Tälle sivulle kokoan kaikenlaisia itseäni kutkuttavia yksityiskohtia ja juttuja elokuvien ihmeellisestä maailmasta. Pääosassa ovat tietenkin kauhuelokuvat.

”Juu mä tän kirjoitin…”
Elokuva: Vampyres (1974)^[x]
Ohjaaja: José Ramón Larraz

Huikeeta! Eri maissa on suuria eroja niissä käytännöissä, joilla jokin elokuvatuotanto saa tukea, veroetuuksia, julkaisuoikeuksia ja niin edelleen. Näitä eroavaisuuksia on sitten aikain saatossa hyödynnetty, kun jokaista tuotannon penniä on pitänyt venyttää … aina siihen saakka, kunnes voidaan jo puhua petoksista tai vähintäinkin tietoisesta harhauttamisesta. Espanjalaisen José Ramón Larrazin Vampyres kuvattiin kyllä Hammer– studion elokuvistakin tutussa Oakley Courtissa, mutta verohelpotuksien saamiseksi tehtävä pisteytys vaati tuotantoon myös joukon Iso-Britannian kansalaisia. Hyvät pisteet tulivat tietenkin siitä, että Larraz pokkana esitti elokuvan käsikirjoittajaksi Iso-Britannian kansalaista Diana Daubeneyta, joka ”sattumalta” oli ohjaajan puoliso. Elokuva sai vaaditut pisteet ja läpäisi viranomaisten muotovaatimukset brittiläisestä elokuvasta. Larraz myöhemmin kyllä itse kertoi, ettei vaimonsa Diana kirjoittanut sanaakaan käsikirjoituksesta!

”Nyt kyl vähä hävettää…”
Elokuva: Satan’s Blade (1985)
Ohjaaja: L.Scott Castillo Jr.

Puolisen vuotta ennen kuin Sean S. Cunninghamin Friday the 13th (1980) muutti kaiken slasher-elokuvien jalossa maailmassa, pieni partisaanijoukko kokemattomia intoilijoita kuvasi oman visionsa slasher-elokuvasta Big Bear Laken lähellä Kaliforniassa. Ohjaaja L.Scott Castillo Jr. yritti saada elokuvalle oikeaa valkokangaslevitystä pitkään, mutta epäonnistui; kukaan ei halunnut polttaa näppejään nähtyään teoksen. Lopulta elokuva päätyi VHS-levitykseen 1985, joka oli sille auttamattoman myöhäistä. Nimittäin slasher-elokuvien maihinnousun terävin aalto oli jo koettu. Satan’s Blade eroaa lukuisista muista slashereista juuri siinä, että siinä ajetaan vailla punaista lankaa ihan mihin sattuu suuntiin. 1985 lajityyppi oli hiottu jo paljon valmiimmaksi kuin mitä Satan’s Blade oli. Elokuva hautautui vain niiden alan intoilijoiden kokoelmien kartuttajaksi, jotka väen vängällä haluavat silmät punertavina punnertaa läpi koko lajityypin historian. Harva kuitenkaan tosissaan jaksaa kauaa katsella, miten slasherissä höpistään tunteista pitkällä kalastusreissulla ilman ruumiin ruumista! Amatöörivoimin tehdyn viritelmän tekijöistä ei paljoa elokuvamaailmassa sen koommin ole kuultukaan kyllä. Päätähtenä häärinyttä Tom Biongornoa kuitenkin hävetti teos. Mies siirtyi kiinteistövälittäjäksi ja vuokrasi kaikki elokuvan kopiot Los Angelesin alueelta. Tom ”kadotti” ne tahallaan tarkoituksenaan välttää tilannetta, jossa joku hänen uusista kollegoistaan sattuisi edes vahingossa näkemään teoksen!

”No ne hauikset, kato!”
Elokuva: ei mikään

Yhä useampi uusi eläin- tai kasvilaji nimetään jonkun julkkiksen mukaan nykyään, kun erityisesti pienten hyönteisten uusia lajeja löydetään kirjaimellisesti koko ajan.  Toiminta-, tieteis- ja kauhuelokuvien näyttelijöistä ja ohjaajista kunnian ovat saaneet muiden muassa Steven Spielberg, James Cameron, Brad Pitt, Michael Crichton, Johnny Depp, Harrison Ford, Kevin Peter Hall, John McTiernan, Leonardo diCaprio, Angelina Jolie ja Liv Tyler. Usein tieteellinen nimi annetaan vain umpimähkäisesti nimen antajan mielihalun mukaan, mutta Arnold Schwarzeneggerin tapauksessa kuoriaislaji Agra schwarzeneggeri sai nimensä erityisesti siksi, että sen keskimmäisissä eturaajoissa on kovin kehittyneet lihakset! Erityisesti asia on siksi mainitsemisen arvoisesti tärkeä, koska Iso-Arskan vanhan kilpakumppanin Sylvester Stallonen mukaan ei ole nimetty yhtään örmiäistä.

”Oui! C’est super!”
Elokuva: Nikita (1990)
Ohjaaja: Luc Besson

Elokuvien nimeäminen on eri vaikeaa. Erityisen vaikeaa se on silloin, kun elokuva on lähtöisin ihan joltain toiselta kielialueelta, mutta sitä olisi kiva näyttää kuitenkin teattereissa ja originelli nimi on syystä tai toisesta hankala myydä levittäjille. Suomessa elokuvia nimetään ahkerasti sekoittamalla alkuperäinen nimi ja jokin omankielinen lisämääre. Esimerkiksi juuri tämän elokuvan tapauksessa se nimiöitiin Suomessa nimelle Tyttö nimeltä Nikita, kun taas ruotsalaiset, norjalaiset tanskalaiset ja britit muiden muassa eivät kokeneet tarvetta nimetä elokuvaa uudelleen. Useimmissa maissa, joissa nimiöintiin lähdetään, on nimenomaisesti juuri tarkoituksena saadakin taivutettua elokuvan nimi oman kielialueen väestöpohjalle sopivaksi ja vieläpä muunnettua se juuri omalle kielelle. Nikitan tapauksessa Yhdysvalloissa päädyttiin aivan päinvastaiseen: elokuva nimettiin siellä ranskaksi nimelle La Femme Nikita (käännös suomeksi osapuilleen ”Nikita -niminen nainen”) – siis eri kielelle kuin mitä sen katsojakunta Yhdysvalloissa pääasiassa on! Osittain ehkäpä tämän oudon nimiöinnin seurausta oli myös se, että elokuva päätyi näytöksiin valtavirtasalien ulkopuolelle erityisesti taide-elokuvia yleensä näyttäviin teattereihin, vaikka elokuva itsessään on osapuilleen just ihan kaikkea muuta kuin ranskalaiset taide-elokuvat yleensä.

Kenelle kellot soivat
Elokuva: La Campana del Infierno (Bell From Hell, 1973)
Ohjaaja: Claudio Guerin

Elävien kuvien tekemisen historiaan mahtuu monenlaisia onnettomuuksia ja kuolemantapauksiakin. Tyypillisesti vammat kohdentuvat avustavaan henkilöstöön, kuten stunt-henkilöihin, kuvaajiin, äänittäjiin ja ekstroihin. Toisinaan näyttelijöitäkin sattuu kovastikin. Vaan eivät ole ne ohjaajatkaan aina turvassa. Gone in 60 Seconds 2 -elokuvan tekeminen päätettiin aikanaan jättää kesken ja julkaisemattomaksi, kun ohjaaja H.B.Halicki menehtyi kesken kuvausten jättimäisen vesisäiliön osuttua puhelintolppaan, joka puolestaan kaatui suoraan ohjaajan päähän. Ohjaaja Boris Sagal menehtyi elokuvan World War III (1982) kuvauksissa, kun helikopterin roottori teloi miehen pään. Claudio Guerinin taru päättyi ohjaamansa elokuvan kuvausten viimeisenä päivänä kuvausten käytännössä jo päätyttyä. Guerin joko työnnettiin, heittäytyi itse tai putosi vahingossa elokuvan keskeisen elementin, kellotornin, korkeuksista menehtyen välittömästi.

