Rambo: Last Blood (2019)

Ohjaus: Adrian Grunberg
Käsikirjoitus: Matthew Cirulnick, Sylvester Stallone
Tuotantomaa: Yhdysvallat
Kieli: englanti, espanja
Budjetti: noin 50 miljoonaa USD
Arvioitu: kevät 2021
Arvioidun version pituus: 101 minuuttia
Ensi-ilta Suomessa: 20.9.2019

Johdanto

Rambon hahmo on populaarikulttuurikäsite. Siihen voi törmätä nykyisin milloin missäkin lauta-, tietokone- ja miniatyyripelien maailmasta kirjallisuuden ja kuvataiteen kautta aina vakiintuneisiin fraaseihin saakka. Tuskinpa Sylvester Stallone tiesi aikanaan, minkälaisen vaikutuksen hänen näyttelemänsä hahmot tekevät koko maailman kulttuuriperintöön.

Ensimmäisten Rambo-elokuvien suosio iski lujasti maailmalla ja sitä seurasi 1980-luvulla melkoinen joukkio Ramboa tavalla tai toisella kopioivia elokuvia. Tässä niistä muutamia. Bruno Mattein huono sinikopio elokuvasta Rambo: First Blood Part II (1985) oli Strike Commando (1986) , joka korvasi Stallonen Reb Brownilla. Se sai jopa vielä Bruno Matteilta jatkoa elokuvalla Strike Commando 2 (1988), mutta pääroolissa oli nyt Brent Huff. David A.Prioirin yllättävän hyvässä elokuvassa Deadly Prey (1987) Stallonen korvaaja oli Cameron Mitchell. Mark L.Lesterin itsekseenkin klassikoksi muodostuneessa elokuvassa Commando (1985)[x] päästaraksi otettiin Arnold Schwarzenegger. Turkin Rambo-kopiosta vastasi Çetin Inanç elokuvalla Vahsi kan (Wild Blood, 1983) ja Rambon roolissa itse Cüneyt Arkin, joka pelkästään tuonna vuonna nakutti päärooleja peräti seitsemässä eri elokuvassa (joista yksi oli muuten suora kopio Steven Spielbergin elokuvasta Jaws (1975)). Çetin Inançille yksi ei riittänyt, joten hän yritti uudestaan vielä 1986 elokuvalla Korkusuz (Rampage), jossa pääroolin veti Serdar Kebapçilar. Indonesiassa pyörähti teattereihin 1986 Jopi Burnamanin Pembalasan Rambu, jonka Rambo-kopiota esitti jenkkinäyttelijä Peter O’Brien. Jopa Filippiinit osallistui talkoisiin ahkerasti … Cirio Santiagon (Final Mission (1984), The Devastator (1986), Killer Instinct (1987), Eye of the Eagle (1987), The Expendables (1988), Fast Gun (1988)) monien elokuvien lisäksi mm. Teddy Pagen aavistuksen näitä tunnetummalla ohjauksella Movie in Action (1987) ja siinä Rambona ruotsalaistähti Bo Svenson! Ja samainen herra Svenson oli asialla myös Fabrizio De Angelisin elokuvassa Thunder (1983). Se poiki myös jatko-osat Thunder 2 (1987) ja Thunder 3 (1988), mutta pääosan esittäjäksi vaihtui Mark Gregory. Huomattavasti tunnetumpaa materiaalia edustavat Joseph Ziton käynnistämä Missing in Action (1984) ja sen jatko-osat Lance Hoolin Missing in Action 2 (1985) sekä Aaron Norrisin Braddock: Missing in Action 3 (1988), joissa kaikissa kolmessa pääroolissa tietenkin Chuck Norris. Listaa voisi jatkaa, mutta eiköhän Rambon vaikutus tule jo selväksi tälläkin alustuksella.

Juonitiivistelmä

Isoisä John Rambo (Sylvester Stallone) viettää puuhastelun täytteisiä eläkepäiviä isältä perimällään ranchillla lähellä Meksikon rajaa ystävänsä Marian (Adriana Barraza) ja lapsenlapsensa Gabriellen (Yvette Monreal) kanssa. Puuhasteluun kuuluu muun muassa puolustuksellisten tunneliverkostojen rakentaminen ranchin alle. Gabrielle saa tiedon meksikolaiselta ystävältään Giselleltä (Fenessa Pineda), että tämä olisi selvittänyt Gabriellen biologisen isän asuinpaikan ja henkisellä tuuliajolla yksinäisellä ranchilla asuva Gabrielle saa siitä kimmokkeen lähteä Meksikoon tutustumaan isäänsä siitäkin huolimatta, että isoisä John varoittaa tyttöä sekä isästään että Meksikosta. Ei aikaakaan, kun tytöstä ei kuulu mitään ja pahaa aavistava John Rambo lähtee rajan yli etsimään Gabrielleä. Varsin pian Rambo selvittää palasia Gabriellen kohtalosta ja joutuu kohtaamaan Martinezin veljesten huumekartellin kätyreitä ikävin seurauksin. Kartellin toimia salaa seurannut toimittaja Carmen (Paz Vega) auttaa Ramboa selvittämään Gabriellen kohtaloa ja siinä sivussa Rambo aiheuttaa kartellille huomattavaa tuhoa. Kun pöly laskeutuu, kostoa janoava Rambo jää ansoittamalleen ranchille odottamaan kiukkuisten kartellimiesten kostoreissua rajan yli ja kun nämä saapuvat, laskee Rambo irti helvetin lieskat koston nimessä.

