Ohjaus: Joe Lynch
Käsikirjoitus: Matias Caruso
Tuotantomaa: Yhdysvallat
Ensi-ilta Suomessa: ei valkokangaslevityksessä Suomessa
Arvioitu: marraskuu 2018
Arvioidun version pituus: 86 minuuttia
Budjetti: noin 2,5 miljoonaa USD
Kieli: englanti

Johdanto

Ihmisten liikkumisen estäminen – eli eristäminen – on tärkeä elementti lukuisissa jännitys- ja kauhuelokuvissa hulvattomista komedioista totisiin kidutuselokuviin. Ilman eristämisen elementtiä varsin iso osa skenaarioista ei edes voisi toimia. Yhteiskuntien viimeisten vuosikymmenien kiivas kaupungistuminen on tuonut mukanaan myös isot kauppakeskukset, korkeat tornitalot ja pilvenpiirtäjät ja näiden elementtien käyttäminen eristämisen välikappaleina alkoi haparoiden elokuvien rakenteen keskeisenä osana 1960-luvulla ja toden teolla 1970-luvulla. Sittemmin niiden vertauskuvallinen käyttö on monipuolistunut ja tehostunutkin. Eristämisen tehokeinona kaupunkirakenteiden sisälle tarkoituksella eristetyiksi rakennetut kompleksit toimivat erityisen hyvin: sekä estämällä ulkomaailman tuloa sisälle että estämällä sisältä ulos pääsyä.

Catherine Deneuve teki hienon roolin kerrostaloasuntoonsa sulkeutuvana nuorena naisena Roman Polanskin elokuvassa Repulsion (1965) ja on yksi varhaisia esimerkkejä siitä, miten ison kaupungin kerrostaloa käytetään eristäytymiseen. Hieman vastaavissa merkeissä mennään tuoreemmassa Juanfer Andrésin ja Esteban Roelin hyytävän tehokkaassa elokuvassa Musarañas (Shrews Nest, 2014), jossa seurataan sairaalloisen torikammoisen naisen painimista oman eristäytymisensä kanssa suljettujen ovien takana 1950-luvun Madridissa. George A. Romeron  zombie-elokuvan klassikossa Dawn of the Dead (1978) eristäytyminen ostoskeskukseen ulkomaailman kauhuilta on tunnetusti tarinan keskiössä. Vähän pienempi ostoskeskus on tärkeä myös Frank Darabontin elokuvassa The Mist (2007)^[x]. Vastaavan kokoluokan pienempiä kauppoja tavataan myös esimerkiksi Scott Spiegelin pienemmän piirin tuntemassa slasher-elokuvassa Intruder (1989) sekä vielä pienemmän piirin arvostamassa, mutta varsin toimivaksi kiristyvässä Ben Rockin elokuvassa Alien Raiders (2008). John Guillerminin elokuvassa The Towering Inferno (1974) taas eristäydytään yhä pienempiin ja pirstaloisempiin tiloihin liekehtivässä pilvenpiirtäjässä, josta ulospääsyä ei oikein tahdo löytyä. John McTiernanin elokuvassa Die Hard (1988) Bruce Willisin John McClane-hahmo on eristyksissä pilvenpiirtäjässä talon kaapanneiden terroriterojen jahdatessa häntä hampaisiin asti aseissa.  Gary Shermanin elokuvassa Poltergeist 3 (1988) eristäytymistä pilvenpiirtäjään aiheuttaa henkimaailma. Dennis Donnellyn elokuvassa The Toolbox Murders (1978) asukkaat ovat lirissä heitä jahtaavan murhaavan mielipuolen terrorisoidessa koko kerrostaloa. Joe Cornishin elokuvassa Attack the Block (2011) asuinkerrostaloon eristäytynyt porukka pelkää ulkoavaruuden mörökölliäisiä. Gareth Evansin toimintaelokuvassa The Raid: Redemption (2011) poliisijoukon on tarkoitus siivota kertarysäyksellä kokonainen kerrostalo rikollisista aineksista … ei mene ihan Strömsön mallin mukaan se. Täsmälleen sama on meininki Pete Travisin vuotta myöhemmin ilmestyneessä elokuvassa Dredd (2012). Zombie-olentojen invaasioista pääsemme nauttimaan Martin Krenin elokuvassa Rammbock (2010), Yannick Dahanin ja Benjamin Rocherin elokuvassa Horde (2009)^[x] sekä Pazo Plazan ja Jaume Balagueron elokuvassa [REC] (2007)^[x], joissa kussakin asukkaat ovat eristyksissä asuinkerrostalon uumenissa, mutta joissa kussakin kerronnan keinot hahmoineen poikkeavat tyystin toisistaan. Toimistorakennuksiakaan ei ole kokonaan unohdettu: siitä varsin tuore esimerkki Greg McLeanin elokuva The Belko Experiment (2016).

