Apostle (2018)

Ohjaus: Gareth Evans
Käsikirjoitus: Gareth Evans
Tuotantomaa: Iso-Britannia
Kieli: englanti
Budjetti: ei tiedossa
Arvioitu: helmikuu 2020
Arvioidun version pituus: 130 minuuttia
Ensi-ilta Suomessa: ei valkokangaslevityksessä Suomessa

apostle_primaryJohdanto

Elokuva Apostle ottaa verisesti kantaa uskonnon kieroitumisen seurauksista. Kristikunnan aikanaan kiivaasti tuhotessa pakanauskontoja ja niiden harjoittajia, tuhoamisen tärkeimpiä taustoittajia ei suinkaan ollut itse uskonto vaan tiedostettu todellisuus siitä, että yhtenäinen uskonto on erinomaisen toimiva alamaisten hallintamekanismi. Uskomisen erilaiset muodot ovat kuitenkin olleet moninaiset ja aluksi pakotetusti kristittyyn maailmaan jäi elämään tuhansia ns. pakanauskontojen myyttejä ja riittejä. Ne sotkeutuvat nykypäivänkin kristityn maailman uskomuksiin iloisena sekamelskana ja näyttäytyvät eri puolilla maailmaa hyvin erilaisina muotoina. Eräseutujen pakanallisia perinteitä ei kristitty maailma oikeastaan ole koskaan onnistunutkaan hävittämään ja aikaa sitten katsoi paremmaksi strategiaksi integroida ja valjastaa nämä osaksi kristinuskoa mieluummin kuin tuhota kaikki niihin uskovat. Jotkut näistä kuitenkin muuntuvat harjoittajien käsissä pelottaviksi ja vaarallisiksi kulteiksi, joissa sekä ihmisen korruptoituneet jumalkäsitykset että pyrkimys totaaliseen hallintaan yhtyvät. Gareth Evansin Apostle-elokuvassa tutkitaan juurikin tällaista kulttia, mutta annetaan kultin taustalle myös vahvaa syytä olemassaololleen.

Juonitiivistelmä

Thomas Richardsonin (Dan Stevens) sisar Jennifer (Elen Rhys) joutuu kaapatuksi Walesin edustalla olevalle pienelle saarelle, jolla majailee erityinen uskonnollinen kultti. Vaikka Thomas pystyisikin jotenkin maksamaan Jenniferistä pyydetyt lunnaat, hän valitsee mieluummin pelastaa siskonsa soluttautumalla outoon kulttiin ja matkustaa saarelle tekeytymällä käännynnäiseksi. Saarella Thomas tapaa eristyksessä olevan lahkon jäsenet johtajineen, jotka valaisevat Thomasille kultin uskovan saarella asuvan jumalattaren tuottavan saaren asukkaille hedelmällisempiä satoja vain veriuhrien kautta. Thomas ajautuu nopeasti syvälle kultin kauhistuttavaan maailmaan tavoitellessaan Jenniferin vapautusta eikä aikaakaan, kun Thomas törmää myös lahkon sisäisiin valtapeleihin, jumalattaren olemukseen ja kultin keinoihin hoitaa epäillyt uskonrikkojat…

Kommentit

Vimmaisen tehokkaan pääroolin Thomas Richardsonina tekevä Dan Stevens sopii rooliinsa poikkeuksellisen uskottavasti ja on epäilemättä pääsyy elokuvan onnistumiseen. Stevens osaa reagoida uskottavasti mitä oudoimpiin hahmonsa kohtaamiin tapahtumiin eikä ajaudu ylinäyttelemään saatikka vähättelemään. Epäilemättä elokuvan taustalla oleva Gareth Evans on kuitenkin paljolti vastuussa näyttelijöidensä ohjaamisessa, sillä kaikki muutkin elokuvan monet hahmot tuntuvat oikeilta ja monipuolisilta ihmisiltä, jotka kukin painivat nykyisyytensä ja menneisyytensä painolastien kanssa. Gareth Evans paitsi ohjasi, leikkasi ja käsikirjoitti elokuvan, oli myös mukana tuottamassa sitä. Evans murtautui suurempaan kansainväliseen tietoisuuteen vasta kolmannella kokopitkällä ja erittäin väkivaltaisella elokuvallaan, Indonesiassa tuotetulla The Raid: Redemption (2011), joka tuuletti myrskyn tavoin toimintaelokuvien kenttää asettaen teknisen tekemisen rimaa ihan uusille tasoille. Apostle on samalla tavalla väkivaltainen, mutta groteskimmalla ja niljakkaammalla tavalla; Evans avaa ovia jopa perinteisten gore-elokuvien suuntaan rajuimmissa kohtauksissa, mutta pysyttelee silti juuri ja juuri sopivuuden rajalla mitä tulee julkaisijoiden herkkyyteen estää jakelu kokonaan. Tämä siis muistutuksena niille lukijoille, jotka kuvittelevat edessä olevan vain 1900-luvun alkuun sijoittuvan mysteerijännärin. Lukuisat elokuvan väkivaltaisista kohtauksista ovat poikkeuksellisen taidokkaasti toteutetut ja näiden kohtausten tekemiseen käytetty aika ja vaiva välittyvät katsojalle yht’aikaa inhottavan luotaantyötävinä graafisuudellaan ja herkullisen taidokkaina muistutuksina siitä, millaisiin äärimmäisyyksiin uskonto voi ihmiset ajaa. Evans ei varsinaisesti mässäile, mutta ei myöskään halua karttaa. Vaikka elokuvallisen väkivallan tehoa voi saada irti mielikuvituksenkin kautta, Evans haluaa erityisesti korostaa ja alleviivata tekemisen seurauksia näyttämällä ne myös katsojalle. Uhrien ja tekijöiden henkiseen tilaan suhtautuminen muuttuu olennaisesti audiovisuaalisen ärsykkeen korvatessa pelkkä mielikuvitus. Kun tyypillisessä halpistrillerissä kamera panoroi pois tilanteesta, vaikka puukotuksesta, katsojan pitäisi silloin pääkopassaan visualisoida tilanne kaikessa karuudessaan. Todellisuudessa kuitenkin normaali reaktio on nimenomaan välttää liian yksityiskohtaista visualisointia ja kuitata tilanne: uhria sattuu, tekijä on ikävä ihminen. Evans ei tässä elokuvassa päästä katsojiaan niin helpolla.

Elokuva kulkee kaksituntisen kestonsa sujuvasti mysteerin lankojen auetessa verkkaisella, mutta hyvin hallitulla tahdilla. Elokuvan tempo on alakuloisen hidas ja linja pysyy alusta loppuun; se on kuin ajankuvaan, 1900-luvun alkuun, sopiva tekemisen tahti ennen kiivaiden tehdaslinjojen aikakautta. Evans rakentaa outouden tunnelmaa eikä olekaan tekemässä hyperaktiivista jokaiseen suuntaan kimpoilevaa toimintaelokuvaa tässä. Sellaista odottavat pettyvät vääjäämättä, mutta kasvavaa tehokkaan piinaavaa tunnelmaa arvostavat haltioitunevat Evansin käsittelyssä.

Yhteenveto

Ohjaaja Gareth Evansin omaan käsikirjoitukseen pohjautuva omaperäinen tutkielma uskonnon korruptoivista vaikutuksista ja siitä, miten tämä korruptio hyvin nopeasti alkaa näyttäytyä normaalina sen harjoittajille. Erittäin väkivaltaiseksi ajautuva mysteeri kasvaa vaikuttavan tehokkaasti alkutahdeista lopun verijuhliin. Elokuva karttaa nopeita kliseisiä yllätyksiä ja koomisia väliepisodeja. Niiden sijaan se luottaa verkkaisesti ja keskeytyksettä kasvavaan outouden tunnelmaan, joka toimii elokuvan läpi kulkevana punaisena lankana ja palkitsee siihen paneutuvan.

8/10.