Kommentit

Siinä missä elokuvasarjan edellinen elokuva (Sylvester Stallonen ohjaama Rambo (2008)) yllätti positiivisesti sekä katsojakunnan että osan kriitikoistakin verisellä asenteellaan ja kantaaottavuudellaan, Adrian Grunbergin ohjaama viides elokuva nostattaa lähinnä ajatuksia sen koko olemassaolon tarpeellisuudesta. Mikä tärkeintä tämä viides poikkeaa neljästä aiemmasta myös moraalisen dilemman näkökulmasta: Rambo-hahmon keskeinen vaikutin kallistua veriseen väkivaltaan on ollut tähän asti neljän aiemman elokuvan perusteella vaihtoehdottomuuden tunne, jossa Rambo ei koe iloa eikä tyydytystä siitä, että hänen on turvauduttava tappavan tehokkaaseen sotilaskoulutukseensa. Hän on joutunut tahtomattaan tai oikeudentunnosta tilanteisiin, joissa väkivalta on jäänyt ainoaksi vaihtoehdoksi. Hän ei ole aiemmin saanut erillistä motivaatiota tappaa ja tämä pieni moraalisen dilemman näkökulma on ollut Rambo-elokuvien täydellisessä ytimessä vuosikymmenien ajan. Grunbergin ohjauksessa kuitenkin tehdään hahmon psykologian kannalta outo täyskääntö ja nyt yht’äkisti Rambolle maalataan sekä motivaatio että kostonhimo osaksi hahmon keskeisiä vaikuttimia. Rambosta sukeutuukin nyt äkisti verta janoava koston enkeli, joka ei pelkästään nauti tappamisesta vaan suorastaan jää odottamaan tilaisuutta tappaa ja tuhota. Psykologista täyskääntöä yritetään epätoivoisesti perustella peräti kokonainen tunti laahustavan draamankaaren avittamana parhailla keinoilla, millä tekijät keksivät heruttaa sympatiaa murhanhimon käynnistämiseksi.

Elokuvan poliittinen agenda on harvinaisen keskeisessä roolissa ja tiiliskiven hienovaraisuudella uhotaan, että Teksasin etelärajan toissa puolen elää saastaisissa oloissaan graffitien keskellä vain kylmäverisiä tappajia, huumeparoneja, raiskaajia ja hyväksikäyttäjiä ja niistä jokainen halajaa tekemään tihutöitään rajan pohjoispuolella heti, kun vain tilaisuus siihen muodostuu. Poliittinen agenda sinällään ei yleensä tee elokuvasta automaattisesti hyvää tai huonoa ellei katsojalla ole voimakasta poliittista näkemystä itsellään. Ja niin on tälläkin kerralla, mutta elokuvan poliittinen suoraviivaisuus oudoksuttaa ja jää mietityttämään. Kieltämättä karrikoidussa mustavalkoisessa elokuvamaailmassa pahisten on oltava läpeensä pahoja, jotta oman käden oikeutta ihannoiva hurmeinen verilöyly olisi jotenkin perusteltavissa. Ja sellainen hurmeinen verilöylyhän siitä sitten tietty koittaa, kun kiukkua kihisevän kartellin konnat kaartavat tuliluikut tanassa rajan yli Rambon lahtaus mielessänsä. Elokuvan varsinainen toiminta painottuu länkkärityyliseen yhteenottoon Rambon ranchilla, mutta kaikki mitä elokuvassa on sitä ennen nähty, latistaa aivot omistavan katsojan ymmärtämään jo ennen kohtauksen käynnistymistä, että mitään mahdollisuuksia ei terhakkailla Meksikon nuorilla urhoilla ole kiukkuiselle yksinäiselle sotaveteraanivanhukselle. Ja näinhän se sitten juuri menee, muutamien innovatiivisten tappokohtausten ohella katsoja altistetaan kokonaiselle laumalle mielikuvituksetonta lahtausta. Rambo esitetään kostoa janoavana supersankarina, jolle hahmona koko tilanne tuntuu vain päiväkävelyltä puistossa – mitään jännitystä kiristävää vastusta, odotuksia nostattavaa käännettä tai edes mahdollisuutta väliaikaiseen tappioon ei vain löydy. Sitä voi kuvitella mitä vastusta kanat kykenevät antamaan kanalaan murtautuneelle näädälle, jonka sen hetkinen hurmeinen tehtävä on tappaa kaikki mikä liikkuu. Meksikolaiset ”kanat” näkyvät olevan elokuvan ohjaajan käsissä vieläkin tyhmempiä kuin kanat yleensä; sen verran ansiokkaasti kartellin karjut antautuvat Rambon ansoihin ja jippoihin.

Elokuvan alun ja lopun kerronnallinen epäsuhta on elokuvan suurin surma. Draaman koukeroissa kärvistellään ensimmäinen reilu tunti epätoivoisesti etsittäessä perusteluita lopun mellakkaan ja sitten päästetään irti Haadeksen hurtat repimään irti raajat ja päät verisessä toimintaspektaakkelissa. Kumpikaan osio ei mitenkään järkevästi tue toistaan. Ne on tässä elokuvassa yritetty liimata yhteen poliittisen agendan muodostamalla liimalla, jotta päästäisiin mahdollisimman näyttävästi päästämään päiviltä tukkualennuksella saatu leegio kenkkuja meksikaaneja. Rambon perintö alentuu lopulta pelkäksi äärioikeistolaiseksi päiväunifantasiaksi. Teknisesti – sekä kuvauksen, ohjauksen että lavastusten kohdalla – elokuva seilaa kuin kännissä laidasta laitaan ja parasta antia siinä on varsin mellevästi toimiva ääniraita. Selkeästi heikoin Rambo-elokuva kautta aikain; mitäs sitä kaunistelemaan.

