Vincent D’Onofrio

Vincent D’Onofrio on yhdysvaltalainen näyttelijä, joka syöpyi kertaheitolla elokuvia seuraavien henkilöiden muistisopukoihin ikimuistoisella sivuosaroolillaan alokas Gomer Pylenä Stanley Kubrickin mestariteoksessa Full Metal Jacket (1987). D’Onofrio on ehtinyt pitkällä urallaan saada paljon huomiota niin herkistä draamarooleista kuin roisista mielipuolista. Tämän blogin aihepiirin ympäriltä seuraava upea pysäkki oli Barry Sonnenfeldin Men in Black (1997) ja piakkoin sitä seurasivat monet kutkuttavat sivuosat – mm. elokuvissa Tarsem Singhin The Cell (2000), Gary Flederin Impostor (2001), D.J.Caruson The Salton Sea (2002) ja François Vellen The Narrows (2008). Päärolitkaan eivät onneksi ole jääneet vieraiksi: Jennifer Lynchin taitavassa elokuvassa Chained (2012) D’Onofrio teki valtaisan onnistuneen pääroolityön inhassa roolissa mielisairaana kidnappaajana.

Vincent D’Onofrio is an American actor who gained instant recognition and assured his position in the minds of anyone who pays attention to films as Private Gomer Pyle in Stanley Kubrick’s masterful war film Full Metal Jacket (1987) . D’Onofrio then made a string of dramas until the unforgettable role as an alien entity in Barry Sonnenfeld’s Men in Black (1997). Soon a boat-load of delicious supporting roles in films broadly linked to the themes of this blog appeared including the likes of Tarem Singh’s The Cell (2000), Gary Fleder’s Impostor (2001), D.J.Caruso’s The Salton Sea (2002) and François Velle’s The Narrows (2008). He also has leading roles such as the in the marvelously wicked film Chained (2012) by the talented Jennifer Lynch . We eagerly wait for more such shows of acting force!

Steven Soderbergh

Steven Soderbergh on yhdysvaltalainen elokuva-alan moniosaaja, jonka vyön alta löytyy osaamista tuottamisesta, leikkauksesta, kuvaamisesta, käsikirjoittamisesta sekä tietenkin ohjaamisesta. Tuottelias Soderbergh on uransa aikana ehtinyt moneen mukaan ja ennen kansainvälistä läpimurtoaan oli nykyaikaisen indie-elokuvan pioneereja. Vaikka Soderberghilla on ollut näppinsä pelissä vaikka missä lajityypeissä, tämän blogin kiinnostavinta antia ovat Soderberghin ohjaustyöt psykologisten rikostrillerien ja ryöstöelokuvien parissa. Soderberghin yleisiin teemoihin vaikuttaisivat kuuluvan muuttuvat identiteetit, kosto ja moraali.

Steven Soderbergh is an American jack-of-all-trades in the film industry. He has a vast experience in many areas of film-making up to and including editing, cinematography, producing, writing and of course directing. He has been very prolific and has had his paws sunk in quite a variety of film genres but particularly his continued involvement in psychological crime thrillers and heist movies are of most interest to this blog. Common recurring themes in his films seem to revolve around shifting identities, concepts and justifications of revenge and morality.

Papa, sdokhni! (Why Don’t You Just Die!, 2018)

Ohjaus: Kirill Sokolov
Käsikirjoitus: Kirill Sokolov
Tuotantomaa: Venäjä
Kieli: venäjä
Budjetti: alle miljoona euroa
Arvioitu: syyskuu 2020
Arvioidun version pituus: 99 minuuttia
Ensi-ilta Suomessa: 25.9.2020

Johdanto

Ohjaaja Peter Jackson muutti elokuvamaailmaa. Ja nyt ei todellakaan tarkoiteta niitä valtavan ylipitkiksi venytettyjä järkyttävän kalliita eeppisyystekijöillä pelaavia fantasiafanfaareja, joista valtavirta hänet ensimmäiseksi muistaa ja epäilemättä kulmakarvojaan kurtistelee näinkin kerettiläiselle näkemykselle. Tarkoitetaan tässä siis nimenomaan ohjaajan alkuajan teoksia Bad Taste (1987) ja Braindead (1992). Verisiä elokuvia oli jo toki tehty pitkin vuosikymmeniä ja erityisesti 1980-luvulla, mutta siltikin Jackson vei omat koomiset läträyksensä niin älyttömän pitkälle, että niitä yhä edelleen mietitään jonkinlaisina läträyksen ja äklöyden rimamittareina kauhuelokuvista puhuttaessa. Useimmissa maissa on omat perinteensä pienemmän mittakaavan indie-kauhulle ja onhan se aina hieman poikkeavaa, kun joku tällaisista puitteista ponnistaa kansainväliseen maineeseen ja menestykseen. Kirill Sokolovin verinen esikoisohjaus kumartelee sinne tänne aina Sergio Leonesta Quentin Tarantinoon, mutta kun sitä sisältönstä puolesta väkisinkin lähdetään vertailemaan joko ihan aikuisten tosissaan tai kieli poskessa vaikka just noihin Jacksonin läträyksiin, jää venäläiselokuvan tarkoitushakuinen shokkihoito lopulta melko vaatimattomaksi.

Juonitiivistelmä

Matvey (Aleksandr Kuznetsov) on Olyan (Jevgenija Kregžde) poikaystävä. Andrey (Vitali Hajev) on Olyan rikospoliisina työskentelevä isä ja Tasha (Elena Shevchenko) puolestaan Olyan äiti. Matvey ilmestyy vasara kädessään Andreyn ja Tashan kerrostaloasunnolle eikä aikaakaan, kun vasaralle löytyykin jo käyttöä. Andrey alkaa hiljaksiin saada selville mitä helvettiä tämä nuori mies oikein luulee tekevänsä ja mikä yhteys hänellä onkaan Andreyn tyttäreen Olyaan…

Kommentit

Televisioviihteessä sarjakuvamaisen veriset ylilyönnit ovat jo ihan melkein normaalia arkipäivää. Ash vs Evil Dead laittoi ämpärikaupalla punaista kultaa jokaiselle kuviteltavissa olevalle pinnalle heti silmän välttäessä. Z Nation ja The Walking Dead eivät arastelleet näyttää läheltä mitä voisi tapahtua zombieksi muuttuneen ihmisen päälle, kun sen päälle parkkeerataan henkilöautolla. Happy! -sarjassa … no … jokainen jakso on poliittisesti epäkorrekti verinen ylilyönti hulvattomassa irrationaalisuudessaan. Mainitun kaltaisia sarjakuvamaiseen kerrontaan kumartavia televisiolle suunnattuja verisinfonioita ei ollut olemassa vielä edellisellä vuosituhannella ja vasta audiovisuaalisen materiaalin lähettämisen teknologinen murros on sallinut näille kanavia saavuttaa yleisöjä. Rakenteiden murros televisioviihteessä heijastuu hyvinkin suoraan myös elokuvien maailmaan ja elokuvien tekijöiden pitää tiedostaa oman mediansa asetelma suhteessa muihin.

Päivän päätteeksi ilmestymisaikanaan vuonna 2018 Kirill Sokolovin toiminnallisen slasher/splatter-elokuvan verinen anti jää lopulta tässä valossa jopa hieman kesyksi huolimatta ilmeisestä halusta pyrkiä shokeeraavaan, verisen räikeään ja anarkistiseen ulosantiin. Elokuva on tarkoitettu selkeästi vain ja ainoastaan verisen väkivaltaviihteen ydinjoukolle ja valtavirtaelokuvia seuraaville se on väistämättä aivan liian mauton, epäkorrekti, räikeä ja verinen. Hieman vaatimaton budjetti valutetaan epäilemättä kuiviin efektien realisoimisen yhteydessä eivätkä ne toki olekaan millään muotoa huonoja jos kohta ei nyt alan kirkkaanpunaisinta parhaimmistoakaan. Se vaan, että ihan pelkkä kaulasuonesta valtoimenaan pulppuava veri ei oikein enää uudella vuosituhannella ole mitenkään ihmeellistä, radikaalia tai shokeraavaa ja pelkässä veren määrässä on kovin vaikea laittaa kampoihin vaikka Japanin Takashi Miikelle tai Sion Sonolle. Muutamat Sokolovin aivoittamat efektitempaukset saavat kokeneenkin gorehoundin hihittelemään innosta, mutta sitten seuraavassa kohtauksessa tuleekin taas vastaan sellainen aha, tommoista taas -tunne. Elokuvan musta komiikka pelaa kuitenkin erittäin hyvin ja erityisesti näyttelijöidensä ansiosta. Aleksandr Kuznetsovin ja Vitali Hajevin näyttelemien hahmojen välinen köydenveto on suorastaan tarantinomaisen kihelmöivää ja ohjaaja Sokolovin itse taituroimat leikkisät leikkaukset ovat juuri oikea-aikaisia ja niissä on kaikuja jopa ohjaaja Scott Spiegelin slasher-elokuvan Intruder (1989) mallikkaista kikkailuista. Elokuvan synkkä alavire Venäjän korruption nykytilasta jalostuu mutkitta herkullisiksi tilanteiksi ja sinänsä lähtökohtaisesti ahdistavasta ankeudesta Sokolov onnistuu tiristämään särmikkäitä havaintoja maansa tilasta. Harvinaista on myös se, miten vaatimattoman budjetin rahkeet ovat riittäneet tekniselle puolelle; valaistus, äänitekniikka ja kuvaus eivät mitenkään paljasta tuotannon vaatimattomuutta – päinvastoin. Lisäksi tekijät osaavat ja ymmärtävät käyttää kameraa muuhunkin kuin vain sarjaan yksittäisten tilanteiden taltiointeja, joka tuntuu olevan erityisen uhanalainen taito maailmassa, jossa jokainen luulee olevansa ohjaaja kuvatessaan vaikka jotain koiravideota juutuuppiin tai tikkelitokkeliin.