Maksettu mainos
Elokuvat: Flightplan (2005) ja I, Robot (2004)

Elokuvissa on pitkään harjoitettu piilomainontaa. Toisinaan kokonainen kohtaus on omistettu mainonnalle ja toisinaan se on niin hienovaraista, ettei sitä ole kovin helppoa edes mieltää mainonnaksi. Alex Proyasin köykäinen Isaac Asimovin suuntaan pissivä toimintascifi I, Robot (2004) oli Audin ja Conversen showta. Kuvan pitkälle tulevaisuuteen sijoittuvassa kohtauksessa Will Smith mainostaa ei-niin-kovin viehkeästi elokuvan ensi-illan aikoihin markkinoille tulleita popoja sanoin: ”Converse All-Stars, vintage 2004!”. Kaikkiaan elokuvasta hyvästikin kymmenen minuuttia on häpeilemätöntä ja kiusallisen silmiinpistävää mainontaa, joka muuttaa koko elokuvan pykälää huonommaksi. Alemmassa kuvassa sen sijaan on hieman hienovaraisempaa mainontaa: kyseessä on Robert Schwentken elokuva Flightplan (2005), jossa nuolen osoittamassa kohdassa voimme hyvin lyhykäisesti ohimennen nähdä tuotesijoitteluna BAE Systemsin useiden kymmenien tuhansien eurojen hintaisen uunin. Sitä ei mainita, käsitellä eikä sitä käytetä, mutta epäilemättä matkustajalentokoneiden infrastruktuuriin syvällisesti perehtyneet katsojat sen sieltä huomaavat!

Tiukasti rajoitettu
Elokuva: Les yeux sans visage
Ohjaaja: Georges Franju

Suomen elokuvasensuuri oli tiukka ja ehdoton koko olemassaolonsa ajan. Sensuuriviranomaisilla oli valta puuttua elokuvien sisällön lisäksi myös elokuvien markkinointiin, elokuvien verotukseen sekä elokuvien esityspaikkoihin. Tavanomaisesti Valtion filmitarkastamo ja sen jälkeläinen Valtion elokuvatarkastamo eivät katsoneet tarpeelliseksi puuttua levittäjien näkemyksiin teatterikierroksen laajuudesta, mutta matkaan mahtuu mielenkiintoisia poikkeuksia erityisesti silloin, kun sensorien mielestä elokuvassa on jotakin erityisen kuvottavaa, jolta kansalaisia pitää ”suojella”. Tällainen erityinen tapaus oli ranskalaisen ohjaajan Georges Franjunin italialais-ranskalainen yhteistuotantoelokuva Les yeux sans visage (Eyes without a Face, 1960). Sekoitus unenomaista draamaa, usvaista runollista kerrontaa ja … vertaansa vailla taitavasti toteutettu (ajankohta ja budjetti huomioiden!) kasvojen ihon irrotuskohtaus. Elokuvatarkastamo ei runollista kauhudraamaa sulattanut ollenkaan ja elokuva kiellettiin kokonaan (ikäraja KK, joten elokuvaa ei saanut levittää eikä esittää Suomessa) Suomessa 1962 kun sen piti saada ensi-iltansa maassa eikä tarkastamo esittänyt kiellolle mitään perustetta. Aikaa vierähti 16 vuotta ja elokuvan täyskieltoa tarkasteltiin pyynnöstä uudelleen 1978, jolloin tarkastamo heltyikin antamaan elokuvalle ikärajan K18. Tarkastamo asetti kuitenkin elokuvan esitykselle erittäin tiukat rajoitteet: elokuvaa ei saanut esittää missään muualla kuin Suomen elokuva-arkiston ja Ranskan suurlähetystön erikseen järjestämissä näytöksissä! Elokuva ei ole saanut vieläkään yli 50 vuotta Ranskan ensi-iltansa jälkeen virallista valkokangasensi-iltaansa Suomessa.

Kolmen sekunnin raja
Elokuva: Notorious
Ohjaaja: Alfred Hitchcock

Haysin koodiksi kutsuttu sensuurimenettely kontrolloi Yhdysvaltain ja erityisesti Hollywoodin elokuvatuotantoja aina vuodesta 1930 peräti vuoteen 1968 saakka määritellen mitä oli sopivaa näyttää ja mitä ei. Yhdysvaltain korkein oikeus oli vuonna 1915 tehnyt päätöksen, että sananvapaus ei koske elokuvailmaisua. 1920-luvulla tämän päätöksen hedelmiä alkoi näkyä eri osavaltioissa, joissa alettiin kilvan rakentaa elokuvien sensurointiin tähtääviä yhteiskunnallisia rakenteita. Eri osavaltioiden sensuurikäytännöt kuitenkin vaihtelivat suuresti ja maassa oli siten tarve kodifioida käytännöt yhteisen ohjenuoran alle. Syntyi Haysin koodi. Koodi määräsi tarkasti hyvin monista asioista, jotka sitoivat studioita tiukasti litigaation uhalla. Koodi toimi alusta alkaen huonosti ja sitä vastaan kapinoivat monet ohjaajat, jotka eivät halunneet kumartaa toisten tekemille päätöksille siitä, mikä on sopivaa ja mikä ei. Vuosikymmenien kuluessa nämä kapinalliset sitten kehittivät mitä mielenkiintoisimpia luovia ratkaisuja ohittaa koodi. Kuvassa esitetty kohtaus on Alfred Hitchcockin elokuvasta Notorious (1946), jossa ohjaaja esitti yli kahden minuutin pituisen suutelukohtauksen. Koodi kuitenkin määräsi tiukasti, että näyttelijöiden välinen suutelutilanne ei saa ylittää kolmea sekuntia. Niinpä Hitchcock laittoi näyttelijänsä suutelemaan tarkalleen kolmen sekunnin intervalleissa, joiden väleissä huulet irtautuvat, näyttelijät hyväilevät toisiaan ja jatkavat taas seuraavat kolme sekuntia. Koodi alkoi murentua omaan mahdottomuuteensa käytännössä jo 1950-luvun lopussa ja oli suoranaisessa pulassa 1960-luvulla, kun maahan alkoi saapua levitykseen enemmänkin esim. Euroopassa valmistettuja elokuvia, joiden ei tarvinnut paskat välittää Haysin koodin velvoitteista.

Kun hommat lähtevät lapasesta … kunnolla
Elokuva: Paint Your Wagon
Ohjaaja: Joshua Logan

Aikana, jolloin musikaalit ja Hollywoodin vanha studiojärjestelmä olivat jo katoamassa, studiodinosaurus Paramount Pictures yritti elvyttää lajityyppiä yhdistämällä suuren tukun rahaa, televisiossa ja elokuvissa suositun länkkäriteeman ja maailmanluokan tekijöitä mukaan lukien Pulitzer-palkinnon voittaneen ja lukuisia erittäin paljon rahaa tuottaneita Broadway-musikaaleja elokuviksi saattaneen ohjaajan Joshua Loganin. Hollywoodin studiologiikan mukaan elokuva oli jo ennen tuotannon alkamista ns. varma voittaja.

