The Frozen Dead (1966)

Ohjaus: Herbert J.Leder
Käsikirjoitus: Herbert J.Leder
Tuotantomaa: Iso-Britannia
Kieli: englanti
Budjetti: olematon
Arvioitu: talvi 2011
Arvioidun version pituus: 95 minuuttia
Ensi-ilta Suomessa: ei tietoa

Johdantofrozendead_primary

Aah. Hullut tiedemiehet! Siinäpä herkullinen lähtökohta elokuvalle kuin elokuvalle! Hullujen tiedemiesten mitä mielikuvituksellisimpia temppuja on nähty elävissä kuvissa säännöllisesti vuosikymmenien kuluessa ja teema on vakioitunut yhdeksi kestosuosikiksi etupäässä tieteiselokuvien ja kauhuelokuvien saralla. Näin oli myös 1960-luvulla, jolloin tämäkin Herbert J.Lederin varsin posketon natsizombien herättelyelokuva The Frozen Dead istui ihan muitta mutkitta vastaavien hulluja tiedemiehiä käsittelevien elokuvien joukkoon. Georges Franjunin elokuvassa Les yeux sans visage (Eyes Without a Face, 1960) käsitellään plastiikkakirurgin edesottamuksia miehen hankkiessa epäeettisin keinoin vahingoittuneelle tyttärelleen uusia kasvoja. Giorgio Ferronin häiriintyneessä elokuvassa Il mulino delle donne di pietra (Mill of the Stone Women, 1960) kidnapatuista naisista valutetaan veret sairaan tyttären hyväksi ja uhreista muovataan taidetta. Sidney J. Furien lähes unholaan vaipuneessa pikkutuotannossa Doctor Blood’s Coffin (1961) ollaankin jo lähempänä resurrektiobisnestä, kun tohtori Peter Blood (Kieron Moore) tekee elävien kuolevien tutkimusta. Sidney J. Furie oli asialla samana vuonna myös elokuvallaan The Snake Woman (1961), jossa lääkäri yrittää korjata mieleltään sairaan vaimonsa käärmemyrkyllä odottamattomin seurauksin. Lähelle Herbert J.Lederin elokuvan aihepiiriä mennään Joseph Greenin elokuvalla The Brain That Wouldn’t Die (1962), jossa hullu tiedemies pitää onnettomuudessa kehonsa menettäneen tyttöystävänsä pään keinotekoisesti hengissä ja lähtee metsästämään uutta sopivaa kehoa. Riccardo Freda taiteilee kulttiklassikossaan L’orribile segreto del Dr. Hichcock (The Horrible Secret of Dr. Hichcock, 1964) tarinaa murhanhimoisesta nekrofiilistä lääkäristä, jonka uusi vaimo joutuu kohtaamaan edellisen; kuolleeksi luulemansa. Jaime Salvadorin Jekyll&Hyde -variaatioelokuvassa Pacto diabólico (1969) etsiskellään ikuisen nuoruuden seerumia murhaamalla naisia näiden silmien verkkokalvojen vuoksi. Vernon Sewellin elokuvassa The Blood Beast Terror (1968) pähkähullu genetiikan tutkija konstruoi naisen, joka voi muuttua vertaimeväksi tappajakiitäjäksi! Peter Cushing oli siinä pääosassa, kuten myös Robert Hartford-Davisin hurjassa elokuvassa Corruption (1968), jossa kirurgi saa selville, että murhaamiensa naisten eritteillä hän pystyy aina hetkeksi palauttamaan onnettomuudessa arpeutuneen tyttärensä kauneuden. Terence Fisherin nimen voisi mainita monenkin elokuvan voimin, mutta eiköhän kommentti elokuvasta Frankenstein Created Woman (1967) riitä; tohtori Frankenstein palauttaa henkiin itsemurhan tehneen nuoren naisen, mutta ensin toki vaihdettuaan naisen sielun tämän aiemmin teloitetun miesystävän sieluun …

Eiköhän tästä lyhyestä johdannosta käy aika selväksi, että ainakaan mielikuvituksen puutteesta ei hullu tiedemies -teeman elokuvia tarvinnut 1960-luvullakaan syyttää!

