The Babysitter (2017)

Ohjaus: McG
Käsikirjoitus: Brian Duffield
Tuotantomaa: USA
Arvioidun version pituus:85 min
Arvioitu: lokakuu 2017
Ensi-ilta Suomessa: suoratoistoensi-ilta Netflixillä 13.10.2017
Budjetti: ei tiedossa
Kieli: englanti

Johdanto

Turvallisen ydinperheen tuhoon tähtäävät ulkopuoliset tunkeutujat ovat vakioaineistoa trillereissä ja kauhuelokuvissa, koska rauhallista ja tavanomaista elämää elävien keskivertoisten katsojien on niin helppo samastua idylliä rikkovan tuhoisan voiman olemassaoloon myös heidän omassa elämässään. Tuhovoima voi olla seurausta omista virheistä (Fatal Attraction (1987)), auttavan käden ojennuksesta (Dead Calm (1989)^[x]), hankalasta vuokralaisesta (Pacific Heights (1990)), kenkusta kämppiksestä (Single White Female (1992)^[x]), kotiin hyvää hyvyyttä asumaan päästetystä huono-onnisesta nuorukaisesta (Poison Ivy (1992)^[x]), kierosta kytästä (Unlawful entry (1992)), vinoksi menevästä ihastumisesta (The Crush (1993)), epäonnisesta adoptiosta (Orphan (2009)), hankalaksi äityvästä naapurista (The Neighbor (1993)), entisestä kumppanista (The Ex (1997)), harmillisesta kollegasta (Disclosure (1994)^[x]), liian tuttavalliseksi käyvästä pizzakuskista (Otis (2008)), lapsen viikonlopuksi vierailemaan tulevasta opiskelijakaverista (Haute Tension (2003)^[x]), tarkoituksella sisään päästetystä vierailijasta (Black Christmas (1974)), hirviöksi osoittautuvasta ottovanhemmasta (Stepfather (1987)), häiriintyneestä talkkarista (Sleep Tight (2011)), vanhasta jo unohtuneesta vihanpitäjästä (Cape Fear (1962)) tai vaikka ihan vain silkasta paskasta tuurista, että juuri tuli valituksi jonkun kohteeksi (The Strangers (2008)). Ja tietenkin … lastenhoitajasta (The Hand That Rocks the Cradle (1992)^[x]).

Niin. Nämä lastenhoitajat … nuo itsensä Saatanan inhat kätyrit, joiden hoteisiin pahaa-aavistamattomat rakastavat vanhemmat luovuttavat kullannuppunsa lähtiessään viettämään yhteistä aikaa oman kodin ulkopuolelle. Teeman elokuvista Curtis Hansonin alan keskeinen teos The Hand That Rocks the Cradle (1992)^[x] nousi jopa kansainväliseksi yleisömenestykseksi, mutta sitä vastoin aikaansa edellä ollut Peter Medakin The Babysitter (1980) puolestaan on jäänyt lähes täysin tuntemattomaksi jopa alaa seuraaville. Russell Mulcahyn While the Children Sleep (2007) ei onnistunut tekemään aiheelle kuin lähinnä hallaa. Andrew Stevensin kiero Scorned (1994) taasen oli lähinnä vain variaatio yllämainitusta Curtis Hansonin kahta vuotta aiemmasta ylivertaisesta teoksesta ja Jim Wynorskin Thy Neighbor’s Wife (2001) oli surkuhupaisasti lähes suora – mutta vielä surkeampi – kopio Stevensin elokuvasta. Kauhukomedian puolella ei kuitenkaan vielä lastenvahtien tempauksista ole tungosta ollut ja siihen väylään iskee ohjaaja McG:n The Babysitter (2017).

Juonitiivistelmä

Keskiyläluokkaista lähiöidylliä elävä perhe on käyttänyt auliisti hyväkseen nuoren naisen, Been, (Samara Weaving) palveluita lastenhoitajana perheen ainokaiselle ja jo hyvinkin teini-ikäiselle Colelle (Judah Lewis). Koittaa jälleen yksi viikonloppu, jolloin Bee muuttaa perheen taloon ja ottaa Colen siipiensä suojiin vanhempien häipyessä lomailemaan muualle. Asiat sujuvat mallikkaasti aina siihen saakka, kunnes Cole saa puolivahingossa selville, että hänen hoitajansa pussissa olevat jauhot eivät ole puhtaimmasta vaan peräti ihan sieltä mustimmasta päästä eli itse Wanhan Wihtahousun nouhoomosta peräisin. Satanistista kulttia Colen vanhempien asunnossa pyörittävä lastenvahti joutuu uuteen tilanteeseen, kun käy ilmi, että Cole tietää liikaa ja tämä on siksi eliminoitava.