Widows (2018)

Ohjaus: Steve McQueen
Käsikirjoitus: Steve McQueen, Gillian Flynn
Tuotantomaa: Yhdysvallat
Kieli: englanti, espanja
Budjetti: noin 40 miljoonaa USD
Arvioitu: helmikuu 2020
Arvioidun version pituus: 129 minuuttia
Ensi-ilta Suomessa: 16.11.2018

widows_primaryJohdanto

Televisiosarjojen muuntaminen elokuvalliseen muotoon on nyt yhtä suurta muotia kuin oman ajanhetkensä näkymien poliittisesti korrektien Hollywood-tuotantojenkin tekeminen. Kurkataanpa muutamiin televisiosta elokuvaksi -teoksiin. Joe Carnahanin onnistunut kunnianosoituselokuva The A-Team (2010) nosti hetkeksi jopa alkuperäisen televisiosarjan uusintakierroksille eri puolilla maailmaa. Jättimäisen suosituksi ilmiöksi hetkeksi nousseen Babylon 5 televisiosarjan pohjalta tekijät turasivat peräti puolitusinaa elokuvaa, joista vain osa nousi keskimääräistä jaksoa kiinnostavimmiksi tuttavuuksiksi. Näin kävi myös Star Trek -televisiosarjan kanssa, jos kohta näitä elokuvia on riittänyt jopa ihan riesaksi asti. Seth Gordon iski kirveensä nolosti hiekkaan ruostumaan yrittäessään ja epäonnistuessaan surkeasti päivittää yhden maailman katsotuimmista televisiosarjoista elokuvallaan Baywatch (2017). Vain hieman paremmin kävi Michael Mannille toisen suoranaisen kulttisarjan lämmittelyssä Miami Vice (2006) ja vastaavalle yritelmälle, Todd Phillipsin elokuvalle Starsky & Hutch (2004). Nolompi yritys oli Doug Ellinin Entourage (2015) eikä Stephen Sommarsin G.I.Joe: The Rise of the Cobra (2009) anna sekään aihetta kuin syvään huokaisuun. Firefly -televisiosarjasta rakentunut elokuva Serenity (2005) sen sijaan on verrattain onnistunut, sillä ohjaajaksi valikoitui Joss Whedon, joka sarjankin taustalla itse oli. Yli tuhat jaksoa aikanaan pyörinyt sarja tiivistyi ihan kohtuulliseksi paketiksi Tim Burtonin käsissä ja elokuva on tietenkin Dark Shadows (2012) eikä millään muotoa huonosti pärjännyt Antoine Fuquakaan elokuvalla The Equalizer (2014). Yleisön parhaiten vanginneisiin kokonaisuuksiin kuuluu kuitenkin epäilemättä Brian De Palman Mission Impossible (1996) lukuisine jatko-osineen.

Tämä Steve McQueenin elokuva on ottanut siis esikuvakseen kirjailija Lynda La Planten teoksesta ”Widows” rakennetun brittiläisen televisiosarjan vuodelta 1983. Televisiosarja jää tällä(kin) kertaa kuitenkin ylivertaiseksi, vaikka miten kovasti heittäisi taaloja pinoon ja isopalkkaisia näyttelijöitä ohjeistaisi parastaan pukertamaan.

Juonitiivistelmä

Neljän ammattirikollisen tekemä keikka menee pahasti sivuraiteille ja kopla kohtaa kohtalonsa. Keikan kohteena ollut poliitikoksi pyrkivä rikollinen Jamal Manning (Brian Tyree Henry) alkaa vaatia samassa rytäkässä kadonneen keikkasaaliin rahamäärää rikollisjoukkion leskiltä väkivallalla uhaten. Kolme leskistä kohdistaakin puhalluksensa yhteiseen hiileen ja naisporukka käynnistää suunnitelman toisen poliitikon, Jack Mulliganin (Colin Farrell), putsaamiseksi lahjusrahoista, joita ei kukaan voisi jäljittää. Keikan suunnittelussa tulee tietenkin odottamattomia kuvioita vastaan ja joukkio joutuu miettimään uudelleen myös alkuperäisen mieskoplan liikkeitä kohtalokkaana tapahtumayönä.

Kommentit

Ihan kovin kaukana ei olla Gary Rossin samana vuonna ilmestyneestä elokuvasta Ocean’s 8 (2018) mitä tulee noin niin kuin alkuasetelmaan ja naisten voimaannuttamista käsitteleviin teemoihin. Kuitenkin siinä missä Gary Ross sentään sujuvasti osasi visuaalisen kerronnan, ohjaaja Steve McQueen ei tällä kertaa oikein tunnu pysyvän kyydissä. Monet elokuvan kohtauksista tuntuvat sakkaavan pahasti kesken ja jäävät roikkumaan kuin tyhjän päälle odottamaan jotakin valaisevaa tai merkitsevää, mitä ei koskaan näy ei kuulu. Taiteellisiksi tarkoitetut erikoiset kuvakulmat ja viipyvät otokset haiskahtavat tällaisessa naisten voimaannuttamista ja rotukohtelua kontekstissaan viestittävässä keikkaelokuvassa epäilyttävän teennäisiltä ja tarkoitushakuisilta.

Arveluttavaa viestiä sitten piisaakin elokuvassa. Vaikka 2020-luvulla on ilmeisen epäkorrektia arvostella elokuvien sanomaa silloin, kun niiden sisäinen viestintä pyrkii edistämään sillä hetkellä maailmassa pinnalla olevia ja tärkeinä koettuja sosiaalisia suuntauksia, julkean tuoda esiin myös vastakkaisia näkemyksiä, kun ilmiöissä ajaudutaan liian pitkälle. Kuten tässä elokuvassa.  Naisten ja erityisesti tummaihoisten naisten voimaantumista vaikka väkivallan, aseiden, viekkauden, tappamisen ja petosten kautta auliisti ylistävä elokuva kietaisee samaan lahjakääreeseen ah-niin-omaperäisen-modernisti kaikki valkoiset heteromiehet joko kieroiksi, lahjottaviksi ja pahuuttaan muita riistäviksi, puolisoitaan pettäviksi tai pahoinpiteleviksi ja rahalla tai nyrkillä alistaviksi saalistajiksi riippumatta siitä oliko kyse liikemiehestä, ammattirikollisesta, poliitikosta tai poliisista. Elokuvan asenneilmapiiri maalaa toki myös tummaihoiset miehet ikäviksi persooniksi, mutta asettelee kömpelösti tekojen taustalle myötätuntoisen ymmärryksen valkoisten ylivallan seurauksena. Elokuvan naiset taas ovat kautta rantain väkivallan, lasten kasvatuksen vaateiden, nöyryytyksien ja alistamisen marttyroimia, joiden aiempi kokemusmaailma antaa täten heille jonkinlaisen moraalisen oikeuden mennä miesten maailmaan tekemään miesten juttuja. Vaikka Steve McQueenin elokuvan arvomaailma olisi piirretty tyystin toisellakin tavalla, koko keikkatarina on täynnä ammottavia epäjohdonmukaisuuksia, pitää sisällään hyvinkin sekavan kimaran vain pinnallisesti keikkaan kuuluvia henkilöhahmoja ja erityisesti pahimpana puutteena tuntuu olevan keskeisten naishahmojen hyvin olemattoman löysästi perusteltu motivointi lähteä mukaan ilmeisen heikosti suunniteltuun keikkaan. Elokuvaan on yritetty vimmaisen sosiaalisen ja rotupoliittisen viestinnän ohella tunkea aivan liikaa henkilöhahmoja kukin omine agendoineen, motivaatioineen ja taustoituksineen eikä siksi kellekään näistä hahmoista jää oikein tilaa hengittää ja kasvaa tarinan edetessä. Aivan liian monen henkilöhahmon selkään kaivetaan tilaa veitsille ja aivan liian monen taustatarinen hahmon tila jätetään kellumaan tyhjän päälle tai ne piirtyvät lopulta itse tarinan kannalta merkityksettömiksi tuokiokuviksi vailla päämäärää. Sekavaa kokonaisuutta ei todellakaan edistä takaumien kautta avautuva taustoitus, joka ei silti rautalangan vääntämisen jälkeenkään avita katsojaa uskomaan tapahtumien järkeenkäypyys. Uskottavuuden jänteitä rasittavat myös naiskeikkaajien kokolailla rivakas transformaatio omista taustoistaan voimaantuneiksi miesten maailman vastineiksi asetaitoineen päivineen.

Ainoiksi pelastaviksi enkeleiksi jäävät miten kuten kelpoisasti rooleissaan viipyvät näyttelijät. Harmillista on tosin se, että Steve McQueenin ohjauksessa näyttelijöille tarjotaan vain materiaalia ja tilanteita, joissa heidän ei oikeastaan tarvitse edes pahemmin yrittää. Vaikea käsittää, mihin tuotanto sai kärähtämään monikymmenmiljoonaisen pätäkkätukun, sillä pääosin elokuva keskittyy dialogivetoiseen draamaan. Jännityksen elementtejä elokuvassa ei ole ollenkaan; McQueen on valinnut viipyvän draaman useimpien kohtausten tyylilajiksi ja vaikka hän ajoittain lähtee shokeeraamaan katsojaa kylmän väkivaltaisillakin tuokioilla, tarinan eteneminen tuntuu hitaalta ja yksitoikkoiselta, koska jokaiseen kohtaukseen on pitänyt istuttaa sosiaalista sanomaa ja yhteiskunnallista tutkintaa.

