Shocker (1989)

Ohjaus: Wes Craven
Käsikirjoitus: Wes Craven
Tuotantomaa: Yhdysvallat
Kieli: englanti
Budjetti: noin 5 miljoonaa USD
Arvioitu: kesäkuu 2007
Arvioidun version pituus: 99 minuuttia
Ensi-ilta Suomessa: 20.7.1990

Johdanto

Erityisesti kauhun lajityyppiin tiiviisti assosioitu ohjaaja ja käsikirjoittaja Wes Craven on vastuussa monista lajityypin merkkipaaluista. Craven tutkii useimmissa teoksissaan vastakohtaisten perheiden tai perheenjäsenten dynamiikkaa ja konflikteja tavalla tai toisella eikä Shocker tunnu lainkaan vieraalta pöytävieraalta näiden tutkielmien joukossa. Elokuva mainiosti tiivistää ytimensä isän ja pojan ympärille kokonaisten perheiden asemesta. Elokuvan ajoittuminen 1980- ja 1990-lukujen taitteeseen ei ole suinkaan sattumaa. Tuolloin uusi tv-vallankumous teki tuloaan ja visioissa siinsivät sähköinen asiointi tv:n avulla, ohjelmavuokraus kaukosäätimellä ja monet kuvitelmat kaksisuuntaisen televisiovälitteisen vuorovaikutuksen mahdollisuuksista. Ja asia myös pelotti, kuten lähes aina tuntemattoman äärellä. Elokuva peilaa omalla tavallaan näitä aikansa pelkoja ja voimattomuuden tunteita sähköisissä medioissa haiden tavoin kulkevien anonyymien rikollisten edessä. Pelot eivät olleet tietenkään aivan tuulesta temmattuja vaikka olivatkin aikaansa edellä ja varsinkin 2000-luvun alku on näyttänyt meille miten monenlaiset rikolliset mielet ovat löytäneet uuden kodin sähköisistä toimintaympäristöistä. Kymmenen vuotta Wes Cravenin elokuvan jälkeen sama idea ponnahti esille myös Gregory Hoblitin elokuvassa Fallen (1998). Hoblitin elokuvassa teema realisoitui paremmin ja kypsemmin, se kohdentui kauhuelokuvaviihteen kuluttajaryhmää laajemmalle ja onnistui myös ajoittumaan kiinnostavampaan ajankohtaan. Kovan luokan kaarti näyttelijöitä (Denzel Washington, Donald Sutherland, James Gandolfini ja John Goodman) auttoi tietenkin nostamaan elokuvan suosiota paljon suuremmaksi kuin mihin Wes Cravenin Shocker olisi koskaan pystynyt isommallakaan budjetilla. Craven otti toki opikseen ja työsti myöhemmin joutsenlaulukseen koko kauhuelokuvien historian suosituimpiin, mutta samalla säyseimpiin, kuuluvan elokuvasarjan nimeltä Scream.

Juonitiivistelmä

Televisiokorjaaja Horace Pinker (Mitch Pileggi) osoittautuu kenkuksi sarjamurhaajaksi. Pinkerin murhapuuhat koskettavat myös nuorta opiskelijapoikaa Jonathania (Peter Berg), joka ottaa lopulta asiakseen lopettaa Pinkerin touhuilut ja jonka ansiosta Pinker jää teoistaan kiinni. Vaan kun Pinker on vihdoin vangittu, syytetty ja kuolemaan tuomittu, paljastuu teloituskammiossa yllättäviä uusia käänteitä ja Pinker yksinkertaisesti kieltäytyy kuolemasta. Nyt yliluonnollinen sarjamurhaaja kykeneekin liikkumaan signaalien ja sähkövirran mukana eikä aio jättää kostamatta Jonathanille…

Kommentit

Ohjaajat Renny Harlin (Prison (1987)), James Isaac (The Horror Show (1989)) ja Robert Kirk (Destroyer, 1988) ehtivät kaikki ensin. Nimittäin tuomaan elokuvalliseen formaattiin tarinan sähkötuolissa teloitetusta rikollisesta, joka palaa takaisin tekemään pahojaan. Parin vuoden sisään Wes Cravenin yritys ihan samasta, varsin tarkkaan rajatusta, teemasta on siis jo peräti neljäs.

Wes Cravenin Shocker virittää katsojan Horace Pinkerin aallonpituudelle ja istuttaa katsojan matkalle yliliuonnollisen kauhutrillerin syövereihin. Craven yrittää uudella hahmollaan rimpuilla pois oman hittielokuvansa Nightmare on Elm Street (1984) Freddy Krugerin (Robert Englund) hahmon pitkästä varjosta yrittäessään luoda uutta, mutta silti Pinkerissä ja Freddyssä yleensäkin on jotakin samankaltaista värinää – muutakin kuin teema yliluonnollisesta sarjamurhaajasta. Mitch Pileggin irvistely ja rimpuilu Horace Pinkerin roolissa onnistuu ihan mallikkaasti ja hahmoon on saatu elokuvassa puristettua ronskisti herkullisen huisia pahuutta – jopa siinä määrin, että muutamissa maissa elokuva oli täysin kiellettyjen elokuvien listalla hyvinkin pitkään.

Elokuva etenee rutinoidun vauhdikkaasti ja kimmahtelee välillä eteenpäin kuin sähköllä aikaansaatu valokaari, mutta Wes Cravenin itsensä käsikirjoittaman elokuvan kiintoisat käänteet loppuvat kuitenkin hieman harmillisesti jo hyvänkin tovin ennen varsinaista loppukohtausta. Erityisesti takaa-ajojuoksu puistossa venähtää tarpeettoman pitkäksi – jopa tylsäksi – ja muutamassa muussakin loppupuolen kohtauksessa tiivistäminen tai käsikirjoituksen vahvistaminen olisi paikallaan. Valtaosa ideoista tulee kulutettua eikä loppua kohden ole enää tarjota uusia ylläpitämään aikaansaatua virettä. Lopun nujakointi etenkin tuntuu täysin tarpeettomalta ja kiusallisen ennalta-arvattava loppukokonaisuus pudottaa Pinkerin tarinan muistuttamaan vain hieman tavallista pidennettyä X-Files -televisiosarjan jaksoa. Elokuvan sisältö ei yksinkertaisesti jaksa kannatella liki kahteen tuntiin nousevaa pituutta.

Yhteenveto

Shocker-elokuvan Horace Pinker oli ohjaaja Wes Cravenin yritys luoda uusi Freddy Krugerin kaltainen yliluonnollinen sarjamurhaajahirviö, joka ihastuttaisi katsojia useiden elokuvien franchise-tyyliin kauaksi tulevaisuuteen. Toisin kävi eikä elokuvalle löytynyt tarpeeksi innostuneita kannattajia, että siitä olisi edes yritetty jatko-osia. Shocker kärsii ongelmista ideoiden visualisoinnissa ja toisaalta ammentaa pääosan omista aineksistaan aivan liian nopsaan. Silti kuitenkin riittävän kiinnostava ja erilainen yliluonnollinen kauhuelokuva kivutakseen keskikastiin ja etenkin kasarikauhusta pitäville aivan ehdottoman keskeistä katsottavaa.

5/10.

Linkki elokuvan promotiomateriaaleihin.

Sennentuntschi (2010)

Ohjaus: Michael Steiner
Käsikirjoitus: Stefanie Japp, Michael Steiner, Michael Sauter
Tuotantomaa: Sveitsi
Kieli: sveitsinsaksa
Budjetti: vähäinen
Arvioitu: syksy 2019
Arvioidun version pituus: 115 minuuttia
Ensi-ilta Suomessa: ei valkokangaslevityksessä Suomessa

Johdanto

Roolittaminen on jännää. Toisinaan elokuvissa törmää roolituksiin, jotka tuntuvat osuvan kaikin puolin täydellisesti esitettyyn hahmoon elokuvassa kuvatulla tyylillä. Outojen ja epätavallisten naisroolien kohdalla Michael Steinerin Sennentuntschi -elokuvan pääroolin mystisenä Sennentuntschina erinomaisen taitavasti vetävä ranskalainen näyttelijätär Roxane Mesquida on niin huikea osuma roolissaan, että se saa väkisinkin miettimään muita osuvia omituisia naisrooleja muista jännitys-, tieteis- ja kauhuelokuvista. Roger Donaldson elokuvassa Species (1995)^[x] ja Peter Medak elokuvassa Species II (1998)^[x] löysivät Natasha Henstridgestä vakuuttavan ja vaikuttavan sensuellin tappokoneen Silin. Ranskatar Delphine Chanéacin häkellyttävä rooli vastuuttomien geenitutkijoiden konstruoimana Dren-otuksena Vincenzo Natalin elokuvassa Splice (2009)^[x] on melkeinpä omituisten naisotusten kerhon keulakuva. Ron Howardin herttaisen elokuvan Splash! (1984) pääroolin merenneitona herkän uppoutuneesti aikanaan paketoi Daryl Hannah. Luc Bessonin elokuvan The Fifth Element (1997) Milla Jovovichin näyttelemä hahmo Leeloo kuuluukin jo populaarikulttuurin ikoneihin. James Cameronin elokuvan Avatar (2009) tärkeän Neytiri-hahmon roolin sai hoidettavakseen Zoë Saldana, mutta tässä toki lopputulos on enää vain osittain näyttelijän erinomaisuutta ja enimmälti tietokone-efektejä. Outous(kin) on tietenkin enimmäkseen katsojan silmässä ja kaikki outous ei luonnollisesti ole fyysistä. Isabella Adjani Annana ja Heleninä Andrzej Zulawskin hyytävässä elokuvassa Possession (1981) puistattaa herkullisuudellaan yhä edelleen kuten tekee myös Sissy Spacek Carrien hahmossa Brian De Palman elokuvassa Carrie (1976) ja tietenkin Linda Blair Reganina William Friedkinin mahtavassa elokuvassa The Exorcist (1973). Samaten yhä edelleen varsin vaikuttava on Catherine Deneuve Roman Polanskin elokuvassa Repulsion (1965). Mia Goth Hannahin roolissa Gore Verbinskin elokuvassa A Cure for Wellness (2016)^[x] jää uniin outoudellaan. Macarena Gomezin isot korostetut silmät Juanfer Andrésin ja Esteban Roelin elokuvassa Musarañas (2014) ei häviä yhtään outoudessaan. Mario Bavan klassisessa noitatarinassa La maschera del demonio (Black Sunday, 1960) Barbara Steelen outoutta prinsessa Vajdana on vaikea kiistää puolen vuosisadankaan jälkeen. Eikä etenkään Edith Scobin roolia Christianena Georges Franjun mestariteoksessa Les yeux sans visage (Eyes Without a Face, 1960)^[x]. Kaikkia tässä esimerkinomaisesti mainittuja muutamia elokuvia näyttelijöineen yhdistää siis tosiaan se, miten hienosti niiden tekijät ovat onnistuneet roolittamaan sopivan näyttelijättären fyysisesti tai psyykkisesti erityislaatuiseen ja outoon naishahmoon.

Juonitiivistelmä

Sveitsin vuoristossa 1975 pientä vuohitilaa eristyksissä pyörittävät Erwin (Andrea Zogg) ja Albert (Joel Basman) saavat tilalleen sovitusti apumieheksi Martinin (Carlos Leal), joka pakenee eräseudulle kaupungin tunkkaisuudesta. Eräänä absintin vahvistamana yönä päihtynyt kolmikko askartelee vanhan vuoristolegendan mukaisen nuoren naisen rungon oljista, vaatteista ja harjasta vanhan Erwinin samalla kertoessa vanhan legendan, jonka mukaan näin koottu ”teos” muuttuu nuoreksi naiseksi, jota voi käskyttää mielensä mukaan. Legendan mukaan kuitenkin nainen ennemmin tai myöhemmin kostaa luojilleen. Miesten hämmästys on suuri, kun seuraavana krapulaisena aamuna miehet löytävät mökkinsä nurkasta mykän, aran nuoren naisen (Roxane Mesquida) kyhjöttämästä. Voisiko nainen todellakin olla ikivanhan legendan ruumiillistuma?

