Lesson of the Evil (2012)

Ohjaus: Takashi Miike
Käsikirjoitus: Takashi Miike
Tuotantomaa: Japani
Kieli: japani
Budjetti: vähäinen
Arvioitu: 2013
Arvioidun version pituus: 128 minuuttia
Ensi-ilta Suomessa: ei valkokangaslevityksessä Suomessa

lessonoftheevil_primaryJohdanto

Koulu on miljöönä houkutteleva ympäristö elävissä kuvissa. Kouluun sijoittuvien elokuvien joukko painottuu kuitenkin selvästi urheiluelokuviin, kasvudraamoihin ja komedioihin, joiden kolmen yhteinen osuus on kaikista kouluun sijoittuvista elokuvista ylivoimainen. Mainittujen lajityyppien elokuvissa on myös hyvinkin tyypillisesti toisiaan väsyksiin saakka kopioiva identtinen draamankaari, stereotyyppisten vakiohahmojen kirjo ja ennalta-arvattavat käänteet. Jännitys-, toiminta-, kauhu- ja väkivaltaviihteen puolellakin on toki ennen Takashi Miiken Lesson of the Evil -elokuvaakin istuttu pulpettien ääreen miettimään tekosia ja hieman yllättäen koulumaailma onkin avannut yllättävänkin monipuolisia reittejä muoteista ja kaavoista irtautumiseen.

Takashi Miike oli itse asialla erittäin väkivaltaisessa sarjakuvaan pohjautuvassa elokuvassaan Kurôzu zero (Crows Zero, 2007), jossa koulusiirrokas pyrkii ottamaan valtaansa koko kansakunnan häpeäpilkkuna olevan levottoman koulun aiheuttaen koko oppilaitoksen haaroittumisen toisiaan vastustaviin väkivaltaisiin kuppikuntiin.  Andrew Flemingin huikean suositussa nuorisoelokuvassa The Craft (1996)[x] taasen katolisen koulun arkea muuttaa okkultismiin taipuvainen nuorten tyttöjen nelikko, joka käyttää ongelmiensa ratkaisuvälineenä noitakeinoja.  Kauhuksi taitavasti naamioitu kasvutarina, Brian de Palman elokuva Carrie (1976), muistaa antaa näpäytyksen kaikille niille, joiden mielestä on ihan ok vähän kiusata itseään heikompia. Psyykkisten voimien käytöstä on kiva pyrähtää vierailemaan demonisten voimien luona Karyn Kusaman herkullisessa kehokauhuelokuvassa Jennifer’s Body (2009), jossa demoninen olento nappaa nuoren opiskelijan kehon ja pistää tämän laittamaan kylmäksi miespuolisia kanssaeläjiään. Murhanhimoisten koululaisten kostolta joutuvat kouluunsa linnoittautumaan opettajat Johannes Robertsin rikosdraamassa F (2010).  Mark L. Lesterin elokuvassa Class of 1999 (1990) opettajiksi on salaa vaihdettu robotteja laittamaan skidit kuriin, mutta ei-niin-yllättäen kaikki ei sujukaan ihan odotetusti. Robert Rodriquezin elokuvassa The Faculty (1998)[x] sitten taas opettajat eivät ole robotteja vaan jotain aivan totaalisen muuta. Vaikka tässäkin on jo kivaa variaatiota teemaan, pakkohan se nyt on vielä mainita Lloyd Kaufmanin ja Richard Hainesin pähkähullu Class of Nuke ’Em High (1986), jossa koululaiset eivät voi varsinaisesti hyvin enää sen jälkeen, kun viereisessä ydinvoimalassa työskentelevä mies alkaa myydä teineille saastuneita huumeita. Tähän katraaseen verrattuna Takashi Miiken Lesson of the Evil ei ehkä tunnu juonensa puolesta kovin omaperäiseltä, mutta Miike on siitä mukava, että hän kyllä pystyy yllättämään!

Juonitiivistelmä

Herra Hasumi (Hideaki Itô) on uusi nuori, karismaattinen, pidetty ja energinen englannin kielen opettaja japanilaisessa peruskoulussa. Herra Hasumi lopettaa erään oppilaan ja liikunnanopettajan välisen alistavan seksuaalisuhteen ja laittaa tuulemaan myös sammuttamalla koulussa rehottaneen ringin, jonka avulla oppilaat saivat kokeiden tuloksia parannettua petoksilla. Nopeasti tilanne koululla lähtee eskaloitumaan absurdeihin suuntiin; herra Hasumin pelastama oppilas päätyykin hänen omaan vuoteeseensa, herra Hasumi alkaa kiristää koulun muita opettajia, erään herra Hasumista valittaneen oppilaan vanhempi joutuu polttomurhan kohteeksi ja eräs herra Hasumin kollegoista saa selville varsin ikäviä asioita herra Hasumin edellisessä työpaikassa sattuneista tapahtumista. Herra Hasumi kuitenkin lisää vain kaasua toimintaansa, joka toden teolla käynnistyy koulun järjestämästä yöpymistapahtumasta koululla …

Kommentit

Takashi Miike ei lepää. Tällä vuosituhannellakin on jo ehtinyt kertyä puolen sataa kokopitkää monessa eri lajityypissä. Lesson of The Evil on verinen oppitunti koulukiusaamisen äärimmäisistä seuraamuksista. Miiken elokuvassa yläasteen opettaja tarttuu ns. härkää sarvista ja alkaa omakätisesti puuttua kiusaamistapauksiin, mutta opettajan oma moraalinen kompassi on ollut rikki niin pitkään, ettei hän näe oman toimintansa karmivia erheitä. Oman käden oikeus eskaloituu nopeasti hurmeiseksi tehotuhonnaksi, jossa raatoja syntyy kuin sieniä sateella.

Miike ei paina vähääkään jarrua, vaikka elokuvassa uhrit ovat pääsääntöisesti lapsia. Kouluampumisten ja -puukotusten maailmassa materiaali on varsin rajua ja semminkin, kun Miiken koulumaailma ei muutoinkaan ole vapaa korruptiosta, egojen kisailusta, vanhempien köydenvedosta, kateudesta ja rahasta luoden hätkähdyttävän realistisen kouluympäristön juuri sellaisine ongelmineen kuin mitä fiktion ulkopuolisessakin maailmassa. Lesson of The Evil elokuvana käynnistyy yht’aikaa verkkaisesti ja upottavan tarinavetoisesti luoden pahaenteistä pohjaa päähenkilöiden taustoilla vaikuttaviin motivaattoreihin ja antaa ensiviitteet niihin syihin miksi helvetti lopulta pääsee valloilleen. Ensimmäisen vajaan tunnin jälkeen lakipiste yhä kierommaksi ajautuvassa skenaariossa tulee vastaan ja raaka väkivalta näyttää jäävän toimijoiden ainoaksi keinoksi reagoida ympäristön ärsykkeisiin. Sen jälkeen seuraavat kymmenminuuttiset ovat hurmeista veristä tuhontaa, jota sävyttää Miiken omalaatuinen tyyli yhdistää lajityyppejä kuin varkain. Materiaali kuvastoineen efekteineen päivineen on järisyttävän periksiantamatonta eikä Miike karta rajun väkivallan kuvaamista yhdessäkään kohtauksessa. ”Kultaisella” 80-luvulla tämä(kin) elokuva olisi Euroopassa kielletty oitis raaistavana ja elokuvakopiotkin olisi poltettu hysterian rovioilla samalla kun tekijöitä olisi vaadittu vankilaan yleisestä moraalin korruptoimisesta. Kokeneenkin hurmeisten kauhuelokuvien harrastajan on vaikea löytää vertailukohtia aiemmasta. Tässäpä se Miiken vahvuus on toisaalta perinteisestikin ollutkin: tuoreuden tuntu, rohkeat irtiotot alueille, joilla ei ole tohdittu käydä ja uskallus viedä visio perille eikä jättää puolitiehen. Elokuvaa maahan painavana momenttina on kuitenkin verrattain pitkäksi ajautuva kestoaika, joka kyllä verottaa tuhonnan tehoja, vaikka sisältö sinällään elokuvaa kannattelisikin. Siltikin viimeinen tunti menee kyllä kaikilla mittareilla aika reteästi överiksi mikä tietenkin Miikellä on ollut tarkoituksenaankin, mutta samalla monet lahtaamiset tuntuvat jo elokuvan omassa kontekstissaankin tarpeettomilta toistoilta.

Verisen kouluelokuvan lajityyppiä on vaikea määrittää. Inhoilla ihon alle menevillä sivujuonteilla Miike edistää kouludraamaa, kilahtavan opettajan asteittaista vaipumista murhaajaksi voi hyvin ajatella psykologisena trillerinä ja veripaltun palvonta on ehtaa splatteria. Siltikin Miike onnistuu ylläpitämään kiehtovan tarinan jokaisen kolkan ympärillä piinaavan tehokkaan tunnelman, joka kestää ja koukuttaa. Riippuen katsantokannasta Miiken mukaan ripottama sysimusta huumori on joko herkullisen röyhkeää iloittelua tai mauttomuuden multihuipentumaa, kun kukin katsoja mielessään luonnollisesti linkittää elokuvan sinällään fiktiiviset tapahtumat reaalimaailman tapahtumiin. Niin tai näin, Miiken ohjaus on mutkattoman tehokasta, draaman ja toiminnan välinen syke moitteettomasti käsi kädessä ja leikkaus nerokasta. Rajun materiaalin ja aihepiirin vuoksi ei voi suositella herkille katsojille. Väkivaltaviihteen ystävienkin on syytä huomioida, että aihepiiri lapsiin kohdistuvine väkivallantekoineen ei ole millään muotoa helppo eikä sitä käsitellä silkkihansikkain.

Yhteenveto

Takashi Miiken verinen tuhontaelokuva vie kouluelokuvan totaalisesti kilahtavasta opettajasta tyystin uusille kouluelokuvien vesille. Opettaja Hasumin roolissa operoiva Hideaki Itô hoitaa tonttinsa eleettömän tehokkaasti ja kanavoi hahmoon juuri sellaista outouden värinää, jota täydelliseltä psykopaatilta viihde-elokuvan viitekehyksessä voikin odottaa. Rankka ja verinen koulutuhonta sopii vain väkivaltaviihteen estottomille ihailijoille. Muiden ei kannata vaivautua mieltään pahoittamaan.

7/10.

Linkki promootiomateriaaleihin

Us (2019)

Ohjaus: Jordan Peele
Käsikirjoitus: Jordan Peele
Tuotantomaa: Yhdysvallat
Kieli: englanti
Budjetti: noin 20 miljoonaa USD
Arvioitu: tammikuu 2020
Arvioidun version pituus: 119 minuuttia
Ensi-ilta Suomessa: 22.3.2019

us_primaryJohdanto

Kodin ja ydinperheen idyllin rikkominen on hieno ja usein toistuva teema jännitys- ja kauhuelokuvissa. Perheen suojelu ja kodin pyhyyden häpäisy antavat vimmaisen paljon aseita ja liikkumapintaa elokuvien tekijöille yhtä lailla sekä toisintaa vain tapahtumia että tarjota uusia, avartavia tai pelottaviakin näkökulmia niihin perheisiin tai niitä vastaan rikkoviin. Kotiin tunkeutuminen on varsin pinnalla oleva teema myös 2010-luvun elokuvissa ja mielenkiintoisesti 2010-luvulla olemme nähneet huomattavan paljon variaatioita teemasta. Ranskalaiskaksikon David Moreaun ja Xavier Paludin Ils (Them, 2006) vie teemaa slasher-elokuvamaisesti eteenpäin ja paljastaa meille, miten tällaisen inhan toiminnan takana voi olla vain päämäärätön pahansuopuus. Toisen ranskalaiskaksikon, Alexandre Bustillon ja Julien Mauryn elokuvassa Livid (2011) murtokeikka vanhan naisen kotiin tämän kuviteltujen aarteiden perässä avaa portteja ihan toisiin suuntiin, kun ilmenee, että kodin asukki edustaakin ihan toisen tason pahuutta kuin mitä murtoveikot. Samankaltaisella alustalla kiikkuu myös Fede Alvarezin hyytävä hengenpidättäjä Don’t Breathe (2016)[x], jossa sokea asukki lähtee puolustamaan itseään ja salaisuuttaan asuntoonsa tunkeutuvia murtautujia vastaan. Kuuromykän puolustajan keinovalikoimaa puolestaan tarkastellaan Mike Flanaganin elokuvassa Hush (2016) ja pelkästään kuuroa puolustajaa tarkastellaan Joseph Rubenin elokuvassa Penthouse North (2013). Pascal Laugier toi teemaan aivan uutta mietittävää elokuvallaan Incident in a Ghostland (2018), jossa kotiin tehdyn hyökkäyksen seurauksia käsitellään vasta vuosikymmenien päästä. Paul Verhoevenin elokuvassa Elle (2016)[x] näemme jälleen täysin erilaisen suhtautumisen yksinasuvan naisen asuntoon murtautuvan miehen kohtelussa. Kotiin tungetaan Chad Stahelskin elokuvassa John Wick (2014)[x]ja seuraukset ovat tämän joukon verisimmät. Miguel Ángel Vivasin elokuvassa Secuestrados (2010) perheidyllin rikkoo kolmen rikollisen joukkio, joiden toiminta ja joiden kohtaama vastarinta ovat vertaansa vailla olevan häijyä katsottavaa kokeneillekin jännityselokuvien ystäville.

