Vincent Cassel on ranskalainen elokuvanäyttelijä, joka tekee yhtä innokkaasti elokuvarooleja Euroopassa kuin Yhdysvalloissakin. Vaikka Casselin rujohko ulkomuoto yhdistetään usein karskeihin rooleihin, hän on kuitenkin näytellyt rooleja laidasta laitaan eksentrisistä taiteilijoista väkivaltaisiin poliisietsiviin. Pitkän uran tehneen näyttelijän varsinainen kansainvälinen läpimurto tapahtui vasta 1995 Mathieu Kassovitzin mainetta ja kunniaa niittäneellä rikosdraamalla La Haine.
Vincent Cassel tässä blogissa:
Elokuvajulisteet ja valokuvat: Sheitan (Kim Chapiron, 2006)
Elokuvajulisteet ja valokuvat: Dobermann (Jan Kounen, 1997)
Elokuva-arvostelu: Jason Bourne (Paul Greengrass, 2016)
Vincent Cassel is a French actor who works in Europe and USA with equal vigour. Even though Cassel’s rather tough outlook is easily combined with rougher film roles, he has in actuality acted in a wide and diverse variety of roles from eccentric artists to hyper violent cops. His long career turned into an international success after his break through role in Mathieu Kassovitz’s crime drama La Haine (1995).
Vincent Cassel in this blog:
Movie posters and still photos: Sheitan (Kim Chapiron, 2006)
Movie review (in Finnish): Dobermann (Jan Kounen, 1997)
Movie posters and still photos: Dobermann (Jan Kounen, 1997)
Movie review (in Finnish):Jason Bourne (Paul Greengrass, 2016)
Danny Trejo on yhdysvaltalainen näyttelijä, jonka tavaramerkkinä on miehen rujo olemus. Päihde- ja vankilakierteeltä miehen pelasti nyrkkeily, jonka kautta Danny sai mahdollisuuden osallistua elokuvien tekoon aluksi osana teknistä ryhmää. Sittemmin hän sai mahdollisuuden myös näytellä ja loppu onkin historiaa. Tätä kirjoitettaessa Dannylla on yli 300 elokuvaroolia; monet niistä tosin varsin pieniä, mutta kuitenkin.
Danny Trejo tässä blogissa:
Elokuva-arvostelu: In the Blood (John Stockwell, 2014)
Danny Trejo is an American actor whose trademark is his rough looks. Saved by boxing from alcohol, and narcotics and increasing prison sentences he first stumbled with film making by being part of technical assistants showing actors how to box properly. Since then he was landed numerous small parts as an actor as well and the rest is history: at the time of this writing Danny Trejo has over 300 roles credited to his name. Many of those roles are rather small but there are notable exceptions and lead roles as well.
Danny Trejo in this blog
Movie review (in Finnish): In the Blood (John Stockwell, 2014)
Movie review (in Finnish): Bad Ass (Craig Moss, 2012)
Gina Carano on Yhdysvalloissa syntynyt näyttelijätär, joka on 2010-luvulla näytellyt lähinnä toimintaelokuvissa; myös päärooleissa. Muay Thai -kamppailijasta MMA-rinkeihin ammattiottelijaksi siirtynyt Gina vaihtoi ammattiottelijan uransa elokuva-alalle. Varsin onnistuneen ensimmäisen pääroolinsa jälkeen (Steven Soderberghin tiukka toimintajännäri Haywire (2011)) Ginalla on tuntunut riittävän nostetta Hollywoodissa; etenkin toimintaa ja kamppailulajeja esittävien roolien näyttelijänä.
Gina Carano is an American born professional Muay Thai -fighter turned into a professional MMA fighter turned into an actress. Her roles in films are thus far mainly combat and action -oriented. She has had a lot of opportunities in Hollywood after her first leading role in Steven Soderbergh’s action thriller Haywire (2011) which turned out to be a nifty little film indeed.