Selkeästi parhainta antia elokuvassa edustaa sen äänimaailma. Inhan ja kiihottavan välimaastoon istahtavat musiikki ja ääniefektit ovat jatkuvasti näennäisesti taustalla, mutta upeasti koko ajan korostavat visuaalista sisältöä olkoon se sitten kohtauksen tunneympäristön manipuloimista, veriefektien tehokkuuden maksimointia tai korostamassa takaumakohtausta.

Selkeästi heikointa antia puolestaan on Sokolovin haluttomuus mennä liian pitkälle. Kyllähän pätkässä siis toki pätkitään, hutkitaan ja lätkitään, mutta elokuvan potentiaalinen kohdeyleisö lienee jo kokenut kaikenmoista elävien kuvien ihmemaailmassa. Valtaosa elokuvan sisällöstä on kuitenkin jo lähtökohtaisesti joka tapauksessa omalla tahollaan kihloissa Quentin Tarantinon Reservoir Dogs (1992) ja Kill Bill: Volume One (2003) -elokuvien, Robert Rodriquezin Sin City (2005)-elokuvan ja Sergio Leonen melkein koko tuotannon kanssa, joten miksi ei sitten suosiolla menisi moniavioisesti naimisiin asti?

Yhteenveto

Räväkkä, yllättävä ja varsin verinen venäläiselokuva on ohjaajansa Kirill Sokolovin esikoisohjaus. Kiihkeän tarinan ydin on helposti ymmärrettävissä ja sen tekijät pyrkivät mahdollisuuksiensa mukaan pitämään paketin yksinkertaisena ja selkeänä. Lyhyestä kestostaan huolimatta kaikki ei kuitenkaan loksahda aivan mutkitta paikoilleen ja muutamakin kohtaus suorastaan jopa särkee kokonaistunnelmaa, joka on parhaimmillaan yhden olohuoneen ahtauteen tungettujen hahmojen interarktiossa. Tarkoitettu vain anarkistisen, nihilistisen väkivaltaviihteen fanikunnalle, vaikka sisältääkin hyppysellisen filosofisia pohdintoja.

7/10.

Jean-Claude van Damme

Jean-Claude van Damme on belgialainen toimintaelokuvanäyttelijä ja eläköitynyt kamppailulajikilpailija. Van Damme aloitti shotokan-tyylisuunnan karatella, opiskeli vuosia balettitanssia ja kilpaili kontaktikaratessa sekä potkunyrkkeilyssä varsin menestyksekkäästi ennen kuin muutti Yhdysvaltoihin haaveenaan päästä näyttelijäksi. Siellä hän tutustui Chuck Norrisiin ja työskenteli tämän yökerhossa sekä elokuvastunttitiimissä. Läpimurto tapahtui vasta Cannon Filmsin vuoden 1988 elokuvan Bloodsport menestyttyä erinomaisesti. Van Damme jatkoi Cannonin riveissä vielä elokuvilla Cyborg ja Kickboxer, jonka saama jättimäinen menestys viimeistään sementoi van Dammen pätevänä toimintatähtenä. 1990-luvulla van Damme tehtaili koko joukon kuuluisia toimintaelokuvia. 2000- luvulla ja 2010-luvulla elokuvia edelleen syntyi tasaiseen tahtiin, mutta 1980- ja 1990-lukujen keskeisten elokuvien kaltaisia jättimenestyksiä ei enää ole ilmaantunut; ainakaan pääroolissa. Toivossa on silti vielä hyvä elää!

Jean-Claude van Damme is a Belgian born action film star and retired martial artist. He started in martial arts with Shotokan-style karate, studied ballet dancing for years and fought quite succesfully in full contact karate and kickboxing tournaments until moving to the USA chasing a career in acting. He eventually met with Chuck Norris, worked in his nightclub as a bouncer and later in Norris’ stunt team. His breakthrough film was the 1988 Cannon Film studio’s film Bloodsport that was tremendously successful. Van Damme continued with Cannon with his next films Cyborg and Kickboxer which was a huge commercial success earning almost twentyfold the money spent making it. During the 1990’s van Damme starred in a string of successful action films. During 2000’s and 2010’s van Damme has starred in a dozen or so action films albeit none have been such big hits as his earlier major films.

Gun Woman (2014)

Ohjaus: Kurando Mitsutake
Käsikirjoitus: Chiaki Yanagimoto, Kurando Mitsutake
Tuotantomaa: Japani
Kieli: japani, englanti
Budjetti: olematon
Arvioitu: syyskuu 2020
Arvioidun version pituus: 86 minuuttia
Ensi-ilta Suomessa: ei valkokangaslevityksessä Suomessa

Johdanto

Japanilaisesta elokuvailmaisusta ei ole koskaan puuttunut shokeeraavaa räväkkyyttä ja halua särkeä vallitsevia tabuja ja vakioituneita käsityksiä. 1980-luvulta alkanut ja yhä edelleen uudella vuosituhannella jatkuva suoranaiseen kukoistukseen ponnistanut ns. kehokauhun lajityypin omintakeinen variointi on taannut katsojille leuat auki loksauttavia näkyjä kymmenittäin. Eivätkä hurjuuden yltäkylläisyydessä rypevät toimintaelokuvatkaan jää yhtään jälkeen.

Elokuva-alan moniottelija, japanilainen ohjaaja Takashi Miike on pitkälti taustalla vaikuttamassa maansa kehokauhuelokuvien uuden vuosituhannen esiinmarssissa. Alan teoksia putkahteli tasaiseen tahtiin aina Shinya Tsukamoton alan pioneerielokuvan Tetsuo: The Iron Man (1989) jälkeen, mutta kyllä nuo pääsääntöisesti totta vieköön ovat aika pienen piirin tuntemia. Miiken varhaiset kehokauhuelokuvat Audition (1999), Ichi The Killer (2001) ja Gozu (2003) näyttivät samalla myös muille maansa tekijöille, että tällaisilla elokuvilla voi kahmia palkintoja sekä saada kansainvälistä näkyvyyttä ja arvostusta ja sitä kautta tilaisuuksia tehdä lisää elokuvia. Hommahan ei ollut ihan lapasessa ennenkään, mutta lähti täysin käsistä hyvinkin nopeasti noiden jälkeen. Vai mitä muutakaan voisi sanoa Sion Sonon elokuvasta Exte: Hair Extensions (2007), Jun’ichi Yamamoton ja Yūdai Yamaguchin elokuvasta Meatball Machine (2005), Yoshihiro Nishimuran elokuvista Tokyo Gore Police (2008)[x], Vampire Girl vs. Frankenstein Girl (2009), Mutant Girls Squad (2010), Helldriver (2010) ja Meatball Machine Kodoku (2017), Shinya Tsukamoton oman trilogian päätöselokuvasta Tetsuo: The Bullet Man (2009), Kōji Wakamatsun elokuvasta Caterpillar (2010), Noboru Iguchin elokuvista The Machine Girl (2008) ja Robo-geisha (2009) ja Takashi Yamazakin elokuvasta Parasyte (2014) ihan vain muutamia mainitakseni.

Mitä yhteistä mainituilla sitten on tämän Kurando Mitsutaken Gun Woman elokuvan kanssa? No ainakin se, että Mitsutake luiskauttaa mopedinsa saman tien alkuruuduista lähtien sellaiseen sarjakuvamaisen liioittelun ja räikeän epätodellisuuden rinnakkaismaailmaan, jossa valtaosa modernista japanilaisesta kehokauhuelokuvasta tuntuu sujuvasti elävän. Sellaiseen maailmaan, jossa normaaliuden häivähdykset pyritään tukahduttamaan ja tavanomaisuuden tunnusmerkit tuhoamaan. Tervetuloa japanilaiseen ylilyövään surreaaliseen veren, seksin, väkivallan ja perversioiden maailmaan.

Juonitiivistelmä

Japanilainen lääkäri, joka tunnetaan tässä vain nimellä Mastermind (Kairi Narita), joutuu vaimonsa kanssa brutaalin väkivaltarikoksen uhriksi ja hänen vaimonsa tulee siinä yhteydessä raiskatuksi ja murhatuksi. Ihmeen kaupalla lääkäri selviytyy ja laatii mielipuolisen kostosuunnitelman vaimonsa murhaajan murhaamiseksi. Murhaaja on omassa bunkkerissaan asuva eksentrinen biljonääri Hamazaki (Noriaki Kamata), jota suojelee pieni armeija vartijoita eikä hänen ulottuvilleen ole näin ollen mitenkään helppoa päästä. Mastermind aikoo kuitenkin käyttää hyväkseen tietämäänsä Hamazakin heikkoutta ja sitä varten hän tarvitsee sopivan apurin. Apuriksi Mastermind hankkii ihmiskauppiaalta ostamalla vastentahtoisen narkomaanin Mayumin (Asami Sugiura), josta alkaa pakolla koulia vaarallisen suunnitelmansa toteuttajaa.

