The Frozen Dead (1966)

Ohjaus: Herbert J.Leder
Käsikirjoitus: Herbert J.Leder
Tuotantomaa: Iso-Britannia
Kieli: englanti
Budjetti: olematon
Arvioitu: talvi 2011
Arvioidun version pituus: 95 minuuttia
Ensi-ilta Suomessa: ei tietoa

Johdantofrozendead_primary

Aah. Hullut tiedemiehet! Siinäpä herkullinen lähtökohta elokuvalle kuin elokuvalle! Hullujen tiedemiesten mitä mielikuvituksellisimpia temppuja on nähty elävissä kuvissa säännöllisesti vuosikymmenien kuluessa ja teema on vakioitunut yhdeksi kestosuosikiksi etupäässä tieteiselokuvien ja kauhuelokuvien saralla. Näin oli myös 1960-luvulla, jolloin tämäkin Herbert J.Lederin varsin posketon natsizombien herättelyelokuva The Frozen Dead istui ihan muitta mutkitta vastaavien hulluja tiedemiehiä käsittelevien elokuvien joukkoon. Georges Franjunin elokuvassa Les yeux sans visage (Eyes Without a Face, 1960) käsitellään plastiikkakirurgin edesottamuksia miehen hankkiessa epäeettisin keinoin vahingoittuneelle tyttärelleen uusia kasvoja. Giorgio Ferronin häiriintyneessä elokuvassa Il mulino delle donne di pietra (Mill of the Stone Women, 1960) kidnapatuista naisista valutetaan veret sairaan tyttären hyväksi ja uhreista muovataan taidetta. Sidney J. Furien lähes unholaan vaipuneessa pikkutuotannossa Doctor Blood’s Coffin (1961) ollaankin jo lähempänä resurrektiobisnestä, kun tohtori Peter Blood (Kieron Moore) tekee elävien kuolevien tutkimusta. Sidney J. Furie oli asialla samana vuonna myös elokuvallaan The Snake Woman (1961), jossa lääkäri yrittää korjata mieleltään sairaan vaimonsa käärmemyrkyllä odottamattomin seurauksin. Lähelle Herbert J.Lederin elokuvan aihepiiriä mennään Joseph Greenin elokuvalla The Brain That Wouldn’t Die (1962), jossa hullu tiedemies pitää onnettomuudessa kehonsa menettäneen tyttöystävänsä pään keinotekoisesti hengissä ja lähtee metsästämään uutta sopivaa kehoa. Riccardo Freda taiteilee kulttiklassikossaan L’orribile segreto del Dr. Hichcock (The Horrible Secret of Dr. Hichcock, 1964) tarinaa murhanhimoisesta nekrofiilistä lääkäristä, jonka uusi vaimo joutuu kohtaamaan edellisen; kuolleeksi luulemansa. Jaime Salvadorin Jekyll&Hyde -variaatioelokuvassa Pacto diabólico (1969) etsiskellään ikuisen nuoruuden seerumia murhaamalla naisia näiden silmien verkkokalvojen vuoksi. Vernon Sewellin elokuvassa The Blood Beast Terror (1968) pähkähullu genetiikan tutkija konstruoi naisen, joka voi muuttua vertaimeväksi tappajakiitäjäksi! Peter Cushing oli siinä pääosassa, kuten myös Robert Hartford-Davisin hurjassa elokuvassa Corruption (1968), jossa kirurgi saa selville, että murhaamiensa naisten eritteillä hän pystyy aina hetkeksi palauttamaan onnettomuudessa arpeutuneen tyttärensä kauneuden. Terence Fisherin nimen voisi mainita monenkin elokuvan voimin, mutta eiköhän kommentti elokuvasta Frankenstein Created Woman (1967) riitä; tohtori Frankenstein palauttaa henkiin itsemurhan tehneen nuoren naisen, mutta ensin toki vaihdettuaan naisen sielun tämän aiemmin teloitetun miesystävän sieluun …

Eiköhän tästä lyhyestä johdannosta käy aika selväksi, että ainakaan mielikuvituksen puutteesta ei hullu tiedemies -teeman elokuvia tarvinnut 1960-luvullakaan syyttää!

Juonitiivistelmä

Kryogeniikan kehittäneet natsit pakastivat sen kuulun ison sodan sotimisen päätteeksi joukon uskollista puoluejohtoaan ja eliittiään kunnianhimoisen suunnitelman kera. 20 vuoden ajan Lontooseen muuttanut kuulu natsien kirurgi tohtori Norberg (Dana Andrews) jatkaa kartanonsa salaisessa kellarilaboratoriossa (kuinkas muutenkaan!) kokeita, joilla pakastetut natsit on tarkoitus herättää takaisin tallaamaan maita ja mantuja ja näin nostattaa Kolmas Valtakunta uuteen loistoonsa. Norbergin kartanolla alkaa kuhina: korkeaa puoluejohtoa pukkaa paikalle todistamaan pakastetun natsisotilaan herättämistä, mutta samoihin aikoihin kartanolle ilmaantuu myös Norbergin yhdysvaltalainen irtojäsenien elossapitoon erikoistunut kirurgikollega ja tohtorin lääketiedettä opiskeleva veljentytär ystävättärineen. Miten kaikki salaisuudet oikein enää pysyvätkään salaisuuksina semminkin kun kellareissa vaeltaa mielisairaina ihmisraunioina myös epäonnistuneiden resurrektiokokeiden aiemmat tapaukset?

 

Kommentit

Vaikka tämä Herbert J.Lederin ohjaama tieteiskauhuelokuva sivuaa viistosti natsizombie– elokuvien alalajityyppiä, on se kuitenkin huomattavasti selvemmin jatkumoa lukuisille Frankenstein-tarinoille kuin zombie-elokuville yleensä. Elokuva etenee harmittavaisen pökkelömäisesti ja jää liian usein junnaamaan paikoilleen turhien joutavuuksien kanssa. Elokuvaan on ängetty kymmenkunta toisiinsa lomittuvaa juonikudosta ja hieman säälittävästi Leder ei pysty ollenkaan keskittymään juuri tämän tarinan kannalta olennaisiin kehityshaaroihin. Kerronnan punaisen langan puuttuminen heijastuu liiallisena tarinoinnin monimutkaisuutena, joka ei realisoidu kunnolla ja samalla kiusallisesti vesittää yhtenäisen kauhua tavoittelevan tunnelman kehittymisen. Jatkuva turhanpäiväinen pulina rikkoo hyvin nopeasti kaiken sen orastavan tunnelman, joka muutoin syntyisi. Paikoin kyllä elokuvan kohtaukset nousevat mieliinpainuviksi häiriintyneisyydellään, mutta sitten taas vajotaan tunneskaalan toiseen päähän tylsistymään mitättömien turhuuksien taakan alle. Brittiläisen pikkutuotannon puitteet jäävät kirkkaasti aikansa johtavan kilpailevan brittistudion Hammerin tuotantojen varjoon ja samassa vertailussa myös halpiksen tuotantoarvojen räikeä surkeus korostuu – surullisen hilpeänä esimerkkinä erään tiedelaitteen nupin vääntäminen irrottaa ilmeisesti nupin vastakappaleen, jonka lattialle tipahtamisen ja pomppimisen aiheuttama ääni kaikuu ääniraidalla iloisena kolinana. Näyttelijöiden pokka kuitenkin pitää. Mitään muuta erityistä hyvää näyttelijöistä nyt ei sitten voikaan sanoa, vaikka joukossa on mukana kokeneitakin valkokangaskettuja.

