Ohjaus: Christopher Hatton
Käsikirjoitus: Christopher Hatton
Tuotantomaa: Yhdysvallat / Singapore
Ensi-ilta Suomessa: ei ensi-iltaa Suomessa
Budjetti: 8 miljoonaa USD
Arvioidun version pituus: 89 min
Arvioitu: lokakuu 2017
Kieli: englanti

Johdanto

Vihollisen kansoittamalta tai muutoin vihamieliseltä alueelta yhden ja vain yhden henkilön kontolle alistetut pelastustehtävät ovat olleet elokuvien vakiokuvastoa jo pitkään ja kattavat kokonaisen joukon eri lajityyppejä. Toiminta- ja tieteiselokuvien saralla teemaa alettiin hyödyntää kunnolla oikeastaan kuitenkin vasta 1980-luvulla. Kyllähän esim. lännenelokuvissa yhden miehen pelastustehtäviä oli jo nähty aiemminkin (vaikkapa Budd Boetticherin Comanche Station (1960)) eikä teema vieras ollut rikostrillerien puolellakaan (esim. Jack Smightin Harper (1966)). 1980-luvulle saavuttaessa oli jo havaittavissa, että elokuvien päätähdiksi yhä useammin kelpuutettiin yksittäinen henkilö, jonka olkapäille asetettiin elokuvan onnistumisen painolastia. Vielä 1960-luvulla esimerkiksi juuri mahdottomilta tuntuvissa vaarallinen pelastustehtävä -tyypin elokuvissa kerättiin nimenomaan joukkio tai kaksikko hoitamaan homma tai ainakin sopiva apuri sille päätähdelle. Epäilemättä 1970-luvulla rajusti yleistyneet oman käden oikeutta jakavat vigilante -elokuvat ovat olleet taustoittajina siirtymälle joukkioista yksittäisten henkilöiden suorituksiin. Paul Kerseyn (Charles Bronson elokuvassa Death Wish (1974)^[x]), Harry Callahanin (Clint Eastwood elokuvassa Dirty Harry (1971)), Walkerin (Lee Marvin elokuvassa Point Blank (1967)), Buford Busserin (Joe Don Baker elokuvassa Walking Tall (1973)) ja Travis Bicklen (Robert de Niro elokuvassa Taxi Driver (1976)) hahmojen saavuttamat suosiot elokuvateattereissa ovat epäilemättä keskeisiä tekijöitä tässä siirtymässä ja varmasti suoria edeltäjiä 1980-luvun yhden henkilön armeija -tyyppisille pelastustehtävä-elokuville. Malliesimerkkejä näistä ovat John Carpenterin Escape From New York (1981) ja Mark L.Lesterin Commando (1985)^[x], mutta James Cameronin Aliens (1986)^[x] istahtaa sekin koko lailla lähelle, kun Ripley (Sigourney Weaver) teippaa pyssyt tanaan ja lähtee omin pikku kätösin pelastamaan Newtia (Carrie Henn). Näistä elokuvista on sittemmin tullut ikonisia genrejään tyypittäviä valioyksilöitä ja niillä on ollut kiistattoman suuri vaikutus alan tekijöiden myöhempiin tuotantoihin ja joita myös on valitettavasti  sittemmin kopioitu ihan riesaksi asti.

Juonitiivistelmä

Peijoonin pellet eli biologisia virusten muunnelmia laboratorioista vapaaksi päästävät tiedemiehet iskevät jälleen; tällä kertaa nimeltä mainitsemattomassa kaakkoisen Aasian kaupungissa. Siinä vaiheessa, kun Max Gatling (Dolph Lundgren) pyydetään apuun pelastamaan äärest tärkeän dirikan tytär Jude (Melanie Zanetti) keskeltä karanteenialuetta, on paskamyrsky jo pyörinyt hyvän tovin ja eristetyssä miljoonakaupungissa on enää lähinnä eläinten lailla käyttäytyviä zombeja jonottamassa mahdollisuutta kaapaista elävien lihaa omaan suuhun. Max menettää nopeasti koko tiiminsä etsiessään Judea ja joutuu taistelemaan joka metristä edetessään kaupungissa. Onni(?) on kuitenkin myötä ja pian Max huomaa olevansa mukana pienen eloonjääneiden ryhmän juonitteluissa ja selviytymiskamppailussa. Yllättävää apua kaupungin tuholaistorjuntaan tarjoavat paikalle omin avuin(!) törmäävät ja kelpo asein varustautuneet huoltorobotit! Vaan ehtiikö Max pelastaa blaa blaa jne jne … no ehtii tietenkin!

