Ocean’s Eight (2018)

Ohjaus: Gary Ross
Käsikirjoitus: Gary Ross, Olivia Milch
Tuotantomaa: Yhdysvallat
Kieli: englanti, saksa
Budjetti: noin 70 miljoonaa USD
Ensi-ilta Suomessa: 27.6.2018
Arvioidun version pituus: 110 minuuttia

Johdantooceanseight_primary

Jalokivien ja arvokkaiden korujen ryöstön suunnittelu ja toteutus on ollut kiintoisa vakioaihe sekä rikostrillereissä että veijarikomedioissa kautta vuosikymmenten. Useimmiten näissä elokuvissa nähdään joukkio enemmän tai vähemmän kokeneita urarikollisia yrittämässä sitä kuuluisaa viimeistä keikkaa. Kiintoisaksi teeman elokuvien aihepiirinä tekee se, että lähes poikkeuksetta nämä elokuvat värittävät keskeiset rikollishahmonsa hyvätapaisiksi, usein tarpeetonta väkivaltaa vieroksuviksi ja kiintoisiksi persooniksi, joiden kautta katsoja voi vapaasti ajautua taapertamaan suurten riskien rikoksien tielle syyllistymättä itse muuhun kuin korkeintaan päähenkilöiden suunnitelmien toteutumisen ihasteluun. Olkoon sitten kyse teknotrillerien nousua ennakoivasta Jean-Pierre Melvillen kyynisestä ja lohduttomasta Le Cercle Rouge (Red Circle, 1970), suoraviivaisesta toiminnasta kuten Jack Cardiffin The Mercenaries (1968), auringon kylvettämien hiekkarantojen katveessa tapahtuvasta veijaritarinasta After the Sunset (Brett Ratner, 2004) tai vaikka pulinan täyttämästä ryhmädynamiikan tutkielmasta Quentin Tarantinon elokuvassa Reservoir Dogs (1992). Teeman sisältä löytyy siis hyvinkin erilaisia henkilökuvauksia, lopputulemia ja ajatuksia jalokivirikollisuudesta, mutta yhteistä kaikille on se, että niissä tavalla tai toisella asetetaan katsoja osaksi rikoksen suunnittelun tai toteutuksen prosessia, sillä kuka mukamas ei olisi joskus ajatuksen tasolla leikkien tai puolitosissaan miettinyt, että minkälaisen keikan sitä pystyisi itse kehittämään?

Juonitiivistelmä

Debbie Ocean (Sandra Bullock) on mietiskellyt mielestään täydellisen jalokivikeikan vankilassa viettämien vuosien saatossa. Vapautumisen hetkestä eteenpäin Debbie palaa rikolliseen elämäntapaansa ja alkaa oitis kasata rytmiryhmää toteuttamaan suunnitelmaansa ryöstää arvokas jalokivin koristeltu kaulakoru New Yorkissa järjestettävän gaalaillan yhdeltä osallistujalta Daphne Klugerilta (Anne Hathaway).

Kommentit

Danny Oceanin (Debbie Oceanin veli) hahmon ympärille rakennetut aiemmat elokuvat alkaen Lewis Milestonen alkuperäisestä Ocean’s 11 (1960) -elokuvasta ja päättyen Steven Soderberghin tuoreimpaan Ocean’s Thirteen (2007) -elokuvaan ovat tietenkin sitä pohjustusmateriaalia, jota ohjaaja Gary Ross käyttää elokuvansa taustoituksen ja tunnelman rakentamisessa. Tai yrittää käyttää. Sillä Ocean’s Eight -elokuvasta puuttuu leikillinen sanailu, veijarikomedioiden veljeyden ylistys ja tarpeeksi jännittävästi toteutettu itse keikka mahdollisine realisoituvine riskeineen päivineen. Kaikki tuntuu sujuvan mekaanisesti kuin pelikirjasta luettuna ja erityisesti loppupuolella katsojalle esiteltävä yllätyskoukku maistuu itsekin petokselta, jolla tarinan ylivertaiset rikollismielet mukamas ketkuttavat kaikkia ja kaikkea katsoja mukaan lukien. Ohjaaja Gary Ross ei tunnu pystyvän pitämään tähtikaartinsa diivoja tarpeeksi kurissa eikä ainakaan ohjaamaan näitä kunnolla. Cate Blanchettin ja Sandra Bullockin hahmot vievät leijonanosan kaikesta ajasta ja muiden tähtikaartilaisten osaksi jää soitella triangeleitä ja tamburiineja valonheitinten ja pimeyden rajamaastossa. Ei siinä mitään vikaa ehkä olisi sinällään, jos elokuva keskittyisi vain Debbie Oceaniin, mutta kun siinä nyt kuitenkin sitten yritetään rakentaa nimenomaan uskottava ja monipuolisesti taitava ryhmä tekemään sitä keikkaa. Lopulta valtaosa porukasta ajautuu tuikitavallisten stereotypioiden lokeroihin ilman mahdollisuutta murtautua kiinnostaviksi ilmiöiksi haastamaan päädiivojen kasvojen kirurgisesti kiristettyä kaikkivoipuutta. Itse elokuva on juoneltaan lähinnä mimmiporukalla tehty uusiointi Steven Soderberghin elokuvasta Ocean’s Eleven (2001) vain vaihtamalla pääkohde kasinosta koruun. Teknisesti sulava ja paikoin jopa jouhevasti etenevä kerronta hukkaa kuitenkin kosolti viehättäviä mahdollisuuksia, joita Soderbergh ei omassaan hukannut. Koko juttua värittää harmillinen mekanistinen junaoireyhtymä, jossa puksutellaan vakiokuvioiden radalla. Mitään varsinaisesti jännittäviä kohtauksia ei tekijäporukka osaa taikoa ja kylmäkiskoinen eteneminen suorastaan huutaa kuivakan tai mustan huumorin kukintaa, mutta turhaan. Porukan yhteinen kemia ei vakuuta sekään eikä elokuvassa ole oikeastaan yhtään sellaista kohtausta, joissa spontaanisti katsojalle välittyisi nimenomaan näyttelijöiden näyttelemien hahmojen välinen tunnetila. Ehkä kyse on ajoituksista, ehkä nyansseista tai mistä lie, mutta porukalla pitäisi noin niin kuin periaatteessa olla pokattuna käsilaukkuihinsa kaikkiaan sellainen määrä pokaaleja ja palkintoja elokuva-alalta, että parempaa suoritusta jää melkeinpä odottamaan.

Yhteenveto

Isolla rahalla tuotettua tähtikaartiviihdettä, joka kapsahtaa kuitenkin mitäänsanomattoman ponnettomaan ohjaukseen, löperöön ja pölhöön käsikirjoitukseen sekä varsin vaatimattomiin näyttelijöiden suorituksiin. Veijarikomedian ja teknotrillerin risteämiskohtaan tähtäävä rikoselokuva ei lopulta ole kovin jännittävä, teknologinen aspekti on tuttua Hollywood-huttua vailla tolkun häivää ja komedialliset elementit tekijät onnistuvat väistämään kuin varkain. Ainoa valonpilkahdus muutoin väsyttävässä pakertamisessa on näyttelijä Anne Hathawayn mainio roolityö sivuosassa diletantti Daphne Klugerin roolissa.

4/10.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s