Kommentit

Katastrofaalisen rajoilla keikkuneen Terminator: Salvation (2009) -elokuvan ohjauksen jälkeen ohjaaja McG ei ole mitään kovin mairittelevaa saanut ohjattavakseen elokuvapuolella ja ajautunut pitkälti televisiosarjoja ohjaamaan. The Babysitter on kuitenkin rehvakkaan tuoreella otteella ohjattu kautta linjan ja sen tekniset ratkaisut nostattavat toivoa. The Babysitter- elokuva tuntuu kokolailla täydelliseltä valinnalta McG:lle elokuvan kehyksen antaessa ohjaajalle tilaa käyttää värejä, leikkauksia, näyttelijöitä ja kameran liikettä eloisasti ja leikkisästi. Vanhemmat kauhukarhut epäilemättä hohottavat iloisesti nyökkäillen, kun kameraliikkeistä tulvahtavat mieleen Scott Spiegelin Intruder (1989)-elokuvan leikkisät kikkailut, elokuvassa kekseliäästi käytetty veitsi on juurikin samanlainen kuin mitä Halloween (1978)-elokuvassa kovasti käyteltiin tai hoksaavat miten käsissä pidettyjen veitsien kulmat muodostavat saman kolmion, jonka muodostivat ikoniset puutarhasakset Tony Maylamin elokuvassa The Burning (1981). Kohtausten nivoutuminen toisiinsa ontuu harmillisesti kyllä ja mukana on oikeastaan tarpeettomiakin kohtauksia, kuvioita ja sivuhahmoja, joiden merkitys ja käyttö jää harmillisen etäiseksi; kuin elokuva olisi ollut alunperin pidempikin, mutta editoitu lyhyemmäksi näiden sivujuonteiden ja -hahmojen kustannuksella. Komediallisen tulokulman takia on myös vaikea arvioida miten paljon tarkoituksellista on ollut käyttää lastenhoitajan kultin jäseninä melko tavallisia arkkityyppisiä karikatyyrejä kasarislashereistä, mutta siltikin jätetty nämä hahmot varsin ohkaisiksi. Tummaihoinen hysteerikkoheebo kuolee tietty ekana Home Alone (1990) -elokuvan kohtauksen toisintona ja kylmäkiskoinen aasialaismimmi pistetään menemään kakkosena, mutta siltikin sivuhahmoista olisi saanut kosolti enemmän irti repimällä elossapitojohdot seinästä tarpeettomilta sivukäänteiltä (kuten nyt vaikkapa naapurin isäntää koskevat kohtaukset) ja antamalla kultistiposselle vähän enempi liekaa. Eipä silti, näyttelijätyössä ei ole mitään valittamista näissä sivurooleissakaan ja etenkin satanistikultin sivuhenkilöt vetävät roolinsa hyvinkin paljon paremmin kuin mitä näiden hahmojen parodioiden kohteena olevissa elokuvissa on tavattu näkemään. Samara Weavingille kantava päärooli kokopitkässä istuu vaivattoman tuntuisesti, mikä seikka epäilemättä on tämän elokuvan keskeinen pelastus. Mitä juoneen ja sen käänteisiin tulee, McG kivasti heittelee katsojalle visuaalisia johtolankoja, mutta ymmärtää välillä kääntää ne myös päälaelleen tuoden kerrontaan ilkikurista sävyä, joka sopii elokuvan yleiseen ilmeeseen varsin oivasti. Sen sijaan dialogi ja lukuisten kohtausten yleinen sävy on aivan turhaan maustettu jatkuvalla alapääsanailulla ja räävittömyyksillä, joiden teho juttujen vain jatkuessa sekä heikkenee elokuvan edetessä että samalla tuntuu varsin tarpeettomalta ja jopa pakotetun tuntuiselta. Kuin katsoisi Home Alone (1990) -elokuvan mielenvikaista ja pakko-oireista pikkuveljeä.

Yhteenveto

Tavanomaisia home invasion– ja slasher– lajityyppien koukeroita ovelasti kierrättävä teinikauhukomedia asemoi itsensä kohdeyleisöjensä suhteen hieman vaivaannuttavasti. Toisaalta se paljastaa tekijöidensä oman iän vihjaillessaan kasapäin sekä herkullisilla ja ilmiselvillä että hienovaraisemmilla ja muotokielen kautta avautuvilla elokuvaviittauksilla milloin kesympiin kassamagneettiperhekomedioihin ja milloin rankempiin ja harvempien tuntemiin kasarislashereihin. Ja toisaalta tissi-, vagina-, perse- ja seksihuumori kielii lähinnä jostain harhakuvitelmasta, että tällaiselle ne teinit nyt kuulemma naureskelevat silloin, kun ovat keskenään. Potentiaalia McG:n ohjauksessa olisi ollut parempaankin lopputulemaan. Teknisesti varsin kyvykäs esitys, mutta sitten se dialogiin siivutettu huumoripuoli tuntuu joltain Seth MacFarlanen hylättyjen matskujen hautuumaalta ylös kaivetulta. Ohjauksen kautta kuitenkin ajoittaiset absurdismiin kumartavat juonenkäänteet pitävät hommelin virkeänä.

