Ohjaus: Jesse V. Johnson
Käsikirjoitus: Joey O’Bryan
Tuotantomaa: Thaimaa, Kiina, Yhdysvallat
Kieli: thai, englanti, mandariinikiina
Arvioidun version pituus: 96 minuuttia
Arivoitu: syksy 2019
Ensi-ilta Suomessa: ei valkokangasensi-iltaa Suomessa
Budjetti: noin 10 miljoonaa USD

Johdanto

Ensemble cast -termiä käytetään englannin kielessä sellaisille elokuville, joiden näyttelijäkaartiin on koottu yhteen kokonainen joukkio joko tähtinäyttelijöitä yleisesti tai tärkeitä näyttelijöitä lajityypin sisältä. Ihan selkeää suomennosta ei oikeastaan ole, mutta käytettäköön tässä yhteydessä jatkossa termiä tähtikooste. Erityisesti rikos- ja toimintaelokuvien kohdalla kuluvan vuosituhannen tärkeimpiin tähtikooste -elokuviin voi lukea suoranaisen itseoikeutetusti tukun rikollisryhmien keikkoja käsitteleviä elokuvia. Useimmiten veijarikomedioiden ja toimintajännärien välimaastossa keikkuvat keikkaelokuvat ovatkin jo konseptiensa vuoksi otollista maaperää keräämään yhteen tähtikimaran. Guy Ritchien Snatch (2000), F. Gary Grayn uusintafilmatisointi elokuvasta The Italian Job (2003), Steven Soderberghin uusintafilmatisointi elokuvasta Ocean’s Eleven (2001), Soderberghin Ocean’ Twelve (2004), Soderberghin Ocean’s Thirteen (2007) ja rimanalittaja Gary Rossin Ocean’s Eight (2018) antavat hyvää kuvaa muun muassa siitä, miten isoja hittejä tähtikooste-elokuvat voivat olla. Supersankarielokuvien puolella taas Christopher Nolanin tähtikooste-elokuva The Dark Knight (2008) oli merkittävä uranuurtaja, eikä aikaakaan, kun Marvel-universumin elokuvissa nähtiin samaa: Josh Whedonin The Avengers (2012), Josh Whedonin Avengers: Age of Ultron (2015), Russon veljesten Avengers: Infinity War (2018) sekä Russojen Avengers: Endgame (2019). Öljynkatkuisen toiminnan puolelta Fast & Furious -elokuvasarjan alkupäätä on vaikea ottaa mukaan, mutta koko loppupää onkin sitten ehtaa tähtikooste-elokuvaa: Justin Linin Fast Five (2011), Justin Linin Fast & Furious 6 (2013), James Wanin Furious Seven (2015), F. Gary Grayn The Fate of the Furious (2017) sekä David Leitchin Fast & Furious Presents: Hobbs & Shaw (2019). Vielä väkivaltaisemman – jopa itsetarkoituksellisen machomaisen – mausteen tähtikooste-elokuviin tuovat esimerkiksi Sylvester Stallonen The Expendables (2010), Simon Westin The Expendables 2 (2012), Patrick Hughesin The Expendables 3 (2014),  Robert Rodriquezin Machete (2010), Robert Rodriquezin Sin City: A Dame to Kill For (2014) ja Quentin Tarantinon The Hateful Eight (2015)^[x]. Mutta räväkän toiminnan alalajityypin, taistelulajielokuvan, kohdalla tähtikooste-elokuvia on kovin, kovin niukasti. Tilannetta korjaamassa on tässä Jesse V. Johnson, jonka Triple Threat -elokuvan päätähtien kimara on päätähuimaavan vaikuttava ainakin mikäli katsojalla nyt on vähääkään kokemusta lajityypistä. Iko Uwais, Tony Jaa, Tiger Chen, Michael Jai White, JeeJa Yanin, Michael Bisping, Scott Adkins ja Celina Jade samassa elokuvassa? Kyllä vain!

Juonitiivistelmä

Kiinalaisen miljärdöörin perijätär Xian (Celina Jade) julinen ulostulo rahoittaa huomattavalla summalla paikallisten vaikutusvaltaisten rikollissyndikaattien kaataminen saa aikaan paljon kuhinaa monissa piireissä. Perijättären perään lähtee joukko palkkasotureita, joita johtaa Collins (Scott Adkins) uskollisina kätyreinään Devereaux (Michael Jai White), Mook (JeeJa Yanin) ja Joey (Michael Bisping). Näitä estämään ja perijätärtä suojelemaan päätyy lopulta monen mutkan ja käänten kautta epätodennäköinen kolmikko Payu (Tony Jaa), Long Fei (Tiger Chen) ja Jaka (Iko Uwais). Seuraa mätkintää. Paljon.

