[REC] 3: Genesis (2012)

Ohjaaja: Paco Plaza
Käsikirjoitus: Paco Plaza, Luiso Berdejo
Tuotantomaa: Espanja
Ensi-ilta Suomessa: 31.5.2013
Arvioidun version pituus: 80 min
Arvioitu: toukokuu 2013
Budjetti: 6,5 miljoonaa USD
Kieli: espanja, katalaani, ranska

rec3_primaryJohdanto

Samalla, kun kauhuelokuvistaan kuulussa Italiassa kauhuelokuvatuotannot käytännössä katosivat vuosituhannen vaihteessa (mm. poliittisista syistä ja mediayhtöiden tuhoisien sopimuskäytäntöjen takia), lähistöllä Espanjassa kävi juurikin päinvastoin. Espanjaan on syntynyt vuosituhannen alun jälkeisinä vuosina varsin vahva jännitys- ja kauhuelokuvien osaaminen, joka osaaminen on hiljaksiin laajentunut myös tuottamiseen ja levittämiseen kansainvälisille areenoille. Käytännössä Amando de Ossorioon, Jess Francoon ja Paul Naschyyn lähes puolen vuosisadan ajan tukeutunut espanjalainen kauhu on kokenut vahvan renessanssin ja muodonmuutoksen. Puolen tusinaa uutta ohjaajaa tuovat omia visioitaan monipuolisesti esille, mutta silti kollektiivisesti espanjalaisten tekemissä kauhuelokuvissa on nähtävissä vahva espanjalainen identiteetti. Näihin uuden vuosituhannen tekijämiehiin lukeutuu myös Paco Plaza, joka yhdessä Jaume Balagueron kanssa nousi kansainväliseen tietoisuuteen ensimmäisten kahden [REC]-elokuvan huiman ja yllättävän menestyksen myötä.

Juonitiivistelmä

Claran (Leticia Dolera) ja Koldon (Diego Martin) elämän tärkein päivä – heidän hääpäivänsä – saa oudon ja odottamattoman käänteen, kun pahoinvoiva Koldon setä tipahtaa parvekkeelta alas juhlaväen niskaan. Ja vaikka setä ottaakin aika tällin, ei se estä herraa syöksemästä hampaitaan auttamaan tulleiden kurkkujen yleiseen suuntaan. Mies on hääjuhlien potilas nolla; kekkerien ensimmäisenä muuttunut zombie. Eipä aikaakaan, kun iso hääjuhla muuttuu kaoottiseksi verijuhlaksi demonimaisten zombie -hirviöiden käsissä ja hampaissa. Clara ja Koldo joutuvat eroon toisistaan, mutta kumpikin on päättänyt löytää toisensa sekasorron keskeltä – onhan tämä nyt kuitenkin nimenomaan heidän tärkeä päivänsä.

Kommentit

Found footage -tekniikkaa käyttäen tehdyt kaksi ensimmäistä sarjan elokuvaa ([REC] (2007)[x] ja [REC] 2 (2009)) kuuluvat vahvasti tämän leikisti dokumentaarisen tyylilajin jopa tyypittäviin elokuviin – ainakin modernien kauhuelokuvien saralla. Tyylillä toteutettuja elokuvia oli jo 2007 hyvinkin ehtinyt liuta tarjolle, mutta Plazan ja Balagueron yhteinen elokuva teki vahvan vaikutuksen ympäri maailman erityisesti sen antaumuksellisella rähinällä. Paco Plaza ei enää tässä elokuvasarjan kolmannessa elokuvassa luota found footage -tyylin voimaan tai ole löytänyt tyylin varsin rajallisesta keinovalikoimasta mitään uutta tutkimisen arvoista ja vaihtaa alkuvoimaisen raa’an materiaalin teknisesti hiottuun perinteiseen ilmaisuun. Tyylimuutoksella Plaza saa toki riipaisevan tehokkaiden efektien väri-iloittelut täyteen hurmokseensa, mutta hintana Plaza menettää sen ankean ahdistavan klaustrofobisen tunteen, jonka kautta ensimmäiset kaksi [REC] -elokuvaa nousivat uuden vuosituhannen kauhuelokuvien kovaan ytimeen. Eritoten jälkikäteen on helppo arvioida, että olisiko ollut viisampaa erottautua aiempien kahden elokuvan jatkumosta myös tekemällä pesäeroa nimiöintiä vaihtamalla.