Yhteenveto

Ikä jo painaa ja vieterissä on ajan tuomaa löystymää. Mahdollisesti viimeisin Rambo-elokuva (Stallone vihjasi, että voisi jatkaa hahmon roolissa, jos tämä elokuva menestyisi … se ei menestynyt) on politisoitunutta, ummehtunutta ja liian varman päälle pelattua turvallista kerrontaa, jossa uuvuttavat yksinkertaistukset upottavat lonkeroitaan odotettuihin juonikuvioihin. Alun ja lopun epäsuhtaisuus rikkovat elokuvan eheyttä ja kaiken tuhtaamisen alta paljastuu hyvin tavanomainen kostotrillerin juonirakenne. Jos tästä vaihtaisi nimen … vaikka ”Last Blood: Land of the Free”:ksi ja vaihtaisi Syltyn nyt vaikkapa hatusta vetäen Kevin Baconiin tai Mel Gibsoniin, kukaan tuskin osaisi arvata tämän olevan Rambo-saagan valju yritys veriseksi joutsenlauluksi.

3/10.

Extinction (2018)

Ohjaus: Ben Young
Käsikirjoitus: Spenser Cohan, Brad Kane
Tuotantomaa: Yhdysvallat
Arvioidun version pituus: 95 minuuttia
Arvioitu: helmikuu 2021
Ensi-ilta Suomessa: ei virallista valkokangasensi-iltaa Suomessa
Kieli: englanti
Budjetti: julkaisija Netflix ei julkaissut tietoa budjetista

Johdanto

Kärhämöinti avaruusolentojen on niitä aivan keskeisiä tieteiselokuvien vakioaiheita mitä nyt vain keksiä voi. Tieteiselokuvat saattavat joillekin katsojille rinnastua jopa suoraan avaruusörkkien lahtaamiseen energiapyssyköillä ja jedimiekoilla. Luonnollisesti tieteiselokuvien oikea kirjo on hyvinkin kattava ja niiden varsinaisten avarusolentojenkin kanssa loppujen lopuksi pituuspissailua harrastetaan vain toisinaan.

Tässä Ben Youngin ohjaamassa elokuvassa avaruusolennot nyt ovat kuitenkin ihan siinä kaiken keskiössä, kun konevoimaan luottavat valloittajat tuntemattomasta syystä haluavat liiskata kaikki ihmiset hiivattiin planeetalta. Premissi on siis jotakuinkin samalla käsitteellisellä tasolla sellaisten elokuvien kanssa kuten Byron Haskinin The War of the Worlds (1953) (tai mikä tahansa sen uudempi versiointi), Roland Emmerichin Independence Day (1996) myöhempine uusintoineen, Gareth Edwardsin Monster (2010), Strausen veljesten Skyline (2010), Jonathan Liebesmanin World Invasion: Battle Los Angeles (2011), Joseph Kosinskin Oblivion (2013)[x] ja vaikka Doug Limanin Edge of Tomorrow (2014). Ja kuitenkin useimmat yllämainitut ovat ison rahan spektaakkelielokuvia, joissa koko planeetan kohtalo on vaakalaudalla ja elokuvan tuotannossa on tarpeeksi pätäkkää saadakseen kuvio vaikuttamaan uskottavalta katsojallekin.

Kaikissa mainituissa elokuvissa jotakin keppiä isompaa pitää ennemmin tai myöhemmin keksiä avaruusörmöjen invaasion vastustamiseksi; usein aivan päättömien juonenkuljetusten ja älyttömien juonireikien kautta tai keksimällä joku pikkunäppärä teknologinen juttu, joka silppuaa vihut. Siinä kohtaa kuitenkin huomaamme jo mielenkiintoisen eron Ben Youngin elokuvaan; taitavakaan mekaanikko ei pysty ihmeisiin eikä keksimään paineen alla viidessä sekunnissa ihmelaitetta, joka pelastaa päivän. Elokuvan ilmapiiri noudattelee tiettyä fatalistista synkkyyttä, joka vastakohtaistuu mielenkiintoisesti yksittäisiin maailman pelastaviin urotekoihin keskittyviin ison rahan invaasioelokuviin.

Juonitiivistelmä

Töissä käyvän perheenisän Peterin (Michael Peña) elämää varjostavat huoli rahan riittävyydestä elämiseen, parisuhde vaimo Alicen (Lizzy Caplan) kanssa ja parin pienten tyttöjen Hannahin ja Lucyn kasvattaminen. Peteriä alkavat vaivata myös häntä vainoavat kammottavat valveunimaiset näyt, joissa hän elää perhettään suojellen vihamielisten avaruusolentojen hyökkäyksen jälkeisessä lohduttomassa maailmassa. Näyt vaivaavat ja kummastuttavat Peteriä ja hän saa selville, ettei suinkaan ole ainut vastaavista kärsivä. Sitten se jo käynnistyykin … avaruusolentojen hyökkäyksen ensimmäinen aalto yllättää ihmiskunnan ja tehokkaasti tuhoaa ihmisten infrastruktuurin jättäen henkiinjääneet selviytymään kaduille ja raunioihin. Missään ei ole kuitenkaan rauhaa, kun olentojen ryhmät jalkautuvat maan kamaralle etsimään ja tuhoamaan viimeisetkin ihmiskunnan rippeet. Peter perheineen joutuukin nyt elämään painajaismaisia näkyjään ja etsii selitystä sille, miksi hän alunperinkään näki tulevaisuuteen painajaisissaan.