Kommentit

John Carpenterin Escape From New York (1981) on tämän elokuvan selkeä innoituksen lähde ja käytännössä Christopher Hatton on kopioinut Carpenterin elokuvasta hyvinkin puolet. Ei ole sattumaa, että Battle of the Damned -elokuvassa pientä selviytyjien joukkoa johtaa ilmeisen yksinvaltiasmaisella otteella mies nimeltä Duke. Carpenterin elokuvassahan New Yorkin eristysalueen johtajana toimi juurikin Isaac Hayesin näyttelemä The Duke. Alun perin herra Hatton oli aikeissa tehdä jatko-osa omalle aiemmalle elokuvalleen (ohjaus ja käsikirjoitus) Robotropolis (2011), jossa elokuvassa ohjelmistovian vuoksi riehaantuneet prototyyppiasteella olevat teollisuusrobotit aiheuttavat kovasti päänvaivaa alkaessaan käydä holtittomasti ihmisten kimppuun. Elokuva kuitenkin oli lievästi sanottuna surkea ja kiittäkäämme robottien suojelusenkeleitä siitä, että elokuva ei ole jatkoa saanut. Mutta aivan kokonaan ei Hatton hylännyt ajatustaan saada teollisuusrobotit vielä toiseenkin elokuvaan ja niinpä ne on sitten otettu osaksi Battle of the Damned -elokuvaa, vaikka elokuvilla ei ole mitään muita yhtymäkohtia toisiinsa kuin mainitut robotit. Sieltä ne vaan kulman takaa joukkona elokuvan puolivälissä paarustavat esiin kyykkäämään zombeja eikä aikaakaan, kun sankarimme Max Gatling nousee robottiarmeijan (no joo; puoli tusinaa niitä vain sitten lopulta kuitenkin näytetään) kunkuksi käskien peltiheikkejä milloin mihinkin puuhasteluun. Robottien kävely ikään kuin suoraan toisesta elokuvasta tähän elokuvaan lienee ihan tuolla top-10 -listalla kinastelemassa elokuvahistorian hölmöimmistä cameo-rooleista. Toisaalta kuitenkin peltiheikit luovat elokuvan sävyyn oman oudon kiehtovan kahjouselementtinsä lisää, sillä ihan kovin vakavissaan tällaista elokuvaa ei pidä ottaman nyt noin muutoinkaan. Hatton (ohjaaja, käsikirjoittaja) ja Lundgren (tuottaja, päärooli) tajuavat tilanteen ja tekevät elokuvan yleisestä ilmeestä sopivan hölmön eivätkä antaudu tekemään liian vakavissaan, joka on alalla valitettavasti melkoinen helmasynti. Lundgrenin machoilu, one-linerit ja  robottien kanssa puuhastelun sisäänrakennettu kahjous saavat kieltämättä aikaan hymyilylihasten nykimistä ja ajoittaista hekotteluakin, mutta totuuden nimessä elokuvan koominen puoli olisi voitu viedä vielä selkeästi pidemmällekin. Harmillisesti kuvio eloonjääneiden sisäisestä köydenvedosta tuntuu melkeinpä huonolta The Walking Dead -jaksolta vailla järkeviä kiinnekohtia siihen todellisuuteen, joka vallitsee zombien hallitsemilla kaduilla. Ja kun Max Gatling saapuu järkyttämään onton ryhmän herkkää tasapainoa, ei ohjaaja Hatton enää oikein hallitse tilanteiden kehittelyä ja liian moni dialogivetoisista kohtauksista tuntuu vain televisiokanavalla 128 esitettävältä vesitetyltä päiväsaippuaoopperalta. Näyttelijöiden työ on taattua B-elokuva -materiaalia, mutta naispääosassa kovaa mimmiä näyttelevä Melanie Zanetti hoitaa hommansa varsin onnistuneesti. Dolph Lundgren on Max Gatlingin roolissa juuri sellainen kuin tällaisessa elokuvassa pitääkin: järkälemäinen kuuden ilmeen ihme, joka osaa laittaa haisemaan.