Elokuva rakentuu kovin kömpelösti hääjuhlan humuun keskittyvään pitkälle toistakymmentä minuuttia pitkään esijaksoon, keskijakson verihurmeiseen splatter-toimintaan ja surreaaliseen suuntaan kumartavaan romantisointiin taipuvaiseen loppuepisodiin. Alkujakso valitettavasti yltää – monimiljoonainen budjetti huomioiden – vuosituhannen tylsimpien episodien top-5 -listalle kevyesti ilman ihmeempää painia. Hääjuhlaahan siinä kuvataan juu tansseineen ja kakunleikkaamisine päivineen, vaikka lopullinen tarkoitus lieneekin ollut tehdä keskeiset toimijat tutuiksi katsojille. Lopulta tämä juhlan kuvaaminen on elokuvan kannalta jokseenkin yhdentekevää joutavuutta, sillä eipä tässä alustuksessa tule esille yhtikäs mitään niin tärkeää, joka oikeuttaisi siihen käytetyt minuutit. Mitä lienee Paco Plazan pääkopassa liikkunut, kun elokuva on kuitenkin selkeästi suunnattu kauhuyleisölle? Toisaalta onnistuvat tekijät kyllä totuttamaan elokuvan hahmot katsojalle ja yllättäen (kauhuelokuvaksi, siis) kaartista löytyy porukkaa, joiden kohtalosta jaksaa välittääkin. Toisen jakson mälläys sitten kyllä tulee kuin lääkärin määräyksestä kauhufanittajille, tosin etupäässä tässä mennään gorekomedian suuntima tutkassa ja pelonsekainen kauhutunnelma saa pian väistää takavasemmalle. Splatterissa ei säästellä ja zombiedemoneja päästetään päiviltä mitä herkullisimmin kikkakuutosin. Simppelin tarinan ja juonen olemattomuuden havaitsee oikeastaan vasta, kun lyhykäinen elokuva on ohitse, mutta lähtökohtaisesti lienee selvää, että Plaza ei ole edes halunnut kertoa muuta kuin selviämistarinan helvetillisestä hääjuhlasta. [REC]-mytologiaan elokuva ei oikeastaan tuo juurikaan mitään lisää, jos kohta ei nyt kahden ensimmäisen elokuvan muokkaamaa kehysrunkoa myöskään rikokaan.

Leticia Dolera ja Diego Martin päärooleissa toimivat hyvinkin tehokkaasti ja kauhuelokuvalle epätyypillisesti hahmoille on jopa rakennettu kehityskaarta. Doleran näyttelemästä hahmosta Clarasta kuoriutuu kerronnassa herkullinen emoleijona, joka ei pelkää häämekon pesulalaskua etsiessään sekasorrossa hukkaamansa uunituoreen puolison määrätietoisella naisvoimalla.

Yhteenveto

Paco Plazan ohjaama kolmas [REC]-elokuva tekee melkoisen, mutta samalla tervetulleenkin, irtioton kahden ensimmäisen elokuvan tyylistä. Plaza heittää found footage -kuvaustyylin romukoppaan parinkymmenen minuutin jälkeen ja siirtyy perinteisen elokuvatekemisen osastolle. Kesken elokuvaa vaihtuva tyyli on vaikea linjamuutos ja erityisen hankalaksi muutoksen tekee elokuvan ensimmäisen viisitoistaminuuttisen järkyttävä tylsyys, joka hakee vertaistaan jännitys- ja kauhuelokuvien historiassa, jos kohta italialaisen Alfonso Brescian rikosjännärin I contrabbandieri di Santa Lucia [The New Godfathers] (1979) hääjuhlien kuvaus on vieläkin pitkäveteisempää seurattavaa. Vastapainoksi jatkossa elokuva kuitenkin imaisee katsojansa vallattomaan ja innovatiiviseen splatter-roiskeeseen, jos hereillä jaksaa pysyä alkukolmanneksen. Mustalla huumorilla syvennetty romanttinen splatter ei paljoakaan edistä [REC]-elokuvien mytologiaa, mutta kyllä tämän nyt samaan kokonaisuuteen kuuluvaksi tunnistaa hyvällä tahdolla. Elokuva kohdeyleisö on selvästi yliampuvan ja graafisesti rajumman toiminnallisen kauhun ystäville.

6/10

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s