Kommentit

Vanhojen kauhulegendojen ja saagojen saattaminen elokuvalliseen muotoon ei ole toki uusi keksintö. Kuitenkaan keskisen Euroopan tuhansien vuosien asutuksen aikana syntyneitä legendoja ei ruuhkaksi asti ole elokuvissa nähty – valtaosa legendojen herättämisistä lienee kotoisin joko Japanin, Pohjois-Euroopan, Väli-Amerikan tai Pohjois-Amerikan seuduilta. Itse asiassa eteläisen ja keskisen Euroopan legendoja on käsitelty useimmiten muualla tehdyissä tarinoissa. Michael Steinerin elokuvan taustalla oleva legenda (ja sen monet variaatiot hieman laajemmallakin alueella aina Liechtensteiniin asti) on muiden kaltaistensa kanssa syntynyt vuosisatojen saatossa korkeiden rinteiden ja syvien laaksojen eristyksissä olevien kylien taikauskoisten asukkaiden mielissä eikä katolinen kirkko kyennyt hävittämään niistä ihan kaikkia. Legendan taustalla lienee jokin vanhempi antiikin ajan tarinoista, joka on ajan saatossa muuttunut paikalliseksi versioksi; näinhän varsin monien myyttisten tarujen juuret ovat löytyneet. Ihan ensimmäistä kertaa tätä legendaa ei filmille ole laitettu. Aikaisempi filmatisointi on saksalaisten käsialaa; George Tresslerin pienimuotoinen elokuva Sukkubus – den Teufel im Leib (1989). Sillä ei tosin Steinerin elokuvan kanssa ole muuta yhteistä kuin pohjalla oleva tarina.

Sveitsiläisen ohjaaja Steinerin käsissä tuntuu olevan tiettyä rehellistä kypsyyttä monipuolisen kauhutrillerin aineksia seuratessa. Lähinnä Sveitsissä muuta kuin kauhua ohjannut Steiner näyttää kuitenkin sekä ymmärtävän lajityypin toimivia mekanismeja että kiertävän tyypillisiä ylikäytettyjä kliseitä. Elokuva rakentuu kliimaksiinsa useammassa eri aikatasossa, joka rakenne vain aniharvoin pysyy tarpeeksi selkeänä toimiakseen. Ongelmattomaksi ei tämä ratkaisu tälläkään kertaa jää, mutta ainakin Steiner onnistuu karttamaan ilmeisimmät loogiset sudenkuopat tarinansa kerronnassa ja juonen kulussa. Elokuva keskittyy tietenkin Roxane Mesquidan näyttelemän hahmon mysteerin ympärille, mutta ehkä jopa tarpeetta tuo mukaan liityntäpintaa tähän päivään ja esittelee juonen ytimen ympärille kokonaisen joukon sivuosahahmoja. Tiivistämällä väkimäärää ja keskittämällä kerronnan vain keskeisten hahmojen ympärille elokuvasta olisi voinut tulla vieläkin piinaavampi. Nyt sen kauhutunnelman rakentuminen hieman häiriintyy monien hahmojen leikatessa omia siivujaan elokuvasta, mutta toki ohjaaja pyrkii tällä viestittämään legendan ulottavan vaikutuspiirinsä katsojien lisäksi kokonaiseen taikauskoiseen kyläyhteisöön sen kaikkine jäsenineen.

Parituntiseksi elokuvaksi se kulkee vaivattomasti tapahtumiensa läpi ja kerronta soljuu näennäisen mutkattomasti rankemman materiaalin, hahmojen kehittämisen, kyläpoliisin tutkinnan ja kyläläisten lynkkausmielialan vuorotellessa. Elokuva ei sorru pikaisiin säikyttelyihin tai komediallisiin väliepisodeihin vaan kehittää määrätietoisen väkevästi piinaavaa tunnelmaa kylmäävään loppuunsa. Näyttelijät hoitavat roolinsa miten kuten kohtuullisesti, mutta Roxane Mesquida nimihenkilö Sennentuntschina kruunaa erinomaisuudellaan elokuvan varsin oivaksi kokonaisuudeksi.

Yhteenveto

Väkevästi realisoitu filmatisointi vanhasta Alppien alueen kauhulegendasta päihittää mennen tullen useimmat suurenkin budjetin vastinkappaleet, joissa vanhoja legendoja riipaistaan elokuvalliseen ilmiasuun. Sennentuntschi rakentuu hieman hankalahkosti epäkronologisesti limittyvin liuskoin, mutta ei lopulta kuitenkaan jätä kylmäksi itsetarkoituksellisuudella tai tekotaiteellisuudella. Tekijät jättävät monia juttuja mukavasti katsojankin mietiskeltäväksi eivätkä edes halua tarjoilla valmiiksi pureskeltua ja helposti nielaistavaa kauhueinestä. Elokuva kasvaa ja kehittyy kuin hyvä viini. Kauhutrillerin teemat ja ilmiasu ovat sieltä skaalan rankemmasta päästä sortumatta kuitenkaan aivan valtaviin ylilyönteihin, joten elokuva saattaa sopia paatuneiden kauhuelokuvakarhujen vähemmän paatuneille seuralaisillekin tietyin varauksin.

7/10.

Triple Threat (2019)

Ohjaus: Jesse V. Johnson
Käsikirjoitus: Joey O’Bryan
Tuotantomaa: Thaimaa, Kiina, Yhdysvallat
Kieli: thai, englanti, mandariinikiina
Arvioidun version pituus: 96 minuuttia
Arivoitu: syksy 2019
Ensi-ilta Suomessa: ei valkokangasensi-iltaa Suomessa
Budjetti: noin 10 miljoonaa USD

Johdanto

Ensemble cast -termiä käytetään englannin kielessä sellaisille elokuville, joiden näyttelijäkaartiin on koottu yhteen kokonainen joukkio joko tähtinäyttelijöitä yleisesti tai tärkeitä näyttelijöitä lajityypin sisältä. Ihan selkeää suomennosta ei oikeastaan ole, mutta käytettäköön tässä yhteydessä jatkossa termiä tähtikooste. Erityisesti rikos- ja toimintaelokuvien kohdalla kuluvan vuosituhannen tärkeimpiin tähtikooste -elokuviin voi lukea suoranaisen itseoikeutetusti tukun rikollisryhmien keikkoja käsitteleviä elokuvia. Useimmiten veijarikomedioiden ja toimintajännärien välimaastossa keikkuvat keikkaelokuvat ovatkin jo konseptiensa vuoksi otollista maaperää keräämään yhteen tähtikimaran. Guy Ritchien Snatch (2000), F. Gary Grayn uusintafilmatisointi elokuvasta The Italian Job (2003), Steven Soderberghin uusintafilmatisointi elokuvasta Ocean’s Eleven (2001), Soderberghin Ocean’ Twelve (2004), Soderberghin Ocean’s Thirteen (2007) ja rimanalittaja Gary Rossin Ocean’s Eight (2018) antavat hyvää kuvaa muun muassa siitä, miten isoja hittejä tähtikooste-elokuvat voivat olla. Supersankarielokuvien puolella taas Christopher Nolanin tähtikooste-elokuva The Dark Knight (2008) oli merkittävä uranuurtaja, eikä aikaakaan, kun Marvel-universumin elokuvissa nähtiin samaa: Josh Whedonin The Avengers (2012), Josh Whedonin Avengers: Age of Ultron (2015), Russon veljesten Avengers: Infinity War (2018) sekä Russojen Avengers: Endgame (2019). Öljynkatkuisen toiminnan puolelta Fast & Furious -elokuvasarjan alkupäätä on vaikea ottaa mukaan, mutta koko loppupää onkin sitten ehtaa tähtikooste-elokuvaa: Justin Linin Fast Five (2011), Justin Linin Fast & Furious 6 (2013), James Wanin Furious Seven (2015), F. Gary Grayn The Fate of the Furious (2017) sekä David Leitchin Fast & Furious Presents: Hobbs & Shaw (2019). Vielä väkivaltaisemman – jopa itsetarkoituksellisen machomaisen – mausteen tähtikooste-elokuviin tuovat esimerkiksi Sylvester Stallonen The Expendables (2010), Simon Westin The Expendables 2 (2012), Patrick Hughesin The Expendables 3 (2014), Robert Rodriquezin Machete (2010), Robert Rodriquezin Sin City: A Dame to Kill For (2014) ja Quentin Tarantinon The Hateful Eight (2015)^[x]. Mutta räväkän toiminnan alalajityypin, taistelulajielokuvan, kohdalla tähtikooste-elokuvia on kovin, kovin niukasti. Tilannetta korjaamassa on tässä Jesse V. Johnson, jonka Triple Threat -elokuvan päätähtien kimara on päätähuimaavan vaikuttava ainakin mikäli katsojalla nyt on vähääkään kokemusta lajityypistä. Iko Uwais, Tony Jaa, Tiger Chen, Michael Jai White, JeeJa Yanin, Michael Bisping, Scott Adkins ja Celina Jade samassa elokuvassa? Kyllä vain!

Juonitiivistelmä

Kiinalaisen miljärdöörin perijätär Xian (Celina Jade) julinen ulostulo rahoittaa huomattavalla summalla paikallisten vaikutusvaltaisten rikollissyndikaattien kaataminen saa aikaan paljon kuhinaa monissa piireissä. Perijättären perään lähtee joukko palkkasotureita, joita johtaa Collins (Scott Adkins) uskollisina kätyreinään Devereaux (Michael Jai White), Mook (JeeJa Yanin) ja Joey (Michael Bisping). Näitä estämään ja perijätärtä suojelemaan päätyy lopulta monen mutkan ja käänten kautta epätodennäköinen kolmikko Payu (Tony Jaa), Long Fei (Tiger Chen) ja Jaka (Iko Uwais). Seuraa mätkintää. Paljon.

Kommentit

Kun elokuvaan on kerrankin saatu kasattua näinkin raskaan sarjan nimekkäitä tähtiä ja tähtösiä kokonaisen kottikärryllisen verran, sopii katsojan odottaa, että väelle keksitään paljon hyvää puuhasteltavaa katsojain ihasteltavaksi ja mielellään vielä sujuvan ja jännittävän juonen merkeissä. Tällaista odotusta ei tämän elokuvan kohdalla kuitenkaan palkita; matto rykäistään tylynpuoleisesti alta pois jo alkumetreillä ja oikeaa koukkua tarjoillaan palleaan läpi elokuvan keston. Nimittäin ohjaaja Jesse V. Johnson on täysin totaalisen hukassa siinä miten näitä tähtiä oikein käyttäisi, kun ne on kerran yhteen saatu koottua. Periaatteessa yksinkertaiseen kostojuoneen tungetaan ja ängetään väen väkisin mitä kaikkea kummallista kikkakuutosta ja poskettoman epäuskottavaa käännettä, että lopulta koko elokuvan rakenne ja eteneminen puuroutuu sekoittuen epämääräiseksi mössöksi arveluttavia tekosyitä laittaa starat pätkimään toisiaan käkättimen suuntaan. Ei se nyt totta vieköön olekaan mitään suurta ihmetystä aiheuttavaa, että taistelulajielokuvassa pääpainopiste onkin kamppailulla. Se vaan kismittää ja kiukuttaa, että hienoja mahdollisuuksia koko lajityypin keskeiseksi merkkipaaluksi hukataan tyystin surkeilla virityksillä, joita elävien kuvien ihmeellisessä maailmassa yleensä kutsutaan kuvaukseksi, juonen kehittelyksi, käsikirjoitukseksi, ääniraidan suunnitteluksi ja jouhevaksi kerronnaksi. Oikeastaan jopa teknisenä suoritteena elokuva vajoaa melko vaatimattomaksi tekeleeksi ottaen huomioon sen kaakkois-aasialaiseksi taistelulajielokuvaksi epätavallisen mittavan kymppimiltsin budjetin. Lieneeköhän kuitenkin sittenkin ollut niin, että tämän kaartin palkkaaminen on vienyt niin paljon riihikuivaa, että tarpeeksi pätäkkää ei ole jäänyt tekniseen suunnitteluun tahi koko potaskaa kertaalleen läpi luetuttamiseen jollain kriittisillä silmillä.

