Death Wish (1974)

Ohjaaja: Michael Winner
Tuotantomaa: USA
Käsikirjoitus: Wendell Mayes
Ensi-ilta Suomessa: 18.10.1974
Kieli: englanti
Budjetti: noin 3 miljoonaa USD
Arvioidun version pituus: 94 min

deathwish_primaryJohdanto

Toisinaan elokuvia toisille ihmisille arvostelevat kriitikot ottavat oikeudekseen moralisoida elokuvan teemoja yhteiskunnallisesti vaarallisiksi tai vähintäinkin haitallisiksi. Death Wish murskattiin ilmestyessään tuoreeltaan suoranaisella vyöryllä halveksuntaa, paheksuntaa ja suu vaahdossa melskaamista. Sitä kuvailtiin oppikirjaesimerkiksi kaikille oman käden oikeutta ihannoiville tahoille, jotka voisivat ottaa elokuvasta mallia ja suuntaa kieroituneille käsityksilleen. Valtaosalta kriitikoita taisi kuitenkin silloin jäädä huomaamatta, että yhteiskunnallisesti elokuvan teema vigilantiksi ryhtyvästä tavallisesta arkkitehdista oli mitä ajankohtaisin ja tärkeä. Melkoisessa myllytyksessä myös tuontantonsa aikana ollut elokuva oli lopulta kuitenkin kaupallisesti erittäin menestynyt. Michael Winnerin ohjaama Death Wish toimi yllättäen myös aivan konkreettisena yhteiskunnallisena katalyyttinä, sillä siitä syntynyt kohu nosti Yhdysvalloissa vuosia jatkuneen keskustelun siitä, miten yhteiskunnalliset muutokset nostivat merkittävästi rikollisuutta eri puolilla maata ja miten näitä muutoksia kontrolloimalla voitaisiin vaikuttaa rikollisuuteen. Elokuvahistoriaa lähemmin tarkasteltaessa varsin harvassa ovat ne elokuvat, joilla on ollut oikeaa yhteiskunnallista vaikuttavuutta; oli se sitten tavoiteltua tai tahatonta. Suomessa elokuva sallittiin 1974 esitettäväksi yhden filmikopion voimin, mutta reilut puolitoista minuuttia raaimpaa materiaalia leikattuna versiona. Leikkaamaton versio saatiin Suomessa virallisesti levitykseen vasta 2003.

Juonitiivistelmä

Paul Kersey (Charles Bronson) toimii New York Cityssä arkkitehtinä grynderifirmalle ja suunnittelee viimeisimpänä projektinaan kauppakeskusta Arizonaan. Kerseyn vaimo Joanna (Hope Lange) ja tytär Carol Anne (Kathleen Tolan) joutuvat New Yorkin asunnossaan huligaanijoukon uhreiksi ja tilanteessa Carol Anne kokee seksuaalista väkivaltaa ja Joanna joutuu hulttioiden murhaamaksi. Carol Anne järkyttyy tapauksesta niin pahasti, että päätyy lopulta mielisairaalaan. Paul Kersey – pasifisti ja aseiden vastustaja – ei saa lopulta poliisilta tragediaansa muita vastauksia kuin olankohautuksia. Epätoivo ajaa Paulin etsimään lohtua oman käden oikeuden käytöstä. Vaimonsa ja tyttärensä päällekarkaajia Paul ei tunne, joten hän alkaa valita kostonsa uhreiksi muita vastaavia rikollisia. Tilanne eskaloituu nopeasti, kun Paulin murhasaldo alkaa karttua ja poliisin on pakko puuttua tilanteeseen tavalla tai toisella – siitäkin huolimatta, että vigilantti saa yleistä hyväksyntää ja onnistuu oikeasti laskemaan kaupungin ryöstölukuja.

 

Kommentit

Italialaisen filmijättiläisen Dino De Laurentiisin luotto-ohjaajaksi profiloitunut Michael Winner ei ole Death Wishissä ensimmäistä kertaa (eikä myös viimeistä) tekemisissä Kivikasvo-Bronsonin kanssa. Vigilante-elokuvat sinällään eivät enää olleet uusinta uutta ilmiönä elävien kuvien historiassa Death Wishin tullessa teattereihin 1974, mutta sen merkitys tälle rikosdraamojen ja toimintaelokuvien alalajityypille on silti niin järisyttävä, että sitä syystäkin pidetään keskeisenä ja uuden buumin aloittaneena kostoelokuvana. Death Wish nostaa ensimmäistä kertaa oman käden oikeuden sivistyksen kehtona pidetyn suurkaupungin urbaanin elämänmenon osaksi ja vaikka kauhuelokuvissa ja westerneissä teemaa oli käytetty ahkerasti, nimenomaan Death Wish siirsi ensimmäistä kertaa onnistuneesti teeman keskelle kuhisevaa ja moraalisesti mätänevää metropolia. Charles Bronson oli tunnettu nimi etupäässä Euroopassa Death Wishin tekoaikaan, mutta elokuva nosti Bronsonin amerikkalaisten supertähtien liigaan kertaheitolla. Death Wish osoittautui lopulta niin merkittäväksi teokseksi, että siitä rakentui yli kahden vuosikymmenen ja yhteensä viiden elokuvan mittainen franchise. Michael Winner ohjasi näistä lopulta kaikkiaan kolme.