Kommentit

Michael Peña on yllättävä valinta toiminnallisen tieteiselokuvan päärooliin. Miehen tätä kirjoitettaessa lähes sadan elokuvan uran pääroolit on laskettavissa yhdellä kädellä ja useimmiten olemme tottuneet näkemään hänet avustavassa sivuroolissa. Onko valinta sitten osunut oikeaan vai ei? Vastaus on selkeä kyllä. Nimittäin Michael Peña istahtaa vallan vakuuttavasti ns. tavallisen perheenisän rooliin elokuvan alkupuolella; häneen on helppoa ja vaivatonta samastua, kun toimeentulon huolet, ongelmat töissä ja kotona painavat päälle ja lapsetkin aiheuttavat päänvaivaa. Kun elokuva vaihtuu alkupuolen henkilödraamasta jälkimmäisen puolen selviytysmistaisteluksi, Michael Peñan roolisuorituskin kasvaa uskottavasti siinä mukana. On virkistävää huomata, että toiminnallisen elokuvan tähdeksi uskalletaan laittaa muitakin nimiä kuin brucewilliseitä, antoniobanderaseja, bradpittejä ja jasonstathameja. Michael Peñan muutos taviksesta selviytysmisankariksi on elokuvan onnistumisen kannalta ensiarvoisen tärkeä elementti ja mies onnistuu siinä kyllä oivasti. Ongelmaksi muodostuvat elokuvan käsikirjoituksen ja toteutuksen laiskuus. Koko elokuva rakentuu yhden ja vain yhden kortin (vaikkakin tämä kortti on enempää paljastamatta erityisen hyvä ja hieno veto tekijöiltä) varaan ja kaikki tämän yhden elementin ulkopuolella oleva on kirjoitettu vähän miten sattuu. Varsinkin perheenisän tyttärien roolit ovat harvinaisen ärsyttäviä. Kaikkihan me tunnemme vanhan tutun juonenkulun käsitteen Idiot Plot, jossa kokonaisen tarinan muodostuminen edellyttää typerää käyttäytymistä. Tässä elokuvassa käsikirjoituksessa on vahvasti ja monissa paikoin mukana ko. käsitteen eräs variaatio – nimittäin vaikka sankaria ei voi haukkua typerykseksi, valtaosa elokuvan tapahtumista ei tapahtuisi lainkaan, mikäli sankarin ympärillä ei olisi niin idioottimaista käyttäytymistä. Kirkuvat ja irrationaaliset lapset ylittävät ärsytyskynnyksen alta nanosekunnin. Heidän elementtinsä elokuvassa on ohjata sankari yhä uusiin kiperiin tilanteisiin, joita järkevästi käyttäytyvien henkilöiden maailmassa ei vastaan tulisi. No onhan se selvää kelle tahansa lasten vanhemmalle, että tietenkin lapset voivat sortua hädissään sekä holtittomaan itkuun ja huutoon että ajattelemattomaan käyttäytymiseen, koska hehän lapsina eivät määritelmänkään mukaan ole vielä valmiita kohtaamaan maailmaa yksin. Kun taas tässä elokuvassa asioita tapahtuu viidennen tai kuudennen tai kymmenennen kerran samasta syystä, se lähinnä kielii vain käsikirjoituksen laiskuudesta. Lapsia käytetään vain irrallisina juonen kuljetuksen välikappaleina.

Juonessa on myös valitettevasti isoja aukkoja ja tarinan kuljetus töksähtelee välillä outoihin suvantokohtiin, joiden funktiona tuntuu olevan vain minuuttien kalastus. Tarinan sisältö ei kertakaikkisesti riitä kokopitkään elokuvaan. Itsepintaisesti tekijät ymppäävät mukaan sitä sun tätä turhuutta pitkäksi venähtävistä turhista käytävähippailuista ylipitkiksi venytettyihin melodramaattisiin kohtauksiin. Kaikki kielii siitä, että käsikirjoituksen luun ympärillä ei vain ole tarpeeksi lihaa. Elokuvasta olisi voinut käsikirjoitusta tiivistämällä saada erinomaisen pätevän Black Mirror -antologiasarjan tunnin jakson.

Tekninen tekeminen elokuvassa on varsin menettelevää. Vaatimattoman budjetin puitteet ovat varsinkin elokuvan alkupuolella hyvinkin vaikuttavat, mutta kun staattisten lavasteiden maailmasta pitäisi siirtyä toiminnalliseen touhuiluun, alkaa ilmeta ongelmia. Tekijät ajautuvat käyttämään pimeyttä ja savuverhoja hävittämään ammottavia teknisiä puutteita ja vaikka valtaosa kehnoista efekteistä livahtaa nopean leikkauksen vuoksi anteeksiannettaviksi, niin harmittavan iso osa paljastuu varsin heikoiksi. Tekijät ovat haukanneet aivan liian suuren kakun suhteuttuna käytettävissä oleviin varoihin ja vision kaventamisen asemesta valinta on osunut teknisen tason heikentämiseen. Se on todella sääli, sillä elokuvan sydämessä on kuitenkin virkistävän erilainen invaasioelokuva.

Yhteenveto

Tieteistoimintaelokuvien skaala tulee ongelmaksi heti, kun termi budjettirajoite tulee mainituksi. Miten pystyä visuaalisesti tuottamaan uskottavaa materiaalia lopun ajan tuhomeiningistä, joka pitäisi laventaa koko planeettaa koskevaksi? Vippaskonsteja hyödyntämällä tai jättämällä asia tarkemmin käsittelemättä. Tai kuten tällä kertaa, huterasti näitä kahta yhdistellen. Uskottavuusongelmien kanssa painiminen ei ole tieteiselokuvan lajityypissä mitenkään harvinainen ongelma. Puutteistaan huolimatta elokuva on kuitenkin mainio invaasioelokuvien variaatio, vaikkakin se luottaa liikaa omaan näppäryyteensä.

6/10.

