The Disappearance of Alice Creed (2009)

Ohjaus: J.Blakeson
Käsikirjoitus: J.Blakeson
Tuotantomaa: Iso-Britannia
Kieli: englanti
Budjetti: alle miljoona euroa
Arvioitu: tammikuu 2020
Arvioidun version pituus: 100 minuuttia
Ensi-ilta Suomessa: ei valkokangaslevityksessä Suomessa

thedisappearanceofalicecreed_primaryJohdanto

Tässä ohjaaja J.Blakesonin esikoiselokuvassa on vain kolme näyttelijää (Eddie Marsan, Martin Compston ja Gemma Arterton). Vähälläkin pärjää, jos homma on niin sanotusti hallussa sekä ohjauksen, näyttelijöiden että käsikirjoituksen suhteen. Ennen Blakesonin vuoden 2009 elokuvaa on toki ehditty nähdä jo herkullinen kaarti muutaman näyttelijän jännityselokuvia, joiden ohjaajat ja näyttelijät ovat useimmille elokuvien harrastajille tuttuakin tutumpia nimiä. David Fincherin erinomainen ahtaan paikan tuntoja kanavoiva elokuva The Panic Room (2002) esittelee meille Jodie Fosterin, Kristen Stewartin, Forest Whitakerin, Dwight Yoakamin ja Jared Leton muodostaman viisikon kissa- ja hiirileikissä epäonnisen murtokeikan keskellä. Danny Boylen esikoisteos, huumaavan upea Shallow Grave (1994)[x] kertoilee miten Kerry Foxin, Christopher Ecclestonen ja Evan McGregorin näyttelemän kolmikon itselleen valitseman kimppakämppäilijän kuoleman kanssa kuuluukaan menetellä. William Friedkinin ohjaamassa hyytävän häiritsevässä elokuvassa Bug (2006)[x] tapaamme Ashley Juddin, Michael Shannonin ja Lynn Collinsin viettämässä aikaansa foliolla tiivistetyssä rähjäisessä loukossaan. John Boorman ennakoi omia myöhempiä selviytymiselokuviaan elokuvallaan Hell in the Pacific (1968), jossa Lee Marvinin ja Toshirô Mifunen näyttelemien eri osapuolten sotilaiden olisi pärjättävä yhdessä autiolla saarella. Roman Polanski on asialla elokuvallaan Nóz w wodzie (Knife in the Water, 1962) näyttäessään, että tiiviin näyttelijäkolmikon voi viedä vaikka vesille. Samalla asialla sittemmin tapaamme Nicole Kidmanin, Sam Neillin ja Billy Zanen Philip Noycen jännäriklassikossa Dead Calm (1989)[x]. Rob Reinerin hyytävä Stephen King -filmatisointi Misery (1990) ujuttaa katsojat mukaan James Caanin ja Kathy Batesin vuodetouhuihin. Radha Bharadwajin valitettavan vähän huomiota saaneessa jännärissä Closet Land (1991) Madeleine Stowen ja Alan Rickmanin välinen kissa- ja hiirileikki saa karmivia käänteitä. Eivätkä ne käänteet niin auvoisia ole Joseph L. Mankiewiczin legendaarisessa yllätysjännärissä Sleuth (1972), jossa Michael Cainen ja Laurence Olivierin välillä hieman hiertää tahi samaisen elokuvan odottamattoman onnistuneessa uudelleenvirityksessä, Kenneth Branaghin elokuvassa Sleuth (2007), jossa samaa asetelmaa virittelevät jälleen Michael Caine ja Jude Law. Ingmar Bergmanin jännityselokuvassa Persona (1966) Liv Ullman ja Bibi Andersson viettävät yhteistä aikaa toisen puhuessa ja toisen vaietessa.  Listaa olisi toki helppo jatkaa usein jopa samojen ohjaajien teoksilla, mutta eiköhän tämä riitä tämän arvion pohjustukseksi.

Juonitiivistelmä

Vicin (Eddie Marsan) ja Dannyn (Martin Compston) kuningasideana on kaapata ison pohatan parikymppinen tytär Alice (Gemma Arterton) isojen lunnasrahojen siintäessä rikollisten visioissa. Vic on suunnitellut rikoksen pitkän ajan kuluessa hyvin yksityiskohtaisesti ja pyrkinyt ottamaan huomioon pienimmätkin ongelmakohdat suunnitelman kulussa. Alice kuitenkin onnistuu pilaamaan rikollisten tarkan aikataulun ja hyvän suunnittelun eikä taida Dannylläkään olla ihan kaikki kortit paljastettuina suunnitelman lähtiessä käyntiin.