Monet moninaiset ovat tämän simppelin listan elokuvien keinot käyttää kaupunkiviidakoiden valtasuonien kupeessa sykkiviä rakennuskomplekseja jännitysviihteen välikappaleina. Mielenkiintoisesti ohjaaja Joe Lynchin aiempikin elokuva Everly (2014)^[x] on myös saman teeman variaatio: siinä Salma Hayekin näyttelemä kaupunkikerrostalon asuntoon eristetty nainen suojautuu kaikin konstein ovista ja ikkunoista sisään tunkeutuvilta epeleiltä.

Juonitiivistelmä

Derek Cho (Steven Yeun) aloitti lakiasiantoimistossa nuorempana täynnä intoa ja korkeaotsaista kuvitelmaa maailman muuttamiseksi paremmaksi. Elämä osui kiveksiin ja Derek huomaa olevansa osana tympeää koneistoa, jossa selkäänpuukotus, kieroilu ja mustamaalaaminen kuuluvat tavalliseen työpäivään työntekijöiden taistellessa tietään ylemmäs toimiston hierarkiassa. Lainanlyhennysten takia pulassa oleva ja asuntonsa menettämässä oleva Melanie Cross (Samara Weaving) sattuu olemaan toimistossa pettymässä jälleen yhteen palaveriin, kun koko toimistorakennus suljetaan. Käy ilmi, että rakennuksessa riehuu ID-7; ympäri maailmaa kaaosta aiheuttava virustauti, joka hyökkää uhrinsa aivoihin vaikuttaen impulssihallintaan, moraalia sääteleviin keskuksiin ja heikentäen aivojen normaaleja estorakenteita. Uhrit alkavat käyttäytyä äkkiarvaamattomasti ja jopa estottoman väkivaltaisesti. Eristettyyn toimistorakennukseen ruiskutetaan virusta neutraloivaa ainetta, mutta sisällä olijoiden pitää kestää kahdeksan tuntia ennen kuin saarto voidaan purkaa. Derek ja Melanie sattumalta lyöttäytyvät yhteen yhteisen päämäärän edessä: heidän kokemiensa nöyryytysten ja vääryyksien kostaminen yhtiön ylimmälle johdolle, jonka toimistot majailevat toimistorakennuksen ylimmissä kerroksissa ja ovat tarkoituksella vaikeasti saavutettavia. Derek ja Melanie lähtevät kirjaimellisesti kellarista nousunsa kerros kerrallaan kohdaten täydellisessä kaaoksessa olevan toimiston viruksen tartuttaessa kaikki rakennuksessa työskennelleet.