Yhteenveto

Poliittisesti yksipuolisesti latautunut ja avoimen miessukupuolivihamielinen sekamelska, jonka rakenteissa on mätää tarkastelipa asiaa sitten juonellisten käänteiden, ohjauksen sujuvuuden, asenneilmapiirin tai kuvauksen näkökulmasta. Suhteellisen yksinkertaisen kassakaappikeikka-elokuvan variaatio sotkee mukaan niin solmuisen määrän henkilöhahmoja taustajorinoineen, että valtaosa näiden henkilöiden motivaatioista, tavoitteista ja suhteista jää auttamattoman pinnallisiksi ja perustelemattomiksi silloinkin, kun niillä yritetään avittaa sekaisen juonen etenemistä.

3/10.

Hereditary (2018)

Ohjaus: Ari Aster
Käsikirjoitus: Ari Aster
Tuotantomaa: Yhdysvallat
Kieli: englanti, espanja
Budjetti: noin 10 miljoonaa USD
Arvioitu: helmikuu 2020
Arvioidun version pituus: 127 minuuttia
Ensi-ilta Suomessa: 20.6.2018

hereditary_primaryJohdanto

Okkultismi on kiehtova ja monipuolinen teema kauhuelokuvissa. 2000-luvulla hyvin usein teema kietoutuu lähinnä joko aasialaisiin henkiolentoihin, tyypillisiin lännen teineille suunnattuihin säikyttelyelokuviin ja rauhattomien kummitusten tutkimukseen tai manaamiseen. Valtaosa toistaa samoja kaavoja; joukko teinejä on osallisena jonkun pahantahtoiseksi tulkitun hengen tempaamisessa osaksi elämäänsä tai kun pahantahtoinen demoni pitää manata pois kiusaamasta. Niitähän riittää.

Paljon kiehtovampia ja hyytäviä asetelmiakin okkulttisten elokuvien tekijät ovat onneksi saaneet aikaiseksi vuosien saatossa. Roman Polanskin Rosemary’s Baby (1968) on alan mestarillinen pioneeriteos, jossa Mia Farrowin näyttelemä Rosemary Woodhouse on liemessä pirullisen salaliiton keskiössä. Samana vuonna ilmaantui toinenkin keskeinen teos; Terence Fisherin saatanallisia kultisteja kuvaava The Devil Rides Out (1968). 1970-luvulla pelastettiin yksilön sielua Saatanalta  (Peter Sykesin To the Devil a Daughter (1976)),  käännytettiin kokonaisia kyliä vihtahousun kätyreiksi (Piers Haggardin Blood on Satan’s Claw (1971)), ihmeteltiin eristyneen saaren pakanallisia riittejä (Robin Hardyn The Wicker Man (1973)) ja vartioitiin maailmaa pahuudelta (Michael Winnerin The Sentinel(1977)[x]). 1980- ja 1990-luvuilla etsittiin kadonnutta laulajaa (Alan Parkerin Angel Heart (1987)),  yritettiin suojella lasta kultin uhraukselta (John Schlesingerin The Believers (1987)), havaittiin, että kauhukirjailijan tarinoissa on outoa vetovoimaa (John Carpenterin In the Mouth of Madness (1994)[x]) ja ihmeteltiin vanhojen kirjojen tekstejä (Roman Polanskin The Ninth Gate (1999)). Uudella vuosituhannella puolestaan etsittiin keinoja taistella demonisia haltuunottoja vastaan (Scott Derricksonin Deliver Us from Evil (2014)), yritettiin paeta vankilasta vanhojen kirjoitusten voimin (Eric Valetten Maléfique (2002)[x]), tutkittiin karmivaa kulttia (Gareth Evansin Apostle (2018)) ja mietittiin mitä oikein tapahtui luolaan kadonneille lapsille (Adrián García Boglianon Here Comes the Devil (2012)). Nämä yllämainitut on poimittu satojen teeman ympärillä pyörivien elokuvien joukosta syystä: niistä kaikista on herkullisia kaikuja Ari Asterin elokuvassa Hereditary. Mainitut muutamat teokset olankohautuksella ja nyrpistämisellä ohittava katsoja ei epäilemättä arvosta Ari Asterin elokuvaakaan ja vastavuoroisesti noista hiuksianostattavia hienouksia löytäneet katsojat lämmennevät tällekin.

Juonitiivistelmä

Annie (Toni Collette), hänen miehensä Steve (Gabriel Byrne), heidän poikansa Peter (Alex Wolff) ja tyttärensä Charlie (Milly Shapiro) surevat yhdessä Annien mielenterveysongelmista kärsineen äidin kuolemaa. Kukin koettaa löytää itselleen sopivia suremisen muotoja. Perheen arki muuttuu täydellisesti, kun surun taakka kasvaa yli äyräittensä odottamattoman ja kammottavan toisen kuoleman seurauksena. Annielle alkaa hiljalleen selvitä, että hänen äitinsä oli sotkeutunut kammottaviin asioihin, joiden seurauksia hänen perheensä joutuu nyt maksamaan.

Kommentit

Ohjaaja Ari Aster nousee tällä elokuvallaan kertalaukauksella kansainvälisestä tuntemattomuudesta modernin kauhuelokuvan merkittävän virstanpylvään tekijäksi. Elokuvassa ohjaaja yhdistelee viekkaan taitavasti mestarillista draaman ymmärrystä, jännityksen rakentamista ja ihon alle menevää kauhua. Aster karttaa kutakuinkin kaikki ennalta-arvattavat klisee-kuopat, johon esikoisohjauksiaan tekevät ohjaavat niin kovin usein katalasti kapsahtavat.

Toni Colletten roolisuoritus on kauhuelokuvan merkkipaalu. Colletten vimmainen matka surun murtamasta äidistä maaniseksi vastausten etsijäksi on monin tavoin pelottavan realistinen ja täynnä vuoroin vaihtuvan epätoivon ja toivon tuntemuksia. Collette piirtää tämän teoksen myötä oman symbolinsa kauhuelokuvan historian lehdille esimerkiksi Jamie Lee Curtisin, Janet Leigh’n, Tippi Hedrenin, Barbara Steelen, Sissy Spacekin, Sigourney Weaverin, Jessica Harperin tai vaikka Shauna Macdonaldin rinnalle. Mitenkään huonosti eivät näyttelijät suoriudu Colletten ympärilläkään, mutta tosiasiassa Colletten hahmo on tämän esitetyn skenaarion keskeisin polttopiste.

Piskuisella, noin 10 miljoonan jenkkitaalan budjetilla, tehty elokuva on nerokkaasti rakentuva ja kohtausten linkitys toisiinsa siirtymäleikkauksineen päivineen huokuu itsevarmuutta ja osaamista elokuvasta taidemuotona. Elokuvan ääniraita (kreditoitu Colin Stetsonille) sopii elokuvan kohtauksiin vailla kitkaa ja ajoittaisesta minimalistisesta otteesta huolimatta äänien käyttö tukee ohjaajan pyrkimyksiä kauhutunnelman luomisessa varsin oivallisesti. Noin kaksituntinen kesto istuu juuri sopivasti elokuvan sisältöön; mitään ei ole tarvetta kiirehtiä eikä viivyttää liiaksi. Alun draamallinen vaihe syventää elokuvan henkilöhahmoja millilleen tarkalleen ennen hektisemmän sisällön käynnistymistä, jolloin katsojalle jää hyvin aikaa ymmärtää henkilöhahmojen heikkouksia, vahvuuksia, tarkoitusperiä ja aiempien ristiriitojen arpia. Epäselväksi ei kuitenkaan pidä jättää sitä, että vaikka rauhallisella draamankaarella alkuun lähdetäänkin, loppupuolen materiaali ei missään nimessä sovi kaikille katsojille kauhun rakenteiden riipiessä sisintä kokeneiltakin alan harrastajilta. Efektit ovat oivallisen tuoreita ja Aster on ymmärtänyt, että erityisesti kauhuelokuvan lajityypissä käytännön efektit toimivat paljon paremmin kuin tietokoneella rakennetut. Efektien käyttö on rajattu juuri sopivasti siten, että niihin ei turru ja niiden rajuus on mitoitettu juuri sellaiseksi, että ne taatusti saavat katsojan jakamattoman huomion. Ihan pelkän jännitysviihteen ystäville tarjonta lienee hieman turhan rajua.

Yhteenveto

Erittäin väkevä ja virkistävän monipuolinen ohjaaja Ari Asterin esikoisohjaus vie synkän, kasvavasti tummuvan tunnelmankehittelyn äärimmilleen ja vapauttaa vieterin loppukohtauksen mieleenpainuvissa hulluuksissa. Aster välttelee kuluneita kliseitä eikä anna armottoman kuvauksensa ajautua helpottavien koomisten väliepisodien rikkomaksi. Modernin kauhun mestariteos etenkin ottaen huomioon elokuvan varsin maltillinen budjetti.

