (2005)

Ohjaajat: Ana Clavell, James Glenn Dudelson
Käsikirjoitus: Ana Clavell, Ryan Carassi
Tuotantomaa: Yhdysvallat
Arvioidun version pituus: 103 min
Arvioitu: syksy 2007
Budjetti: noin 1 miljoona USD
Kieli: englanti

Johdanto

Kun zombie-kauhun isopappa George A. Romero oli lopulta yksitellen saanut zombie-trilogiansa teattereihin saakka, näitä kutakin seurasi kokonainen leegio zombie-elokuvia, joista vain harvasta on sittemmin tullut koko lajityypin kannalta kiinnostavia tapauksia. Zombiet kyllästivät valkokankaat muutamassa vuodessa ja lopulta 1990-luvulle tultaessa zombie-elokuvia ei enää juurikaan tehty muutamia poikkeuksia lukuunottamatta. Tuon ajan anglo-amerikkalaisten zombie-elokuvien viimeisiä kuolonkorahduksia koettiin 1980-luvun vaihtuessa 1990-luvuksi ja 1990-luku olikin anglo-amerikkalaisille zombeille varsin kuollut jakso, jona aikana vain muutama yliammuttu splatter-komedia (kuten Sam Raimin Army of Darkness (1992) ja Peter Jacksonin Braindead (1992)^[x]) ja uusintafilmatisointi (Tom Savinin Night of the Living Dead (1990)^[x]) pystyi nousemaan selluloidikuonasta kiinnostaviksi genressään muidenkin kuin alan paatuneiden harrastajien keskuudessa. Sen sijaan Italia, Hong Kong ja Japani pitivät iki-ihanat ystävämme zombiet raikkaassa tekohengityksessä 1990-luvun ajan tarjoten sopivasti uutta ja ihmeellistä genren kasvualustaksi. Vaikka valikoima siis 90-luvulla onkin vaatimatonta, genre pysyi kuitenkin hengissä. Kymmenen vuoden hiljaiselon jälkeen 2000-luvun alku alkoi näyttää jälleen suopeammalta zombeille ja kauhulle lajityyppinä yleensäkin. Vaikka alalla oli toki 2000-luvun alkuhetkinä muitakin toimijoita (esim. Ryuhei Kitamuran Versus (2000) nousee helposti mieleen), kuitenkin Paul W.S. Andersonin Resident Evil (2002)-, ja Danny Boylen 28 Days Later (2002)^[x] -elokuvien kaupalliset menestykset ja tavanomaista laajempi katsojakunta avasivat uusia ovia zombie-elokuvien tekijöille. Vaan uutta nousua seuraa väistämättä myös kiusallinen imitoijien, rahastajien ja rip-offien maihinnousu. Aivan kuin kolme vuosikymmentä aikaisemminkin.

Juonitiivistelmä

Elokuvassa mielisairaalan (oudosti eivät kuitenkaan kovin hullun oloiset) potilaat löytävät vuodelta 1968 peräisin olevan termospullon (!), jonka avaaminen altistaa porukan hassusti leijuville zombie-huuruille, jotka vaeltelevat ympäriinsä kuin bioluminoivat voikukan siemenet. Näitä hönkäisseet potilaat muuttuvat sitten nopeasti zombeiksi ja pistävät muut suihinsa. Siinä sivussa pohditaan mahdollisen vastalääkkeen käyttöä ja katsastetaan muuttumisprosessia.

Kommentit

Jep. ”Elokuva” on juuri niin silkkaa skeidaa kuin lyhyestä juonitiivistelmästä voi päätelläkin. Ohjaajat Ana Clavell ja James Glenn Dudelson ovat niin pihalla koko elokuvan ajan, että zombie-raukkojen puolesta oikein hävettää. Clavell/Dudelson parivaljakko alkaakin profiloitua samaan kastiin pahamaineisen Uwe Bollin kanssa oikeasti huonojen leffaviritelmien sarjatekijänä. Pääohjaajan roolissa häärivä Ana Clavell ei yksinkertaisesti osaa päättää suuntaa elokuvalle. Tekijät yrittävät säälittävästi pelata vuoroin reipashenkisen splatter-komedian ja vuoroin vakavailmeisemmän kauhun keinoin lainaten milloin mitäkin milloin keneltäkin paremmalta taitajalta. Clavell epäonnistuu tyystin edes alkeellisimman tunnelman luomisessa eikä koko elokuvan yli 100-minuuttisen kulun aikana onnistu rakentamaan ensimmäistäkään tiivistettyä kauhukohtausta. Melko paljon syytä surkeasta hoopoilusta valuu suoraan hirvittävien näyttelijöiden syliin, mutta tosiasiassa zombie-elokuvan voi tehdä vaikka ruoka- ja viinapalkalla (kuten Lucio Fulci osoitti Zombie Flesh Eaters (1979) -elokuvansa kohdalla; budjettisyistä iso joukko ”näyttelijöistä” oli puistoista haalittuja laitapuolen kulkijoita, jotka suostuivat maskattavaksi ja zombeilemaan viinapalkalla), joten lopullinen epäonnistumisen keila kohdistuu nimenomaan ohjaajiin. Clavell ei nimittäin hallitse myöskään tiivistyvän jännityksen kehittämistä alkuunkaan, elokuvan rakenteellista jaksottamista edes alustavasti kiinnostavaksi eikä osaa rytmittää kohtauksia järkeväksi jatkumoksi. Kun tähän päälle vielä paiskataan alkeellisen huonot maskeeraukset ja efektit sekä aneeminen ääniraita, ei jäljelle jää katsojalle kuin kiukusta kynsinauhaan asti pureksitut tyngät sormien päähän.

Yhteenveto

Day of the Dead 2: Contagium pelaa aivan täysin zombie-elokuvan uudella buumilla rahastaen eikä se osaa edes päättää omaa tyylilajiaan kunnolla. Ollako zombie-elokuva, zombie-parodia, zombie-komedia vai peräti jotain ihan muuta? Lopulta se ei ole mitään näistä vaan pelkästään karmivan huono elokuva, joka sattuu ratsastamaan tyrkyllä olevalla zombie-teemaisten elokuvien huumalla. Elokuvan käsikirjoitus on aneemisen huono eikä sen näyttelijöitä haluaisi nähdä missään enää koskaan. Ei voi suositella edes zombie-genrestä yleisesti kiinnostuneille. Tätä katsomalla tietää takuuvarmasti osuneensa pahnan pohjimmaisten joukkoon. Pitää kuitenkin muistaa, että joku jossakin on kuitenkin tämänkin elokuvan tekemiseen kaivanut kuvettaan kokonaisen miljoonan verran.

