Ohjaus: Alexandre Bustillo, Julien Maury
Tuotantomaa: Ranska
Käsikirjoitus: Alexandre Bustillo, Julien Maury
Budjetti: noin 5 miljoonaa USD
Ensi-ilta Suomessa: ei virallista ensi-iltaa Suomessa
Arvioitu: lokakuu 2012
Arvioidun version pituus: 92 min
Kieli: ranska

Johdanto

Italian giallo-elokuvien keskeisimpiin tekijöihin kuuluva Dario Argento vei genren Three Mothers -elokuvatrilogiallaan täysin oudolle ja erityiselle maaperälle. Argento lähti trilogian kahdella ensimmäisellä elokuvalla Suspiria (1977) ja Inferno (1980) matkalle surreaaliseen maisemaan, jossa tieten ja maanisesti rikkoi kahlitsevia elokuvakerronnan sääntöjä ja hajotti juonirakennelmat tarpeettomina visuaalisen tyylin edestä häiritsemästä saadakseen aikaan irrationaalisen unimaailman toisinnon. Alkuaan jyrkän ristiriitainen vastaanotto on aikojen saatossa painottunut hyväksymään Argenton visiot arvostetuiksi alan pioneerielokuviksi. Erityisesti Suspiria oli niin kunnianhimoisen väkevästi rakennettu, että VHS-teknologian rahkeet eivät riittäneet toisintamaan elokuvan värejä oikein tai edes sinne päin. Vasta digitaalisten tallennusmedioiden tulo tarjosi elokuvan sellaisella värimaailmalla, kuin ohjaaja oli tarkoittanutkin.

Bustillon ja Mauryn elokuva Livide on siis löyhä kunnianosoitus ja hatunnosto näille Argenton surreaalisille elokuville.

Juonitiivistelmä

Kotipalvelusairaanhoitajana työnsä aloittava Lucie (Chloé Coulloud) tekee vaikutuksen opettajakseen määrättyyn Catherineen (Catherine Jacob). Catherine antaa Lucien tutustua myös yhteen erikoisimmista potilaistaan – Rouva Jesseliin (Marie-Claude Pietragalla), ikiaikaisen tuntuiseen vuoteenomana koomassa makaavaan vanhaan naiseen, jota Catherine käy hoitamassa rouva Jesselin vanhassa eristetyssä kartanossa. Kun Catherine vihjaa Lucielle, että Jesselillä on legendan mukaan talossaan kätkettynä suuri aarre, Lucie tarttuu koukkuun. Yön tunteina sitten Lucie kahden ystävänsä kanssa murtautuu kartanoon. Kartanosta kyllä löytyy … jotakin. Eikä se kimalla kauniina.

Kommentit

Dario Argenton Suspiria (1977)-elokuvan painajaismaisen unimaailman suuntaan rakentavat Bustillo ja Maury myös tämän oman elokuvansa ja kumartavat Argentolle auliisti ja monin paikoin elokuvan edetessä. Yhteyksiä on sekä visuaalisella puolella että siroteltuina elokuvan hahmojen taustoihin eli myös tarinan tasolla. Ja myös elokuvan kerronnan loogisuus  ja selväpäisyys alkavat joustaa ja murentua mitä edemmäs tarinaa edetään ja mitä omituisempiin kerrostumiin elokuvassa päästään. Lopulta katsojalta aivan tarkoituksella katkotaan julmasti mahdollisuudet rakentaa valvetilan logiikkaa tai normaaleja fyysisiä kausaliteetteja kunnioittava tulkinta. Jäljelle jää painajaismaailman visuaaliseen limboon tarkoituksella jättäytyvä kudelma, joka vastustaa järkiajattelua ja turvautuu unien arvaamattomiin, alati muuttuviin ja siksi pelottaviin käänteisiin. Tämä on visuaalisen elokuvataiteen mustaa magiaa, joka ammentaa olemassaolonsa Argentolta, mutta toki tekijät tekevät pieniä kumarruksia myös muutamien muiden tunnettujen tekijöiden elokuvien suuntaan. Alexandre Bustillo ja Julien Maury eivät silti tarkalleen ottaen kopioi Argentoa: pikemminkin he paneutuvat omassa tyylissään erilaisiin näkökulmiin ja varioivat painajaisunimaailman väkevyyttä hieman erilaisilla nyansseilla.