Kaiken tämän armottoman kritiikin jälkeen lienee jo selvää, että parasta antia elokuvassa ovat sen tähtien turpakäräjöinti, jota mätkettä suoritetaan aina epämääräisten juonikuvioiden kytkiessä tyyppejä vastakkain. Sitä vartenhan nämä ukkelit ja mimmit on tosiallisesti yhteen saatettukin, eikö vain? Mitään varsinaisesti erityisen mieleenpainuvaa uutta ja ihmeellistä ei kuitenkaan tälläkään saralla ole tarjolla. Koreografiat ovat kyllä näyttäviä, mutta siltikin menettelevän rutiiniluonteisia ja varsin monasti jopa kylmän staattisia. Asiaa ei edesauta täysin jonninjoutava geneerinen räpellys, jota ääniraidaksi nimitetään. Esiintyvien tahojen taidot huomioiden tulos on parhaimmillaankin vain ihan ok. Ohjaaja Johnson ei vaan osaa taikoa tästä porukasta ulos tarpeeksi väkevää taistelulajimagiaa. Pääosin ohjaaja ei toki edes paneude tähtiensä luontaisiin vahvuuksiin, josta jää ikävästi sellainen voi voi, kun taitavampi ohjaaja olisi ollut puikoissa –tyyppinen jälkimaku. Se kuuluisa hukatun potentiaalin maku siis tässäkin kutittelee elokuvannälkäisten herkkiä aisteja. Erityisen turhalta ja pahanmakuiselta markkinointikalastamiselta – kuten Jet Li:n rooli Sylvester Stallonen elokuvassa The Expendables 3 (2014) – tuntuu taitavalle akrobaatille ja potkulajien taitajalle JeeJa Yaninille sujautettu vähäinen ja liki näkymätön rooli elokuvassa. Elokuvan lopetus on lopulta kuitenkin vaikuttava kokonaisuus – parikymmentä minuuttia korkeaoktaanista non-stop mätkintää. Siltikin loppukohtauksen miljööstä, valaistuksesta, asetelmasta ja tunnelmasta tulee hakematta mieleen täysin ylivertainen John Woon elokuvan The Killer (1989)^[x] loppukohtaus. Yhtymäkohtia on sen verran monia, että tuskinpa sattumasta on kysymys. Tosin kyyhkyjä ei tässä ole. Eikä kirkkoa.

Yhteenveto

Monipuolisen kamppailulajien tähtikaartin yhteensovittaminen osaksi samaa elokuvaa ei varmasti ole ollut mikään helpoimmista helpoin (eikä halpa) askare. Sääli vain, että tässä elokuvassa kokoon saadulle jengille ei ole keksitty tarpeeksi mielekästä puuhasteltavaa muuhun kuin sinällään ihan kelvolliseen kamppailulajimätkeeseen. Mitään varsinaista tiivistyvää jännitettä tai järkevää suuntaa ei elokuvassa ole ja teknisestikin mennään hyvin vaatimattomilla tasoilla. Mihinkään erityisen taidokkaisiin tai hengen salpaaviin koreografioihin ei ylletä, mutta kyllä tämä nyt ihan viihdyttävää kertakatsottavaa on. Tosin surkean juoniviritelmän ansiosta kohderyhmänä ovat kokolailla vain taistelulajielokuvista kiinnostuneet katsojat.

4/10.

The Crazies (1973)

Ohjaus: George A.Romero
Käsikirjoitus: George A.Romero
Tuotantomaa: Yhdysvallat
Kieli: englanti
Budjetti: alle 300.000 USD
Ensi-ilta Suomessa: ei valkokangaslevityksessä Suomessa
Arvioitu: kesä 2009
Arvioidun version pituus: 101 minuuttia

Johdanto

Kauhuelokuva lajityyppinä oli vaarassa menettää yhden suurista vaikuttajistaan 1970-luvun alussa. Vaikka George A.Romeron elokuva Night of the Living Dead (1968) oli merkittävä yleisö- ja kriitikkomenestys ympäri maailman, elokuvan isä ei siitä juurikaan kostunut – paitsi oppi virheistään. Lakijutut elokuvan ympärillä jatkuivat vielä vuosia, mutta Romero jatkoi elokuvien tekemistä sinnikkäästi ja nieli kohtaamiaan taloudellisia tappioita. Kun sekä Romeron seuraava elokuva, romanttinen komedia There’s Always Vanilla (1971) että sitä seuraava elokuva Hungry Wives (1972) eivät erinäisistä syistä onnistuneet kaupallisesti, oli Romero vuonna 1972 henkilökohtaisesti ja tuotantoyhtiönsä kautta pahoissa taloudellisissa ongelmissa ja sotkettuna pitkittyneisiin oikeudenkäynteihin kaikista kolmesta siihen asti tekemästään elokuvastaan. Henkisesti lannistumisen partaalla ollut ohjaaja kärsi myös vakavista terveydellisistä ongelmista. Hän kuitenkin jaksoi nuorena miehenä yrittää vielä yhden kerran ja vaikka vuoden 1973 elokuva The Crazies epäonnistui lopulta sekin kaupallisesti, sen tekemisen yhteydessä Romero kuitenkin tutustui mieheen nimeltä Richard Rubinstein. Rubinsteinin ja Romeron yhdessä perustama yhtiö Laurel Entertainment osoittautui pelastavaksi enkeliksi Romerolle. Rubinsteinin liiketaloudelliset taidot käytännössä pelastivat ohjaajan vararikolta ja mahdollistivat Romeron elokuvaprojektit yli kymmeneksi vuodeksi, jona aikana hän lujitti pysyvästi asemansa zombie-kauhun suurmestarina.

Juonitiivistelmä

Evans City, Pennsylvania. Hulluksi mennyt mies murhaa vaimonsa, yrittää murhata lapsensa ja lopulta polttaa talonsa. Palolaitoksen palkkalistoilla olevat entiset sotilaat David (Will MacMilla) ja Clank (Harold Wayne Jones) spurttaavat paikalle kuin myös sairaanhoitohenkilöstöä. Sairaanhoitaja Judy, joka sattumoison on Davidin tyttöystävä, ilmaantuu myös paikalle, mutta koko väen yllättää paikalle saapuva sotilasosasto täydessä NBC-varustuksessa. Pian ryhmälle selviää, että armeija on asettanut kaupungin karanteeniin. Lopulta käy ilmi, että lähistölle pudonnut lentokone on saastuttanut alueen Trixie-nimisellä kokeellisella biosodankäynnin kemikaalilla, joka muuttaa uhriensa käyttäytymistä arvaamattomasti. David, Judy, Clank ja muutama muu pääsevät karanteenia asettavilta sotilailta pakoon ja alkavat selvittää epäselvää tilannetta omista lähtökohdistaan. Kaupunkiin julistettava hätätilalaki antaa armeijalle täydet vapaudet kohdella kaupunkilaisia miten tahtovat ja arvaamaton kemikaali tekee arkipäiväisestäkin tilanteista hengenvaarallisia niin sotilaille kuin siviileille. Tilanne karkaa nopeasti armeijan hallinnasta.

Kommentit

Hämmentävän pisteliäästi vallitsevia valtarakennelmia puukottava satiiri maalaa teeskentelemättä armeijan puuhastelijat tekopyhiksi ja ammattitaidottomiksi idiooteiksi eikä säästele poliittisissa näkemyksissä muutoinkaan. Kun Romeron debyyttielokuva Night of the Living Dead (1968) kuvasi maailmanloppua henkilökohtaisella tasolla yhteiskunnallisen tason sisällä, The Crazies kääntää asetelmaa toiseksi ja pyrkii kuvaamaan yhteiskunnallisen tason maailmanloppua, mutta tarkentamalla näkökulmaa henkilökohtaisilla tragedioilla. Vaikka The Crazies ei tarkkaan ottaen olekaan zombie-elokuva, sen vaikutusvalta lajityypissä on kiistaton ja näkyy paitsi Romeron omissa myöhemmissä zombie-elokuvissa, myös monien, monien muiden tulevien vuosikymmenien tekijöiden teoksissa. Romero maalaa oman maansa armeijan ja hallinnon kuin vieraana miehitysarmeijana ja kuvaa varsin provokatiivisesti sotaväen arkista puuhastelua kriisitilanteessa. Elokuvan kuluessa Romero tarkentaa näkökulmaansa ja muuntaa armeijan joukkioksi ryösteleviä ja kasvottomia bandiitteja ja kysyy samalla, ketkä oikeastaan ovat niitä sekopäitä. Lopulta ei jää kenellekään epäselväksi, että demokraattisen vapauden täydelliseen ja peruuttamattomaan riistämiseen riittää vain yhden miehen päätös ja tahto. Nixonin aika oli meneillään USAssa ja epäilemättä yhteiskunnallisesti tarkasteltuna Nixon oli lähempänä autokraattia kuin kukaan muu 1900-luvun USAn presidenteistä. Vietnamin sodan hurjuudet olivat täydessä käynnissä ja riippumatta siitä, että kansa vastusti sotaa kiivaasti, Nixon ei hievahtanutkaan omista sodan oikeutuksen lähtökohdistaan.

Vietnamin sota näkyy elokuvassa vahvana: on ilmeisen selvää, että Romeron elokuvassa hulluiksi päätyvät uhrit ovat kuin kommunismin ideologian väkisin tai vapaaehtoisesti omaksuneita kansalaisia, joita omien sotilaat eivät osaa erottaa siviileistä ja varmuudeksi kannattaa lahdata kaikki. Yhteiskunnassa, jossa on vain yksi tapa ajatella oikein, kaikki muut muuttuvat automaattisesti vihollisiksi. Romero esittää perustellun näkemyksen, että elävien ja tartunnan saaneiden käytöksellä ei nyt ole niin suurta eroa lopulta ja että todellista hulluutta edustavat Washingtonin herrojen lukuisat karmivat virheet. Romeron elokuvassa elämä ja kuolema pyörivät absurdia ympyrää, jossa pelkkä sattuma voi laukaista arvaamattoman monitahoisia syy-seurausketjuja. Itse asiassa The Crazies on poliittisen kuorensa alla myös eksistentialismia tihkuva teos. Romeron ohjaus on hyvin kaoottista ja nopeatempoista ja hän käyttää monia keinoja, joilla elokuvan hulluutta päästään herkullisesti korostamaan. Epäinhimillisiksi tarkoituksella maalatut sotilaat eritoten vahvistavat tunnetta tilanteista, joiden hallinta on päässyt luisumaan. Ja vaikka kaoottisessa tuhon sinfoniassa sankaruuden ja hulluuden rajat hämärtyvät auttamattomasti, Romero pystyy pitämään elokuvansa kasassa ja jäntevänä. Se vaipuu teemansa ja tekotapansa vuoksi huomattavan synkäksi ja vainoharhaisen pelottavaksi mitä jos -elokuvaksi ja on lisäksi yksi varhaisista biologisten aseiden arvaamattomuutta käsittelevistä elokuvista, joita alkoi enemmälti ilmaantua vasta huomattavasti myöhemmin. Elokuva pelaa varsin vahvasti samantyyppisillä asetelmilla, joita Night of the Living Dead (1968) -elokuvssakin nähtiin, mutta synkemmän The Craziesin kohdalla vienosti hymyilevä mummeli voi milloin tahansa pistää sukkapuikolla sydämeen.