Elokuva kulkee sopivan kestonsa ihan kohtuullisesti rytmitettynä ja kohtausten välillä siirtymätkin onnistuvat joten kuten kelvokkaasti. Muka-hieno jatkuvaa tärinää ja heiluvaa sekoilua täynnänsä oleva kuvaustyyli käy hyvinkin nopeasti ärsyttäväksi ja tarkoitushakuiseksi eikä asiaa paranna paikoittainen 3rd person shooter -imitointi, joka onnistuu heikosti. Iso osa toimintakohtauksien leikkauksistakin on hypernopeita välähdyksiä ja yhdistettynä heiluvaan kameraan juuri mistään ei saa mitään selvää. Tällainen mukamas kaoottista hektisyyttä korostava tyyli on niin loppuun kaluttua kamaa erityisesti toiminnallisten elokuvien genreissä, että sen tekemisen ainoana oikeutuksena pitäisi enää olla jonkin uuden jipon, innovaation tai idean tarjoaminen. Sellaista ei tästä elokuvasta kuitenkaan löydy kirveelläkään, jolloin tyyli jää lähinnä ohuesti peittämään ilmeisiä rahoitusrajoitteita. Ne pakolliset CGI-efektit eivät ole onneksi kuitenkaan niin räikeitä kuin olettaa voisi ja robottien puuhastelu on toteutettu jopa ihan kelvollisella osaamisella. Toisaalta elokuvan tekemiseen on palanut varsin runsaasti setelitukkoja (miljoonia taaloja), joten kyllä jotain pientä tasoa odottaa sopiikin.

Yhteenveto

Modernien Usain Bolt -tyyppisten pikajuoksua harrastavien zombieolentojen lisääntymiskyky on kerrassaan hämmästyttävä, jos asiaa mitataan niillä kaikilla elokuvilla, joissa näitä veikkosia laitetaan näytille joko itsetarkoituksellisen massiivisen suurina armeijoina (Fosterin World War Z (2013)), kelpo leegioina (Fresnadillon 28 Weeks Later (2007)^[x]),  komppanioina (Boylen 28 Days Later (2002)^[x]), kunnon laumoina (Kitamuran Versus (2000)), isoina joukkoina (Dahanin/Rocherin The Horde (2009)^[x]), ryhminä (Morlet’n Mutants (2009)), pikku posseina (Krenin Rammbock (2010)) tai peräti ihan muutamina yksilöinä (Balagueron/Plazan [REC] (2007)^[x]). Alan markkinoilla on siis ollut kovaa kuhinaa vuosituhannen vaihteen jälkeen. Parhaimmat niistä kertovat tarinansa käyttäen olentoja vain luomaan rakenteen, jolla tekijät yrittävät kertoa jotakin niistä kauheuksia pakenevista ihmisistä. Kehnommat osaavat keskittyä vain lahtaukseen vaivautumatta tarkastelemaan selviytyjien fyysisiä ja henkisiä keinoja osana selviytymisen prosessia. Tämä Christopher Hattonin kirjoittama ja ohjaama Battle of the Damned sentään yrittää, mutta riman korkeus on liian korkealla suhteessa tekijöiden taitoihin. Kelvollinen yritys kuitenkin ja koska lajityyppi on niin täynnä erilaisia ja -laatuisia yrittäjiä, nousee tämä teos ihan hyvinkin keskikastin edustajaksi joukossa.

5/10