Logan oli maanis-depressiivinen ja studio ei kyennyt valvomaan elokuvan tuotantoa monista syistä. Ensi töikseen Logan siirrätti tuotannon tapahtuvaksi Oregonissa Cascade Mountains-vuorilla, jonne rakennettiin seitsemän kuukauden aikana elokuvan kaivoskaupunki tyhjästä valmiiksi. Elokuva ylitti budjettinsa (14 miljoonaa silloista Yhdysvaltain taalaa) jo tässä vaiheessa. Vaikeiden kulkuyhteyksien vuoksi tähtiä kuljetettiin edes takaisin paikalle helikopterilla, mutta tuotannon väki kärsi ruoka- ja vesipulasta ja joutui nukkumaan kuukausia teltoissa. Supertähti Lee Marvin oli koko kuvausten ajan humalassa eikä suostunut juomaan elokuvan kohtausten kuvauksissakaan teetä viskin sijaan tai vettä vodkan asemesta. Tuottajana toiminut Alan Jay Lerner järjesti kuvauksiin mukaan myös oman lääkärinsä, jotta ainakaan amfetamiinivarastot eivät ehtyisi vuoristossa. Elokuvan kuvausten taustahahmoille valmistutettiin kovin kustannuksin kuvauksia varten pitsisiä nenäliinoja. Ohjaaja ei pitänytkään paikallisista puista, joten luonnollisesti hän siirrätti Kaliforniasta suuren määrän täysikokoisia mäntyjä saadakseen paikalliset metsät näyttämään enempi mieleisiltään. Naimisissa tahoineen olevien Clint Eastwoodin ja Jean Sebergin riehakas ja peittelemätön suhde johti jopa siihen, että Sebergin aviomies Romain Gary saapui kuvauksiin häiriköimään ja haastoi Clintin pistoolein suoritettavaan kaksintaisteluun. Tästä selvittiin ilmeisesti puheella, koska ruumiita ei syntynyt. Humalainen Marvin virtsasi jopa ohjaajan saappaisiin, vaikka ohjaaja myöhemmin vähättelikin ristiriitoja ja ongelmia. Koko sekoilu rasitti maanis-depressiivistä Logania niin, että hänen tiedetään sanoneen: I don’t know what the hell I’m doing here. Näin epäilemättä olikin ja kun elokuva oli maksanut noin 30 miljoonaa (tuplasti budjettinsa), jäljelle jääneet kuvaukset pakotettiin studion tiloihin; studio halusi vain painajaisen loppuvan ja epävirallisesti elokuvan hoiti valmiiksi apulaisohjaaja Tom Shaw. Se jäi lopulta erittäin rajusti tappiolliseksi ja lipputulot kattoivat vain vajaan viidenneksen koko elokuvan kaikista kustannuksista, jotka nousivat peräti noin 60 miljoonaan taalaan. Elokuva jäi elävien kuvien historiaan yhtenä romahtamassa olevan studiojärjestelmän viimeisistä kuolonkorahduksista ja sai kautta rantain murskaavan huonot arviot, joita elokuvan kolmen tunnin pituus ei varmasti auttanut, vaikkakin tähtivoima tuottikin elokuvalle innokkaita katsojia kautta maailman. Euroopassa esitettäessä elokuvasta oli suosiolla editoitu pois kaikki elokuvan laulukohtaukset.

Kultamussukkani leikattu käsi pitää … leikata?
Elokuva: Tenebrae (1982)
Ohjaaja: Dario Argento

Poliittinen paine koskettaa myös elokuvien tekemistä, julkaisua ja levitystä. Herra Argentolla olisi ollut vuoden 1982 elokuvansa Tenebrae levityksen, eri maiden sensuurielinten ja versioiden kanssa ihan tarpeeksi tekemistä muutenkin ilman poliitikkojen puuttumista hänen elokuvansa sisältöön. Jäihän elokuva Iso-Britanniassa Margaret Thatcherin vanhoillisen hallinnon ikeeseen ja joutui lopulta kuululle Video Nasties-listalle niiden 39 elokuvan joukkoon, joita vastaan valtio voitti syytteet moraalittomasta sisällöstä pohjautuen vanhoillisbrittien ns. Video Recordings Act 1984 -lakiin seurauksena elokuvan täydellinen levityskielto maassa vankeuden uhalla. Saksassa kohtelu oli samanlaista ja poliisit tiettävästi polttivat elokuvan takavarikoituja kopioita. Kotimaassa Italiassa elokuvalle lätkäistään lopulta 1982 WM18-ikäraja, joka vaikutti merkittävästi elokuvan levittämiseen ja oli suuri närkästyksen aihe ohjaajalle itselleen. WM18 oli yleensä Ranskan tavoin varattu varattu vain kovalle pornolle ja sulki automaattisesti monia levityskanavia.  Mutta pahempaa oli luvassa, kun näyttelijätär Veronica Lario astui avioon tulevan pääministerin ja mediamoguli Silvio Berlusconin kanssa. Berlusconi onnistui vetelemään sellaisista naruista, että elokuvan kohtaus, jossa Veronica Larion hahmolta hakataan kirveellä käsi irti, leikattiin kokonaan levityksessä olevista versioista ja Italiassa oli joidenkin vuosien ajan kokonaan laitonta levittää elokuvasta sen aikanaan teatterilevitykseen päästettyä versiota!

Seitsemäs kerta toden sanoo
Elokuva: Dirty Harry (1971)
Ohjaaja: Don Siegel

Elokuvien historia on toki täynnänsä jänniä ikonisia rooleja, joita tarjottiinkin aluksi joillekin ihan muille näyttelijöille, mutta joita ei enää voisi kuvitellakaan jonkun toisen rooleiksi. Don Siegelin ohjaaman Dirty Harry-elokuvan Clint Eastwoodin näyttelemä ikoninen Harry Calahanin rooli on juurikin sellainen. Frank Sinatra ehdittiin jo kiinnittää rooliin ja elokuvan tuotantokin käynnistyi ennakkojulisteineen ja kuvauksineen päivineen, kun Sinatra yllättäen vetäytyikin roolista käsivammaan vedoten (Clint itse ei muuten uskonut tuota selitystä). John Wayne jätti väliin, kun roolia oli tarjottu ensin jollekin muulle kuin hänelle. Burt Lancaster piti elokuvaa moraalittomana. Robert Mitchum taas kuvottavan mauttomana. Steve McQueen ei suostunut tekemään uutta kyttäleffaa elokuvan Bullitt (1968) jälkeen ja Paul Newman piti elokuvaa liian äärioikeistolaisena. Newman ehdotti Clint Eastwoodia, joka suostuikin rooliin, mutta vaati ohjaajaksi Don Siegelin (eikä suunniteltua Irvin Kershneriä) ja että elokuva tehtäisiin alkuperäisen käsikirjoituksen mukaisesti. Käsikirjoitusta oli nimittäin koko ajan sörkitty pehmeämmäksi ja keveämmäksi sitä mukaa, kun kovat nimet olivat siitä kieltäytyneet. Clint oli siis vasta seitsemäs näyttelijä, jota virallisesti lähestyttiin roolilla. Loppu onkin sitten sitä elokuvahistoriaa.

Hassunvärinen heebo hekottelee
Elokuva: Beverly Hills Cop (1984)
Ohjaaja: Martin Brest

Itä-Saksan elokuvajulisteiden parissa taiteilijana peräti reilut kolme vuosikymmentä taiteillut ja jo alle parikymppisenä julistejulkaisuja tehnyt Thomas Schallnau on Saksassa yhä edelleen tunnettu  ja palkittukin taiteilija ja kuvittaja. Schallnau on tehnyt kuvituksia useisiin kymmeniin lastenkirjoihin, televisioon ja tekipä tosiaan muutaman kymmentä elokuvajulistettakin. Aika usein elokuvajulisteiden kuvitukset olivat verraten räväköitä, karrikoituja ja latautuneita, kuten tämäkin tunnetun amerikkalaisen toimintakomediaelokuvan, Beverly Hills Cop, julistetaide. Juliste julkaistiin Itä-Saksassa elokuvan ensi-iltaa varten 4.4.1985. Julisteen melko … railakka … ilmiasu elokuvan päätähdestä Eddie Murphystä banaani kielenään nosti tatin otsalle julistetaidetta esittävissä museoissa ja näyttelyissä, joissa Schallnaun töitä useinkin muuten kyllä nähtiin ja onnistuttiinpa sen esillepano kieltämään joissakin paikoissa.