Yhteenveto

Poliittisesti vahvasti latautunut ja satiirimaisesti rakentuva kauhuelokuva kuului vielä Romeron kaupallisiin epäonnistumisiin (tosin johtuen pitkälti levittäjänsä surkeista valinnoista käyttää mainosbudjetti), mutta se on silti vahvaa esimakua siitä suunnasta, johon Romero elokuvantekijänä oli matkalla 1970-luvun alussa. Matka ei jäänyt näkemättä lukuisilta muiltakaan elokuvamaailman toimijoilta. Ei ole mitään sattumaa, että Dan O’Bannonin kuuluisassa zombiekauhukomediaklassikossa Return of the Living Dead (1985) armeijan kemikaalina on Trioxin Trixien sijasta ja että tapahtumapaikkojen linkkinä on Louisville (Romeron elokuvassahan kerrotaan, että Louisville saastuisi seuraavaksi). Ja kyllähän ne Danny Boylen 28 Days Later (2002)^[x] -elokuvan virusuhrit ja ”hyvien” puolella olevat sotilaatkin ovat kovin läheistä sukua The Crazies -elokuvan vastaavuuksien kanssa. Teknisistä ja budjetäärisistä vajavaisuuksistaan huolimatta Romeron The Crazies -elokuvassa väkivalta, huumori ja absurdit tilanteet kietoutuvat hektiseksi ja mykistävän tehokkaaksi kokonaisuudeksi. Vaikka siinä ei vilahdakaan yhtään perinteistä zombieta, The Crazies on silti juuri tässä lajityypissä merkittävä tekijä.

7/10.

Ready or Not (2019)

Ohjaus: Tyler Gillett, Matt Bettinelli-Olpin
Käsikirjoitus: Guy Busick, R.Christopher Murphy
Tuotantomaa: Yhdysvallat
Ensi-ilta Suomessa: 23.8.2019
Budjetti: noin 6 miljoonaa USD
Kieli: englanti
Arvioitu: syksy 2019
Arvioidun version pituus: 95 minuuttia

Johdanto

Rikkaat ovat omituisia. Sikarikkaat puolestaan ovat omituisia, hulluja ja voivat tehdä ihan mitä haluavat. Rikkaiden eksentrikoiden, outojen sukujen tai ihan tavallisten rikkaiden ihmisten erivapauksiin on elokuvien ihmeellisessä maailmassa puututtu tuon tuostakin ja varsin tavallista näissä skenaarioissa on se, että rikkailla ei ole puhtaita jauhoja pusseissaan. Pelkästään 2010-luvulla yhteiskunnallisesti huolestuttavaa ns. 1% juopaa (rikkain 1% omistaa 90% kaikesta varallisuudesta) on käsitelty varsin terävällä otteella useissakin isoissa elokuvatuotannoissa. Jordan Peelen tuore mestarillinen esikoisteos Get Out (2017) käsittelee varsin paljon samanlaisia teemoja ja sijoittuukin vielä sikarikkaan suvun perhekartanolle. Adam Wingardin kylmäävässä slasherissä You’re Next (2011)^[x] sikarikkaan suvun kartanolle kokoontuvan suvun välienselvittely nousee hiukset nostattaviin sfääreihin. Koko Purge -elokuvien sarja pureutuu tämän juopan tutkimiseen, James DeMonacon The Purge (2013), James DeMonacon The Purge: Anarchy (2014), erityisesti James DeMonacon The Purge: Election Year (2016) sekä tätä kirjoitettaessa tuorein eli Gerard McMurrayn The First Purge (2018). David Guy Levyn elokuvassa Would You Rather (2012) sikarikkaan sadistisen aristokraatin perversioiden kohteeksi joutuvat vapaaehtoiset ”peliin” osallistuvat köyhät. Scifikään ei ole säästellyt otettaan aihepiiristä: Gary Rossin The Hunger Games (2012) ja Frances Lawrencen elokuvat The Hunger Games: Catching Fire (2013), The Hunger Games: Mockingjay – Part 1 (2014) ja The Hunger Games: Mockingjay – Part 2 (2015) pyörivät kaikki saman teeman ympärillä: älyttömän rikkaiden ei tarvitse noudattaa alkeellisimpiakaan eettisiä tai moraalisia prinsiippejä, jos eivät itse niin halua.

Tuore Ready or Not tuo skenaarioon mukaan myös kiehtovan ja älykkään aspektin, joka usein unohtuu rikkaiden dekadenttien kaikkivoipaisuuden kuvauksissa: vaikka joku on rikas, se ei tarkoita, etteikö hän voisi olla uuno tumpelo.

Juonitiivistelmä

Sikarikkaan, peleillä vaurastuneen La Domasin vanhan suvun uusimmaksi tulokkaaksi on valikoitunut Grace (Samara Weaving), jonka tuore sulhanen Alex (Mark O’Brien) palaa morsiamineen aiemmin jättämälleen sukutilalle lähinnä suvun perinteikkäisiin häämuodollisuuksiin. Alex on kyllä maininnut Gracelle sukulaistensa outoudesta eikä siksi näe parilla tulevaisuutta sukukartanolla, vaikka muu perhe kovasti ottaisikin pojan takaisin morsmaikkuineen. Hääyö saa ensimmäiset oudot käänteensä, kun Gracelle paljastuu, että perheen vuosisataisen perinteen mukaisesti sukuun juuri tullut on velvollinen osallistumaan hääyönään suvun yhteiseen pelihetkeen. Pelihetki ei sitten osoittaudukaan juuri Gracen kohdalla noppien heittelyksi rentouttavan lautapelin tiimellyksessä vaan joksikin aivan muuksi …

Kommentit

Kiehtovasti Ready or Not kanavoi myös varhaisempien aikojen ihmismetsästyselokuvia. Ökyrikkaan herttua Zaroffin kaikkivoipaisen tekemisen kaikuja elokuvasta The Most Dangerous Game (1932) on helppoa tästä kuulostella. Itse asiassa yhtymäkohtia on helppo löytää varsin moniin ökyrikkaiden ihmismetsästystä käsitteleviin elokuviin. Sikarikkaiden epäeettisyyksien ja moraalittomuuksien eräänlaisia kulminaatiopisteitä nähtiin kuitenkin vasta vuosikymmeniä herttua Zaroffin tarinan jälkeen. Näistä Brian Yuznan hysteerinen kauhukomedia Society (1989)^[x] kertoi julkean tarinan rikkaiden todellisesta elämästä täysin irtautuneesta mädästä dekadenttiudesta. Wes Cravenin The People Under the Stairs (1991) -elokuvan läpimädät dekadentit urbaanipalatsin rikkaat puolestaan käyttivät varallisuuttansa ja valtaansa köyhien orpolasten keräilyyn jättimäisen rakennuksensa sokkeloihin. Ökyrikkaiden paheet nousivat taas esiin Eli Rothin pahamaineisessa elokuvassa Hostel (2005) ja sen jatko-osissa, joissa sadistiset miljonäärit käyttivät varallisuuttaan satunnaisten kidnapattujen ihmisten kiduttamiseen.

Ready or Not -elokuvan rikkaat dekadentit ovat todellakin toista maata johdannossa ja kommenteissa mainittujen elokuvien ökyrikkaiden rinnalla. Nimittäin tappamisen tarve ja sadismi ei tule näille veikkosille luontaisena ravintolisänä äidinmaidosta; päinvastoin valtaosa elokuvan murha mielessään riekkujista haluaisi olla jossain ihan muualla tekemässä jotakin aivan muuta. Tämä antagonistien asetelma rakentaa nopeasti elokuvaan äkkiväärää herkullisuutta, jota näyttelijäkaartin erinomaisen onnistunut näyttelijäntyö entisestään tehostaa ja vahvistaa. Samara Weavingin päärooli ns. klassisena slasher-elokuvien final girl -hahmona korjaa kyllä potin. Samara pyörittää pääroolin nautittavan ilmeikkäästi. Samaran edellisiin slasher-elokuvien päärooleihin elokuvissa Mayhem (2017) ja The Babysitter (2017) verrattuna Samara on laajentanut entisestään ilmeikkyyttään ja eleidensä ajallista tarkkuutta. Kautta linjan näyttelijäntyö toimii hienosti, mutta moitetta alkaa esiintyä hahmojen dialogin köyhyydessä. Lukuisissa kohtauksissa dialogi käsikirjoituksessa on jäänyt vajaaksi ja jopa puutteelliseksi. Asetelmaan ja hahmojen väliseen vuorovaikutukseen olisi melko vaivatta ollut rakennettavissa kieli poskella hersyvämpää dialogia; tuntuu melkein siltä, että käsikirjoitus olisi tältä osin otettu tuotannon pohjaksi raakileena. Samaan asiaan tuntuvat viittaavan myös lukuisat melko kömpelöt loogiset erheet ja muutamien kohtauksien vaisuus mitä tulee mielikuvituksellisiin keinoihin hävittää porukkaa kartanoa kuluttamasta.

Verikekkerit kruunataan sekalaisella joukolla käytännön efektejä, mutta rosoisista kokonaistynnyrimääristä huolimatta varsinkin elokuvan alkupuolella kohtaukset ovat jopa kesyjä. Loppupuolella taasen sitten punaista kultaa maalataan seinille sellaisella vimmalla ja isolla pensselillä, että ihan tavallisen kauhukomedian mittareissa ei moista yleensä nähdä. Elokuvan puolitoistatuntinen kuluu jouhevasti ja rakentuu mukavasti vailla notkahduksia tai liian pitkiksi venytettyjä suvantokohtia. Tosin viimeinen vartti tuntuu aavistuksen hätiköidyltä, jos kohta narut eivät tekijöiden hyppysistä kokonaan tipukaan. Hieman toiminnallisempien kohtausten toisinaan heiluva ja toisinaan staattisempi kuvaus luo pientä tyylillistä ristiriitaa elokuvan kohtauksia kokonaisuutena mietittäessä ja ääniraita ei aivan pysty luomaan sellaista mielipuolista vetovoimaa, jota elokuvan loppupuolella varsinkin tarvittaisiin vahvistamaan elokuvan asetelmaa. Onneksi ääniraita ei ole myöskään mitään geneeristä huoltoasemasyntikkaliruttelua, joka on usein vaarana pientuotannoissa. Monien pikkuseikkojen yhteenlaskettu summa tipauttaa elokuvan aivan genren kärjestä, mutta komediallisten slasher-elokuvien joukossa omaperäinen, hauskasti realisoitu ja terävä elokuva nousee kiistatta kuluvan vuosituhannen merkkipaaluiksi. Toki elokuva on vahvasti genre-elokuva: se ei edes houkuttele katsojikseen niin sanottuja suuria katsojamassoja eikä se sellaiseksi ole selkeästi tarkoitettukaan.