1/10

28 Days Later (2002)

Ohjaus: Danny Boyle
Käsikirjoitus: Alex Garland
Tuotantomaa: Iso-Britannia
Ensi-ilta Suomessa: 28.2.2003
Arvioidun version pituus: 113 min
Arvioitu: syksy 2007
Budjetti: noin 8 miljoonaa USD
Kieli: englanti

Johdanto

Kun zombie-kauhun kummisetä ja koko nykyisen zombie-elokuvien kuvaston rakentaja George A.Romero yritti 90-luvulla päästä uudelleen käsiksi zombie-leffojen tekoon, ei hänen soittoihinsa tuotantoyhtiöistä vastattu, kirjeitä ei luettu eikä rahoittajia ilmaantunut. Romero yritti vuosien ajan päästä laajentamaan omaa trilogiaansa laajemmaksi, mutta vallalla olivat uudet tuulet. Ennen vuosituhannen vaihtumista kuitenkin Romerolle olisi avautunut tilaisuus päästä ohjaamaan kokonainen sarja zombie-lajityypin elokuvia japanilaisen peliyhtiö Capcomin suunnitellessa Resident Evil -peleilleen elokuvasovituksia. Se ei kelvannut Romerolle, koska tyyli oli erilainen mitä hän halusi ja taiteelliset erimielisyydet johtivat välien kariutumiseen. Uuden vuosituhannen uudet tuulet pyyhkäisivät Romeron mätänevien paarustajien joukkiot tieltään ja toivat tilalle uudenlaiset zombiet; ei pelkästään ulkonäön ja käyttäytymisen puolesta, mutta myös vertauskuvallisilla tasoilla. Toisaalta mikäs sen hienompaa, kuin että joukkoon synkkään liittyy uusiakin nimiä ja että wanhaa tuuletetaan uusilla tempuilla; sehän vain kertoo lajityypin elinvoimasta ja kyvystä muuttua, kasvaa ja kehittyä. Uutta verta teurastuksen linjastolle tuo tässä Danny Boyle, jonka nopeat ja raivoisat elävät kuolleet edustavat aivan omanlaistansa zombie-elokuvien kaartia silti vertautuen helposti Romeron töihin sisältönsä moniulotteisuuden myötä. Boyle ehti jo aiemminkin urallaan saada aikaan melkoista tutinaa Euroopan markkinoilla vinksahtaneen huumorin elokuvillaan Shallow Grave (1994)^[x] ja Trainspotting (1996) vakiinnuttaen asemansa pätevänä ohjaajana. Vuoden 2000 Boylen ohjaus Alex Garlandin romaanin pohjalta, The Beach (2000), sai Garlandin vakuuttuneeksi, että Danny Boyle pitää saada ohjaamaan hänen uusin käsikirjoituksensa zombie-elokuvaksi ja Garland todellakin onnistui tässä tavoitteessaan. Vaikka Boylen elokuvassa 28 Days Later vinksahtanutta vipinää huumorin osaltakin on kyllä olemassa, mikään komedia ei suinkaan ole kysymyksessä. 28 Days Later on samalla myös ensimmäisiä uuden zombie-kerronnan airuita ja pesunkestävä kauhutrilleri, jonka vaikutukset zombie-elokuvien uudessa nousussa 2000-luvulla ovat kiistattomasti nähtävissä.

Juonitiivistelmä

Joukko eläinaktivisteja vapauttaa laboratoriokokeissa käytettyjä apinoita häkeistään tietämättä mille eläimet on alistettu. Eipä aikaakaan, kun apinoista nopeasti leviävä tauti hyppää ihmisiin ja sotkee Iso-Britannian Lontoon elämän kokonaan muuttaen sen asukkaat raivopäisiksi tappokoneiksi villisti levittäen tartuntaa. Polkupyörälähetti Jim (Cillian Murphy) herää yksin sairaalassa säästyttyään onnekkaasti raivopäiden hyökkäyksiltä ja lähtee tutkimaan autioituneen oloista ympäristöään. Pian selviää, että hän on vain yksi satunnaisista eloonjääneistä koko Lontoon alueella tai kenties jopa koko maassa. Raivopäät eivät kuitenkaan ole kadonneet minnekään; ne metsästävät suoranaisina laumoina vielä elossa olevia antamatta koskaan periksi. Jimin selviytymistaistelu on vasta alussa.

Kommentit

Ohjaaja Danny Boyle vakuuttaa elokuvansa sutkean nopeilla leikkauksilla, kiireisillä kuvakulmilla ja synkeällä atmosfäärillä olevansa tällaisen kipakan trillerin tekijäksi juuri sopiva henkilö. Kun vielä elokuvan äänimaailma tukee ohjausta ja juonta, on erinomaisen tiukka ja tiivis kauhupaketti kasassa. Käsikirjoitus on suorastaan nerokas ja lähtökohtaisesti pakenevien ihmisten psyykeen päästään pureutumaan uskottavasti ja heihin saadaan riittävää syvyyttä tapahtumien taustojen tueksi. Selviytyjien taustoihin ja persooniin uppoudutaan tarpeeksi, jotta näistä hahmoista ja näiden kohtaloista voi välittää. Boyle kuvaa elokuvassaan myös paljon muuta kuin pelkän kuvituksen sinällään erinomaiselle tarinalla. Se ottaa tiukasti kantaa sosiaalisiin ongelmiin ja pureutuu ihmisyyden olemukseen ja ongelmakohtiin. Alussa kuvattu silpomisia, murhia ja tuhoa katsomaan pakotettu apina on suora metafora alimman sosiaalisen luokan vaihtoehdottomuuteen ja niihin keinoihin, joilla tämä yhä kasvava sosiaalinen ryhmä pidetään aisoissa. Kun mikään ei enää riitä, pääsee tuho irti eikä historiassa tarvitse mennä kovin kauas taaksepäin huomatakseen vertauskuvan osuvuuden nykypäivän yhteiskuntiin. Ihmisen julmuus toista ihmistä kohtaan kertautuu osuvasti elokuvan jälkimmäisessä puoliskossa, kun käy ilmi, että raivopäisten tappajien kynsistä pakeneminen sotilaiden turvaamaan linnoitukseen on aivan yhtä huono vaihtoehto kuin joutua villien massojen repimäksi. Selviytyminen ei riitä – perustarpeiden tyydyttämisen jälkeen nälkä alkaa taas kasvaa vaikka yhteinen vihollinen on kirjaimellisesti aidan takana. Juonen seuraaminen vaatii hieman tarkkaavuutta ja monet asiat katsoja joutuu itse päättelemään. Nuo asiat ovat kuitenkin järkevästi pääteltävissä ja nerokkaasti esitetty vihjeinä katsojille. Juoni kantaa ovelasti loogisten sudenkuoppien ylitse ja Boyle avittaa katsojaa hienovaraisilla vihjeillä kohtauksissa, jotka ehkä alussa tuntuvat turhilta, mutta avautuvat täyteen kukkaansa ajatustyön jälkeen.