Ohjaus: Ben Ketai Käsikirjoitus: Ben Ketai, Steve Niles Tuotantomaa: Yhdysvallat Kieli: englanti Ensi-ilta Suomessa: ei teatterilevityksessä Arvioidun version pituus: 92 minuuttia Arvioitu: kesäkuussa 2011
Johdanto
”Viimeinen nainen” (engl. The Final Girl) -käsite sai alkunsa 70-luvulla, mutta termin kehitti naisia ja naisten rooleja erityisesti slasher-elokuvissa tutkinut Carol J. Clover teoksessaan Men, Women, And Chain Saws: Gender In The Modern Horror Film (1992). Sillä tarkoitetaan elokuvan kulun aikana monella tavoin kasvavaa ja alunpitäen (usein ruskeaverikköä, ryhmän älykkäintä, hieman ujoa ja arkaakin) feminiiniä naishahmoa, joka pystyy murskautumaan irti ennakko-odotuksista ja nousemaan muiden ylitse kyvyillään, intuitiollaan ja kekseliäisyydellään, kohtaamaan elokuvan antagonistin loppukohtauksessa ja selviää sitten siitäkin hengissä kertomaan tarinansa. Aikaisemmin käsitettä käytettiin lähinnä ns. slasher-elokuvien yhteydessä, mutta sittemmin sitä on ruvettu käyttämään vaivatta muissakin lajityypeissä. Klassinen esimerkki on Jamie Lee Curtisin näyttelemä Laurie John Carpenterin elokuvassa Halloween (1978) ja ehkä ensimmäinen tai ainakin ensimmäisiä tämän käsitteen kanssa touhunnut elokuva on Bob Clarkin vuoden 1974 slasher Black Christmas, jossa Olivia Husseyn näyttelemä Jess pistää kampoihin murhanhimoiselle kyttääjälle. Noiden vuosien jälkeen käsite on varioitu, tutkittu, purettu ja parodioitu väsyksiin saakka, mutta kieltämättä se on varsin voimakas elementti sitomaan erityisesti kauhuelokuvien katsojakuntaa samastumaan hahmoon, jonka pitää löytää keino selviytyä ylivertaisesta vastuksesta. Slasherien lisäksi valtavirtaelokuvien puolelta Sigourney Weaverin näyttelemä Ripley-hahmo Alien-elokuvista on varsin ikoniseksi noussut The Final Woman siitäkin huolimatta, että kaikki elokuvan roolihahmot oli alun perin kirjoitettu ilman ennakko-olettamaa sukupuolesta (ja mahdollisesti siksi elokuvan hahmot käyttävätkin toisistaan vain sukunimiä!). Ja on kyllä 30 Days of Night 2:n ohjaaja Ben Ketai tullut katsoneeksi Ripleyn edesottamuksia vimmatusti muistiinpanoja tehden.
Juonitiivistelmä
Vuosi on mennyt Barrowin tapahtumista (David Sladen elokuva 30 Days of Night (2007)) ja silloin leskeksi jäänyt Stella Oleson (tässä elokuvassa Kiele Sanchezin näyttelemä) lähtee hakemaan kostoa saatuaan kontaktin muihin revittyihin sieluihin, joiden elämän nämä inhat verenimijävampyyrit ovat kauttaaltaan tuhonneet kataluuksillaan. Pian on kasassa puolivampyyrin (niinpä tietysti, näitähän ei ole aiemmin nähty…) kaitsema muutaman hengen sissijoukkio, joka aikoo iskeä vampyyrien kuningattaren pesään leukaa myöten asti aseisiin varustettuina…
Kommentit
”I am so sorry, but we do not feel that this script is good enough for a computer video game. But how about if you make a movie out of it instead?” Kokolailla näin on täytynyt mennä keskustelu tuottajien ja rahoittajien välillä. Käsikirjoitus on kuin suoraan railroad-tyyppisestä ampumispelistä, jossa pienten koukkujen kautta päähenkilö sidotaan tarinan ytimeen ja ohjataan tämä listimään alati kenkumpia vihuja. Loppupomoa unohtamatta. Myötähäpeää syntyy katsellessa sitä, miten tekijät pelaavat itseltään narratiivisia vaihtoehtoja pois ja joutuvat hämillään tyytymään vain jäljelle jääviin ratkaisuihin. Ratkaisut ovat loogisesti järkyttäviä ja välillä sitä ihmettelee, että mihin ihmeeseen katosivat ne ykkösosan lumoavan hurjat veitikat, jotka olemuksellaan jättivät pysyvän jäljen kauhumuistiin ja muuttivat omalta osaltaan vampyyrielokuvien kuvastoa aika laajalla pensselillä. Tämän kakkososan vampyyrit ovat pitkälti ns. ”hukassa”, koska ohjaaja ei ilmeisestikään omaa minkäänlaista visiota siitä, että mihin suuntaan hahmoja ja tarinaa pitäisi oikeastaan viedä ja kyvyt rakentaa tunnelmaa tarinan ympärille puuttuvat täysin. Suurta kitkaa hermonpäissä aiheuttaa se, että liki puolet elokuvan kestosta on puisevaa haahuilua hämärissä käytävissä ja kellareissa pyssyt tanassa ja lamput kiiluen – tai ehkä se on alitajuinen metafora sille, että elokuvan tekijätkin haahuilevat pimeässä yrittäen välillä saada jotakin merkittävää taltioitua kameralle.
