Rampage (2018)

Ohjaus: Brad Peyton
Käsikirjoitus: Carlton Cuse, Ryan Engle
Tuotantomaa: Yhdysvallat
Arvioidun version pituus: 107 minuuttia
Ensi-ilta Suomessa: 13.4.2018
Arvioitu: kevät 2019
Budjetti: noin 120 miljoonaa USD
Kieli: englanti, viittomakieli (englanti)

rampage_primaryJohdanto

Jättiläiskokoisiksi ja asennevammaisiksi mutatoituneet eläimet pistämässä paikkoja paskaksi ja palamaan? Ihan ensimmäistä kertaa ei teemaa sivuta elävien kuvien historiassa todellakaan tässä Brad Peytonin ohjaamassa efektirymistelyssä. Vuosikymmenten saatossa varsin moni eläinlaji on vuorollaan saanut kyseenalaisen kunnian kasvaa normaalia kokoaan reteämmäksi tappokoneeksi, jota vastaan sitten ihmispoloiset yrittävät keksiä sitä sun tätä vippaskonstia maapalloa pelastaessaan. Useimmiten ihmiset itse ovat tavalla tai toisella vastuussa eläinten kasvusta, mutta ei aina. Shoedsackin & Cooperin jättigorillasta kertovaa King Kong (1933) -elokuvaa voi hyvällä syyllä pitää teeman elokuvallisena esi-isänä, vaikka esimerkiksi esihistoriallisia eläimiä viliseviä seikkailukertomuksia ehdittiin jo sitä ennenkin tehdä.  Kädellisten heimoon kuuluvien gorillojen suosio yhtenä elokuvien jättieläimistä on pysynyt ennallaan näihin päiviin saakka ja vuosien mittaan olemme nähneet tasaisin väliajoin uusia jättigorillaelokuvia. Hyönteisten esiinmarssia jättielukkaelokuvissa rytmitti Gordon Douglasin Them! (1954), jossa radioaktiiviset jättimuurahaiset tekivät tuhojaan. Piakkoin porukkaan liittyi Jack Arnoldin Tarantula! (1955), jossa tavataan tulevinakin vuosikymmeninä kovin tutuksi tuleva hämähäkki. Lajikirjo kasvoi nopeasti. Mustekala – Robert Gordonin It Came From Beneath the Sea (1955). Skorpioni  – Edward Ludwigin The Black Scorpion (1959). Heinäsirkka – Bert I. Gordonin Beginning of the End (1957). Rukoilijasirkka – Nathan Juranin The Deadly Mantis (1959). Ihminen – Nathan Juranin Attack of the 50 Foot Woman (1958). Iilimato – Bernard Kowalskin Attack of the Giant Leeches (1959). Lukija saanee lyhyestä listasta jo hyvän käsityksen elokuvataiteen tekijöiden räjähdysmäisestä innosta esitellä luontokappaleita epäluonnollisessa koossa ilman, että Japanin 1950- ja 1960-lukujen kaiju-elokuvia edes mainitaan. Tieteiselokuvan ja kauhun risteämispisteessä olevat jättiläiseläinelokuvat ovat osoittautuneet suosiolliseksi ja suosituksi maaperäksi tehdä elokuvia – vuosikymmenten saatossa ja lajikirjon karttuessa muuttunut on lähinnä se syy, miksi elokuvassa tavataan epäluonnollisen kokoisia eläimiä. Takavuosina hip ja hop olivat fissioprosessin aikaansaama säteily; uudella vuosituhannella vastaavasti kovaa valuuttaa on geeniteknologia.

Juonitiivistelmä

Geenimanipulaatioteknologian edelläkävijäyhtiö Energynen avaruudessa sijaitsevan tutkimusaseman tuhoutuminen johtaa valitettavasti ongelmiin myös maapallolla, kun tarkoituksella avaruuteen eristetty tutkimus ei pysykään siellä. Ahneen yhtiön asetutkimusosaston kenkkujen temppujen seurausten kantajiksi joutuvat jättiläismäisiksi ja kovin, kovin vihaisiksi muuttuvat eläimet: gorilla, susi ja krokotiili. Nämä elokuvat pistävät sitten paikkoja paskaksi ja palamaan eikä aikaakaan, kun eri tahot yrittävät keksiä toinen toistaan jännempiä keinoja estää totaalinen katastrofi eli tuhoamaan kohteet. Kädellisten tutkija Davis Okoye (Dwayne Johnson) tuntee henkilökohtaisesti hirviöksi muuntautuneen gorillan ja lyöttäytyy mukaan selvittämään tilanteeseen sellaista ratkaisua, joka ei tarkoittaisi hänelle rakkaan gorillaan surmaamista.