Ottaen huomioon elokuvan juonen sisältämät huikean poskettomat tieteishulinat lasipullossa itsekseen elävistä sisäelimistä lähtien kuuluisaan käsiseinään, elokuva ei koskaan räjähdä aivan komedialliseksi ilotulitukseksi. Päinvastoin sen yleisilme on oudon vakaa, depressiivinen ja suorastaan matalaotsainen, joka seikka juontuu epäilemättä siitä, että elokuvan kuvaus ja ohjaus on staattista ja jäykkää. Tästä ristiriidasta kuoriutuu kuitenkin herkullisesti häiriintyneitä visioita, joiden taustalla kytee hyvin häijyjä ja kylmiä konseptuaalisia näkymiä. Erityisen hyvänä esimerkkinä tästä on syyttömän ja viattoman tytön julma murha. Murhan varaan koko elokuvan loppuosa rakentuu, sillä sekopäiset tohtoriystävämme irrottavat pään ja pitävät sen elossa tutkimustarkoituksiinsa. Ja jotta tutkiminen olisi helpompaa, pitääpi päälaelta leikata kallo pois ja korvata se läpinäkyvällä muovikuvulla. Viattoman tytön ahdistuksen kuvaus saavuttaa sellaiset mittasuhteet, että elokuvan taustalla vaaniva häijyys rinnastuu hyvinkin uuden vuosituhannen ns. kidutuspornon trendiin ainakin käsitteellisellä tasolla, vaikkei toki veren ja läträyksen määrällä mitaten.

Yhteenveto

Natsizombie-elokuvien hyväksi kaveriksi naamioituva tieteiskauhu on olemassaolonsa selvästi kuitenkin velkaa 1950-luvun kauhusarjakuvien tieteiskauhutarinoille eikä edes yritä pysyä kärryillä 1960-luvun lopun trendeistä kauhuelokuvissa. Henkiinherättämistouhustelu on luonnollisestikin ohjaaja James Whalen Frankenstein (1931) -elokuvan ja sen kaikkien seuraajien innoittamaa, mutta poistaa tieten elämän ja kuoleman yhtälöstä inhimillisen elementin ja korvaa sen kylmäkiskoisten murhanhimoisten natsien kovalla määrätietoisuudella. Mitä ikävämpää voisi ollakaan kuin natsizombie? Elokuva heijaa itsensä lopulta elossa pidettävän irtopään ympärillä tapahtuvien yliluonnollisten tapahtumien viidakkoon, joka ei oikein hyvin istu elokuvan alkupuolen totisempaan herättelybisnekseen. Kidutuksen, mielisairaiden henkiinherätettyjen, murhaamisen, sätkivien irtoraajojen, hullujen tiedemiesten ja telepaattisesti operoivan irtopään kaaoksesta kuoriutuu esiin todella häiritseviä kohtauksia, mutta elokuvan yleinen sekaisuus ja pitkäveteisyys tekevät sille jatkuvasti pahaa hallaa. Herbert J.Leder tyytyy vain esittelemään sekopäisen tarinan filmillä ja jättää tieteiskauhutarinoinnin rivienvälit suosiolla kyvykkäämpien tekijöiden täytettäviksi.

5/10.

 

 

 

Shocker (1989)

Ohjaus: Wes Craven
Käsikirjoitus: Wes Craven
Tuotantomaa: Yhdysvallat
Kieli: englanti
Budjetti: noin 5 miljoonaa USD
Arvioitu: kesäkuu 2007
Arvioidun version pituus: 99 minuuttia
Ensi-ilta Suomessa: 20.7.1990

Johdanto

shocker_primary

Erityisesti kauhun lajityyppiin tiiviisti assosioitu ohjaaja ja käsikirjoittaja Wes Craven on vastuussa monista lajityypin merkkipaaluista. Craven tutkii useimmissa teoksissaan vastakohtaisten perheiden tai perheenjäsenten dynamiikkaa ja konflikteja tavalla tai toisella eikä Shocker tunnu lainkaan vieraalta pöytävieraalta näiden tutkielmien joukossa. Elokuva mainiosti tiivistää ytimensä isän ja pojan ympärille kokonaisten perheiden asemesta. Elokuvan ajoittuminen 1980- ja 1990-lukujen taitteeseen ei ole suinkaan sattumaa. Tuolloin uusi tv-vallankumous teki tuloaan ja visioissa siinsivät sähköinen asiointi tv:n avulla, ohjelmavuokraus kaukosäätimellä ja monet kuvitelmat kaksisuuntaisen televisiovälitteisen vuorovaikutuksen mahdollisuuksista. Ja asia myös pelotti, kuten lähes aina tuntemattoman äärellä. Elokuva peilaa omalla tavallaan näitä aikansa pelkoja ja voimattomuuden tunteita sähköisissä medioissa haiden tavoin kulkevien anonyymien rikollisten edessä. Pelot eivät olleet tietenkään aivan tuulesta temmattuja vaikka olivatkin aikaansa edellä ja varsinkin 2000-luvun alku on näyttänyt meille miten monenlaiset rikolliset mielet ovat löytäneet uuden kodin sähköisistä toimintaympäristöistä. Kymmenen vuotta Wes Cravenin elokuvan jälkeen sama idea ponnahti esille myös Gregory Hoblitin elokuvassa Fallen (1998). Hoblitin elokuvassa teema realisoitui paremmin ja kypsemmin, se kohdentui kauhuelokuvaviihteen kuluttajaryhmää laajemmalle ja onnistui myös ajoittumaan kiinnostavampaan ajankohtaan. Kovan luokan kaarti näyttelijöitä (Denzel Washington, Donald Sutherland, James Gandolfini ja John Goodman) auttoi tietenkin nostamaan elokuvan suosiota paljon suuremmaksi kuin mihin Wes Cravenin Shocker olisi koskaan pystynyt isommallakaan budjetilla. Craven otti toki opikseen ja työsti myöhemmin joutsenlaulukseen koko kauhuelokuvien historian suosituimpiin, mutta samalla säyseimpiin, kuuluvan elokuvasarjan nimeltä Scream.

Juonitiivistelmä

Televisiokorjaaja Horace Pinker (Mitch Pileggi) osoittautuu kenkuksi sarjamurhaajaksi. Pinkerin murhapuuhat koskettavat myös nuorta opiskelijapoikaa Jonathania (Peter Berg), joka ottaa lopulta asiakseen lopettaa Pinkerin touhuilut ja jonka ansiosta Pinker jää teoistaan kiinni. Vaan kun Pinker on vihdoin vangittu, syytetty ja kuolemaan tuomittu, paljastuu teloituskammiossa yllättäviä uusia käänteitä ja Pinker yksinkertaisesti kieltäytyy kuolemasta. Nyt yliluonnollinen sarjamurhaaja kykeneekin liikkumaan signaalien ja sähkövirran mukana eikä aio jättää kostamatta Jonathanille…

Kommentit

Ohjaajat Renny Harlin (Prison (1987)), James Isaac (The Horror Show (1989)) ja Robert Kirk (Destroyer, 1988) ehtivät kaikki ensin. Nimittäin tuomaan elokuvalliseen formaattiin tarinan sähkötuolissa teloitetusta rikollisesta, joka palaa takaisin tekemään pahojaan. Parin vuoden sisään Wes Cravenin yritys ihan samasta, varsin tarkkaan rajatusta, teemasta on siis jo peräti neljäs.