Pääosan hahmon esittäjäksi on valikoitunut eri henkilö kuin ykkösessä. Stella Olesonia esitti David Sladen ohjaamassa verevämmässä ja väkevämmässä ensimmäisessä elokuvassa Melissa George, jonka roolityö oli keskeinen tekijä kyseisen elokuvan vetovoimassa. Eipä se mitään, vaikka Melissa ei ollut enää kiinnostunut, sillä Kiele Sanchez toimii ihan kohtuullisesti ja on riittävän valovoimainen pääroolia kantamaan ainakin tällaisessa tusinahalpiksessa. Rooli sinällään kuitenkin taas sitten on valitettavan tönkkö kombinaatio Zack Snyderin Dawn of The Dead (2004)[x] -elokuvan Ana (Sarah Polley) – ja Ridley Scottin Alien-elokuvien[x][x][x]Ellen Ripley (Sigourney Weaver) -hahmoista. Muiden suorituksista ei nyt merkittävää haittaa ole elokuvalle, kun onneksi ovatten melko vähäisesti esillä ja pääpahiksena hääräilevä Mia Kirschner sopii hyytäväksi verenimijäksi vallan mainiosti. Efektipuolella asiat ovat miten kuten kohdillaan, jos kohta vähänlaisesti katsojaa sitten kuitenkaan hemmotellaan varsin ilmeisten budjettirajoitteiden vuoksi. Kaikille vampyyrielokuvien tekijöille pitäisi tosin olla pakollisena pohjustuksena pikakurssi veren ominaisuuksiin. Tässä elokuvassa nimittäin tuo mystinen punainen kulta näyttää ja käyttäytyy kuin Lidlin mansikkamehu.
Loogiset ongelmat jäytävät tarinaa alusta asti ja kumuloituvat loppupomon kanssa mittelöintiin asti aivan liiallisiksi. Kliseitä marssitetaan esille toinen toistaan väistäen ja perinteitä kunnioittaen luonnollisesti se musta mies kuolee ensinnä. Vampyyrit ovat ihan toista maata kuin ykkösessä ja ilmeisesti heittopusseiksi alistetut tykinruokavampyyrit ovat olemassa vain siksi, että pyssyillä olisi jotain kohteita osuttaviksi. Loppukohtauksen kliseisyys on piste huonouden i:n päällä. Loppu olisi ollut ihan mukiinmenevä, jos viimeinen minuutti olisi jätetty kokonaan pois. Liuku yhdestä parhaimmista vampyyrielokuvista tällaiseen huttuun saa toivomaan, että nämä sarjakuvavampyyrit jätetään nyt pysyvästi uinumaan.
Yhteenveto
Toivottoman vuotava ja ongelmainen kakkososa hyytävälle David Sladen ohjaamalle vampyyrimätkimisleffalle 30 Days of Night (2007) alittaa riman ja saa toivomaan, että sitä ei olisi koskaan tehtykään tahrimaan Sladen ylivertaisen ykkösosan kruunua. Suoraviivainen tusinatöräyttely kurlaa esille kaikki mahdolliset kliseet mitä tällaiseen toimintapätkään vampyyreistä nyt ylipäätään voisi keksiä mahduttaa eikä se onnistu oikeastaan missään muussa kuin silloin tällöin näyttämään ihan kelvolliselta. Ohjaus on ponnetonta eikä mielikuvitukseton kuvauskaan asiaa mitenkään paranna. Satunnaisesti elokuvan tekijät sentään yrittävät nousta lajityypin keskikastiin kisailemaan, vaikka eivät siinäkään mainittavasti onnistukaan. Suositella voi vain niille keskiyön kumartajille, joille on ehta kunniakysymys kahlata läpi kaikki verenimijäelokuvat ikinä.
