Ohjaajat: Ana Clavell, James Glenn Dudelson
Käsikirjoitus: Ana Clavell, Ryan Carassi
Tuotantomaa: Yhdysvallat
Arvioidun version pituus: 103 min
Arvioitu: syksy 2007
Budjetti: noin 1 miljoona USD
Kieli: englanti

Johdanto

Kun zombie-kauhun isopappa George A. Romero oli lopulta yksitellen saanut zombie-trilogiansa teattereihin saakka, näitä kutakin seurasi kokonainen leegio zombie-elokuvia, joista vain harvasta on sittemmin tullut koko lajityypin kannalta kiinnostavia tapauksia. Zombiet kyllästivät valkokankaat muutamassa vuodessa ja lopulta 1990-luvulle tultaessa zombie-elokuvia ei enää juurikaan tehty muutamia poikkeuksia lukuunottamatta. Tuon ajan anglo-amerikkalaisten zombie-elokuvien viimeisiä kuolonkorahduksia koettiin 1980-luvun vaihtuessa 1990-luvuksi ja 1990-luku olikin anglo-amerikkalaisille zombeille varsin kuollut jakso, jona aikana vain muutama yliammuttu splatter-komedia (kuten Sam Raimin Army of Darkness (1992) ja Peter Jacksonin Braindead (1992)^[x]) ja uusintafilmatisointi (Tom Savinin Night of the Living Dead (1990)^[x]) pystyi nousemaan selluloidikuonasta kiinnostaviksi genressään muidenkin kuin alan paatuneiden harrastajien keskuudessa. Sen sijaan Italia, Hong Kong ja Japani pitivät iki-ihanat ystävämme zombiet raikkaassa tekohengityksessä 1990-luvun ajan tarjoten sopivasti uutta ja ihmeellistä genren kasvualustaksi. Vaikka valikoima siis 90-luvulla onkin vaatimatonta, genre pysyi kuitenkin hengissä. Kymmenen vuoden hiljaiselon jälkeen 2000-luvun alku alkoi näyttää jälleen suopeammalta zombeille ja kauhulle lajityyppinä yleensäkin. Vaikka alalla oli toki 2000-luvun alkuhetkinä muitakin toimijoita (esim. Ryuhei Kitamuran Versus (2000) nousee helposti mieleen), kuitenkin Paul W.S. Andersonin Resident Evil (2002)-, ja Danny Boylen 28 Days Later (2002)^[x] -elokuvien kaupalliset menestykset ja tavanomaista laajempi katsojakunta avasivat uusia ovia zombie-elokuvien tekijöille. Vaan uutta nousua seuraa väistämättä myös kiusallinen imitoijien, rahastajien ja rip-offien maihinnousu. Aivan kuin kolme vuosikymmentä aikaisemminkin.

Juonitiivistelmä

Elokuvassa mielisairaalan (oudosti eivät kuitenkaan kovin hullun oloiset) potilaat löytävät vuodelta 1968 peräisin olevan termospullon (!), jonka avaaminen altistaa porukan hassusti leijuville zombie-huuruille, jotka vaeltelevat ympäriinsä kuin bioluminoivat voikukan siemenet. Näitä hönkäisseet potilaat muuttuvat sitten nopeasti zombeiksi ja pistävät muut suihinsa. Siinä sivussa pohditaan mahdollisen vastalääkkeen käyttöä ja katsastetaan muuttumisprosessia.

Kommentit

Jep. ”Elokuva” on juuri niin silkkaa skeidaa kuin lyhyestä juonitiivistelmästä voi  päätelläkin. Ohjaajat Ana Clavell ja James Glenn Dudelson ovat niin pihalla koko elokuvan ajan, että zombie-raukkojen puolesta oikein hävettää. Clavell/Dudelson parivaljakko alkaakin profiloitua samaan kastiin pahamaineisen Uwe Bollin kanssa oikeasti huonojen leffaviritelmien sarjatekijänä. Pääohjaajan roolissa häärivä Ana Clavell ei yksinkertaisesti osaa päättää suuntaa elokuvalle. Tekijät yrittävät säälittävästi pelata vuoroin reipashenkisen splatter-komedian ja vuoroin vakavailmeisemmän kauhun keinoin lainaten milloin mitäkin milloin keneltäkin paremmalta taitajalta. Clavell epäonnistuu tyystin edes alkeellisimman tunnelman luomisessa eikä koko elokuvan yli 100-minuuttisen kulun aikana onnistu rakentamaan ensimmäistäkään tiivistettyä kauhukohtausta. Melko paljon syytä surkeasta hoopoilusta valuu suoraan hirvittävien näyttelijöiden syliin, mutta tosiasiassa zombie-elokuvan voi tehdä vaikka ruoka- ja viinapalkalla (kuten Lucio Fulci osoitti Zombie Flesh Eaters (1979) -elokuvansa kohdalla; budjettisyistä iso joukko ”näyttelijöistä” oli puistoista haalittuja laitapuolen kulkijoita, jotka suostuivat maskattavaksi ja zombeilemaan viinapalkalla), joten lopullinen epäonnistumisen keila kohdistuu nimenomaan ohjaajiin. Clavell ei nimittäin hallitse myöskään tiivistyvän jännityksen kehittämistä alkuunkaan, elokuvan rakenteellista jaksottamista edes alustavasti kiinnostavaksi eikä osaa rytmittää kohtauksia järkeväksi jatkumoksi. Kun tähän päälle vielä paiskataan alkeellisen huonot maskeeraukset ja efektit sekä aneeminen ääniraita, ei jäljelle jää katsojalle kuin kiukusta kynsinauhaan asti pureksitut tyngät sormien päähän.

Yhteenveto

Day of the Dead 2: Contagium pelaa aivan täysin zombie-elokuvan uudella buumilla rahastaen eikä se osaa edes päättää omaa tyylilajiaan kunnolla. Ollako zombie-elokuva, zombie-parodia, zombie-komedia vai peräti jotain ihan muuta? Lopulta se ei ole mitään näistä vaan pelkästään karmivan huono elokuva, joka sattuu ratsastamaan tyrkyllä olevalla zombie-teemaisten elokuvien huumalla. Elokuvan käsikirjoitus on aneemisen huono eikä sen näyttelijöitä haluaisi nähdä missään enää koskaan. Ei voi suositella edes zombie-genrestä yleisesti kiinnostuneille. Tätä katsomalla tietää takuuvarmasti osuneensa pahnan pohjimmaisten joukkoon. Pitää kuitenkin muistaa, että joku jossakin on kuitenkin tämänkin elokuvan tekemiseen kaivanut kuvettaan kokonaisen miljoonan verran.

1/10