Kommentit

Sitä sun tätä sivuhahmoa elokuvassa vilahtelee enempi tai vähempi odotettujen stereotyyppisten rajausten määrittämissä ankeissa rooleissa, mutta eipä siitä nyt yli eikä ympäri pääse, että tämä elokuva rakentuu vain ja ainoastaan mallikkaiden tuho- ja eläinefektien ja Dwayne Johnsonin näyttelemän ”tutkijan” ympärille. Tietokonepelisarjaan löyhästi pohjautuvassa elokuvassa mitään varsinaista näyttelemistä nyt ei erityisemmin ole muutoinkaan tiedossa: The Rock etupäässä pullistelee lihaksiaan ja tokaisee välillä jotain pseudotieteellisestä ja tämä tuntuu riittävän ohjaaja Brad Peytonille pääroolin läpiviemiseksi. Eipä silti, viihdyttäväksi efektipauke-elokuvaksi tämä nyt tietenkin on alusta pitäen suunniteltukin ja budjetti huomioiden efektit ovat toki koko lailla alansa kärkikastissa, jos kohta etenkin jättiläissuden liikeradat tietokoneen muistista katsojan verkkokalvolle jättävät hyvinkin paljon vielä toivomisen varaa. Sivuosahahmojen näyttelijöille ei juurikaan varata eikä anneta tilaa rakentaa hahmoistaan yhtään mitään muuta kuin hektisen toiminnan mahdollistavia kerronnan työkaluja. Kenestäkään ei edes kuulu kiinnostua eikä yhdenkään ole tarkoitus nousta uhkaamaan Dwayne Johnsonin jättämää muistijälkeä. Elokuvan efektit noudattavat hyvin paljon tuttuja ja turvallisia kaavoja, joita esitellään tuutin täydeltä lähes jok’ikisessä kuluvan vuosituhannen ison budjetin hirviömätkinnässä. Autojen paiskontaa, kerrostalojen kaatamista, siltojen pilkontaa, sotilasajoneuvojen (niin lentävien, seilaavien kuin ajavienkin) niputtamista ja pienten ihmisten ahdingon tuokiokuvia. Mitään uutta tai ihmeellistä ei Peyton tässä elokuvassa lajityyppiin tuo: tyytyypä vain toistelemaan tuttuja kuvioita ison rahan efektien tuomalla selkänojalla. Tympeä juonirakennelma on rakennettu lähinnä pönkittämään Dwayne Johnsonin roolihahmon kaikkivoipaa erinomaisuutta kaikessa mahdollisessa hyökkäyshelikopterin lentämisestä gorillojen psykologiaan. Juoni toistelee monasti nähtyjä ja helposti ennakoitavia kliseisiä käänteitä kuin suoraan jostakin Aivottomien kesäleffojen käsikirja studio-ohjaajille –teoksesta. Kuvakulmat ja leikkaus pyrkivät maksimoimaan efektien vaikuttavuuskerrointa 3D-tulokulma edellä ja osa rymistelykohtauksista kinastelee jopa lajityypin kuluvan vuosituhannen valiopaikoista. Sen sijaan äänisuunnittelu ja ääniraita yleisesti ottaen eivät todellakaan. Täysin tunnoton ja geneerinen syntikkamössö ei istu ollenkaan jättibudjetin visuaalisiin puitteisiin ja suorastaan häiritsee tympeällä mitäänsanomattomuudellaan. Aivan kuin tekijät olisivat viime hetkillä elokuvan valmistuttua ajoissa paiskanneet ylävitoset: Se ois siinä valmista kauraa!, mutta tajunneet seuraavassa hengenvedossa, että perskules kukaan ei sitten ottanutkaan vastuuta ääniraidasta. Koska budjettihan mennä heilahti jo efektinikkarien kukkaroon, pitää sitten käydä hattu kourassa lypsämässä heltiäisikö studiopomoilta joku Trio Erektus -tason syntikkamaestro muutamaksi tunniksi säveltämään, että saadaan raina teatterikierrokselle sovitusti. Kyllä, se ääniraita on juurikin niin sysipaska kuin mitä tästä lukemalla välittyykin.

Yhteenveto

Täysin aivotonta popkornin mussutuksen ja oluen kulauttelun oheistoiminnaksi kelpaavaa toiminnallista ajanvietettä. Hirviöiden pätkintäpeijaiset esittelee niiden – kieltämättä päheästi realisoitujen – hirviöiden rinnalla tukun mitäänsanomattoman turpeita henkilöhahmoja ja jonkinlaisen kyhäelmän, jota tekijät ilkikurisesti myös juoneksi nimittelevät. Tuttuja kaavoja, tavanomaisia polkuja. Surkealla ääniraidalla.

4/10.

 

 

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s