Wes Cravenin Shocker virittää katsojan Horace Pinkerin aallonpituudelle ja istuttaa katsojan matkalle yliliuonnollisen kauhutrillerin syövereihin. Craven yrittää uudella hahmollaan rimpuilla pois oman hittielokuvansa Nightmare on Elm Street (1984) Freddy Krugerin (Robert Englund) hahmon pitkästä varjosta yrittäessään luoda uutta, mutta silti Pinkerissä ja Freddyssä yleensäkin on jotakin samankaltaista värinää – muutakin kuin teema yliluonnollisesta sarjamurhaajasta. Mitch Pileggin irvistely ja rimpuilu Horace Pinkerin roolissa onnistuu ihan mallikkaasti ja hahmoon on saatu elokuvassa puristettua ronskisti herkullisen huisia pahuutta – jopa siinä määrin, että muutamissa maissa elokuva oli täysin kiellettyjen elokuvien listalla hyvinkin pitkään.

Elokuva etenee rutinoidun vauhdikkaasti ja kimmahtelee välillä eteenpäin kuin sähköllä aikaansaatu valokaari, mutta Wes Cravenin itsensä käsikirjoittaman elokuvan kiintoisat käänteet loppuvat kuitenkin hieman harmillisesti jo hyvänkin tovin ennen varsinaista loppukohtausta. Erityisesti takaa-ajojuoksu puistossa venähtää tarpeettoman pitkäksi – jopa tylsäksi – ja muutamassa muussakin loppupuolen kohtauksessa tiivistäminen tai käsikirjoituksen vahvistaminen olisi paikallaan. Valtaosa ideoista tulee kulutettua eikä loppua kohden ole enää tarjota uusia ylläpitämään aikaansaatua virettä.  Lopun nujakointi etenkin tuntuu täysin tarpeettomalta ja kiusallisen ennalta-arvattava loppukokonaisuus pudottaa Pinkerin tarinan muistuttamaan vain hieman tavallista pidennettyä X-Files -televisiosarjan jaksoa. Elokuvan sisältö ei yksinkertaisesti jaksa kannatella liki kahteen tuntiin nousevaa pituutta.

Yhteenveto

Shocker-elokuvan Horace Pinker oli ohjaaja Wes Cravenin yritys luoda uusi Freddy Krugerin kaltainen yliluonnollinen sarjamurhaajahirviö, joka ihastuttaisi katsojia useiden elokuvien franchise-tyyliin kauaksi tulevaisuuteen. Toisin kävi eikä elokuvalle löytynyt tarpeeksi innostuneita kannattajia, että siitä olisi edes yritetty jatko-osia. Shocker kärsii ongelmista ideoiden visualisoinnissa ja toisaalta ammentaa pääosan omista aineksistaan aivan liian nopsaan. Silti kuitenkin riittävän kiinnostava ja erilainen yliluonnollinen kauhuelokuva kivutakseen keskikastiin ja etenkin kasarikauhusta pitäville aivan ehdottoman keskeistä katsottavaa.

5/10.

Linkki elokuvan promotiomateriaaleihin.

 

Sennentuntschi (2010)

Ohjaus: Michael Steiner
Käsikirjoitus: Stefanie Japp, Michael Steiner, Michael Sauter
Tuotantomaa: Sveitsi
Kieli: sveitsinsaksa
Budjetti: vähäinen
Arvioitu: syksy 2019
Arvioidun version pituus: 115 minuuttia
Ensi-ilta Suomessa: ei valkokangaslevityksessä Suomessa

Johdanto

sennentuntschi_primary

Roolittaminen on jännää. Toisinaan elokuvissa törmää roolituksiin, jotka tuntuvat osuvan kaikin puolin täydellisesti esitettyyn hahmoon elokuvassa kuvatulla tyylillä. Outojen ja epätavallisten naisroolien kohdalla Michael Steinerin Sennentuntschi -elokuvan pääroolin mystisenä Sennentuntschina erinomaisen taitavasti vetävä ranskalainen näyttelijätär Roxane Mesquida on niin huikea osuma roolissaan, että se saa väkisinkin miettimään muita osuvia omituisia naisrooleja muista jännitys-, tieteis- ja kauhuelokuvista. Roger Donaldson elokuvassa Species (1995)[x] ja Peter Medak elokuvassa Species II (1998)[x] löysivät Natasha Henstridgestä vakuuttavan ja vaikuttavan sensuellin tappokoneen Silin. Ranskatar Delphine Chanéacin häkellyttävä rooli vastuuttomien geenitutkijoiden konstruoimana Dren-otuksena Vincenzo Natalin elokuvassa Splice (2009)[x] on melkeinpä omituisten naisotusten kerhon keulakuva. Ron Howardin herttaisen elokuvan Splash! (1984) pääroolin merenneitona herkän uppoutuneesti aikanaan paketoi Daryl Hannah. Luc Bessonin elokuvan The Fifth Element (1997) Milla Jovovichin näyttelemä hahmo Leeloo kuuluukin jo populaarikulttuurin ikoneihin. James Cameronin elokuvan Avatar (2009) tärkeän Neytiri-hahmon roolin sai hoidettavakseen Zoë Saldana, mutta tässä toki lopputulos on enää vain osittain näyttelijän erinomaisuutta ja enimmälti tietokone-efektejä. Outous(kin) on tietenkin enimmäkseen katsojan silmässä ja kaikki outous ei luonnollisesti ole fyysistä. Isabella Adjani Annana ja Heleninä Andrzej Zulawskin hyytävässä elokuvassa Possession (1981) puistattaa herkullisuudellaan yhä edelleen kuten tekee myös Sissy Spacek Carrien hahmossa Brian dePalman elokuvassa Carrie (1976) ja tietenkin Linda Blair Reganina William Friedkinin mahtavassa elokuvassa The Exorcist (1973). Samaten yhä edelleen varsin vaikuttava on Catherine Deneuve Roman Polanskin elokuvassa Repulsion (1965). Mia Goth Hannahin roolissa Gore Verbinskin elokuvassa A Cure for Wellness (2016)[x] jää uniin outoudellaan. Macarena Gomezin isot korostetut silmät Juanfer Andrésin ja Esteban Roelin elokuvassa Musarañas (2014) ei häviä yhtään outoudessaan. Mario Bavan klassisessa noitatarinassa La maschera del demonio (Black Sunday, 1960) Barbara Steelen outoutta prinsessa Vajdana on vaikea kiistää puolen vuosisadankaan jälkeen. Eikä etenkään Edith Scobin roolia Christianena Georges Franjun mestariteoksessa Les yeux sans visage (Eyes Without a Face, 1960). Kaikkia tässä esimerkinomaisesti mainittuja muutamia elokuvia näyttelijöineen yhdistää siis tosiaan se, miten hienosti niiden tekijät ovat onnistuneet roolittamaan sopivan näyttelijättären fyysisesti tai psyykkisesti erityislaatuiseen ja outoon naishahmoon.