Yhteenveto

Virkistävä ja viihdyttävä sysimusta slasher-komedia tarjoilee hyvin olemattomalla budjetilla (Yhdysvaltain normien mukaisesti) hersyvän kaartin sekopäisiä uusia sukulaisia Samara Weavingin näyttelemälle sikarikkaan perheen uudelle tulokkaalle. Näennäisestä verisyydestään huolimatta slasher-elokuvana tuotos on kuitenkin 2010-luvulla ehkä jopa hieman kesy, mutta mustana kauhukomediana elokuva toimii hyvinkin vakuuttavasti. Näyttelijöiden roolit ja työt ovat kauhugenrelle epätyypillisen rikkaita ja monipuolisia, jos kohta ihan kovin syvälle kenenkään hahmoon ei uppouduta. Verinen hassuttelu vaatii katsojaltaan toki ymmärrystä genren konventioista ja halua irrottautua harmaasta arjesta makaaberiin vinksahtaneisuuteen.

7/10.

Bad Times at the El Royale (2018)

Ohjaus: Drew Goddard
Käsikirjoitus: Drew Goddard
Tuotantomaa: Yhdysvallat
Kieli: englanti
Budjetti: noin 32 milljoonaa USD
Ensi-ilta Suomessa: 12.10.2018
Arvioitu: kesä 2019
Arvioidun version pituus: 141 minuuttia

Johdanto

Klassisen film noir -elokuvan vakiokuvastoon kuuluu monia aspekteja. Lajityypiksikin film noiria voisi kutsua, vaikka varsinaisesti mitään kovin konkreettista kriteeristöä eivät alan oppineetkaan ole kokoon pystyneet loihtimaan. Film noirille tyypillistä on realismin välttäminen tai sen kokonaisvaltainen hylkääminen, joka on varsin suoraa perintöä saksalaisesta ekspressionistisesta elokuvantekemisen suuntauksesta ja juontaa juurensa aina Weimarin tasavallan 1910- ja 1920-luvun elokuvatuotantoihin saakka. Alasävyvalaistus (engl. low-key lightning) on valaistustekninen keino, jota yleensä käytetään kuvaamaan erittäin isoa päävalon ja täytevalojen suhdetta kohtauksia valmisteltaessa ja kuvattaessa. Alasävyvalaistus luo vahvoja kontrasteja ja aggressiivisia kirkkaita pintoja sekä vahvistaa ja tummentaa varjoalueita luoden epätoden tuntua; tämä keskeinen film noir -elokuvien tyylikeino on sekin peräisin 1920-luvun saksalaisesta ekspressionismista. Kohtalon ivan, sankarien tylyn kohtalon, henkisesti voimaantuneiden, mutta moraalisesti epäsopivien naisten, fatalismin, kylmän ja kostean urbaanin asfalttiviidakon ja kyynisyyden estoton ihannointi puolestaan pulpahti esille sekä ranskalaisten että yhdysvaltalaisten rikoskirjailijoiden valtaisassa tuotantobuumissa 1930-luvulla ja löysi nopeasti tiensä film noir -elokuviin 1940- ja 1950-luvuilla, vaikka kaikki film noir -elokuvat eivät toki olekaan rikostrillereitä. Melkein kaikkea tätä yllä mainittua ja vähän muutakin tarjoilee Drew Goddard yhden kohtalokkaan yön tapahtumia kuvaavassa rikoselokuvassaan Bad Times at the El Royale. Samaan aikaan Goddard sekä osoittaa perinteikkäälle film noir -elokuvalle kunnioitusta että purkaa sen totuttuja konventioita pienempiin osasiin kuin tutkimusmatkalla näiden elokuvien tehon ja voiman alkulähteille. Samankaltaisella matkalla, mutta sillä kertaa kauhuelokuvien ja erityisessti teinislasherien lajityyppiä peraten, hän oli jo muuten aiemmin elokuvallaan Cabin in the Woods (2011). Tällä kertaa Goddard tietoisesti ja aivan avoimesti leikittelee katsojien ennakko-odotuksilla.

Juonitiivistelmä

Vuonna 1959 epäonnistuneen ryöstökeikan jälkeen yksi rikollisista kätkee saaliinsa silloin kulta-aikaansa viettävän erämaahotellin, El Royalen, huoneeseen. Aikaa vierähtää kymmenen vuotta. Hotelli on nyt ränsistynyt, menettänyt pelilupansa ja asiakkaansa sen mukana, mutta eräs kohtalokas yö saattaa kuitenkin yhteen joukon yöpymään saapuvia asiakkaita, joiden kunkin menneisyydessä on synkkiä salaisuuksia ja karmivia virheitä. Katolinen pappi Daniel Flynn (Jeff Bridges), klubilaulaja Darlene Sweet (Cynthia Erivo), imurikauppias Laramie Sullivan (Jon Hamm) ja hippi Emily Summerspring (Dakota Johnson) kukin tahoillaan pitävät yllä julkisivua, joka suojelee heidän todellisia tarkoitusperiään ja syitään viettää yö hotellilla. Hotellin ainoana työntekijänä on enää jäljellä nuorukainen Miles Miller (Lewis Pullman), joka vastaa käytännössä kaikesta hotellilla; myös sellaisista asioista, joihin ei ihan tavallisissa hotelleissa pitäisi törmätä.

Hotellilla iltaansa ja yötään viettävien asiakkaiden polut risteävät nopeasti ja salaisuuksien vyyhtien alkaessa purkautua, paljastuvat myös yksi kerrallaan henkilöiden heikkoudet ja motiivit. Julkisivujen murskauduttua murskautuvat myös mahdollisuudet rakentaa uusia sellaisia.

Kommentit

Vaikka pintapuolisesti tarkasteltuna Drew Goddardin ohjaustyö voi tuntua vain Quentin Tarantinoa ihailevaksi kunnianosoitukseksi, tarkempi tarkastelu vie tarkastelijan kyllä paljon syvemmälle elokuvan kiehtovaan maailmaan. Elokuvan henkilöhahmojen kautta Drew Goddard johdattaa katsojan odotusten, salaisuuksien, sovituksen, pakenemisen ja pakkovalintojen maailmaan. Goddard purkaa tyylitietoisesti henkilöhahmojensa kulissit hiljaksiin ja samalla upeasti yllättää katsojansa riistämällä tuttujen ja turvallisten ennakko-odotusten ja kliseiden maskit irti. Henkilöhahmojen puheiden, motiivien ja käytöksen taustoitukseksi Goddard kertoo takaumin katsojalle näiden kunkin syitä olla juuri tällä hetkellä juuri tässä ajan hylkäämässä hotellissa Nevadan ja Kalifornian rajalla. Takaumien käyttö on varsin usein mysteerijännäreissä sekavaa, kerronnallisesti rikkonaista ja tyylillisesti kokonaisuuteen sopimatonta, mutta Goddard onnistuu erinomaisen hyvin viestimään olennaisen ilman sekavuutta ja sovittaen takaumat upeasti kokonaisuuden osaksi. Osittain näiden takaumien onnistumisen takana on niihin käytetty aika, jolloin narratiivia oikeasti voidaan syventää eikä vain rouhaista sillisalaattimaisesti jotakin yksittäistä irrallista yksityiskohtaa, kuten niin usein takaumien käytössä tuppaa käymään. Haittapuolena näissä tämän elokuvan takaumissa on tietenkin se, että niihin käytetty kokonaisaika kertautuu nopeasti, kun henkilöhahmoja on kuitenkin pienehkö joukkueellinen pöyhittävänä ja pitäisi niitä varsinaisia hotelliyön kiihkeitä tapahtumiakin tuokioittain edistää. Elokuva kellottaakin varsin pitkän sprintin ja ulottuu jopa kahteen ja puoleen tuntiin ja vaikka mitään yksittäisiä kokonaan pois siivottavia kohtauksia ei nyt mieleen tulisikaan, elokuvan kesto on kyllä sen selkein heikoin lenkki: erityisesti ensimmäisen tunnin jälkeen useat kohtaukset eivät edistä kokonaisuutta tarpeeksi rivakkaasti ja myös elokuvan kliimaksiksi ajateltu loppukohtaus viivähtää tuokion pitkäksi. Ottaen huomioon elokuvan pitkän kulun ja sen alati kasvavan mielipuolisuuden salaisuuksien kudelman avautuessa, jää loppukohtaus lopulta hieman vaisuksi ja alavireiseksi. Ehkä Chris Hemsworthin näyttelemän kulttijohtajan mukanaan raahaama posse nimettömiä gorilloja tuo muutoin tiiviiseen sakkiin liikaa naamoja lisää tai ehkä loppukohtauksen sisälle rakennetut pienemmät konfliktit ajautuvat liian vaivalloisiksi, mutta yhtä kaikki kokonaisuus säröytyy hieman ja tipauttaa elokuvan mestariteoksesta vain pirun hyväksi elokuvaksi.

Näyttelijät hoitavat omat tonttinsa kautta linjan hienosti; jopa erinomaisesti. Jon Hammin hahmo väärälle vuosikymmenelle jumiutuneesta myyntimiehestä on kerrassaan herkullinen ja Lewis Pullman hotellin ainoana työntekijänä yllättää positiivisesti. Jeff Bridges pappi Daniel Flynnin roolissa on kerrassaan karmivan monipuolinen ja Dakota Johnsson kantaa näennäisen femme fatalen rooliviittaa vaivattomasti. Cynthia Erivo laulaa omat laulukohtauksensa itse eikä elokuvassa tiettävästi tehty jälkiäänityksiä ollenkaan; kaikki pantiin purkkiin siltä istumalta. Vaikka mistään musikaalista ei kysymys olekaan, 1960-lukuun kuuluvan musiikin läsnäolo on olennainen ja itsetietoisen tärkeä elementti, josta kielii myös hotellin keskipisteeksi nousevan jukeboksin rooli lähes henkilöhahmon veroisena toimijana.

Aidolle filmille 1960-luvun linsseillä taltioidun elokuvan tekninen taituruus on vertaansa vailla. Värien käyttö, kohtausten valaistus, tapahtumapaikkojen lavastukset, kamerakulmat ja -ajot, kuvasommittelu, pienet yksityiskohdat ja äänimaailma ovat kaikki yhdessä sopusoinnussa luomassa aivan omassa maailmassaan piehtaroivaa estetiikkaa, joka kumpuaa film noir -perinteistä. Kaikella tällä Goddard tietoisesti kampeaa elokuvaa irti modernien trillerien ainaisesta pyrkimyksestä korostettuun realismiin ja samalla tarjoaa katsojalle mahdollisuuden irrottautua näistä realismin odotuksista ja heittäytyä luodun fantasian syövereihin. Lopputulos on kuin hillitty kumarrus Weimarin tasavallan elokuvantekijöiden viimeisille ekspressionismin korahduksille ennen kuin natsismin nousu varsin nopeasti sammutti valot moiselta hömpötykseltä – pysyvästi – ainakin Saksan alueella.

Yhteenveto

Taitavasti ja kauniisti ommeltu neo-noir -elokuva ohjaaja/käsikirjoittaja Drew Goddardilta nivoo seitsemän henkilön tarinat yhteen ränsistyneen hotellin huoneissa, käytävillä, pihamailla ja aulassa. Erinomaisen seesteinen kuvaus ja kaikin puolin yksityiskohtainen ja huolellisesti suunniteltu mysteeri kärsii kuitenkin hieman pakkopullamaisesta lopetuksesta ja varsin verkkaisesta kulustaan. Tarina avautuu kuitenkin palkitsevasti, jos siihen vain vaivautuu keskittymään. Goddard nyppii variksen tavoin palasiksi katsojan ennakko-odotuksia ja film noir -elokuvan lajityypin keskeisiä konventioita, joten ainakaan harmillisiin kliseisiin ei nautinto ainakaan tyssää. Vaikka elokuva ei olekaan hidasta laahustusta, on se silti tempoltaan verkkainen ja vaatii katsojaltaan paneutumista. Pitkä juoksuaika, verrattain vähäinen toiminnallisuus ja seesteisen hitaasti avautuva kerronta pitänevät huolta, että paikallaankin tärisevät ADHD-katsojat eivät loppuun saakka tätä kyllä jaksa katsoa.