Kommentit

Naisesta kuoriutuu kylmäverinen tappaja? Aijaa … siis vähän niin kuin Luc Bessonin Nikita (1990)[x], sen amerikkalainen uusintafilmatisointi John Badhamin Point of No Return (1993)[x] ja henkinen perillinen Bessonin oma Anna (2019) tuntunevat tutuilta. Tai vaikka myös Frances Lawrencen Red Sparrow (2018)[x], Pierre Morelin Peppermint (2018), Joe Wrightin Hanna (2011), Renny Harlinin Long Kiss Goodnight (1996), Tony Chingin Naked Weapon (2002), Stephen Shinin Black Cat (1991), Olivier Megatonin Colombiana (2011), Neil Jordanin The Brave One (2007), Miguel Martin Sexykiller (2008), Quentin Tarantinon Kill Bill: Volume 1 (2003), James McTeiguen V for Vendetta (2006) tai vaikka Byung-gil Jungin The Villainess (2017). No juu. Sillä sektorilla liikutaan noin teeman puolesta, mutta ohjaaja Kurando Mitsutake vie elokuvansa paljon enemmän eksploitaation maailmaan kuin Stephen Shinin Black Cat, paljon kauemmas sarjakuvien maailmaan kuin Quentin Tarantinon Kill Bill, paljon verisemmäksi kuin Byung-gil Jungin The Villainess ja paljon, paljon sekopäisemmäksi kuin Miguel Martin Sexykiller. Mitsutakella lienee ollut ohjenuorana tekemisessä, että jokainen elokuvan osa-alue viedään (budjetin rajoissa) niin äärimmäisyyksiin kuin vain suinkin mahdollista.

Elokuvan pääpahis Hamazaki on juurikin niin luotaantyötäväksi rakennettu superpahis kuin nyt vain mielikuvitus sallii. Robert Rodriquezin elokuvan Sin City (2005) senaattori Roark, Roger Donaldsonin elokuvan Species (1995)[x] Sil ja Tobe Hooperin elokuvan Texas Chainsaw Massacre (1974) Leatherface ovat kuin päiväkodin tätejä … tai ehkä niistä kivasti yhdistelemällä saisi jotain yhtä epämiellyttävää kuin Hamazaki. Ns. hyviksiä ei sitten olekaan; on vain pahantahtoisuuden eri sävyjä. Valtaosan elokuvan ajasta katsojalle tarjotaan kuitenkin Mastermindin ja Mayumin välistä interaktiota, jossa toinen kiristää, pakottaa, uhkailee, käskee ja houkuttelee toista oppimaan yhä uusia asioita kieron suunnitelman loppuunviemiseksi. Vaikka kumpaisenkin näyttelijät hoitavat hommansa kunnolla, Asami Sugiuran sähköinen ja virkeä roolisuoritus nousee kaiken muun ylitse tämän elokuvan lopullisessa realisoitumassa ja samalla myös pelastaa elokuvan veristen eksploitatiivisten B-elokuvien laskiämpäristä. Asami Sugiurassa olisi tarpeeksi taitoa ja tähtiainesta muuhunkin kuin aikuisviihteeseen ja pinku-elokuviin, jotka ovat täyttäneet nuoren naisen uraa.

Kurando Mitsutaken ohjaus yllättää vetreydellään. Elokuvan budjetti on ilmeisen rajallinen ja ensimmäisenä joustavat puitteet, ääniraita ja elokuvan tekemiseen käytetty tekniikka; ne tuntuvat rainan kuluessa alituiseen muistuttavan katsojaa elokuvan vaatimattomasta budjetista ja asettavat sen kokonaisuutena varsin syvälle B-elokuvien viidakkoon. Sen sijaan ohjaaja Mitsutaken valitsemat kuvakulmat, rajaukset ja leikkaukset huokuvat vankkaa asiantuntemusta ja visiota. Monet elokuvan kohtauksista jäävät helposti mieleen juuri niiden kohtausten taitavasta rakentamista johtuen. Hurja verisyys ja mielipuolinen juoni rajaavat toki katsojakunnan varsin selkeästi vain väkivaltaviihteen ystäville. Toisaalta Mitsutake selkeästi ymmärtää minkälaiselle kohderyhmälle hän on elokuvaansa suuntaamassa ja pitäytyy siinä. Liian usein ohjaajat lähtevät syleilemään sitä sun tätä kohderyhmää ja lopputuloksesta tulee sekavaa sillisalaattia, joka ei sitten tyydytä ketään. Olipa Kurando Mitsutaken Gun Woman -elokuvasta sitten lopulta mieltä mitä hyvänsä, sen parissa ei ainakaan tule tylsää, sillä siinä määrin kiivaasti 86-minuuttinen tehosekoitin pyörittää juonta eteenpäin. Myös toiminnalliset kohtaukset ovat etevästi ja jouhevasti toteutettuja; joutavia ei märehditä minuuttien kalastus mielessä ja se mikä näytetään, näytetään ytimekkäästi ja selvästi.

Yhteenveto

Ohjaaja Kurando Mitsutaken ja jo nuoresta iästään huolimatta kulttimaineeseen nousseen näyttelijä Asami Sugiuran shokeeraava ja täydellisen kuvia kumartamaton kehokauhun, eroottisen trillerin, eksploitaation ja toimintaelokuvan hybridi tulvauttaa esille intensiivisen purkauksen verta, paljasta pintaa, niljakkaita efektejä ja mielipuolisia hahmoja. Tärkein ja keskeinen ainesosa verisen toimintakauhuelokuvan onnistumiselle on Asamin sähköinen ja vaativa roolityö Mayumina; Gun Womanina. Veristen shokkiefektien taakse kurkistettaessa itse kostotarina ja teema nuoren naisen kouluttamisesta tappajaksi ei kuitenkaan ole järin omaperäinen tai tuore.

6/10.

Linkki elokuvan promootiomateriaaleihin.

The Green Inferno (2013)

Ohjaus: Eli Roth
Käsikirjoitus: Eli Roth, Guillermo Amoedo
Tuotantomaa: Yhdysvallat, Chile
Kieli: englanti, espanja
Budjetti: noin 5 miljoonaa USD
Arvioitu: syyskuu 2020
Arvioidun version pituus: 100 minuuttia
Ensi-ilta Suomessa: 5.2.2016

Johdanto

Kannibaalielokuvien alkuajaksi mielletään usein vuosi 1972, jolloin Umberto Lenzin Il Paese del sesso selvaggio (Man from Deep River) sai ensi-iltansa. Suomessa se oli nimeltään Mies syvästä joesta ja muita kansainvälisiä nimiä olivat mm. Sacrifice, The Last Survivor, Mondo Cannibale ja Deep River Savages. 1970-luvulla ilmaantui muutamia teoksia lajityyppiin, mutta todellinen hurlumhei koettiin kuitenkin vasta vuosina 1980-1982 jona aikana julkaistiin tiuhaan tahtiin kymmenkunta alan keskeistä teosta Espanjassa, Italiassa, Ranskassa ja Hong Kongissa. Sen jälkeen kynttilä paloi loppuun nopeasti ja lajityyppi käytännössä teki viimeisen korahduksen kuolinvuoteellaan vuonna 1988 Antonio Climatin elokuvalla Natura contro (tunnetaan muuten myös nimillä The Green Inferno, Cannibal Holocaust 2 ja Against Nature). Vasta 2000-luvulla lajityyppiin on ilmaantunut pari Bruno Mattein onnetonta halpisräpellystä, mutta Eli Rothin The Green Inferno on koko uuden vuosituhannen ensimmäinen ja ainut elokuva, joka edes yrittää pahamaineisten kannibaalielokuvien perinneyhdistystä perustaa. Onnistuuko se siinä, riippuu täysin katsantokannasta. Kohinaa elokuvan ympärillä ainakin on ollut, mutta kohinan lähteet ovat olleet erilaiset kuin 1980-luvulla heijastellen myös maailman muutoksia. Valtavirrassa ajelehtivien kriitikoiden silmissä elokuva on tuomittu suu vaahdossa sadoin eri sanakääntein ja mieliä on pahoitettu joka puolella maailmaa – aivan niin kuin kävi 1980-luvun esikuvaelokuvillekin.

Juonitiivistelmä

New Yorkissa yliopisto-opiskelijana oleva Justine (Lorenza Izzo; ohjaja Eli Rothin hetkellinen aviopuoliso muuten) huomaa haluavansa kuulua yliopistolla vaikuttavan aktivistijoukon riveihin. Sekalaista ihmisoikeuksia ja luontoa puolustavaa joukkoa johtaa karismaattinen ja innokas Alejandro (Ariel Levy), joka onnistuu vetämään Justinen mukaan puolivillaiseen suunnitelmaan lähteä Peruun osoittamaan mieltä Amazonin hävittämistä vastaan. Sinisilmäinen Justine ei arvaa olevansa mukana vain Alejandron pelinappulana. Mielenosoituksessa joukkio kahlitsee itsensä puunkaatajien tielle, mutta lopulta Justinekin ymmärtää, että kyseessä olikin lähinnä mediatempaus eikä todellinen pyrkimys vaikuttaa luonnon monimuotoisuuden katoamiseen. Paluumatkalla kotiin lentokone kuitenkin hajoaa ja joutuu tekemään pakkolaskun viidakkoon. Henkiinjääneitä ja jo valmiiksi eripuraisia joukkion jäseniä kohtaa viidakossa aivan erityinen vaara: he ovat tietämättään tunkeutuneet eristyksissä asuvan kannibaaliheimon alueelle. Alkaa ankara taisto selviytymisestä.