I Am Legend (2007)

Ohjaus: Francis Lawrence
Käsikirjoitus: Mark Protosevich, Akiva Goldsman
Tuotantomaa: Yhdysvallat
Kieli: englanti
Budjetti: 150 miljoonaa USD
Arvioitu: syyskuu 2009
Arvioidun version pituus: 101 minuuttia
Ensi-ilta Suomessa: 21.12.2007

Johdanto

Will Smith astuu suuriin saappaisiin. Häntä ennen Robert Nevillen hahmoa on nimittäin näytellyt jo peräti kaksi oman aikansa valtavaa kuuluisuutta. Tästä alunpitäen Richard Mathesonin kirjoittamasta pienoisromaanista I Am Legend tämä Francis Lawrencen ohjaama elokuva on jo peräti kolmas suora filmatisointi. Ensimmäisenä ehätti vuonna 1964 Ubaldo Ragonan ohjaama The Last Man on Earth, jossa tähtivoimaa edusti itse Vincent Price. Ragonan ohjaama versio oli kuitenkin piskuisella kengännauhabudjetilla tehty ja vaikka onnistuikin pitäytymään itse kirjan prinsiipeille uskollisena, elokuva ei noussut lippuluukkumagneetiksi maailman kaikissa äärissä. Vuonna 1971 Boris Sagalin ohjaamassa versiossa The Omega Man Robert Nevilleä näytteli aikakautensa näyttelijäjättiläisiin lukeutunut Charlton Heston; joskin uransa ehtoopuolella jo. Sagalin elokuva pinnisti jo ihan lippuluukuillakin USA:n ykköseksi pariinkin otteeseen ja kamppaili rinta rinnan mm. Robert Wisen The Andromeda Strain (1971), Sidney Lumet’n The Anderson Tapes (1971), William Friedkinin The French Connection (1971) ja Guy Hamiltonin Diamonds are Forever (1971) -elokuvien kanssa. Oman vuotensa hittejä siis oli se. Hittielokuvaksi alun alkaenkin suunniteltu ja rakennettu I Am Legend nousi toki sellaiseksi myös, vaikkakaan sillä ei ollut jännitys-, toiminta- tai tieteiselokuvien lajityypeissä suurtakaan kilpailua julkaisuaikanaan.

Kuhunkin näihin kolmeen elokuvaan – käsikirjoituksesta toteutuksen nyansseihin – suodattuu jotakin omasta ajastaan. Francis Lawrencen I Am Legendissä subtekstissä riennetään kahteen ajalleen tyypilliseen suuntaan Amerikassa: nimittäin kristilliseen uskonnollisuuteen ja kasvavaan ulkomaalaisten pelkoon. Jälkimmäistä peilaa melko inhottavasti premissi siitä, että koko soppa on ulkomaalaisten syytä ja amerikkalainen urho pyrkii pyyteettä pelastamaan ihmiskunnan rippeet. Ensimmäiseen päästään käsiksi aluksi vain nopeissa tuokiokuvamaisissa välähdyksissä, mutta elokuvan lopussa paatoksellinen turvaaminen yliluonnollisen kaikkivoipaisuuteen ajaa tietoisesti valiten ylitse tieteen tarjoamista vastauksista.

Juonitiivistelmä

Robert Neville (Will Smith), Yhdysvaltain armeijan biolääketieteen eversti, pyrkii taltuttamaan irti päässeen viruksen, joka muuttaa sille altistuneet ihmiset ja eläimet nopeiksi, kestäviksi ja verenhimoisiksi vampyyrimaisiksi otuksiksi. Otukset väijyvät pimeissä sopukoissa päivät ja rientävät yöaikaan kaduille etsimään tapettavaa. Kolme vuotta tapahtumien alkamisen jälkeen New York ja koko muukin maailma on raunioina ja Robert Neville on immuniteettinsa vuoksi mahdollisesti koko valtaisan New Yorkin kaupunkialueen ainut eloonjäänyt. Koiransa kanssa Neville taistelee aikaa, yksinäisyyttä, otuksia, pelkoa ja virusta vastaan. Onko muita selviytyjiä olemassa? Ja jos on, niin missä he ovat ja onko kenelläkään todellisia mahdollisuuksia selvitä laumoina hyökkäävien otusten kynsistä?

Kommentit

Richard Mathesonin pienoisromaanista I Am Legend on ohjaaja Francis Lawrence saanut aikaiseksi eeppisen hienolta näyttävän efektishown. Lawrencen elokuvan käsikirjoitus kompastuu harmillisesti kuitenkin muutamaan seikkaan, jotka asettavat elokuvasovituksen vain tavalliseksi megabudjetin spektaakkeliksi. Yksi niistä on se, että elokuva on rakennettu vain ja ainoastaan Will Smithille ja se seikka tulee kyllä huomattavan selväksi, sillä käytännössä juuri muita rooleja ei elokuvassa ole. Will Smith nousee yhdeksi elokuvan pilareista ryöväten samalla itsetietoisesti tilaa muilta elementeiltä. Will Smithiä edestä, Will Smithiä takaa, Will Smithiä sivuilta ja Will Smithiä ylhäältä. Kiusallisesti elokuvassa hassataan tarpeettomasti aikaa Smithin kehon ja lihasten esittelyyn tai tampataan tarpeetta Ford Mustangilla eestaas tyhjää kaupunkia kumit vinkuen. Vähempi keskittyminen näihin olisi voinut antaa enemmän tilaa painottua tilanteen lohduttomuuteen ja arjesta selviytymisen vaikeuteen tyhjentyneessä kaupungissa, jossa jokaisessa pimeässä kolossa voi vaania kuolettavan väkivaltainen entinen ihminen. Tämäkään ei kuitenkaan ole elokuvan suurin synti vaan se, että efektien avulla rakennetut otukset peilataan vain kasvottomiksi verenhimoisiksi vampyyreiksi. Mathesonin teoksen keskeinen ydin ja myös Ubaldo Ragonan sovituksen kantava voima oli kuitenkin toisaalla: päiväsaikaan otuksia pyydystämässä ja murhaamassa kiertävä Robert Neville on alkukantaisille otuksille tismalleen sama mitä otukset ovat yöaikaan Robert Nevillelle. Lawrencen elokuva ei anna kuin yöeläjien laumanjohtajalle kasvot, mutta ei uskalla lähteä rakentamaan edes tästä hirviöstä oikeaa ja todellista persoonaa. Olennot alistetaan elokuvassa vain lahdattavien tietokone-efektimörköjen joukoksi.