Kommentit

Ohjaaja Blakesonin esikoinen on epätavallisen tiivis ja kypsä ollakseen esikoiselokuva. Jännityselokuvan käänteet ovat älykkäitä ja odottamattomia eikä elokuvan tulevaa suuntaa ole todellakaan helppoa ennustaa, mikä on useimmissa 2000-luvun jännäreissä vähän turhankin usein niin sanottu helmasynti. Itse asiassa ohjaaja on upottanut käsikirjoitukseensa ison nipun mukavasti ärsyttäviä palasia, jotka hienovaraisesti ensin asettavat katsojalle tiettyjä kuviteltuja odotuksia tulevasta ja sen jälkeen hieman myöhemmässä vaiheessa kääntävät suuntaa ihan muualle. Nämä koukut eivät ole kuitenkaan epäloogisia eikä niitä ole liiaksi. Elokuvassa on lisäksi suuri joukko kohtauksia, eleitä ja vuorosanoja, jotka saavat merkityksiä vasta elokuvan kulkiessa kohti loppuaan, joka seikka on epätavallista muutoin varsin kylmäävässä ja brutaalissakin juonenkulussa. Tylytyksen vastapainona ohjaajan oman käsikirjoituksen hienovaraisuudet pääsevät oikeuksiinsa ja luovat moitteetta sykkivän kudelman, jonka päälle näyttelijöiden on mukava laskea omat munansa. Kolmen koplan – Gemma Artertonin, Eddie Marsanin ja Martin Compstonin – joukosta Eddie Marsan vetää pisimmän korren ja Marsan tekee sinällään epämiellyttäväksi alussa maalatun kylmäverisen rikollisen roolissa verrattoman upeaa työtä. Gemma Artertonin roolihahmo saa uusia ulottuvuuksia vasta tarinan edetessä pidemmälle, mutta Arterton hoitaa kyllä moitteetta kidnapatun nuoren naisen epätoivon ja pelon kohtaukset. Martin Compstonin huulilta valheet seuraavat toisiaan niin vakuuttavasti, että liekö näyttelijä itsekään tiennyt milloin hahmonsa oli määrä puhua totta ja milloin potaskaa. Ääniraita on elokuvassa minimaalinen, jopa olematon. Ohjaaja keskittyy mieluummin siihen, että näyttelijöiden tuottamat äänet ovat etualalla koko elokuvan ajan. Erityisesti Gemma Artertonin Alice-hahmon ahdingon voi tuntea luuytimissään kidnappauksen aikana, vaikka mistään Scream Queen -tyyppisestä näyttelijästä ei kysymys olekaan.

Elokuva kulkee koko kestonsa jouhevasti ja luontevasti. Notkahduksia tai uinahtamisia ei ole ollenkaan ja useimmat elokuvan lukuisista käänteistä tulevat juuri oikein ajoitettuina ja tikahduttavan onnistuneesti. Siltikin osa käänteistä jää lopulta hieman vaisuiksi, jokunen jopa hivenen epäuskottavaksi ja parikin vaille lopputulemaa. Vieläkin jämäkämpi käsikirjoituksen tiivistäminen olisi ehkä ollut paikallaan, sillä elokuvassa on niin vähän yksityiskohtia mihin tarttua, että pienen pienetkin epäkohdat ajautuvat näkyviin toisin kuin vaikkapa jossakin Michael Bayn efektihumputuksessa. Valtaosa elokuvan tenhosta sukeutuu kuitenkin siitä samasta mistä aikanaan toinen debyyttiteos, Danny Boylen elokuva Shallow Grave (1994), tenhonsakin ammensi. Nimittäin päähahmojen varsin teräväksi hiotusta ja oikein ajoitetusta dialogista näiden kunkin rakentaessa itselleen uusia asetelmia juonittelun kuluessa. Katsojalle on kuitenkin hyvin selvää, että koko elokuva rakentuu tavalla tai toisella sen varaan, että ihan kaikki ei menekään rikollisten kuvittelemalla tavalla. Hienoa on se, että käsikirjoitus ei ohjasta tarinaa vain odotettujen tylsien patenttiratkaisujen viidakon läpi vaan käyttää asetelmaa ja odotusarvoja ovelasti hyväkseen.

Yhteenveto

Erittäin taitavasti kudottu, näytelty ja ohjattu pienen budjetin tiivistunnelmainen brittijännäri yllättää liikkuessaan varsin häijyjen käännösten katveissa vain kolmen näyttelijän ja hyvin rajoitettujen kuvauspaikkojen voimin. Ohjaaja J.Blakesonin debyytti antaa luvan odottaa hyvää ohjaajan tulevaisuudelta. Brittijännärin tehokkuus pyylee viimeisilleen viritetyn käsinkosketeltavan kiristyvässä tunnelmassa, joka ei herpaannu elokuvan 100-minuuttisessa kestossa yhtään ainukaista kertaa.

8/10.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s