Kommentit

Odotetusti Eli Roth on laittanut paljon pennosia kannibaalien veriefektien realisoimiseen ja ne ovatkin ihan heittämällä koko alan – ei pelkästään uuden vuosituhannen vaan koko kannibaalielokuvan historian – selkeää parhaimmistoa. Samalla käytännön efektien tehokkuus ja laadukkuus laventuvat helposti myös kannibaalielokuvien ulkopuolelle kauhuelokuvien laajempaan joukkoon päihittäen niistä valtaosan. Rothille asia on ollut ilmeisen tärkeä ja efekteissä onnistuminen on toki hyvin keskeistä tämäntyyppisten elokuvien pariin hakeutuville. Semminkin, kun budjetti on amerikkalaiselokuvaksi kovin, kovin vaatimaton. Tämän budjettikokoluokan ja helposti sensuurin kynsiin joutuville verielokuville kansainvälinen levitys valkokankailla ei ole mitenkään automaattinen taivaasta putoava lahja. Roth on siis sikäli selvästi onnistunut tällä nykypäivän variaatiolla klassisista vuosikymmenien takaisista kannibaalielokuvista, koska elokuva punersi valkokankaita ympäri maailman Singaporesta Saksaan. Toisaalta se hukkaa tyystin sellaisen seikkailuelokuvamaisen viidakkoseikkailun hengen, joka teki noista menneiden vuosikymmenten shokkielokuvista myös osaltaan jännittäviä. Katsojakuntakin on nykyisin jo lähtökohtaisesti polarisoitunut ja valtavirran elokuvien kriitikot eivät luonnollisesti tällaista ole mitenkään kyenneet nielaisemaan ilman syviä paheksunnan ja halveksunnan sanoja siitäkin huolimatta, että eihän tämä Rothin elokuva nyt tosissaan edes yritä sellaisille pahamaineisuuden tasoille, joista nuo italonikkarit aikoinaan kilvoittelivat. Vaikka miten paljon Roth haluaisi olla elokuva-alan paha poika. Rothin ei ole tiettävästi tarvinnut toimittaa oikeuteen todisteita, että elokuvassa ei tapettu oikeasti ihmisiä, kuten eräät 1980-luvun pahat pojat joutuivat tekemään.

Tässä kohtaa lienee tarpeen usuttaa elokuvan ääreltä suosiolla pois ne katsojat, joiden mielestä modernin säikyttelykauhun valtavirta (kuten nyt esimerkiksi Andy Muschiettin It (2017) jatko-osineen, John Leonettin Annabelle (2014) tai vaikkapa Corin Hardyn The Nun (2018)) on rajuinta settiä ikinä. Vaikka elokuvan visuaalinen anti onkin vesitettyä 1980-luvun pahimpiin pläjäyksiin verrattuna, on Rothin The Green Inferno silti yhtälailla kunniaa tekevä kumarrus jo käytännössä kadonneeseen kauhuelokuvan lajityyppiin sekä hatunnosto käytännön veriefektien niin ikään katoamassa olevaan artesaaniperinteeseen ja sellaisenaankin rajuimpia amerikkalaisia 2010-luvun elokuvia muutamista CGI-efekteistään huolimatta. Piti elokuvasta lopulta tahi ei, pahimmankin nyrpistelijän pitänee myöntää että sen efektit ovat joka tapauksessa kauhuelokuvan laajemmassakin mittapuussa tarkasteltuna ensiluokkaisen tehokkaita.

Harmillisesti Rothin elokuva ei ole ongelmaton. Aikaisemmissa elokuvissaan sosiaalista ja yhteiskunnallista kritiikkiä karttanut ohjaaja esittää nyt lähes poliittisia kannanottoja siinä miten hän maalaa ekoaktivistiryhmänsä suhteessa näiden vastustamaan ison rahan elinkeinoelämään. Hän ei vaivaudu peittämään ilmeistä halveksuntaansa mokkalattea muovimukista lipittäviä villapaita-aktivisteja kohtaan, joka tekee vaivaannuttavastikin elokuvasta varsin poliittisen. Roth myös yksinkertaisesti joutuu tekemään kiusallisia kompromisseja mitä tulee esimerkiksi alkuasukkaiden kyläelämän kuvaukseen. Asiaa ei edelleen auta se, että elokuva ei ole oikeastaan millään lailla pelottava eikä edes jännittävä; keskeinen jännäämisen aihe tiivistyy arvailuun siitä missä järjestyksessä kannibaalit päättävät seuruetta harventaa. Eikä se, että jostain käsittämättömästä syystä Roth on jättänyt elokuvaansa mukaan todella epäilyttävän typeriä kohtauksia mukaan, jotka vievät tarpeetta aikaa eivätkä edistä tarinaa mitenkään. Eikä sekään, että natiivien käsikirjoitettu käytös yksilöinä tai ryhminä ei tunnu oikealta tai edes järkevältä; sen sijaan useat kohtaukset tuntuvat tehdyn vain itsetarkoituksellisesti sinänsä yksinkertaista pakojuonta edistämään ja edesauttamaan. Parasta A-ryhmää ei edusta myöskään se, miten Roth käsittelee paperinohuita roolihahmojaan. Vain muutamalle on vaivauduttu kirjoittamaan edes jonkinlaista persoonallisuutta tahi taustoitusta ja Rothille katsojan samastumispintoja ja kiinnekohtia tärkeämmäksi tuntuu muodostuvan roolihahmojen syöttäminen kannibaalien uhreiksi sopivin väliajoin. Ne muutamat roolihahmot, joille on viitsitty rakentaa edes jonkinlaista sisältöä, kuitenkin noudattelevat varsin yksioikoisia ja arvattavia stereotypioita unohtamatta ohjaajan valitsemaa poliittista virettä. Sinällään pientuotannon näyttelijöissä ei ole mainittavia puutteita ja erityisesti aitojen tribaalityyppien into olla osana ko. elokuvaa on näkyvästi esillä. Itse juoni ei kavahda asettua ihan valmiiksi tallattuihin polkuihin, mutta sitten taas totta vieköön ei tämä Rothin elokuva edes teeskentele olevansa yhtään mitään muuta kuin verinen muistomatka Deodaton, Lenzin, D’Amaton ja Francon kannibaalielokuvien lähteille. Jos näitä ohjaajien nimiä lukijan pitää lähteä etsimään internetin ihmemaailmasta, elokuva ei todennäköisesti ole tarkoitettu hänelle alkujaankaan. Jos taas noiden nimien takaa lukijan muistoihin tulvahteleepi verenlämpimiä filmimuistoja, tätä Rothin muistomatkaa 70- ja 80-lukujen pahamaineisten kannibaalielokuvien kulta-aikaan voi ihan jopa suositella, jos kohta alan pioneerit eivät tässä elokuvassa tule näkemään mitään hätkähdyttävän ihmeellistä.

Yhteenveto

Vaikka ohjaaja Eli Rothin nimi yhdistyy nyt 2020-luvulla lähinnä Hostel-elokuvien kaltaisten ns. kidutuspornoelokuvien kyseenalaiseen joukkoon, Roth ei silti millään muotoa ole huono tai kehityskyvytön ohjaaja. Tällä(kin) kertaa Rothin kädenjälki on rosoista ja erittäin veristä, mutta ohjauksessa on silti tiettyä mukaansatempaavaa mutkattomuutta. Teknisesti elokuva on vaatimaton budjetti huomioiden onnistunut ja ohjaaja on luonnollisesti laittanut suurta painoarvoa karuille veriefekteille, jotka ovat odotetusti elokuvan parasta antia. Ah-niin-moderni simpanssina heiluva kamera kuitenkin vie parasta terää pois monien kohtausten selvyydestä. Kannibaalielokuvien uutta tulemista ei ehkä kannata ennakoida, mutta Rothin kunnianosoitusta 70-luvun italoelokuville ei siltikään pidä ohittaa pelkkänä inhana eksploitaationa.

5/10.

Headshot (2016)

Ohjaus: Kimo Stamboel, Timo Tjahjanto
Käsikirjoitus: Timo Tjahjanto
Tuotantomaa: Indonesia
Kieli: indonesia, englanti
Budjetti: ei tiedossa
Arvioitu: syyskuu 2020
Arvioidun version pituus: 118 minuuttia
Ensi-ilta Suomessa: 7.6.2017

Johdanto

Indonesialaisten Timo Tjahjanton ja Kimo Stamboelin nimien pitäisi pikku hiljaa olla jo tunnistettuja myös länsimaisten kauhu- ja toimintaelokuvien fanikunnassa. Parivaljakko teki itsensä tiettäväksi aluksi kauhuelokuvan saralla hulluutta sykkivällä mestarillisella slasher-elokuvallaan Macabre (2009), jossa verihanat eivät tyrehdy vielä nilkkakorkeudellakaan ja jossa esiintyvän Shareefa Daanishin kylmäävä roolityö on slasher-elokuvien pitkässä historiassakin erinomaisen tehokas. Macabre perustui parivaljakon aiempaan lyhyelokuvateokseen Dara. Tjahjanto teki sittemmin episodit varsin onnistuneisiin kauhuantologiaelokuviin ABC’s of Death (2012) ja V/H/S 2 (2013). Siinä välissä Gareth Evans käytännössä käynnisti Indonesian kansainvälisyyden tunnettuuden toimintaelokuvien maailmassa teoksellaan The Raid: Redemption (2011), johon hän oli onnistunut värväämään päätähdeksi valtavan karismaattisen ja erinomaisen taitavan Pentjak Silat-harrastajan Iko Uwaisin. Uwaisin kanssa Evans oli jo ehtinyt lähteä nousukiitoon aiemmalla elokuvallaan Merantau (2009), joka on jäänyt valitettavan vähälle huomiolle. Uwaisin harjoittaman tyylin hän on perinyt suvultaan – isoisä oli tyylin mestari ja oman kamppailukoulunsa aikanaan perustanut – ja tyylin keskeisiin opetuksiin kuuluu joko paljain käsin tai asein suoritettava mahdollisimman tehokas ja nopea vastustajan tappaminen. Yht’äkkiä tyylin brutaali tylyys pääsi esille vahvoissa elokuvissa ja Iko Uwaisista tuli kysytty mies maailmalla ja myös Indonesiassa. Niin kovin kaukana Uwaisin Pentjak Silatia esittelevien elokuvien maailmasta on vaikkapa Jackie Chanin Kung-Fu:n valjastaminen komedian apukappaleeksi, Sylvester Stallonen Rocky-elokuvien nyyhkyily hyvien ja pahojen mustavalkoisten moraliteettien väsyttävässä korostamisessa, Jean-Claude van Dammen useimmiten toiminnan kohtalokkaita seurauksia tahallaan karttava päähänpotkinta tai Tony Jaan Muay Thain hypnoottiset, nopeat liikeradat, jotka kuvastavat enemmän elokuvallista estetiikkaa kuin tekniikan brutaalia tehokkuutta.