I Am Legend etenee varsin verkkaisesti puoleenväliin saakka. Tämä osuus tutustuttaa katsojaa paitsi takaumien kautta esitettyyn historiaan esitetyn maailman taustalla, myös Nevillen elämään tyhjässä kaupungissa ja kamppailuun musertavaa yksinäisyyttä vastaan. Jälkimmäisen osan hyperaktiivinen toimintahuuma pyrotekniikkoineen kaikkineen vastakohtaistuu tarpeettoman räikeästi alun kanssa ja alun lohduttoman painostava pelon ilmapiiri vaihtuukin hengästyttäväksi adrenaliiniakrobatiaksi vieden pohjaa pois alun tunnelman rakentamisen motiiveilta. Psykologisen kauhun ote elokuvan alkupuolella on varsin onnistuneesti rakennettu vaikkakin se jää siltikin huomattavan kauas esimerkiksi Danny Boylen elokuvan 28 Days Later (2002)[x] piinaavan ahdistavasta tunnelmasta. Lawrencen elokuva vaikuttaa luonnolliselta jatkumolta tuomiopäivää julistavien elokuvien listaan, joskin se vetää tuomiopäiväskenaarionsa varsin yksinkertaisin metkuin maaliin. 2000-luvun tuomiopäivä -elokuvat tuntuvat nostavan pinnalle modernin ihmisen alitajuisia pelkoja luonnon sorkkimisen vaaroista. Samalla ne heijastelevat oikean elämän pelkoja myös todellisesta pandemiasta, jonka uhasta ihmisiä aivan aiheellisestikin kasvavan säännöllisesti varoitellaan.

Yhteenveto

Mahdottoman hienoksi efektien kautta rakennettu ison budjetin elokuva kertoo yhden ja saman tarinan jo kolmatta kertaa elokuvallisessa muodossa – tällä kertaa toki visuaalisesti viekoittelevimmin. Käsikirjoittajien ja ohjaajan visiot latistuvat kuitenkin kiusallisesti efektiosaston miesten ottaessa elokuvan haltuun jyräämällä ja samalla jättäen tarinan kontekstista pois monia alkuteoksen parempia nyansseja inhimillisyyden, laupeudun ja eettisen näkemyksen rooleista ihmiselossa. Pääroolissa hilluva Will Smith kerrankin näyttelee jotakin muuta kuin Will Smithiä, vaikka se Fresh Prince of Bel Air pääseekin lyhyeksi hetkeksi parrasvaloihin laulamaan Bob Marleytä. I Am Legend ei kuitenkaan rohkene tarttua aiheeseen pintaa syvemmälti ja sotkee mukaan aavistuksen tarpeettoman kovalla kädellä moraalista paatosta. Kaunista ja tunnelmallista kertakatsottavaa kuitenkin.

5/10.

Vincent D’Onofrio

Vincent D’Onofrio on yhdysvaltalainen näyttelijä, joka syöpyi kertaheitolla elokuvia seuraavien henkilöiden muistisopukoihin ikimuistoisella sivuosaroolillaan alokas Gomer Pylenä Stanley Kubrickin mestariteoksessa Full Metal Jacket (1987). D’Onofrio on ehtinyt pitkällä urallaan saada paljon huomiota niin herkistä draamarooleista kuin roisista mielipuolista. Tämän blogin aihepiirin ympäriltä seuraava upea pysäkki oli Barry Sonnenfeldin Men in Black (1997) ja piakkoin sitä seurasivat monet kutkuttavat sivuosat – mm. elokuvissa Tarsem Singhin The Cell (2000), Gary Flederin Impostor (2001), D.J.Caruson The Salton Sea (2002) ja François Vellen The Narrows (2008). Päärolitkaan eivät onneksi ole jääneet vieraiksi: Jennifer Lynchin taitavassa elokuvassa Chained (2012) D’Onofrio teki valtaisan onnistuneen pääroolityön inhassa roolissa mielisairaana kidnappaajana.

Vincent D’Onofrio is an American actor who gained instant recognition and assured his position in the minds of anyone who pays attention to films as Private Gomer Pyle in Stanley Kubrick’s masterful war film Full Metal Jacket (1987) . D’Onofrio then made a string of dramas until the unforgettable role as an alien entity in Barry Sonnenfeld’s Men in Black (1997). Soon a boat-load of delicious supporting roles in films broadly linked to the themes of this blog appeared including the likes of Tarem Singh’s The Cell (2000), Gary Fleder’s Impostor (2001), D.J.Caruso’s The Salton Sea (2002) and François Velle’s The Narrows (2008). He also has leading roles such as the in the marvelously wicked film Chained (2012) by the talented Jennifer Lynch . We eagerly wait for more such shows of acting force!

Steven Soderbergh

Steven Soderbergh on yhdysvaltalainen elokuva-alan moniosaaja, jonka vyön alta löytyy osaamista tuottamisesta, leikkauksesta, kuvaamisesta, käsikirjoittamisesta sekä tietenkin ohjaamisesta. Tuottelias Soderbergh on uransa aikana ehtinyt moneen mukaan ja ennen kansainvälistä läpimurtoaan oli nykyaikaisen indie-elokuvan pioneereja. Vaikka Soderberghilla on ollut näppinsä pelissä vaikka missä lajityypeissä, tämän blogin kiinnostavinta antia ovat Soderberghin ohjaustyöt psykologisten rikostrillerien ja ryöstöelokuvien parissa. Soderberghin yleisiin teemoihin vaikuttaisivat kuuluvan muuttuvat identiteetit, kosto ja moraali.

Steven Soderbergh is an American jack-of-all-trades in the film industry. He has a vast experience in many areas of film-making up to and including editing, cinematography, producing, writing and of course directing. He has been very prolific and has had his paws sunk in quite a variety of film genres but particularly his continued involvement in psychological crime thrillers and heist movies are of most interest to this blog. Common recurring themes in his films seem to revolve around shifting identities, concepts and justifications of revenge and morality.