Charlize Theron on syntyjään etelä-afrikkalainen näyttelijätär, joka työskentelee nykyisin lähinnä Yhdysvalloissa varsin suurissa elokuvatuotannoissa. Theron on tehnyt lukuisia erityislaatuisia roolisuorituksia 2000-luvun science fiction- ja jännityselokuvissa. Charlize ponnahti yhdeksi Hollywoodin kysytyimmistä näyttelijättäristä voitettuaan lukuisia palkintoja pääroolistaan sarjamurhaajana Patty Jenkinsin ohjaamassa elokuvassa Monster – Eileen Wuornos (2003).
Elokuvajulisteet ja valokuvat: Atomic Blonde (David Leitch, 2017)
Charlize Theron is an actress born in South Africa now working primarily in the United States. Theron has acted in several very memorable roles in the 21th century. She became one of the most sought after actresses in Hollywood after winning numerous awards for her role as a serial murderer in the Patty Jenkins -directed film Monster – Eileen Wuornos (2003).
Ohjaus: Gustavo Mosqueira R. Tuotantomaa: Argentiina Kieli: espanja Budjetti: vajaa neljännesmiljoona USD Ensi-ilta Suomessa: ei teatterilevistä Arvioidun version pituus: 90 minuuttia Arvioitu: kesä 2007
Johdanto
Matematiikka ja sen monet vaikeasti hahmotettavat mutkikkuudet antavat paljon pureskeltavaa tieteiskirjailijoille. Amerikkalainen astronomi ja tieteiskirjailija A.J.Deutsch kirjoitti jo vuonna 1950 novellin A Subway Named Mobius, joka kertoo Bostonilaisesta metrojärjestelmästä. Novellissa metrojärjestelmä on yhteydessä itsensä kanssa niin monessa paikassa, että siitä ei enää paraskaan tuntija ota tolkkua. Systeemin sisäisten yhteyksien määrä kasvaa vuosien kuluessa eksponentiaalisesti ja lopulta näiden äärettömäksi. Seurauksena metrojuna katoaa ulottuvuuksien väliselle matkalle.
Saksalainen matemaatikko ja teoreetikko August Ferdinand Möbius keksi suurin piirtein yht’aikaa maanmiehensä Johann Benedict Listingin kanssa vuonna 1858, että on olemassa kappale, jolla on vain yksi pinta ja yksi reuna. Tätä kappaletta kutsutaan nykyään Möbiuksen nauhaksi ja se on helppo rakentaa paperisuikaleesta ja teipistä. Möbiuksen nauhan keskiviivalle piirretty viiva saavuttaa viivan aloittamispisteen sen vastakkaisella puolella ja viivaa jatkettaessa se kohtaa lopulta aloituspisteensä. Argentiinalaisten elokuvataiteen opiskelijoiden elokuvassa Moebius Deutschin tarina ja siihen liittyvä Möbiuksen nauha ovat keskeisessä osassa. Tieteiskirjailija Deutschin novelli on argentiinalaisten käsissä suoraviivaisesti käännetty elokuvaksi ja käytännössä novellista on muutettu oikeastaan vain henkilöt ja miljöö. Bostonista Buenos Airesiin siirrettyä tarinaa ei jostain erikoisesta syystä ole kuitenkaan omistettu kirjailja Deutschille, joka seikka aiheuttaa kyllä kulmien kurtistelua.