Juonitiivistelmä

Kryogeniikan kehittäneet natsit pakastivat sen kuulun ison sodan sotimisen päätteeksi joukon uskollista puoluejohtoaan ja eliittiään kunnianhimoisen suunnitelman kera. 20 vuoden ajan Lontooseen muuttanut kuulu natsien kirurgi tohtori Norberg (Dana Andrews) jatkaa kartanonsa salaisessa kellarilaboratoriossa (kuinkas muutenkaan!) kokeita, joilla pakastetut natsit on tarkoitus herättää takaisin tallaamaan maita ja mantuja ja näin nostattaa Kolmas Valtakunta uuteen loistoonsa. Norbergin kartanolla alkaa kuhina: korkeaa puoluejohtoa pukkaa paikalle todistamaan pakastetun natsisotilaan herättämistä, mutta samoihin aikoihin kartanolle ilmaantuu myös Norbergin yhdysvaltalainen irtojäsenien elossapitoon erikoistunut kirurgikollega ja tohtorin lääketiedettä opiskeleva veljentytär ystävättärineen. Miten kaikki salaisuudet oikein enää pysyvätkään salaisuuksina semminkin kun kellareissa vaeltaa mielisairaina ihmisraunioina myös epäonnistuneiden resurrektiokokeiden aiemmat tapaukset?

 

Kommentit

Vaikka tämä Herbert J.Lederin ohjaama tieteiskauhuelokuva sivuaa viistosti natsizombie– elokuvien alalajityyppiä, on se kuitenkin huomattavasti selvemmin jatkumoa lukuisille Frankenstein-tarinoille kuin zombie-elokuville yleensä. Elokuva etenee harmittavaisen pökkelömäisesti ja jää liian usein junnaamaan paikoilleen turhien joutavuuksien kanssa. Elokuvaan on ängetty kymmenkunta toisiinsa lomittuvaa juonikudosta ja hieman säälittävästi Leder ei pysty ollenkaan keskittymään juuri tämän tarinan kannalta olennaisiin kehityshaaroihin. Kerronnan punaisen langan puuttuminen heijastuu liiallisena tarinoinnin monimutkaisuutena, joka ei realisoidu kunnolla ja samalla kiusallisesti vesittää yhtenäisen kauhua tavoittelevan tunnelman kehittymisen. Jatkuva turhanpäiväinen pulina rikkoo hyvin nopeasti kaiken sen orastavan tunnelman, joka muutoin syntyisi. Paikoin kyllä elokuvan kohtaukset nousevat mieliinpainuviksi häiriintyneisyydellään, mutta sitten taas vajotaan tunneskaalan toiseen päähän tylsistymään mitättömien turhuuksien taakan alle. Brittiläisen pikkutuotannon puitteet jäävät kirkkaasti aikansa johtavan kilpailevan brittistudion Hammerin tuotantojen varjoon ja samassa vertailussa myös halpiksen tuotantoarvojen räikeä surkeus korostuu – surullisen hilpeänä esimerkkinä erään tiedelaitteen nupin vääntäminen irrottaa ilmeisesti nupin vastakappaleen, jonka lattialle tipahtamisen ja pomppimisen aiheuttama ääni kaikuu ääniraidalla iloisena kolinana. Näyttelijöiden pokka kuitenkin pitää. Mitään muuta erityistä hyvää näyttelijöistä nyt ei sitten voikaan sanoa, vaikka joukossa on mukana kokeneitakin valkokangaskettuja.

Ottaen huomioon elokuvan juonen sisältämät huikean poskettomat tieteishulinat lasipullossa itsekseen elävistä sisäelimistä lähtien kuuluisaan käsiseinään, elokuva ei koskaan räjähdä aivan komedialliseksi ilotulitukseksi. Päinvastoin sen yleisilme on oudon vakaa, depressiivinen ja suorastaan matalaotsainen, joka seikka juontuu epäilemättä siitä, että elokuvan kuvaus ja ohjaus on staattista ja jäykkää. Tästä ristiriidasta kuoriutuu kuitenkin herkullisesti häiriintyneitä visioita, joiden taustalla kytee hyvin häijyjä ja kylmiä konseptuaalisia näkymiä. Erityisen hyvänä esimerkkinä tästä on syyttömän ja viattoman tytön julma murha. Murhan varaan koko elokuvan loppuosa rakentuu, sillä sekopäiset tohtoriystävämme irrottavat pään ja pitävät sen elossa tutkimustarkoituksiinsa. Ja jotta tutkiminen olisi helpompaa, pitääpi päälaelta leikata kallo pois ja korvata se läpinäkyvällä muovikuvulla. Viattoman tytön ahdistuksen kuvaus saavuttaa sellaiset mittasuhteet, että elokuvan taustalla vaaniva häijyys rinnastuu hyvinkin uuden vuosituhannen ns. kidutuspornon trendiin ainakin käsitteellisellä tasolla, vaikkei toki veren ja läträyksen määrällä mitaten.