10/10.

Lesson of the Evil (2012)

Ohjaus: Takashi Miike
Käsikirjoitus: Takashi Miike
Tuotantomaa: Japani
Kieli: japani
Budjetti: vähäinen
Arvioitu: 2013
Arvioidun version pituus: 128 minuuttia
Ensi-ilta Suomessa: ei valkokangaslevityksessä Suomessa

lessonoftheevil_primaryJohdanto

Koulu on miljöönä houkutteleva ympäristö elävissä kuvissa. Kouluun sijoittuvien elokuvien joukko painottuu kuitenkin selvästi urheiluelokuviin, kasvudraamoihin ja komedioihin, joiden kolmen yhteinen osuus on kaikista kouluun sijoittuvista elokuvista ylivoimainen. Mainittujen lajityyppien elokuvissa on myös hyvinkin tyypillisesti toisiaan väsyksiin saakka kopioiva identtinen draamankaari, stereotyyppisten vakiohahmojen kirjo ja ennalta-arvattavat käänteet. Jännitys-, toiminta-, kauhu- ja väkivaltaviihteen puolellakin on toki ennen Takashi Miiken Lesson of the Evil -elokuvaakin istuttu pulpettien ääreen miettimään tekosia ja hieman yllättäen koulumaailma onkin avannut yllättävänkin monipuolisia reittejä muoteista ja kaavoista irtautumiseen.

Takashi Miike oli itse asialla erittäin väkivaltaisessa sarjakuvaan pohjautuvassa elokuvassaan Kurôzu zero (Crows Zero, 2007), jossa koulusiirrokas pyrkii ottamaan valtaansa koko kansakunnan häpeäpilkkuna olevan levottoman koulun aiheuttaen koko oppilaitoksen haaroittumisen toisiaan vastustaviin väkivaltaisiin kuppikuntiin.  Andrew Flemingin huikean suositussa nuorisoelokuvassa The Craft (1996)[x] taasen katolisen koulun arkea muuttaa okkultismiin taipuvainen nuorten tyttöjen nelikko, joka käyttää ongelmiensa ratkaisuvälineenä noitakeinoja.  Kauhuksi taitavasti naamioitu kasvutarina, Brian de Palman elokuva Carrie (1976), muistaa antaa näpäytyksen kaikille niille, joiden mielestä on ihan ok vähän kiusata itseään heikompia. Psyykkisten voimien käytöstä on kiva pyrähtää vierailemaan demonisten voimien luona Karyn Kusaman herkullisessa kehokauhuelokuvassa Jennifer’s Body (2009), jossa demoninen olento nappaa nuoren opiskelijan kehon ja pistää tämän laittamaan kylmäksi miespuolisia kanssaeläjiään. Murhanhimoisten koululaisten kostolta joutuvat kouluunsa linnoittautumaan opettajat Johannes Robertsin rikosdraamassa F (2010).  Mark L. Lesterin elokuvassa Class of 1999 (1990) opettajiksi on salaa vaihdettu robotteja laittamaan skidit kuriin, mutta ei-niin-yllättäen kaikki ei sujukaan ihan odotetusti. Robert Rodriquezin elokuvassa The Faculty (1998)[x] sitten taas opettajat eivät ole robotteja vaan jotain aivan totaalisen muuta. Vaikka tässäkin on jo kivaa variaatiota teemaan, pakkohan se nyt on vielä mainita Lloyd Kaufmanin ja Richard Hainesin pähkähullu Class of Nuke ’Em High (1986), jossa koululaiset eivät voi varsinaisesti hyvin enää sen jälkeen, kun viereisessä ydinvoimalassa työskentelevä mies alkaa myydä teineille saastuneita huumeita. Tähän katraaseen verrattuna Takashi Miiken Lesson of the Evil ei ehkä tunnu juonensa puolesta kovin omaperäiseltä, mutta Miike on siitä mukava, että hän kyllä pystyy yllättämään!

Juonitiivistelmä

Herra Hasumi (Hideaki Itô) on uusi nuori, karismaattinen, pidetty ja energinen englannin kielen opettaja japanilaisessa peruskoulussa. Herra Hasumi lopettaa erään oppilaan ja liikunnanopettajan välisen alistavan seksuaalisuhteen ja laittaa tuulemaan myös sammuttamalla koulussa rehottaneen ringin, jonka avulla oppilaat saivat kokeiden tuloksia parannettua petoksilla. Nopeasti tilanne koululla lähtee eskaloitumaan absurdeihin suuntiin; herra Hasumin pelastama oppilas päätyykin hänen omaan vuoteeseensa, herra Hasumi alkaa kiristää koulun muita opettajia, erään herra Hasumista valittaneen oppilaan vanhempi joutuu polttomurhan kohteeksi ja eräs herra Hasumin kollegoista saa selville varsin ikäviä asioita herra Hasumin edellisessä työpaikassa sattuneista tapahtumista. Herra Hasumi kuitenkin lisää vain kaasua toimintaansa, joka toden teolla käynnistyy koulun järjestämästä yöpymistapahtumasta koululla …

Kommentit

Takashi Miike ei lepää. Tällä vuosituhannellakin on jo ehtinyt kertyä puolen sataa kokopitkää monessa eri lajityypissä. Lesson of The Evil on verinen oppitunti koulukiusaamisen äärimmäisistä seuraamuksista. Miiken elokuvassa yläasteen opettaja tarttuu ns. härkää sarvista ja alkaa omakätisesti puuttua kiusaamistapauksiin, mutta opettajan oma moraalinen kompassi on ollut rikki niin pitkään, ettei hän näe oman toimintansa karmivia erheitä. Oman käden oikeus eskaloituu nopeasti hurmeiseksi tehotuhonnaksi, jossa raatoja syntyy kuin sieniä sateella.

Miike ei paina vähääkään jarrua, vaikka elokuvassa uhrit ovat pääsääntöisesti lapsia. Kouluampumisten ja -puukotusten maailmassa materiaali on varsin rajua ja semminkin, kun Miiken koulumaailma ei muutoinkaan ole vapaa korruptiosta, egojen kisailusta, vanhempien köydenvedosta, kateudesta ja rahasta luoden hätkähdyttävän realistisen kouluympäristön juuri sellaisine ongelmineen kuin mitä fiktion ulkopuolisessakin maailmassa. Lesson of The Evil elokuvana käynnistyy yht’aikaa verkkaisesti ja upottavan tarinavetoisesti luoden pahaenteistä pohjaa päähenkilöiden taustoilla vaikuttaviin motivaattoreihin ja antaa ensiviitteet niihin syihin miksi helvetti lopulta pääsee valloilleen. Ensimmäisen vajaan tunnin jälkeen lakipiste yhä kierommaksi ajautuvassa skenaariossa tulee vastaan ja raaka väkivalta näyttää jäävän toimijoiden ainoaksi keinoksi reagoida ympäristön ärsykkeisiin. Sen jälkeen seuraavat kymmenminuuttiset ovat hurmeista veristä tuhontaa, jota sävyttää Miiken omalaatuinen tyyli yhdistää lajityyppejä kuin varkain. Materiaali kuvastoineen efekteineen päivineen on järisyttävän periksiantamatonta eikä Miike karta rajun väkivallan kuvaamista yhdessäkään kohtauksessa. ”Kultaisella” 80-luvulla tämä(kin) elokuva olisi Euroopassa kielletty oitis raaistavana ja elokuvakopiotkin olisi poltettu hysterian rovioilla samalla kun tekijöitä olisi vaadittu vankilaan yleisestä moraalin korruptoimisesta. Kokeneenkin hurmeisten kauhuelokuvien harrastajan on vaikea löytää vertailukohtia aiemmasta. Tässäpä se Miiken vahvuus on toisaalta perinteisestikin ollutkin: tuoreuden tuntu, rohkeat irtiotot alueille, joilla ei ole tohdittu käydä ja uskallus viedä visio perille eikä jättää puolitiehen. Elokuvaa maahan painavana momenttina on kuitenkin verrattain pitkäksi ajautuva kestoaika, joka kyllä verottaa tuhonnan tehoja, vaikka sisältö sinällään elokuvaa kannattelisikin. Siltikin viimeinen tunti menee kyllä kaikilla mittareilla aika reteästi överiksi mikä tietenkin Miikellä on ollut tarkoituksenaankin, mutta samalla monet lahtaamiset tuntuvat jo elokuvan omassa kontekstissaankin tarpeettomilta toistoilta.