Papa, sdokhni! (Why Don’t You Just Die!, 2018)

Ohjaus: Kirill Sokolov
Käsikirjoitus: Kirill Sokolov
Tuotantomaa: Venäjä
Kieli: venäjä
Budjetti: alle miljoona euroa
Arvioitu: syyskuu 2020
Arvioidun version pituus: 99 minuuttia
Ensi-ilta Suomessa: 25.9.2020

Johdanto

Ohjaaja Peter Jackson muutti elokuvamaailmaa. Ja nyt ei todellakaan tarkoiteta niitä valtavan ylipitkiksi venytettyjä järkyttävän kalliita eeppisyystekijöillä pelaavia fantasiafanfaareja, joista valtavirta hänet ensimmäiseksi muistaa ja epäilemättä kulmakarvojaan kurtistelee näinkin kerettiläiselle näkemykselle. Tarkoitetaan tässä siis nimenomaan ohjaajan alkuajan teoksia Bad Taste (1987) ja Braindead (1992)[x]. Verisiä elokuvia oli jo toki tehty pitkin vuosikymmeniä ja erityisesti 1980-luvulla, mutta siltikin Jackson vei omat koomiset läträyksensä niin älyttömän pitkälle, että niitä yhä edelleen mietitään jonkinlaisina läträyksen ja äklöyden rimamittareina kauhuelokuvista puhuttaessa. Useimmissa maissa on omat perinteensä pienemmän mittakaavan indie-kauhulle ja onhan se aina hieman poikkeavaa, kun joku tällaisista puitteista ponnistaa kansainväliseen maineeseen ja menestykseen. Kirill Sokolovin verinen esikoisohjaus kumartelee sinne tänne aina Sergio Leonesta Quentin Tarantinoon, mutta kun sitä sisältönstä puolesta väkisinkin lähdetään vertailemaan joko ihan aikuisten tosissaan tai kieli poskessa vaikka just noihin Jacksonin läträyksiin, jää venäläiselokuvan tarkoitushakuinen shokkihoito lopulta melko vaatimattomaksi.

Juonitiivistelmä

Matvey (Aleksandr Kuznetsov) on Olyan (Jevgenija Kregžde) poikaystävä. Andrey (Vitali Hajev) on Olyan rikospoliisina työskentelevä isä ja Tasha (Elena Shevchenko) puolestaan Olyan äiti. Matvey ilmestyy vasara kädessään Andreyn ja Tashan kerrostaloasunnolle eikä aikaakaan, kun vasaralle löytyykin jo käyttöä. Andrey alkaa hiljaksiin saada selville mitä helvettiä tämä nuori mies oikein luulee tekevänsä ja mikä yhteys hänellä onkaan Andreyn tyttäreen Olyaan…

Kommentit

Televisioviihteessä sarjakuvamaisen veriset ylilyönnit ovat jo ihan melkein normaalia arkipäivää. Ash vs Evil Dead laittoi ämpärikaupalla punaista kultaa jokaiselle kuviteltavissa olevalle pinnalle heti silmän välttäessä. Z Nation ja The Walking Dead eivät arastelleet näyttää läheltä mitä voisi tapahtua zombieksi muuttuneen ihmisen päälle, kun sen päälle parkkeerataan henkilöautolla. Happy! -sarjassa … no … jokainen jakso on poliittisesti epäkorrekti verinen ylilyönti hulvattomassa irrationaalisuudessaan. Mainitun kaltaisia sarjakuvamaiseen kerrontaan kumartavia televisiolle suunnattuja verisinfonioita ei ollut olemassa vielä edellisellä vuosituhannella ja vasta audiovisuaalisen materiaalin lähettämisen teknologinen murros on sallinut näille kanavia saavuttaa yleisöjä. Rakenteiden murros televisioviihteessä heijastuu hyvinkin suoraan myös elokuvien maailmaan ja elokuvien tekijöiden pitää tiedostaa oman mediansa asema suhteessa muihin.

Päivän päätteeksi ilmestymisaikanaan vuonna 2018 Kirill Sokolovin toiminnallisen slasher/splatter-elokuvan verinen anti jää lopulta tässä valossa jopa hieman kesyksi huolimatta ilmeisestä halusta pyrkiä shokeeraavaan, verisen räikeään ja anarkistiseen ulosantiin. Elokuva on tarkoitettu selkeästi vain ja ainoastaan verisen väkivaltaviihteen ydinjoukolle ja valtavirtaelokuvia seuraaville se on väistämättä aivan liian mauton, epäkorrekti, räikeä ja verinen. Hieman vaatimaton budjetti valutetaan epäilemättä kuiviin efektien realisoimisen yhteydessä eivätkä ne toki olekaan millään muotoa huonoja jos kohta ei nyt alan kirkkaanpunaisinta parhaimmistoakaan. Se vaan, että ihan pelkkä kaulasuonesta valtoimenaan pulppuava veri ei oikein enää uudella vuosituhannella ole mitenkään ihmeellistä, radikaalia tai shokeraavaa ja pelkässä veren määrässä on kovin vaikea laittaa kampoihin vaikka Japanin Takashi Miikelle tai Sion Sonolle. Muutamat Sokolovin aivoittamat efektitempaukset saavat kokeneenkin gorehoundin hihittelemään innosta, mutta sitten seuraavassa kohtauksessa tuleekin taas vastaan sellainen aha, tommoista taas -tunne. Elokuvan musta komiikka pelaa kuitenkin erittäin hyvin ja erityisesti näyttelijöidensä ansiosta. Aleksandr Kuznetsovin ja Vitali Hajevin näyttelemien hahmojen välinen köydenveto on suorastaan tarantinomaisen kihelmöivää ja ohjaaja Sokolovin itse taituroimat leikkisät leikkaukset ovat juuri oikea-aikaisia ja niissä on kaikuja jopa ohjaaja Scott Spiegelin slasher-elokuvan Intruder (1989) mallikkaista kikkailuista. Elokuvan synkkä alavire Venäjän korruption nykytilasta jalostuu mutkitta herkullisiksi tilanteiksi ja sinänsä lähtökohtaisesti ahdistavasta ankeudesta Sokolov onnistuu tiristämään särmikkäitä havaintoja maansa tilasta. Harvinaista on myös se, miten vaatimattoman budjetin rahkeet ovat riittäneet tekniselle puolelle; valaistus, äänitekniikka ja kuvaus eivät mitenkään paljasta tuotannon vaatimattomuutta – päinvastoin. Lisäksi tekijät osaavat ja ymmärtävät käyttää kameraa muuhunkin kuin vain sarjaan yksittäisten tilanteiden taltiointeja, joka tuntuu olevan erityisen uhanalainen taito maailmassa, jossa jokainen luulee olevansa ohjaaja kuvatessaan vaikka jotain koiravideota juutuuppiin tai tikkelitokkeliin.