Yhteenveto

Natsizombie-elokuvien hyväksi kaveriksi naamioituva tieteiskauhu on olemassaolonsa selvästi kuitenkin velkaa 1950-luvun kauhusarjakuvien tieteiskauhutarinoille eikä edes yritä pysyä kärryillä 1960-luvun lopun trendeistä kauhuelokuvissa. Henkiinherättämistouhustelu on luonnollisestikin ohjaaja James Whalen Frankenstein (1931) -elokuvan ja sen kaikkien seuraajien innoittamaa, mutta poistaa tieten elämän ja kuoleman yhtälöstä inhimillisen elementin ja korvaa sen kylmäkiskoisten murhanhimoisten natsien kovalla määrätietoisuudella. Mitä ikävämpää voisi ollakaan kuin natsizombie? Elokuva heijaa itsensä lopulta elossa pidettävän irtopään ympärillä tapahtuvien yliluonnollisten tapahtumien viidakkoon, joka ei oikein hyvin istu elokuvan alkupuolen totisempaan herättelybisnekseen. Kidutuksen, mielisairaiden henkiinherätettyjen, murhaamisen, sätkivien irtoraajojen, hullujen tiedemiesten ja telepaattisesti operoivan irtopään kaaoksesta kuoriutuu esiin todella häiritseviä kohtauksia, mutta elokuvan yleinen sekaisuus ja pitkäveteisyys tekevät sille jatkuvasti pahaa hallaa. Herbert J.Leder tyytyy vain esittelemään sekopäisen tarinan filmillä ja jättää tieteiskauhutarinoinnin rivienvälit suosiolla kyvykkäämpien tekijöiden täytettäviksi.

5/10.

 

 

 

Shocker (1989)

Ohjaus: Wes Craven
Käsikirjoitus: Wes Craven
Tuotantomaa: Yhdysvallat
Kieli: englanti
Budjetti: noin 5 miljoonaa USD
Arvioitu: kesäkuu 2007
Arvioidun version pituus: 99 minuuttia
Ensi-ilta Suomessa: 20.7.1990

Johdanto

shocker_primary

Erityisesti kauhun lajityyppiin tiiviisti assosioitu ohjaaja ja käsikirjoittaja Wes Craven on vastuussa monista lajityypin merkkipaaluista. Craven tutkii useimmissa teoksissaan vastakohtaisten perheiden tai perheenjäsenten dynamiikkaa ja konflikteja tavalla tai toisella eikä Shocker tunnu lainkaan vieraalta pöytävieraalta näiden tutkielmien joukossa. Elokuva mainiosti tiivistää ytimensä isän ja pojan ympärille kokonaisten perheiden asemesta. Elokuvan ajoittuminen 1980- ja 1990-lukujen taitteeseen ei ole suinkaan sattumaa. Tuolloin uusi tv-vallankumous teki tuloaan ja visioissa siinsivät sähköinen asiointi tv:n avulla, ohjelmavuokraus kaukosäätimellä ja monet kuvitelmat kaksisuuntaisen televisiovälitteisen vuorovaikutuksen mahdollisuuksista. Ja asia myös pelotti, kuten lähes aina tuntemattoman äärellä. Elokuva peilaa omalla tavallaan näitä aikansa pelkoja ja voimattomuuden tunteita sähköisissä medioissa haiden tavoin kulkevien anonyymien rikollisten edessä. Pelot eivät olleet tietenkään aivan tuulesta temmattuja vaikka olivatkin aikaansa edellä ja varsinkin 2000-luvun alku on näyttänyt meille miten monenlaiset rikolliset mielet ovat löytäneet uuden kodin sähköisistä toimintaympäristöistä. Kymmenen vuotta Wes Cravenin elokuvan jälkeen sama idea ponnahti esille myös Gregory Hoblitin elokuvassa Fallen (1998). Hoblitin elokuvassa teema realisoitui paremmin ja kypsemmin, se kohdentui kauhuelokuvaviihteen kuluttajaryhmää laajemmalle ja onnistui myös ajoittumaan kiinnostavampaan ajankohtaan. Kovan luokan kaarti näyttelijöitä (Denzel Washington, Donald Sutherland, James Gandolfini ja John Goodman) auttoi tietenkin nostamaan elokuvan suosiota paljon suuremmaksi kuin mihin Wes Cravenin Shocker olisi koskaan pystynyt isommallakaan budjetilla. Craven otti toki opikseen ja työsti myöhemmin joutsenlaulukseen koko kauhuelokuvien historian suosituimpiin, mutta samalla säyseimpiin, kuuluvan elokuvasarjan nimeltä Scream.