Danny Boyle näyttää myös kaapin paikan niille tuhansille keskitason ”kauhuohjaajille”, jotka luottavat vain raa’an ja brutaalin kuvan tai efektien voimaan tarkentamatta syitä, seurauksia tai rakentamatta riittävää motivaatiota esitetylle. Hyvin yksinkertaisilla tempuilla Boyle saa nimittäin aikaiseksi poikkeuksellisen hyytäviä kohtauksia ilman pisaraakaan verta tai edes väkivallan uhkaa. Täysin hiljaisen Lontoon kuvaus ja kadonneiden ihmisten omaisten liimaamat laput Piccadilly Circuksella ovat näitä Boylen poikkeuksellisen onnistuneita tehokeinoja, joilla synkkä painostavuus iskostuu mieliin takuuvarmasti. Danny Boyle tekee käsikirjoituksen kauhuskenaariosta monella tasolla toimivan ja kykenee hyödyntämään videolle pääosin taltioidun käsivaraisen kuvauksen alkuvoimaisen tehon ajamatta sitä kuitenkaan liian suureen rooliin. Samalla päästään myös tutkimaan ihmisyyttä vakavammin; yhteiskunnan ja sosiaalisten ongelmien tilaa ja ihmisten vaistojen, perustunteiden ja -tarpeiden luontaisesti synnyttämiä tilanteita. Jimin kasvutarina nuorukaisesta vastuuta kantavaksi aikuiseksi mahdutetaan uskottavasti myös elokuvan raameihin ja kun vielä taudin aiheuttamaan raivon tilaan pääsemiseksi ei lopulta edes tarvitakaan itse tautia, Boyle paukauttaa kunnarin.

Mini-DV-tallenteena käsivaraisella SD-laadun videokameralla monin paikoin kuvattu elokuva on samalla teknisesti taiturimainen. Halvan kuvauskaluston heikon erottelukyvyn ja kehnon väritoiston ominaisuuksia käytetään kiinteänä osana elokuvan visuaalista ilmettä myös psykologisessa mielessä. Ylivalottuneet kohtaukset, suttuinen ja alkukantainen kontrasti sekä ovelat keinot kohtausten valaistuksessa yht’aikaa pitävät yllä illuusiota halvasta, lähes dokumentaarisesta, amatöörituotannosta sekä ylittävät sen tason, johon käsivaraisella videokamerakalustolla normaalisti teknisesti päästään. Haittapuolena digitaalisella videokameralla taltioinnissa on toki se, että lähdemateriaalin digitaalinen resoluutio on automaattisesti lukittuna kaluston tasoon; sitä ei voi teknisesti kasvattaa, joten tulevaisuuden katsojien on aina ja ikuisesti tyydyttävä elokuvan raa’an suttuiseen ilmiasuun.

Yhteenveto

Ihan kaikille katsottaviksi elokuvaa ei voi suositella sen kohtuullisen järkyttävän sisältönsä vuoksi. Visuaalinen sisältö ei ole mitenkään erityisen häiritsevää; tämä järkyttävämpi osasto on psykologisella puolella. Elokuvaa voi varauksetta suositella zombie-elokuvien tai yleisemminkin kauhuelokuvien ystäville; itse asiassa elokuva on modernien pikajuoksija-zombieiden keskeinen teos. Romeron paarustajia Ainoina Oikeina(TM) zombeina pitävät katsojat tietty varovat visusti lokeroimasta tätä zombie-elokuvien kastiin ensinkään, mutta jos örmöjen lähtö- ja liikenopeuden jättää huomiotta, yhtäläisyyksiä genren valioihin ei ole vaikea kaivaa esille. Hirviöelokuvista vähemmän välittävien ja enempi vakavampien aiheiden kanssa viihtyvät katsojat saavat toki hekin varmasti elokuvasta paljon irti, kunhan uskaltautuvat kurkkaamaan kauhun ja hektisesti sykkivän synkemmän sisällön tuolle puolen.

8/10

Battle of the Damned (2013)

Ohjaus: Christopher Hatton
Käsikirjoitus: Christopher Hatton
Tuotantomaa: Yhdysvallat / Singapore
Ensi-ilta Suomessa: ei ensi-iltaa Suomessa
Budjetti: 8 miljoonaa USD
Arvioidun version pituus: 89 min
Arvioitu: lokakuu 2017
Kieli: englanti

Johdanto

Vihollisen kansoittamalta tai muutoin vihamieliseltä alueelta yhden ja vain yhden henkilön kontolle alistetut pelastustehtävät ovat olleet elokuvien vakiokuvastoa jo pitkään ja kattavat kokonaisen joukon eri lajityyppejä. Toiminta- ja tieteiselokuvien saralla teemaa alettiin hyödyntää kunnolla oikeastaan kuitenkin vasta 1980-luvulla. Kyllähän esim. lännenelokuvissa yhden miehen pelastustehtäviä oli jo nähty aiemminkin (vaikkapa Budd Boetticherin Comanche Station (1960)) eikä teema vieras ollut rikostrillerien puolellakaan (esim. Jack Smightin Harper (1966)). 1980-luvulle saavuttaessa oli jo havaittavissa, että elokuvien päätähdiksi yhä useammin kelpuutettiin yksittäinen henkilö, jonka olkapäille asetettiin elokuvan onnistumisen painolastia. Vielä 1960-luvulla esimerkiksi juuri mahdottomilta tuntuvissa vaarallinen pelastustehtävä -tyypin elokuvissa kerättiin nimenomaan joukkio tai kaksikko hoitamaan homma tai ainakin sopiva apuri sille päätähdelle. Epäilemättä 1970-luvulla rajusti yleistyneet oman käden oikeutta jakavat vigilante -elokuvat ovat olleet taustoittajina siirtymälle joukkioista yksittäisten henkilöiden suorituksiin. Paul Kerseyn (Charles Bronson elokuvassa Death Wish (1974)^[x]), Harry Callahanin (Clint Eastwood Dirty Harry -elokuvasarjan elokuvissa alkaen ensimmäisestä elokuvasta Dirty Harry (1971)), Walkerin (Lee Marvin elokuvassa Point Blank (1967)), Buford Busserin (Joe Don Baker elokuvassa Walking Tall (1973)) ja Travis Bicklen (Robert de Niro elokuvassa Taxi Driver (1976)) hahmojen saavuttamat suosiot elokuvateattereissa ovat epäilemättä keskeisiä tekijöitä tässä siirtymässä ja varmasti suoria edeltäjiä 1980-luvun yhden henkilön armeija -tyyppisille pelastustehtävä-elokuville. Malliesimerkkejä näistä ovat John Carpenterin Escape From New York (1981) ja Mark L.Lesterin Commando (1985)^[x], mutta James Cameronin Aliens (1986)^[x] istahtaa sekin koko lailla lähelle, kun Ripley (Sigourney Weaver) teippaa pyssyt tanaan ja lähtee omin pikku kätösin pelastamaan Newtia (Carrie Henn). Näistä elokuvista on sittemmin tullut ikonisia genrejään tyypittäviä valioyksilöitä ja niillä on ollut kiistattoman suuri vaikutus alan tekijöiden myöhempiin tuotantoihin ja joita myös on valitettavasti sittemmin kopioitu ihan riesaksi asti.