Teemaa voi siis käsitellä mitä moninaisimmin tavoin. Jordan Peele sekoittaa ydinperheen ja kotiin tunkeutumisen teemat kuitenkin varsin oivallisesti moniin muihin teemoihin, jotka kietoituvat tiiviisti ja näennäisen vaivattomasti yhdeksi siistiksi kokonaisuudeksi.

Juonitiivistelmä

Wilsonit ovat ihan tavallinen keskiluokkainen perhe. Adelaide (Lupita Nyong’o), Gabe (Winston Duke), Zora (Shahadi Wright Joseph) ja  Jason (Evan Alex) muodostavat perheen, joka painii ihan samanlaisten asioiden ja ongelmien kanssa kuin mikä tahansa tyypillinen keskiluokkainen perhe. Perhe suuntaa Adelaiden kuolleiden vanhempien kotitalolle tarkoituksenaan viettää talolla yhteinen perheloma, mutta perillä Adelaide alkaa pelätä joka puolelle ympärilleen ilmaantuvia merkkejä siitä, että kaikki ei nyt ole kunnossa. Adelaide kokee lapsuutensa kotitalon historian pitävän sisällään pelottavia asioita, jotka koskettavat hänelle lapsena sattunutta katoamistilannetta. Eipä aikaakaan, kun Wilsonien lomaidylli särkyy, kun loma-asunnolle ilmaantuu toinen nelihenkinen perhe kuokkimaan …

Kommentit

Ohjaaja Jordan Peele onnistui esikoiselokuvaan Get Out (2017) lyömään melkoisen kunnarin täräyttäessään pahaa-aavistamattomien katsojajoukkojen eteen modernin klassikon kaivellessaan eriarvoisen yhteiskunnan septitankkia huomattavasti tavanomaista syvemmälle. Se näytti alkuun rotusyrjinnän ja ekonomisen luokkajaottelun pinnalliselta kritiikiltä, mutta syveni huomattavasti laveammaksi, tarkemmaksi ja monipuolisemmaksi edetessään hyytävään loppuunsa. Samoin menetelmin Peele jatkaa myös elokuvansa Us kanssa. Elokuvan pinnalla muhivat rinta rinnan rodun ja luokkajaon teemat, mutta Peele naulautuu nopeasti tarkastelemaan allegorioiden kautta paljon suurempia kokonaisuuksia ja paljon avarakatseisemmin kuin mitä ennakolta voisi kuvitella. Us vie katsojan uskomattomalle matkalle yht’aikaa amerikkalaisen yhteiskunnan syvimpien tuntojen äärelle, perheyksikön maskien peittämien salaisuuksien tuolle puolen ja haastaa yksilöllisten ihmisten mustavalkoisen jaottelun hyvien ja pahojen leiriin.

Peelen elokuva ei jää missään kohdin junnaamaan eikä ajaudu joutaville sivuraiteille. Tapahtumat on ripoteltu sopivin väliajoin ja jouheva kerronta ei jää tarpeetta notkumaan takaumiin tai selittelyihin. Katsoja on – tarkoituksella – tasan yhtä pihalla tapahtumien virrasta kuin elokuvan päähenkilötkin ja tarina avautuu kerros kerrallaan hyvinkin samantyylisesti kuin mitä Peelen edellinenkin elokuva Get Out viitoitti paria vuotta aiemmin. Lupita Nyong’o ja Winston Duke tekevät todella huikaisevan hienot roolityöt omilla hahmoillaan ja ovat peräti paljon vastuussa elokuvan häiritsevän tunnelman rakentumisessa ja ylläpitämisessä. Elokuva ei ole kuitenkaan – valitettavasti – ongelmaton. Jordan Peelen rakkaus kauhuelokuviin on saanut ohjaajan paiskomaan viittauksia ja kumarruksia jos kohta moneen rakastamaansa elokuvaan. Liian moneen. Kohtauksien toisintaminen, vuorosanojen ja vertauksien käyttö, nimet ja vaatetus … elokuva kääntyykin itseään vastaan ajautuen melkeinpä pastissiksi ohjaajan ihailemista elokuvista ja unohtaen rakentaa oma identiteettinsä niin vahvana ja originaalina kuin mitä sen käsikirjoituskin on. Eipä silti, kivaahan niitä viittauksia on hakea ja löytää, mutta kyllähän se kieltämättä hajottaa hieman tapahtumien seuraamisen tunnelmaa. Ja vaikka elokuva on miten originaali käsikirjoitukseltaan ja tuore lähestymiseltään, elokuvan juonessa on aika isoja loogisia aukkoja ja ongelmia, jotka uivat vastavirtaan ihan siellä tarinan keskisissä lähtökohdissa ja nalkuttavat olemassa olostaan tavan takaa. Elokuva ei ole tarpeeksi outo – Dario Argentomaisen outo siis – jotta katsoja uskaltaisi lähestyä sitä ilman juonta ja samalla se on juuri sen verran maanläheinen, että juonen ongelmakohtiin ei voi oikein olla kiinnittämättä huomiotakaan.

Yhteenveto

Ilahduttavan kauhistuttava mysteerielokuva, joka antaa hyvää lisävirtaa varsin kuluneisiin ja kauhtuneisiin ideoihin, joita kuluneella vuosituhannella on nähty ydinperhettä ja kotia uhkaavissa toiminta-, jännitys- ja kauhuelokuvissa. Ohjaaja Jordan Peele jättää paljon katsojan oman tulkinnan varaan ja samalla tulee valitettavasti jättäneeksi myös elokuvaan kiusallisia loogisia ongelmia vailla vastausta. Siltikin virkistävä ja omaperäinen tuulahdus erinomaisen hyvin onnistuneilla näyttelijöillä ja sopivaan tahtiin avautuvalla käsikirjoituksella.

7/10.

Anna (2019)

Ohjaus: Luc Besson
Käsikirjoitus: Luc Besson
Tuotantomaa: Yhdysvallat / Ranska
Kieli: englanti, venäjä, ranska
Budjetti: 30 miljoonaa euroa
Arvioitu: tammikuu 2020
Arvioidun version pituus: 119 minuuttia
Ensi-ilta Suomessa: ei valkokangaslevityksessä Suomessa

anna_primaryJohdanto

Anakronismilla tarkoitetaan aikaan tai ajanjaksoon sopimatonta esinettä, vaatetta, ideaa, käytettyä kieltä, kampausta, käsitettä tai ihan mitä tahansa mitä ei kuuluisi olla esitettynä, kun yritetään kuvata tiettyä aikakautta tai hetkeä historiassa. Elävien kuvien historiassa anakronismit ovat olleet olemassa tasan niin kauan kuin mitä on tehty menneisiin ajankohtiin sijoittuvia elokuviakin. Takavuosikymmeninä yleisöjä anakronismit häiritsivät vain harvoin ja silloinkin lähinnä tilanteissa, joissa jokin seikka oli räikeästi vinossa esimerkiksi tunnistetun ja hyväksytyn historiankirjoituksen kanssa. Nykykatsojalle anakronismit ovat yhtä lailla hauskoja metsästettäviä laiskojen tai tietämättömien (eivät ne toki ole toisiaan poissulkevia!) elokuvantekijöiden jäljiltä että ärsyttäviä virheitä, jotka voivat pilata muutoin taitavankin teoksen. Joku katsoja huomaa oitis vaikka Ridley Scottin elokuvan Gladitaattori (2000) alkukohtauksessa miten viljavan vehnäpellon tähkät eivät suinkaan kieli muinoin käytössä olleesta alkuvehnästä vaan ovat modernin jalostuksen tulosta. Jollekin toiselle katsojalle samaisen elokuvan loppupuolella sankarin esittämät ajatukset ”tasavallan paluusta” edustavat modernin ajan käsitysten virheellistä heijastusta varhaisempaan epookkiin; propagandaa suorastaan. Molemmat ovat anakronismeja, mutta vain jälkimmäinen näistä pitää sisällään siemeniä koko elokuvan ajatusmaailman, ideologian ja jopa tarkoitusperien kyseenalaistamiseksi tai vähintäinkin kielii tekijöiden valtaisasta laiskuudesta. Zack Snyderin verisessä epookkitarinassa 300 (2006) puolestaan on puistattavan luotaantyötävää anakronismiä elokuvan yrittäessä vakuuttaa katsojalle, että elokuvan puhdasotsaiset spartalaiset puolustavat länsimaisen sivilisaation kruununkalleutta eli demokratiaa idän valloittajia vastaan. Varsin hyvin dokumentoidusti oikeassa historiankulussa oligarkkien hallitsema Sparta perustui vahvaan luokkajakoon, jossa valtaosa kansasta oli helootteja – valloitettujen alueiden kansalaisia orjuuteen pakotettuina – ja vain pieni eliitti Spartan kansalaisia, jotka pystyivät osoittamaan olevansa kaupunkivaltion aiempien kansalaisten jälkeläisiä. Eliitillä oli aikaa treenata itsensä taistelutikkiin keihäiden ja kilpien kanssa paikallisten kylpylöiden katveisiin rakennetuissa kuntosaleissa, kun orjat kuskasivat pöydät notkumaan simaa ja oliiveja.

Ideologisten anakronismien havainnointi on monin verroin vaativampaa kuin konkreettisten anakronististen kohteiden. Siksi varmaan valtaosalle katsojista kielen, maneerien, uskontokäsitysten, tapakulttuurin, luokkajaottelun tai vaikka tasa-arvon anakronismit tuntuvat menevän läpi hieman turhankin kritiikittä mitä tulee joko oikeaa historiaa ja tiettyä aikakautta myötäileviin fiktiivisiin elokuviin tai jopa elämäkerrallisiin elokuviin. On paljon helpompaa havainnoida, miten Kathryn Bigelown vuoden 2004 aikaan sijoittuvassa elokuvassa Hurt Locker (2008) tyyppi pelaa vasta vuonna 2005 julkaistulla pelikonsolilla vuonna 2006 julkaistua sotapeliä ja miten siinä eräskin hahmo kuvittelee vihulaisen kuvaavan häntä YouTube:en, vaikka koko palvelua ei ollut vielä 2004 edes olemassa.

Juonitiivistelmä

Nuoren naisen, Annan (Sasha Luss), elämä on jo nuorena mennyt kovasti väärille raiteille, kun Neuvostoliiton tiedustelupalvelun KGB:n agentit pikkuisen väkisin pakottavat naisen joukkionsa osaksi. Annaa treenataan kovasti tappajaksi ja pistetään etulinjaan pitkin Eurooppaa pistämään valtion vihollisia kylmäksi. Oikeastaan Anna haluaisi vain olla vapaa kahleista ja elää rauhassa omaa elämäänsä. Sopivan tilaisuuden tullen Anna ei epäröi tarttua mahdollisuuteen toteuttaa tämä unelmansa.