Verisen kouluelokuvan lajityyppiä on vaikea määrittää. Inhoilla ihon alle menevillä sivujuonteilla Miike edistää kouludraamaa, kilahtavan opettajan asteittaista vaipumista murhaajaksi voi hyvin ajatella psykologisena trillerinä ja veripaltun palvonta on ehtaa splatteria. Siltikin Miike onnistuu ylläpitämään kiehtovan tarinan jokaisen kolkan ympärillä piinaavan tehokkaan tunnelman, joka kestää ja koukuttaa. Riippuen katsantokannasta Miiken mukaan ripottama sysimusta huumori on joko herkullisen röyhkeää iloittelua tai mauttomuuden multihuipentumaa, kun kukin katsoja mielessään luonnollisesti linkittää elokuvan sinällään fiktiiviset tapahtumat reaalimaailman tapahtumiin. Niin tai näin, Miiken ohjaus on mutkattoman tehokasta, draaman ja toiminnan välinen syke moitteettomasti käsi kädessä ja leikkaus nerokasta. Rajun materiaalin ja aihepiirin vuoksi ei voi suositella herkille katsojille. Väkivaltaviihteen ystävienkin on syytä huomioida, että aihepiiri lapsiin kohdistuvine väkivallantekoineen ei ole millään muotoa helppo eikä sitä käsitellä silkkihansikkain.

Yhteenveto

Takashi Miiken verinen tuhontaelokuva vie kouluelokuvan totaalisesti kilahtavasta opettajasta tyystin uusille kouluelokuvien vesille. Opettaja Hasumin roolissa operoiva Hideaki Itô hoitaa tonttinsa eleettömän tehokkaasti ja kanavoi hahmoon juuri sellaista outouden värinää, jota täydelliseltä psykopaatilta viihde-elokuvan viitekehyksessä voikin odottaa. Rankka ja verinen koulutuhonta sopii vain väkivaltaviihteen estottomille ihailijoille. Muiden ei kannata vaivautua mieltään pahoittamaan.

7/10.

Linkki promootiomateriaaleihin

 

 

 

Tomorrowland (2015)

Ohjaus: Brad Bird
Käsikirjoitus: Brad Bird, Damon Lindelof
Tuotantomaa: Yhdysvallat, Espanja, Ranska, Iso-Britannia
Kieli: englanti, ranska, japani
Budjetti: karvan vajaa 200 miljoonaa USD
Arvioitu: kesä 201
Arvioidun version pituus: 130 minuuttia
Ensi-ilta Suomessa: 22.5.2015

tomorrowland_primaryJohdanto

Ihmiskunnan kohtalo lienee taputeltu; kysymys on lähinnä siitä, miten pitkään kykenemme pyristelemään kuolonkouristuksissamme. Tällaisen fatalismin kampittamiseen elokuvien maailmassa tähtäävät tieteiskuvaukset pyrkivät antamaan meille katsojille mahdollisuuden kuvitella avarammin mahdollisia reittejä lajimme selviytymiseen. Ne pyrkivät antamaan toivoa. Toivo ei ole ehtymätön, itsekseen puissa kasvava luonnonvara, jonka olemassaolo on itsestäänselvää ja sisäänrakennettua ihmisyyden ytimeen. Ihmisyksilöiden välillä on tietenkin suuria eroja, mutta toivottomuuden ja pessimistisen fatalismin siemen ei kovin paljon tarvitse itääkseen elinvoimaiseksi versoksi.

Robert Wisen klassisessa sormienheristelyssä The Day the Earth Stood Still (1951) tavoite ja viesti ovat harvinaisen selviä: ydinsota ei ole kiva juttu, älkää tehkö sitä. Toivoakin on. Ihmiskunnalla oli tuohon aikaan kuitenkin kiire pultata lisää pommeja, joten Ishirô Honda puuttui asiaan elokuvallaan Gojira (Godzilla, 1954) ja todellakin valisti kansalaisia, että: eiku ihan tosi, lopettakaa se pommien tekeminen. Ja antoi toivoa. Don Siegel teki elokuvallaan Invasion of the Body Snatchers (1956) kaikille selväksi, että: höpsistä keikkaa, kommunismi on todella paljon ikävämpi juttu, sitä pitää pelätä. Ja antoi toivoa kommunismia vastaan taistelussa. Pöh. Itse asiassa koko pirun tieteiselokuvan lajityyppi perustuu sosiaalisten epäkohtien julkituontiin, huolestuttavaksi katsottujen kehityssuuntien spekulatiivisiin seuraamuksiin, mahdollisten ulospääsyreittien analysointiin, dystopian ja utopian rakentumiseen johtavien polkujen tutkimiseen sekä katsojien evästämiseen siitä, että miksi juuri jokin tietty polku kannattaisi vaihtaa toiseen. Tietenkään kaikissa tieteiskuvauksissakaan ei ole mitään varsinaista sanomaa, mutta aika pahuksen monessa juuri nimenomaisesti sellainen taustalla vaikuttaa ja sen ulostuomisen intensiteetti vain vaihtelee. Parhaimmissa kuvauksissa näkökulma on nesteen lailla käyttäytyvä ja yrittää tarkastella lähestyttävää asiaa kiihkottomasti, mutta eri näkökannat huomioiden. Brad Birdin Tomorrowland ei ole kiihkoton; sen viesti on selvä ja kiveen hakatun järkähtämätön: me olemme oikeassa ja jos ette usko meitä, tämän lajin tarina on tässä. Mutta jos uskotte, meillä on edessämme ihan söpö tulevaisuus.

Juonitiivistelmä

Yhteisen kohtalon etsintään laittavat hynttyynsä yhteen nuori tieteellisesti utelias tyttö Casey (Britt Robinson) ja erakoitunut, kyynisyyteen taipuvainen Frank (George Clooney). Tavoitteena on saavuttaa mystinen paikka, jossakin aika-avaruuden kätköissä lymyilevä kollektiivisen muistin ylläpitämä utopia, Tomorrowland. Matka on täynnä vaaroja eikä vaaroilta voi välttyä perilläkään.

Kommentit

Tulevaisuudessa kaikki on hyvin, kunhan vaan menneisyys saadaan pelittämään, julisti yhtä vuotta tätä Disney-studion elokuvaa aiemmin jo Christopher Nolan silmäkarkkipettymyselokuvassaan Interstellar (2014). Samaan tematiikkaan iskee tämä Brad Birdin ohjaama kotkotus Tomorrowland, jonka keskiössä sukkuloidaan eri aikajanoilla tutkailemassa tulevaisuuden maailman ja menneisyyden maailman vuorovaikutusta erilaisia vaaroja ratkoen ja vältellen. Koreaa on ja pitää ollakin toki nykykatsojaa viihdyttääkseen. Elokuva hassaa kosolti minuutteja esitellessään silmiähiveliä efektejä sinne tänne lentelystä erilaisilla ja kokoisilla härpättimillä. Ihan James Cameronin Avatar (2009) -elokuvan näytetäänpä nyt tämmöinenkin vinha liitely hassulla möröllä, kun poijjaat sen meille tietokoneilla nysväsivät -älyttömyyksiin ei ajallisesti ajauduta, mutta kovin, kovin lähellä kuitenkin ollaan. Sisällön kustannuksella, luonnollisesti. Elokuvan sisältö ei mitenkään tue pitkää kestoa ja vaikka monikin hektisistä toiminnallisista kohtauksista toimivat miten kuten yksinään, vesittävät niiden liimaaminen toisiinsa verrattain teippimäisillä ratkaisuilla vain pitkäksi litaniaksi toisiaan seuraavia kohtauksia erilaisten juonikuvioiden iloisesti törmäillessä kuin huvipuiston törmäilyautoilla

George Clooney yhdessä pääosista suoriutuu verrattain vetreästi, mitä nyt välillä silmät ummessa, mutta sattuuhan tuota – ikämieshän on jo kyseessä. Itse elokuva on alkupäästään herkullisesti ja ajattomasti rakentuva nuorisoseikkailu ja pitää sisällään kosolti hienoja ideoita. Ehkä liikaakin, sillä yht’äkisti reilun tunnin hienosti rakentunut mysteeri ajautuukin tavanomaisille raiteille puksuttamaan kohti patenttimaisia kohtauksia ja ratkaisuja. Sitä katsoja-parka tajuaa tuijottavansa elokuvaa, jonka on jo monasti ennenkin nähnyt, mutta eri näyttelijöillä ja erilaisilla lavasteilla; Disney ei sitten lopulta ole suvainnut kaavapoikkeamia. Lisäksi elokuvasta kirjaimellisesti loppuu puhti ja loppupuolella onkin sitten tiedossa mielin määrin ah-niin-tunnepitoisia, mutta äärest’ arvattavia ja tylsiä lässytilässy -kohtauksia ihka aitoon Disney -henkeen. Epäilemättä taustalla on jonkinlainen kuvitelma siitä, mitä tieteisfiktion pitää pitää sisällään ollakseen haluttu tuote mahdollisimman laajalla maksavien katsojien rintamalla. Ristiriitaa alun verevämpään ja menevämpään menoon on kovasti paljon. Käännekohdan jälkeen elokuvassa nähtävät ratkaisut alkavat ontua, maistua puulta ja lopulta katsojalle rautalangasta väännetään, että tässähän on kyseessä kiusaannuttava sormienheristely siitä, miten kakkatyhmiä ihmiset ovat, kun ajavat katumaastureilla punttisalille ähkäämään, dumppaavat paristot kaatopaikkajätteeseen ja tilaavat netistä muovinpaloja. Sisällyttäminen, hyväksyminen, suvaitsevaisuus, jakaminen ja kierrättäminen ovat kaikki ihania pinkkejä ajatuksia, mutta Disney ihan noin niin kuin aikuisten oikeassa maailmassa edustaa hyvinkin pitkälti omassa liiketoimintaideologiassaan päinvastaisia teesejä.