Kauhugenren sisällä pikkuisen myrskyn vuoden 2007 varsin verisellä elokuvalla Inside^[x] aikaansaaneet parivaljakon jäsenet Alexandre Bustillo ja Julien Maury pitivät esikoisensa jälkeen pitkän tauon, jona aikana he onnistuneesti vastustivat Hollywoodista tehtyjä tarjouksia siirtyä suurten studioiden koneistojen osasiksi. Tälle tiellehän moni eurooppalainen ohjaaja sitten jää ja useimmiten sitten siellä Hollywoodissa innovatiivinen, tehokas ja rohkea elokuvallinen ilmaisu rouhitaan ensimmäiseksi pois. Inside on sittemmin noussut yhdeksi keskeisistä referenssipisteistä puhuttaessa ns. New French Extremity -liikkeen elokuvista, joille varsin monelle on löydettävissä juuret Body Horror -elokuvista ja erityisesti kanadalaisen David Cronenbergin tuotannosta. Kun tarkastelee Livid -elokuvaa Body Horror -elokuvien perinteet ja vaikutteet ovat aivan yhtä ilmeiset ja väkevästi läsnä kuin Dario Argentonkin. Elokuva on juurikin sitä, mitä tyypillinen Hollywood-kerronta ei ole: hämäävän arvoituksellista, kahleista irti pyristelevää, painajaismaisen tulkinnallista, ihmisen kehon heikkouksia ja vahvuuksia tiiviisti analysoivaa ja visuaalisesti innovatiivista.

Hämmentävän kaunis elokuva on kuvaukseltaan, verevän väkevää kauhutunteiden nostattajana ja maanisen tehokasta tunnelmaltaan. Mutta ohjaajaparivaljakon teoksessa on silti hankalia ja monisyisiä ongelmia, jotka eivät katoa sillä, että ihastuu ulkoiseen pintaan. Elokuva yhdistää veristä selviytymisseikkailua kauhutalon uumenissa ja unenomaista romantisoivaa fantasiaa eikä lopputulos oikein kykene ottamaan parhaimpia paloja tästä yhtymäpinnasta. Kauhufanien mieleen eivät oikein tahdo upota elokuvan edetessä kasvavat fantasia-elementit ja vastaavasti fantasiaelokuvien ystävien lienee vaikea hyväksyä elokuvan verisempää ja rosoisempaa osastoa. Kauhutunnelman rakentaminen on tekijöille kyllä ihailtavan vaivattoman tuntuista ja hyvinkin pelottavia kohtauksia tekijät ovat saaneet aikaiseksi kokonaisen joukon, joka nykykauhussa ei ole lainkaan mikään selviö. Kuitenkin elokuvan lopun taivaisiin kurottavan tähtifantasian kontrasti verisemmän keskivaiheen kanssa on kovin suuri.

Yhteenveto

Alexandre Bustillon ja Julien Mauryn kummitukset kummitustalossa -tarina vie irrationaaliselle matkalle veristen ballerinojen luo ja suoraan painajaisunien sisälle. Selkeä kunnianosoitus Dario Argenton kaanonin keskeiseen Three Mothers -trilogiaan. Suspirian kovat fanit löytänevät elokuvasta paljonkin pidettävää. Livide ei kuitenkaan täysin uskalla irtautua kaikista niistä kumarruksista ja vinkeistä muille ja laittaa itseään täysillä likoon. Kaikkine pienine muihin elokuviin suuntavine vinkkeineen elokuva samalla tulee hukanneeksi rehellisen mahdollisuuden omaan selkeään identiteettiin. Nyt se jää valitettavasti vain etupäässä Dario Argenton teoksiin löyhästi kytkeytyneeksi johdokseksi ja kunnianosoitukseksi – siitäkin huolimatta, että elokuva on visuaalisesti lähes yhtä kauniin kiehtovaa katseltavaa kuin Argento parhaimmillaan.

6/10