Lähettimet seis!
Elokuva: One Day in the Life of Ivan Denisovich (1970)
Ohjaaja: Caspar Wrede

Neuvostoliiton romahdettua Suomikin muuttui melkoisesti. Tämän päivän suomalainen teini ei oikein voi edes ymmärtää, mitä kaikkea itsenäinen Suomi tarkoitti takavuosikymmeninä. One Day in the Life of Ivan Denisovich on norjalais-brittiläinen yhteistyöelokuva venäläisen Aleksander Solzhenitsin romaanista, joka käsittelee Neuvostoliittoa Stalinin hirmuvallan aikaisessa työleirissä yhden vangin näkulmasta. Kirjailijan omiin kokemuksiin pohjautuva teos oli arka piikki lihassa myös Suomessa, joka tuohon aikaan suomettumisen kuumina vuosina kumarteli selkä kyyryssä mahtavan Neuvostoliiton suuntaan minkä ehti. Elokuva kiellettiin kokonaan Suomessa helmikuussa 1972 ja ainoana täyskiellon perusteena oli: ”Elokuvan esittäminen saattaa huonontaa valtakunnan suhteita ulkovaltoihin.”. Täyskieltoa yritettiin kumota jopa korkeimmassa hallinto-oikeudessa saakka, mutta tuloksetta. Kun elokuvaa esitettiin Ruotsissa televisiossa 1972 sekä uudelleen 1974, Suomi pimennytti Ahvenanmaalla sijaitsevan Ruotsin tv-lähetyksiä Ruotsiin lähettävän televisiolähettimen, jotta Suomessa kukaan ei elokuvaa voisi nähdä edes vahingossa, vaikka Ruotsin lähetysten kanaville osaisikin virittäytyä oikeana hetkenä. Lähetin sammutettiin elokuvan lähetysajaksi kahdesti. Elokuvan täyskieltoa ei koskaan kumottu, mutta Yleisradio silti lähetti elokuvan lopulta TV1-kanavalla vuonna 1996; mahdollisesti erityisluvalla tai sitten uhmaten täyskieltoa.

Mutta kuka olikaan Paul Kersey?
Elokuva: Death Wish (1974)
Ohjaaja: Michael Winner

Vigilante-elokuvien keskeisiin teoksiin kuuluvan Death Wish:n tie lopulliseen muotoonsa oli kuoppainen ja värikäs. Charles Bronsonin agentti ei pitänyt elokuvan sisällöstä juurikaan eikä erityisesti olisi halunnut Bronsonia alkuperäisen käsikirjoituksen mukaiseen Paul Benjaminin rooliin tilintarkastajaksi. Siinä sitten vierähti toveja kaikenmoisen tuotantosäätämisen merkeissä, joiden aikana lopulta tuottajayhtiö United Artists vetäytyi koko projektista ja likvidoi oikeutensa elokuvaankin. Vasta italialaisen filmijättiläisen Dino DeLaurentiisin henkilökohtaisesti varmistettua elokuvalle 3 miljoonan budjetin ja suostuttelemalla Paramount Pictures elokuvan taakse, projekti sai taas virtaa. Seuraavaksi käsikirjoitus koki useita muutoksia eikä vähäisimpänä päähenkilön nimi ja ammatti muutettiin. Uusi nimi saatiin eräältä elokuvaan osallistuneelta ekstralta: Paul Kersey. Nimensä käytön vastineeksi oikean elämän herra Kerseyllä oli vain yksi vaatimus: saada olla mukana kaikissa elokuvan kohtauksissa, joissa ekstroja tarvittiin!

Bzzzzz…. bzzzzz
Elokuva: Candyman (1992)
Ohjaaja: Bernard Rose

Kunnon sitoutumista arvostetaan ihan kaikissa ammateissa. Näyttelijöillä tällainen sitoutuminen voi tarkoittaa hyvinkin erikoisia temppuja, joita varten tarvitaan fyysistä ja/tai henkistä valmennusta. Bernard Rosen ohjaamaa Candyman elokuvaa varten tarvittiin suuria määriä mehiläisiä. Elokuvan loppukohtauksen kuvaaminen edellytti melkoista ponnistelua pääroolia näytelleeltä Tony Toddilta. Elokuvan loppukohtauksessa hänen piti pitää suutansa auki satojen mehiläisten parveillessa hänen suussaan ja päänsä ympärillä. Ainoana suojana  mehiläisiä vastaan Todd käytti erityistä kurkkusuojaa, joka esti parveilevia mehiläisiä pääsemästä kurkkutorveen. Kohtauksessa käytetyt mehiläiset oli juuri tätä varten kasvatettuja vielä alle 12-tunnin ikäisiä mehiläisiä jotka eivät olleet aivan täysikasvuisina kovin pahasti myrkyllisiä pistäessään, mutta ulkonäkönsä puolesta näyttivät kuitenkin jo hyvinkin aikuisilta mehiläisiltä. Toki niitä pistoksia Todd joutui kestämään, mutta kohtauksista mehiläisten kanssa tuli ikimuistoisia. Melkoista sitoutumista!

Lääkäri pikavalinnassa
Elokuva: Roar (1981)
Ohjaaja Noel Marshall

Maailman vaarallisimpiin tuotantoihin kuuluneen elokuvan teossa ei sentään lopulta ihan kuollut ketään; ihmisiä siis. Mutta sitäkin enemmän sattui ja tapahtui: lähes sata henkilövahinkoa, joista osa henkeä uhkaavan vaarallisia. Tuotannon tekniset vaikeudet pitkittivät elokuvan kuvaukset suunnitelluista kuukausista seitsemään vuoteen. Muun muassa kesken kuvausten murtunut patovalli hukutti osan leijonista, hävitti elokuvan jo valmistunutta materiaalia ja tuhosi kaiken elokuvan teossa käytetyn irtaimiston. Velkojat hankaloittivat tuotantoa tavan takaa ja kissapetokantaa verotti edelleen tuntemattomaksi jäänyt eläintauti. Elokuva kuvattiin Tippi Hedrenin Kaliforniaan jo 1972 perustamalla ranchilla, jonne hän oli tunnettuna eläinaktivistina vuosien mittaan pelastanut tuhoon tuomittuja kissapetoja eri puolilta maailmaa. Ideana elokuvassa piti lähinnä olla, että kuvataan mitä pedot puuhastelevat. Pääosissa näytelleet Tippi Hedren ja tyttärensä Melanie Griffith molemmat saivat kissapetojen puremista vakavia vammoja eikä kynsiltä ja hampailta välttynyt ohjaaja Marshallkaan, joka silloisen vaimonsa Tippi Hedrenin kanssa oli myynyt talonsakin rahoittaakseen elokuvan teon. Vaikeuksien jälkeenkään valmistunut elokuva ei kuitenkaan kelvannut levittäjille; Yhdysvaltain virallinen valkokangasensi-iltakin tuli vasta 2015 (34 vuotta valmistumisensa jälkeen!) ja Euroopan ensi-ilta vuonna 1981 floppasi niin pahasti, että se sai oleilla teattereissa vain hetken. Elokuva listataankin nykyisin varsin usein kaikkein pahimpien floppien listoille, kun epäonnistumista mitataan panoksen ja tuoton suhdelukuna.

Mitä noituutta nyt taas?