Juonitiivistelmä

Peijoonin pellet eli biologisia virusten muunnelmia laboratorioista vapaaksi päästävät tiedemiehet iskevät jälleen; tällä kertaa nimeltä mainitsemattomassa kaakkoisen Aasian kaupungissa. Siinä vaiheessa, kun Max Gatling (Dolph Lundgren) pyydetään apuun pelastamaan äärest tärkeän dirikan tytär Jude (Melanie Zanetti) keskeltä karanteenialuetta, on paskamyrsky jo pyörinyt hyvän tovin ja eristetyssä miljoonakaupungissa on enää lähinnä eläinten lailla käyttäytyviä zombeja jonottamassa mahdollisuutta kaapaista elävien lihaa omaan suuhun. Max menettää nopeasti koko tiiminsä etsiessään Judea ja joutuu taistelemaan joka metristä edetessään kaupungissa. Onni(?) on kuitenkin myötä ja pian Max huomaa olevansa mukana pienen eloonjääneiden ryhmän juonitteluissa ja selviytymiskamppailussa. Yllättävää apua kaupungin tuholaistorjuntaan tarjoavat paikalle omin avuin(!) törmäävät ja kelpo asein varustautuneet huoltorobotit! Vaan ehtiikö Max pelastaa blaa blaa jne jne … no ehtii tietenkin!

Kommentit

John Carpenterin Escape From New York (1981) on tämän elokuvan selkeä innoituksen lähde ja käytännössä Christopher Hatton on kopioinut Carpenterin elokuvasta hyvinkin puolet. Ei ole sattumaa, että Battle of the Damned -elokuvassa pientä selviytyjien joukkoa johtaa ilmeisen yksinvaltiasmaisella otteella mies nimeltä Duke. Carpenterin elokuvassahan New Yorkin eristysalueen johtajana toimi juurikin Isaac Hayesin näyttelemä The Duke. Alun perin herra Hatton oli aikeissa tehdä jatko-osa omalle aiemmalle elokuvalleen (ohjaus ja käsikirjoitus) Robotropolis (2011), jossa elokuvassa ohjelmistovian vuoksi riehaantuneet prototyyppiasteella olevat teollisuusrobotit aiheuttavat kovasti päänvaivaa alkaessaan käydä holtittomasti ihmisten kimppuun. Elokuva kuitenkin oli lievästi sanottuna surkea ja kiittäkäämme robottien suojelusenkeleitä siitä, että elokuva ei ole jatkoa saanut. Mutta aivan kokonaan ei Hatton hylännyt ajatustaan saada teollisuusrobotit vielä toiseenkin elokuvaan ja niinpä ne on sitten otettu osaksi Battle of the Damned -elokuvaa, vaikka elokuvilla ei ole mitään muita yhtymäkohtia toisiinsa kuin mainitut robotit. Sieltä ne vaan kulman takaa joukkona elokuvan puolivälissä paarustavat esiin kyykkäämään zombeja eikä aikaakaan, kun sankarimme Max Gatling nousee robottiarmeijan (no joo; puoli tusinaa niitä vain sitten lopulta kuitenkin näytetään) kunkuksi käskien peltiheikkejä milloin mihinkin puuhasteluun. Robottien kävely ikään kuin suoraan toisesta elokuvasta tähän elokuvaan lienee ihan tuolla top-10 -listalla kinastelemassa elokuvahistorian hölmöimmistä cameo-rooleista. Toisaalta kuitenkin peltiheikit luovat elokuvan sävyyn oman oudon kiehtovan kahjouselementtinsä lisää, sillä ihan kovin vakavissaan tällaista elokuvaa ei pidä ottaman nyt noin muutoinkaan. Hatton (ohjaaja, käsikirjoittaja) ja Lundgren (tuottaja, päärooli) tajuavat tilanteen ja tekevät elokuvan yleisestä ilmeestä sopivan hölmön eivätkä antaudu tekemään liian vakavissaan, joka on alalla valitettavasti melkoinen helmasynti. Lundgrenin machoilu, one-linerit ja robottien kanssa puuhastelun sisäänrakennettu kahjous saavat kieltämättä aikaan hymyilylihasten nykimistä ja ajoittaista hekotteluakin, mutta totuuden nimessä elokuvan koominen puoli olisi voitu viedä vielä selkeästi pidemmällekin. Harmillisesti kuvio eloonjääneiden sisäisestä köydenvedosta tuntuu melkeinpä huonolta The Walking Dead -jaksolta vailla järkeviä kiinnekohtia siihen todellisuuteen, joka vallitsee zombien hallitsemilla kaduilla. Ja kun Max Gatling saapuu järkyttämään onton ryhmän herkkää tasapainoa, ei ohjaaja Hatton enää oikein hallitse tilanteiden kehittelyä ja liian moni dialogivetoisista kohtauksista tuntuu vain televisiokanavalla 128 esitettävältä vesitetyltä päiväsaippuaoopperalta. Näyttelijöiden työ on taattua B-elokuva -materiaalia, mutta naispääosassa kovaa mimmiä näyttelevä Melanie Zanetti hoitaa hommansa varsin onnistuneesti. Dolph Lundgren on Max Gatlingin roolissa juuri sellainen kuin tällaisessa elokuvassa pitääkin: järkälemäinen kuuden ilmeen ihme, joka osaa laittaa haisemaan.

Elokuva kulkee sopivan kestonsa ihan kohtuullisesti rytmitettynä ja kohtausten välillä siirtymätkin onnistuvat joten kuten kelvokkaasti. Muka-hieno jatkuvaa tärinää ja heiluvaa sekoilua täynnänsä oleva kuvaustyyli käy hyvinkin nopeasti ärsyttäväksi ja tarkoitushakuiseksi eikä asiaa paranna paikoittainen 3rd person shooter -imitointi, joka onnistuu heikosti. Iso osa toimintakohtauksien leikkauksistakin on hypernopeita välähdyksiä ja yhdistettynä heiluvaan kameraan juuri mistään ei saa mitään selvää. Tällainen mukamas kaoottista hektisyyttä korostava tyyli on niin loppuun kaluttua kamaa erityisesti toiminnallisten elokuvien genreissä, että sen tekemisen ainoana oikeutuksena pitäisi enää olla jonkin uuden jipon, innovaation tai idean tarjoaminen. Sellaista ei tästä elokuvasta kuitenkaan löydy kirveelläkään, jolloin tyyli jää lähinnä ohuesti peittämään ilmeisiä rahoitusrajoitteita. Ne pakolliset CGI-efektit eivät ole onneksi kuitenkaan niin räikeitä kuin olettaa voisi ja robottien puuhastelu on toteutettu jopa ihan kelvollisella osaamisella. Toisaalta elokuvan tekemiseen on palanut varsin runsaasti setelitukkoja (miljoonia taaloja), joten kyllä jotain pientä tasoa odottaa sopiikin.