Juonitiivistelmä

Sveitsin vuoristossa 1975 pientä vuohitilaa eristyksissä pyörittävät Erwin (Andrea Zogg) ja Albert (Joel Basman)  saavat tilalleen sovitusti apumieheksi Martinin (Carlos Leal), joka pakenee eräseudulle kaupungin tunkkaisuudesta. Eräänä absintin vahvistamana yönä päihtynyt kolmikko askartelee vanhan vuoristolegendan mukaisen nuoren naisen rungon oljista, vaatteista ja harjasta vanhan Erwinin samalla kertoessa vanhan legendan, jonka mukaan näin koottu ”teos” muuttuu nuoreksi naiseksi, jota voi käskyttää mielensä mukaan. Legendan mukaan kuitenkin nainen ennemmin tai myöhemmin kostaa uojilleen. Miesten hämmästys on suuri, kun seuraavana krapulaisena aamuna miehet löytävät mökkinsä nurkasta mykän, aran nuoren naisen (Roxane Mesquida) kyhjöttämästä. Voisiko nainen todellakin olla ikivanhan legendan ruumiillistuma?

Kommentit

Vanhojen kauhulegendojen ja saagojen saattaminen elokuvalliseen muotoon ei ole toki uusi keksintö. Kuitenkaan keskisen Euroopan tuhansien vuosien asutuksen aikana syntyneitä legendoja ei ruuhkaksi asti ole elokuvissa nähty – valtaosa legendojen herättämisistä lienee kotoisin joko Japanin, Pohjois-Euroopan, Väli-Amerikan tai Pohjois-Amerikan seuduilta. Itse asiassa eteläisen ja keskisen Euroopan legendoja on käsitelty useimmiten muualla tehdyissä tarinoissa. Michael Steinerin elokuvan taustalla oleva legenda (ja sen monet variaatiot hieman laajemmallakin alueella aina Liechtensteiniin asti) on muiden kaltaistensa kanssa syntynyt vuosisatojen saatossa korkeiden rinteiden ja syvien laaksojen eristyksissä olevien kylien taikauskoisten asukkaiden mielissä eikä katolinen kirkko kyennyt hävittämään niistä ihan kaikkia. Legendan taustalla lienee jokin vanhempi antiikin ajan tarinoista, joka on ajan saatossa muuttunut paikalliseksi versioksi; näinhän varsin monien myyttisten tarujen juuret ovat löytyneet. Ihan ensimmäistä kertaa tätä legendaa ei filmille ole laitettu. Aikaisempi filmatisointi on saksalaisten käsialaa; George Tresslerin pienimuotoinen elokuva Sukkubus – den Teufel im Leib (1989). Sillä ei tosin Steinerin elokuvan kanssa ole muuta yhteistä kuin pohjalla oleva tarina.

Sveitsiläisen ohjaaja Steinerin käsissä tuntuu olevan tiettyä rehellistä kypsyyttä monipuolisen kauhutrillerin aineksia seuratessa. Lähinnä Sveitsissä muuta kuin kauhua ohjannut Steiner näyttää kuitenkin sekä ymmärtävän lajityypin toimivia mekanismeja että kiertävän tyypillisiä ylikäytettyjä kliseitä. Elokuva rakentuu kliimaksiinsa useammassa eri aikatasossa, joka rakenne vain aniharvoin pysyy tarpeeksi selkeänä toimiakseen. Ongelmattomaksi ei tämä ratkaisu tälläkään kertaa jää, mutta ainakin Steiner onnistuu karttamaan ilmeisimmät loogiset sudenkuopat tarinansa kerronnassa ja juonen kulussa. Elokuva keskittyy tietenkin Roxane Mesquidan näyttelemän hahmon mysteerin ympärille, mutta ehkä jopa tarpeetta tuo mukaan liityntäpintaa tähän päivään ja esittelee juonen ytimen ympärille kokonaisen joukon sivuosahahmoja. Tiivistämällä väkimäärää ja keskittämällä kerronnan vain keskeisten hahmojen ympärille elokuvasta olisi voinut tulla vieläkin piinaavampi. Nyt sen kauhutunnelman rakentuminen hieman häiriintyy monien hahmojen leikatessa omia siivujaan elokuvasta, mutta toki ohjaaja pyrkii tällä viestittämään legendan ulottavan vaikutuspiirinsä katsojien lisäksi kokonaiseen taikauskoiseen kyläyhteisöön sen kaikkine jäsenineen.

Parituntiseksi elokuvaksi se kulkee vaivattomasti tapahtumiensa läpi ja kerronta soljuu näennäisen mutkattomasti rankemman materiaalin, hahmojen kehittämisen, kyläpoliisin tutkinnan ja kyläläisten lynkkausmielialan vuorotellessa. Elokuva ei sorru pikaisiin säikyttelyihin tai komediallisiin väliepisodeihin vaan kehittää määrätietoisen väkevästi piinaavaa tunnelmaa kylmäävään loppuunsa. Näyttelijät hoitavat roolinsa miten kuten kohtuullisesti, mutta Roxane Mesquida nimihenkilö Sennentuntschina kruunaa erinomaisuudellaan elokuvan varsin oivaksi kokonaisuudeksi.

Yhteenveto

Väkevästi realisoitu filmatisointi vanhasta Alppien alueen kauhulegendasta päihittää mennen tullen useimmat suurenkin budjetin vastinkappaleet, joissa vanhoja legendoja riipaistaan elokuvalliseen ilmiasuun. Sennentuntschi rakentuu hieman hankalahkosti epäkronologisisesti limittyvin liuskoin, mutta ei lopulta kuitenkaan jätä kylmäksi itsetarkoituksellisuudella tai tekotaiteellisuudella. Tekijät jättävät monia juttuja mukavasti katsojankin mietiskeltäväksi eivätkä edes halua tarjoilla valmiiksi pureskeltua ja helposti nielaistavaa kauhueinestä. Elokuva kasvaa ja kehittyy kuin hyvä viini. Kauhutrillerin teemat ja ilmiasu ovat sieltä skaalan rankemmasta päästä sortumatta kuitenkaan aivan valtaviin ylilyönteihin, joten elokuva saattaa sopia paatuneiden kauhuelokuvakarhujen vähemmän paatuneille seuralaisillekin tietyin varauksin.

7/10.

Triple Threat (2019)

Ohjaus: Jesse V. Johnson
Käsikirjoitus: Joey O’Bryan
Tuotantomaa: Thaimaa, Kiina, Yhdysvallat
Kieli: thai, englanti, mandariinikiina
Arvioidun version pituus: 96 minuuttia
Arivoitu: syksy 2019
Ensi-ilta Suomessa: ei valkokangasensi-iltaa Suomessa
Budjetti: noin 10 miljoonaa USD