Kommentit

Sujuvaksi viihteeksi varsin suoraviivaisen juonirakennelman kakaiseva ohjaaja Joe Lynch lumoaa elokuvansa ilmapiirillä. Värimaailma, kuvakulmat, tekniset ratkaisut kohtauksien rakentamisessa sekä hahmot ovat kaikki juuri ilkikurisesti irrallaan todellisuudesta matkalla sarjakuvamaiseen ilmaisuun. Valinnat tuntuvat harkituilta ja ne luovat elokuvalle tehokkaan ja toimivan identiteetin, jonka varaan on helppo sijoittaa mustan verikomedian kultahippuja. Hahmot ovat juuri sopivasti karrikoituja ja niiden näyttelijät on ohjeistettu juuri oikein pitämään hahmonsa juuri ja juuri mielenterveyden täällä puolen, mutta silti sopivasti arvaamattomia ja vaaksan vinksallaan hoitolaitoksen suuntaan. Tämä hahmoihin sisään upotettu arvaamattomuus saa herkullisesti jatkoa elokuvan tarinasta, sillä vaikka sen lopputuleman ennakointi ei ehkä edellytä kilautusta sille kaikki tietävälle kaverille, sen kohtausten sisään on saatu mahtumaan varsin oivasti jänniä ja odottamattomia yksityiskohtia.

Elokuvan kohtausten jatkumo virtaa hyvin johdonmukaisesti koko elokuvan maltillisen keston. Tekijät sitovat taitavasti katsojan mukaan tapahtumiin eivätkä riko kokonaisuutta liian mutkikkailla sivuhahmoilla tai sivujuonteilla, jotka molemmat seikat ovat yleensä vastaavien elokuvien murheellisia helmasyntejä. Kaiken tämän takana on pääparin Steven Yeunin ja Samara Weavingin saumaton yhteispeli ja toisiaan täydentävä läsnäolo. Erityisesti Weavingin suoritus on lumoavan tenhoava ja antautuva; aivan kuin näyttelijä nauttisi juuri tämän elokuvan tekemisestä eniten koko urallaan. Weaving osaa ilmehtiä ja eleillä huomattavasti Steven Yeunia monipuolisemmin, mutta silti näyttelijöiden yhteisissä kohtauksissa kaikki palaset tuntuvat loksahtelevan paikoilleen.

Elokuva on erittäin väkivaltainen ja veriefektit ovat keskeinen osa sen identiteettiä. Siltikin se osaa pitää sisällään sosiaalista satiiria ja ahneuden logiikan arvostelua ihan yhtä lailla kuin tarjota tyydytystä verisen toiminnan nälkäänkin. Pitkään kypsyneen toimistoihmisen nyt riittää!-päivää ja sen seurauksia tutki jo aikanaan Joel Schumacher pitkähköksi venahtavalla elokuvallaan Falling Down (1993)^[x], mutta Lynchin Mayhem pitää sisällään vähintäinkin yhtä paljon asiaa maailman tilasta kuin Schumacherinkin pienimuotoinen maailmanmenestys silloin aikanaan. Mutta ilman jonninjoutavaa melodraamaa: eihän kukaan Schumacherin elokuvasta muista pojan synttärivideoiden katselua tippa linssissä, mutta liian tuttavalliseksi käyvien jengiläisten kurmottaminen pesäpallomailalla on vaikeampi unohtaa. Siltikin Mayhem on aivan liian verinen, sarjakuvamaisuuteen kumartava ja äkkiarvaamaton saavuttaakseen suurten yleisöjen huomiota ja jäänee siten pienten piirien tuntemaksi. Eipä siinä mitään pahaa ole sinällänsä asemoida itsensä olemaan sinut tiettyjen rajoitettujen katsojaryhmien kanssa. Ei jokaisen elokuvan tarvitse miellyttää kaikkia ja tarjota jokaiselle jotakin mutusteltavaa. Onneksi.

Yhteenveto

Yllättävän tuore ja railakas kauhukomedia elää ja hengittää sen kahden päänäyttelijänsä varassa. Menevä ja riehakas ote sävyttää elokuvaa sen alkuhetkistä lopputööttäilyihin asti ohjaajansa Joe Lynchin hallitessa tyylin ja rakenteen yhdistelyn varsin oivasti. Erinomaisen koukuttava ja verinen skenaario ei ehkä ole kaikkein omaperäisin, mitä maa päällään kantaa, mutta elokuvan rentous, tempo ja anarkistinen tunnelma ovat ihastuttavan käsinkosketeltavia. Ei sovi totisille eikä verikekkereitä vieroksuville.

8/10.