Eipä se eriskummallista ole, että elokuvajulisteiden aihepiireissäkin on pientä kierrätystä. Plagioinniksi homma menee, kun vierekkäin laitetuissa julisteissa eroja tulee lähinnä yksityiskohdissa ja värisävyissä. Ohjaaja Andrew Flemingin The Craft (1996) oli aikansa pienimuotoinen hitti ohjaajan osatessa tuoreesti ja leikkisästi yhdistellä teemoja nuorisoelokuvista, kasvutarinoista ja kauhutarinoista. John Mackien The Coven (2015) puolestaan ei sitten niinkään ollut hitti eikä ohjaaja osannut yhdistellä juuri mitään. Julisteiden samankaltaisuudesta huolimatta elokuvissa ei liiemmälti ole yhtäläisyyksiä, joka seikka vie plagioinnin varsin etovalle maaperälle. Erityisenä mainitsemisen arvoisena huippukohtana pitää vielä muistaa kertoman, että The Coven elokuvassa tähtösiä on viisi (5), mutta julisteesta olisi kai tullut liian omaperäinen näyttämällä kaikki!

”Ihan on näköinen!”
Elokuva: A Fish Called Wanda (1988)
Ohjaaja: Charles Crichton, John Cleese

Paljon on puhistu ja hihitelty puolalaisten taidokkaista tutkielmista elokuvajulisteiden saralla, mutta kyllä sitä osattiin naapurimaa DDR:ssäkin (Itä-Saksa näin kavereiden kesken). Charles Crichtonin ohjaama A Fish Called Wanda (1988) sai ensi-iltansa länsimaista hapatusta syvästi halveksuneessa maassa ihan vain kuukausia ennen maan täydellistä luhistumista omaan mahdottomuuteensa. Elokuvajuliste ehdittiin tehdä kuitenkin parahultaisesti ennen tätä ja maan tapojen mukaan kulttuuri-imperialistisia arvoja välittäneet ulkomaan pellejen elokuvajulisteetkaan eivät tietenkään kelvanneet. Pääosaa elokuvassa näytellyt Jamie Lee Curtis ei ehkä kuitenkaan saanut ihan näköistään toisintoa omasta itsestään julisteelle. Julisteen tekijänä oli Karl Heinz Beck, joka ei ollut ihan eturivin tekijöitä edes DDR:ssä. Miksiköhän? Toisaalta sitten taas … tästäkin julisteesta saa pulittaa avoimilla markkinoilla helposti jopa kolme kertaa sen mitä länsimaisista elokuvan julisteista.

”Tein itse ja säästin”
Elokuva: Mighty Joe Young (1949)
Ohjaaja: Ernest B. Shoedsack

Eivät tainneet ohjaajat Shoedsack ja Cooper aikanaan 1930-luvulla kiireisinä miehinä arvata, että heidän jättigorillan tarinaa kertovasta elokuvasta riittäisi turistavaa vielä vuosikymmeniä myöhemminkin.

Jollei lukija nyt aivan perustavanlaatuista tarkkaavaisuushäiriötä sairasta, lienee selvää, että jotakin pientä yhteistä nimittäjän tynkää on havaittavissa tässä Egyptin markkinoille tehtyä julistetta verrattaessa vieressä olevaan amerikkalaiseen julisteeseen vuodelta 1949. Egyptissä elokuvaa näytettiin nimellä Son of King Kong, joka epäilemättä vähän ratsastaa Shoedsackin ohjaaman vuoden 1933 King Kong -elokuvan jatko-osan Son of Kong:in nimellä. Egyptissä oli pitkään tapana teettää länsimaisista elokuvista julistetaide kotimaisten taiteilijoiden tulkitsemana. Usein länsimaisten elokuvien julisteiden taide kotimaisin voimin tulkittuna oli varsin kehnoa (lue: hirvittävää!), jolla arvellaan olleen tarkoituksena edistää kotimaisen elokuvan menekkiä. Tämä tuntemattoman taiteilijan työ on kuitenkin varsin onnistunut imitaatio originaalista, mutta julisteita näin vieri vieressä tiiraillessa herää toki ansaitusti jälkikäteen kysymys, että olikohan tässä(kään) käytännössä nyt sitten loppujen lopuksi kovinkaan paljon järkeä?

”I Drink Your … Money!”
Elokuva: Dracula (1931)
Ohjaaja: Tod Browning

Ei liene kenellekään epäselvää, että itse Dracula -elokuvalla on aivan keskeinen rooli kokonaisen lajityypin – kauhuelokuvan – synnyssä ja kehityksessä. Elokuva teki samalla Bela Lugosista Hollywoodin raskassarjalaisen ja elokuvan takomat voitot valoivat tekijöihin ja studioihin uskoa, että lajityypillä on elinvoimaa ja mahdollisuuksia pärjätä kaupallisesti ja tätä kautta lajityyppiin kannattaa sijoittaa. Vaikka elokuva oli omana aikanaan suuri ilmiö ja sitä näytettiin teattereissa pitkiäkin ajanjaksoja, yhtä elokuvan muutamista julistetyypeistä – ns. tyyppiä F  – on jäänyt jäljelle vain muutamia kappaleita. Tällä hetkellä (syksy 2014) alkuperäisiä F-tyypin julisteita tiedetään varmuudella olevan jäljellä ainakin 4. Näistä viimeisin myytiin kalliin ja mutkikkaan restauroinnin jälkeen huutokaupassa 143000 dollarin hintaan vuonna 2013. Intohimoisen kauhukeräilijän – Metallican kitaristin – Kirk Hammettin huikeasta kokoelmasta löytyy myös yksi kappale.

Tonnilla paperia
Elokuva: Pulp Fiction (1994)
Ohjaaja: Quentin Tarantino

Yleensäkin harvinainen tavara on hinnaltaan kalliimpaa kuin tavallinen. Modernien elokuvien elokuvajulisteet muuntuvat vain erikoislaatuisissa poikkeustapauksissa arvokkaiksi keräilykohteiksi. Kuuluisimpia tällaisista on Pulp Fiction -elokuvan jo ennen ensi-iltaa pois vedetty ns ”Lucky Strike” versio elokuvan julisteesta. Usein kuvitellaan, että juliste vedettiin takaisin, koska tupakkamainonta ei käy, mutta todellinen syy on paljon mutkikkaampi. Kun Miramax -studio oli levittänyt julisteet teattereihin, tupakkayhtiö RJ Reynolds lähetti studiolle välittömästi tiedon oikeusjutun nostamisesta heidän omistamansa tuotemerkin luvattomasta käytöstä,  mikäli julisteita käytettäisiin. Miramaxilla tajuttiin heti, että juttu hävittäisiin, joten julisteen saaneille teattereille lähetettiin vaatimus, että jokainen juliste on palautettava ja tämän varmistamiseksi jokaisesta palautetusta maksetaan 10 dollarin korvaus. Uusista julisteista ei enää Lucky Strike -tupakka-askia löytynyt ja kaiken piti olla kunnossa. Miramax tuhosi palautetut julisteet, mutta maailmalle jäi kuitenkin palauttamattomia julisteita. Näiden harvinaisten ja harvoin huutokaupattavien julisteiden hinta liikkuu nykyisin tuhannen ja kahden tuhannen euron välissä!

Ryynit pussiin, kiitos!
Elokuva: Loreley’s Grasp (1974)
Ohjaaja: Amando de Ossorio

1970-luku oli monin tavoin kiehtovaa aikaa elokuvallisten ilmaisukeinojen kehittyessä hurjasti. Ajan tekijät testasivat sekä viranomaisten että yleisön rajoja siitä, mitä valkokankailla oleva materiaali voi olla äärimmillään. Samalla elokuvia tuottavat tahot kehittivät yhä uusia markkinointitemppuja elokuviensa markkinointiin. Jo 1970-luvun alussa Wes Cravenin esikoisen The Last House on the Left (1972) -elokuvan markkinointi kohautti yleisöjä mm. termein: ”Not recommended for persons over 30!” ja ”‘To avoid fainting, keep repeating, it’s only a movie…”. Toki HG Lewisin Color Me Blood Red (1965) -elokuvan markkinoinnissa tokaistiin jotain samantapaista. Espanjan kauhumaestro Amando de Ossorion alkuperäisnimetty Las garras de Lorelei saikin markkinointimiehiltä kosolti huomiota USA:ssa elokuvan (vahvasti leikatulla ja muokatulla!) käännösnimellä When the Screaming Stops. Markkinointiin käytettiin mm. kuvan mukaisia oksennuspusseja. Eipä siinä mitään, onhan oksennuspusseja ennenkin käytetty markkinoinnin apuna  – Armstrongin Mark of the Devil (1970) lienee ollut ensimmäinen? – mutta When the Screaming Stops -elokuvan oksennuspusseissa oli ensimmäisenä lisätieto: ”Do not re-use”. Hih!