Yhteenveto

Modernien Usain Bolt -tyyppisten pikajuoksua harrastavien zombieolentojen lisääntymiskyky on kerrassaan hämmästyttävä, jos asiaa mitataan niillä kaikilla elokuvilla, joissa näitä veikkosia laitetaan näytille joko itsetarkoituksellisen massiivisen suurina armeijoina (Fosterin World War Z (2013)), kelpo leegioina (Fresnadillon 28 Weeks Later (2007)^[x]), komppanioina (Boylen 28 Days Later (2002)^[x]), kunnon laumoina (Kitamuran Versus (2000)), isoina joukkoina (Dahanin/Rocherin The Horde (2009)^[x]), ryhminä (Morlet’n Mutants (2009)), pikku posseina (Krenin Rammbock (2010)) tai peräti ihan muutamina yksilöinä (Balagueron/Plazan [REC] (2007)^[x]). Alan markkinoilla on siis ollut kovaa kuhinaa vuosituhannen vaihteen jälkeen. Parhaimmat niistä kertovat tarinansa käyttäen olentoja vain luomaan rakenteen, jolla tekijät yrittävät kertoa jotakin niistä kauheuksia pakenevista ihmisistä. Kehnommat osaavat keskittyä vain lahtaukseen vaivautumatta tarkastelemaan selviytyjien fyysisiä ja henkisiä keinoja osana selviytymisen prosessia. Tämä Christopher Hattonin kirjoittama ja ohjaama Battle of the Damned sentään yrittää, mutta riman korkeus on liian korkealla suhteessa tekijöiden taitoihin. Kelvollinen yritys kuitenkin ja koska lajityyppi on niin täynnä erilaisia ja -laatuisia yrittäjiä, nousee tämä teos ihan hyvinkin keskikastin edustajaksi joukossa.

5/10

[REC] 3: Genesis (2012)

Ohjaaja: Paco Plaza
Käsikirjoitus: Paco Plaza, Luiso Berdejo
Tuotantomaa: Espanja
Ensi-ilta Suomessa: 31.5.2013
Arvioidun version pituus: 80 min
Arvioitu: toukokuu 2013
Budjetti: 6,5 miljoonaa USD
Kieli: espanja, katalaani, ranska

Johdanto

Samalla, kun kauhuelokuvistaan kuulussa Italiassa kauhuelokuvatuotannot käytännössä katosivat vuosituhannen vaihteessa (mm. poliittisista syistä ja mediayhtöiden tuhoisien sopimuskäytäntöjen takia), lähistöllä Espanjassa kävi juurikin päinvastoin. Espanjaan on syntynyt vuosituhannen alun jälkeisinä vuosina varsin vahva jännitys- ja kauhuelokuvien tekemisen osaaminen, joka osaaminen on hiljaksiin laajentunut myös tuottamiseen ja levittämiseen kansainvälisille areenoille. Käytännössä Amando de Ossorioon, Jess Francoon ja Paul Naschyyn lähes puolen vuosisadan ajan tukeutunut espanjalainen kauhu on kokenut vahvan renessanssin ja muodonmuutoksen. Puolen tusinaa uutta ohjaajaa tuovat omia visioitaan monipuolisesti esille, mutta silti kollektiivisesti espanjalaisten tekemissä kauhuelokuvissa on nähtävissä vahva espanjalainen identiteetti. Näihin uuden vuosituhannen tekijämiehiin lukeutuu myös Paco Plaza, joka yhdessä Jaume Balagueron kanssa nousi kansainväliseen tietoisuuteen ensimmäisten kahden [REC]-elokuvan huiman ja yllättävän menestyksen myötä.

Juonitiivistelmä

Claran (Leticia Dolera) ja Koldon (Diego Martin) elämän tärkein päivä – heidän hääpäivänsä – saa oudon ja odottamattoman käänteen, kun pahoinvoiva Koldon setä tipahtaa parvekkeelta alas juhlaväen niskaan. Ja vaikka setä ottaakin aika tällin, ei se estä herraa syöksemästä hampaitaan auttamaan tulleiden kurkkujen yleiseen suuntaan. Mies on hääjuhlien potilas nolla; kekkerien ensimmäisenä muuttunut zombie. Eipä aikaakaan, kun iso hääjuhla muuttuu kaoottiseksi verijuhlaksi demonimaisten zombie -hirviöiden käsissä ja hampaissa. Clara ja Koldo joutuvat eroon toisistaan, mutta kumpikin on päättänyt löytää toisensa sekasorron keskeltä – onhan tämä nyt kuitenkin nimenomaan heidän tärkeä päivänsä.

Kommentit

Found footage -tekniikkaa käyttäen tehdyt kaksi ensimmäistä sarjan elokuvaa ([REC] (2007)^[x] ja [REC] 2 (2009)^[x]) kuuluvat vahvasti tämän leikisti dokumentaarisen tyylilajin jopa tyypittäviin elokuviin – ainakin modernien kauhuelokuvien saralla. Tyylillä toteutettuja elokuvia oli jo 2007 hyvinkin ehtinyt liuta tarjolle, mutta Plazan ja Balagueron yhteinen elokuva teki vahvan vaikutuksen ympäri maailman erityisesti sen antaumuksellisella rähinällä. Paco Plaza ei enää tässä elokuvasarjan kolmannessa elokuvassa luota found footage -tyylin voimaan tai ole löytänyt tyylin varsin rajallisesta keinovalikoimasta mitään uutta tutkimisen arvoista ja vaihtaa alkuvoimaisen raa’an materiaalin teknisesti hiottuun perinteiseen ilmaisuun. Tyylimuutoksella Plaza saa toki riipaisevan tehokkaiden efektien väri-iloittelut täyteen hurmokseensa, mutta hintana Plaza menettää sen ankean ahdistavan klaustrofobisen tunteen, jonka kautta ensimmäiset kaksi [REC] -elokuvaa nousivat uuden vuosituhannen kauhuelokuvien kovaan ytimeen. Eritoten jälkikäteen on helppo arvioida, että olisiko ollut viisampaa erottautua aiempien kahden elokuvan jatkumosta myös tekemällä pesäeroa nimiöintiä vaihtamalla.

Elokuva rakentuu kovin kömpelösti hääjuhlan humuun keskittyvään pitkälle toistakymmentä minuuttia pitkään esijaksoon, keskijakson verihurmeiseen splatter-toimintaan ja surreaaliseen suuntaan kumartavaan romantisointiin taipuvaiseen loppuepisodiin. Alkujakso valitettavasti yltää – monimiljoonainen budjetti huomioiden – vuosituhannen tylsimpien episodien top-5 -listalle kevyesti ilman ihmeempää painia. Hääjuhlaahan siinä kuvataan juu tansseineen ja kakunleikkaamisine päivineen, vaikka lopullinen tarkoitus lieneekin ollut tehdä keskeiset toimijat tutuiksi katsojille. Lopulta tämä juhlan kuvaaminen on elokuvan kannalta jokseenkin yhdentekevää joutavuutta, sillä eipä tässä alustuksessa tule esille yhtikäs mitään niin tärkeää, joka oikeuttaisi siihen käytetyt minuutit. Mitä lienee Paco Plazan pääkopassa liikkunut, kun elokuva on kuitenkin selkeästi suunnattu kauhuyleisölle? Toisaalta onnistuvat tekijät kyllä totuttamaan elokuvan hahmot katsojalle ja yllättäen (kauhuelokuvaksi, siis) kaartista löytyy porukkaa, joiden kohtalosta jaksaa välittääkin. Toisen jakson mälläys sitten kyllä tulee kuin lääkärin määräyksestä kauhufanittajille, tosin etupäässä tässä mennään gorekomedian suuntima tutkassa ja pelonsekainen kauhutunnelma saa pian väistää takavasemmalle. Splatterissa ei säästellä ja zombiedemoneja päästetään päiviltä mitä herkullisimmin kikkakuutosin. Simppelin tarinan ja juonen olemattomuuden havaitsee oikeastaan vasta, kun lyhykäinen elokuva on ohitse, mutta lähtökohtaisesti lienee selvää, että Plaza ei ole edes halunnut kertoa muuta kuin selviämistarinan helvetillisestä hääjuhlasta. [REC]-mytologiaan elokuva ei oikeastaan tuo juurikaan mitään lisää, jos kohta ei nyt kahden ensimmäisen elokuvan muokkaamaa kehysrunkoa myöskään rikokaan.