No. Jokainen käsikirjoittajana vuosikaudet toimineen Damon Lindeloffin uraa seurannut elokuvafriikki kyllä tietää, miten vakiopuitteisiin Lindeloff elokuvansa ajaa, jos oikein sille päälle sattuu. Ohjaajana toimivan Brad Birdin ohjaustyö on kyllä suht sujuvaa, mutta kovin tietokone-efektipainotteisena elokuvan syvyys jää hyvin pintakiilteiseksi ja epäaidoksi. Kirkkaita värejä ja valoja paljon käyttävänä tehostepläjäyksenä elokuva pääseekin oikeuksiinsa. Harmillista kuitenkin, että alkupään perusteella elokuvassa olisi paljon potentiaalia nousta nuorisoseikkailuelokuvien eliittiin – sellaiseksi tulevaisuuden Back to the Future (Robert Zemeckis, 1985)-elokuvaksi – , mutta pallon tiputtamisen jälkeen pomput kimpoilevat minne sattuu ja pallon pysähdyttyä käsissä on taas yksi ja sama Disney -elokuva erinäköisillä kuorrutuksilla ja varsin väkivahvalla sormenheristelyllä. Lopun puolituntinen on todella jykevää tuubaa mittasipa sitä ihan millä tahansa mittarilla ja ainakin aikuiset katsojat saa myötähäpeän kyyneliin, koska niin paljon mahdollisuuksia tuli siinä samalla sössittyä. Surkuhupaisan ja masentavan alakulon tuntemuksia herättää se, että loppujen lopuksi kaikesta rauhan ja yhteiselon sössötyksestä huolimatta tekijöiden mielestä ainoa oikea ratkaisu elokuvan loppupuolella kohdattuihin ongelmiin on puhua nyrkeillä ja räjäyttää näyttävästi iso kone. Ai niin ja koska Hollywood, pahis puhuu tietenkin brittiaksentilla. Eikä tämä ole edes kismittävä spoileri, koska useampikin kenkkuilua taitava hahmo tällä myyttisellä puheenparrella laittaa menemään. Kyllä se ihan kelpo piirun verran syö uskottavuutta siitä avartavasta, maailmaa syleilevästä rauhan, harmonian ja yhteiselon sanomasta, kun noinkin karkeilla stereotypioilla sitten kuitenkin pelataan. Vähän väkisinkin tulee mieleen, että elokuvankin tekijöille (kuten oikeassakin maailmassa) harmonia, rauha ja yhteiselo ovat ihan hip ja pop juuri tasan niin kauan, kun ne edustavat sitä juuri ja vain omasta näkökulmasta. Itse asia on toki vakava ja huoli tulevaisuudestamme on helppo jakaa. Eri asia on sitten, voiko tämä Brad Birdin elokuva toimia jollekin sellaisena silmien avaajana, jona tekijät kuvittelevat sen olevan.

Yhteenveto

Koko perheen seikkailuelokuvaksi Tomorrowland antautuu saarnaamaan hyvin järkähtämättömällä vakaudella juuri omaa näkökulmaansa. Ihmiskunnan keskeisiin ongelmiin kuuluukin juuri samainen järkähtämätön oman näkemyssuunnan puolustaminen ja omaan erehtymättömään pyyteettömään hyvyyteen uskominen. Ohjaaja Brad Birdin elokuva ei välttämättä tietenkään väärässä ole ankaralla sormien heristämisellään, mutta hyvinkin tunnetusti esimerkiksi oman maansa sotakoneistoa tukevalta elokuvayhtiö Disneyltä tällainen ulostulo tuntuu jopa luotaantyöntävän teennäiseltä. Kaunista koko perheen katseltavaa kyllä jos kohta ulkoiselta olemukseltaan höyrypunk– ja kyberpunk– tematiikkaa yhdistelevänä elokuvan identiteetti tuntuu ajoittain päälleliimaltulta ja varsin pinnalliselta.

4/10.

Us (2019)

Ohjaus: Jordan Peele
Käsikirjoitus: Jordan Peele
Tuotantomaa: Yhdysvallat
Kieli: englanti
Budjetti: noin 20 miljoonaa USD
Arvioitu: tammikuu 2020
Arvioidun version pituus: 119 minuuttia
Ensi-ilta Suomessa: 22.3.2019

us_primaryJohdanto

Kodin ja ydinperheen idyllin rikkominen on hieno ja usein toistuva teema jännitys- ja kauhuelokuvissa. Perheen suojelu ja kodin pyhyyden häpäisy antavat vimmaisen paljon aseita ja liikkumapintaa elokuvien tekijöille yhtä lailla sekä toisintaa vain tapahtumia että tarjota uusia, avartavia tai pelottaviakin näkökulmia niihin perheisiin tai niitä vastaan rikkoviin. Kotiin tunkeutuminen on varsin pinnalla oleva teema myös 2010-luvun elokuvissa ja mielenkiintoisesti 2010-luvulla olemme nähneet huomattavan paljon variaatioita teemasta. Ranskalaiskaksikon David Moreaun ja Xavier Paludin Ils (Them, 2006) vie teemaa slasher-elokuvamaisesti eteenpäin ja paljastaa meille, miten tällaisen inhan toiminnan takana voi olla vain päämäärätön pahansuopuus. Toisen ranskalaiskaksikon, Alexandre Bustillon ja Julien Mauryn elokuvassa Livid (2011) murtokeikka vanhan naisen kotiin tämän kuviteltujen aarteiden perässä avaa portteja ihan toisiin suuntiin, kun ilmenee, että kodin asukki edustaakin ihan toisen tason pahuutta kuin mitä murtoveikot. Samankaltaisella alustalla kiikkuu myös Fede Alvarezin hyytävä hengenpidättäjä Don’t Breathe (2016)[x], jossa sokea asukki lähtee puolustamaan itseään ja salaisuuttaan asuntoonsa tunkeutuvia murtautujia vastaan. Kuuromykän puolustajan keinovalikoimaa puolestaan tarkastellaan Mike Flanaganin elokuvassa Hush (2016) ja pelkästään kuuroa puolustajaa tarkastellaan Joseph Rubenin elokuvassa Penthouse North (2013). Pascal Laugier toi teemaan aivan uutta mietittävää elokuvallaan Incident in a Ghostland (2018), jossa kotiin tehdyn hyökkäyksen seurauksia käsitellään vasta vuosikymmenien päästä. Paul Verhoevenin elokuvassa Elle (2016)[x] näemme jälleen täysin erilaisen suhtautumisen yksinasuvan naisen asuntoon murtautuvan miehen kohtelussa. Kotiin tungetaan Chad Stahelskin elokuvassa John Wick (2014)[x]ja seuraukset ovat tämän joukon verisimmät. Miguel Ángel Vivasin elokuvassa Secuestrados (2010) perheidyllin rikkoo kolmen rikollisen joukkio, joiden toiminta ja joiden kohtaama vastarinta ovat vertaansa vailla olevan häijyä katsottavaa kokeneillekin jännityselokuvien ystäville.

Teemaa voi siis käsitellä mitä moninaisimmin tavoin. Jordan Peele sekoittaa ydinperheen ja kotiin tunkeutumisen teemat kuitenkin varsin oivallisesti moniin muihin teemoihin, jotka kietoituvat tiiviisti ja näennäisen vaivattomasti yhdeksi siistiksi kokonaisuudeksi.

