Ohjaus: Herbert J.Leder
Käsikirjoitus: Herbert J.Leder
Tuotantomaa: Iso-Britannia
Kieli: englanti
Budjetti: olematon
Arvioitu: talvi 2011
Arvioidun version pituus: 95 minuuttia
Ensi-ilta Suomessa: ei tietoa

Johdanto

Aah. Hullut tiedemiehet! Siinäpä herkullinen lähtökohta elokuvalle kuin elokuvalle! Hullujen tiedemiesten mitä mielikuvituksellisimpia temppuja on nähty elävissä kuvissa säännöllisesti vuosikymmenien kuluessa ja teema on vakioitunut yhdeksi kestosuosikiksi etupäässä tieteiselokuvien ja kauhuelokuvien saralla. Näin oli myös 1960-luvulla, jolloin tämäkin Herbert J.Lederin varsin posketon natsizombien herättelyelokuva The Frozen Dead istui ihan muitta mutkitta vastaavien hulluja tiedemiehiä käsittelevien elokuvien joukkoon. Georges Franjunin elokuvassa Les yeux sans visage (Eyes Without a Face, 1960)^[x] käsitellään plastiikkakirurgin edesottamuksia miehen hankkiessa epäeettisin keinoin vahingoittuneelle tyttärelleen uusia kasvoja. Giorgio Ferronin häiriintyneessä elokuvassa Il mulino delle donne di pietra (Mill of the Stone Women, 1960) kidnapatuista naisista valutetaan veret sairaan tyttären hyväksi ja uhreista muovataan taidetta. Sidney J. Furien lähes unholaan vaipuneessa pikkutuotannossa Doctor Blood’s Coffin (1961) ollaankin jo lähempänä resurrektiobisnestä, kun tohtori Peter Blood (Kieron Moore) tekee elävien kuolevien tutkimusta. Sidney J. Furie oli asialla samana vuonna myös elokuvallaan The Snake Woman (1961), jossa lääkäri yrittää korjata mieleltään sairaan vaimonsa käärmemyrkyllä odottamattomin seurauksin. Lähelle Herbert J.Lederin elokuvan aihepiiriä mennään Joseph Greenin elokuvalla The Brain That Wouldn’t Die (1962), jossa hullu tiedemies pitää onnettomuudessa kehonsa menettäneen tyttöystävänsä pään keinotekoisesti hengissä ja lähtee metsästämään uutta sopivaa kehoa. Riccardo Freda taiteilee kulttiklassikossaan L’orribile segreto del Dr. Hichcock (The Horrible Secret of Dr. Hichcock, 1964) tarinaa murhanhimoisesta nekrofiilistä lääkäristä, jonka uusi vaimo joutuu kohtaamaan edellisen; kuolleeksi luulemansa. Jaime Salvadorin Jekyll&Hyde -variaatioelokuvassa Pacto diabólico (1969) etsiskellään ikuisen nuoruuden seerumia murhaamalla naisia näiden silmien verkkokalvojen vuoksi. Vernon Sewellin elokuvassa The Blood Beast Terror (1968) pähkähullu genetiikan tutkija konstruoi naisen, joka voi muuttua vertaimeväksi tappajakiitäjäksi! Peter Cushing oli siinä pääosassa, kuten myös Robert Hartford-Davisin hurjassa elokuvassa Corruption (1968), jossa kirurgi saa selville, että murhaamiensa naisten eritteillä hän pystyy aina hetkeksi palauttamaan onnettomuudessa arpeutuneen tyttärensä kauneuden. Terence Fisherin nimen voisi mainita monenkin elokuvan voimin, mutta eiköhän kommentti elokuvasta Frankenstein Created Woman (1967) riitä; tohtori Frankenstein palauttaa henkiin itsemurhan tehneen nuoren naisen, mutta ensin toki vaihdettuaan naisen sielun tämän aiemmin teloitetun miesystävän sieluun …

Eiköhän tästä lyhyestä johdannosta käy aika selväksi, että ainakaan mielikuvituksen puutteesta ei hullu tiedemies -teeman elokuvia tarvinnut 1960-luvullakaan syyttää!

Juonitiivistelmä

Kryogeniikan kehittäneet natsit pakastivat sen kuulun ison sodan sotimisen päätteeksi joukon uskollista puoluejohtoaan ja eliittiään kunnianhimoisen suunnitelman kera. 20 vuoden ajan Lontooseen muuttanut kuulu natsien kirurgi tohtori Norberg (Dana Andrews) jatkaa kartanonsa salaisessa kellarilaboratoriossa (kuinkas muutenkaan!) kokeita, joilla pakastetut natsit on tarkoitus herättää takaisin tallaamaan maita ja mantuja ja näin nostattaa Kolmas Valtakunta uuteen loistoonsa. Norbergin kartanolla alkaa kuhina: korkeaa puoluejohtoa pukkaa paikalle todistamaan pakastetun natsisotilaan herättämistä, mutta samoihin aikoihin kartanolle ilmaantuu myös Norbergin yhdysvaltalainen irtojäsenien elossapitoon erikoistunut kirurgikollega ja tohtorin lääketiedettä opiskeleva veljentytär ystävättärineen. Miten kaikki salaisuudet oikein enää pysyvätkään salaisuuksina semminkin kun kellareissa vaeltaa mielisairaina ihmisraunioina myös epäonnistuneiden resurrektiokokeiden aiemmat tapaukset?