Leticia Dolera ja Diego Martin päärooleissa toimivat hyvinkin tehokkaasti ja kauhuelokuvalle epätyypillisesti hahmoille on jopa rakennettu kehityskaarta. Doleran näyttelemästä hahmosta Clarasta kuoriutuu kerronnassa herkullinen emoleijona, joka ei pelkää häämekon pesulalaskua etsiessään sekasorrossa hukkaamansa uunituoreen puolison määrätietoisella naisvoimalla.

Yhteenveto

Paco Plazan ohjaama kolmas [REC]-elokuva tekee melkoisen, mutta samalla tervetulleenkin, irtioton kahden ensimmäisen elokuvan tyylistä. Plaza heittää found footage -kuvaustyylin romukoppaan parinkymmenen minuutin jälkeen ja siirtyy perinteisen elokuvatekemisen osastolle. Kesken elokuvaa vaihtuva tyyli on vaikea linjamuutos ja erityisen hankalaksi muutoksen tekee elokuvan ensimmäisen viisitoistaminuuttisen järkyttävä tylsyys, joka hakee vertaistaan jännitys- ja kauhuelokuvien historiassa, jos kohta italialaisen Alfonso Brescian rikosjännärin I contrabbandieri di Santa Lucia [The New Godfathers] (1979) hääjuhlien kuvaus on vieläkin pitkäveteisempää seurattavaa. Vastapainoksi jatkossa elokuva kuitenkin imaisee katsojansa vallattomaan ja innovatiiviseen splatter-roiskeeseen, jos hereillä jaksaa pysyä alkukolmanneksen. Mustalla huumorilla syvennetty romanttinen splatter ei paljoakaan edistä [REC]-elokuvien mytologiaa, mutta kyllä tämän nyt samaan kokonaisuuteen kuuluvaksi tunnistaa hyvällä tahdolla. Elokuvan kohdeyleisönä on selvästi yliampuvan ja graafisesti rajumman toiminnallisen kauhun ystävien yhdistyksen jäsenistö.

6/10

The Babysitter (2017)

Ohjaus: McG
Käsikirjoitus: Brian Duffield
Tuotantomaa: USA
Arvioidun version pituus:85 min
Arvioitu: lokakuu 2017
Ensi-ilta Suomessa: suoratoistoensi-ilta Netflixillä 13.10.2017
Budjetti: ei tiedossa
Kieli: englanti

Johdanto

Turvallisen ydinperheen tuhoon tähtäävät ulkopuoliset tunkeutujat ovat vakioaineistoa trillereissä ja kauhuelokuvissa, koska rauhallista ja tavanomaista elämää elävien keskivertoisten katsojien on niin helppo samastua idylliä rikkovan tuhoisan voiman olemassaoloon myös heidän omassa elämässään. Tuhovoima voi olla seurausta omista virheistä (Fatal Attraction (1987)), auttavan käden ojennuksesta (Dead Calm (1989)^[x]), hankalasta vuokralaisesta (Pacific Heights (1990)), kenkusta kämppiksestä (Single White Female (1992)^[x]), kotiin hyvää hyvyyttä asumaan päästetystä huono-onnisesta nuorukaisesta (Poison Ivy (1992)^[x]), kierosta kytästä (Unlawful entry (1992)), vinoksi menevästä ihastumisesta (The Crush (1993)), epäonnisesta adoptiosta (Orphan (2009)), hankalaksi äityvästä naapurista (The Neighbor (1993)), entisestä kumppanista (The Ex (1997)), harmillisesta kollegasta (Disclosure (1994)^[x]), liian tuttavalliseksi käyvästä pizzakuskista (Otis (2008)), lapsen viikonlopuksi vierailemaan tulevasta opiskelijakaverista (Haute Tension (2003)^[x]), tarkoituksella sisään päästetystä vierailijasta (Black Christmas (1974)), hirviöksi osoittautuvasta ottovanhemmasta (Stepfather (1987)), häiriintyneestä talkkarista (Sleep Tight (2011)), vanhasta jo unohtuneesta vihanpitäjästä (Cape Fear (1962)) tai vaikka ihan vain silkasta paskasta tuurista, että juuri tuli valituksi jonkun kohteeksi (The Strangers (2008)). Ja tietenkin … lastenhoitajasta (The Hand That Rocks the Cradle (1992)^[x]).

Niin. Nämä lastenhoitajat … nuo itsensä Saatanan inhat kätyrit, joiden hoteisiin pahaa-aavistamattomat rakastavat vanhemmat luovuttavat kullannuppunsa lähtiessään viettämään yhteistä aikaa oman kodin ulkopuolelle. Teeman elokuvista Curtis Hansonin alan keskeinen teos The Hand That Rocks the Cradle (1992)^[x] nousi jopa kansainväliseksi yleisömenestykseksi, mutta sitä vastoin aikaansa edellä ollut Peter Medakin The Babysitter (1980) puolestaan on jäänyt lähes täysin tuntemattomaksi jopa alaa seuraaville. Russell Mulcahyn While the Children Sleep (2007) ei onnistunut tekemään aiheelle kuin lähinnä hallaa. Andrew Stevensin kiero Scorned (1994) taasen oli lähinnä vain variaatio yllämainitusta Curtis Hansonin kahta vuotta aiemmasta ylivertaisesta teoksesta ja Jim Wynorskin Thy Neighbor’s Wife (2001) oli surkuhupaisasti lähes suora – mutta vielä surkeampi – kopio Stevensin elokuvasta. Kauhukomedian puolella ei kuitenkaan vielä lastenvahtien tempauksista ole tungosta ollut ja siihen väylään iskee ohjaaja McG:n The Babysitter (2017).

Juonitiivistelmä

Keskiyläluokkaista lähiöidylliä elävä perhe on käyttänyt auliisti hyväkseen nuoren naisen, Been, (Samara Weaving) palveluita lastenhoitajana perheen ainokaiselle ja jo hyvinkin teini-ikäiselle Colelle (Judah Lewis). Koittaa jälleen yksi viikonloppu, jolloin Bee muuttaa perheen taloon ja ottaa Colen siipiensä suojiin vanhempien häipyessä lomailemaan muualle. Asiat sujuvat mallikkaasti aina siihen saakka, kunnes Cole saa puolivahingossa selville, että hänen hoitajansa pussissa olevat jauhot eivät ole puhtaimmasta vaan peräti ihan sieltä mustimmasta päästä eli itse Wanhan Wihtahousun nouhoomosta peräisin. Satanistista kulttia Colen vanhempien asunnossa pyörittävä lastenvahti joutuu uuteen tilanteeseen, kun käy ilmi, että Cole tietää liikaa ja tämä on siksi eliminoitava.