8/10.

Close (2019)

Ohjaus: Vicky Jewson
Käsikirjoitus: Vicky Jewson, Rupert Whitaker
Tuotantomaa: Yhdysvallat/Iso-Britannia
Arvioidun version pituus: 94 minuuttia
Ensi-ilta Suomessa: ei valkokangaslevityksessä Suomessa
Arvioitu: kesä 2019
Budjetti: ei tiedossa
Kieli: arabia, ranska, englanti

Johdanto

Ruotsalaisnäyttelijätär Noomi Rapace ponnahti kertaheitolla kansainväliseksi tähdeksi näyteltyään vakuuttavasti ja palkitusti Lisbeth Salanderia kirjailija ja toimittaja Stieg Larssonin kirjoihin perustuvassa ns. Millennium-trilogiassa – Niels Arden Oplevin Män som hatar kvinnor (The Girl with the Dragon Tattoo, 2009), Daniel Alfredsonin Flickan som lekte med elden (The Girl Who Played with Fire, 2009) sekä Daniel Alfredsonin Luftslottet som sprängdes (The Girl Who Kicked the Hornet’s Nest, 2009). Noomilla oli toki jo takanaan uraa sekä elävissä kuvissa että teatterimaailmassa tässä vaiheessa jo hyvinkin kaksi vuosikymmentä. Kansainvälistä uraa Noomi on kasvattanut siitä lähtien ja päässyt mukaan sekä isoihin jättituotantoihin (kuten vaikkapa merkittävä päärooli Ridley Scottin tieteiselokuvassa Prometheus (2012) ja sivuosa Guy Ritchien jättimenestyksessä Sherlock Holmes: A Game of Shadows (2011)) että pienempiin tiiviimpiin tuotantoihin (kuten esimerkiksi Brian de Palman Passion (2012) sekä Daniel Espinosan Child 44 (2015)). Kapasiteettia Noomilla tuntuu riittävän. Tästäkin Vicky Jewsonin jännityselokuvasta käy hyvin selväksi, että Noomi Rapacesta löytyy karismaa ja energiaa toiminnallisten elokuvien päätähdeksi, mutta tällä kertaa valitettavasti käsikirjoitus ja Noomille kirjoitettu henkilöhahmo eivät päästä ruotsalaisnäyttelijätärtä irti kahleistaan.

Juonitiivistelmä

Sam Carlson (Noomi Rapace) on henkilösuojaukseen perehtynyt kivenkova ammattilainen, joka kiertää maita ja mantuja saaden juustonsa leivän päälle suojelemalla kohteitaan reaktioillaan, kamppailutaidoillaan ja tarvittaessa hengellään. Samin uusin keikka on suojella hemmoteltua teinityttöä Zoe Tanneria (Sophie Nélisse), joka on jättimäisen kaivosimperiumin juuri kuolleen omistajan perijätär ja jonka henki muuttuu uhatuksi, kun käy ilmi, että hänen nimiinsä testamentatun omaisuuden päätäntävallasta käydään kovaa kinaa. Zoe joutuu matkustamaan Marokkoon, koska hänen on uutena merkittävänä osakkeenomistajana oltava mukana ratkaisevissa neuvotteluissa uuden kaivoksen avaamisesta Afrikkaan ja kilpajuoksussa kaivoksen avaamisesta on mukana perheyhtiön pitkäaikainen kilpaileva yhtiö. Marokossa turvatiloihin tehty isku ajaa Samin ja Zoen pakosalle vaarallisen Casablancan kaduille, joissa edes viranomaisiin ei voi luottaa.

Kommentit

Ohjaaja Vicky Jewsonin jännityselokuvan kantavana voimana on ikävästi viritelty feministinen tulokulma. Tämä tulokulma sysää tarkoituksella kaikki elokuvan miesroolit tyhjiksi elottomoksi kuoriksi, joiden toimintaa ohjaa vain ja ainoastaan hetkellinen tavoitteellisuus. Naisten roolitukset sen sijaan on rakennettu kantaviksi, marttyyrimaisiksi ja elokuvan kuluessa eteenpäin kasvaviksi. Eipä siinä mitään, eivät tekijät tässä nyt toki varsinaisesti mitään erityisen kasvoille hyppivää anarkofeminististä linjaa ole vetämässä ja elokuva pysyy itsetietoisuudestaan huolimatta varsin maltillisena poliittisine ajatuksineen. Toiminnallisessa elokuvassa toki pitää kiinnittää huomiota myös niihin toiminnallisiin kohtauksiin ja ne ovatkin eittämättä elokuvan keskeisiä kannattimia, jotka estävät sitä uppoamasta unholan meren syvyyksiin. Päätähtenä heiluvan Noomi Rapacen suorittaminen on alusta loppuun vakuuttavaa siitäkin huolimatta, että hänen olemuksellaan olevaa henkilöä voi olla alkuun vaikeaa mieltää niin kovaksi luuksi, kuin mitä elokuvassa annetaan ymmärtää. Elokuvan merkittävän tehokkaasti leikatut toimintakohtaukset päihittävät mennen tullen monien varsin paljon rahallisesti mittavampien tuotantojen toimintakohtaukset ja muutamakin kohtaus jää suorastaan mieleen erinomaisuudellaan. Noomin ja toimintakohtausten risteyskohtaan kehut sitten loppuvatkin, sillä elokuvan juonikyhäelmän realisointi kaivosyhtiöiden kilpailusta on kuin suoraan jostain 1970-lukulaisesta italialaisesta piraattikopiosta. Käsikirjoituksessa monikin kohtaus on saattanut vielä tuntua auttavasti menettelevältä, mutta elokuvallisessa muodossa mennäänkin sitten riman alta korkeushyppyä niin, että ei se edes heilahda lähelle osuvan suorituksen tuulenhenkäyksestä. Kansainvälisen poliittisen pelin ainesosat ovat tekijöillä levällään eikä toiminnallisten kohtausten välissä oleva aika yksinkertaisesti riitä sitomaan kehystarinalle jotain vessapaperia kestävämpää punaista lankaa. Tekijät ovat auttamattomasti kuutamolla suoraviivaistaessaan kaivosyhtiöiden monimutkaisia neuvotteluita toimitusjohtajien kahden minuutin telkkariväittelyksi ajankohtaisohjelmassa.

Yhteenveto

Naisvoimaa tihkuva jännityselokuva sivuaa erilaisten yksittäisten naisten tarinoita sovituksen, epäluulojen ja itsensä löytämisen tiellä. Tällä yritetään sitten samalla tilkitä vuotavia saumoja kömpelöstä juonesta kansainvälisten kaivosyhtiöiden brutaalista kilpailusta uuden kaivoksen avaamisen tiimoilta. Toimintaa tihkuvana jännityselokuvana Vicky Jewsonin ohjaustyö pärjää ihan kohtuullisesti ja etupäässä vain ja ainoastaan Noomi Rapacen ansiosta, mutta lopulta melko nopeasti toimintakohtausten ulkopuolisessa todellisuudessa elokuva vajoaa arveluttavan heikosti realisoituvaksi tilkkutäkiksi, joka joutuu kamppailemaan oman uskottavuutensa kanssa pysyäkseen edes pinnalla.

5/10.

Rampage (2018)

Ohjaus: Brad Peyton
Käsikirjoitus: Carlton Cuse, Ryan Engle
Tuotantomaa: Yhdysvallat
Arvioidun version pituus: 107 minuuttia
Ensi-ilta Suomessa: 13.4.2018
Arvioitu: kevät 2019
Budjetti: noin 120 miljoonaa USD
Kieli: englanti, viittomakieli (englanti)

Johdanto

Jättiläiskokoisiksi ja asennevammaisiksi mutatoituneet eläimet pistämässä paikkoja paskaksi ja palamaan? Ihan ensimmäistä kertaa ei teemaa sivuta elävien kuvien historiassa todellakaan tässä Brad Peytonin ohjaamassa efektirymistelyssä. Vuosikymmenten saatossa varsin moni eläinlaji on vuorollaan saanut kyseenalaisen kunnian kasvaa normaalia kokoaan reteämmäksi tappokoneeksi, jota vastaan sitten ihmispoloiset yrittävät keksiä sitä sun tätä vippaskonstia maapalloa pelastaessaan. Useimmiten ihmiset itse ovat tavalla tai toisella vastuussa eläinten kasvusta, mutta ei aina. Shoedsackin & Cooperin jättigorillasta kertovaa King Kong (1933) -elokuvaa voi hyvällä syyllä pitää teeman elokuvallisena esi-isänä, vaikka esimerkiksi esihistoriallisia eläimiä viliseviä seikkailukertomuksia ehdittiin jo sitä ennenkin tehdä. Kädellisten heimoon kuuluvien gorillojen suosio yhtenä elokuvien jättieläimistä on pysynyt ennallaan näihin päiviin saakka ja vuosien mittaan olemme nähneet tasaisin väliajoin uusia jättigorillaelokuvia. Hyönteisten esiinmarssia jättielukkaelokuvissa rytmitti Gordon Douglasin Them! (1954), jossa radioaktiiviset jättimuurahaiset tekivät tuhojaan. Piakkoin porukkaan liittyi Jack Arnoldin Tarantula! (1955), jossa tavataan tulevinakin vuosikymmeninä kovin tutuksi tuleva hämähäkki. Lajikirjo kasvoi nopeasti. Mustekala – Robert Gordonin It Came From Beneath the Sea (1955). Skorpioni – Edward Ludwigin The Black Scorpion (1959). Heinäsirkka – Bert I. Gordonin Beginning of the End (1957). Rukoilijasirkka – Nathan Juranin The Deadly Mantis (1959). Ihminen – Nathan Juranin Attack of the 50 Foot Woman (1958). Iilimato – Bernard Kowalskin Attack of the Giant Leeches (1959). Lukija saanee lyhyestä listasta jo hyvän käsityksen elokuvataiteen tekijöiden räjähdysmäisestä innosta esitellä luontokappaleita epäluonnollisessa koossa ilman, että Japanin 1950- ja 1960-lukujen kaiju-elokuvia edes mainitaan. Tieteiselokuvan ja kauhun risteämispisteessä olevat jättiläiseläinelokuvat ovat osoittautuneet suosiolliseksi ja suosituksi maaperäksi tehdä elokuvia – vuosikymmenten saatossa ja lajikirjon karttuessa muuttunut on lähinnä se syy, miksi elokuvassa tavataan epäluonnollisen kokoisia eläimiä. Takavuosina hip ja hop olivat fissioprosessin aikaansaama säteily; uudella vuosituhannella vastaavasti kovaa valuuttaa on geeniteknologia.

Juonitiivistelmä

Geenimanipulaatioteknologian edelläkävijäyhtiö Energynen avaruudessa sijaitsevan tutkimusaseman tuhoutuminen johtaa valitettavasti ongelmiin myös maapallolla, kun tarkoituksella avaruuteen eristetty tutkimus ei pysykään siellä. Ahneen yhtiön asetutkimusosaston kenkkujen temppujen seurausten kantajiksi joutuvat jättiläismäisiksi ja kovin, kovin vihaisiksi muuttuvat eläimet: gorilla, susi ja krokotiili. Nämä elokuvat pistävät sitten paikkoja paskaksi ja palamaan eikä aikaakaan, kun eri tahot yrittävät keksiä toinen toistaan jännempiä keinoja estää totaalinen katastrofi eli tuhoamaan kohteet. Kädellisten tutkija Davis Okoye (Dwayne Johnson) tuntee henkilökohtaisesti hirviöksi muuntautuneen gorillan ja lyöttäytyy mukaan selvittämään tilanteeseen sellaista ratkaisua, joka ei tarkoittaisi hänelle rakkaan gorillaan surmaamista.