Tjahjanto ja Stamboel jatkoivat tehokkaalla verisellä toimintatrillerillä Killers (2014) maansa elokuvaosaamisen esilletuomista ja parivaljakon yhteistyö jatkuu tässä elokuvassa Headshot (2016), johon pääosaan he saivat maanmiehensä Uwaisin. Järisyttävän väkivallan estetiikan ihailu ei suinkaan Tjahjantolta ole päättynyt tähän, sillä Netflix-suoratoistopalvelua varten siistityn kauhuelokuvan May the Devil Take You (2018) jälkeen vuoro koitti elokuvalle The Night Comes for Us (2018), jossa elokuvassa väkivaltainen hyperaktiivinen toiminta lähtee TÄYSIN pitelemättömästi kahva pohjassa irti kohti uusia järisyttäviä tekemisen merkkipaaluja. Kaikessa järkyttävän väkivaltaisessa verisyydessään Headhshot tuntuu lopulta melkeinpä vaatimattomalta harjoittelukappaleelta matkalla kohti The Night Comes for Us -elokuvaa.

Juonitiivistelmä

Ishmael (Iko Uwais) herää tajuihinsa ja huomaa, että on maannut pitkään koomassa päähän ammutun luodin vuoksi. Ishmael ajautui mereltä rantaan ja hänen pelastajakseen ilmaantui Ailin (Chelsea Islan), joka hoivasi miehen takaisin elävien kirjoihin. Ishmael on kuitenkin menettänyt muistinsa eikä tiedä mikä hänen taustansa on ollut ja miksi häntä on ammuttu. Pikku hiljaa muisti alkaa palautua ja Ishmael ymmärtää, että hän ei ole ollut mikään erityisem mukava mies entisessä elämässään. Kun hänen entisen pomonsa, häikäilemätön rikollissyndikaatin johtaja Lee (Sunny Pang), saa tietoonsa Ishmaelin olevan elossa, lähettää tämä ammattitappajia Ishmaelin perään. Nämä yrittävät iskeä myös hänen pelastajaansa Ailiniin, johon Ishmael on muodostanut syvän ja merkityksellisen välittämisen suhteen. Ishmaelille Ailinin suojelu riittää syyksi palata entisiin veren ja väkivallan kyllästämiin kuvioihin ja lopettaa koko rikollissyndikaatin toiminta kertaheitolla.

Kommentit

Tiettyjä tuttuuden elementtien kaikuja kajahtaa varsin nopeasti elokuvan käynnistyttyä kumisemaan katsojan takaraivoon. Vaikka jo elokuvan aloituksessa tehdään tyylilaji harvinaisen selväksi, on vaikea olla yhdistämättä elokuvan alun kohtauksia etelä-korealaisen Chan Wook-parkin vengeance-kostotrilogian keskeiseen teokseen eli elokuvaan Old Boy (2003). Kun tarina alun verihurmeisesta sarjakuvalliseen ilmaisuunkin kumartavasta roisketehtailusta ajelehtii hetkeksi väljemmille vesille, väkisinkin tulee mieleen, että tässähän ollaan tarinallisesti itse asiassa ihan samoilla apajilla, mitä Louis Leterrier kertoili elokuvassaan Danny the Dog (2005) tai Doug Liman meille esitteli elokuvassaan The Bourne Identity (2002) tai vaikka Renny Harlin elokuvallaan The Long Kiss Goodnight (1995). Muistinsa menettänyt tappaja huuhtoutuu rannalle ja hoivataan takaisin fyysisesti terveeksi? Jep … been there, done that. Doug Limanin varhaisempi versio kuitenkin katsoi parhaaksi pitää väkivallan siinä määrin aisoissa, että elokuvasta voitaisiin rakentaa kansainvälinen menestys viehättämään laajempiakin väkijoukkoja kuin vain väkivaltaviihteen ystäviä. Stamboel ja Tjahjanto sen sijaan keskittävät tarmonsa tekemään tarinastaan niin veren kyllästämän ja väkivaltaisen kuin mitä nyt vain heidän käytössään olevilla resursseilla suinkin ikinä mahdollista on. Seurauksena punaista kultaa roiskitaan roisisti ämpäri- tai oikeastaan tynnyrikaupalla, mutta vähemmälle huomiolle jääkin sitten juonen tarinallinen jouhevuus ja kohtausten nivoutuminen koherentiksi kokonaisuudeksi. Päähenkilön takaumat aiempaan elämäänsä ennen muistinmenetystä ovat sitä tuttua huttua lukuisista vastaavista aiemmista elokuvista ja niissä pala palalta rakennetaan yht’aikaa katsojalle ja päähenkilölle identiteettiä ja listaa aiemman elämän synneistä. Iko Uwais on parhaimmillaan, kun pääsee esittelemään huikeaa kamppailuakrobatiaansa eikä hän ihan kuivin jaloin selviä roolin vaatimista emotionaalisen tason nyansseista. Yritystä kuitenkin löytyy, mistä seikasta monia muita samoilla toimintamätkeiden kalavesillä kalastelevia toimintatähtiä kuten esimerkiksi Tony Jaa, Scott Adkins tai vaikka Jean-Claude van Damme ei pahemmin voi kehuskella.

Toimintakohtausten sujuvuus on kaikean alfa ja omega toimintaelokuvissa ja siinä kategoriassa ohjaajakaksikko näyttää kyllä osaamisensa kynnet. Koreografiat on tarkoin mietitty näyttelijöiden akrobaattisen potentiaalin maksimaaliseksi venyttämiseksi katsojain ihasteltavaksi. Harmittavasti kuitenkin ohjaajat ovat päättäneet muutoin huippuhienossa kuvauksessa käyttää toisinaan ah-niin-modernia poukkoilevaa heiluvaa kameraa kuvaamaan monia toimintakohtauksia, joten ihan kaikista taidokkaista tempuista ei nyt sitten kuitenkaan saa mainittavaa tolkkua. He tulevat siten onnistuneesti sabotoineeksi osan suurella vaivalla miettimistään koreografioista, mutta toki onneksi aika kaukana tässä sentään ollaan jostain Paul Greengrassin ohjaamasta Jason Bourne (2016) -elokuvasta tai Ilya Naishullerin ohjaamasta Hardcore Henry (2015) -elokuvasta. Kehystarinan tuttuus ja tietty kömpelyys viipaloivat osan elokuvan lopullisesta tehosta, mutta toiminnallisena viihdepakettina indonesialainen verimätkintä pieksee ilmat pihalle monista kertaluokkaa suuremmista saman vuosikymmenen länsimaisista tuotannoista. Gareth Evansin The Raid: Redemption (2011) -elokuvan sykkeeseen ei päätähti Iko Uwais kuitenkaan tällä kertaa pysty pinnistämään.

Yhteenveto

Erittäin väkivaltainen indonesialainen toimintaelokuva on suoraa jatkumoa sille tekemisen tyylille, jolla uusi indonesialainen toimintaelokuva on pyyhkäissyt kohisten yli toiminnallisten elokuvien maailman. Muutoin vetreä Iko Uwais koikkelehtii kuitenkin hieman epäuskottavasti roolissaan muistinsa menettäneenä ammattirikollisena ja eritoten se juonipuoli elokuvassa jättää toivomisen varaa. Viihdyttävää toimintaa ja päheitä kamppailukoreografioita tarjoillaan parituntisessa mätkespektaakkelissa sitten senkin edestä. Ehdottomasti vain verisen väkivaltaviihteen ystäville!

6/10.

Linkki elokuvan promootiomateriaaleihin.

Railroad Tigers (Tie dao fei hu, 2016)

Ohjaus: Sheng Ding
Käsikirjoitus: Sheng Ding, Keke He
Tuotantomaa: Kiina
Kieli: mandariinikiina, englanti, japani
Budjetti: osapuilleen 40 miljoonaa euroa
Arvioitu: syyskuu 2020
Arvioidun version pituus: 126 minuuttia
Ensi-ilta Suomessa: ei valkokangaslevityksessä Suomessa

Johdanto

Oman edun tavoittelu, joka muuttuu tarinan edetessä yhteisen edun pyyteettömäksi ajamiseksi on elävien kuvien historiassa hyvin käytetty teema. Oli se muutoksen voima sitten sisäsyntyinen tai vaikka roihahtaneesta rakkaudesta alkanut, muutoksen voima on teemana hieno elokuvan aihioksi. Robert Aldrichin kuulussa länkkärissä Vera Cruz (1954) Meksikon vallankumouksen aikoihin omaa etuaan ajavien palkkasotilaiden joukkoon kuuluva Benjamin (Gary Cooper) alkaa epäillä, että olisiko ryöstettävissä oleva keisarillinen kulta sittenkin paremmissa käsissä vallankumouksellisten käytössä. H.C.Potterin romanttisessa komediassa Mr. Lucky (1943) julkea ja röyhkeä rikollinen Joe (Cary Grant) skippaa valesyin armeijan ja aikoo kipata aimo annoksen hyväntekeväisyysrahoja oman uhkapeliorganisaation pyörittämiseen, kunnes paatunut konna alkaa muuttaa mielensä rakkauden nosteessa. Brian De Palman villissä jännärissä Snake Eyes (1998) likaisen ja niljakkaan kytän Rick Santoron (Nicolas Cage) likaisuuteen luotetaan liikaa, kun hän ei käännäkään silmiään kiinni katalan murhan suunnittelun keskiössä. Robert Aldrich on asialla myös elokuvassa Dirty Dozen (1967), jossa hirteen tuomitusta rikollisesta Joseph Wladislawista (Charles Bronson) leivotaan ehta sotasankari kahdessa tunnissa. Andrew Nicolin rikosdraamassa Lord of War (2005) Nicolas Cage on tällä kertaa kansainvälisen asekauppiaan Yuri Orlovin roolissa miehen joutuessa kohtaamaan oman moraalinsa ja huomatessaan ettei halua olla sellainen mies enää. David Twohyn elokuvassa Pitch Black (2000)[x] Vin Dieselin näyttelemä tuomittu vanki Riddick huomaa, että vain hän voi estää kokonaisen siirtokunnan tuhoutumisen ja ryhtyy tuumasta toimeen. Terry Gilliamin ohjaamassa tieteisklassikossa Twelve Monkeys (1995) Bruce Willisin näyttelemän maanisen James Colen muutos rikollisesta ihmiskuntaa pelastavaksi sankariksi on elokuvahistorian uniikkeihimpiin muutoksiin kuuluva.