Kommentit

Katastrofaalisen rajoilla keikkuneen Terminator: Salvation (2009) -elokuvan ohjauksen jälkeen ohjaaja McG ei ole mitään kovin mairittelevaa saanut ohjattavakseen elokuvapuolella ja ajautunut pitkälti televisiosarjoja ohjaamaan. The Babysitter on kuitenkin rehvakkaan tuoreella otteella ohjattu kautta linjan ja sen tekniset ratkaisut nostattavat toivoa. The Babysitter- elokuva tuntuu kokolailla täydelliseltä valinnalta McG:lle elokuvan kehyksen antaessa ohjaajalle tilaa käyttää värejä, leikkauksia, näyttelijöitä ja kameran liikettä eloisasti ja leikkisästi. Vanhemmat kauhukarhut epäilemättä hohottavat iloisesti nyökkäillen, kun kameraliikkeistä tulvahtavat mieleen Scott Spiegelin Intruder (1989)-elokuvan leikkisät kikkailut, elokuvassa kekseliäästi käytetty veitsi on juurikin samanlainen kuin mitä Halloween (1978)-elokuvassa kovasti käyteltiin tai hoksaavat miten käsissä pidettyjen veitsien kulmat muodostavat saman kolmion, jonka muodostivat ikoniset puutarhasakset Tony Maylamin elokuvassa The Burning (1981). Kohtausten nivoutuminen toisiinsa ontuu harmillisesti kyllä ja mukana on oikeastaan tarpeettomiakin kohtauksia, kuvioita ja sivuhahmoja, joiden merkitys ja käyttö jää harmillisen etäiseksi; kuin elokuva olisi ollut alunperin pidempikin, mutta editoitu lyhyemmäksi näiden sivujuonteiden ja -hahmojen kustannuksella. Komediallisen tulokulman takia on myös vaikea arvioida miten paljon tarkoituksellista on ollut käyttää lastenhoitajan kultin jäseninä melko tavallisia arkkityyppisiä karikatyyrejä kasarislashereistä, mutta siltikin jätetty nämä hahmot varsin ohkaisiksi. Tummaihoinen hysteerikkoheebo kuolee tietty ekana Home Alone (1990) -elokuvan kohtauksen toisintona ja kylmäkiskoinen aasialaismimmi pistetään menemään kakkosena, mutta siltikin sivuhahmoista olisi saanut kosolti enemmän irti repimällä elossapitojohdot seinästä tarpeettomilta sivukäänteiltä (kuten nyt vaikkapa naapurin isäntää koskevat kohtaukset) ja antamalla kultistiposselle vähän enempi liekaa. Eipä silti, näyttelijätyössä ei ole mitään valittamista näissä sivurooleissakaan ja etenkin satanistikultin sivuhenkilöt vetävät roolinsa hyvinkin paljon paremmin kuin mitä näiden hahmojen parodioiden kohteena olevissa elokuvissa on tavattu näkemään. Samara Weavingille kantava päärooli kokopitkässä istuu vaivattoman tuntuisesti, mikä seikka epäilemättä on tämän elokuvan keskeinen pelastus. Mitä juoneen ja sen käänteisiin tulee, McG kivasti heittelee katsojalle visuaalisia johtolankoja, mutta ymmärtää välillä kääntää ne myös päälaelleen tuoden kerrontaan ilkikurista sävyä, joka sopii elokuvan yleiseen ilmeeseen varsin oivasti. Sen sijaan dialogi ja lukuisten kohtausten yleinen sävy on aivan turhaan maustettu jatkuvalla alapääsanailulla ja räävittömyyksillä, joiden teho juttujen vain jatkuessa sekä heikkenee elokuvan edetessä että samalla tuntuu varsin tarpeettomalta ja jopa pakotetun tuntuiselta. Kuin katsoisi Home Alone (1990) -elokuvan mielenvikaista ja pakko-oireista pikkuveljeä.

Yhteenveto

Tavanomaisia home invasion– ja slasher– lajityyppien koukeroita ovelasti kierrättävä teinikauhukomedia asemoi itsensä kohdeyleisöjensä suhteen hieman vaivaannuttavasti. Toisaalta se paljastaa tekijöidensä oman iän vihjaillessaan kasapäin sekä herkullisilla ja ilmiselvillä että hienovaraisemmilla ja muotokielen kautta avautuvilla elokuvaviittauksilla milloin kesympiin kassamagneettiperhekomedioihin ja milloin rankempiin ja harvempien tuntemiin kasarislashereihin. Ja toisaalta tissi-, vagina-, perse- ja seksihuumori kielii lähinnä jostain harhakuvitelmasta, että tällaiselle ne teinit nyt kuulemma naureskelevat silloin, kun ovat keskenään. Potentiaalia McG:n ohjauksessa olisi ollut parempaankin lopputulemaan. Teknisesti varsin kyvykäs esitys, mutta sitten se dialogiin siivutettu huumoripuoli tuntuu joltain Seth MacFarlanen hylättyjen matskujen hautuumaalta ylös kaivetulta. Ohjauksen kautta kuitenkin ajoittaiset absurdismiin kumartavat juonenkäänteet pitävät hommelin virkeänä.

5/10

Anatomie [Anatomy] (2000)

Saksalainen aulajulisteiden sarja. Keskipaksu paperi. A lobby card set from Germany. Medium strength photographic paper.

divider_09

Belgialainen juliste. Keskivahvaa julistepaperia. A movie poster from Belgium. Medium strength poster paper.

anatomy-belgium

divider_09

Espanjalainen aulajulisteiden sarja. Julisteiden koko on 34 cm x 24 cm, paitsi otsikkokuva, joka on 21 cm x 30 cm. A lobby card set from Spain. Size of the cards is 34 cm x 24 excepting the title card which is sized at 21 cm x 30 cm.

divider_09

Saksalaisia lehdistövalokuvia. Koko 17,7 cm x 12,7 cm. A series of press publicity stills from Germany. Size is 17,7 cm x 12,7 cm.

