Ohjaus: Tyler Gillett, Matt Bettinelli-Olpin
Käsikirjoitus: Guy Busick, R.Christopher Murphy
Tuotantomaa: Yhdysvallat
Ensi-ilta Suomessa: 23.8.2019
Budjetti: noin 6 miljoonaa USD
Kieli: englanti
Arvioitu: syksy 2019
Arvioidun version pituus: 95 minuuttia

Johdanto

Rikkaat ovat omituisia. Sikarikkaat puolestaan ovat omituisia, hulluja ja voivat tehdä ihan mitä haluavat. Rikkaiden eksentrikoiden, outojen sukujen tai ihan tavallisten rikkaiden ihmisten erivapauksiin on elokuvien ihmeellisessä maailmassa puututtu tuon tuostakin ja varsin tavallista näissä skenaarioissa on se, että rikkailla ei ole puhtaita jauhoja pusseissaan. Pelkästään 2010-luvulla yhteiskunnallisesti huolestuttavaa ns. 1% juopaa (rikkain 1% omistaa 90% kaikesta varallisuudesta) on käsitelty varsin terävällä otteella useissakin isoissa elokuvatuotannoissa. Jordan Peelen tuore mestarillinen esikoisteos Get Out (2017) käsittelee varsin paljon samanlaisia teemoja ja sijoittuukin vielä sikarikkaan suvun perhekartanolle. Adam Wingardin kylmäävässä slasherissä You’re Next (2011)^[x] sikarikkaan suvun kartanolle kokoontuvan suvun välienselvittely nousee hiukset nostattaviin sfääreihin. Koko Purge -elokuvien sarja pureutuu tämän juopan tutkimiseen, James DeMonacon The Purge (2013), James DeMonacon The Purge: Anarchy (2014), erityisesti James DeMonacon The Purge: Election Year (2016) sekä tätä kirjoitettaessa tuorein eli Gerard McMurrayn The First Purge (2018). David Guy Levyn elokuvassa Would You Rather (2012) sikarikkaan sadistisen aristokraatin perversioiden kohteeksi joutuvat vapaaehtoiset ”peliin” osallistuvat köyhät. Scifikään ei ole säästellyt otettaan aihepiiristä: Gary Rossin The Hunger Games (2012) ja Frances Lawrencen elokuvat The Hunger Games: Catching Fire (2013),  The Hunger Games: Mockingjay – Part 1 (2014) ja The Hunger Games: Mockingjay – Part 2 (2015) pyörivät kaikki saman teeman ympärillä: älyttömän rikkaiden ei tarvitse noudattaa alkeellisimpiakaan eettisiä tai moraalisia prinsiippejä, jos eivät itse niin halua.

Tuore Ready or Not tuo skenaarioon mukaan myös kiehtovan ja älykkään aspektin, joka usein unohtuu rikkaiden dekadenttien kaikkivoipaisuuden kuvauksissa: vaikka joku on rikas, se ei tarkoita, etteikö hän voisi olla uuno tumpelo.

Juonitiivistelmä

Sikarikkaan, peleillä vaurastuneen La Domasin vanhan suvun uusimmaksi tulokkaaksi on valikoitunut Grace (Samara Weaving), jonka  tuore sulhanen Alex (Mark O’Brien) palaa morsiamineen aiemmin jättämälleen sukutilalle lähinnä suvun perinteikkäisiin häämuodollisuuksiin. Alex on kyllä maininnut Gracelle sukulaistensa outoudesta eikä siksi näe parilla tulevaisuutta sukukartanolla, vaikka muu perhe kovasti ottaisikin pojan takaisin morsmaikkuineen. Hääyö saa ensimmäiset oudot käänteensä, kun Gracelle paljastuu, että perheen vuosisataisen perinteen mukaisesti sukuun juuri tullut on velvollinen osallistumaan hääyönään suvun yhteiseen pelihetkeen. Pelihetki ei sitten osoittaudukaan juuri Gracen kohdalla noppien heittelyksi rentouttavan lautapelin tiimellyksessä vaan joksikin aivan muuksi …

Kommentit

Kiehtovasti Ready or Not kanavoi myös varhaisempien aikojen ihmismetsästyselokuvia. Ökyrikkaan herttua Zaroffin kaikkivoipaisen tekemisen kaikuja elokuvasta The Most Dangerous Game (1932) on helppoa tästä kuulostella. Itse asiassa yhtymäkohtia on helppo löytää varsin moniin ökyrikkaiden ihmismetsästystä käsitteleviin elokuviin. Sikarikkaiden epäeettisyyksien ja moraalittomuuksien eräänlaisia kulminaatiopisteitä nähtiin kuitenkin vasta vuosikymmeniä herttua Zaroffin tarinan jälkeen. Näistä Brian Yuznan hysteerinen kauhukomedia Society (1989)^[x] kertoi julkean tarinan rikkaiden todellisesta elämästä täysin irtautuneesta mädästä dekadenttiudesta. Wes Cravenin The People Under the Stairs (1991) -elokuvan läpimädät dekadentit urbaanipalatsin rikkaat puolestaan käyttivät varallisuuttansa ja valtaansa köyhien orpolasten keräilyyn jättimäisen rakennuksensa sokkeloihin. Ökyrikkaiden paheet nousivat taas esiin Eli Rothin pahamaineisessa elokuvassa Hostel (2005) ja sen jatko-osissa, joissa sadistiset miljonäärit käyttivät varallisuuttaan satunnaisten kidnapattujen ihmisten kiduttamiseen.