5/10

Anatomie [Anatomy] (2000)

Saksalainen aulajulisteiden sarja. Keskipaksu paperi. A lobby card set from Germany. Medium strength photographic paper.

divider_09

Belgialainen juliste. Keskivahvaa julistepaperia. A movie poster from Belgium. Medium strength poster paper.

anatomy-belgium

divider_09

Espanjalainen aulajulisteiden sarja. Julisteiden koko on 34 cm x 24 cm, paitsi otsikkokuva, joka on 21 cm x 30 cm. A lobby card set from Spain. Size of the cards is 34 cm x 24 excepting the title card which is sized at 21 cm x 30 cm.

divider_09

Saksalaisia lehdistövalokuvia. Koko 17,7 cm x 12,7 cm. A series of press publicity stills from Germany. Size is 17,7 cm x 12,7 cm.

Black Mass (2015)

Ohjaus: Scott Cooper
Käsikirjoitus: Mark Mallouk, Jez Butterworth
Tuotantomaa: Yhdysvallat
Arvioidun version pituus: 123 min
Arvioitu: joulukuu 2015
Ensi-ilta Suomessa: 4.12.2015
Kieli: Englanti
Budjetti: arviolta 50 miljoonaa euroa

Johdanto

Näyttelijästä ohjaajaksi siirtynyt Scott Cooper on muutamassa vuodessa saanut aikaiseksi kolme kokopitkää. Ohjaajan tyyli on selvästi vakiintumassa. Vahvojen näyttelijöiden näyttelemien hahmojen ympärille on pyritty tälläkin kertaa rakentamaan selkeää draamallista ja hahmovetoista kerrontaa. Cooperille tärkeää vaikuttaa olevan kuvata keskeisiä hahmojaan monipuolisesti ja näyttää näistä myös ikävämpiä puolia. Black Mass on elämäkerrallinen rikosdraama Bostonia aikanaan ravisuttaneesta irlantilaisgangsterista James Bulgerista, joka nykyisin istuu vankilassa kahta perättäistä elinkautista. Vaikka tuomion luvussa aikanaan hänen katsottiin osallistuneen 11 murhaan, todellinen luku lienee paljon karumpi. Bulger syöksi Bostonissa 70- ja 80-luvuilla vallasta italialaistaustaisten mafiosojen kaartin ja siirsi FBI:n myötävaikutuksella vallan kahvat irlantilaistaustaisten gangsterien ns. Winter Hill -jengille. Elokuva keskittyy etupäässä Bulgerin ympärille ja jättää mafian osuuden tapahtuneisiin varsin ohkaiseksi, mutta painottaa FBI:n roolia merkittävästi; ehkä jopa liiaksikin. Vuoden 2006 Martin Scorsesen ohjaus The Departed käsitteli osittain samoja kuvioita ja hahmoja, mutta fiktiiviseen trilleriin kiedottuna.

Juonitiivistelmä

Eletään 1970-lukua. Yhdysvaltain itärannikon kaikissa suurissa kaupungeissa on pahoja ongelmia käsistä lähteneen rikollisuuden kanssa ja Bostonissa valtaa pitävät Italian mafian haarakonttorit. FBI-agentti John Connolly (Joel Edgerton) onnistuu houkuttelemaan irlantilaistaustaisen pikkugangsterin Jimmy ”Whitey” Bulgerin (Johnny Depp) yhteisen juonen osaksi tavoitteena saada kaupungissa valtaa pitävä mafia nujerrettua. Gangsterin ja FBI:n liitto repeää nopeasti veriseksi väkivallan kierteeksi ja Whitey käyttää FBI:n hänelle suomaa suojelua häikäilemättä hyväkseen rakentaessaan itsestään yhtä nykyhistorian koko Yhdysvaltain itärannikon armottomimmista gangstereista.