Muutos ”pahasta” ”hyväksi” voi olla pakon sanelema, se voi käynnistyä spontaanisti, olla seurausta jostain katalyyttisestä tapahtumasta tai jatkoa johonkin jo aiemmin alkaneeseen muutoksen tynkään. Sheng Dingin elokuvassa Railroad Tigers muutos oman edun tavoittelijoista vapaustaistelijoiksi esitetään lopulta varsin kepeästi, mutta siltikin uskottavasti eikä ilman siihen muutokseen kiinteästi kuuluvia rosojakaan.

Juonitiivistelmä

Epäsuhtainen ja eripurainenkin kiinalainen joukkio sekalaisia työläisiä yrittää ottaa pikku siivuja omaksi edukseen ryöstelemällä japanilaisten valloittajien junia Kiinassa toisen maailmansodan vuosina 1940-luvulla. Erään junaryöstön yhteydessä joukkio sattuu sekä ryöstämään valloittajille erittäin tärkeän junan että sotkeutumaan vastarintaliikkeeseen. Seurauksena joukkion jäsenille kasvaa hiljaksiin tunne siitä, että tätä hommeliahan voisi tehdä kyllä ihan oman maan puolesta valloittajia vastaan eikä vain oman edun edistämiseksi. Mittasuhteet kasvavat ja yltyvät ja pian joukkio huomaa olevansa tärkeänä pelurina ison takaiskun saattamiseksi japanilaisille valloittajille ja peli muuttuu leppoisasta ryöstelystä suoranaiseksi sodaksi.

Kommentit

Propaganda on propagandaa oli se sitten paistettu voissa tai ei tai oli sen lähtömaa sitten mikä hyvänsä. Ding Shengin elokuva peittelee (tai siis on peittelemättä) poliittisen sanomansa aivan yhtä hienovaraisella tiiliskivellä kuin esimerkiksi modernit yhdysvaltalaisen terrorismipelkoisen äärinationalismin lipunkantajat Roland Emmerichin White House Down (2013) ja Antoine Fuquan Olympus Has Fallen (2013) tai vaikka Kiinan supervaltatavoitteita ylpeästi hierova Jing Wu:n Wolf Warrior 2 (Zhan lang II, 2017) tai miksei historiaa tahallaan vääristelevä ja pakistanilaisia pilkkaava äärinationalismia lietsova ohjaaja Aditya Dharin intialaiselokuva Uri: The Surgical Strike (2019). Ding Shenin elokuvassa on ihan ok, että pieni kouluttamaton ja eripurainen työläisten poppoo sumuttaa kaikkia vastaan tulevia japanilaisia oikealta ja vasemmalta ja nauraa hihittää iloisesti perään. Japanilaisten henkilöhahmot kaikki joko korostavat luontaista tyhmyyttä, raakaa epäinhimillisyyttä tai helposti höynäytettävää luonteenpiirrettä sen mukaan missä kohtauksessa hahmo nyt sattuu olemaan. Vahvasti virallisen Kiinan äänitorveksi muuttuneelle elokuvaveteraani Jackie Chanille rooli tällaisessa elokuvassa sopiikin kyllä aivan täysin ja vaikkei Jackie juuri mitään ihmeempiä toimintaepisodeja enää itse hoitelekaan, ovat tekijät keksineet kuitenkin kosolti Jackielle sopivia kohtauksia.

Jos nationalismi, poliittiset tarkoitusperät ja propaganda eivät suivaannuta tahi vieraannuta aivan liiaksi, Ding Shenin ohjaus tarjoaa kyllä ihan kelvollisen viihdemylläkän. Isolla rahalla tehtyä pauketta ja räimettä pukkaa erityisesti loppukahinassa oikeinkin kovalla tohinalla ja erityisesti toiminnallisissa kohtauksissa ohjaaja on onnistunut hyvin – ei erinomaisesti, vaan ihan hyvin. Tuoreita jippoja ei vain voi jättää nauramatta – kuten sotilastarvikkeita kuljettavan kiitävän junan tavaravaunuille lastattujen panssarivaunujen piippujen kanssa käytävä miekkailu! Siltikin elokuvan rakenne, henkilöhahmot ja käsikirjoitus ovat melko suoraviivaisia, ennalta-arvattavan tuttuja ja liian usein myös kohtauksien nivominen toisiinsa tökkii paikoin. Länsimaiselle katsojalle Charlie Chaplinin tai Buster Keatonin helposti mieliin tuova slapstick-komedia tuntuu vanhakantaisen elähtäneeltä, jos kohta Jackie Chanin huoliteltu ja tarkka komiikan ajoitus pelastaa siitä osan. Kamppailulajijuttuja ei ole edes nimeksi ja valtaosa Jackie Chanin tempuista on varsin vaatimattomia; keskeisimpiä juttuja onkin jo tekemässä parikin ikäluokkaa nuorempia akrobaatteja, joiden suoritteet valitettavasti pelataan hieman alta lipan Jackie Chanin saadessa itseoikeutetusti elokuvassa suurimman huomion. Veijarikomedian, sotilasfarssin ja seikkailuelokuvan hybridinä elokuva toimii lopulta ihan hyvin ja se tarjoilee sentään varsin vilkkaassa kerronnassaan kokolailla monipuolisen kattauksen erilaista stunttihubaa. Liian pitkäksi elokuva kuitenkin ajautuu eikä asiaa oikein auta totaalisen turha elokuvan käynnistävä ja lopettava kehystarina tai se, että viimeinen puolituntinen vie tärinän ja paukkeen turruttavuuden puolelle, kun epäilemättä viimeisetkin budjettiroposet pamautetaan ekstradynamiittina taivaan tuulihin.

Yhteenveto

Vauhdikas toimintakomedia yhdistelee slapstick-hetkiä, räjäytysten rytinää, aasialaisittain normaalia ylinäyttelemistä ja vaivaannuttavaa nationalistista propagandaa aavistuksen ylipitkäksi viihdepaketiksi. Tunnettu virallisen Kiinan äänitorvi Jackie Chan sopii hyvin tällaisen propagandajunan veturiksi ja vaikka epäsuhtaisen komedian poliittisista asetelmista olisi mieltä mitä hyvänsä, kiinalaisittain jättibudjetin elokuvassa on paljon upeita, konsepteiltaan tuoreita ja mieleenpainuvia toimintakohtauksia, joista huokuu hieno tekemisen meininki.

5/10.

Revenge (2017)

Ohjaus: Coralie Fargeat
Käsikirjoitus: Coralie Fargeat
Tuotantomaa: Ranska/Belgia
Kieli: ranska, englanti
Budjetti: noin 3 miljoonaa USD
Arvioitu: helmikuu 2020
Arvioidun version pituus: 98 minuuttia
Ensi-ilta Suomessa: ei valkokangasensi-iltaa Suomessa

Johdanto

revenge_primary

Kauhu- ja jännityselokuvan alla on monia selkeästi määriteltävissä olevia alalajityyppejä. Raiskaus-kosto -elokuvat ovat näistä helposti identifioitavissa ja usein inhottavan kontekstinsa vuoksi nämä elokuvat muodostavat jopa lähes underground-liikettä muistuttavan valtavirran marginaalin, johon vain harva haluaa kajota. Joukkoon mahtuu niin hurmoksellista äärifeminismiä kuin epämiellyttävää naisvihaakin. Lajityypin ansaitusti hurja leima estää yleensä näitä elokuvia pääsemästä suurempaan yleiseen tietoisuuteen, vaikka tekijöillä olisi vahvaakin viestittävää tai jopa taiteellisia ambitioita. Uudella vuosituhannella lajityyppi on kokenut varsin vahvan uuden nousun – suorastaan renessanssin -, jota on siivittänyt vanhojen alan teosten uudet tulkinnat ja naisten vahvistunut läsnäolo sekä tekijöinä että yleisöinä ja laajempikin B-elokuvien arvostuksen kasvu, jossa ilmiössä on selkeitä merkkejä vahvasta vastareaktiosta jättimäisille kaavoihin kangistuville satojen miljoonien taalojen Hollywood-spektaakkeleille. Lajityyppi on myös lähtenyt vahvasti avautumaan ja rönsyilemään sekä tyyliltään että teemoiltaan ja samalla elokuvien tekijäkaarteihin on alkanut ilmaantua laajemmallekin yleisölle tuttuja nimiä. Fouad Mikatin varsin draamallisessa jännärissä Return to Sender  (2015) Rosamund Pike esittää sairaanhoitajaa, jonka mielenterveys nyrjähtää pahasti naisen suunnitellessa järjestelmällisen kieroa kostoaan. Dan Reedin jännärissä Straightheads (2007) Gillian Andersonin näyttelemä hahmo ajautuu itsekin epäröimään suunnittelemansa koston oikeutuksen mittasuhteita. Paul Verhoevenin elokuvassa Elle (2016)[x] Isabelle Huppertin roolihahmo tekee järisyttävän löydön itsestään seksuaalisen väkivallan jälkimainingeissa. Mikael Salomonin trillerissä Big Driver (2014) Maria Bellon näyttelemä kirjailija alkaa epäillä omaa muistiaan ja mielenterveyttään järkyttävien tapahtumien viedessä hänet kostonhimon ristiaallokkoon. Yhteistä mm. juuri näille neljälle mainitulle on se, että eivät ne ole enää erikseen pienelle yleisölle kohdennettuja eksploitatiivisia B-elokuvia, kuten käytännössä koko 1970-luvun alan tarjonta oli, vaan pyrkimys on tuoda vaikeiden teemojen käsittelyä kohti muitakin yleisöjä. Coralie Fargeatin esikoisohjaus on lopulta liian raaka laajemmalle yleisölle, mutta siitäkin huolimatta ohjaaja tanssii upean taidokkaasti sillä kapealla nuoralla, jonka toisella puolella vaanii eksploitatiivinen rahastus ja toisella puolella ideologinen manifesti.