Kommentit

Luc Besson on näemmä yrittänyt tehdä oman aiemman huipputeoksensa uudelleen, mutta halunnut lisätä vauhtia ja ruumiskasaa koheesion hinnalla. Elokuva on kuin Luc Bessonin oman Nikita (1990)[x] -elokuvan tynnyrissä kasvanut peruskoulun kesken jättänyt hulttioserkku; kaikki alkuperäisen hienot nyanssit on heitetty helvakkoon ja yritetty korvata vauhdikkaammilla ja näyttävämmillä tappelukohtauksilla.  Besson ei ole tyytynyt pelkkään uusintafilmatisointiin, vaan on ottanut amalgaamiinsa kosolti aineksia viime vuosien korkean profiilin naistappajaelokuvista Hanna (Joe Wright, 2011), Atomic Blonde (David Leitch, 2017)[x], Peppermint (Pierre Morel, 2018), The Villainess (Byung-gil Jung, 2017)[x], Salt (Philip Noyce, 2010), Sexykiller (Miguel Marti, 2008) ja Red Sparrow (Francis Lawrence, 2018)[x]. Tässä porukassa on kuitenkin aika kova taso eikä Bessonin elokuva yllä lähellekään yhdenkään edellä mainitun vetovoimaa. Sasha Luss pääosassa palkkatappaja Annana on jotakuinkin menettelevä ulkoisilta avuiltaan. Kilpasiskoina tässä kategoriassa on kuitenkin Angelina Jolie, Charlize Theron, Jennifer Garner, Macarena Gómez, Jennifer Lawrence, Saoirse Ronan ja Ok-bin Kim. Luss ei tässä kisassa vaan pärjää. Ongelmana ei niinkään ole näyttelijän fysiikka, vaan hänen uskottavuutensa palkkatappajana, joka ei haluaisi olla palkkatappaja. Naistappajien trendin aallonharjalla on ilmeisesti kiva surffata, sillä siellä saa hämätä ja härnätä tuon tuostakin alisuoriutuvia miehiä, mutta Bessonin teos ei vain vakuuta. Tai oikeastaan edelläkin mainitut kilpailevat elokuvat vetävät kukin omat vetonsa paremmin. Koko trendi mallinukkekokoluokan 45-kiloisista kaiken tekniikasta, asekäsittelystä, lähitaistelusta, tietokoneista ja sumuttamisesta osaavista naistappajista vitivalkoisine nuudelikäsivarsineen kaikkineen on varsin yksioikoisen idioottimainen, mutta selkeästi suuria yleisöjä viehättävä. Trendin taustalla on vakaa feministinen käsitys siitä, että naisen keho pystyy siihen mihin miehenkin, mutta näyttää samalla hyvältä sitä tehdessään. Aikuistenoikeassa maailmassa tietenkin kamppailulajitatameilla naiset ottelevat syystäkin eri kehissä kuin miehet ja kyllähän siitä todellisuudessa aika rumaa jälkeä syntyisi, jos vaikka nyrkkeilyn painoluokista luovuttaisiin ajatuksella, että ei se muutama kilo mitään vaikuta, jos osaa asiansa. Elokuvat ovat tietenkin elokuvia ja viettelevien tappajanaisten esiinmarssi houkuttaa sekä katsojia että nimekkäitä tekijöitä ja eittämättä tämäkin elokuva on varsin viihdyttävä … kunhan elokuvaan suhtautuu vähän sellaisella B-elokuvamaisella ajatusmaailmalla.

Johdannossa tulikin höpöteltyä sitä sun tätä anakronismeista. Tämä elokuva on anakronismien metsästäjille kuin antikvariaatti sarjakuvaharrastajalle: kaikkea löytyy. On valokuvauskalustoa, ideologista lätinää, aseita, autoja, puhelimia, tietokoneita … jopa rakennuksista, sohvista, lampuista, vaatteista ja kampauksista löytyy aikakauteen sopimattomia juttuja. Erityisen hulluksi asian tekee se, että tekijät ovat kuitenkin sinne tänne yrittäneet ripotella aikakauteen sopiviakin juttuja. Anakronismit osuvat kuitenkin niin ikävästi itse elokuvan juonen ytimeen, että ei niitä oikein voi jättää huomioimattakaan, kun tekijät nyt kuitenkin ilmeisen tosissaan haluavat uskotella katsojalle tekevänsä toiminnallista vakoilujännäriä eikä parodiaa muista alan elokuvista. Kamppailukoreografiat (nykypäivän kamppailutekniikoin, muuten!) ovat kuin halpoja kopioita Chad Stahelskin John Wick (2014)[x] -elokuvasta ja muutamastakin kohtauksesta tulee ihan hellyyttävästi mieleen 1970-lukulainen Bud Spencer -päräytys, jossa kimppuun käyvät veikkoset kiltisti kukin odottavat vuoroaan ja jäävät aina mukavan sopuisasti odottamaan suojaukset alhaalla, että milloinka se sankari joutaa tarjota jotakin kipeää tekevää kehon osaa heihin päin. Koreografioiden määrän ja ruumispinon korkeuden huomioiden väkivallan efektit ovat tosin kuitenkin vaatimattomia, niitä on vähän ja haiskahtavat pahasti tietokoneella jälkikäteen tehdyiltä. Ihan tarkkaan ei selviä, mihin 30 miljoonaa euroa Bulgariassa pääosin kuvattuun elokuvaan nyt sitten tarkalleen onkaan saatu menemään, mutta kovin suurelta budjetti tuntuu huomioiden elokuvan kaiken hutiloinnin. Takaumien käyttö elokuvassa on toteutettu poikkeuksellisen ärsyttävästi eikä katsojalle jää oikeastaan koskaan selkeää näkemystä siitä, että milläköhän pirun vuosiluvulla nyt oikein mennään. Anakronismien suhteen vaikka USB-porttia tai korkearesoluutioista värinäytöllistä läppäriä mietittäessä sillä nyt ei suurta väliä tosin ole ollaanko vuodessa 1987 vai 1990. Valtaosin mennään metsään kuitenkin ihan kokonaisilla vuosikymmenillä; näkyypä ”kasariaikaan” unohtunut eräässäkin kohtauksessa kivasti 2010-luvun litteä näyttö.

Yhteenveto

Karkeiden anakronismien villisti ja katkoitta riivaama toiminnallinen hömpötys karahtaa kiville myös muistakin syistä. Kahvinkeittimen tippalukosta läpi henkeä pidättämättäkin valumaan kykenevän heiveröisen hennon tappajaneitokaisen edesottamuksia joudutaan nimittäin kierrättämään lukuisten ärsyttävän heikosti mietittyjen takaumien kautta, jotta elokuvan monet kieroilut voidaan edes auttavasti yrittää selittää. Kaikki on tunnuttu tehdyn yltiöpäisellä kiireellä aivan kuin tekijät maksaisivat mojovaa tuntivuokraa vuokraamistaan paikoista, esineistä ja näyttelijöistä ja kiire välittyy  katsojalle jatkuvana huolimattomuutena ja välinpitämättömyytenä. Helen Mirren on kuitenkin ihan kelvollinen roolissaan paskamaisena KGB:n tätinä. Elokuva soveltunee kevyesti kutkuttavana kertakäyttöisenä toimintaviihteenä nautittavaksi, kunhan ymmärtää kytkeä ennen katsomista ajatteluelimet pois päältä.

4/10.

The Disappearance of Alice Creed (2009)

Ohjaus: J.Blakeson
Käsikirjoitus: J.Blakeson
Tuotantomaa: Iso-Britannia
Kieli: englanti
Budjetti: alle miljoona euroa
Arvioitu: tammikuu 2020
Arvioidun version pituus: 100 minuuttia
Ensi-ilta Suomessa: ei valkokangaslevityksessä Suomessa

thedisappearanceofalicecreed_primaryJohdanto

Tässä ohjaaja J.Blakesonin esikoiselokuvassa on vain kolme näyttelijää (Eddie Marsan, Martin Compston ja Gemma Arterton). Vähälläkin pärjää, jos homma on niin sanotusti hallussa sekä ohjauksen, näyttelijöiden että käsikirjoituksen suhteen. Ennen Blakesonin vuoden 2009 elokuvaa on toki ehditty nähdä jo herkullinen kaarti muutaman näyttelijän jännityselokuvia, joiden ohjaajat ja näyttelijät ovat useimmille elokuvien harrastajille tuttuakin tutumpia nimiä. David Fincherin erinomainen ahtaan paikan tuntoja kanavoiva elokuva The Panic Room (2002) esittelee meille Jodie Fosterin, Kristen Stewartin, Forest Whitakerin, Dwight Yoakamin ja Jared Leton muodostaman viisikon kissa- ja hiirileikissä epäonnisen murtokeikan keskellä. Danny Boylen esikoisteos, huumaavan upea Shallow Grave (1994)[x] kertoilee miten Kerry Foxin, Christopher Ecclestonen ja Evan McGregorin näyttelemän kolmikon itselleen valitseman kimppakämppäilijän kuoleman kanssa kuuluukaan menetellä. William Friedkinin ohjaamassa hyytävän häiritsevässä elokuvassa Bug (2006)[x] tapaamme Ashley Juddin, Michael Shannonin ja Lynn Collinsin viettämässä aikaansa foliolla tiivistetyssä rähjäisessä loukossaan. John Boorman ennakoi omia myöhempiä selviytymiselokuviaan elokuvallaan Hell in the Pacific (1968), jossa Lee Marvinin ja Toshirô Mifunen näyttelemien eri osapuolten sotilaiden olisi pärjättävä yhdessä autiolla saarella. Roman Polanski on asialla elokuvallaan Nóz w wodzie (Knife in the Water, 1962) näyttäessään, että tiiviin näyttelijäkolmikon voi viedä vaikka vesille. Samalla asialla sittemmin tapaamme Nicole Kidmanin, Sam Neillin ja Billy Zanen Philip Noycen jännäriklassikossa Dead Calm (1989)[x]. Rob Reinerin hyytävä Stephen King -filmatisointi Misery (1990) ujuttaa katsojat mukaan James Caanin ja Kathy Batesin vuodetouhuihin. Radha Bharadwajin valitettavan vähän huomiota saaneessa jännärissä Closet Land (1991) Madeleine Stowen ja Alan Rickmanin välinen kissa- ja hiirileikki saa karmivia käänteitä. Eivätkä ne käänteet niin auvoisia ole Joseph L. Mankiewiczin legendaarisessa yllätysjännärissä Sleuth (1972), jossa Michael Cainen ja Laurence Olivierin välillä hieman hiertää tahi samaisen elokuvan odottamattoman onnistuneessa uudelleenvirityksessä, Kenneth Branaghin elokuvassa Sleuth (2007), jossa samaa asetelmaa virittelevät jälleen Michael Caine ja Jude Law. Ingmar Bergmanin jännityselokuvassa Persona (1966) Liv Ullman ja Bibi Andersson viettävät yhteistä aikaa toisen puhuessa ja toisen vaietessa.  Listaa olisi toki helppo jatkaa usein jopa samojen ohjaajien teoksilla, mutta eiköhän tämä riitä tämän arvion pohjustukseksi.

Juonitiivistelmä

Vicin (Eddie Marsan) ja Dannyn (Martin Compston) kuningasideana on kaapata ison pohatan parikymppinen tytär Alice (Gemma Arterton) isojen lunnasrahojen siintäessä rikollisten visioissa. Vic on suunnitellut rikoksen pitkän ajan kuluessa hyvin yksityiskohtaisesti ja pyrkinyt ottamaan huomioon pienimmätkin ongelmakohdat suunnitelman kulussa. Alice kuitenkin onnistuu pilaamaan rikollisten tarkan aikataulun ja hyvän suunnittelun eikä taida Dannylläkään olla ihan kaikki kortit paljastettuina suunnitelman lähtiessä käyntiin.

Kommentit

Ohjaaja Blakesonin esikoinen on epätavallisen tiivis ja kypsä ollakseen esikoiselokuva. Jännityselokuvan käänteet ovat älykkäitä ja odottamattomia eikä elokuvan tulevaa suuntaa ole todellakaan helppoa ennustaa, mikä on useimmissa 2000-luvun jännäreissä vähän turhankin usein niin sanottu helmasynti. Itse asiassa ohjaaja on upottanut käsikirjoitukseensa ison nipun mukavasti ärsyttäviä palasia, jotka hienovaraisesti ensin asettavat katsojalle tiettyjä kuviteltuja odotuksia tulevasta ja sen jälkeen hieman myöhemmässä vaiheessa kääntävät suuntaa ihan muualle. Nämä koukut eivät ole kuitenkaan epäloogisia eikä niitä ole liiaksi. Elokuvassa on lisäksi suuri joukko kohtauksia, eleitä ja vuorosanoja, jotka saavat merkityksiä vasta elokuvan kulkiessa kohti loppuaan, joka seikka on epätavallista muutoin varsin kylmäävässä ja brutaalissakin juonenkulussa. Tylytyksen vastapainona ohjaajan oman käsikirjoituksen hienovaraisuudet pääsevät oikeuksiinsa ja luovat moitteetta sykkivän kudelman, jonka päälle näyttelijöiden on mukava laskea omat munansa. Kolmen koplan – Gemma Artertonin, Eddie Marsanin ja Martin Compstonin – joukosta Eddie Marsan vetää pisimmän korren ja Marsan tekee sinällään epämiellyttäväksi alussa maalatun kylmäverisen rikollisen roolissa verrattoman upeaa työtä. Gemma Artertonin roolihahmo saa uusia ulottuvuuksia vasta tarinan edetessä pidemmälle, mutta Arterton hoitaa kyllä moitteetta kidnapatun nuoren naisen epätoivon ja pelon kohtaukset. Martin Compstonin huulilta valheet seuraavat toisiaan niin vakuuttavasti, että liekö näyttelijä itsekään tiennyt milloin hahmonsa oli määrä puhua totta ja milloin potaskaa. Ääniraita on elokuvassa minimaalinen, jopa olematon. Ohjaaja keskittyy mieluummin siihen, että näyttelijöiden tuottamat äänet ovat etualalla koko elokuvan ajan. Erityisesti Gemma Artertonin Alice-hahmon ahdingon voi tuntea luuytimissään kidnappauksen aikana, vaikka mistään Scream Queen -tyyppisestä näyttelijästä ei kysymys olekaan.