Selkeästi parhainta antia elokuvassa edustaa sen äänimaailma. Inhan ja kiihottavan välimaastoon istahtavat musiikki ja ääniefektit ovat jatkuvasti näennäisesti taustalla, mutta upeasti koko ajan korostavat visuaalista sisältöä olkoon se sitten kohtauksen tunneympäristön manipuloimista, veriefektien tehokkuuden maksimointia tai korostamassa takaumakohtausta.

Selkeästi heikointa antia puolestaan on Sokolovin haluttomuus mennä liian pitkälle. Kyllähän pätkässä siis toki pätkitään, hutkitaan ja lätkitään, mutta elokuvan potentiaalinen kohdeyleisö lienee jo kokenut kaikenmoista elävien kuvien ihmemaailmassa. Valtaosa elokuvan sisällöstä on kuitenkin jo lähtökohtaisesti joka tapauksessa omalla tahollaan kihloissa Quentin Tarantinon Reservoir Dogs (1992) ja Kill Bill: Volume One (2003) -elokuvien, Robert Rodriquezin Sin City (2005)-elokuvan ja Sergio Leonen melkein koko tuotannon kanssa, joten miksi ei sitten suosiolla menisi moniavioisesti naimisiin asti?

Yhteenveto

Räväkkä, yllättävä ja varsin verinen venäläiselokuva on ohjaajansa Kirill Sokolovin esikoisohjaus. Kiihkeän tarinan ydin on helposti ymmärrettävissä ja sen tekijät pyrkivät mahdollisuuksiensa mukaan pitämään paketin yksinkertaisena ja selkeänä. Lyhyestä kestostaan huolimatta kaikki ei kuitenkaan loksahda aivan mutkitta paikoilleen ja muutamakin kohtaus suorastaan jopa särkee kokonaistunnelmaa, joka on parhaimmillaan yhden olohuoneen ahtauteen tungettujen hahmojen interarktiossa. Tarkoitettu vain anarkistisen, nihilistisen väkivaltaviihteen fanikunnalle, vaikka sisältääkin hyppysellisen filosofisia pohdintoja.

7/10.

Jean-Claude van Damme

Jean-Claude van Damme on belgialainen toimintaelokuvanäyttelijä ja eläköitynyt kamppailulajikilpailija. Van Damme aloitti shotokan-tyylisuunnan karatella, opiskeli vuosia balettitanssia ja kilpaili kontaktikaratessa sekä potkunyrkkeilyssä varsin menestyksekkäästi ennen kuin muutti Yhdysvaltoihin haaveenaan päästä näyttelijäksi. Siellä hän tutustui Chuck Norrisiin ja työskenteli tämän yökerhossa sekä elokuvastunttitiimissä. Läpimurto tapahtui vasta Cannon Filmsin vuoden 1988 elokuvan Bloodsport menestyttyä erinomaisesti. Van Damme jatkoi Cannonin riveissä vielä elokuvilla Cyborg ja Kickboxer, jonka saama jättimäinen menestys viimeistään sementoi van Dammen pätevänä toimintatähtenä. 1990-luvulla van Damme tehtaili koko joukon kuuluisia toimintaelokuvia. 2000- luvulla ja 2010-luvulla elokuvia edelleen syntyi tasaiseen tahtiin, mutta 1980- ja 1990-lukujen keskeisten elokuvien kaltaisia jättimenestyksiä ei enää ole ilmaantunut; ainakaan pääroolissa. Toivossa on silti vielä hyvä elää!

Jean-Claude van Damme tässä blogissa:

Jean-Claude van Damme is a Belgian born action film star and retired martial artist. He started in martial arts with Shotokan-style karate, studied ballet dancing for years and fought quite succesfully in full contact karate and kickboxing tournaments until moving to the USA chasing a career in acting. He eventually met with Chuck Norris, worked in his nightclub as a bouncer and later in Norris’ stunt team. His breakthrough film was the 1988 Cannon Film studio’s film Bloodsport that was tremendously successful. Van Damme continued with Cannon with his next films Cyborg and Kickboxer which was a huge commercial success earning almost twentyfold the money spent making it. During the 1990’s van Damme starred in a string of successful action films. During 2000’s and 2010’s van Damme has starred in a dozen or so action films albeit none have been such big hits as his earlier major films.

Jean-Claude van Damme in this blog:

  • Lobby cards and press photos: Double Team (Tsui Hark, 1997)
  • Lobby cards and press photos: Nowhere to Run (Robert Harmon, 1993)
  • Lobby cards and press photos: Street Fighter (Steven E. de Souza, 1994)
  • Lobby cards and press photos: Maximum Risk (Ringo Lam, 1996)