Johdanto

triplethreat_primaryEnsemble cast -termiä käytetään englannin kielessä sellaisille elokuville, joiden näyttelijäkaartiin on koottu yhteen kokonainen joukkio joko tähtinäyttelijöitä yleisesti tai tärkeitä näyttelijöitä lajityypin sisältä. Ihan selkeää suomennosta ei oikeastaan ole, mutta käytettäköön tässä yhteydessä jatkossa termiä tähtikooste. Erityisesti rikos- ja toimintaelokuvien kohdalla kuluvan vuosituhannen tärkeimpiin tähtikooste -elokuviin voi lukea suoranaisen itseoikeutetusti tukun rikollisryhmien keikkoja käsitteleviä elokuvia. Useimmiten veijarikomedioiden ja toimintajännärien välimaastossa keikkuvat keikkaelokuvat ovatkin jo konseptiensa vuoksi otollista maaperää keräämään yhteen tähtikimaran. Guy Ritchien Snatch (2000), F. Gary Grayn uusintafilmatisointi elokuvasta The Italian Job (2003), Steven Soderberghin uusintafilmatisointi elokuvasta Ocean’s Eleven (2001), Soderberghin Ocean’ Twelve (2004), Soderberghin Ocean’s Thirteen (2007) ja rimanalittaja Gary Rossin Ocean’s Eight (2018) antavat hyvää kuvaa muun muassa siitä, miten isoja hittejä tähtikooste-elokuvat voivat olla. Supersankarielokuvien puolella taas Christopher Nolanin tähtikooste-elokuva The Dark Knight (2008) oli merkittävä uranuurtaja, eikä aikaakaan, kun Marvel-universumin elokuvissa nähtiin samaa: Josh Whedonin The Avengers (2012), Josh Whedonin Avengers: Age of Ultron (2015), Russon veljesten Avengers: Infinity War (2018) sekä Russojen Avengers: Endgame (2019). Öljynkatkuisen toiminnan puolelta Fast & Furious -elokuvasarjan alkupäätä on vaikea ottaa mukaan, mutta koko loppupää onkin sitten ehtaa tähtikooste-elokuvaa: Justin Linin Fast Five (2011), Justin Linin Fast & Furious 6 (2013), James Wanin Furious Seven (2015), F. Gary Grayn The Fate of the Furious (2017) sekä David Leitchin Fast & Furious Presents: Hobbs & Shaw (2019). Vielä väkivaltaisemman – jopa itsetarkoituksellisen machomaisen – mausteen tähtikooste-elokuviin tuovat esimerkiksi Sylvester Stallonen The Expendables (2010), Simon Westin The Expendables 2 (2012), Patrick Hughesin The Expendables 3 (2014),  Robert Rodriquezin Machete (2010), Robert Rodriquezin Sin City: A Dame to Kill For (2014) ja Quentin Tarantinon The Hateful Eight (2015)[x]. Mutta räväkän toiminnan alalajityypin, taistelulajielokuvan, kohdalla tähtikooste-elokuvia on kovin, kovin niukasti. Tilannetta korjaamassa on tässä Jesse V. Johnson, jonka Triple Threat -elokuvan päätähtien kimara on päätähuimaavan vaikuttava ainakin mikäli katsojalla nyt on vähääkään kokemusta lajityypistä. Iko Uwais, Tony Jaa, Tiger Chen, Michael Jai White, JeeJa Yanin, Michael Bisping, Scott Adkins ja Celina Jade samassa elokuvassa? Kyllä vain!

Juonitiivistelmä

Kiinalaisen miljärdöörin perijätär Xian (Celina Jade) julinen ulostulo rahoittaa huomattavalla summalla paikallisten vaikutusvaltaisten rikollissyndikaattien kaataminen saa aikaan paljon kuhinaa monissa piireissä. Perijättären perään lähtee joukko palkkasotureita, joita johtaa Collins (Scott Adkins) uskollisina kätyreinään Devereaux (Michael Jai White), Mook (JeeJa Yanin) ja Joey (Michael Bisping). Näitä estämään ja perijätärtä suojelemaan päätyy lopulta monen mutkan ja käänten kautta epätodennäköinen kolmikko Payu (Tony Jaa), Long Fei (Tiger Chen) ja Jaka (Iko Uwais). Seuraa mätkintää. Paljon.

Kommentit

Kun elokuvaan on kerrankin saatu kasattua näinkin raskaan sarjan nimekkäitä tähtiä ja tähtösiä kokonaisen kottikärryllisen verran, sopii katsojan odottaa, että väelle keksitään paljon hyvää puuhasteltavaa katsojain ihasteltavaksi ja mielellään vielä sujuvan ja jännittävän juonen merkeissä. Tällaista odotusta ei tämän elokuvan kohdalla kuitenkaan palkita; matto rykäistään tylynpuoleisesti alta pois jo alkumetreillä ja oikeaa koukkua tarjoillaan palleaan läpi elokuvan keston. Nimittäin ohjaaja Jesse V. Johnson on täysin totaalisen hukassa siinä miten näitä tähtiä oikein käyttäisi, kun ne on kerran yhteen saatu koottua. Periaatteessa yksinkertaiseen kostojuoneen tungetaan ja ängetään väen väkisin mitä kaikkea kummallista kikkakuutosta ja poskettoman epäuskottavaa käännettä, että lopulta koko elokuvan rakenne ja eteneminen puuroutuu sekoittuen epämääräiseksi mössöksi arveluttavia tekosyitä laittaa starat pätkimään toisiaan käkättimen suuntaan. Ei se nyt totta vieköön olekaan mitään suurta ihmetystä aiheuttavaa, että taistelulajielokuvassa pääpainopiste onkin kamppailulla. Se vaan kismittää ja kiukuttaa, että hienoja mahdollisuuksia koko lajityypin keskeiseksi merkkipaaluksi hukataan tyystin surkeilla virityksillä, joita elävien kuvien ihmeellisessä maailmassa yleensä kutsutaan kuvaukseksi, juonen kehittelyksi, käsikirjoitukseksi, ääniraidan suunnitteluksi ja jouhevaksi kerronnaksi. Oikeastaan jopa teknisenä suoritteena elokuva vajoaa melko vaatimattomaksi tekeleeksi ottaen huomioon sen kaakkois-aasialaiseksi taistelulajielokuvaksi epätavallisen mittavan kymppimiltsin budjetin. Lieneeköhän kuitenkin sittenkin ollut niin, että tämän kaartin palkkaaminen on vienyt niin paljon riihikuivaa, että tarpeeksi pätäkkää ei ole jäänyt tekniseen suunnitteluun tahi koko potaskaa kertaalleen läpi luetuttamiseen jollain kriittisillä silmillä.

Kaiken tämän armottoman kritiikin jälkeen lienee jo selvää, että parasta antia elokuvassa ovat sen tähtien turpakäräjöinti, jota mätkettä suoritetaan aina epämääräisten juonikuvioiden kytkiessä tyyppejä vastakkain. Sitä vartenhan nämä ukkelit ja mimmit on tosiallisesti yhteen saatettukin, eikö vain? Mitään varsinaisesti erityisen mieleenpainuvaa uutta ja ihmeellistä ei kuitenkaan tälläkään saralla ole tarjolla. Koreografiat ovat kyllä näyttäviä, mutta siltikin menettelevän rutiiniluonteisia ja varsin monasti jopa kylmän staattisia. Asiaa ei edesauta täysin jonninjoutava geneerinen räpellys, jota ääniraidaksi nimitetään. Esiintyvien tahojen taidot huomioiden tulos on parhaimmillaankin vain ihan ok. Ohjaaja Johnson ei vaan osaa taikoa tästä porukasta ulos tarpeeksi väkevää taistelulajimagiaa. Pääosin ohjaaja ei toki edes paneude tähtiensä luontaisiin vahvuuksiin, josta jää ikävästi sellainen voi voi, kun taitavampi ohjaaja olisi ollut puikoissa –tyyppinen jälkimaku. Se kuuluisa hukatun potentiaalin maku siis tässäkin kutittelee elokuvannälkäisten herkkiä aisteja. Erityisen turhalta ja pahanmakuiselta markkinointikalastamiselta – kuten Jet Li:n rooli Sylvester Stallonen elokuvassa The Expendables 3 (2014) – tuntuu taitavalle akrobaatille ja potkulajien taitajalle JeeJa Yaninille sujautettu vähäinen ja liki näkymätön rooli elokuvassa. Elokuvan lopetus on lopulta kuitenkin vaikuttava kokonaisuus – parikymmentä minuuttia korkeaoktaanista non-stop mätkintää. Siltikin loppukohtauksen miljööstä, valaistuksesta, asetelmasta ja tunnelmasta tulee hakematta mieleen täysin ylivertainen John Woon elokuvan The Killer (1989)[x] loppukohtaus. Yhtymäkohtia on sen verran monia, että tuskinpa sattumasta on kysymys. Tosin kyyhkyjä ei tässä ole. Eikä kirkkoa.