Elokuva kulkee koko kestonsa jouhevasti ja luontevasti. Notkahduksia tai uinahtamisia ei ole ollenkaan ja useimmat elokuvan lukuisista käänteistä tulevat juuri oikein ajoitettuina ja tikahduttavan onnistuneesti. Siltikin osa käänteistä jää lopulta hieman vaisuiksi, jokunen jopa hivenen epäuskottavaksi ja parikin vaille lopputulemaa. Vieläkin jämäkämpi käsikirjoituksen tiivistäminen olisi ehkä ollut paikallaan, sillä elokuvassa on niin vähän yksityiskohtia mihin tarttua, että pienen pienetkin epäkohdat ajautuvat näkyviin toisin kuin vaikkapa jossakin Michael Bayn efektihumputuksessa. Valtaosa elokuvan tenhosta sukeutuu kuitenkin siitä samasta mistä aikanaan toinen debyyttiteos, Danny Boylen elokuva Shallow Grave (1994), tenhonsakin ammensi. Nimittäin päähahmojen varsin teräväksi hiotusta ja oikein ajoitetusta dialogista näiden kunkin rakentaessa itselleen uusia asetelmia juonittelun kuluessa. Katsojalle on kuitenkin hyvin selvää, että koko elokuva rakentuu tavalla tai toisella sen varaan, että ihan kaikki ei menekään rikollisten kuvittelemalla tavalla. Hienoa on se, että käsikirjoitus ei ohjasta tarinaa vain odotettujen tylsien patenttiratkaisujen viidakon läpi vaan käyttää asetelmaa ja odotusarvoja ovelasti hyväkseen.

Yhteenveto

Erittäin taitavasti kudottu, näytelty ja ohjattu pienen budjetin tiivistunnelmainen brittijännäri yllättää liikkuessaan varsin häijyjen käännösten katveissa vain kolmen näyttelijän ja hyvin rajoitettujen kuvauspaikkojen voimin. Ohjaaja J.Blakesonin debyytti antaa luvan odottaa hyvää ohjaajan tulevaisuudelta. Brittijännärin tehokkuus pyylee viimeisilleen viritetyn käsinkosketeltavan kiristyvässä tunnelmassa, joka ei herpaannu elokuvan 100-minuuttisessa kestossa yhtään ainukaista kertaa.

8/10.

The Frozen Dead (1966)

Ohjaus: Herbert J.Leder
Käsikirjoitus: Herbert J.Leder
Tuotantomaa: Iso-Britannia
Kieli: englanti
Budjetti: olematon
Arvioitu: talvi 2011
Arvioidun version pituus: 95 minuuttia
Ensi-ilta Suomessa: ei tietoa

Johdantofrozendead_primary

Aah. Hullut tiedemiehet! Siinäpä herkullinen lähtökohta elokuvalle kuin elokuvalle! Hullujen tiedemiesten mitä mielikuvituksellisimpia temppuja on nähty elävissä kuvissa säännöllisesti vuosikymmenien kuluessa ja teema on vakioitunut yhdeksi kestosuosikiksi etupäässä tieteiselokuvien ja kauhuelokuvien saralla. Näin oli myös 1960-luvulla, jolloin tämäkin Herbert J.Lederin varsin posketon natsizombien herättelyelokuva The Frozen Dead istui ihan muitta mutkitta vastaavien hulluja tiedemiehiä käsittelevien elokuvien joukkoon. Georges Franjunin elokuvassa Les yeux sans visage (Eyes Without a Face, 1960)[x] käsitellään plastiikkakirurgin edesottamuksia miehen hankkiessa epäeettisin keinoin vahingoittuneelle tyttärelleen uusia kasvoja. Giorgio Ferronin häiriintyneessä elokuvassa Il mulino delle donne di pietra (Mill of the Stone Women, 1960) kidnapatuista naisista valutetaan veret sairaan tyttären hyväksi ja uhreista muovataan taidetta. Sidney J. Furien lähes unholaan vaipuneessa pikkutuotannossa Doctor Blood’s Coffin (1961) ollaankin jo lähempänä resurrektiobisnestä, kun tohtori Peter Blood (Kieron Moore) tekee elävien kuolevien tutkimusta. Sidney J. Furie oli asialla samana vuonna myös elokuvallaan The Snake Woman (1961), jossa lääkäri yrittää korjata mieleltään sairaan vaimonsa käärmemyrkyllä odottamattomin seurauksin. Lähelle Herbert J.Lederin elokuvan aihepiiriä mennään Joseph Greenin elokuvalla The Brain That Wouldn’t Die (1962), jossa hullu tiedemies pitää onnettomuudessa kehonsa menettäneen tyttöystävänsä pään keinotekoisesti hengissä ja lähtee metsästämään uutta sopivaa kehoa. Riccardo Freda taiteilee kulttiklassikossaan L’orribile segreto del Dr. Hichcock (The Horrible Secret of Dr. Hichcock, 1964) tarinaa murhanhimoisesta nekrofiilistä lääkäristä, jonka uusi vaimo joutuu kohtaamaan edellisen; kuolleeksi luulemansa. Jaime Salvadorin Jekyll&Hyde -variaatioelokuvassa Pacto diabólico (1969) etsiskellään ikuisen nuoruuden seerumia murhaamalla naisia näiden silmien verkkokalvojen vuoksi. Vernon Sewellin elokuvassa The Blood Beast Terror (1968) pähkähullu genetiikan tutkija konstruoi naisen, joka voi muuttua vertaimeväksi tappajakiitäjäksi! Peter Cushing oli siinä pääosassa, kuten myös Robert Hartford-Davisin hurjassa elokuvassa Corruption (1968), jossa kirurgi saa selville, että murhaamiensa naisten eritteillä hän pystyy aina hetkeksi palauttamaan onnettomuudessa arpeutuneen tyttärensä kauneuden. Terence Fisherin nimen voisi mainita monenkin elokuvan voimin, mutta eiköhän kommentti elokuvasta Frankenstein Created Woman (1967) riitä; tohtori Frankenstein palauttaa henkiin itsemurhan tehneen nuoren naisen, mutta ensin toki vaihdettuaan naisen sielun tämän aiemmin teloitetun miesystävän sieluun …

Eiköhän tästä lyhyestä johdannosta käy aika selväksi, että ainakaan mielikuvituksen puutteesta ei hullu tiedemies -teeman elokuvia tarvinnut 1960-luvullakaan syyttää!

Juonitiivistelmä

Kryogeniikan kehittäneet natsit pakastivat sen kuulun ison sodan sotimisen päätteeksi joukon uskollista puoluejohtoaan ja eliittiään kunnianhimoisen suunnitelman kera. 20 vuoden ajan Lontooseen muuttanut kuulu natsien kirurgi tohtori Norberg (Dana Andrews) jatkaa kartanonsa salaisessa kellarilaboratoriossa (kuinkas muutenkaan!) kokeita, joilla pakastetut natsit on tarkoitus herättää takaisin tallaamaan maita ja mantuja ja näin nostattaa Kolmas Valtakunta uuteen loistoonsa. Norbergin kartanolla alkaa kuhina: korkeaa puoluejohtoa pukkaa paikalle todistamaan pakastetun natsisotilaan herättämistä, mutta samoihin aikoihin kartanolle ilmaantuu myös Norbergin yhdysvaltalainen irtojäsenien elossapitoon erikoistunut kirurgikollega ja tohtorin lääketiedettä opiskeleva veljentytär ystävättärineen. Miten kaikki salaisuudet oikein enää pysyvätkään salaisuuksina semminkin kun kellareissa vaeltaa mielisairaina ihmisraunioina myös epäonnistuneiden resurrektiokokeiden aiemmat tapaukset?

Kommentit

Vaikka tämä Herbert J.Lederin ohjaama tieteiskauhuelokuva sivuaa viistosti natsizombie– elokuvien alalajityyppiä, on se kuitenkin huomattavasti selvemmin jatkumoa lukuisille Frankenstein-tarinoille kuin zombie-elokuville yleensä. Elokuva etenee harmittavaisen pökkelömäisesti ja jää liian usein junnaamaan paikoilleen turhien joutavuuksien kanssa. Elokuvaan on ängetty kymmenkunta toisiinsa lomittuvaa juonikudosta ja hieman säälittävästi Leder ei pysty ollenkaan keskittymään juuri tämän tarinan kannalta olennaisiin kehityshaaroihin. Kerronnan punaisen langan puuttuminen heijastuu liiallisena tarinoinnin monimutkaisuutena, joka ei realisoidu kunnolla ja samalla kiusallisesti vesittää yhtenäisen kauhua tavoittelevan tunnelman kehittymisen. Jatkuva turhanpäiväinen pulina rikkoo hyvin nopeasti kaiken sen orastavan tunnelman, joka muutoin syntyisi. Paikoin kyllä elokuvan kohtaukset nousevat mieliinpainuviksi häiriintyneisyydellään, mutta sitten taas vajotaan tunneskaalan toiseen päähän tylsistymään mitättömien turhuuksien taakan alle. Brittiläisen pikkutuotannon puitteet jäävät kirkkaasti aikansa johtavan kilpailevan brittistudion Hammerin tuotantojen varjoon ja samassa vertailussa myös halpiksen tuotantoarvojen räikeä surkeus korostuu – surullisen hilpeänä esimerkkinä erään tiedelaitteen nupin vääntäminen irrottaa ilmeisesti nupin vastakappaleen, jonka lattialle tipahtamisen ja pomppimisen aiheuttama ääni kaikuu ääniraidalla iloisena kolinana. Näyttelijöiden pokka kuitenkin pitää. Mitään muuta erityistä hyvää näyttelijöistä nyt ei sitten voikaan sanoa, vaikka joukossa on mukana kokeneitakin valkokangaskettuja.

Ottaen huomioon elokuvan juonen sisältämät huikean poskettomat tieteishulinat lasipullossa itsekseen elävistä sisäelimistä lähtien kuuluisaan käsiseinään, elokuva ei koskaan räjähdä aivan komedialliseksi ilotulitukseksi. Päinvastoin sen yleisilme on oudon vakaa, depressiivinen ja suorastaan matalaotsainen, joka seikka juontuu epäilemättä siitä, että elokuvan kuvaus ja ohjaus on staattista ja jäykkää. Tästä ristiriidasta kuoriutuu kuitenkin herkullisesti häiriintyneitä visioita, joiden taustalla kytee hyvin häijyjä ja kylmiä konseptuaalisia näkymiä. Erityisen hyvänä esimerkkinä tästä on syyttömän ja viattoman tytön julma murha. Murhan varaan koko elokuvan loppuosa rakentuu, sillä sekopäiset tohtoriystävämme irrottavat pään ja pitävät sen elossa tutkimustarkoituksiinsa. Ja jotta tutkiminen olisi helpompaa, pitääpi päälaelta leikata kallo pois ja korvata se läpinäkyvällä muovikuvulla. Viattoman tytön ahdistuksen kuvaus saavuttaa sellaiset mittasuhteet, että elokuvan taustalla vaaniva häijyys rinnastuu hyvinkin uuden vuosituhannen ns. kidutuspornon trendiin ainakin käsitteellisellä tasolla, vaikkei toki veren ja läträyksen määrällä mitaten.