Paljonkohan sitä kehtais nipsaista?
Elokuva: Phenomena (1985) [aka. Creepers]
Ohjaaja: Dario Argento

Ei se harvinaista ole, että elokuvista ”vähän nipsaistaan”. Sensuuriviranomaiset kuvittelevat tekevänsä kansalaisille palveluksen ja että vain heillä on valta tietää katsojia paremmin, mikä on soveliasta ja mikä ei. Dario Argenton elokuva Phenomena sai tuta kovan kohtalon Yhdysvalloissa, kun elokuva teurastettiin leikkaamossa ja uudelleennimettiin nimelle Creepers.  Sittemmin tämä teurastettu versio on ollut tarjolla monissa maissa ympäri maailman ainoana vaihtoehtona vuosituhannen vaihteeseen saakka. Mitäs siitä sitten jäi saksikäsien editointipöydälle? No elokuvasta sen teatterilevityksen aikaan oli tyypillisesti tarjolla muutama versio: ranskalainen versio (113 minuuttia; alunperin Ranskassa K-13), italialainen versio (110 minuuttia; Italiassa K-14), brittiläinen versio (83 minuuttia; Iso-Britanniassa K-18) ja USA:n versio (82 minuuttia; USA:ssa K-17). Pisin tunnettu versio ns. ”Integral Hard” on peräti 116-minuttinen, mutta sitä Argento itse pitää työkopiona. Nykyisin yleisin versio on Italiasta lähtöisin oleva ns. ”Integral Cut”, jonka pituus on 111 minuuttia. Ei siis ole ihme, että eritoten USA:n ja Iso-Britannian elokuva-arvosteluissa Creepers (ja samalla virheelliseti alkuperäinen Phenomena) on usein lytätty käsittämättömäksi, sekaiseksi eikä ”ollenkaan pelottavaksi”. Onhan se ihan selviö, että tuollainen about 20% (noin 25 minuuttia) leikattua materiaalia jo kertaalleen valmiiksi editoidusta elokuvasta saattaaa ihan pikkuruisesti vaikuttaa katsojan kokemukseen. Ihan vain pikkuruisesti…

Sensuroidaan, kunnes kuolema erottaa
Elokuva: A Clockwork Orange (1971)
Ohjaaja: Stanley Kubrick

Monen elokuvan kohdalla on hmm… ”mielenkiintoisia” sensuurikuvioita. Mutta Kubrickin A Clockwork Orange -elokuvan sensuuritarina on peräti mainitsemisen arvoinen. Kaikki elokuvan nähneet tietävät sen sisällön hurjuuden. Elokuvan ilmestyessä 1971 se nostatti hurjia protestimyrskyjä molemmin puolin Atlanttia, vaikkakin mm. Sam Peckinpah (The Wild Bunch 1969, Straw Dogs 1971) ja Don Siegel  (Dirty Harry 1971) olivatkin jo todistaneet, että elokuvayleisöt eivät kavahtaneet hurjaakaan väkivaltaa ja elokuvakerronnan perinteisten moraalinormien tietoista hävittämistä. Mutta siinä missä moraalinvartijat Yhdysvalloissa pitivät elokuvaa vain inhan pornograafisena ja moraalittomana ylilyöntinä, Iso-Britanniassa kiehahti toden teolla. Elokuva yhdistettiin pian ensinäytöstensä jälkeen vuonna 1972 rikosoikeudenkäynneissä kahteen erilliseen koulupojan tekemään kuohuttavan julmaan murhaan sekä yhteen joukkoraiskaukseen. Kuninkaallisen syyttäjän mukaan linkki elokuvan ja oikean elämän silmittömien väkivallantekojen välillä oli paitsi olemassa, myös kiistaton! Kubrickin taloa piiritettiin ja hänen perhettään uhattiin väkivallalla. Kubrick taipui ja kielsi elokuvansa levittämisen ja näyttämisen Iso-Britanniassa kuolemaansa saakka. Kubrick kuoli 1999, jonka jälkeen elokuvaa saa nykyään jälleen myydä ja näyttää peräti 27 vuoden tauon jälkeen.

Tirvaisu korville
TV-sarja: Xena The Warrior Princess – The Black Wolf (S1E11), (1996)
Ohjaaja: Mario di Leo

Kun Xenan seikkailuista haluttiin 2003 julkaista Euroopan alueella myös kausittaiset DVD-boksit, löysivät sensorit tarkalleen yhden sekunnin sensuroitavaa tarkalleen yhdestä jaksosta, joita siis kaikkiaan tehtiin 134 kappaletta. Väkivaltaahan se koski. Jostain syystä tv-esityksiin tämä sekunnin kohtaus kuitenkin löysi aiemmin tiensä. Kyseinen kuuluisa yhden sekunnin kohtaus on sellainen, jossa näyttelijä Lucy Lawless pamauttaa vastustajaa kahdesti peräkkäin korville avokämmenillä molemmin puolin päätä. Sensorit katsoivat, että kyseessä on sankarittaren tekemänä arveluttava ja helposti imitoitava temppu, joka on potentiaalisesti hyvin vaarallinen oikeassa elämässä. Hyvä että tarkassa seulassa löytyi ja sensuroitiin pois turmelemasta lapsukaisia! Samassa jaksossa muuten Xena surmasi vihollisensa potkimalla tätä, jonka seurauksena vihollinen lensi kaaressa ja joutui katkenneen kirveen varren lävistämäksi. Saattaisihan tuokin temppu tosielämässä kirpaista tottumatonta …

”Kielletty … ei kielletty”, arpoi poliisi
Elokuva: Xtro (1982)
Ohjaaja: Harry Bromley Davenport

Moraalipoliisien kultavuodet Iso-Britanniassa ajoittuivat 1980-luvun alusta vuosikymmenen loppun saakka (Margaret Thatcherin valtakausi) ja kuuluisalle ns. Video Nasties -listalle päätyi monenlaista elokuvaa listan ylläpitoaikana vuosina 1983-1985. Ohjaajia kiikutettiin tutkintavankeuteen, elokuvien esityskopioita metsästettiin eri puolilta Iso-Britanniaa ja takavarikoituja käytettiin oikeudenkäynneissä ja lopulta tuhottiin. Muut Euroopan maat ottivat yllättäen mallia Iso-Britanniasta ja elokuvia saatettiin kieltää pahimmillaan jopa ennen kuin maiden sensorit olivat edes vastaanottaneet heille lähetetyt kopiot! Davenportin Xtro osui ajallisesti pahaan saumaan ja vaikka Iso-Britannian elokuvatarkastamo päästi elokuvan levitykseen, paikalliset poliisiviranomaiset useilla isoilla paikkakunnilla takavarikoivat elokuvan esityskopiot. Tästä seurauksena Xtro usein listataan Video Nasties -listaan, vaikka se ei sinne alunpitäen lainkaan kuulunut. Suomessa elokuvatarkastamo 1984 julisti elokuvan raaistavana statukselle Kokonaan Kielletty,  jota kieltoa ei koskaan ole kumottu. Nykyinen laki ei onneksi sellaista enää tunnista ja Xtro on nyt ”vain” K-18 statuksella (tosin Ikärajat ei tunnista elokuvaa ollenkaan ja Elonet ei anna ikärajatietoja sekään, mutta DVD-julkaisussa on kuitenkin pyöreä K-18 indikoimassa tarkistettua ikärajamerkintää). Vaikka elokuva lopulta pääsi poliisien oman käden oikeuden setvimisen jälkeen elokuvalevitykseen Iso-Britanniassa, Suomessa ei armoa annettu eikä Xtro ole saanut lainkaan virallista ensi-iltaa.