Yhteenveto

Monipuolisen kamppailulajien tähtikaartin yhteensovittaminen osaksi samaa elokuvaa ei varmasti ole ollut mikään helpoimmista helpoin (eikä halpa) askare. Sääli vain, että tässä elokuvassa kokoon saadulle jengille ei ole keksitty tarpeeksi mielekästä puuhasteltavaa muuhun kuin sinällään ihan kelvolliseen kamppailulajimätkeeseen. Mitään varsinaista tiivistyvää jännitettä tai järkevää suuntaa ei elokuvassa ole ja teknisestikin mennään hyvin vaatimattomilla tasoilla. Mihinkään erityisen taidokkaisiin tai hengen salpaaviin koreografioihin ei ylletä, mutta kyllä tämä nyt ihan viihdyttävää kertakatsottavaa on. Tosin surkean juoniviritelmän ansiosta kohderyhmänä ovat kokolailla vain taistelulajielokuvista kiinnostuneet katsojat.

4/10.

The Crazies (1973)

Ohjaus: George A.Romero
Käsikirjoitus: George A.Romero
Tuotantomaa: Yhdysvallat
Kieli: englanti
Budjetti: alle 300.000 USD
Ensi-ilta Suomessa: ei valkokangaslevityksessä Suomessa
Arvioitu: kesä 2009
Arvioidun version pituus: 101 minuuttia

thecrazies_primaryJohdanto

Kauhuelokuva lajityyppinä oli vaarassa menettää yhden suurista vaikuttajistaan 1970-luvun alussa. Vaikka George A.Romeron elokuva Night of the Living Dead (1968) oli merkittävä yleisö- ja kriitikkomenestys ympäri maailman, elokuvan isä ei siitä juurikaan kostunut – paitsi oppi virheistään. Lakijutut elokuvan ympärillä jatkuivat vielä vuosia, mutta Romero jatkoi elokuvien tekemistä sinnikkäästi ja nieli kohtaamiaan taloudellisia tappioita. Kun sekä Romeron seuraava elokuva, romanttinen komedia There’s Always Vanilla (1971) että sitä seuraava elokuva Hungry Wives (1972) eivät erinäisistä syistä onnistuneet kaupallisesti, oli Romero vuonna 1972  henkilökohtaisesti ja tuotantoyhtiönsä kautta pahoissa taloudellisissa ongelmissa ja sotkettuna pitkittyneisiin oikeudenkäynteihin kaikista kolmesta siihen asti tekemästään elokuvastaan. Henkisesti lannistumisen partaalla ollut ohjaaja kärsi myös vakavista terveydellisistä ongelmista. Hän kuitenkin jaksoi nuorena miehenä yrittää vielä yhden kerran ja vaikka vuoden 1973 elokuva The Crazies epäonnistui lopulta sekin kaupallisesti, sen tekemisen yhteydessä Romero kuitenkin tutustui mieheen nimeltä Richard Rubinstein. Rubinsteinin ja Romeron yhdessä perustuva yhtiö Laurel Entertainment osoittautui pelastavaksi enkeliksi Romerolle. Rubinsteinin liiketaloudelliset taidot käytännössä pelastivat ohjaajan vararikolta ja mahdollistivat Romeron elokuvaprojektit yli kymmeneksi vuodeksi, jona aikana hän lujitti pysyvästi asemansa zombie-kauhun suurmestarina.

Juonitiivistelmä

Evans City, Pennsylvania. Hulluksi mennyt mies murhaa vaimonsa, yrittää murhata lapsensa ja lopulta polttaa talonsa. Palolaitoksen palkkalistoilla olevat entiset sotilaat David (Will MacMilla) ja Clank (Harold Wayne Jones) spurttaavat paikalle kuin myös sairaanhoitohenkilöstöä. Sairaanhoitaja Judy, joka sattumoison on Davidin tyttöystävä, ilmaantuu myös paikalle, mutta koko väen yllättää paikalle saapuva sotilasosasto täydessä NBC-varustuksessa. Pian ryhmälle selviää, että armeija on asettanut kaupungin karanteeniin. Lopulta käy ilmi, että lähistölle pudonnut lentokone on saastuttanut alueen Trixie-nimisellä kokeellisella biosodankäynnin kemikaalilla, joka muuttaa uhriensa käyttäytymistä arvaamattomasti. David, Judy, Clank ja muutama muu pääsevät karanteenia asettavilta sotilailta pakoon ja alkavat selvittää epäselvää tilannetta omista lähtökohdistaan. Kaupunkiin julistettava hätätilalaki antaa armeijalle täydet vapaudet kohdella kaupunkilaisia miten tahtovat ja arvaamaton kemikaali tekee arkipäiväisestäkin tilanteista hengenvaarallisia niin sotilaille kuin siviileille. Tilanne karkaa nopeasti armeijan hallinnasta.

Kommentit

Hämmentävän pisteliäästi vallitsevia valtarakennelmia puukottava satiiri maalaa teeskentelemättä armeijan puuhastelijat tekopyhiksi ja ammattitaidottomiksi idiooteiksi eikä säästele poliittisissa näkemyksissä muutoinkaan. Kun Romeron debyyttielokuva Night of the Living Dead (1968) kuvasi maailmanloppua henkilökohtaisella tasolla yhteiskunnallisen tason sisällä, The Crazies kääntää asetelmaa toiseksi ja pyrkii kuvaamaan yhteiskunnallisen tason maailmanloppua, mutta tarkentamalla näkökulmaa henkilökohtaisilla tragedioilla. Vaikka The Crazies ei tarkkaan ottaen olekaan zombie-elokuva, sen vaikutusvalta lajityypissä on kiistaton ja näkyy paitsi Romeron omissa myöhemmissä zombie-elokuvissa, myös monien, monien muiden tulevien vuosikymmenien tekijöiden teoksissa. Romero maalaa oman maansa armeijan ja hallinnon kuin vieraana miehitysarmeijana ja kuvaa varsin provokatiivisesti sotaväen arkista puuhastelua kriisitilanteessa. Elokuvan kuluessa Romero tarkentaa näkökulmaansa ja muuntaa armeijan joukkioksi ryösteleviä ja kasvottomia bandiitteja ja kysyy samalla, ketkä oikeastaan ovat niitä sekopäitä. Lopulta ei jää kenellekään epäselväksi, että demokraattisen vapauden täydelliseen ja peruuttamattomaan riistämiseen riittää vain yhden miehen päätös ja tahto. Nixonin aika oli meneillään USAssa ja epäilemättä yhteiskunnallisesti tarkasteltuna Nixon oli lähempänä autokraattia kuin kukaan muu 1900-luvun USAn presidenteistä. Vietnamin sodan hurjuudet olivat täydessä käynnissä ja riippumatta siitä, että kansa vastusti sotaa kiivaasti, Nixon ei hievahtanutkaan omista sodan oikeutuksen lähtökohdistaan.