Yhteenveto

Natsizombie-elokuvien hyväksi kaveriksi naamioituva tieteiskauhu on olemassaolonsa selvästi kuitenkin velkaa 1950-luvun kauhusarjakuvien tieteiskauhutarinoille eikä edes yritä pysyä kärryillä 1960-luvun lopun trendeistä kauhuelokuvissa. Henkiinherättämistouhustelu on luonnollisestikin ohjaaja James Whalen Frankenstein (1931) -elokuvan ja sen kaikkien seuraajien innoittamaa, mutta poistaa tieten elämän ja kuoleman yhtälöstä inhimillisen elementin ja korvaa sen kylmäkiskoisten murhanhimoisten natsien kovalla määrätietoisuudella. Mitä ikävämpää voisi ollakaan kuin natsizombie? Elokuva heijaa itsensä lopulta elossa pidettävän irtopään ympärillä tapahtuvien yliluonnollisten tapahtumien viidakkoon, joka ei oikein hyvin istu elokuvan alkupuolen totisempaan herättelybisnekseen. Kidutuksen, mielisairaiden henkiinherätettyjen, murhaamisen, sätkivien irtoraajojen, hullujen tiedemiesten ja telepaattisesti operoivan irtopään kaaoksesta kuoriutuu esiin todella häiritseviä kohtauksia, mutta elokuvan yleinen sekaisuus ja pitkäveteisyys tekevät sille jatkuvasti pahaa hallaa. Herbert J.Leder tyytyy vain esittelemään sekopäisen tarinan filmillä ja jättää tieteiskauhutarinoinnin rivienvälit suosiolla kyvykkäämpien tekijöiden täytettäviksi.

5/10.

Sennentuntschi (2010)

Ohjaus: Michael Steiner
Käsikirjoitus: Stefanie Japp, Michael Steiner, Michael Sauter
Tuotantomaa: Sveitsi
Kieli: sveitsinsaksa
Budjetti: vähäinen
Arvioitu: syksy 2019
Arvioidun version pituus: 115 minuuttia
Ensi-ilta Suomessa: ei valkokangaslevityksessä Suomessa

Johdanto

sennentuntschi_primary

Roolittaminen on jännää. Toisinaan elokuvissa törmää roolituksiin, jotka tuntuvat osuvan kaikin puolin täydellisesti esitettyyn hahmoon elokuvassa kuvatulla tyylillä. Outojen ja epätavallisten naisroolien kohdalla Michael Steinerin Sennentuntschi -elokuvan pääroolin mystisenä Sennentuntschina erinomaisen taitavasti vetävä ranskalainen näyttelijätär Roxane Mesquida on niin huikea osuma roolissaan, että se saa väkisinkin miettimään muita osuvia omituisia naisrooleja muista jännitys-, tieteis- ja kauhuelokuvista. Roger Donaldson elokuvassa Species (1995)[x] ja Peter Medak elokuvassa Species II (1998)[x] löysivät Natasha Henstridgestä vakuuttavan ja vaikuttavan sensuellin tappokoneen Silin. Ranskatar Delphine Chanéacin häkellyttävä rooli vastuuttomien geenitutkijoiden konstruoimana Dren-otuksena Vincenzo Natalin elokuvassa Splice (2009)[x] on melkeinpä omituisten naisotusten kerhon keulakuva. Ron Howardin herttaisen elokuvan Splash! (1984) pääroolin merenneitona herkän uppoutuneesti aikanaan paketoi Daryl Hannah. Luc Bessonin elokuvan The Fifth Element (1997) Milla Jovovichin näyttelemä hahmo Leeloo kuuluukin jo populaarikulttuurin ikoneihin. James Cameronin elokuvan Avatar (2009) tärkeän Neytiri-hahmon roolin sai hoidettavakseen Zoë Saldana, mutta tässä toki lopputulos on enää vain osittain näyttelijän erinomaisuutta ja enimmälti tietokone-efektejä. Outous(kin) on tietenkin enimmäkseen katsojan silmässä ja kaikki outous ei luonnollisesti ole fyysistä. Isabella Adjani Annana ja Heleninä Andrzej Zulawskin hyytävässä elokuvassa Possession (1981) puistattaa herkullisuudellaan yhä edelleen kuten tekee myös Sissy Spacek Carrien hahmossa Brian De Palman elokuvassa Carrie (1976) ja tietenkin Linda Blair Reganina William Friedkinin mahtavassa elokuvassa The Exorcist (1973). Samaten yhä edelleen varsin vaikuttava on Catherine Deneuve Roman Polanskin elokuvassa Repulsion (1965). Mia Goth Hannahin roolissa Gore Verbinskin elokuvassa A Cure for Wellness (2016)[x] jää uniin outoudellaan. Macarena Gomezin isot korostetut silmät Juanfer Andrésin ja Esteban Roelin elokuvassa Musarañas (2014) ei häviä yhtään outoudessaan. Mario Bavan klassisessa noitatarinassa La maschera del demonio (Black Sunday, 1960) Barbara Steelen outoutta prinsessa Vajdana on vaikea kiistää puolen vuosisadankaan jälkeen. Eikä etenkään Edith Scobin roolia Christianena Georges Franjun mestariteoksessa Les yeux sans visage (Eyes Without a Face, 1960)[x]. Kaikkia tässä esimerkinomaisesti mainittuja muutamia elokuvia näyttelijöineen yhdistää siis tosiaan se, miten hienosti niiden tekijät ovat onnistuneet roolittamaan sopivan näyttelijättären fyysisesti tai psyykkisesti erityislaatuiseen ja outoon naishahmoon.

Juonitiivistelmä

Sveitsin vuoristossa 1975 pientä vuohitilaa eristyksissä pyörittävät Erwin (Andrea Zogg) ja Albert (Joel Basman)  saavat tilalleen sovitusti apumieheksi Martinin (Carlos Leal), joka pakenee eräseudulle kaupungin tunkkaisuudesta. Eräänä absintin vahvistamana yönä päihtynyt kolmikko askartelee vanhan vuoristolegendan mukaisen nuoren naisen rungon oljista, vaatteista ja harjasta vanhan Erwinin samalla kertoessa vanhan legendan, jonka mukaan näin koottu ”teos” muuttuu nuoreksi naiseksi, jota voi käskyttää mielensä mukaan. Legendan mukaan kuitenkin nainen ennemmin tai myöhemmin kostaa luojilleen. Miesten hämmästys on suuri, kun seuraavana krapulaisena aamuna miehet löytävät mökkinsä nurkasta mykän, aran nuoren naisen (Roxane Mesquida) kyhjöttämästä. Voisiko nainen todellakin olla ikivanhan legendan ruumiillistuma?

Kommentit

Vanhojen kauhulegendojen ja saagojen saattaminen elokuvalliseen muotoon ei ole toki uusi keksintö. Kuitenkaan keskisen Euroopan tuhansien vuosien asutuksen aikana syntyneitä legendoja ei ruuhkaksi asti ole elokuvissa nähty – valtaosa legendojen herättämisistä lienee kotoisin joko Japanin, Pohjois-Euroopan, Väli-Amerikan tai Pohjois-Amerikan seuduilta. Itse asiassa eteläisen ja keskisen Euroopan legendoja on käsitelty useimmiten muualla tehdyissä tarinoissa. Michael Steinerin elokuvan taustalla oleva legenda (ja sen monet variaatiot hieman laajemmallakin alueella aina Liechtensteiniin asti) on muiden kaltaistensa kanssa syntynyt vuosisatojen saatossa korkeiden rinteiden ja syvien laaksojen eristyksissä olevien kylien taikauskoisten asukkaiden mielissä eikä katolinen kirkko kyennyt hävittämään niistä ihan kaikkia. Legendan taustalla lienee jokin vanhempi antiikin ajan tarinoista, joka on ajan saatossa muuttunut paikalliseksi versioksi; näinhän varsin monien myyttisten tarujen juuret ovat löytyneet. Ihan ensimmäistä kertaa tätä legendaa ei filmille ole laitettu. Aikaisempi filmatisointi on saksalaisten käsialaa; George Tresslerin pienimuotoinen elokuva Sukkubus – den Teufel im Leib (1989). Sillä ei tosin Steinerin elokuvan kanssa ole muuta yhteistä kuin pohjalla oleva tarina.

Sveitsiläisen ohjaaja Steinerin käsissä tuntuu olevan tiettyä rehellistä kypsyyttä monipuolisen kauhutrillerin aineksia seuratessa. Lähinnä Sveitsissä muuta kuin kauhua ohjannut Steiner näyttää kuitenkin sekä ymmärtävän lajityypin toimivia mekanismeja että kiertävän tyypillisiä ylikäytettyjä kliseitä. Elokuva rakentuu kliimaksiinsa useammassa eri aikatasossa, joka rakenne vain aniharvoin pysyy tarpeeksi selkeänä toimiakseen. Ongelmattomaksi ei tämä ratkaisu tälläkään kertaa jää, mutta ainakin Steiner onnistuu karttamaan ilmeisimmät loogiset sudenkuopat tarinansa kerronnassa ja juonen kulussa. Elokuva keskittyy tietenkin Roxane Mesquidan näyttelemän hahmon mysteerin ympärille, mutta ehkä jopa tarpeetta tuo mukaan liityntäpintaa tähän päivään ja esittelee juonen ytimen ympärille kokonaisen joukon sivuosahahmoja. Tiivistämällä väkimäärää ja keskittämällä kerronnan vain keskeisten hahmojen ympärille elokuvasta olisi voinut tulla vieläkin piinaavampi. Nyt sen kauhutunnelman rakentuminen hieman häiriintyy monien hahmojen leikatessa omia siivujaan elokuvasta, mutta toki ohjaaja pyrkii tällä viestittämään legendan ulottavan vaikutuspiirinsä katsojien lisäksi kokonaiseen taikauskoiseen kyläyhteisöön sen kaikkine jäsenineen.

Parituntiseksi elokuvaksi se kulkee vaivattomasti tapahtumiensa läpi ja kerronta soljuu näennäisen mutkattomasti rankemman materiaalin, hahmojen kehittämisen, kyläpoliisin tutkinnan ja kyläläisten lynkkausmielialan vuorotellessa. Elokuva ei sorru pikaisiin säikyttelyihin tai komediallisiin väliepisodeihin vaan kehittää määrätietoisen väkevästi piinaavaa tunnelmaa kylmäävään loppuunsa. Näyttelijät hoitavat roolinsa miten kuten kohtuullisesti, mutta Roxane Mesquida nimihenkilö Sennentuntschina kruunaa erinomaisuudellaan elokuvan varsin oivaksi kokonaisuudeksi.

Yhteenveto

Väkevästi realisoitu filmatisointi vanhasta Alppien alueen kauhulegendasta päihittää mennen tullen useimmat suurenkin budjetin vastinkappaleet, joissa vanhoja legendoja riipaistaan elokuvalliseen ilmiasuun. Sennentuntschi rakentuu hieman hankalahkosti epäkronologisesti limittyvin liuskoin, mutta ei lopulta kuitenkaan jätä kylmäksi itsetarkoituksellisuudella tai tekotaiteellisuudella. Tekijät jättävät monia juttuja mukavasti katsojankin mietiskeltäväksi eivätkä edes halua tarjoilla valmiiksi pureskeltua ja helposti nielaistavaa kauhueinestä. Elokuva kasvaa ja kehittyy kuin hyvä viini. Kauhutrillerin teemat ja ilmiasu ovat sieltä skaalan rankemmasta päästä sortumatta kuitenkaan aivan valtaviin ylilyönteihin, joten elokuva saattaa sopia paatuneiden kauhuelokuvakarhujen vähemmän paatuneille seuralaisillekin tietyin varauksin.

7/10.