Black Mass (2015)

Ohjaus: Scott Cooper
Käsikirjoitus: Mark Mallouk, Jez Butterworth
Tuotantomaa: Yhdysvallat
Arvioidun version pituus: 123 min
Arvioitu: joulukuu 2015
Ensi-ilta Suomessa: 4.12.2015
Kieli: Englanti
Budjetti: arviolta 50 miljoonaa euroa

Johdanto

Näyttelijästä ohjaajaksi siirtynyt Scott Cooper on muutamassa vuodessa saanut aikaiseksi kolme kokopitkää. Ohjaajan tyyli on selvästi vakiintumassa. Vahvojen näyttelijöiden näyttelemien hahmojen ympärille on pyritty tälläkin kertaa rakentamaan selkeää draamallista ja hahmovetoista kerrontaa. Cooperille tärkeää vaikuttaa olevan kuvata keskeisiä hahmojaan monipuolisesti ja näyttää näistä myös ikävämpiä puolia. Black Mass on elämäkerrallinen rikosdraama Bostonia aikanaan ravisuttaneesta irlantilaisgangsterista James Bulgerista, joka nykyisin istuu vankilassa kahta perättäistä elinkautista. Vaikka tuomion luvussa aikanaan hänen katsottiin osallistuneen 11 murhaan, todellinen luku lienee paljon karumpi. Bulger syöksi Bostonissa 70- ja 80-luvuilla vallasta italialaistaustaisten mafiosojen kaartin ja siirsi FBI:n myötävaikutuksella vallan kahvat irlantilaistaustaisten gangsterien ns. Winter Hill -jengille. Elokuva keskittyy etupäässä Bulgerin ympärille ja jättää mafian osuuden tapahtuneisiin varsin ohkaiseksi, mutta painottaa FBI:n roolia merkittävästi; ehkä jopa liiaksikin. Vuoden 2006 Martin Scorsesen ohjaus The Departed käsitteli osittain samoja kuvioita ja hahmoja, mutta fiktiiviseen trilleriin kiedottuna.

Juonitiivistelmä

Eletään 1970-lukua. Yhdysvaltain itärannikon kaikissa suurissa kaupungeissa on pahoja ongelmia käsistä lähteneen rikollisuuden kanssa ja Bostonissa valtaa pitävät Italian mafian haarakonttorit. FBI-agentti John Connolly (Joel Edgerton) onnistuu houkuttelemaan irlantilaistaustaisen pikkugangsterin Jimmy ”Whitey” Bulgerin (Johnny Depp) yhteisen juonen osaksi tavoitteena saada kaupungissa valtaa pitävä mafia nujerrettua. Gangsterin ja FBI:n liitto repeää nopeasti veriseksi väkivallan kierteeksi ja Whitey käyttää FBI:n hänelle suomaa suojelua häikäilemättä hyväkseen rakentaessaan itsestään yhtä nykyhistorian koko Yhdysvaltain itärannikon armottomimmista gangstereista.

Kommentit

Black Mass on ohjaaja Cooperin edellisen elokuvan, Out of the Furnace (2013), selkeä tyylillinen jatkumo, mutta ajautuu paikoin tarpeettoman sekavaksi kaikkine vyyhteineen eikä anna kovinkaan selkeää kuvaa siitä, miten vainoharhainen psykopaatti Bulger onnistui kietomaan Bostonin alamaailman toimijat niin vaivatta nöyriksi alamaisikseen ja ennen kaikkea elokuva ei selvitä tarpeeksi uskottavasti miten Bulger onnistui pyörittämään paitsi Bostonin kokoisen miljoonakaupungin rikollisuutta niin myös rikollisia kuvioita mm. Floridassa. Elokuva muistuttaa tyyliltään hyvin paljon viime vuosikymmenen brittiläisiä realismin sävyttämiä rikosdraamoja, joissa alakuloisissa ympyröissä sisältä henkisesti mätänevät pikkurikolliset paatuvat kovan luokan tekijöiksi kiipustaessaan väkivallalla kuorrutettuja portaita ylemmäs rikollisen maailman hierarkioissa. Silmiinpistävästi myös amerikkalaisen Jonathan Hensleigh’n muutaman vuoden takainen Kill the Irishman (2011) palautuu mieliin Cooperin elokuvaa katsellessa sekä tyylin että sisällön rakenteen puolesta. Kill the Irishman puolestaan kertoi Clevelandia aikanaan sotkeneesta toisesta irlantilaistaustaisesta rikollispomosta Danny Greenistä.

Black Mass rakentuu elokuvana verkkaisesti lähes täysin ilman älämölöä melkeinpä minimalistisella otteella. Kuvaustapa ja kohtausten sommittelu ovat jopa lähes dokumentaarisella tasolla, joka luo toki elämäkerralliseen elokuvaan tiettyä uskottavuutta, mutta samalla tällä kertaa laskee elokuvan tehoa jonkin verran, sillä tarinan eteneminen tuntuu paikoin tarpeettoman verkkaiselta. Mukaan on ympätty myös – toki oikeisiin tapahtumiin pohjautuvia – juonikuvioita, joita ei sitten kuitenkaan pystytä käsittelemään juurikaan pintaraapaisua enempää. Harmillisesti tämä osaltaan rikkoo elokuvan kerronnan eheyttä. Poukkoilu on kostautua eritoten puolivälin tietämissä, mutta onnekkaasti tarina edes hieman tiivistyy lopun häämöttäessä. Niitä lopulta irti leikattavia juonellisia rönsyjä ei olisi koskaan pitänyt edes päästää syntymään. Yksin tein elokuvan pelastaa Whitey Bulgeria näyttelevä Johnny Depp, joka loistaa kylmäverisen ja vainoharhaisen psykopaatin roolissa. Kuopattuna ties minne ovat Deppin tuttuakin tutummiksi tulleet ja itseään toistaviksi ajautuneet maneerit, naamalihasten venkoilut ja Jack Sparrow -irivistely. Tilalla on julmaa opportunistista pahuutta huokuva ilmestys, jota Depp ohjailee ihailtavan taiturimaisesti. Osassa kohtauksista Depp uhkuu sellaista pahaenteisyyttä, että Charles Grayn Mocata-hahmo Terence Fisherin The Devil Rides Out (1968) -elokuvasta jo melkein kalpenee. Ja se on paljon sanottu se.

Yhteenveto

Black Mass on lopulta tarpeettoman rönsyinen ja hieman turhan hidastempoinenkin elämäkertaelokuva irlantilaistaustaisen James Bulgerin elämän rikollispomovuosista FBI:n sotkeuduttua miehen elämään. Elokuva ei mässäile turhia, mutta ankean realistiselle kuvaukselle tyypillisesti ei karta hurjaakaan väkivallan kuvausta, kun sellaista vastaan tulee – ja kyllähän siihen tässä nyt toki törmätään parin kymmenenkin kohtauksen voimin. Tarina etenee Bulgerin vaiheita myötäillen jättäen samalla monet sivuosahahmot melko lailla kokonaan heitteille (eritoten Benedict Cumberbatchin rooli Whitey Bulgerin poliitikkoveljenä valuu turhuuksien viemäriin) ja jättää jopa rikollisjengin toiminnan suorat yhteiskunnalliset ja sosiaaliset vaikutukset vaivaannuttavasti ja perusteetta taka-alalle. Mitään varsinaista kantaaottavuutta on kuitenkaan vaikeaa elokuvasta löytää, joka on toki elämäkerralliselle elokuvalle pelkkää plussaa. Johnny Deppin ansiosta elokuvasta kuoriutuu kuitenkin peräti synkkä kuvaus siitä mitä tapahtuu, kun paranoidinen psykopaatti pääsee vallan kahvaan toteuttamaan itseään.

6/10