Juonitiivistelmä
Buenos Airesin metrojärjestelmää pyörittävän viraston ylijohtajalla on ongelma. Metrotunneleiden syövereihin on kadonnut kokonainen metrojuna, UM-86. Junaa ei ole tavattu enää päiviin, mutta silti siitä tehdään jatkuvasti kuulohavaintoja ja metroa hallinnoivat turvajärjestelmät tuntuvat kuvittelevan, että metro noudattelee tuttua reittiään aiheuttaen näin kaaosta muulle reittiliikenteelle. Pääjohtaja (Roberto Carnaghi) ei kykene selvittämään liian monimutkaiseksi paisumaan päästetyn metrojärjestelmän arvoitusta ja avuksi hän ottaa topologian tuntijan ja matemaatikon Daniel Prattin (Guillermo Angelelli). Pratt alkaa selvittää tapausta ja lopulta keksii, että kadonnut metro ei ole enää täysin tässä ulottuvuudessa. Prattin ajatus tyrmätään siltä istumalta ja tilalle vaaditaan jotakin konkreettisempaa. Pratt ei anna kuitenkaan periksi ajatuksineen …
Kommentit
Argentiinaisten professorien ja näiden opiskelijoiden yhdessä luoma elokuva on yllättävän täyteläinen ja kerroksellinen. Se sai kokonaan alkunsa Buenos Airesissa, Argentiinassa ja koko elokuvan tekoon osallistunut ryhmä oli alan opiskelijoita paikallisessa yliopistossa ja kuvauksissa käytetty kalustokin oli professorien ja yliopiston omaa. Iso osa elokuvan efekteistä on kuvattu suoraan kampikäyttöisellä vuoden 1926 Kinamo-filmikameralla ja on siten suoraan sanottuna melkoinen näyte teknisesti virtuositeetistä.
Elokuvan kuvauksen erheettömyys ja visuaalinen silmä kiinnittävät huomiota eikä vähiten siksi, että Argentiina nyt ei ole niitä ihan ensimmäisenä mieleen tulevia maita, joista voisi kuvitella löytyvän uusia lupauksia elokuvataiteelle. Elokuvan kerronta etenee hiljaksiin kiivastuvaan tahtiin, joka tekee oikeutta itse lähdetarinalle ja samalla toimii hienona vertauskuvana niille voimille, joiden kanssa elokuvan hahmot ovat tekemisissä. Elokuvan näyttelijöiden työ on oikein onnistunutta ja hallittua, jos kohta muutamaan kohtaukseen välittyy ehkä tarpeettakin koomisia vivahteita, kun Guillermo Angelellin näyttelemä Pratt yrittää selvittää viranomaisille keksimäänsä hullua teoriaa. Moebius elää vahvasti dialoginsa sujuvuuden kautta, mutta samalla se yllättäen osoittautuu myös elokuvan heikoimmaksi lenkiksi ja sen ainoaksi todelliseksi kompastuskiveksi. Nimittäin Deutschin novellin kerrontaa ja dialogin kulkua on yritetty toisintaa liiankin täsmällisesti, jolloin elokuvaformaattiin siirtymisessä ei ole kyetty käyttämään tarpeeksi hyväksi elokuvallisia keinoja. Dialogipainotteisia kohtauksia vaivaa tästä syystä hienoinen staattisuus ja mielikuvituksettomuus, kun kameralla keskitytään liiaksi vain näyttelijöiden puhumisen toistamiseen. Tästä on oivana esimerkkinä elokuvan loppukohtaus, joka valahtaa tyystin filosofiaa sivuavaksi kerronnaksi lähes kokonaan vailla omintakeista visuaalista identiteettiä. Argentiinalaisten opiskelijoiden elokuvan työstö kesti kuuleman mukaan kaikkiaan jopa neljä vuotta budjettirahojen puutteen vuoksi ja käsikirjoituksen läpikäydessä peräti kahdeksan täyttä uudelleenkirjoitusta, mutta tämä seikka ei lopullisessa elokuvassa kummemmin näy, joka itsessään on kumarruksen arvoinen suoritus periksiantamattomuudessa ja teknisessä luovuudeksi puutteen keskellä. Sujuvassa, hyvin ohjatussa ja huolellisesti ja varmasti leikatussa elokuvassa ei ole jo mainitun lisäksi paljoakaan moitteen sijaa. Dialogiin liittyvien ongelmien lisäksi elokuvaa vaivaa myös sen sieluttomuus ja omaperäisyyden puute. Se tuntuu kuin teknisesti loppuun hiotulta toisen kirjoittaman vision sinikopiolta toiselle medialle.