Juonitiivistelmä

Televisiokorjaaja Horace Pinker (Mitch Pileggi) osoittautuu kenkuksi sarjamurhaajaksi. Pinkerin murhapuuhat koskettavat myös nuorta opiskelijapoikaa Jonathania (Peter Berg), joka ottaa lopulta asiakseen lopettaa Pinkerin touhuilut ja jonka ansiosta Pinker jää teoistaan kiinni. Vaan kun Pinker on vihdoin vangittu, syytetty ja kuolemaan tuomittu, paljastuu teloituskammiossa yllättäviä uusia käänteitä ja Pinker yksinkertaisesti kieltäytyy kuolemasta. Nyt yliluonnollinen sarjamurhaaja kykeneekin liikkumaan signaalien ja sähkövirran mukana eikä aio jättää kostamatta Jonathanille…

Kommentit

Ohjaajat Renny Harlin (Prison (1987)), James Isaac (The Horror Show (1989)) ja Robert Kirk (Destroyer, 1988) ehtivät kaikki ensin. Nimittäin tuomaan elokuvalliseen formaattiin tarinan sähkötuolissa teloitetusta rikollisesta, joka palaa takaisin tekemään pahojaan. Parin vuoden sisään Wes Cravenin yritys ihan samasta, varsin tarkkaan rajatusta, teemasta on siis jo peräti neljäs.

Wes Cravenin Shocker virittää katsojan Horace Pinkerin aallonpituudelle ja istuttaa katsojan matkalle yliliuonnollisen kauhutrillerin syövereihin. Craven yrittää uudella hahmollaan rimpuilla pois oman hittielokuvansa Nightmare on Elm Street (1984) Freddy Krugerin (Robert Englund) hahmon pitkästä varjosta yrittäessään luoda uutta, mutta silti Pinkerissä ja Freddyssä yleensäkin on jotakin samankaltaista värinää – muutakin kuin teema yliluonnollisesta sarjamurhaajasta. Mitch Pileggin irvistely ja rimpuilu Horace Pinkerin roolissa onnistuu ihan mallikkaasti ja hahmoon on saatu elokuvassa puristettua ronskisti herkullisen huisia pahuutta – jopa siinä määrin, että muutamissa maissa elokuva oli täysin kiellettyjen elokuvien listalla hyvinkin pitkään.

Elokuva etenee rutinoidun vauhdikkaasti ja kimmahtelee välillä eteenpäin kuin sähköllä aikaansaatu valokaari, mutta Wes Cravenin itsensä käsikirjoittaman elokuvan kiintoisat käänteet loppuvat kuitenkin hieman harmillisesti jo hyvänkin tovin ennen varsinaista loppukohtausta. Erityisesti takaa-ajojuoksu puistossa venähtää tarpeettoman pitkäksi – jopa tylsäksi – ja muutamassa muussakin loppupuolen kohtauksessa tiivistäminen tai käsikirjoituksen vahvistaminen olisi paikallaan. Valtaosa ideoista tulee kulutettua eikä loppua kohden ole enää tarjota uusia ylläpitämään aikaansaatua virettä.  Lopun nujakointi etenkin tuntuu täysin tarpeettomalta ja kiusallisen ennalta-arvattava loppukokonaisuus pudottaa Pinkerin tarinan muistuttamaan vain hieman tavallista pidennettyä X-Files -televisiosarjan jaksoa. Elokuvan sisältö ei yksinkertaisesti jaksa kannatella liki kahteen tuntiin nousevaa pituutta.