Winnerin ja Bronsonin aiemmista yhteistyöprojekteista eritoten The Mechanic (1972) menestyi hienosti ja siksi De Laurentiisille juuri tämä kaksikko oli soveltuva kokonaisuus Death Wishiin, jonka pohjana on Brian Garfieldin samanniminen romaani vuodelta 1972. Romaanin kirjoittaja Garfield itse ei lainkaan pitänyt elokuvasovituksesta pitäytyen kriittisimpien kriitikoiden kanssa samoilla linjoilla siinä, että elokuva aivan liian suorasukaisesti päätyi melkeinpä ihannoimaan Paul Kerseyn toimintamalleja ja ratkaisuja. Ehkäpä elokuvan saama raju kritiikki – ei elokuvallinen kritiikki vaan kritiikki sen sisäänrakennetusta moraalista – toimi katalyyttinä sille, että Death Wishistä muodostui kaupallinen suurmenestys (eräs koko 70-luvun alun kaikkein menestyneimmistä elokuvista) ja välitön klassikko, joka ei kadonnut vuosikymmenten kuluessakaan unholan alhoihin. Toisaalta asiaan vaikuttaa varmasti myös se, että elokuva itsessään on tehty varsin erinomaisesti. Käsikirjoituksesta vastaa Wendell Mayes, jonka aiempi käsikirjoitustyö ja Ronald Neamen ohjaama The Poseidon Adventure (1972) oli sekin jättimenestys ja aikansa menestyneimpiä elokuvia. Bronson ei ole elokuvassa mikään sankari – kaukana siitä. Tavanomainen kansalainen, joka ajautuu epätoivon tilassa moraalisesti arvelluttavalle polulle ja huomaa pian pitävänsäkin siitä. Bronsonin suoritus on elokuvassa poikkeuksellisen onnistunut ja Winnerin rakentama maanläheinen tunnelma pystyy pitämään elokuvan jäntevänä ja mielenkiintoisena loppuun saakka olipa sitten mieltä mitä hyvänsä Paul Kerseyn valitsemista poluista tai valinnoista, joita Kersey päätti jättää tekemättä.

Yhteenveto

Sekä Michael Winnerin että Charles Bronsonin urien tärkeäksi vedenjakaja-elokuvaksi osoittautunut kostoelokuva on oman aikansa tuote. Nixonin hallinnon aikana tapahtunut jyrkkä rikollisuuden kasvu suurkaupungeissa huoletti sekä tavallista kansaa että luonnollisesti viranomaisia. Winnerin teoksessa kysytään kuin epätoivon äänellä, että voisiko oman käden oikeudella päästä sosiaalisesti oikeudenmukaisempaan maailmaan ja millä hinnalla. Death Wish ei kuitenkaan uskalla pureutua aiheen moraalisiin kysymyksiin kudoksia syvemmälle, mutta siitäkin huolimatta sen esittämä skenaario laittaa katsojansa väkisinkin pohtimaan Kerseyn roolia ja valintoja. Sen voima ja vaikuttavuus piilevät siinä, että Paul Kersey voisi olla aivan hyvin kuka hyvänsä meistä tavallisista ihmisistä. Death Wish on ensimmäisiä ja vieläkin eräs vaikuttavimmista urbaaniin vigilanttiteemaan kiinnittyneistä elokuvista. Se on kuitenkin varsin rauhallinen tempoltaan ja sitä on nykyisin helpompi luonnehtia rikosdraamaksi kuin toimintaelokuvaksi, jollaiseksi se on ehtinyt tiukasti aikain saatossa osin aiheettakin profiloitua. Vigilanttielokuvien tärkeimpiä ja keskeisiä teoksia, joka poiki tukun vaihtelevasti menestyneitä jatko-osiakin.

8/10.

Linkki elokuvan promomateriaaleihin

 

 

 

 

4 kommenttia artikkeliin ”Death Wish (1974)

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s