 

Triple Threat (2019)

Ohjaus: Jesse V. Johnson
Käsikirjoitus: Joey O’Bryan
Tuotantomaa: Thaimaa, Kiina, Yhdysvallat
Kieli: thai, englanti, mandariinikiina
Arvioidun version pituus: 96 minuuttia
Arivoitu: syksy 2019
Ensi-ilta Suomessa: ei valkokangasensi-iltaa Suomessa
Budjetti: noin 10 miljoonaa USD

Johdanto

triplethreat_primary

Ensemble cast -termiä käytetään englannin kielessä sellaisille elokuville, joiden näyttelijäkaartiin on koottu yhteen kokonainen joukkio joko tähtinäyttelijöitä yleisesti tai tärkeitä näyttelijöitä lajityypin sisältä. Ihan selkeää suomennosta ei oikeastaan ole, mutta käytettäköön tässä yhteydessä jatkossa termiä tähtikooste. Erityisesti rikos- ja toimintaelokuvien kohdalla kuluvan vuosituhannen tärkeimpiin tähtikooste -elokuviin voi lukea suoranaisen itseoikeutetusti tukun rikollisryhmien keikkoja käsitteleviä elokuvia. Useimmiten veijarikomedioiden ja toimintajännärien välimaastossa keikkuvat keikkaelokuvat ovatkin jo konseptiensa vuoksi otollista maaperää keräämään yhteen tähtikimaran. Guy Ritchien Snatch (2000), F. Gary Grayn uusintafilmatisointi elokuvasta The Italian Job (2003), Steven Soderberghin uusintafilmatisointi elokuvasta Ocean’s Eleven (2001), Soderberghin Ocean’ Twelve (2004), Soderberghin Ocean’s Thirteen (2007) ja rimanalittaja Gary Rossin Ocean’s Eight (2018) antavat hyvää kuvaa muun muassa siitä, miten isoja hittejä tähtikooste-elokuvat voivat olla. Supersankarielokuvien puolella taas Christopher Nolanin tähtikooste-elokuva The Dark Knight (2008) oli merkittävä uranuurtaja, eikä aikaakaan, kun Marvel-universumin elokuvissa nähtiin samaa: Josh Whedonin The Avengers (2012), Josh Whedonin Avengers: Age of Ultron (2015), Russon veljesten Avengers: Infinity War (2018) sekä Russojen Avengers: Endgame (2019). Öljynkatkuisen toiminnan puolelta Fast & Furious -elokuvasarjan alkupäätä on vaikea ottaa mukaan, mutta koko loppupää onkin sitten ehtaa tähtikooste-elokuvaa: Justin Linin Fast Five (2011), Justin Linin Fast & Furious 6 (2013), James Wanin Furious Seven (2015), F. Gary Grayn The Fate of the Furious (2017) sekä David Leitchin Fast & Furious Presents: Hobbs & Shaw (2019). Vielä väkivaltaisemman – jopa itsetarkoituksellisen machomaisen – mausteen tähtikooste-elokuviin tuovat esimerkiksi Sylvester Stallonen The Expendables (2010), Simon Westin The Expendables 2 (2012), Patrick Hughesin The Expendables 3 (2014),  Robert Rodriquezin Machete (2010), Robert Rodriquezin Sin City: A Dame to Kill For (2014) ja Quentin Tarantinon The Hateful Eight (2015)[x]. Mutta räväkän toiminnan alalajityypin, taistelulajielokuvan, kohdalla tähtikooste-elokuvia on kovin, kovin niukasti. Tilannetta korjaamassa on tässä Jesse V. Johnson, jonka Triple Threat -elokuvan päätähtien kimara on päätähuimaavan vaikuttava ainakin mikäli katsojalla nyt on vähääkään kokemusta lajityypistä. Iko Uwais, Tony Jaa, Tiger Chen, Michael Jai White, JeeJa Yanin, Michael Bisping, Scott Adkins ja Celina Jade samassa elokuvassa? Kyllä vain!

Juonitiivistelmä

Kiinalaisen miljärdöörin perijätär Xian (Celina Jade) julinen ulostulo rahoittaa huomattavalla summalla paikallisten vaikutusvaltaisten rikollissyndikaattien kaataminen saa aikaan paljon kuhinaa monissa piireissä. Perijättären perään lähtee joukko palkkasotureita, joita johtaa Collins (Scott Adkins) uskollisina kätyreinään Devereaux (Michael Jai White), Mook (JeeJa Yanin) ja Joey (Michael Bisping). Näitä estämään ja perijätärtä suojelemaan päätyy lopulta monen mutkan ja käänten kautta epätodennäköinen kolmikko Payu (Tony Jaa), Long Fei (Tiger Chen) ja Jaka (Iko Uwais). Seuraa mätkintää. Paljon.

Kommentit

Kun elokuvaan on kerrankin saatu kasattua näinkin raskaan sarjan nimekkäitä tähtiä ja tähtösiä kokonaisen kottikärryllisen verran, sopii katsojan odottaa, että väelle keksitään paljon hyvää puuhasteltavaa katsojain ihasteltavaksi ja mielellään vielä sujuvan ja jännittävän juonen merkeissä. Tällaista odotusta ei tämän elokuvan kohdalla kuitenkaan palkita; matto rykäistään tylynpuoleisesti alta pois jo alkumetreillä ja oikeaa koukkua tarjoillaan palleaan läpi elokuvan keston. Nimittäin ohjaaja Jesse V. Johnson on täysin totaalisen hukassa siinä miten näitä tähtiä oikein käyttäisi, kun ne on kerran yhteen saatu koottua. Periaatteessa yksinkertaiseen kostojuoneen tungetaan ja ängetään väen väkisin mitä kaikkea kummallista kikkakuutosta ja poskettoman epäuskottavaa käännettä, että lopulta koko elokuvan rakenne ja eteneminen puuroutuu sekoittuen epämääräiseksi mössöksi arveluttavia tekosyitä laittaa starat pätkimään toisiaan käkättimen suuntaan. Ei se nyt totta vieköön olekaan mitään suurta ihmetystä aiheuttavaa, että taistelulajielokuvassa pääpainopiste onkin kamppailulla. Se vaan kismittää ja kiukuttaa, että hienoja mahdollisuuksia koko lajityypin keskeiseksi merkkipaaluksi hukataan tyystin surkeilla virityksillä, joita elävien kuvien ihmeellisessä maailmassa yleensä kutsutaan kuvaukseksi, juonen kehittelyksi, käsikirjoitukseksi, ääniraidan suunnitteluksi ja jouhevaksi kerronnaksi. Oikeastaan jopa teknisenä suoritteena elokuva vajoaa melko vaatimattomaksi tekeleeksi ottaen huomioon sen kaakkois-aasialaiseksi taistelulajielokuvaksi epätavallisen mittavan kymppimiltsin budjetin. Lieneeköhän kuitenkin sittenkin ollut niin, että tämän kaartin palkkaaminen on vienyt niin paljon riihikuivaa, että tarpeeksi pätäkkää ei ole jäänyt tekniseen suunnitteluun tahi koko potaskaa kertaalleen läpi luetuttamiseen jollain kriittisillä silmillä.

Kaiken tämän armottoman kritiikin jälkeen lienee jo selvää, että parasta antia elokuvassa ovat sen tähtien turpakäräjöinti, jota mätkettä suoritetaan aina epämääräisten juonikuvioiden kytkiessä tyyppejä vastakkain. Sitä vartenhan nämä ukkelit ja mimmit on tosiallisesti yhteen saatettukin, eikö vain? Mitään varsinaisesti erityisen mieleenpainuvaa uutta ja ihmeellistä ei kuitenkaan tälläkään saralla ole tarjolla. Koreografiat ovat kyllä näyttäviä, mutta siltikin menettelevän rutiiniluonteisia ja varsin monasti jopa kylmän staattisia. Asiaa ei edesauta täysin jonninjoutava geneerinen räpellys, jota ääniraidaksi nimitetään. Esiintyvien tahojen taidot huomioiden tulos on parhaimmillaankin vain ihan ok. Ohjaaja Johnson ei vaan osaa taikoa tästä porukasta ulos tarpeeksi väkevää taistelulajimagiaa. Pääosin ohjaaja ei toki edes paneude tähtiensä luontaisiin vahvuuksiin, josta jää ikävästi sellainen voi voi, kun taitavampi ohjaaja olisi ollut puikoissa –tyyppinen jälkimaku. Se kuuluisa hukatun potentiaalin maku siis tässäkin kutittelee elokuvannälkäisten herkkiä aisteja. Erityisen turhalta ja pahanmakuiselta markkinointikalastamiselta – kuten Jet Li:n rooli Sylvester Stallonen elokuvassa The Expendables 3 (2014) – tuntuu taitavalle akrobaatille ja potkulajien taitajalle JeeJa Yaninille sujautettu vähäinen ja liki näkymätön rooli elokuvassa. Elokuvan lopetus on lopulta kuitenkin vaikuttava kokonaisuus – parikymmentä minuuttia korkeaoktaanista non-stop mätkintää. Siltikin loppukohtauksen miljööstä, valaistuksesta, asetelmasta ja tunnelmasta tulee hakematta mieleen täysin ylivertainen John Woon elokuvan The Killer (1989)[x] loppukohtaus. Yhtymäkohtia on sen verran monia, että tuskinpa sattumasta on kysymys. Tosin kyyhkyjä ei tässä ole. Eikä kirkkoa.

Yhteenveto

Monipuolisen kamppailulajien tähtikaartin yhteensovittaminen osaksi samaa elokuvaa ei varmasti ole ollut mikään helpoimmista helpoin (eikä halpa) askare. Sääli vain, että tässä elokuvassa kokoon saadulle jengille ei ole keksitty tarpeeksi mielekästä puuhasteltavaa muuhun kuin sinällään ihan kelvolliseen kamppailulajimätkeeseen. Mitään varsinaista tiivistyvää jännitettä tai järkevää suuntaa ei elokuvassa ole ja teknisestikin mennään hyvin vaatimattomilla tasoilla. Mihinkään erityisen taidokkaisiin tai hengen salpaaviin koreografioihin ei ylletä, mutta kyllä tämä nyt ihan viihdyttävää kertakatsottavaa on. Tosin surkean juoniviritelmän ansiosta kohderyhmänä ovat kokolailla vain taistelulajielokuvista kiinnostuneet katsojat.

4/10.

 

Ready or Not (2019)

Ohjaus: Tyler Gillett, Matt Bettinelli-Olpin
Käsikirjoitus: Guy Busick, R.Christopher Murphy
Tuotantomaa: Yhdysvallat
Ensi-ilta Suomessa: 23.8.2019
Budjetti: noin 6 miljoonaa USD
Kieli: englanti
Arvioitu: syksy 2019
Arvioidun version pituus: 95 minuuttia

readyornot_primaryJohdanto

Rikkaat ovat omituisia. Sikarikkaat puolestaan ovat omituisia, hulluja ja voivat tehdä ihan mitä haluavat. Rikkaiden eksentrikoiden, outojen sukujen tai ihan tavallisten rikkaiden ihmisten erivapauksiin on elokuvien ihmeellisessä maailmassa puututtu tuon tuostakin ja varsin tavallista näissä skenaarioissa on se, että rikkailla ei ole puhtaita jauhoja pusseissaan. Pelkästään 2010-luvulla yhteiskunnallisesti huolestuttavaa ns. 1% juopaa (rikkain 1% omistaa 90% kaikesta varallisuudesta) on käsitelty varsin terävällä otteella useissakin isoissa elokuvatuotannoissa. Jordan Peelen tuore mestarillinen esikoisteos Get Out (2017) käsittelee varsin paljon samanlaisia teemoja ja sijoittuukin vielä sikarikkaan suvun perhekartanolle. Adam Wingardin kylmäävässä slasherissä You’re Next (2011)[x] sikarikkaan suvun kartanolle kokoontuvan suvun välienselvittely nousee hiukset nostattaviin sfääreihin. Koko Purge -elokuvien sarja pureutuu tämän juopan tutkimiseen, James DeMonacon The Purge (2013), James DeMonacon The Purge: Anarchy (2014), erityisesti James DeMonacon The Purge: Election Year (2016) sekä tätä kirjoitettaessa tuorein eli Gerard McMurrayn The First Purge (2018). David Guy Levyn elokuvassa Would You Rather (2012) sikarikkaan sadistisen aristokraatin perversioiden kohteeksi joutuvat vapaaehtoiset ”peliin” osallistuvat köyhät. Scifikään ei ole säästellyt otettaan aihepiiristä: Gary Rossin The Hunger Games (2012) ja Frances Lawrencen elokuvat The Hunger Games: Catching Fire (2013),  The Hunger Games: Mockingjay – Part 1 (2014) ja The Hunger Games: Mockingjay – Part 2 (2015) pyörivät kaikki saman teeman ympärillä: älyttömän rikkaiden ei tarvitse noudattaa alkeellisimpiakaan eettisiä tai moraalisia prinsiippejä, jos eivät itse niin halua.

Tuore Ready or Not tuo skenaarioon mukaan myös kiehtovan ja älykkään aspektin, joka usein unohtuu rikkaiden dekadenttien kaikkivoipaisuuden kuvauksissa: vaikka joku on rikas, se ei tarkoita, etteikö hän voisi olla uuno tumpelo.