Ready or Not -elokuvan rikkaat dekadentit ovat todellakin toista maata johdannossa ja kommenteissa mainittujen elokuvien ökyrikkaiden rinnalla. Nimittäin tappamisen tarve ja sadismi ei tule näille veikkosille luontaisena ravintolisänä äidinmaidosta; päinvastoin valtaosa elokuvan murha mielessään riekkujista haluaisi olla jossain ihan muualla tekemässä jotakin aivan muuta. Tämä antagonistien asetelma rakentaa nopeasti elokuvaan äkkiväärää herkullisuutta, jota näyttelijäkaartin erinomaisen onnistunut näyttelijäntyö entisestään tehostaa ja vahvistaa. Samara Weavingin päärooli ns. klassisena slasher-elokuvien final girl -hahmona korjaa kyllä potin. Samara pyörittää pääroolin nautittavan ilmeikkäästi. Samaran edellisiin slasher-elokuvien päärooleihin elokuvissa Mayhem (2017) ja The Babysitter (2017) verrattuna Samara on laajentanut entisestään ilmeikkyyttään ja eleidensä ajallista tarkkuutta. Kautta linjan näyttelijäntyö toimii hienosti, mutta moitetta alkaa esiintyä hahmojen dialogin köyhyydessä. Lukuisissa kohtauksissa dialogi käsikirjoituksessa on jäänyt vajaaksi ja jopa puutteelliseksi. Asetelmaan ja hahmojen väliseen vuorovaikutukseen olisi melko vaivatta ollut rakennettavissa kieli poskella hersyvämpää dialogia; tuntuu melkein siltä, että käsikirjoitus olisi tältä osin otettu tuotannon pohjaksi raakileena. Samaan asiaan tuntuvat viittaavan myös lukuisat melko kömpelöt loogiset erheet ja muutamien kohtauksien vaisuus mitä tulee mielikuvituksellisiin keinoihin hävittää porukkaa kartanoa kuluttamasta.

Verikekkerit kruunataan sekalaisella joukolla käytännön efektejä, mutta rosoisista kokonaistynnyrimääristä huolimatta varsinkin elokuvan alkupuolella kohtaukset ovat jopa kesyjä. Loppupuolella taasen sitten punaista kultaa maalataan seinille sellaisella vimmalla ja isolla pensselillä, että ihan tavallisen kauhukomedian mittareissa ei moista yleensä nähdä. Elokuvan puolitoistatuntinen kuluu jouhevasti ja rakentuu mukavasti vailla notkahduksia tai liian pitkiksi venytettyjä suvantokohtia. Tosin viimeinen vartti tuntuu aavistuksen hätiköidyltä, jos kohta narut eivät tekijöiden hyppysistä kokonaan tipukaan. Hieman toiminnallisempien kohtausten toisinaan heiluva ja toisinaan staattisempi kuvaus luo pientä tyylillistä ristiriitaa elokuvan kohtauksia kokonaisuutena mietittäessä ja ääniraita ei aivan pysty luomaan sellaista mielipuolista vetovoimaa, jota elokuvan loppupuolella varsinkin tarvittaisiin vahvistamaan elokuvan asetelmaa. Onneksi ääniraita ei ole myöskään mitään geneeristä huoltoasemasyntikkaliruttelua, joka on usein vaarana pientuotannoissa. Monien pikkuseikkojen yhteenlaskettu summa tipauttaa elokuvan aivan genren kärjestä, mutta komediallisten slasher-elokuvien joukossa omaperäinen, hauskasti realisoitu ja terävä elokuva nousee kiistatta kuluvan vuosituhannen merkkipaaluiksi. Toki elokuva on vahvasti genre-elokuva: se ei edes houkuttele katsojikseen niin sanottuja suuria katsojamassoja eikä se sellaiseksi ole selkeästi tarkoitettukaan.

Yhteenveto

Virkistävä ja viihdyttävä sysimusta slasher-komedia tarjoilee hyvin olemattomalla budjetilla (Yhdysvaltain normien mukaisesti) hersyvän kaartin sekopäisiä uusia sukulaisia Samara Weavingin näyttelemälle sikarikkaan perheen uudelle tulokkaalle. Näennäisestä verisyydestään huolimatta slasher-elokuvana tuotos on kuitenkin 2010-luvulla ehkä jopa hieman kesy, mutta mustana kauhukomediana elokuva toimii hyvinkin vakuuttavasti. Näyttelijöiden roolit ja työt ovat kauhugenrelle epätyypillisen rikkaita ja monipuolisia, jos kohta ihan kovin syvälle kenenkään hahmoon ei uppouduta. Verinen hassuttelu vaatii katsojaltaan toki ymmärrystä genren konventioista ja halua irrottautua harmaasta arjesta makaaberiin vinksahtaneisuuteen.

7/10.