Juonitiivistelmä

Wilsonit ovat ihan tavallinen keskiluokkainen perhe. Adelaide (Lupita Nyong’o), Gabe (Winston Duke), Zora (Shahadi Wright Joseph) ja  Jason (Evan Alex) muodostavat perheen, joka painii ihan samanlaisten asioiden ja ongelmien kanssa kuin mikä tahansa tyypillinen keskiluokkainen perhe. Perhe suuntaa Adelaiden kuolleiden vanhempien kotitalolle tarkoituksenaan viettää talolla yhteinen perheloma, mutta perillä Adelaide alkaa pelätä joka puolelle ympärilleen ilmaantuvia merkkejä siitä, että kaikki ei nyt ole kunnossa. Adelaide kokee lapsuutensa kotitalon historian pitävän sisällään pelottavia asioita, jotka koskettavat hänelle lapsena sattunutta katoamistilannetta. Eipä aikaakaan, kun Wilsonien lomaidylli särkyy, kun loma-asunnolle ilmaantuu toinen nelihenkinen perhe kuokkimaan …

Kommentit

Ohjaaja Jordan Peele onnistui esikoiselokuvaan Get Out (2017) lyömään melkoisen kunnarin täräyttäessään pahaa-aavistamattomien katsojajoukkojen eteen modernin klassikon kaivellessaan eriarvoisen yhteiskunnan septitankkia huomattavasti tavanomaista syvemmälle. Se näytti alkuun rotusyrjinnän ja ekonomisen luokkajaottelun pinnalliselta kritiikiltä, mutta syveni huomattavasti laveammaksi, tarkemmaksi ja monipuolisemmaksi edetessään hyytävään loppuunsa. Samoin menetelmin Peele jatkaa myös elokuvansa Us kanssa. Elokuvan pinnalla muhivat rinta rinnan rodun ja luokkajaon teemat, mutta Peele naulautuu nopeasti tarkastelemaan allegorioiden kautta paljon suurempia kokonaisuuksia ja paljon avarakatseisemmin kuin mitä ennakolta voisi kuvitella. Us vie katsojan uskomattomalle matkalle yht’aikaa amerikkalaisen yhteiskunnan syvimpien tuntojen äärelle, perheyksikön maskien peittämien salaisuuksien tuolle puolen ja haastaa yksilöllisten ihmisten mustavalkoisen jaottelun hyvien ja pahojen leiriin.

Peelen elokuva ei jää missään kohdin junnaamaan eikä ajaudu joutaville sivuraiteille. Tapahtumat on ripoteltu sopivin väliajoin ja jouheva kerronta ei jää tarpeetta notkumaan takaumiin tai selittelyihin. Katsoja on – tarkoituksella – tasan yhtä pihalla tapahtumien virrasta kuin elokuvan päähenkilötkin ja tarina avautuu kerros kerrallaan hyvinkin samantyylisesti kuin mitä Peelen edellinenkin elokuva Get Out viitoitti paria vuotta aiemmin. Lupita Nyong’o ja Winston Duke tekevät todella huikaisevan hienot roolityöt omilla hahmoillaan ja ovat peräti paljon vastuussa elokuvan häiritsevän tunnelman rakentumisessa ja ylläpitämisessä. Elokuva ei ole kuitenkaan – valitettavasti – ongelmaton. Jordan Peelen rakkaus kauhuelokuviin on saanut ohjaajan paiskomaan viittauksia ja kumarruksia jos kohta moneen rakastamaansa elokuvaan. Liian moneen. Kohtauksien toisintaminen, vuorosanojen ja vertauksien käyttö, nimet ja vaatetus … elokuva kääntyykin itseään vastaan ajautuen melkeinpä pastissiksi ohjaajan ihailemista elokuvista ja unohtaen rakentaa oma identiteettinsä niin vahvana ja originaalina kuin mitä sen käsikirjoituskin on. Eipä silti, kivaahan niitä viittauksia on hakea ja löytää, mutta kyllähän se kieltämättä hajottaa hieman tapahtumien seuraamisen tunnelmaa. Ja vaikka elokuva on miten originaali käsikirjoitukseltaan ja tuore lähestymiseltään, elokuvan juonessa on aika isoja loogisia aukkoja ja ongelmia, jotka uivat vastavirtaan ihan siellä tarinan keskisissä lähtökohdissa ja nalkuttavat olemassa olostaan tavan takaa. Elokuva ei ole tarpeeksi outo – Dario Argentomaisen outo siis – jotta katsoja uskaltaisi lähestyä sitä ilman juonta ja samalla se on juuri sen verran maanläheinen, että juonen ongelmakohtiin ei voi oikein olla kiinnittämättä huomiotakaan.

Yhteenveto

Ilahduttavan kauhistuttava mysteerielokuva, joka antaa hyvää lisävirtaa varsin kuluneisiin ja kauhtuneisiin ideoihin, joita kuluneella vuosituhannella on nähty ydinperhettä ja kotia uhkaavissa toiminta-, jännitys- ja kauhuelokuvissa. Ohjaaja Jordan Peele jättää paljon katsojan oman tulkinnan varaan ja samalla tulee valitettavasti jättäneeksi myös elokuvaan kiusallisia loogisia ongelmia vailla vastausta. Siltikin virkistävä ja omaperäinen tuulahdus erinomaisen hyvin onnistuneilla näyttelijöillä ja sopivaan tahtiin avautuvalla käsikirjoituksella.

7/10.

Anna (2019)

Ohjaus: Luc Besson
Käsikirjoitus: Luc Besson
Tuotantomaa: Yhdysvallat / Ranska
Kieli: englanti, venäjä, ranska
Budjetti: 30 miljoonaa euroa
Arvioitu: tammikuu 2020
Arvioidun version pituus: 119 minuuttia
Ensi-ilta Suomessa: ei valkokangaslevityksessä Suomessa

anna_primaryJohdanto

Anakronismilla tarkoitetaan aikaan tai ajanjaksoon sopimatonta esinettä, vaatetta, ideaa, käytettyä kieltä, kampausta, käsitettä tai ihan mitä tahansa mitä ei kuuluisi olla esitettynä, kun yritetään kuvata tiettyä aikakautta tai hetkeä historiassa. Elävien kuvien historiassa anakronismit ovat olleet olemassa tasan niin kauan kuin mitä on tehty menneisiin ajankohtiin sijoittuvia elokuviakin. Takavuosikymmeninä yleisöjä anakronismit häiritsivät vain harvoin ja silloinkin lähinnä tilanteissa, joissa jokin seikka oli räikeästi vinossa esimerkiksi tunnistetun ja hyväksytyn historiankirjoituksen kanssa. Nykykatsojalle anakronismit ovat yhtä lailla hauskoja metsästettäviä laiskojen tai tietämättömien (eivät ne toki ole toisiaan poissulkevia!) elokuvantekijöiden jäljiltä että ärsyttäviä virheitä, jotka voivat pilata muutoin taitavankin teoksen. Joku katsoja huomaa oitis vaikka Ridley Scottin elokuvan Gladitaattori (2000) alkukohtauksessa miten viljavan vehnäpellon tähkät eivät suinkaan kieli muinoin käytössä olleesta alkuvehnästä vaan ovat modernin jalostuksen tulosta. Jollekin toiselle katsojalle samaisen elokuvan loppupuolella sankarin esittämät ajatukset ”tasavallan paluusta” edustavat modernin ajan käsitysten virheellistä heijastusta varhaisempaan epookkiin; propagandaa suorastaan. Molemmat ovat anakronismeja, mutta vain jälkimmäinen näistä pitää sisällään siemeniä koko elokuvan ajatusmaailman, ideologian ja jopa tarkoitusperien kyseenalaistamiseksi tai vähintäinkin kielii tekijöiden valtaisasta laiskuudesta. Zack Snyderin verisessä epookkitarinassa 300 (2006) puolestaan on puistattavan luotaantyötävää anakronismiä elokuvan yrittäessä vakuuttaa katsojalle, että elokuvan puhdasotsaiset spartalaiset puolustavat länsimaisen sivilisaation kruununkalleutta eli demokratiaa idän valloittajia vastaan. Varsin hyvin dokumentoidusti oikeassa historiankulussa oligarkkien hallitsema Sparta perustui vahvaan luokkajakoon, jossa valtaosa kansasta oli helootteja – valloitettujen alueiden kansalaisia orjuuteen pakotettuina – ja vain pieni eliitti Spartan kansalaisia, jotka pystyivät osoittamaan olevansa kaupunkivaltion aiempien kansalaisten jälkeläisiä. Eliitillä oli aikaa treenata itsensä taistelutikkiin keihäiden ja kilpien kanssa paikallisten kylpylöiden katveisiin rakennetuissa kuntosaleissa, kun orjat kuskasivat pöydät notkumaan simaa ja oliiveja.