Vietnamin sota näkyy elokuvassa vahvana: on ilmeisen selvää, että Romeron elokuvassa hulluiksi päätyvät uhrit ovat kuin kommunismin ideologian väkisin tai vapaaehtoisesti omaksuneita kansalaisia, joita omien sotilaat eivät osaa erottaa siviileistä ja varmuudeksi kannattaa lahdata kaikki. Yhteiskunnassa, jossa on vain yksi tapa ajatella oikein, kaikki muut muuttuvat automaattisesti vihollisiksi. Romero esittää perustellun näkemyksen, että elävien ja tartunnan saaneiden käytöksellä ei nyt ole niin suurta eroa lopulta ja että todellista hulluutta edustavat Washingtonin herrojen lukuisat karmivat virheet. Romeron elokuvassa elämä ja kuolema pyörivät absurdia ympyrää, jossa pelkkä sattuma voi laukaista arvaamattoman monitahoisia syy-seurausketjuja. Itse asiassa The Crazies on poliittisen kuorensa alla myös eksistentialismia tihkuva teos. Romeron ohjaus on hyvin kaoottista ja nopeatempoista ja hän käyttää monia keinoja, joilla elokuvan hulluutta päästään herkullisesti korostamaan. Epäinhimillisiksi tarkoituksella maalatut sotilaat eritoten vahvistavat tunnetta tilanteista, joiden hallinta on päässyt luisumaan. Ja vaikka kaoottisessa tuhon sinfoniassa sankaruuden ja hulluuden rajat hämärtyvät auttamattomasti, Romero pystyy pitämään elokuvansa kasassa ja jäntevänä. Se vaipuu teemansa ja tekotapansa vuoksi huomattavan synkäksi ja vainoharhaisen pelottavaksi mitä jos -elokuvaksi ja on lisäksi yksi varhaisista biologisten aseiden arvaamattomuutta käsittelevistä elokuvista, joita alkoi enemmälti ilmaantua vasta huomattavasti myöhemmin. Elokuva pelaa varsin vahvasti samantyyppisillä asetelmilla, joita Night of the Living Dead (1968) -elokuvssakin nähtiin, mutta synkemmän The Craziesin kohdalla vienosti hymyilevä mummeli voi milloin tahansa pistää sukkapuikolla sydämeen.

Yhteenveto

Poliittisesti vahvasti latautunut ja satiirimaisesti rakentuva kauhuelokuva kuului vielä Romeron kaupallisiin epäonnistumisiin (tosin johtuen pitkälti levittäjänsä surkeista valinnoista käyttää mainosbudjetti), mutta se on silti vahvaa esimakua siitä suunnasta, johon Romero elokuvantekijänä oli matkalla 1970-luvun alussa. Matka ei jäänyt näkemättä lukuisilta muiltakaan elokuvamaailman toimijoilta. Ei ole mitään sattumaa, että  Dan O’Bannonin kuuluisassa zombiekauhukomediaklassikossa Return of the Living Dead (1985) armeijan kemikaalina on Trioxin Trixien sijasta ja  että tapahtumapaikkojen linkkinä on Louisville (Romeron elokuvassahan kerrotaan, että Louisville saastuisi seuraavaksi). Ja kyllähän ne Danny Boylen 28 Days Later (2002)[x] -elokuvan virusuhrit ja ”hyvien” puolella olevat sotilaatkin ovat kovin läheistä sukua The Crazies -elokuvan vastaavuuksien kanssa. Teknisistä ja budjetäärisistä vajavaisuuksistaan huolimatta Romeron The Crazies -elokuvassa väkivalta, huumori ja absurdit tilanteet kietoutuvat hektiseksi ja mykistävän tehokkaaksi kokonaisuudeksi. Vaikka siinä ei vilahdakaan yhtään perinteistä zombieta, The Crazies on silti juuri tässä lajityypissä merkittävä tekijä.

7/10.

Ready or Not (2019)

Ohjaus: Tyler Gillett, Matt Bettinelli-Olpin
Käsikirjoitus: Guy Busick, R.Christopher Murphy
Tuotantomaa: Yhdysvallat
Ensi-ilta Suomessa: 23.8.2019
Budjetti: noin 6 miljoonaa USD
Kieli: englanti
Arvioitu: syksy 2019
Arvioidun version pituus: 95 minuuttia

readyornot_primaryJohdanto

Rikkaat ovat omituisia. Sikarikkaat puolestaan ovat omituisia, hulluja ja voivat tehdä ihan mitä haluavat. Rikkaiden eksentrikoiden, outojen sukujen tai ihan tavallisten rikkaiden ihmisten erivapauksiin on elokuvien ihmeellisessä maailmassa puututtu tuon tuostakin ja varsin tavallista näissä skenaarioissa on se, että rikkailla ei ole puhtaita jauhoja pusseissaan. Pelkästään 2010-luvulla yhteiskunnallisesti huolestuttavaa ns. 1% juopaa (rikkain 1% omistaa 90% kaikesta varallisuudesta) on käsitelty varsin terävällä otteella useissakin isoissa elokuvatuotannoissa. Jordan Peelen tuore mestarillinen esikoisteos Get Out (2017) käsittelee varsin paljon samanlaisia teemoja ja sijoittuukin vielä sikarikkaan suvun perhekartanolle. Adam Wingardin kylmäävässä slasherissä You’re Next (2011)[x] sikarikkaan suvun kartanolle kokoontuvan suvun välienselvittely nousee hiuksen nostattaviin sfääreihin. Koko Purge -elokuvien sarja pureutuu tämän juopan tutkimiseen, James DeMonacon The Purge (2013), James DeMonacon The Purge: Anarchy (2014), erityisesti James DeMonacon The Purge: Election Year (2016) sekä tätä kirjoitettaessa tuorein eli Gerard McMurrayn The First Purge (2018). David Guy Levyn elokuvassa Would You Rather (2012) sikarikkaan sadistisen aristokraatin perversioiden kohteeksi joutuvat vapaaehtoiset ”peliin” osallistuvat köyhät. Scifikään ei ole säästellyt otettaan aihepiiristä: Gary Rossin The Hunger Games (2012) ja Frances Lawrencene elokuvat The Hunger Games: Catching Fire (2013),  The Hunger Games: Mockingjay – Part 1 (2014) ja The Hunger Games: Mockingjay – Part 1 pyörivät kaikki saman teeman ympärillä: älyttömän rikkaiden ei tarvitse noudattaa alkeellisimpiakaan eettisiä tai moraalisia prinsiippejä, jos eivät itse niin halua.

Tuore Ready or Not tuo skenaarioon mukaan myös kiehtovan ja älykkään aspektin, joka usein unohtuu rikkaiden dekadenttien kaikkivoipaisuuden kuvauksissa: vaikka joku on rikas, se ei tarkoita, etteikö hän voisi olla uuno tumpelo.

