Ohjaus: McG
Käsikirjoitus: Brian Duffield
Tuotantomaa: USA
Arvioidun version pituus:85 min
Arvioitu: lokakuu 2017
Ensi-ilta Suomessa: suoratoistoensi-ilta Netflixillä 13.10.2017
Budjetti: ei tiedossa
Kieli: englanti

Johdanto

Turvallisen ydinperheen tuhoon tähtäävät ulkopuoliset tunkeutujat ovat vakioaineistoa trillereissä ja kauhuelokuvissa, koska rauhallista ja tavanomaista elämää elävien keskivertoisten katsojien on niin helppo samastua idylliä rikkovan tuhoisan voiman olemassaoloon myös heidän omassa elämässään. Tuhovoima voi olla seurausta omista virheistä (Fatal Attraction (1987)), auttavan käden ojennuksesta (Dead Calm (1989)^[x]), hankalasta vuokralaisesta (Pacific Heights (1990)),  kenkusta kämppiksestä (Single White Female (1992)^[x]), kotiin hyvää hyvyyttä asumaan päästetystä huono-onnisesta nuorukaisesta (Poison Ivy (1992)^[x]), kierosta kytästä (Unlawful entry (1992)), vinoksi menevästä ihastumisesta (The Crush (1993)), epäonnisesta adoptiosta (Orphan (2009)), hankalaksi äityvästä naapurista (The Neighbor (1993)), entisestä kumppanista (The Ex (1997)),  harmillisesta kollegasta (Disclosure (1994)^[x]), liian tuttavalliseksi käyvästä pizzakuskista (Otis (2008)), lapsen viikonlopuksi vierailemaan tulevasta opiskelijakaverista (Haute Tension (2003)^[x]), tarkoituksella sisään päästetystä vierailijasta (Black Christmas (1974)), hirviöksi osoittautuvasta ottovanhemmasta (Stepfather (1987)), häiriintyneestä talkkarista (Sleep Tight (2011)), vanhasta jo unohtuneesta vihanpitäjästä (Cape Fear (1962)) tai vaikka ihan vain silkasta paskasta tuurista, että juuri tuli valituksi jonkun kohteeksi (The Strangers (2008)). Ja tietenkin … lastenhoitajasta (The Hand That Rocks the Cradle (1992)^[x]).

Niin. Nämä lastenhoitajat … nuo itsensä Saatanan inhat kätyrit, joiden hoteisiin pahaa-aavistamattomat rakastavat vanhemmat luovuttavat kullannuppunsa lähtiessään viettämään yhteistä aikaa oman kodin ulkopuolelle. Teeman elokuvista Curtis Hansonin alan keskeinen teos The Hand That Rocks the Cradle (1992)^[x] nousi jopa kansainväliseksi yleisömenestykseksi, mutta sitä vastoin aikaansa edellä ollut Peter Medakin The Babysitter (1980) puolestaan on jäänyt lähes täysin tuntemattomaksi jopa alaa seuraaville. Russell Mulcahyn While the Children Sleep (2007) ei onnistunut tekemään aiheelle kuin lähinnä hallaa. Andrew Stevensin kiero Scorned (1994) taasen oli lähinnä vain variaatio yllämainitusta Curtis Hansonin kahta vuotta aiemmasta ylivertaisesta teoksesta ja Jim Wynorskin Thy Neighbor’s Wife (2001) oli surkuhupaisasti lähes suora – mutta vielä surkeampi – kopio Stevensin elokuvasta. Kauhukomedian puolella ei kuitenkaan vielä lastenvahtien tempauksista ole tungosta ollut ja siihen väylään iskee ohjaaja McG:n The Babysitter (2017).

Juonitiivistelmä

Keskiyläluokkaista lähiöidylliä elävä perhe on käyttänyt auliisti hyväkseen nuoren naisen, Been, (Samara Weaving) palveluita lastenhoitajana perheen ainokaiselle ja jo hyvinkin teini-ikäiselle Colelle (Judah Lewis). Koittaa jälleen yksi viikonloppu, jolloin Bee muuttaa perheen taloon ja ottaa Colen siipiensä suojiin vanhempien häipyessä lomailemaan muualle. Asiat sujuvat mallikkaasti aina siihen saakka, kunnes Cole saa puolivahingossa selville, että hänen hoitajansa pussissa olevat jauhot eivät ole puhtaimmasta vaan peräti ihan sieltä mustimmasta päästä eli itse Wanhan Wihtahousun nouhoomosta peräisin. Satanistista kulttia Colen vanhempien asunnossa pyörittävä lastenvahti joutuu uuteen tilanteeseen, kun käy ilmi, että Cole tietää liikaa ja tämä on siksi eliminoitava.