 

Hollywood Hell
Ohjaaja: George A.Romero

Hollywood houkuttelee tekijämiehiä – jopa niitä, joiden itsepäisyys ja taiteellinen visio eivät salli kompromissejä ja niitä, jotka eivät peitä poliittisia mielipiteitään kiertoilmauksiin tai ulkokultauksiin ja niitäkin,  jotka eivät osaa sanoa ”YES,SIR!” studiopomoille riittävän innokkaasti. George A.Romero sattuu olemaan näitä kaikkia ja joutui osaksi Hollywoodin oravanpyörää lähes kymmeneksi vuodeksi 90-luvun alussa.  Elokuvaprojekteja tuli ja meni ja Romerolle jäi lopulta kyseenalainen kunnia olla yksi niistä ohjaajista, joilla on suurimpia määriä epäonnistuneita ja kusseita projekteja koko Hollywoodin historiassa. Tekemättä jäi parikymmentä elokuvaa, joihin osaan Romero teki käsikirjoitukset ja jumppasi studioiden kanssa. Ajastusongelmat ja ristiriidat studioiden kanssa ajoivat projekteja myös toisille ohjaajille. Romerolta menivät sivu suun mm. Pet Sematery (1989), Stephen Kingin The Stand (1994) -projekti, josta piti tulla kaksi elokuvaa, The Mummy (1999), Firestarter (1984), From a Buick 8 (jäi lopulta myös Tobe Hooperilta tekemättä), Scream (1997) ja War of the Worlds (2005). Sivu suun meni myös tv-tuotantoja: mm. X-Files -episodi Stephen Kingin kanssa yhteistyössä ja Masters of Horror -jakso. Capcom olisi halunnut Romeron ohjaamaan kaikki Resident Evil -elokuvat, mutta sekin kuivui kasaan studion ja ohjaajan erimielisyyksiin siitä, millaisia elokuvista piti tulla. Aikansa Hollywoodin tuotantohelvetissä kitunut ja katkeroitunut Romero palasi lopulta indie-ohjaajaksi ja vetäytyi Kanadaan.

Lumikki ja plagiaattori
Elokuva: Snow White and the Huntsman (2012)
Ohjaaja: Rupert Sanders

Aina välillä elokuvien julistetaiteessa törmää mitä huikeampiin plagiointeihin. Erityisesti Italian, Espanjan, Turkin ja Kreikan elokuvajulisteissa on kautta aikain käytetty ”mielikuvitusta” leikkaamalla ja liimaamalla lähes suoraan elementtejä toisista elokuvajulisteista tai muualta. Kovassa suosiossa ovat ainakin takavuosina olleet esim. Frank Frazettan teoksista suoraan varastetut yksityiskohdat. Pahimmillaan elokuvajulisteiden tekijät kopioivat elementtejä jopa kahdesta tai kolmestakin eri lähteestä ja ilmeisesti kuvittelevat, että ”eihän näitä kukaan huomaa…”. Kyllä huomaa.

Hollywood ja suuret studiot ovat yleensä aina ensimmäisenä itkumuurilla, kun keskustelu kääntyy piratismiin, plagiointeihin, immateriaalioikeuksiin ja tekijänoikeuksiin. Siltikin isojen pelureiden omissa elokuvajulisteissa tavataan jatkuvasti härskiäkin härskimpää plagiointia. Tavallista toki on, että plagiaattijulisteen elokuva on kuitenkin saman studion omistuksessa kuin kopioitavan kohteenkin, joten lainaaminen on silloin ehkä enempikin vain ”resurssien kierrätystä” ja ”säästöä” kuin varsinaista plagiointia. Tässä kuvassa vasemmalla on puolalaisen sarjakuvataiteen tapahtuman juliste vuodelta 1996 ja vieressä Hollywood -elokuvan ennakkojuliste vuodelta 2012. Melko härskiä, vai mitä?

Hitchcockin eka jännäri
Elokuva: The Lodger (1927)
Ohjaaja: Alfred Hitchcock

The Lodger on Alfred Hitchcockin ensimmäinen jännäri. 1920-luvulla Saksassa elokuvan tekoa opetellut Hitchcock sai vahvoja vaikutteita saksalaisilta ekspressionisteilta F.W.Murnaulta (jonka viimeisen elokuvan The Last Laugh tekemiseen Hitchcock pääsi omakohtaisesti tutustumaan UFA:n studioilla)  ja Fritz Langilta. The Lodger -elokuvassa nämä vaikutteet näkyvät varsin vahvoina ja saksalaisella ekspressionismilla oli keskeinen rooli Hitchcockin oman tyylin muotoutumiseen. Raha oli tiukoilla eikä edes ekstroihin ollut varaa, joten Hitchcock päätti hoitaa erään pikkukohtauksen pikkuroolin ihan itse. Hyvinhän se onnistui ja Hitchcockille pälkähti tuolloin päähän, että voisi hyvin vast’edeskin ottaa elokuvissaan jonkin mitättömän pikku roolin. Tästä elokuvasta alkanut pitkä perinne jatkui koko Hitchcockin pitkän uran ajan. Elokuvassa tavataan myös ensimmäisen kerran ohjaajan omituinen innostus blondeihin naisiin, joka jatkui sekin uran loppuun saakka. Eikä vähäisimpänä teemana The Lodger -elokuvassa Hitchcock asettaa katsojan seuraamaan tukevasti syyttömän miehen kiirastulta murhasta epäiltynä – teema, jota Hitchcock käytti useissa myöhemmissä elokuvissaan. The Lodger oli kaupallinen menestys – aikansa huikea hitti – ja vaikka elokuvan julkaisu oli vähällä jäädä kokonaan tekemättä jakelijan arvioidessa elokuvan arvottomaksi roskaksi, sen nostattama menestys poiki tulevina vuosikymmeninä samasta lähdeteoksesta lukuisia uudelleenfilmatisointeja. Viimeisin on vuodelta 2009.

Otuksen oudot ääntelyt
Elokuva: The Thing (1982)
Ohjaaja: John Carpenter

Paljon on tästäkin kauhuklassikosta rivejä rustattu, mutta harmittavan vähälle huomiolle on yleensä jätetty elokuvan äänihämmennykset. Ennio Morriconehan sävelsi elokuvaan kokonaisen joukon poikkeuksellisen onnistuneita kappaleita, jotka syventävät elokuvan hiipivän paranoidista tunnelmaa. Ihan mutkitta se ei kuitenkaan mennyt, sillä Morricone oli käärmeissään Carpenterille muun muassa siitä, että Carpenter käytti omia sävellyksiään Morriconen teosten välissä; osittain jopa liukuen sävellyksestä toiseen. Lisää kitinää syntyi siitä, että Carpenter ei edes käyttänyt kaikkea Morriconen tuottamaa materiaalia vaan kuitenkin päätyi säveltämään itse osan. No Carpenter ei toki ole ensimmäinen ohjaaja, joka on joutunut napit vastakkain Morriconen kanssa.

Yhdysvalloissa tv-kanavilla esitetty versio poikkesi (ja poikkeaa yhä edelleen!) hurjasti teatterilevityksessä olleesta. Käytännössä kaikki rajuimmat kohtaukset editoitiin pois, mutta koska elokuvan pituus painui liian lyhyeksi, osa palautettiin takaisin – alkuperäisistä poikkeaviin paikkoihin tietenkin! Elokuvan alkuun istutettiin päällepuhuttu esittely elokuvan hahmoista, kokonaisia puhuttuja kohtauksia lisättiin ja elokuvan loppukohtaus vaihdettiin ja siihenkin upotettiin päällepuhuttua materiaalia. Carpenter suostui kuvaamaan tv-versiota varten tarvitut uudet kohtaukset Kanadassa. Stevie Wonderin kappale ”Superstition” korvattiin tekijänoikeussyiden vuoksi jollakin geneerisellä muzakilla joissakin elokuvan videolevitykseen päästetyissä versioissa. Myöhemmin studio uudelleenlisensioi Wonderin kappaleen ja nykyisissä versioissa se on jälleen mukana.

