The Hunger Games (2012)

Ohjaaja: Gary Ross
Tuotantomaa: USA
Käsikirjoitus: Gary Ross, Suzanne Collins
Ensi-ilta Suomessa: 23.3.2012
Kieli: englanti
Arvioidun version pituus: 142 minuuttia
Arvioitu: 2012
Budjetti: $78 miljoonaa

Johdantothehungergames_primay

Dystopia. Tieteiskirjallisuudessa kielteisessä valossa nähtävää ja epätoivottavaa tulevaisuuden hallintomallia ja yhteiskunnallista järjestystä kutsutaan tavanomaisesti dystopiaksi. Gary Rossin ohjaamassa The Hunger Games -elokuvassa nähtävä epätoivottava yhteiskunta on varsin tavanomainen tieteiskirjallisuudesta elokuvakäsikirjoituksen kautta maalattu yhteiskunnan malli. Kuvattu dystopia on monasti nähty ja koettu: degeneroitunut yltäkylläisyydessä elävä fasistinen eliitti hallitsee pelolla ja väkivallalla alamaisiaan. Näitähän piisaa elokuvien historiassa. Kurt Wimmerin elokuvassa Equilibrium (2002) fasistinen koneisto on viritetty niin hienojakoiseksi, että tunteetkin on kielletty. Paul Bartelin elokuvassa Death Race 2000 (1975) eliitti järjestää kansalle sirkushuveja laittamalla vangit ottamaan yhteen kuin gladiaattorit, mutta autoilla. Kathryn Bigelow’n elokuvassa Strange Days (1995) kontrollimekanismit ovat pettäneet ja maailma on kaaoksen partaalla. Radfordin 1984 (1984) kertoo näkemyksen totalitaristisesta seuranta- ja kontrolliyhteiskunnasta. Lucasin THX 1138 (1971) -elokuvassa kaikki yhteiskunnassa on tarkasti säänneltyä. Niccolin elokuvassa Gattaca (1997) geneettinen perimä ratkaisee yksilön tulevaisuuden ilman yksilön mahdollisuutta vaikuttaa siihen ja samanhenkisestä lähtökuopasta ponnistaa myös Michael Winterbottomin Code 46 (2003), jossa parisuhteen muodostamiseen tarvitaan geneettisen yhteensopivuuden mahdollistama erillinen lupa valtiolta. Kinji Fukasakun elokuvassa Battle Royale (2000) ratkotaan ylikansoitusta laittamalla satunnaisia koululaisia tappamaan toisiaan televisioviihteen merkeissä. James McTeiguen elokuvassa V for Vendetta (2005) totalitaarinen koneisto hallitsee kaikkea. Francois Truffaut’n elokuvassa Fahrenheit 451 (1966) kieltolistalla ovat kirjat. Monet monet muutkin elokuvat ovat kartoittaneet dystopioiden malleja omista näkökulmistaan vuosien varrella. Valitettavasti tylsääkin tylsemmin Rossin visiossa jopa dystopian vaakunat ja sotilaat ovat vain aiemmin nähtyjen persoonattomia kopioita, vaikka lähtökohtana olevan kirjan taustatarinasta olisi voinut elokuvaan nostaa esille muutakin. Itse elokuva on kuin silkkihansikkain teinimarkkinoille sovitettu siivottu ja poliittisesti korrekti amerikkalaistettu hiilikopio Kinji Fukasakun kaikin puolin ylivertaisesti realisoituvasta Battle Royal (2000) elokuvasta.

Juonitiivistelmä

Dystooppisessa tulevaisuuden hirmuvallassa asuvat tavikset joutuvat keskushallinnon käsissä luovuttamaan asuinalueittain kaksi 12-18 -vuotiasta nuorukaista mukaan vuotuiseen veriseen ihmismetsästyskisaan. Vain viimeisenä henkiin jäänyt voittaa. Nuori 16-vuotias tyttö Katniss ottaa pikkusiskonsa paikan sektorin 12 naisedustajana ja joutuu pian vaihtamaan kurjuudessa rypevän kotiseutunsa pääkaupungin yltäkylläiseen degeneroituneeseen maailmaan. Tapahtuma on suuri mediajuhla, jota valtiovalta pakottaa kansalaisiaan seuraamaan ja itse kisan ohella kisaan valmistautuminen on tärkeä osa mediahumua. Katniss ja kilpakumppanit saavat pikaista koulutusta ja lopulta heidät sysätään tekniikan keinoin valvottuun ja hallittuun villiin ”luontoon”, jossa lapsukaisten tulisi selviytyä ja surmata.