Yhteenveto

Shocker-elokuvan Horace Pinker oli ohjaaja Wes Cravenin yritys luoda uusi Freddy Krugerin kaltainen yliluonnollinen sarjamurhaajahirviö, joka ihastuttaisi katsojia useiden elokuvien franchise-tyyliin kauaksi tulevaisuuteen. Toisin kävi eikä elokuvalle löytynyt tarpeeksi innostuneita kannattajia, että siitä olisi edes yritetty jatko-osia. Shocker kärsii ongelmista ideoiden visualisoinnissa ja toisaalta ammentaa pääosan omista aineksistaan aivan liian nopsaan. Silti kuitenkin riittävän kiinnostava ja erilainen yliluonnollinen kauhuelokuva kivutakseen keskikastiin ja etenkin kasarikauhusta pitäville aivan ehdottoman keskeistä katsottavaa.

5/10.

Linkki elokuvan promotiomateriaaleihin.

 

Jean Reno

jean_reno

Finland Jean Reno on Marokossa espanjalaisille vanhemmille syntynyt näyttelijä, jonka perhe muutti Ranskaan ja sai Ranskan kansalaisuuden Jeanin ollessa 17-vuotias. Jean osui yksiin ranskalaisen ohjaajan Luc Bessonin kanssa ja teki lopulta Bessonin kanssa useita maailmanlaajuisia hittejä (Nikita (1990), Big Blue (1988) ja Léon: The Professional (1994)), jotka sementoivat Jeanin ranskalaisena elokuvatähtenä. Monipuolisena näyttelijänä tunnettu Jean on ollut mukana laajassa kirjossa erilaisia elokuvia aina romanttisista komedioista (esim. French Kiss (1995)) toimintaelokuvien (vaikka Ronin (1998)) kautta synkkiin trillereihin (muun muassa Les Rivières pourpres (The Crimson Rivers, 2000)). 1970-luvun lopulta alkanut työ elokuvanäyttelijänä on yli sadan elokuvaroolin jälkeenkin vielä kesken, sillä Jean Reno on edelleen tätä kirjoitettaessa yli 70-vuotiaana hyvin kysytty ja haluttu nimi elokuvatuotannoissa ympäri maailman.

Jean Reno tässä blogissa:

  • Aulajulisteet ja valokuvat: L’Immortel [22 Bullets] (Richard Berry, 2010)

 

United-Kingdom Jean Reno is an actor born in Morocco for Spanish parents. Their family relocated to France and acquired citizenship when Jean was 17 years of age. Early on in his acting career he got involved with director Luc Besson’s work and they (along with composer Eric Serra) have worked several times together since then. They made several outstanding global hits (Nikita (1990), Big Blue (1988) and Léon: The Professional (1994)) which cemented Jean as a French film star. Known as a very versatile actor Jean has been involved in quite a range of differing films from romantic comedies (for example French Kiss (1995)), action films (such as Ronin (1998)) all the way to nihilistic thrillers (among others Les Rivières pourpres (The Crimson Rivers, 2000)). His acting career has seen over 100 films roles in five decades and still in his seventies (at the time of this writing) he is absolutely in high demand for film productions around the globe.

Jean Reno in this blog:

  • Movie posters and still photos: L’Immortel [22 Bullets] (Richard Berry, 2010)

 

 

Sennentuntschi (2010)

Ohjaus: Michael Steiner
Käsikirjoitus: Stefanie Japp, Michael Steiner, Michael Sauter
Tuotantomaa: Sveitsi
Kieli: sveitsinsaksa
Budjetti: vähäinen
Arvioitu: syksy 2019
Arvioidun version pituus: 115 minuuttia
Ensi-ilta Suomessa: ei valkokangaslevityksessä Suomessa