Kommentit

Kun elokuvaan on kerrankin saatu kasattua näinkin raskaan sarjan nimekkäitä tähtiä ja tähtösiä kokonaisen kottikärryllisen verran, sopii katsojan odottaa, että väelle keksitään paljon hyvää puuhasteltavaa katsojain ihasteltavaksi ja mielellään vielä sujuvan ja jännittävän juonen merkeissä. Tällaista odotusta ei tämän elokuvan kohdalla kuitenkaan palkita; matto rykäistään tylynpuoleisesti alta pois jo alkumetreillä ja oikeaa koukkua tarjoillaan palleaan läpi elokuvan keston. Nimittäin ohjaaja Jesse V. Johnson on täysin totaalisen hukassa siinä miten näitä tähtiä oikein käyttäisi, kun ne on kerran yhteen saatu koottua. Periaatteessa yksinkertaiseen kostojuoneen tungetaan ja ängetään väen väkisin mitä kaikkea kummallista kikkakuutosta ja poskettoman epäuskottavaa käännettä, että lopulta koko elokuvan rakenne ja eteneminen puuroutuu sekoittuen epämääräiseksi mössöksi arveluttavia tekosyitä laittaa starat pätkimään toisiaan käkättimen suuntaan. Ei se nyt totta vieköön olekaan mitään suurta ihmetystä aiheuttavaa, että taistelulajielokuvassa pääpainopiste onkin kamppailulla. Se vaan kismittää ja kiukuttaa, että hienoja mahdollisuuksia koko lajityypin keskeiseksi merkkipaaluksi hukataan tyystin surkeilla virityksillä, joita elävien kuvien ihmeellisessä maailmassa yleensä kutsutaan kuvaukseksi, juonen kehittelyksi, käsikirjoitukseksi, ääniraidan suunnitteluksi ja jouhevaksi kerronnaksi. Oikeastaan jopa teknisenä suoritteena elokuva vajoaa melko vaatimattomaksi tekeleeksi ottaen huomioon sen kaakkois-aasialaiseksi taistelulajielokuvaksi epätavallisen mittavan kymppimiltsin budjetin. Lieneeköhän kuitenkin sittenkin ollut niin, että tämän kaartin palkkaaminen on vienyt niin paljon riihikuivaa, että tarpeeksi pätäkkää ei ole jäänyt tekniseen suunnitteluun tahi koko potaskaa kertaalleen läpi luetuttamiseen jollain kriittisillä silmillä.

Kaiken tämän armottoman kritiikin jälkeen lienee jo selvää, että parasta antia elokuvassa ovat sen tähtien turpakäräjöinti, jota mätkettä suoritetaan aina epämääräisten juonikuvioiden kytkiessä tyyppejä vastakkain. Sitä vartenhan nämä ukkelit ja mimmit on tosiallisesti yhteen saatettukin, eikö vain? Mitään varsinaisesti erityisen mieleenpainuvaa uutta ja ihmeellistä ei kuitenkaan tälläkään saralla ole tarjolla. Koreografiat ovat kyllä näyttäviä, mutta siltikin menettelevän rutiiniluonteisia ja varsin monasti jopa kylmän staattisia. Asiaa ei edesauta täysin jonninjoutava geneerinen räpellys, jota ääniraidaksi nimitetään. Esiintyvien tahojen taidot huomioiden tulos on parhaimmillaankin vain ihan ok. Ohjaaja Johnson ei vaan osaa taikoa tästä porukasta ulos tarpeeksi väkevää taistelulajimagiaa. Pääosin ohjaaja ei toki edes paneude tähtiensä luontaisiin vahvuuksiin, josta jää ikävästi sellainen voi voi, kun taitavampi ohjaaja olisi ollut puikoissa –tyyppinen jälkimaku. Se kuuluisa hukatun potentiaalin maku siis tässäkin kutittelee elokuvannälkäisten herkkiä aisteja. Erityisen turhalta ja pahanmakuiselta markkinointikalastamiselta – kuten Jet Li:n rooli Sylvester Stallonen elokuvassa The Expendables 3 (2014) – tuntuu taitavalle akrobaatille ja potkulajien taitajalle JeeJa Yaninille sujautettu vähäinen ja liki näkymätön rooli elokuvassa. Elokuvan lopetus on lopulta kuitenkin vaikuttava kokonaisuus – parikymmentä minuuttia korkeaoktaanista non-stop mätkintää. Siltikin loppukohtauksen miljööstä, valaistuksesta, asetelmasta ja tunnelmasta tulee hakematta mieleen täysin ylivertainen John Woon elokuvan The Killer (1989)^[x] loppukohtaus. Yhtymäkohtia on sen verran monia, että tuskinpa sattumasta on kysymys. Tosin kyyhkyjä ei tässä ole. Eikä kirkkoa.

Yhteenveto

Monipuolisen kamppailulajien tähtikaartin yhteensovittaminen osaksi samaa elokuvaa ei varmasti ole ollut mikään helpoimmista helpoin (eikä halpa) askare. Sääli vain, että tässä elokuvassa kokoon saadulle jengille ei ole keksitty tarpeeksi mielekästä puuhasteltavaa muuhun kuin sinällään ihan kelvolliseen kamppailulajimätkeeseen. Mitään varsinaista tiivistyvää jännitettä tai järkevää suuntaa ei elokuvassa ole ja teknisestikin mennään hyvin vaatimattomilla tasoilla. Mihinkään erityisen taidokkaisiin tai hengen salpaaviin koreografioihin ei ylletä, mutta kyllä tämä nyt ihan viihdyttävää kertakatsottavaa on. Tosin surkean juoniviritelmän ansiosta kohderyhmänä ovat kokolailla vain taistelulajielokuvista kiinnostuneet katsojat.

4/10.