Kommentit

Manhunt” -elokuvien tiukkaan kirjoon tämä suurella rahalla tuotettu ja selvästi teineille suunnattu elokuva istuu perin huonosti. Kohderyhmän vuoksi elokuva joutuu tekemään visuaalisia myönnytyksiä ja lievennyksiä, joiden vuoksi iso osa elokuvan tapahtumista menettää huomattavasti potentiaaliaan ja valkaistuu turhan puhtoiseksi. Gary Rossin ohjaama elokuva kompastuu nauhoihinsa siellä sun täällä eikä vähiten siinä, että 24:n keskenään tappelevan lapsen tappamisen motivaatio on täysin ristiriitaista ja aivan liian mustavalkoista. Julman dystopian kritiikki menettää teränsä ja kääntyy itseään vastaan elokuvan kerronnallisessa kyvyttömyydessä sekä motivoida tapahtumia että saattaa ne uskottaviksi.

Tosi-tv -näkökulma on jo sekin ehditty kaluamaan luihinsa asti ja vedonlyönti julman kilvan voittajasta ei sekään ole millään muotoa uutta eikä ihmeellistä. Mannin The Tournament (2009), Elio Petrin La decima vittima (The 10th Victim, 1965), Yves Boissett’n The Prize of Peril (1983), Wiperin The Condemned (2007), Loopin Arena (2011), Taylorin&Neveldinen The Gamer (2009) ja vaikkapa alan tunnettu edustaja, Glaserin The Running Man (1987), ovat vain joitakin esimerkkejä siitä, miten tätä samaista hevosta on kiritetty aiemminkin. Elokuva ei milloinkaan yllä sellaisiin mittasuhteisiin kuin mitä samankaltaisista teemoista pinnistävät Fukasakun Battle Royale (2000), Peter Brookin Lord of the Flies (1963) ja sen uudelleenfilmatisointi: Harry Hookin Lord of the Flies (1990). Stephanie Rothmanin eksploitaatiohalpiksessa Terminal Island (1973) puolestaan oppressiivisen ryhmittymän kukistaminen tietää jäljelle jääneille lokoisia aikoja, mutta Gary Rossin visiossa onneksi sentään dystopian päihittäminen ei onnistu ilman kipuja elokuvan kliimaksin asettaessa vain hienoisia säröjä ja vapauden ajatuksen siemeniä poloisille hallintoalamaisille. Kaikkien näiden taustalla lymyilee vielä ensimmäinen ja edelleen keskeinen ”manhunt”- elokuva, Shoedsackin&Pichelin The Most Dangerous Game (1932).

Elokuvan jälkimmäinen osa on kiusallisen arvattavaa ja täynnä omituisia reikiä hahmojen käytöksessä ja elokuvan juonessa, jotka laskevat elokuvan yleistä intensiteettiä merkittävästi. Ensimmäisen tunnin valmistelu ei alkuunkaan saa lopun kamppailusta sellaista vastinkappaletta, mihin ilmeisesti katsojaa valmistellaan. Elokuva pitää ensin kovaa ääntä selviytymisen vaikeuksista: nälän, kylmyyden ja janon kuolettavasta kolmiyhteydestä ja sitten kun lopulta on kamppailun aika, ei kenelläkään näytä olevan kylmä, nälkä ja vettäkin riittää ihan lammiksi asti. Mikä ihme tekijöiden päässä on oikein napsahtanut, kun yht’äkisti omalta pohjustukselta vedetään kokonaan matto alta pois? Teknisesti elokuva soljuu varmoin ottein ja sen efektit ovat budjetin mittaluokat huomioiden varsin kelvolliset. Efekteillä nyt joudutaankin kuitenkin valitettavasti maskeeraamaan muita vajauksia, jotta silmäkarkkia ihastellessaan katsoja ei vain erehtyisi ajattelemaan näytettyjä kohtauksia hieman pidemmälle.

Yhteenveto

Gary Rossin vesitetty manhunt-elokuva koukkaa suurien ja vaikeiden teemojen ääriin, mutta tekee nopean u-käännöksen laa-laa-laa-maahan. Best-seller -kirjatrilogiaan pohjautuva elokuva tuntuu olevan elokuvallisena versionaan lähinnä tuttua ja turvallista; koettua ja kaluttua lukuisissa aiemmin tulleissa teeman variaatioissa. Lapsia sorron välikappaleina käyttävä dystooppinen valtakoneisto maalautuu toki asiaankuuluvasti degeneroituneeksi riiston mekanismiksi, mutta elokuvan tekijät eivät pysty uskottavasti vakuuttamaan katsojaa siitä, että keskushallinto on niin omnipotenttinen kuin mitä ilmeisesti tarvittaisiin moisen hirmuvallan ylläpitämiseksi. Nuoret näyttelijät eivät valitettavasti pääse loistamaan Jennifer Lawrencen pääosaa huomioimatta ja persoonattomiksi sivuhahmoiksi jäävät kamppailijat pelaavat suoraan elokuvan moraaliopetuksia vastaan ollessaan itsessään likipitäen turhia stereotypioita tai pahimmillaan merkityksettömiä alaviitteitä. Ja mihin helvettiin se keskeinen motivaattori oikein katosi? Eihän tässä elokuvassa tunnu oikein kenelläkään olevan nälkä eikä jano?

4/10

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s