Kommentit

Black Mass on ohjaaja Cooperin edellisen elokuvan, Out of the Furnace (2013), selkeä tyylillinen jatkumo, mutta ajautuu paikoin tarpeettoman sekavaksi kaikkine vyyhteineen eikä anna kovinkaan selkeää kuvaa siitä, miten vainoharhainen psykopaatti Bulger onnistui kietomaan Bostonin alamaailman toimijat niin vaivatta nöyriksi alamaisikseen ja ennen kaikkea elokuva ei selvitä tarpeeksi uskottavasti miten Bulger onnistui pyörittämään paitsi Bostonin kokoisen miljoonakaupungin rikollisuutta niin myös rikollisia kuvioita mm. Floridassa. Elokuva muistuttaa tyyliltään hyvin paljon viime vuosikymmenen brittiläisiä realismin sävyttämiä rikosdraamoja, joissa alakuloisissa ympyröissä sisältä henkisesti mätänevät pikkurikolliset paatuvat kovan luokan tekijöiksi kiipustaessaan väkivallalla kuorrutettuja portaita ylemmäs rikollisen maailman hierarkioissa. Silmiinpistävästi myös amerikkalaisen Jonathan Hensleigh’n muutaman vuoden takainen Kill the Irishman (2011) palautuu mieliin Cooperin elokuvaa katsellessa sekä tyylin että sisällön rakenteen puolesta. Kill the Irishman puolestaan kertoi Clevelandia aikanaan sotkeneesta toisesta irlantilaistaustaisesta rikollispomosta Danny Greenistä.

Black Mass rakentuu elokuvana verkkaisesti lähes täysin ilman älämölöä melkeinpä minimalistisella otteella. Kuvaustapa ja kohtausten sommittelu ovat jopa lähes dokumentaarisella tasolla, joka luo toki elämäkerralliseen elokuvaan tiettyä uskottavuutta, mutta samalla tällä kertaa laskee elokuvan tehoa jonkin verran, sillä tarinan eteneminen tuntuu paikoin tarpeettoman verkkaiselta. Mukaan on ympätty myös – toki oikeisiin tapahtumiin pohjautuvia – juonikuvioita, joita ei sitten kuitenkaan pystytä käsittelemään juurikaan pintaraapaisua enempää. Harmillisesti tämä osaltaan rikkoo elokuvan kerronnan eheyttä. Poukkoilu on kostautua eritoten puolivälin tietämissä, mutta onnekkaasti tarina edes hieman tiivistyy lopun häämöttäessä. Niitä lopulta irti leikattavia juonellisia rönsyjä ei olisi koskaan pitänyt edes päästää syntymään. Yksin tein elokuvan pelastaa Whitey Bulgeria näyttelevä Johnny Depp, joka loistaa kylmäverisen ja vainoharhaisen psykopaatin roolissa. Kuopattuna ties minne ovat Deppin tuttuakin tutummiksi tulleet ja itseään toistaviksi ajautuneet maneerit, naamalihasten venkoilut ja Jack Sparrow -irivistely. Tilalla on julmaa opportunistista pahuutta huokuva ilmestys, jota Depp ohjailee ihailtavan taiturimaisesti. Osassa kohtauksista Depp uhkuu sellaista pahaenteisyyttä, että Charles Grayn Mocata-hahmo Terence Fisherin The Devil Rides Out (1968) -elokuvasta jo melkein kalpenee. Ja se on paljon sanottu se.

Yhteenveto

Black Mass on lopulta tarpeettoman rönsyinen ja hieman turhan hidastempoinenkin elämäkertaelokuva irlantilaistaustaisen James Bulgerin elämän rikollispomovuosista FBI:n sotkeuduttua miehen elämään. Elokuva ei mässäile turhia, mutta ankean realistiselle kuvaukselle tyypillisesti ei karta hurjaakaan väkivallan kuvausta, kun sellaista vastaan tulee – ja kyllähän siihen tässä nyt toki törmätään parin kymmenenkin kohtauksen voimin. Tarina etenee Bulgerin vaiheita myötäillen jättäen samalla monet sivuosahahmot melko lailla kokonaan heitteille (eritoten Benedict Cumberbatchin rooli Whitey Bulgerin poliitikkoveljenä valuu turhuuksien viemäriin) ja jättää jopa rikollisjengin toiminnan suorat yhteiskunnalliset ja sosiaaliset vaikutukset vaivaannuttavasti ja perusteetta taka-alalle. Mitään varsinaista kantaaottavuutta on kuitenkaan vaikeaa elokuvasta löytää, joka on toki elämäkerralliselle elokuvalle pelkkää plussaa. Johnny Deppin ansiosta elokuvasta kuoriutuu kuitenkin peräti synkkä kuvaus siitä mitä tapahtuu, kun paranoidinen psykopaatti pääsee vallan kahvaan toteuttamaan itseään.