Kommentit

Katastrofaalisen rajoilla keikkuneen Terminator: Salvation (2009) -elokuvan ohjauksen jälkeen ohjaaja McG ei ole mitään kovin mairittelevaa saanut ohjattavakseen elokuvapuolella ja ajautunut pitkälti televisiosarjoja ohjaamaan. The Babysitter on kuitenkin rehvakkaan tuoreella otteella ohjattu kautta linjan ja sen tekniset ratkaisut nostattavat toivoa. The Babysitter- elokuva tuntuu kokolailla täydelliseltä valinnalta McG:lle elokuvan kehyksen antaessa ohjaajalle tilaa käyttää värejä, leikkauksia, näyttelijöitä ja kameran liikettä eloisasti ja leikkisästi. Vanhemmat kauhukarhut epäilemättä hohottavat iloisesti nyökkäillen, kun kameraliikkeistä tulvahtavat mieleen Scott Spiegelin Intruder (1989)-elokuvan leikkisät kikkailut, elokuvassa kekseliäästi käytetty veitsi on juurikin samanlainen kuin mitä Halloween (1978)-elokuvassa kovasti käyteltiin tai hoksaavat miten käsissä pidettyjen veitsien kulmat muodostavat saman kolmion, jonka muodostivat ikoniset puutarhasakset Tony Maylamin elokuvassa The Burning (1981). Kohtausten nivoutuminen toisiinsa ontuu harmillisesti kyllä ja mukana on oikeastaan tarpeettomiakin kohtauksia, kuvioita ja sivuhahmoja, joiden merkitys ja käyttö jää harmillisen etäiseksi; kuin elokuva olisi ollut alunperin pidempikin, mutta editoitu lyhyemmäksi näiden sivujuonteiden ja -hahmojen kustannuksella. Komediallisen tulokulman takia on myös vaikea arvioida miten paljon tarkoituksellista on ollut käyttää lastenhoitajan kultin jäseninä melko tavallisia arkkityyppisiä karikatyyrejä kasarislashereistä, mutta siltikin jätetty nämä hahmot varsin ohkaisiksi. Tummaihoinen hysteerikkoheebo kuolee tietty ekana Home Alone (1990) -elokuvan kohtauksen toisintona ja kylmäkiskoinen aasialaismimmi pistetään menemään kakkosena, mutta siltikin sivuhahmoista olisi saanut kosolti enemmän irti repimällä elossapitojohdot seinästä tarpeettomilta sivukäänteiltä (kuten nyt vaikkapa naapurin isäntää koskevat kohtaukset) ja antamalla kultistiposselle vähän enempi liekaa. Eipä silti, näyttelijätyössä ei ole mitään valittamista näissä sivurooleissakaan ja etenkin satanistikultin sivuhenkilöt vetävät roolinsa hyvinkin paljon paremmin kuin mitä näiden hahmojen parodioiden kohteena olevissa elokuvissa on tavattu näkemään. Samara Weavingille kantava päärooli kokopitkässä istuu vaivattoman tuntuisesti, mikä seikka epäilemättä on tämän elokuvan keskeinen pelastus. Mitä juoneen ja sen käänteisiin tulee, McG kivasti heittelee katsojalle visuaalisia johtolankoja, mutta ymmärtää välillä kääntää ne myös päälaelleen tuoden kerrontaan ilkikurista sävyä, joka sopii elokuvan yleiseen ilmeeseen varsin oivasti. Sen sijaan dialogi ja lukuisten kohtausten yleinen sävy on aivan turhaan maustettu jatkuvalla alapääsanailulla ja räävittömyyksillä, joiden teho juttujen vain jatkuessa sekä heikkenee elokuvan edetessä että samalla tuntuu varsin tarpeettomalta ja jopa pakotetun tuntuiselta. Kuin katsoisi Home Alone (1990) -elokuvan mielenvikaista ja pakko-oireista pikkuveljeä.

Yhteenveto

Tavanomaisia home invasion– ja slasher– lajityyppien koukeroita ovelasti kierrättävä teinikauhukomedia asemoi itsensä kohdeyleisöjensä suhteen hieman vaivaannuttavasti. Toisaalta se paljastaa tekijöidensä oman iän vihjaillessaan kasapäin sekä herkullisilla ja ilmiselvillä että hienovaraisemmilla ja muotokielen kautta avautuvilla elokuvaviittauksilla milloin kesympiin kassamagneettiperhekomedioihin ja milloin rankempiin ja harvempien tuntemiin kasarislashereihin. Ja toisaalta tissi-, vagina-, perse- ja seksihuumori kielii lähinnä jostain harhakuvitelmasta, että tällaiselle ne teinit nyt kuulemma naureskelevat silloin, kun ovat keskenään. Potentiaalia McG:n ohjauksessa olisi ollut parempaankin lopputulemaan. Teknisesti varsin kyvykäs esitys, mutta sitten se dialogiin siivutettu huumoripuoli tuntuu joltain Seth MacFarlanen hylättyjen matskujen hautuumaalta ylös kaivetulta. Ohjauksen kautta kuitenkin ajoittaiset absurdismiin kumartavat juonenkäänteet pitävät hommelin virkeänä.

5/10