Kommentit

Sitä sun tätä sivuhahmoa elokuvassa vilahtelee enempi tai vähempi odotettujen stereotyyppisten rajausten määrittämissä ankeissa rooleissa, mutta eipä siitä nyt yli eikä ympäri pääse, että tämä elokuva rakentuu vain ja ainoastaan mallikkaiden tuho- ja eläinefektien ja Dwayne Johnsonin näyttelemän ”tutkijan” ympärille. Tietokonepelisarjaan löyhästi pohjautuvassa elokuvassa mitään varsinaista näyttelemistä nyt ei erityisemmin ole muutoinkaan tiedossa: The Rock etupäässä pullistelee lihaksiaan ja tokaisee välillä jotain pseudotieteellistä. Tämä tuntuu riittävän ohjaaja Brad Peytonille pääroolin läpiviemiseksi. Eipä silti, viihdyttäväksi efektipauke-elokuvaksi tämä nyt tietenkin on alusta pitäen suunniteltukin ja budjetti huomioiden efektit ovat toki koko lailla alansa kärkikastissa, jos kohta etenkin jättiläissuden liikeradat tietokoneen muistista katsojan verkkokalvolle jättävät hyvinkin paljon vielä toivomisen varaa. Sivuosahahmojen näyttelijöille ei juurikaan varata eikä anneta tilaa rakentaa hahmoistaan yhtään mitään muuta kuin hektisen toiminnan mahdollistavia kerronnan työkaluja. Kenestäkään ei edes kuulu kiinnostua eikä yhdenkään ole tarkoitus nousta uhkaamaan Dwayne Johnsonin jättämää muistijälkeä. Elokuvan efektit noudattavat hyvin paljon tuttuja ja turvallisia kaavoja, joita esitellään tuutin täydeltä lähes jok’ikisessä kuluvan vuosituhannen ison budjetin hirviömätkinnässä. Autojen paiskontaa, kerrostalojen kaatamista, siltojen pilkontaa, sotilasajoneuvojen (niin lentävien, seilaavien kuin ajavienkin) niputtamista ja pienten ihmisten ahdingon tuokiokuvia. Mitään uutta tai ihmeellistä ei Peyton tässä elokuvassa lajityyppiin tuo: tyytyypä vain toistelemaan tuttuja kuvioita ison rahan efektien tuomalla selkänojalla. Tympeä juonirakennelma on rakennettu lähinnä pönkittämään Dwayne Johnsonin roolihahmon kaikkivoipaa erinomaisuutta kaikessa mahdollisessa hyökkäyshelikopterin lentämisestä gorillojen psykologiaan. Juoni toistelee monasti nähtyjä ja helposti ennakoitavia kliseisiä käänteitä kuin suoraan jostakin Aivottomien kesäleffojen käsikirja studio-ohjaajille –teoksesta. Kuvakulmat ja leikkaus pyrkivät maksimoimaan efektien vaikuttavuuskerrointa 3D-tulokulma edellä ja osa rymistelykohtauksista kinastelee jopa lajityypin kuluvan vuosituhannen valiopaikoista. Sen sijaan äänisuunnittelu ja ääniraita yleisesti ottaen eivät todellakaan. Täysin tunnoton ja geneerinen syntikkamössö ei istu ollenkaan jättibudjetin visuaalisiin puitteisiin ja suorastaan häiritsee tympeällä mitäänsanomattomuudellaan. Aivan kuin tekijät olisivat viime hetkillä elokuvan valmistuttua ajoissa paiskanneet ylävitoset: Se ois siinä valmista kauraa!, mutta tajunneet seuraavassa hengenvedossa, että perskules kukaan ei sitten ottanutkaan vastuuta ääniraidasta. Koska budjettihan mennä heilahti jo efektinikkarien kukkaroon, pitää sitten käydä hattu kourassa lypsämässä heltiäisikö studiopomoilta joku Trio Erektus -tason syntikkamaestro muutamaksi tunniksi säveltämään, että saadaan raina teatterikierrokselle sovitusti. Kyllä, se ääniraita on juurikin niin sysipaska kuin mitä tästä lukemalla välittyykin.

Yhteenveto

Täysin aivotonta popkornin mussutuksen ja oluen kulauttelun oheistoiminnaksi kelpaavaa toiminnallista ajanvietettä. Hirviöiden pätkintäpeijaiset esittelee niiden – kieltämättä päheästi realisoitujen – hirviöiden rinnalla tukun mitäänsanomattoman turpeita henkilöhahmoja ja jonkinlaisen kyhäelmän, jota tekijät ilkikurisesti myös juoneksi nimittelevät. Tuttuja kaavoja, tavanomaisia polkuja. Surkealla ääniraidalla.

4/10.

Bird Box (2018)

Ohjaus: Susanne Bier
Käsikirjoitus: Eric Heisserer
Tuotantomaa: Yhdysvallat
Kieli: englanti
Ensi-ilta Suomessa: 21.12.2018 (Netflix; ei valkokangaslevityksessä)
Budjetti: noin 20 miljoonaa USD
Arvioidun version pituus: 124 minuuttia
Arvioitu: kevät 2019

Johdanto

Erityisesti vampyyri-olentoja käsittelevässä kirjallisuudessa ja elokuvissakin usein käytetty (mahdollisesti erilaisiin mytologioihin pohjautuen) keino rajoittaa näiden yliluonnollisten olentojen kaikkivoipuutta on estää niitä pääsemästä ihmisten asumuksiin ollenkaan, rajoittaa näitä operoimaan vain toisinaan (kuten yöllä) tai keksiä jokin muu vippaskonsti (valkosipulia kaulaan, risti kouraan ja taas mennään!). Kuin lukuisista mustavalkoajan vampyyrielokuvista konsanaan on kotoisin Susanne Bierin Bird Box -elokuvan antagonistien pääsyn esto ihmisten tekemiin rakennuksiin; sellaiseksi kelpaa siis omakotiasumuksen ohella myös automarketti. Mustavalkoajan vampyyrisetä saattoi sentään silinterihattu vinossa ja musta viitta harteilla pyytää luvan sisälle astumiseen, mutta Bird Box -elokuvan olennot eivät ilmeisesti osaa edes kysyä, vaikka tässä elokuvassa kykenevätkin kuiskimaan eteerisesti eläville. No niinpä olisi tämäkin elokuva loppunut hyvinkin pitkälti ns. seinään, jos tällaista keinotekoista heikkoutta ei veijareille olisi käsikirjoituksessa annettu. Idioottimaista rajoitetta ei lainkaan elokuvassa perustella eikä kyseenalaisteta eikä sen rajoja tai tarkkuutta mitenkään haluta tarkastella, analysoida tai selventää. Itse elokuvan premissihän on siinä, että näiden veijarien pelkkä vilkaisu avaa ohituskaistan kuolon maille, joten ehkä tämä rajoite ei tunnu niin päättömältä premissin päälle liimattuna.

Juonitiivistelmä

Tuntemattoman ja globaalisen yliluonnollisen (tai luonnollisen, mutta maapallolla uuden) uhan aiheuttaja on mahdollisesti jokin olento, jonka näkeminen saa näkijän tekemään tuntemattomasta syystä itsemurhan. Tuhon aallon tehdessä selvää lähes kaikista maailman asukkaista, Malorie (Sandra Bullock) ylittää vielä sinnitellä elossa muiden uhasta selvinneiden kanssa. Pelkkä ilmiön näkeminen ulkoilmassa on kuolemaksi, joten selviytyneiden on luotettava muihin aisteihin kuin näköönsä sekä jostain syystä immuunien lintujen kykyyn varoittaa ihmisiä ääntelemällä lähestyvän ilmiön uhasta.

Kommentit

Vaikka yhtymäkohtia elokuvaan on helppo löytää takavuosien kammotuksesta, M.Night Shyamalanin elokuvasta The Happening (2008) ja aiemmin samana vuonna ilmestyneestä John Krasinskin taidokkaasta kauhujännäristä A Quiet Place (2018)^[x], Susanne Bierin ohjaustyöstä voi myös pienellä kuorinnalla löytää kovasti tallattuja stereotypioita, harmillisia ammottavia aukkoja elokuvan juonikyhäelmästä ja kiusallisen tuttuja jälkiapokalyptisten elokuvien kuvioita. Vai mitä sanotte siitä, että elokuvan taloon linnoittautuneesta selviytyjien joukosta löytyvät vakioidut, sukupuolellisesti ja rotupiirteisesti poliittisesti korrektit heikkoitsetuntoinen valkoinen lihava nainen, hieman pulskahtava mustaihoinen hauskuuttaja, epämiellyttävä ja karkea vanhempi valkoinen heteroseksuaalimies, ymmärtäväinen homomies, päätähteä suojeleva ja itsensä uhraava komea ja totinen mustaihoinen mies sekä itsekäs vain seksiä ajatteleva nuorukainen. Jännityselementtejä Susanne Bier saa aikaiseksi etupäässä siitä, arvaako katsoja mitenkä nopeasti oikein pahvihahmojen teloitusjärjestyksen ja kuka onkaan se vääjäämätön petturi, oudot äkkimuutokset hahmojen käytöksessä sekä hahmojen odotetut reaktiot ryhmän kohtaamiin haasteisiin. Yhdellekään teurastettavista hahmoista ei anneta muuta tahi kiinnostavaa käyttöä semminkin, kun elokuvan tekijät eivät halua näiden hahmojen kuolemien tai historian kautta edes avata maailmanlopun taustoja. Teloitettavan vakioväen voisi vaihtaa päittäin melkeinpä vaikka jonkin kasarislasherin vastaavan väen kanssa eikä kukaan huomaisi yhtikäs mitään.

Valitettavasti Susanne Bierin ohjauksessa on vain kovin vähän sisältöä muutoinkaan. Selviytymisessä välttämättömien varusteiden hankintaa, koskenlaskua ja hektistä erämetsähippaa matkalla mystiseen selviytyjien paratiisiin, eripuraisen ryhmän sanailua eristyksissä sekä muutama melodraaman poikanen täyttävät peijoonin pitkästä juoksuajasta leijonanosan. Sisältöä Bierin yli kaksituntisessa tarinoinnissa olisi ehkä just varttiseen lyhytelokuvaan ja jokainen kohtaus tuntuu venytetyn tarpeettoman turpeaksi. Juonellisia ongelmakohtia ei ole vaikea etsiä niitäkään eikä elokuva edes yritä selittää, miksi vielä viisi vuotta katastrofin jälkeen voi ajella autolla, hanasta tulee vettä ja sähköäkin tuntuu saavan. Mitä tapahtuu miljardien kuolleiden ihmisten ruumiille ja missä kulkeekaan raja siinä, mitkä eläimet joutuvat itsemurhavietin valtaan ja mitkä eivät? Bier ummistaa tarinassaan silmänsä kokonaan loogisilta syy-seuraus -suhteilta katastrofin jälkeisessä maailmassa biologisine kerrannaisvaikutuksineen ja tyytyy vain alussa esittelemään lyhykäisillä shokeerausepisodeilla infektion nopeat välittömät seuraamukset yksilöiden tasolla. Mitään järkevää syytä ei elokuvassa anneta sille, miksi ihmiset ovat turvassa rakennusten sisällä kunhan eivät katsele ulos tai pidä ovia raollaan. Se vaikuttaa vain lähinnä tekosyyltä saada aikaiseksi rinnastus häkeissä ja laatikoissa pidettävien lintujen ja taloihin telkeytyneiden ihmisten välillä.