Ideologisten anakronismien havainnointi on monin verroin vaativampaa kuin konkreettisten anakronististen kohteiden. Siksi varmaan valtaosalle katsojista kielen, maneerien, uskontokäsitysten, tapakulttuurin, luokkajaottelun tai vaikka tasa-arvon anakronismit tuntuvat menevän läpi hieman turhankin kritiikittä mitä tulee joko oikeaa historiaa ja tiettyä aikakautta myötäileviin fiktiivisiin elokuviin tai jopa elämäkerrallisiin elokuviin. On paljon helpompaa havainnoida, miten Kathryn Bigelown vuoden 2004 aikaan sijoittuvassa elokuvassa Hurt Locker (2008) tyyppi pelaa vasta vuonna 2005 julkaistulla pelikonsolilla vuonna 2006 julkaistua sotapeliä ja miten siinä eräskin hahmo kuvittelee vihulaisen kuvaavan häntä YouTube:en, vaikka koko palvelua ei ollut vielä 2004 edes olemassa.

Juonitiivistelmä

Nuoren naisen, Annan (Sasha Luss), elämä on jo nuorena mennyt kovasti väärille raiteille, kun Neuvostoliiton tiedustelupalvelun KGB:n agentit pikkuisen väkisin pakottavat naisen joukkionsa osaksi. Annaa treenataan kovasti tappajaksi ja pistetään etulinjaan pitkin Eurooppaa pistämään valtion vihollisia kylmäksi. Oikeastaan Anna haluaisi vain olla vapaa kahleista ja elää rauhassa omaa elämäänsä. Sopivan tilaisuuden tullen Anna ei epäröi tarttua mahdollisuuteen toteuttaa tämä unelmansa.

Kommentit

Luc Besson on näemmä yrittänyt tehdä oman aiemman huipputeoksensa uudelleen, mutta halunnut lisätä vauhtia ja ruumiskasaa koheesion hinnalla. Elokuva on kuin Luc Bessonin oman Nikita (1990) -elokuvan tynnyrissä kasvanut peruskoulun kesken jättänyt hulttioserkku; kaikki alkuperäisen hienot nyanssit on heitetty helvakkoon ja yritetty korvata vauhdikkaammilla ja näyttävämmillä tappelukohtauksilla.  Besson ei ole tyytynyt pelkkään uusintafilmatisointiin, vaan on ottanut amalgaamiinsa kosolti aineksia viime vuosien korkean profiilin naistappajaelokuvista Hanna (Joe Wright, 2011), Atomic Blonde (David Leitch, 2017)[x], Peppermint (Pierre Morel, 2018), The Villainess (Byung-gil Jung, 2017), Salt (Philip Noyce, 2010), Sexykiller (Miguel Marti, 2008) ja Red Sparrow (Francis Lawrence, 2018)[x]. Tässä porukassa on kuitenkin aika kova taso eikä Bessonin elokuva yllä lähellekään yhdenkään edellä mainitun vetovoimaa. Sasha Luss pääosassa palkkatappaja Annana on jotakuinkin menettelevä ulkoisilta avuiltaan. Kilpasiskoina tässä kategoriassa on kuitenkin Angelina Jolie, Charlize Theron, Jennifer Garner, Macarena Gómez, Jennifer Lawrence, Saoirse Ronan ja Ok-bin Kim. Luss ei tässä kisassa vaan pärjää. Ongelmana ei niinkään ole näyttelijän fysiikka, vaan hänen uskottavuutensa palkkatappajana, joka ei haluaisi olla palkkatappaja. Naistappajien trendin aallonharjalla on ilmeisesti kiva surffata, sillä siellä saa hämätä ja härnätä tuon tuostakin alisuoriutuvia miehiä, mutta Bessonin teos ei vain vakuuta. Tai oikeastaan edelläkin mainitut kilpailevat elokuvat vetävät kukin omat vetonsa paremmin. Koko trendi mallinukkekokoluokan 45-kiloisista kaiken tekniikasta, asekäsittelystä, lähitaistelusta, tietokoneista ja sumuttamisesta osaavista naistappajista vitivalkoisina nuudelikäsivarsineen kaikkineen on varsin yksioikoisen idioottimainen, mutta selkeästi suuria yleisöjä viehättävä. Trendin taustalla on vakaa feministinen käsitys siitä, että naisen keho pystyy siihen mihin miehenkin, mutta näyttää samalla hyvältä sitä tehdessään. Aikuistenoikeassa maailmassa tietenkin kamppailulajitatameilla naiset ottelevat syystäkin eri kehissä kuin miehet ja kyllähän siitä todellisuudessa aika rumaa jälkeä syntyisi, jos vaikka nyrkkeilyn painoluokista luovuttaisiin ajatuksella, että ei se muutama kilo mitään vaikuta, jos osaa asiansa. Elokuvat ovat tietenkin elokuvia ja viettelevien tappajanaisten esiinmarssi houkuttaa sekä katsojia että nimekkäitä tekijöitä ja eittämättä tämäkin elokuva on varsin viihdyttävä … kunhan elokuvaan suhtautuu vähän sellaisella B-elokuvamaisella ajatusmaailmalla.

Johdannossa tulikin höpöteltyä sitä sun tätä anakronismeista. Tämä elokuva on anakronismien metsästäjille kuin antikvariaatti sarjakuvaharrastajalle: kaikkea löytyy. On valokuvauskalustoa, ideologista lätinää, aseita, autoja, puhelimia, tietokoneita … jopa rakennuksista, sohvista, lampuista, vaatteista ja kampauksista löytyy aikakauteen sopimattomia juttuja. Erityisen hulluksi asian tekee se, että tekijät ovat kuitenkin sinne tänne yrittäneet ripotella aikakauteen sopiviakin juttuja. Anakronismit osuvat kuitenkin niin ikävästi itse elokuvan juonen ytimeen, että ei niitä oikein voi jättää huomioimattakaan, kun tekijät nyt kuitenkin ilmeisen tosissaan haluavat uskotella katsojalle tekevänsä toiminnallista vakoilujännäriä eikä parodiaa muista alan elokuvista. Kamppailukoreografiat (nykypäivän kamppailutekniikoin, muuten!) ovat kuin halpoja kopioita Chad Stahelskin John Wick (2014) -elokuvasta ja muutamastakin kohtauksesta tulee ihan hellyyttävästi mieleen 1970-lukulainen Bud Spencer -päräytys, jossa kimppuun käyvät veikkoset kiltisti kukin odottavat vuoroaan ja jäävät aina mukavan sopuisasti odottamaan suojaukset alhaalla, että milloinka se sankari joutaa tarjota jotakin kipeää tekevää kehon osaa heihin päin. Koreografioiden määrän ja ruumispinon korkeuden huomioiden väkivallan efektit ovat tosin kuitenkin vaatimattomia, niitä on vähän ja haiskahtavat pahasti tietokoneella jälkikäteen tehdyiltä. Ihan tarkkaan ei selviä, mihin 30 miljoonaa euroa Bulgariassa pääosin kuvattuun elokuvaan nyt sitten tarkalleen onkaan saatu menemään, mutta kovin suurelta budjetti tuntuu huomioiden elokuvan kaiken hutiloinnin. Takaumien käyttö elokuvassa on toteutettu poikkeuksellisen ärsyttävästi eikä katsojalle jää oikeastaan koskaan selkeää näkemystä siitä, että milläköhän pirun vuosiluvulla nyt oikein mennään. Anakronismien suhteen vaikka USB-porttia tai korkearesoluutioista värinäytöllistä läppäriä mietittäessä sillä nyt ei suurta väliä tosin ole ollaanko vuodessa 1987 vai 1990. Valtaosin mennään metsään kuitenkin ihan kokonaisilla vuosikymmenillä; näkyypä ”kasariaikaan” unohtunut eräässäkin kohtauksessa kivasti 2010-luvun litteä näyttö.

Yhteenveto

Karkeiden anakronismien villisti ja katkoitta riivaama toiminnallinen hömpötys karahtaa kiville myös muistakin syistä. Kahvinkeittiminen tippalukosta läpi henkeä pidättämättäkin valumaan kykenevän tappajaneitokaisen edesottamuksia joudutaan nimittäin kierrättämään lukuisten ärsyttävän heikosti mietittyjen takaumien kautta, jotta elokuvan monet kieroilut voidaan edes auttavasti yrittää selittää. Kaikki on tunnuttu tehdyn yltiöpäisellä kiireellä aivan kuin tekijät maksaisivat mojovaa tuntivuokraa vuokraamistaan paikoista, esineistä ja näyttelijöistä ja kiire välittyy  katsojalle jatkuvana huolimattomuutena ja välinpitämättömyytenä. Helen Mirren on kuitenkin ihan kelvollinen roolissaan paskamaisena KGB:n tätinä. Elokuva soveltunee kevyesti kutkuttavana kertakäyttöisenä toimintaviihteenä nautittavaksi, kunhan ymmärtää kytkeä ennen katsomista ajatteluelimet pois päältä.

4/10.