Johdanto

sennentuntschi_primary

Roolittaminen on jännää. Toisinaan elokuvissa törmää roolituksiin, jotka tuntuvat osuvan kaikin puolin täydellisesti esitettyyn hahmoon elokuvassa kuvatulla tyylillä. Outojen ja epätavallisten naisroolien kohdalla Michael Steinerin Sennentuntschi -elokuvan pääroolin mystisenä Sennentuntschina erinomaisen taitavasti vetävä ranskalainen näyttelijätär Roxane Mesquida on niin huikea osuma roolissaan, että se saa väkisinkin miettimään muita osuvia omituisia naisrooleja muista jännitys-, tieteis- ja kauhuelokuvista. Roger Donaldson elokuvassa Species (1995)[x] ja Peter Medak elokuvassa Species II (1998)[x] löysivät Natasha Henstridgestä vakuuttavan ja vaikuttavan sensuellin tappokoneen Silin. Ranskatar Delphine Chanéacin häkellyttävä rooli vastuuttomien geenitutkijoiden konstruoimana Dren-otuksena Vincenzo Natalin elokuvassa Splice (2009)[x] on melkeinpä omituisten naisotusten kerhon keulakuva. Ron Howardin herttaisen elokuvan Splash! (1984) pääroolin merenneitona herkän uppoutuneesti aikanaan paketoi Daryl Hannah. Luc Bessonin elokuvan The Fifth Element (1997) Milla Jovovichin näyttelemä hahmo Leeloo kuuluukin jo populaarikulttuurin ikoneihin. James Cameronin elokuvan Avatar (2009) tärkeän Neytiri-hahmon roolin sai hoidettavakseen Zoë Saldana, mutta tässä toki lopputulos on enää vain osittain näyttelijän erinomaisuutta ja enimmälti tietokone-efektejä. Outous(kin) on tietenkin enimmäkseen katsojan silmässä ja kaikki outous ei luonnollisesti ole fyysistä. Isabella Adjani Annana ja Heleninä Andrzej Zulawskin hyytävässä elokuvassa Possession (1981) puistattaa herkullisuudellaan yhä edelleen kuten tekee myös Sissy Spacek Carrien hahmossa Brian dePalman elokuvassa Carrie (1976) ja tietenkin Linda Blair Reganina William Friedkinin mahtavassa elokuvassa The Exorcist (1973). Samaten yhä edelleen varsin vaikuttava on Catherine Deneuve Roman Polanskin elokuvassa Repulsion (1965). Mia Goth Hannahin roolissa Gore Verbinskin elokuvassa A Cure for Wellness (2016)[x] jää uniin outoudellaan. Macarena Gomezin isot korostetut silmät Juanfer Andrésin ja Esteban Roelin elokuvassa Musarañas (2014) ei häviä yhtään outoudessaan. Mario Bavan klassisessa noitatarinassa La maschera del demonio (Black Sunday, 1960) Barbara Steelen outoutta prinsessa Vajdana on vaikea kiistää puolen vuosisadankaan jälkeen. Eikä etenkään Edith Scobin roolia Christianena Georges Franjun mestariteoksessa Les yeux sans visage (Eyes Without a Face, 1960). Kaikkia tässä esimerkinomaisesti mainittuja muutamia elokuvia näyttelijöineen yhdistää siis tosiaan se, miten hienosti niiden tekijät ovat onnistuneet roolittamaan sopivan näyttelijättären fyysisesti tai psyykkisesti erityislaatuiseen ja outoon naishahmoon.

Juonitiivistelmä

Sveitsin vuoristossa 1975 pientä vuohitilaa eristyksissä pyörittävät Erwin (Andrea Zogg) ja Albert (Joel Basman)  saavat tilalleen sovitusti apumieheksi Martinin (Carlos Leal), joka pakenee eräseudulle kaupungin tunkkaisuudesta. Eräänä absintin vahvistamana yönä päihtynyt kolmikko askartelee vanhan vuoristolegendan mukaisen nuoren naisen rungon oljista, vaatteista ja harjasta vanhan Erwinin samalla kertoessa vanhan legendan, jonka mukaan näin koottu ”teos” muuttuu nuoreksi naiseksi, jota voi käskyttää mielensä mukaan. Legendan mukaan kuitenkin nainen ennemmin tai myöhemmin kostaa uojilleen. Miesten hämmästys on suuri, kun seuraavana krapulaisena aamuna miehet löytävät mökkinsä nurkasta mykän, aran nuoren naisen (Roxane Mesquida) kyhjöttämästä. Voisiko nainen todellakin olla ikivanhan legendan ruumiillistuma?