Yhteenveto
Moebius toistaa uskollisesti vaikuttavan, tieteiskirjailija A.J.Deutschin jo 1950-luvulla kirjoittaman, tieteistarinan ulottuvuuksien sulautumisesta, kun alunpitäen äärelliseksi kaavaillusta suljetusta järjestelmästä kasvaakin hallitsemattomassa tilassa ääretön. Elokuva nojaa puhtaasti alkulähteensä sisältöön ja voimaan eikä uskalla rakentaa alkuperäisen novellin ympärille riittävää visuaalista voimaa ja omintakeisuutta. Tekijät luottavat liiaksi tarinan paikoin varsin hankalankin dialogin tenhoon eivätkä kykene tekemään tyydyttävästi transformaatiota tekstuaalisesta formaatista audiovisuaaliseen formaattiin. Elokuva rakentuu mysteerinä, jota päähenkilö, matemaatikko Daniel Pratt sitten hiljalleen kasaa kehittäessään pähkähullun teorian selittämään Buenos Airesin metrojärjestelmän omituisia tapahtumia. Tieteistarinana oivallinen kyllä, mutta elokuva kiinnostanee lähinnä vain hieman syvällisemmin ja vakavamminkin tieteiselokuviin suhtautuvia katsojia. Moebiuksessa ei ole juuri lainkaan toiminnallista sisältöä ja sen efektitkin rakentuvat etupäässä vain hyvin tehtyjen kuvausten ja valotusten varaan.
Ohjaus: George Miller Käsikirjoitus: George Miller, Nico Lathouris, Brendan McCarthy Tuotantomaa: Australia / Yhdysvallat Ensi-ilta Suomessa: 15.5.2015 Kieli: englanti Budjetti: noin 150 miljoonaa USD Arvioidun version pituus: 120 minuuttia Arvioitu: toukokuu 2015
Johdanto
George Millerin ohjaaman lempilapsen eli alkuperäisen Mad Max -trilogian pitää jokaisen itseään kunnioittavan tieteistoimintaelokuvan ystävän tuntea kuin omat taskunsa. Mel Gibsonin lähtölaukaus Australian ”takapajulasta” Hollywoodin tinselitaivaaseen annettiin juuri Millerin elokuvien menestyksen seurauksena. On sitten ihan eri asia oliko siirtymä miehelle hyväksi. Ongelmat alkoholin ja virkavallan kanssa olivat tiettävästi syitä, miksi Miller ei Mad Maxin uudelleenlämmittämisen noustessa ajankohtaiseksi 2000-luvun alkuvuosina kutsunut Gibsonia mukaan projektiin. Toki sittemmin Gibson on tukistanut itsensä takaisin kovan luokan tekijäksi. Millerin Mad Max -elokuvat toivat toimintaelokuvien ja tieteiselokuvien kartalle toiminnantäyteisen ja bensanhuuruisen maailmanlopun jälkeisen maailman, jossa vielä elossa olevien oma selviytyminen on muuttunut päälimmäiseksi tavoitteeksi, mutta jossa silti vielä ihmisyyden rippeet eivät tohdi kuolla. Millerin 1970-luvun ja 1980-luvun elokuvien merkitys näkyy vielä tänä päivänä siinä kuvastossa, jolla maailmanlopun jälkeisiä tieteistoimintaelokuvia yhä tehdään. Vaikka Millerin Mad Max ei ollutkaan ensimmäinen (eikä edes Australiassa) tällaisten kuvausten tekijä, juuri hänen visionsa kuitenkin oli tarpeeksi väkevä ja rikas, jotta se kykeni paaluttamaan itsensä koko lajityypin perustaksi.
Juonitiivistelmä
Mystistä kotimaataan kaipaava ja etsivä nainen, Imperator Furiosa (Charlize Theron) saa kyynisen asfalttisoturin Max Rockatanskyn (Tom Hardy) tavattuaan tästä katalyytin ryhtyä kapinoimaan tyrannista johtajaa Immortan Joe:ta (Hugh Keays-Byrne) vastaan Australian aavikoilla ydinsodan jälkeisessä epätoivoisessa maailmassa, jossa eloonjääneiden kohtalona on miettiä mistä päivittäinen ravinto ja vesi oikein saadaan. Furiosan toimet rikkovat hataraa ja ilmeisen kitkerää rauhaa, joka vallitsee lähialueiden johtajien välillä ja jota aluekiistat, kaupankäynnin kiemurat ja vallanhimo täplittävät. Rockatansky ja Furiosa lyöttäytyvät yhteen ja muodostavat maanisen tutkaparin, jonka perään irtautuu varsin pian ei pelkästään koko Immortan Joen hallitsema ryhmittymä vaan kaikki lähiseutujen ryhmittymät. Pian liekkimeret nuolevat aavikon horisontteja.