Juonitiivistelmä

Sikarikkaan, peleillä vaurastuneen La Domasin vanhan suvun uusimmaksi tulokkaaksi on valikoitunut Grace (Samara Weaving), jonka  tuore sulhanen Alex (Mark O’Brien) palaa morsiamineen aiemmin jättämälleen sukutilalle lähinnä suvun perinteikkäisiin häämuodollisuuksiin. Alex on kyllä maininnut Gracelle sukulaistensa outoudesta eikä siksi näe parilla tulevaisuutta sukukartanolla, vaikka muu perhe kovasti ottaisikin pojan takaisin morsmaikkuineen. Hääyö saa ensimmäiset oudot käänteensä, kun Gracelle paljastuu, että perheen vuosisataisen perinteen mukaisesti sukuun juuri tullut on velvollinen osallistumaan hääyönään suvun yhteiseen pelihetkeen. Pelihetki ei sitten osoittaudukaan juuri Gracen kohdalla noppien heittelyksi rentouttavan lautapelin tiimellyksessä vaan joksikin aivan muuksi …

Kommentit

Kiehtovasti Ready or Not kanavoi myös varhaisempien aikojen ihmismetsästyselokuvia. Ökyrikkaan herttua Zaroffin kaikkivoipaisen tekemisen kaikuja elokuvasta The Most Dangerous Game (1932) on helppoa tästä kuulostella. Itse asiassa yhtymäkohtia on helppo löytää varsin moniin ökyrikkaiden ihmismetsästystä käsitteleviin elokuviin. Sikarikkaiden epäeettisyyksien ja moraalittomuuksien eräänlaisia kulminaatiopisteitä nähtiin kuitenkin vasta vuosikymmeniä herttua Zaroffin tarinan jälkeen. Näistä Brian Yuznan hysteerinen kauhukomedia Society (1989)[x] kertoi julkean tarinan rikkaiden todellisesta elämästä täysin irtautuneesta mädästä dekadenttiudesta. Wes Cravenin The People Under the Stairs (1991) -elokuvan läpimädät dekadentit urbaanipalatsin rikkaat puolestaan käyttivät varallisuuttansa ja valtaansa köyhien orpolasten keräilyyn jättimäisen rakennuksensa sokkeloihin. Ökyrikkaiden paheet nousivat taas esiin Eli Rothin pahamaineisessa elokuvassa Hostel (2005) ja sen jatko-osissa, joissa sadistiset miljonäärit käyttivät varallisuuttaan satunnaisten kidnapattujen ihmisten kiduttamiseen.

Ready or Not -elokuvan rikkaat dekadentit ovat todellakin toista maata johdannossa ja kommenteissa mainittujen elokuvien ökyrikkaiden rinnalla. Nimittäin tappamisen tarve ja sadismi ei tule näille veikkosille luontaisena ravintolisänä äidinmaidosta; päinvastoin valtaosa elokuvan murha mielessään riekkujista haluaisi olla jossain ihan muualla tekemässä jotakin aivan muuta. Tämä antagonistien asetelma rakentaa nopeasti elokuvaan äkkiväärää herkullisuutta, jota näyttelijäkaartin erinomaisen onnistunut näyttelijäntyö entisestään tehostaa ja vahvistaa. Samara Weavingin päärooli ns. klassisena slasher-elokuvien final girl -hahmona korjaa kyllä potin. Samara pyörittää pääroolin nautittavan ilmeikkäästi. Samaran edellisiin slasher-elokuvien päärooleihin elokuvissa Mayhem (2017) ja The Babysitter (2017) verrattuna Samara on laajentanut entisestään ilmeikkyyttään ja eleidensä ajallista tarkkuutta. Kautta linjan näyttelijäntyö toimii hienosti, mutta moitetta alkaa esiintyä hahmojen dialogin köyhyydessä. Lukuisissa kohtauksissa dialogi käsikirjoituksessa on jäänyt vajaaksi ja jopa puutteelliseksi. Asetelmaan ja hahmojen väliseen vuorovaikutukseen olisi melko vaivatta ollut rakennettavissa kieli poskella hersyvämpää dialogia; tuntuu melkein siltä, että käsikirjoitus olisi tältä osin otettu tuotannon pohjaksi raakileena. Samaan asiaan tuntuvat viittaavan myös lukuisat melko kömpelöt loogiset erheet ja muutamien kohtauksien vaisuus mitä tulee mielikuvituksellisiin keinoihin hävittää porukkaa kartanoa kuluttamasta.

Verikekkerit kruunataan sekalaisella joukolla käytännön efektejä, mutta rosoisista kokonaistynnyrimääristä huolimatta varsinkin elokuvan alkupuolella kohtaukset ovat jopa kesyjä. Loppupuolella taasen sitten punaista kultaa maalataan seinille sellaisella vimmalla ja isolla pensselillä, että ihan tavallisen kauhukomedian mittareissa ei moista yleensä nähdä. Elokuvan puolitoistatuntinen kuluu jouhevasti ja rakentuu mukavasti vailla notkahduksia tai liian pitkiksi venytettyjä suvantokohtia. Tosin viimeinen vartti tuntuu aavistuksen hätiköidyltä, jos kohta narut eivät tekijöiden hyppysistä kokonaan tipukaan. Hieman toiminnallisempien kohtausten toisinaan heiluva ja toisinaan staattisempi kuvaus luo pientä tyylillistä ristiriitaa elokuvan kohtauksia kokonaisuutena mietittäessä ja ääniraita ei aivan pysty luomaan sellaista mielipuolista vetovoimaa, jota elokuvan loppupuolella varsinkin tarvittaisiin vahvistamaan elokuvan asetelmaa. Onneksi ääniraita ei ole myöskään mitään geneeristä huoltoasemasyntikkaliruttelua, joka on usein vaarana pientuotannoissa. Monien pikkuseikkojen yhteenlaskettu summa tipauttaa elokuvan aivan genren kärjestä, mutta komediallisten slasher-elokuvien joukossa omaperäinen, hauskasti realisoitu ja terävä elokuva nousee kiistatta kuluvan vuosituhannen merkkipaaluiksi. Toki elokuva on vahvasti genre-elokuva: se ei edes houkuttele katsojikseen niin sanottuja suuria katsojamassoja eikä se sellaiseksi ole selkeästi tarkoitettukaan.

Yhteenveto

Virkistävä ja viihdyttävä sysimusta slasher-komedia tarjoilee hyvin olemattomalla budjetilla (Yhdysvaltain normien mukaisesti) hersyvän kaartin sekopäisiä uusia sukulaisia Samara Weavingin näyttelemälle sikarikkaan perheen uudelle tulokkaalle. Näennäisestä verisyydestään huolimatta slasher-elokuvana tuotos on kuitenkin 2010-luvulla ehkä jopa hieman kesy, mutta mustana kauhukomediana elokuva toimii hyvinkin vakuuttavasti. Näyttelijöiden roolit ja työt ovat kauhugenrelle epätyypillisen rikkaita ja monipuolisia, jos kohta ihan kovin syvälle kenenkään hahmoon ei uppouduta. Verinen hassuttelu vaatii katsojaltaan toki ymmärrystä genren konventioista ja halua irrottautua harmaasta arjesta makaaberiin vinksahtaneisuuteen.

7/10.

Bad Times at the El Royale (2018)

Ohjaus: Drew Goddard
Käsikirjoitus: Drew Goddard
Tuotantomaa: Yhdysvallat
Kieli: englanti
Budjetti: noin 32 milljoonaa USD
Ensi-ilta Suomessa: 12.10.2018
Arvioitu: kesä 2019
Arvioidun version pituus: 141 minuuttia

badtimesatelroyale_primaryJohdanto

Klassisen film noir -elokuvan vakiokuvastoon kuuluu monia aspekteja. Lajityypiksikin film noiria voisi kutsua, vaikka varsinaisesti mitään kovin konkreettista kriteeristöä eivät alan oppineetkaan ole kokoon pystyneet loihtimaan. Film noirille tyypillistä on realismin välttäminen tai sen kokonaisvaltainen hylkääminen, joka on varsin suoraa perintöä saksalaisesta ekspressionistisesta elokuvantekemisen suuntauksesta ja juontaa juurensa aina Weimarin tasavallan 1910- ja 1920-luvun elokuvatuotantoihin saakka. Alasävyvalaistus (engl. low-key lightning) on valaistustekninen keino, jota yleensä käytetään kuvaamaan erittäin isoa päävalon ja täytevalojen suhdetta kohtauksia valmisteltaessa ja kuvattaessa. Alasävyvalaistus luo vahvoja kontrasteja ja aggressiivisia kirkkaita pintoja sekä vahvistaa ja tummentaa varjoalueita luoden epätoden tuntua; tämä keskeinen film noir -elokuvien tyylikeino on sekin peräisin 1920-luvun saksalaisesta ekspressionismista. Kohtalon ivan, sankarien tylyn kohtalon, henkisesti voimaantuneiden, mutta moraalisesti epäsopivien naisten, fatalismin, kylmän ja kostean urbaanin asfalttiviidakon ja kyynisyyden estoton ihannointi puolestaan pulpahti esille sekä ranskalaisten että yhdysvaltalaisten rikoskirjailijoiden valtaisassa tuotantobuumissa 1930-luvulla ja löysi nopeasti tiensä film noir -elokuviin 1940- ja 1950-luvuilla, vaikka kaikki film noir -elokuvat eivät toki olekaan rikostrillereitä. Melkein kaikkea tätä yllä mainittua ja vähän muutakin tarjoilee Drew Goddard yhden kohtalokkaan yön tapahtumia kuvaavassa rikoselokuvassaan Bad Times at the El Royale. Samaan aikaan Goddard sekä osoittaa perinteikkäälle film noir -elokuvalle kunnioitusta että purkaa sen totuttuja konventioita pienempiin osasiin kuin tutkimusmatkalla näiden elokuvien tehon ja voiman alkulähteille. Samankaltaisella matkalla, mutta sillä kertaa kauhuelokuvien ja erityisessti teinislasherien lajityyppiä peraten, hän oli jo muuten aiemmin elokuvallaan Cabin in the Woods (2011). Tällä kertaa Goddard tietoisesti ja aivan avoimesti leikittelee katsojien ennakko-odotuksilla.

Juonitiivistelmä

Vuonna 1959 epäonnistuneen ryöstökeikan jälkeen yksi rikollisista kätkee saaliinsa silloin kulta-aikaansa viettävän erämaahotellin, El Royalen, huoneeseen. Aikaa vierähtää kymmenen vuotta. Hotelli on nyt ränsistynyt, menettänyt pelilupansa ja asiakkaansa sen mukana, mutta eräs kohtalokas yö saattaa kuitenkin yhteen joukon yöpymään saapuvia asiakkaita, joiden kunkin menneisyydessä on synkkiä salaisuuksia ja karmivia virheitä. Katolinen pappi Daniel Flynn (Jeff Bridges), klubilaulaja Darlene Sweet (Cynthia Erivo), imurikauppias Laramie Sullivan (Jon Hamm) ja hippi Emily Summerspring (Dakota Johnson) kukin tahoillaan pitävät yllä julkisivua, joka suojelee heidän todellisia tarkoitusperiään ja syitään viettää yö hotellilla. Hotellin ainoana työntekijänä on enää jäljellä nuorukainen Miles Miller (Lewis Pullman), joka vastaa käytännössä kaikesta hotellilla; myös sellaisista asioista, joihin ei ihan tavallisissa hotelleissa pitäisi törmätä.

Hotellilla iltaansa ja yötään viettävien asiakkaiden polut risteävät nopeasti ja salaisuuksien vyyhtien alkaessa purkautua, paljastuvat myös yksi kerrallaan henkilöiden heikkoudet ja motiivit. Julkisivujen murskauduttua murskautuvat myös mahdollisuudet rakentaa uusia sellaisia.