Juonitiivistelmä

Kolmen rikkaan – tahoillaan naimisissa olevan – ja menestyvän toimitusjohtajan yhteinen vuosittainen metsästysretki aavikolle on kuin katoavan miehuuden pönkitystä, jota tukevat rasvaiset jutut ja järeät aseet. Pasmat sekoavat pahasti, kun Richard (Kevin Janssens) tuo tuoreimmalle retkelle mukanaan nuoren salarakastajattarensa Jenin (Matilda Lutz). Täysin aavikon eristyksissä oleva hieno moderni jahtihuvila on joukkion tukikohta ja odotetusti se metsästys ei ole kenenkään prioriteetilla niin tärkeä etteikö ehtisi vähän bilettääkin. Hommat karkaavat käsistä ja Jen joutuu kokemaan asioita, joita ei olisi halunnut kokea. Yllättäen Richard kääntyy nuorta rakastajatartaan vastaan ja Jenin kieltäydyttyä avokätisestä rahallisesta tarjouksesta unohtaa aiemmat tapahtumat kolmikolle kehkeytyy ajatus, että koko nainen voisi vain kadota. Jen pääsee kuitenkin pakenemaan huvilasta erämaan karuun ympäristöön ja yht’äkkiä kolmikko huomaakin, että tulihan tästä sittenkin reipasta ulkoilmaa keuhkoille tarjoava metsästysretki …

Kommentit

Juuri, kun kyyninen kaiken nähnyt katsojaparka on menettämässä uskonsa, että raiskaus-kosto -lajityypin sisältä ei enää löydy tilaa uusien näkökulmien avaamiseen, Coralie Fargeat päräyttää esiin modernin ajan nais-Rambon, joka tekee u-käännöksen heitukkablondista tahtoselviytyjäksi. Itse muutos ei ole tärkeä, vaan se miksi se muutos on pakotettu syntymään. Miehisen ylivallan häikäisevää majakkaa särkemään lähtevä Fargeat kuitenkin upeasti tarjoilee elokuvassaan monia koukkuja, näkemyksiä ja liennytyksiä, jotka tekevät tarinasta epätavallisen moniulotteisen ja vivahteikkaan. Valtavan taitava kameratyöskentely taltioi sellaisia aavikkonäkymiä, joista Mad Maxien luoja George Millerkin olisi kerrassaan haltioitunut ja ylipäätäänkin elokuvan tekninen taso, ohjauksen sujuvuus, äänisuunnittelu, käytännön efektit ja taitava leikkaus kamppailevat ihan tasamitalla useita kymmeniä kertoja itseään suurempibudjettisten elokuvien kanssa. Fargeatin Revenge ei ole uutta henkeä väsähtäneisiin kliseisiin puhaltava eksploitaatio eikä se ole myöskään puhkikaluttu miehinen fantasia seksuaalisen väkivallan seurauksena käynnistyvästä groteskista kostosta, jossa uhri jää lopulta kuitenkin vioittuneeksi ja rikkinäiseksi sai hän sitten kostonsa tahi ei. Sen sijaan se on taitavasti ja itseluottamusta uhkuvalla huolella kudottu tarina naisellisesta uudelleensyntymästä, joka voi katsojasta riippuen vertautua jopa naisen ja miehen asemien muutokseen länsimaisessa yhteiskunnassa yleisemminkin.

Ei ole pelkkää sattumaa, että ohjaaja maalaa katsojalle ensivaikutelmia elokuvan henkilöhahmoista kliseisillä odotusarvopensseleillä, sillä tekijät suorastaan nauttivat mahdollisuudesta särkeä muotteja. Eikä ole sattumaa tai vahinkoa sekään, että se varsinainen tarinallinen kulminaatiopiste eli ruma raiskaus kuvataan lajityypin elokuvista tyystin poiketen hyvin suurella huolellisuudella ja jopa tietyllä taiteellisella vakavuudella. Useimmiten tekijät varta vasten haluavat luoda tilanteen, jossa rumuutta on muuallakin kuin itse tapahtumassa; asetelmalla, dialogilla, äänien käytöllä ja leikkauksella ilkeä ja ruma tapahtuma voidaan maalata entistä rumemmaksi ja luotaantyötävämmäksi. Fargeat ei toki tee mitään pehmopornoa tässä eikä myöskään pyri arkipäiväistämään itsessään julmaa tilannetta, mutta siltikin kykenee luomaan keskeisestä kohtauksesta yht’aikaa jännittävän, tapahtumallisesti julman ja kuvauksellisesti kauniin. Matilda Lutz istahtaa vaivatta fyysisesti vaativaan rooliin ja ottaa omat kohtauksensa haltuun hienoin nyanssein. Lutzille elokuva ei toki ole ensimmäinen eikä ainoa, mutta aiemmat roolityöt ovat olleet romanttisten draamojen parissa. Ehkäpä tämän elokuvan vakuuttavasta fyysisyydestä urkenee uraa jopa toimintaelokuvien parissa jatkossa?

Elokuvassa vasta Jenin kieltäytyminen miesten tarjoamasta rahakkaasta vaitiolosopimuksesta on todellisena katalyyttinä tapahtumille. Kieltäytyminen edustaa tavatonta uhmakkuutta sitä miehistä ylivaltaa vastaan, jossa rahalla voi ostaa naiselta ihan mitä huvittaa ja tehdä ihan mitä huvittaa välittämättä seurauksista. Katalyytti on ensimmäinen niistä askelista, jotka lopulta johtavat Jenin uudestisyntymään uutena naisena: vahvempi, itsetietoisempi, määrätietoisempi ja ennen kaikkea selviytyjä. Fargeat pyörittää Jenin uuden syntymätarinan ympärillä mytologisia ja symbolisia vertauskuvia enemmän kuin lääkäri määräisi Buranaa kyynärpääkipuihin ja väistämätön väkivaltainen konflikti vetää vertoja karuimmillekin New French Extremity -leiman saaneille väkivaltaa karusti ja läheltä kuvaaville elokuville. Kaikkea tätä sävyttää taitavasti nakutettu muusikko Rob:n (Robin Coudert) ääniraita, jonka avara äänimaailma maalautuu uskottavasti aavikon aakeuteen luoden kiehtovia kiinnekohtia kohtausten jatkumoihin. Fargeat onnistuu tässä luomaan lajityypin selkeän valion – ei pelkästään tällä vuosituhannella, vaan koko lajityypin historiassa.

Yhteenveto

Ohjaaja Coralie Fargeatin esikoisohjaus viiltää tehokkaasti ja taitavasti haavan syvälle raiskaus-kosto -lajityypin ihon alle. Lajityypin uuden vuosituhannen aikana koettu uusi tuleminen on ollut varsin usein vain samojen tuttujen kuvioiden ja ideoiden toisintoa, mutta Fargeatin elokuvan erottajiksi keskimääräisestä alan teoksesta voi lukea elokuvan poikkeuksellisen upean kuvauksen, vahvan näkemyksen ja irrottelun lajityypin kaavojen sisällä. Vahva teos, jota uskaltanee suositella hieman laajemmallekin katsojakunnalle kuin pelkästään raa’an kauhun ystäville, jos kohta kyllähän tässäkin elokuvassa on muutama pysäyttävän raju kohtaus.

7/10.

Linkki elokuvan promootiomateriaaleihin.