Kommentit

Vaikka tämä Herbert J.Lederin ohjaama tieteiskauhuelokuva sivuaa viistosti natsizombie– elokuvien alalajityyppiä, on se kuitenkin huomattavasti selvemmin jatkumoa lukuisille Frankenstein-tarinoille kuin zombie-elokuville yleensä. Elokuva etenee harmittavaisen pökkelömäisesti ja jää liian usein junnaamaan paikoilleen turhien joutavuuksien kanssa. Elokuvaan on ängetty kymmenkunta toisiinsa lomittuvaa juonikudosta ja hieman säälittävästi Leder ei pysty ollenkaan keskittymään juuri tämän tarinan kannalta olennaisiin kehityshaaroihin. Kerronnan punaisen langan puuttuminen heijastuu liiallisena tarinoinnin monimutkaisuutena, joka ei realisoidu kunnolla ja samalla kiusallisesti vesittää yhtenäisen kauhua tavoittelevan tunnelman kehittymisen. Jatkuva turhanpäiväinen pulina rikkoo hyvin nopeasti kaiken sen orastavan tunnelman, joka muutoin syntyisi. Paikoin kyllä elokuvan kohtaukset nousevat mieliinpainuviksi häiriintyneisyydellään, mutta sitten taas vajotaan tunneskaalan toiseen päähän tylsistymään mitättömien turhuuksien taakan alle. Brittiläisen pikkutuotannon puitteet jäävät kirkkaasti aikansa johtavan kilpailevan brittistudion Hammerin tuotantojen varjoon ja samassa vertailussa myös halpiksen tuotantoarvojen räikeä surkeus korostuu – surullisen hilpeänä esimerkkinä erään tiedelaitteen nupin vääntäminen irrottaa ilmeisesti nupin vastakappaleen, jonka lattialle tipahtamisen ja pomppimisen aiheuttama ääni kaikuu ääniraidalla iloisena kolinana. Näyttelijöiden pokka kuitenkin pitää. Mitään muuta erityistä hyvää näyttelijöistä nyt ei sitten voikaan sanoa, vaikka joukossa on mukana kokeneitakin valkokangaskettuja.

Ottaen huomioon elokuvan juonen sisältämät huikean poskettomat tieteishulinat lasipullossa itsekseen elävistä sisäelimistä lähtien kuuluisaan käsiseinään, elokuva ei koskaan räjähdä aivan komedialliseksi ilotulitukseksi. Päinvastoin sen yleisilme on oudon vakaa, depressiivinen ja suorastaan matalaotsainen, joka seikka juontuu epäilemättä siitä, että elokuvan kuvaus ja ohjaus on staattista ja jäykkää. Tästä ristiriidasta kuoriutuu kuitenkin herkullisesti häiriintyneitä visioita, joiden taustalla kytee hyvin häijyjä ja kylmiä konseptuaalisia näkymiä. Erityisen hyvänä esimerkkinä tästä on syyttömän ja viattoman tytön julma murha. Murhan varaan koko elokuvan loppuosa rakentuu, sillä sekopäiset tohtoriystävämme irrottavat pään ja pitävät sen elossa tutkimustarkoituksiinsa. Ja jotta tutkiminen olisi helpompaa, pitääpi päälaelta leikata kallo pois ja korvata se läpinäkyvällä muovikuvulla. Viattoman tytön ahdistuksen kuvaus saavuttaa sellaiset mittasuhteet, että elokuvan taustalla vaaniva häijyys rinnastuu hyvinkin uuden vuosituhannen ns. kidutuspornon trendiin ainakin käsitteellisellä tasolla, vaikkei toki veren ja läträyksen määrällä mitaten.

Yhteenveto

Natsizombie-elokuvien hyväksi kaveriksi naamioituva tieteiskauhu on olemassaolonsa selvästi kuitenkin velkaa 1950-luvun kauhusarjakuvien tieteiskauhutarinoille eikä edes yritä pysyä kärryillä 1960-luvun lopun trendeistä kauhuelokuvissa. Henkiinherättämistouhustelu on luonnollisestikin ohjaaja James Whalen Frankenstein (1931) -elokuvan ja sen kaikkien seuraajien innoittamaa, mutta poistaa tieten elämän ja kuoleman yhtälöstä inhimillisen elementin ja korvaa sen kylmäkiskoisten murhanhimoisten natsien kovalla määrätietoisuudella. Mitä ikävämpää voisi ollakaan kuin natsizombie? Elokuva heijaa itsensä lopulta elossa pidettävän irtopään ympärillä tapahtuvien yliluonnollisten tapahtumien viidakkoon, joka ei oikein hyvin istu elokuvan alkupuolen totisempaan herättelybisnekseen. Kidutuksen, mielisairaiden henkiinherätettyjen, murhaamisen, sätkivien irtoraajojen, hullujen tiedemiesten ja telepaattisesti operoivan irtopään kaaoksesta kuoriutuu esiin todella häiritseviä kohtauksia, mutta elokuvan yleinen sekaisuus ja pitkäveteisyys tekevät sille jatkuvasti pahaa hallaa. Herbert J.Leder tyytyy vain esittelemään sekopäisen tarinan filmillä ja jättää tieteiskauhutarinoinnin rivienvälit suosiolla kyvykkäämpien tekijöiden täytettäviksi.

5/10.