Kommentit

Vanhojen kauhulegendojen ja saagojen saattaminen elokuvalliseen muotoon ei ole toki uusi keksintö. Kuitenkaan keskisen Euroopan tuhansien vuosien asutuksen aikana syntyneitä legendoja ei ruuhkaksi asti ole elokuvissa nähty – valtaosa legendojen herättämisistä lienee kotoisin joko Japanin, Pohjois-Euroopan, Väli-Amerikan tai Pohjois-Amerikan seuduilta. Itse asiassa eteläisen ja keskisen Euroopan legendoja on käsitelty useimmiten muualla tehdyissä tarinoissa. Michael Steinerin elokuvan taustalla oleva legenda (ja sen monet variaatiot hieman laajemmallakin alueella aina Liechtensteiniin asti) on muiden kaltaistensa kanssa syntynyt vuosisatojen saatossa korkeiden rinteiden ja syvien laaksojen eristyksissä olevien kylien taikauskoisten asukkaiden mielissä eikä katolinen kirkko kyennyt hävittämään niistä ihan kaikkia. Legendan taustalla lienee jokin vanhempi antiikin ajan tarinoista, joka on ajan saatossa muuttunut paikalliseksi versioksi; näinhän varsin monien myyttisten tarujen juuret ovat löytyneet. Ihan ensimmäistä kertaa tätä legendaa ei filmille ole laitettu. Aikaisempi filmatisointi on saksalaisten käsialaa; George Tresslerin pienimuotoinen elokuva Sukkubus – den Teufel im Leib (1989). Sillä ei tosin Steinerin elokuvan kanssa ole muuta yhteistä kuin pohjalla oleva tarina.

Sveitsiläisen ohjaaja Steinerin käsissä tuntuu olevan tiettyä rehellistä kypsyyttä monipuolisen kauhutrillerin aineksia seuratessa. Lähinnä Sveitsissä muuta kuin kauhua ohjannut Steiner näyttää kuitenkin sekä ymmärtävän lajityypin toimivia mekanismeja että kiertävän tyypillisiä ylikäytettyjä kliseitä. Elokuva rakentuu kliimaksiinsa useammassa eri aikatasossa, joka rakenne vain aniharvoin pysyy tarpeeksi selkeänä toimiakseen. Ongelmattomaksi ei tämä ratkaisu tälläkään kertaa jää, mutta ainakin Steiner onnistuu karttamaan ilmeisimmät loogiset sudenkuopat tarinansa kerronnassa ja juonen kulussa. Elokuva keskittyy tietenkin Roxane Mesquidan näyttelemän hahmon mysteerin ympärille, mutta ehkä jopa tarpeetta tuo mukaan liityntäpintaa tähän päivään ja esittelee juonen ytimen ympärille kokonaisen joukon sivuosahahmoja. Tiivistämällä väkimäärää ja keskittämällä kerronnan vain keskeisten hahmojen ympärille elokuvasta olisi voinut tulla vieläkin piinaavampi. Nyt sen kauhutunnelman rakentuminen hieman häiriintyy monien hahmojen leikatessa omia siivujaan elokuvasta, mutta toki ohjaaja pyrkii tällä viestittämään legendan ulottavan vaikutuspiirinsä katsojien lisäksi kokonaiseen taikauskoiseen kyläyhteisöön sen kaikkine jäsenineen.

Parituntiseksi elokuvaksi se kulkee vaivattomasti tapahtumiensa läpi ja kerronta soljuu näennäisen mutkattomasti rankemman materiaalin, hahmojen kehittämisen, kyläpoliisin tutkinnan ja kyläläisten lynkkausmielialan vuorotellessa. Elokuva ei sorru pikaisiin säikyttelyihin tai komediallisiin väliepisodeihin vaan kehittää määrätietoisen väkevästi piinaavaa tunnelmaa kylmäävään loppuunsa. Näyttelijät hoitavat roolinsa miten kuten kohtuullisesti, mutta Roxane Mesquida nimihenkilö Sennentuntschina kruunaa erinomaisuudellaan elokuvan varsin oivaksi kokonaisuudeksi.

Yhteenveto

Väkevästi realisoitu filmatisointi vanhasta Alppien alueen kauhulegendasta päihittää mennen tullen useimmat suurenkin budjetin vastinkappaleet, joissa vanhoja legendoja riipaistaan elokuvalliseen ilmiasuun. Sennentuntschi rakentuu hieman hankalahkosti epäkronologisisesti limittyvin liuskoin, mutta ei lopulta kuitenkaan jätä kylmäksi itsetarkoituksellisuudella tai tekotaiteellisuudella. Tekijät jättävät monia juttuja mukavasti katsojankin mietiskeltäväksi eivätkä edes halua tarjoilla valmiiksi pureskeltua ja helposti nielaistavaa kauhueinestä. Elokuva kasvaa ja kehittyy kuin hyvä viini. Kauhutrillerin teemat ja ilmiasu ovat sieltä skaalan rankemmasta päästä sortumatta kuitenkaan aivan valtaviin ylilyönteihin, joten elokuva saattaa sopia paatuneiden kauhuelokuvakarhujen vähemmän paatuneille seuralaisillekin tietyin varauksin.

7/10.