Peninsula (2020)

Ohjaus: Sang-ho Yeon
Käsikirjoitus: Sang-ho Yeon, Ryu Yong-jae
Tuotantomaa: Etelä-Korea
Kieli: korea, englanti
Budjetti: noin 16 miljoonaa USD
Arvioitu: elokuu 2020
Arvioidun version pituus: 116 minuuttia
Ensi-ilta Suomessa: 7.8.2020

Johdanto

Zombie-elokuvien jatko-osienkin sekalaisessa joukossa Sang-ho Yeonin Peninsula on onneton tapaus. Moninkertaisesti kasvatettu budjetti taas kielii maksajien odotusarvoista – olihan ensimmäinen osa, Yeonin Train to Busan (2016) Etelä-Korean kaikkien aikojen tuottavimpien ja katsotuimpien elokuvien joukossa hyvinkin korkealla. Kaikkihan tietenkin tietävät George A. Romeron ja Lucio Fulcin zombie-elokuvien sarjat eikä niihin tai niiden suosioon tässä nyt mitenkään sen enempää puututa. Dan O’Bannonin veikeä kohellus Return of the Living Dead (1985) sai surkeaa jatkoa Ken Wiederhornin jatko-osassa Return of the Living Dead: Part II (1988) ja vertautuu kyllä surkeudessaan Yeonin elokuvakaksikon eriparisuuteen vaikkakin Return of the Living Dead -saaga sai sittemmin jatkua vielä useammankin katastrofin voimin jostain epäpyhästä syystä. Danny Boylen 28 Days Later (2002)[x] sai aikanaan jatkokseen varsin verevän perijän Juan Carlos Fresnadillon elokuvasta 28 Weeks Later (2007)[x]. Ruben Fleischerin mainio Zombieland (2009)[x] sai samalta ohjaajalta ihan yhtä mainion jatkiksen elokuvasta Zombieland: Double Tap (2019)[x]. Paul W.S. Andersonin rytke Resident Evil (2002) niin ikään on taikonut peräänsä samanhenkistä jatkoa kokonaisen leegion. Zach Lipovskyn Dead Rising (2015) sai nopeasti samanlaatuista jatkoa Pat Williamsilta elokuvan Dead Rising: Endgame (2016) muodossa. Tommy Wirkolan Død snø (Dead Snow, 2009) sai Wirkolalta itseltään herkullisen samanhenkisen jatkiksen Død snø 2 (Dead Snow: Red vs Dead, 2014). Jaume Balaguerón ja Paco Plazan yllätyshitti [Rec] (2007)[x] poiki sekin samoilta tekijöiltä useammankin onnistuneen jälkeläisen. Fordin veljesten The Dead (2010) nousi myös alaa seuraavien iloksi pienimuotoiseksi yllätyshitiksi perinteisillä laahustelijoillaan ja jatkoa seurasi samojen ohjaajien samalla linjalla pysytelleeltä elokuvalta The Dead 2: India (2013). Steve Barker pyyhki vähän uusiakin linjauksia elokuvallaan Outpost (2008) ja samanmoista jatkoa seurasi pian samalta ohjaajalta elokuvan Outpost 2: Black Sun (2012) muodossa, joka sekin sai myöhemmin vielä jatkoa. Ja onhan noita toki enempikin. Merkillepantavaa on kuitenkin sellainen meininki, että yleensä jatko-osien tekijät sentään pyrkivät pitämään jotakin asetelmia, visioita, logiikkaa tai edes tyyliä yllä jatko-osissaan semminkin jos perätikin samat hemmot ovat ruoria kääntelemässä. Yeonin oma jatko-osa kuitenkin vaihtaa osapuilleen kaiken toimivan pois tyyli mukaan luettuna ja korvaa sen driftauksella, sarjatuliaseilla ja ylettömän typerällä juonella. Mitä oikein tapahtui?

Juonitiivistelmä

Neljä vuotta on ehtinyt kulua siitä, kun Etelä-Koreassa puhkesi virusepidemia, joka pyyhkäisi käytännössä koko niemimaan eteläosan ylitse muutamassa päivässä jättäen jälkeensä verenhimoisia zombeja rynnimässä autioituneissa kaupungeissa. Pieni joukko uhkarohkeita pakolaisia palaa takaisin niemimaalle ajatuksenaan kahmia helpolla pikakeikalla maallista mammonaa eli 20 miljoonaa jenkkitaalaa Incheonin satamassa olevasta pakettiautosta. Ahneiden idioottien porukassa on mukana yksi kokeneempi solttu-ukkeli Jung Seok (Dong-Won Gang), joka ratkaisijan roolissa tykittää menemään vihulaisia vasemmalta ja oikealta ja vähemmän yllättäen jää nopeasti joukkion ainoaksi toimintakykyiseksi heppuliksi, kun operaatio tietenkin karahtaa kiville osapuilleen heti käynnistyttyään. Alueella partioi zombielaumojen lisäksi Yksikkö 631, entinen pelastustehtävään lähetetty sotilasryhmä, joka on muuntunut neljässä vuodessa aluetta terrorisoivaksi rikollisjoukkioksi. Ja siellä pyörii myös neljän hengen altavastaajaporukka kahdella tyttölapsella, äidillä ja hourahtaneella vanhuksella, joten on luonnollisesti selvää, että jälkimmäinen pieksee ilmat pihalle sekä zombeista että sotilaista, kun kaikille käy ilmi, että Jung Seokin avulla voisi olla mahdollista paeta niemimaalta.

Kommentit

George A. Romero (Day of the Dead (1985)[x] ja Land of the Dead (2005)[x]), George Miller (Mad Max Beyond Thunderdome (1985)), Neil Marshall (Doomsday (2008)[x]) ja Justin Lin (The Fast and the Furious: Tokyo Drift (2006)) saavat kyseenalaiset kunniat olla ne ohjaajat, joiden elokuvia tämä ohjaaja Yeonin tuore zombiepläjäys eniten lainailee matkalla kohti mitättömyyksien suota. Siinä missä ohjaajan hittielokuvan ja tämän elokuvan alkuosan Train to Busan (2016)[x] viehätys rakentui käytännön efekteihin, hienosti realisoituihin ja elokuvan kuluessa kasvaviin henkilöhahmoihin, kasvavaan jännityksen ja klaustrofobian kuvaukseen ja erityisesti emotionaaliseen vasteeseen, sama ohjaaja nyt yrittää tarjota sarjakuvamaisen pahvisia karikatyyrejä, geneerisiä tietokonepelimäisiä CGI-efektejä ja upeat lavasteet. Yeonin näkemys tuntuu kiusallisen väljähtyneeltä; koko elokuvan ainoat jännittävät kohtaukset sujahtavat ohi ensimmäisen vartin kuluessa, jonka jälkeen tarjotaan lähinnä karskin huonosti tietokone-efekteillä aikaansaatuja takaa-ajo-kohtauksia ja pikselizombieteilausta driftaamalla sekä ennalta-arvattavia viime hetken pelastuksia. Unohtamatta niitä stereotyyppisiä hahmokarikatyyrejä, joiden tarinat kohtauksien sisällä pystyy vähemmälläkin elokuvien katsomiskokemuksella haistamaan kilometrin päähän. Mitä ihmetttä tässä oikein tapahtui?

Kauhuelokuvasta ei siis todellakaan ole enää kysymys: kaikki karmiva kauhu ja jouheva jännitys tuli kai käytettyä Yeonin pussista Train to Busan-elokuvassa eikä täydennystilaus varastoon ole saapunut vielä vuosienkaan päästä. Ne zombietkin on muuten tyystin siivottu sivurooliin, kun tekijät haluavat jälleen kerran – ad nauseum – romeromaisesti esitellä miten ne henkiinjääneet ihmiset oikeasti ovat niitä pahimpia kakkapyllyinhokkeja kaikista. Zombiekohtaukset ovat kautta rantain kliinisiä, nopeasti leikattuja katkelmia ilman tunnetta, läsnäoloa tai jännitystä. Mitään järkeä elokuvan tapahtumissa ei tunnu muutoinkaan olevan eikä Yeon todellakaan osaa rakentaa edes pahiksistaan mitään Doomsdayn Sol-hahmoon, Day of the Deadin Rhodes-hahmoon tai Mad Max Beyond Thunderdomen Aunty Entity-hahmoon rinnastuvia heppuja, jotka jäisivät katsojan mieleen lopputekstejä pidemmälle. Siksak-leikkaus ei salli jännityselementtien kasvattamista eikä tilan hahmottamista ja toisinaan koko elokuva haiskahtaa kuin tietokonepelin esittelyvideolta. Koko skenaario ratkeilee jatkuvasti uskottavuuden liitoksistaan vieläpä ottaen huomioon, että kyseessä on kuitenkin jälkiapokalyptinen zombie-elokuva. Muutama pieni jippo siellä täällä ei paljoa pelasta, kun verkkokalvoille yritetään tarjoilla niin paljon silkkaa kakkendaalia. Loogiset typeryydet seuraavat toinen toistaan iloisessa kavalkadissa ja driftatessa kukkukaupalla CGI-zombbareita kumoon CGI-autoillaan tekijät lähinnä teloittavat omasta elokuvastaan mahdollisuuden nousta edes keskikastiin. Sankarien ja pahisten metaforiset viitat kertovat katsojille suorastaan neonvaloin kaiken tarpeellisen henkilöhahmojen pahvisista karikatyyreistä. Tämän arvostelun loppuarvionkin parhaimmat positiiviset vireet tulevat lähinnä onnistuneesta lavastuksesta; ihan niin kuin oltaisiin arvioimassa jotain Uwe Bollin tai James Glen Dudelsonin elokuvaa.

Kaiken kruunaa umpityperä ja aivan liian pitkäksi vesitetty melodraamaan kumartava lopetus, joka viskaa muuten samalla vessanpytystä alas juuri siinä parin aikaisemman tunnin aikana tekijöiden ”vaivalla” rakentaman mytologisen asetelman omista zombieistaan; ne nimittäin yht’äkkiä lakkaavat käyttäytymästä totutulla tavalla vesittäen hyvin pitkälti koko elokuvan punaisen langan vain draamallisen äiti-lapsi -halauskohtauksen saamiseksi purkkiin.

Yhteenveto

Umpitympeillä CGI-efekteillä pilattu menestyselokuvan jatko-osa jättää omaperäisyyden narikkaan ja tyytyy yhdistelemään aiempien ja kokolailla parempien elokuvien ideoita. Surkea viritelmä hukkaa kaiken sen potentiaalin, mitä ohjaaja Yeonin hittielokuva Train to Busan (2016)[x] rakensi. Alun tämäkkä tarinointi tyssähtää tyystin elokuvan edetessä alkukuvioista siihen varsinaiseen omaan tarinaansa, kääntää zombiet geneeriseksi sivulauseeksi ja keskittyy joutavaan pärinään autoilla ja sarjatuliaseiden räiskeeseen loppumattomilla panoksilla.

3/10.