 

Zombie ja juomatölkkitappo
Elokuva: Vengeance of the Zombies [La rebelión de las muertas] (1973)
Ohjaaja: Leon Klimovsky

Zombie-elokuvien tulvaportit aukaisseen George A.Romeron keskeisten opusten zombie-olennot ovat niitä tuttuja ja ikonisia matelijan älykkyydellä kohti uhria suunnistavia laahustajia. Myöhemmissä elokuvissaan Romerokin toki toi omiin zombie-olentoihinsa kognitiivisia toimintoja. Mutta jo 1970-luvulla elokuvamiesten ja -naisten pölhötkin kännipäissä soperretut ideat pääsivät ilmeisen vaivatta selluloidille saakka. Zombie-innostus valtasi espanjalaiset tekijät varsin varhaisessa vaiheessa – kiitos lähinnä Amando de Ossorion – mutta käsikirjoittajat vain vaihtoivat milloin minkäkin olennon muistuttamaan zombieta.

Mitään erityistä syytä Klimovsky ei tarjoa sille, miksi peräti pitkässä kohtauksessa Paul Naschyn esittämän Senor Satanas:n paholaishahmon hallitsemat zombie-neitoset murhaavat erään miespolon työntämällä juomatölkin tämän kaulaan! Huikean pölhö idea ei muutu ensinkään paremmaksi elokuvalliseen ilmiasuun toteutettunakaan…

Antakkee aivoi!
Elokuva: Return of the Living Dead (1985)
Ohjaaja: Dan O’Bannon

Alun perin Romeron Night of the Living Dead -elokuvan jatkoksi käsikirjoitetun tarinan muuttaminen erilliseksi irralliseksi komediaksi oli Dan O’Bannonin idea, sillä hän ei suostunut astumaan Romeron varpaille ja Romeroa pyydettiin toistuvasti jopa tuottajaksi, mutta Romero ei koskaan antanut mitään vastausta. Siitä huolimattta George A.Romeron pitkäaikainen tuottaja ja Laurel Entertainmentin toimitusjohtaja Richard Rubinstein yritti estää jopa oikeusteitse Living Dead -sanan käytön elokuvan nimessä, mutta epäonnistui.

Vaikka nyt 2000-luvulla zombiet ja aivojen syönti ovat tukevasti osa zombie-myyttejä pop-kulttuurissa, se oli vasta tämä Dan O’Bannonin komedia, joka esitteli katsojille nimenomaan aivoja haluavan zombien. Elokuvan valmistuessa 15 vuotta oli jo ehtinyt kulua Romeron lihaa syövien laahustajien saapumisesta, mutta tähän elokuvaan asti zombeille riittivät jänteet, lihakset ja luiden kaluaminen. Ja kuinka ollakaan, O’Bannonin elokuva muutti Romeron luomaa mytologista asetelmaa pysyvästi vaikkei alun pitäen halunnutkaan astua Romeron varpaille.

 

”Esimerkin mukaan, hei!”
Elokuva: Return of the Living Dead (1985)
Ohjaaja: Dan O’Bannon

On ihan tavallista elokuvamaailmassa, että näyttelijöiltä vaaditaan mitä kummempia suoritteita. Ja yhtä tavallista on, että omituisempien touhujen tekijät haluavat lisää liksaa ja takuut turvallisuudesta. Hullun lehmän tauti ei ollut vielä 1985 otsikoissa, vaikka prionitautien historia onkin pitkä. O’Bannonin aivoja syövät zombiet piti saada elokuvassakin näyttämään siltä, kuin ne olisivat … no… syöneet aivoja.

Eihän se nikottelematta onnistunut, kun O’Bannon tuotatti kuvauksiin suoraan teurastamolta vasikan aivoja ja ohjeisti zombie-näyttelijöille, ”notta järsikää noita”. Lisää liksaa piti luvata aivojen mutustelijoille ja raakanahan ne syötiin. O’Bannon itse kokosi zombie-näyttelijät yhteiseen tilaan ja näytti porukalle mallia aivojen syönnistä, sillä O’Bannon kuuluu niihin ohjaajiin, jotka eivät vaadi näyttelijöiltä mitään sellaista, jota ei itse ilkeisi tehdä. Ei tainnut porukka kuitenkaan suuresti santsata.

”Now you see ’em, now you don’t!”
Elokuva: Dawn of the Dead (2004)
Ohjaaja: Zack Snyder

Amerikkalaisen yhteiskunnan kaksinaismoraali on aina puistattanut minua. Zack Snyderin ohjaamasta aivan kelvollisesta Dawn of the Dead -versiosta on tarjolla joukko julkaisuja maailmalla. Pohjois-Amerikan ”Unrated” R1 DVD -julkaisussa ja muun maailman ”Unrated” -julkaisuissa eräs kohtaus on näemmä nähty aivan liian hurjaksi ja siksi sitä on pitänyt hieman sutia piiloon amerikkalaisilta silmiltä.

Yhteiskuntaan sisäänrakennetun kaksinaismoralismin ehkä tylyimpiä esimerkkejä tähän asti on tissikohtauksen piilottaminen ylimääräisellä verellä. Gore beats tits, baby! Jälkikäteen digitaalisesti lisätyt roiskeet ”kätevästi” kätkevät nännit pihoineen, mutta samalla se on varsin kyseenalainen temppu: sensuroitu versio ”unrated” -julkaisusta! Blu-ray -julkaisut kaikkialle maailmaan on tehty myös tuosta sensuroidusta ”gore beats tits” -master-versiosta, joten tissikohtauksen voi enää kokea vain ei-R1 DVD-julkaisuissa.  Olisiko tämä elokuva sitten se sellainen ensimmäinen laatuaan oleva kyseenalaisella tittelillä: sensured unrated director’s cut.

Vinhasti vilahtaen
Elokuva: Four Flies on Grey Velvet [4 mosche di velluto grigio] (1971)
Ohjaaja: Dario Argento

Juu juu Bullet time on nykyisin Warnerin tuotemerkki. Buu huu. Ei se mitään tarkoita. Kun Andy ja Lana Wachovskin elokuva Matrix (1999) julkaistiin, sen efektit olivat aikansa huippua ja tietokoneavusteinen digitaalinen kuvaustekniikka eli pioneeriaikaansa. Ns. Bullet time oli ahkerassa käytössä mm. juuri luotien lentoratojen seuraamisessa ja kameran kiertäessä vapaasti hurjaa vauhtia lentävien kohteiden ympärillä. Mutta jo vuotta ennen Matrix-elokuvaa tarjoiltiin katselijoille hidastustekniikoilla ja digitaalitekniikalla luotien lentoratoja Stephen Norringtonin elokuvassa Blade (1998). Sam Peckinpah käytti hidastustekniikoita luotien lentoratoihin jo 1960-luvulla (The Wild Bunch (1969)) ja John Woo ainakin puolessa tusinassa Hong Kong -aikansa hardcore-toimintaelokuvissa 1980-, ja 1990-luvuilla. Sen sijaan ilman hidastustekniikoita luodin lentoradan ja luodin osumisen kohteeseensa kuvasi Italian kauhumaestro Dario Argento jo vuonna 1971 Four Flies on Grey Velvet -elokuvassaan. Argentolla ei ollut käytössään tietokoneavusteista digitaalitekniikkaa vaan joutui tyytymään aikansa järeimpään kamerakalustoon, joka kykeni kuvaamaan peräti 1000 kuvaa sekunnissa.