Eipä silti, elokuvan kuvaus on tavattoman onnistunutta. Leikkaus ja muu tekninen toteutus ovat hyvinkin hiottuja ja loppuun asti mietittyjä ja Atticus Rossin ja Trent Reznorin tuottama ääniraita on jälleen kerran onnistunut, tehokas, toimiva ja kohtauksia alleviivaava. Sandra Bullockin ja erityisesti John Malkovichin roolityöt ylittävät tusinatyöskentelyn hyvinkin mallikkaasti. Susanne Bier on kuitenkin ohjannut lähinnä verkkaisia draamoja ja romanttisia komedioita ja vaikuttaa siltä, kuin häneltä yksinkertaisesti puuttuisi halua ja/tai taitoa tehdä jännitysviihdettä. Huolimatta siitä, että rautainen tekninen osaaminen, näyttelijät ja äänimaailma olisivat mahdollistaneet vaikka mitä, Bierin elokuva vajoaa monin paikoin hyvinkin latteaksi ja kokolailla tylsäksi. Lisäksi elokuvan kohderyhmää on vaikea hahmottaa: kenelle tämä on oikeastaan suunnattu ja miksi?

Yhteenveto

Kauhutrillerinä mainostetun maailmanlopun selviytymistarinan ohjaajaksi kuoriutunut Susanne Bier ei pysty tekemään elokuvasta kauheaa eikä trilleriä. Elokuvalla on paljonkin yhteistä pinta-alaa modernien zombie-elokuvien kanssa (irrationaalisesti käyttäytyvät infektoituneet) sekä jälkiapokalyptisten selviytymisseikkailuiden kanssa, mutta sen tekijät eivät ole oikein onnistuneet miettimään, että mille kohderyhmälle elokuvaa pitäisi oikeastaan kohdentaa. Tuttujen klisepommien ja riittämättömän sisällön lisäksi Bier sentään tarjoaa jonkin sortin koukun tarinan antagonistien taholta, mutta ei se riitä yksistään tekemään elokuvasta juuri muuta kuin haalistuvan alaviitteen jälkiapokalyptisten tieteiskauhuelokuvien listalla.

5/10.

Planet Terror (2007)

Ohjaus: Robert Rodriquez
Käsikirjoitus: Robert Rodriquez
Tuotantomaa: Yhdysvallat
Budjetti: joitakin kymmeniä miljoonia USD
Kieli: englanti
Ensi-ilta Suomessa: 20.7.2007
Arvioidun version pituus: 105 minuuttia
Arvioitu: 2007 syksyllä

Johdanto

Quentin Tarantinon ja Robert Rodriquezin Grindhouse-projektin toinen puolikas on kunnianosoitus ja kumarrus 70- ja 80-lukujen zombie-elokuvien boomille, jonka George A. Romero käytännössä käynnisti ensin elokuvallaan Night of the Living Dead (1968) ja myöhemmin elokuvallaan Dawn of the Dead (1978). Tosin elokuvan muoto ja tyyli ovat paljon velkaa myös 70-luvun alun eksploitaatio- ja rikoselokuville ja Planet Terrorissa vilisee kivoja pikku vinkkejä kirjaimellisesti kymmeniin elokuviin. Herkullisen asetelman hyvin hallintaan ottanut Rodriquez onkin tyyliltään mitä mainion ohjaajaksi juuri Planet Terrorin kaltaiselle elokuvalle. Koko konsepti perii ajattelumaailmansa keskeiset osaset pääsääntöisesti suuren yleisön ”roskana” pitämille elokuvan tyylilajeille. Tavallaan on myös varsin mielenkiintoista havaita miten Planet Terrorin teemat vetävät nyt 2000-luvulla niin hyvin yleisöä, että Rodriquezille on avautunut käytettäväkseen aivan kelvollinen muutamien kymmenien miljoonien budjetti, joka tosin on yhteinen Quentin Tarantinon Grindhouse-projektin toisen osan, Death Proof (2007), kanssa. Grindhouse-teattereiden keskeisimmätkään artikkelit eivät vedonneet suuriin yleisöihin ja niiden tekeminen oli kirjaimellisesti nyrkkipajapuuhaa parempaa onnea ja menestystä odottaville elokuvaurhoille.

Juonitiivistelmä

Mätäneviksi ja kupliviksi (?) zombieksi ihmiset muuttava kauhistuttava sotilaallinen ase ajautuu vääriin käsiin ja Teksasissa puhkeaa kammottavasti leviävä zombierutto. Zombierutolta säästyvät kuitenkin muutamat tallaajat, jotka ovat mitä ilmeisimmin immuuneja uhrinsa lihaa syöviksi hirviöiksi muuttavalle … jollekin. Kiveksiä keräävä biokemisti Abby (Naveen Andrews), tuntemattoman tahon salainen operaattori ja hinausfirmaa pyörittävä El Wray (Freddy Rodriquez) sekä eroottinen tanssijatar Cherry Darling (Rose McGowan) ovat osa lopulta melkein tusinaksi muodostuvan eloonjäämisjoukkion porukkaa. Eloonjääminen ei osoittaudu helpoksi ja katala sotilas luutnantti Muldoon (Bruce Willis) pyrkii laittamaan vielä lisää kapuloita jo ennestäänkin kovin hauraisiin rattaisiin.

Kommentit

Planet Terror -elokuvaa määrittää leikkisä ylenmääräisyys. Ylenmäärin verta ja lätinää, hillittömiä aukkoja juonessa ja kerronnassa, tajuttoman sekopäistä häröilyä ja silkkaa itsetarkoituksellista brutaaliutta. Ja kaikki tehty hymy huulilla, pilke silmäkulmassa ja mitä ilmeisimmin tekijöillä on ollut myös hulvattoman hauskaa elokuvan tekemisessä. Paikoin elokuva ajautuukin tieten tahtoen myös kauhukomediaksi. Se mikä 70-luvun B-luokan halpiskauhussa oli tahattoman hauskaa huonoutensa vuoksi, on Planet Terrorissa lyöty tarkoituksella yli äyräidensä. Tosin Rodriquez ei kurkota itse elokuvan kanssa ihan niin pitkälle historiaan kuin Tarantino omassa osiossaan Grindhouse-projektia vaan tyytyy parodioimaan ja kunnioittamaan enempikin 80-luvun taitteen zombie-splatter -elokuvia kuin 70-luvun eksploitaatioviihdettä. Rodriquezin aiempien elokuvien tunteminen on eduksi erisnimistä ja jopa henkilöhahmoista aina Graeme Revellin huipputunnelmalliseen musiikkisovitukseen. Ja Tarantinonsa tunteva ei voi olla hymyilemättä hänkään, kun Tarantinon elokuvan Kill Bill (2003) alussa hääseurueen teurastusta tutkimaan saapuvat jeparit ovat paitsi samoja hahmoja myös samoja näyttelijöitä kuin Planet Terrorissa. Ai niin ja eräs samainen poliisi oli myös Texas Rangerin ominaisuudessa Robert Rodriquezin aiemmassa elokuvassa From Dusk till Dawn (1996).

Robert Rodriquez ottaa katsojan valtaansa vaivatta. Elokuvan kuljetus ja eteneminen on moitteetonta ja se kykenee rakentamaan hulvattoman sekopäisestä konseptistaan myös oikeasti jännittävän ja tunnelmaa tihkuvan kauhutrillerin kylmäävine kohtauksine päivineen. Mikä parasta, elokuvan anti aukeaa myös sellaisille katsojille, joille zombie-elokuvat ja B-luokan kauhu eivät ole ennestään tuttuja – korostetun karrikoidut kliseet ovat nimittäin takuuvarmasti tuttuja myös nykyajankin tv-trillereistä ilman rahtustakaan kokemusta kauhugenrestä. Rodriquezin käytössä olevilla varoilla olisi helposti kyetty pilaaman tunnelma rakentamalla selvästi parempia efektejä, mutta onneksi efektit on maltettu pitää huonoa muistuttavan hyvinä. Silkkaa herkkua on katsoa esim. lyhyt parodiallinen episodi efektiguru Tom Savinin huonoudessaan hullunhauskalta näyttävä ”rikkoutuminen” zombieiden kynsissä. Eksploitaation historiassa on hyvin tavallista, että samoja näyttelijöitä ja samoja kuvauspaikkoja käytetään surutta ristiin eri tuotannoissa (esimerkiksi espanjalainen Jess Franco saattoi jopa kuvata kolmea elokuvaa yhtäaikaa samassa paikassa, samoilla näyttelijöillä ja samoilla vermeillä) ja Tarantino ja Rodriquez käyttävät tätä oivallisesti hyväkseen Grindhousessa. Nimittäin kuvankaunis Rose McGowan on mukana molemmissa elokuvissa eri roolihahmoissa (tukka vaan eriväriseksi ja taas mennään), Michael Parks esiintyy molemmissa elokuvissa samassa roolihahmossa kuten myös mm. Marley Shelton (Dr. Dakota Block; pienen pieni sivuosa Tarantinon osiossa ja yksi pääosista Rodriquezin osiossa) ja myös samoja kuvauspaikkoja käytetään ahkeraan. Se luo jännää yhteenkuuluvuuden tenhoa elokuviin ollen samalla muistutuksena esikuviensa päivistä.

Planet Terror paisuu hillittömäksi verisateeksi loppua kohti kirittäessä ja nautiskelee täysin siemauksin saadessaan kuvata eksploitaation värein lyhyissä farkkushorteissa ja juuri ja juuri rinnat sisällään pitävissä topeissa heiluvia rynnäkkökiväärikaunokaisia. Rodriquez heilauttaa väkivaltaisen parodiallisen kunnianosoituksensa varmana itsestään ja haparoimatta. Elokuvan yleinen ylenpalttinen väkivalta oikeuttaa sen helposti K-18 leimaan ja jos karrikoitu verenvuodatus häiritsee, kannattaa valita vaikka joku Disney-tuotanto mieluummin katsottavakseen. Rodriquez onnistuu Planet Terrorissa luomaan hervottoman onnistuneen parodian, joskin sen tuotannollisen massiivisuuden ja ammattilaisnäyttelijät voikin laskea halutessaan negatiivisiksi asioiksi. Jostain käsittämättömästä syystä Euroopan markkinoiden Grindhouse-elokuvien elokuvaversioissa ei näy kuin yksi muka-traileri, vaikka niitä nimenomaisesti tehtiin useampia. Siitä kiukkuista sapiskaa levittäjille. Planet Terror onnistuu olemaan onnistuneen viihdyttävä sekä grindhousea tuntemattomille että sitä tunteville ja siksi voikin Rodriquezille nostaa veren kyllästämän hatun.

Yhteenveto

Ohjaaja Robert Rodriquezin kunnianosoitus menneiden vuosikymmenten elokuvailmaisulle, vielä suuntaan hakeville tavoille tehdä elokuvaviihdettä ja eritoten suunnattomalle B-elokuvien esiinmarssille, joka tapahtui 1970-luvun aikana kuvaamiseen ja toistamiseen käytettävän kaluston muututtua halvemmaksi, helppokäyttöisemmäksi ja pienemmäksi. Ohjaaja Rodriquez antaa palaa eikä säästele, mutta kykenee silti pitämään juonenkuljetuksen ja tarinankerronnan hyppysissään. Teknisesti taitava ja monipuolinen tuotanto jättää silti pelivaraa näyttelijöillekin, jotka tekevät varsin saumatonta yhteistyötä puhaltaessaan siihen kuuluisaan yhteiseen hiileen. Auttamattoman ihana zombie-elokuvien ystäville, mutta antanee vähän vähemmän muille.

8/10.

Linkki elokuvan promootiomateriaaleihin.