Juonitiivistelmä

Sikarikkaan, peleillä vaurastuneen La Domasin vanhan suvun uusimmaksi tulokkaaksi on valikoitunut Grace (Samara Weaving), jonka  tuore sulhanen Alex (Mark O’Brien) palaa morsiamineen aiemmin jättämälleen sukutilalle lähinnä suvun perinteikkäisiin häämuodollisuuksiin. Alex on kyllä maininnut Gracelle sukulaistensa outoudesta eikä siksi näe parilla tulevaisuutta sukukartanolla, vaikka muu perhe kovasti ottaisikin pojan takaisin morsmaikkuineen. Hääyö saa ensimmäiset oudot käänteensä, kun Gracelle paljastuu, että perheen vuosisataisen perinteen mukaisesti sukuun juuri tullut on velvollinen osallistumaan hääyönään suvun yhteiseen pelihetkeen. Pelihetki ei sitten osoittaudukaan juuri Gracen kohdalla noppien heittelyksi rentouttavan lautapelin tiimellyksessä vaan joksikin aivan muuksi …

Kommentit

Kiehtovasti Ready or Not kanavoi myös varhaisempien aikojen ihmismetsästyselokuvia. Ökyrikkaan herttua Zaroffin kaikkivoipaisen tekemisen kaikuja elokuvasta The Most Dangerous Game (1932) on helppoa tästä kuulostella. Itse asiassa yhtymäkohtia on helppo löytää varsin moniin ökyrikkaiden ihmismetsästystä käsitteleviin elokuviin. Sikarikkaiden epäeettisyyksien ja moraalittomuuksien eräänlaisia kulminaatiopisteitä nähtiin kuitenkin vasta vuosikymmeniä herttua Zaroffin tarinan jälkeen. Näistä Brian Yuznan hysteerinen kauhukomedia Society (1989) kertoi julkean tarinan rikkaiden todellisesta elämästä täysin irtautuneesta mädästä dekadenttiudesta. Wes Cravenin The People Under the Stairs (1991) -elokuvan läpimädät dekadentit urbaanipalatsin rikkaat puolestaan käyttivät varallisuuttansa ja valtaansa köyhien orpolasten keräilyyn jättimäisen rakennuksensa sokkeloihin. Ökyrikkaiden paheet nousivat taas esiin Eli Rothin pahamaineisessa elokuvassa Hostel (2005) ja sen jatko-osissa, joissa sadistiset miljonäärit käyttivät varallisuuttaan satunnaisten kidnapattujen ihmisten kiduttamiseen.

Ready or Not -elokuvan rikkaat dekadentit ovat todellakin toista maata johdannossa ja kommenteissa mainittujen elokuvien ökyrikkaiden rinnalla. Nimittäin tappamisen tarve ja sadismi ei tule näille veikkosille luontaisena ravintolisänä äidinmaidosta; päinvastoin valtaosa elokuvan murha mielessään riekkujista haluaisi olla jossain ihan muualla tekemässä jotakin aivan muuta. Tämä antagonistien asetelma rakentaa nopeasti elokuvaan äkkiväärää herkullisuutta, jota näyttelijäkaartin erinomaisen onnistunut näyttelijäntyö entisestään tehostaa ja vahvistaa. Samara Weavingin päärooli ns. klassisena slasher-elokuvien final girl -hahmona korjaa kyllä potin. Samara pyörittää pääroolin nautittavan ilmeikkäästi. Samaran edellisiin slasher-elokuvien päärooleihin elokuvissa Mayhem (2017) ja The Babysitter (2017) verrattuna Samara on laajentanut entisestään ilmeikkyyttään ja eleidensä ajallista tarkkuutta. Kautta linjan näyttelijäntyö toimii hienosti, mutta moitetta alkaa esiintyä hahmojen dialogin köyhyydessä. Lukuisissa kohtauksissa dialogi käsikirjoituksessa on jäänyt vajaaksi ja jopa puutteelliseksi. Asetelmaan ja hahmojen väliseen vuorovaikutukseen olisi melko vaivatta ollut rakennettavissa kieli poskella hersyvämpää dialogia; tuntuu melkein siltä, että käsikirjoitus olisi tältä osin otettu tuotannon pohjaksi raakileena. Samaan asiaan tuntuvat viittaavan myös lukuisat melko kömpelöt loogiset erheet ja muutamien kohtauksien vaisuus mitä tulee mielikuvituksellisiin keinoihin hävittää porukkaa kartanoa kuluttamasta.

Verikekkerit kruunataan sekalaisella joukolla käytännön efektejä, mutta rosoisista kokonaistynnyrimääristä huolimatta varsinkin elokuvan alkupuolella kohtaukset ovat jopa kesyjä. Loppupuolella taasen sitten punaista kultaa maalataan seinille sellaisella vimmalla ja isolla pensselillä, että ihan tavallisen kauhukomedian mittareissa ei moista yleensä nähdä. Elokuvan puolitoistatuntinen kuluu jouhevasti ja rakentuu mukavasti vailla notkahduksia tai liian pitkiksi venytettyjä suvantokohtia. Tosin viimeinen vartti tuntuu aavistuksen hätiköidyltä, jos kohta narut eivät tekijöiden hyppysistä kokonaan tipukaan. Hieman toiminnallisempien kohtausten toisinaan heiluva ja toisinaan staattisempi kuvaus luo pientä tyylillistä ristiriitaa elokuvan kohtauksia kokonaisuutena mietittäessä ja ääniraita ei aivan pysty luomaan sellaista mielipuolista vetovoimaa, jota elokuvan loppupuolella varsinkin tarvittaisiin vahvistamaan elokuvan asetelmaa. Onneksi ääniraita ei ole myöskään mitään geneeristä huoltoasemasyntikkaliruttelua, joka on usein vaarana pientuotannoissa. Monien pikkuseikkojen yhteenlaskettu summa tipauttaa elokuvan aivan genren kärjestä, mutta komediallisten slasher-elokuvien joukossa omaperäinen, hauskasti realisoitu ja terävä elokuva nousee kiistatta kuluvan vuosituhannen merkkipaaluiksi. Toki elokuva on vahvasti genre-elokuva: se ei edes houkuttele katsojikseen niin sanottuja suuria katsojamassoja eikä se sellaiseksi ole selkeästi tarkoitettukaan.

Yhteenveto

Virkistävä ja viihdyttävä sysimusta slasher-komedia tarjoilee hyvin olemattomalla budjetilla (Yhdysvaltain normien mukaisesti) hersyvän kaartin sekopäisiä uusia sukulaisia Samara Weavingin näyttelemälle sikarikkaan perheen uudelle tulokkaalle. Näennäisestä verisyydestään huolimatta slasher-elokuvana tuotos on kuitenkin 2010-luvulla ehkä jopa hieman kesy, mutta mustana kauhukomediana elokuva toimii hyvinkin vakuuttavasti. Näyttelijöiden roolit ja työt ovat kauhugenrelle epätyypillisen rikkaita ja monipuolisia, jos kohta ihan kovin syvälle kenenkään hahmoon ei uppouduta. Verinen hassuttelu vaatii katsojaltaan toki ymmärrystä genren konventioista ja halua irrottautua harmaasta arjesta makaaberiin vinksahtaneisuuteen.

7/10.