Kommentit

Vaikka pintapuolisesti tarkasteltuna Drew Goddardin ohjaustyö voi tuntua vain Quentin Tarantinoa ihailevaksi kunnianosoitukseksi, tarkempi tarkastelu vie tarkastelijan kyllä paljon syvemmälle elokuvan kiehtovaan maailmaan. Elokuvan henkilöhahmojen kautta Drew Goddard johdattaa katsojan odotusten, salaisuuksien, sovituksen, pakenemisen ja pakkovalintojen maailmaan. Goddard purkaa tyylitietoisesti henkilöhahmojensa kulissit hiljaksiin ja samalla upeasti yllättää katsojansa riistämällä tuttujen ja turvallisten ennakko-odotusten ja kliseiden maskit irti. Henkilöhahmojen puheiden, motiivien ja käytöksen taustoitukseksi Goddard kertoo takaumin katsojalle näiden kunkin syitä olla juuri tällä hetkellä juuri tässä ajan hylkäämässä hotellissa Nevadan ja Kalifornian rajalla. Takaumien käyttö on varsin usein mysteerijännäreissä sekavaa, kerronnallisesti rikkonaista ja tyylillisesti kokonaisuuteen sopimatonta, mutta Goddard onnistuu erinomaisen hyvin viestimään olennaisen ilman sekavuutta ja sovittaen takaumat upeasti kokonaisuuden osaksi. Osittain näiden takaumien onnistumisen takana on niihin käytetty aika, jolloin narratiivia oikeasti voidaan syventää eikä vain rouhaista sillisalaattimaisesti jotakin yksittäistä irrallista yksityiskohtaa, kuten niin usein takaumien käytössä tuppaa käymään. Haittapuolena näissä tämän elokuvan takaumissa on tietenkin se, että niihin käytetty kokonaisaika kertautuu nopeasti, kun henkilöhahmoja on kuitenkin pienehkö joukkueellinen pöyhittävänä ja pitäisi niitä varsinaisia hotelliyön kiihkeitä tapahtumiakin tuokioittain edistää. Elokuva kellottaakin varsin pitkän sprintin ja ulottuu jopa kahteen ja puoleen tuntiin ja vaikka mitään yksittäisiä kokonaan pois siivottavia kohtauksia ei nyt mieleen tulisikaan, elokuvan kesto on kyllä sen selkein heikoin lenkki: erityisesti ensimmäisen tunnin jälkeen useat kohtaukset eivät edistä kokonaisuutta tarpeeksi rivakkaasti ja myös elokuvan kliimaksiksi ajateltu loppukohtaus viivähtää tuokion pitkäksi. Ottaen huomioon elokuvan pitkän kulun ja sen alati kasvavan mielipuolisuuden salaisuuksien kudelman avautuessa, jää loppukohtaus lopulta hieman vaisuksi ja alavireiseksi. Ehkä Chris Hemsworthin näyttelemän kulttijohtajan mukanaan raahaama posse nimettömiä gorilloja tuo muutoin tiiviiseen sakkiin liikaa naamoja lisää tai ehkä loppukohtauksen sisälle rakennetut pienemmät konfliktit ajautuvat liian vaivalloisiksi, mutta yhtä kaikki kokonaisuus säröytyy hieman ja tipauttaa elokuvan mestariteoksesta vain pirun hyväksi elokuvaksi.

Näyttelijät hoitavat omat tonttinsa kautta linjan hienosti; jopa erinomaisesti. Jon Hammin hahmo väärälle vuosikymmenelle jumiutuneesta myyntimiehestä on kerrassaan herkullinen ja Lewis Pullman hotellin ainoana työntekijänä yllättää positiivisesti. Jeff Bridges pappi Daniel Flynnin roolissa on kerrassaan karmivan monipuolinen ja Dakota Johnsson kantaa näennäisen femme fatalen rooliviittaa vaivattomasti. Cynthia Erivo laulaa omat laulukohtauksensa itse eikä elokuvassa tiettävästi tehty jälkiäänityksiä ollenkaan; kaikki pantiin purkkiin siltä istumalta. Vaikka mistään musikaalista ei kysymys olekaan, 1960-lukuun kuuluvan musiikin läsnäolo on olennainen ja itsetietoisen tärkeä elementti, josta kielii myös hotellin keskipisteeksi nousevan jukeboksin rooli lähes henkilöhahmon veroisena toimijana.

Aidolle filmille 1960-luvun linsseillä taltioidun elokuvan tekninen taituruus on vertaansa vailla. Värien käyttö, kohtausten valaistus, tapahtumapaikkojen lavastukset, kamerakulmat ja -ajot, kuvasommittelu, pienet yksityiskohdat ja äänimaailma ovat kaikki yhdessä sopusoinnussa luomassa aivan omassa maailmassaan piehtaroivaa estetiikkaa, joka kumpuaa film noir -perinteistä. Kaikella tällä Goddard tietoisesti kampeaa elokuvaa irti modernien trillerien ainaisesta pyrkimyksestä korostettuun realismiin ja samalla tarjoaa katsojalle mahdollisuuden irrottautua näistä realismin odotuksista ja heittäytyä luodun fantasian syövereihin. Lopputulos on kuin hillitty kumarrus Weimarin tasavallan elokuvantekijöiden viimeisille ekspressionismin korahduksille ennen kuin natsismin nousu varsin nopeasti sammutti valot moiselta hömpötykseltä – pysyvästi – ainakin Saksan alueella.

Yhteenveto

Taitavasti ja kauniisti ommeltu neo-noir -elokuva ohjaaja/käsikirjoittaja Drew Goddardilta nivoo seitsemän henkilön tarinat yhteen ränsistyneen hotellin huoneissa, käytävillä, pihamailla ja aulassa. Erinomaisen seesteinen kuvaus ja kaikin puolin yksityiskohtainen ja huolellisesti suunniteltu mysteeri kärsii kuitenkin hieman pakkopullamaisesta lopetuksesta ja varsin verkkaisesta kulustaan. Tarina avautuu kuitenkin palkitsevasti, jos siihen vain vaivautuu keskittymään. Goddard nyppii variksen tavoin palasiksi katsojan ennakko-odotuksia ja film noir -elokuvan lajityypin keskeisiä konventioita, joten ainakaan harmillisiin kliseisiin ei nautinto ainakaan tyssää. Vaikka elokuva ei olekaan hidasta laahustusta, on se silti tempoltaan verkkainen ja vaatii katsojaltaan paneutumista. Pitkä juoksuaika, verrattain vähäinen toiminnallisuus ja seesteisen hitaasti avautuva kerronta pitänevät huolta, että paikallaankin tärisevät ADHD-katsojat eivät loppuun saakka tätä kyllä jaksa katsoa.

8/10.

Close (2019)

Ohjaus: Vicky Jewson
Käsikirjoitus: Vicky Jewson, Rupert Whitaker
Tuotantomaa: Yhdysvallat/Iso-Britannia
Arvioidun version pituus: 94 minuuttia
Ensi-ilta Suomessa: ei valkokangaslevityksessä Suomessa
Arvioitu: kesä 2019
Budjetti: ei tiedossa
Kieli: arabia, ranska, englanti

close_primaryJohdanto

Ruotsalaisnäyttelijätär Noomi Rapace ponnahti kertaheitolla kansainväliseksi tähdeksi näyteltyään vakuuttavasti ja palkitusti Lisbeth Salanderia kirjailija ja toimittaja Stieg Larssonin kirjoihin perustuvassa ns. Millennium-trilogiassa – Niels Arden Oplevin Män som hatar kvinnor (The Girl with the Dragon Tattoo, 2009), Daniel Alfredsonin Flickan som lekte med elden (The Girl Who Played with Fire, 2009) sekä Daniel Alfredsonin Luftslottet som sprängdes (The Girl Who Kicked the Hornet’s Nest, 2009). Noomilla oli toki jo takanaan uraa sekä elävissä kuvissa että teatterimaailmassa tässä vaiheessa jo hyvinkin kaksi vuosikymmentä. Kansainvälistä uraa Noomi on kasvattanut siitä lähtien ja päässyt mukaan sekä isoihin jättituotantoihin (kuten vaikkapa merkittävä päärooli Ridley Scottin tieteiselokuvassa Prometheus (2012) ja sivuosa Guy Ritchien jättimenestyksessä Sherlock Holmes: A Game of Shadows (2011)) että pienempiin tiiviimpiin tuotantoihin (kuten esimerkiksi Brian de Palman Passion (2012) sekä Daniel Espinosan Child 44 (2015)). Kapasiteettia Noomilla tuntuu riittävän. Tästäkin Vicky Jewsonin jännityselokuvasta käy hyvin selväksi, että Noomi Rapacesta löytyy karismaa ja energiaa toiminnallisten elokuvien päätähdeksi, mutta tällä kertaa valitettavasti käsikirjoitus ja Noomille kirjoitettu henkilöhahmo eivät päästä ruotsalaisnäyttelijätärtä irti kahleistaan.

Juonitiivistelmä

Sam Carlson (Noomi Rapace) on henkilösuojaukseen perehtynyt kivenkova ammattilainen, joka kiertää maita ja mantuja saaden juustonsa leivän päälle suojelemalla kohteitaan reaktioillaan, kamppailutaidoillaan ja tarvittaessa hengellään. Samin uusin keikka on suojella hemmoteltua teinityttöä Zoe Tanneria (Sophie Nélisse), joka on jättimäisen kaivosimperiumin juuri kuolleen omistajan perijätär ja jonka henki muuttuu uhatuksi, kun käy ilmi, että hänen nimiinsä testamentatun omaisuuden päätäntävallasta käydään kovaa kinaa. Zoe joutuu matkustamaan Marokkoon, koska hänen on uutena merkittävänä osakkeenomistajana oltava mukana ratkaisevissa neuvotteluissa uuden kaivoksen avaamisesta Afrikkaan ja kilpajuoksussa kaivoksen avaamisesta on mukana perheyhtiön pitkäaikainen kilpaileva yhtiö. Marokossa turvatiloihin tehty isku ajaa Samin ja Zoen pakosalle vaarallisen Casablancan kaduille, joissa edes viranomaisiin ei voi luottaa.

Kommentit

Ohjaaja Vicky Jewsonin jännityselokuvan kantavana voimana on ikävästi viritelty feministinen tulokulma.  Tämä tulokulma sysää tarkoituksella kaikki elokuvan miesroolit tyhjiksi elottomoksi kuoriksi, joiden toimintaa ohjaa vain ja ainoastaan hetkellinen tavoitteellisuus. Naisten roolitukset sen sijaan on rakennettu kantaviksi, marttyyrimaisiksi ja elokuvan kuluessa eteenpäin kasvaviksi. Eipä siinä mitään, eivät tekijät tässä nyt toki varsinaisesti mitään erityisen kasvoille hyppivää anarkofeminististä linjaa ole vetämässä ja elokuva pysyy itsetietoisuudestaan huolimatta varsin maltillisena poliittisine ajatuksineen. Toiminnallisessa elokuvassa toki pitää kiinnittää huomiota myös niihin toiminnallisiin kohtauksiin ja ne ovatkin eittämättä elokuvan keskeisiä kannattimia, jotka estävät sitä uppoamasta unholan meren syvyyksiin. Päätähtenä heiluvan Noomi Rapacen suorittaminen on alusta loppuun vakuuttavaa siitäkin huolimatta, että hänen olemuksellaan olevaa henkilöä voi olla alkuun vaikeaa mieltää niin kovaksi luuksi, kuin mitä elokuvassa annetaan ymmärtää. Elokuvan merkittävän tehokkaasti leikatut toimintakohtaukset päihittävät mennen tullen monien varsin paljon rahallisesti mittavampien tuotantojen toimintakohtaukset ja muutamakin kohtaus jää suorastaan mieleen erinomaisuudellaan. Noomin ja toimintakohtausten risteyskohtaan kehut sitten loppuvatkin, sillä elokuvan juonikyhäelmän realisointi kaivosyhtiöiden kilpailusta on kuin suoraan jostain 1970-lukulaisesta italialaisesta piraattikopiosta. Käsikirjoituksessa monikin kohtaus on saattanut vielä tuntua auttavasti menettelevältä, mutta elokuvallisessa muodossa mennäänkin sitten riman alta korkeushyppyä niin, että ei se edes heilahda lähelle osuvan suorituksen tuulenhenkäyksestä. Kansainvälisen poliittisen pelin ainesosat ovat tekijöillä levällään eikä toiminnallisten kohtausten välissä oleva aika yksinkertaisesti riitä sitomaan kehystarinalle jotain vessapaperia kestävämpää punaista lankaa. Tekijät ovat auttamattomasti kuutamolla suoraviivaistaessaan kaivosyhtiöiden monimutkaisia neuvotteluita toimitusjohtajien kahden minuutin telkkariväittelyksi ajankohtaisohjelmassa.

Yhteenveto

Naisvoimaa tihkuva jännityselokuva sivuaa erilaisten yksittäisten naisten tarinoita sovituksen, epäluulojen ja itsensä löytämisen tiellä. Tällä yritetään sitten samalla tilkitä vuotavia saumoja kömpelöstä juonesta kansainvälisten kaivosyhtiöiden brutaalista kilpailusta uuden kaivoksen avaamisen tiimoilta. Toimintaa tihkuvana jännityselokuvana Vicky Jewsonin ohjaustyö pärjää ihan kohtuullisesti ja etupäässä vain ja ainoastaan Noomi Rapacen ansiosta, mutta lopulta melko nopeasti toimintakohtausten ulkopuolisessa todellisuudessa elokuva vajoaa arveluttavan heikosti realisoituvaksi tilkkutäkiksi, joka joutuu kamppailemaan oman uskottavuutensa kanssa pysyäkseen edes pinnalla.

5/10.