Kommentit
Mad Max: Fury Road nostaa apokalyptisen toimintaelokuvan aivan uudelle tasolle. Millerin bensanhuuruiset visiot saavat leuan loksahtamaan auki ja katsojan koneen hyrähtävän innosta täysille kierroksille, kun tajuaa ettei tässä ole kyseessä vain vanhan hyvän väljähtänyt uusintatekele, vaan paljon innostavammista ja syvemmistä lähtökuopista ponnistava nihilistinen dystopiakuvaus. Aivan kuin vasta nyt Millerillä olisi ollut mahdollisuus tehdä juuri se Mad Max, jonka hän oli aina halunnut tehdä.
Nitrometaanilla kulkevien autojen lisäksi samaisella sykkeellä puhisee elokuvakin menemään – hikipisarat kareilemaan saava toimintaspektaakkeli käynnistyy hurjaan vauhtiin heti alkusekunneista lähtien eikä sitten anna tuumaakaan periksi valitusta linjasta koko parituntisen kestonsa aikana. ”Tahti oli eri kova” – voisi lakonisesti sanoa, jos olisi vähättelyn mestari. Millerin teoksen leikkaus ja jaksotus viistävät tieten samaa hektistä tempoa, joka määrittää elokuvan nopeiden autohirmujen ja eritoten näiden kuskien ja hanttimiesten elonkulkua. Kulkua rauhoittavat sinne tänne ripotellut yllättävän syvällisiksi ajautuvat suvantokohdat, jotka eivät tunnu pakollisilta toiminnan rytmityksiltä vaan oikeasti tärkeiltä osilta elokuvan kokonaisuudessa ja taustoituksessa.
Pääosassa on tietenkin vauhti. Ja autot. Ja asenne. Syvää kunnioitusta elokuva ansaitsee väistämällä ilmeisiä tietokone-efektejä mitä tulee itse ajoneuvoihin ja niillä kohkaamiseen ja antamalla katsojalle käsinkosketeltava tuntuma ratteihin, renkaisiin ja teräkseen. Millerin elokuva on syvästi profiloitunut ja kohdistettu vain kovan luokan toimintaelokuvan ystäville. Tämä näkyy juonellisissa ratkaisuissa, joissa Miller kyykyttää dystopiakuvaukseen kuuluvalla brutaalilla pessimismillä katsojaa lukuisia kertoja ja ottaa samassa itse kantaa yhteen elokuvan kantavista temaattisista voimista: toivoon paremmasta. Elokuvalliset ratkaisut ovat silkkaa herkkua jopa ”kaiken jo nähneille” ja karaistuneille katsojille, joilta vaihdetaan tikkari suusta toisen makuiseksi kesken kaiken monta monituista kertaa. Kohtauksissa katsojien odotusarvojen rikkominen on Millerille nyt keskeisen tärkeää ja rohkeista irtiotoista muodostuukin uniikki, mutta masentavan murskaava vaihtoehtoinen tulevaisuus meille kaikille.
Charlize Theron naispääosassa on Sigourney Weaverin ikonisen Ellen Ripley -hahmon veroista naisenergiaa tuomassa perinteiseen äijäilyyn ja Theron on mitä ilmeisimmin elämänsä vedossa yht’aikaa raa’an väkivaltaisen ja melankolisen lapsuudenkodin toivon ilmapiiriistä haaveilevan Imperator Furiosan roolissa. Theron vetää showta ja mikäs siinä on vetäessä. Mad Maxin roolissa oleva Tom Hardy manifestoi Maxin hienosti – Hardy on selkeästi ohjeistettu rakentamaan Maxista vain selviytymisvaistonsa varassa toimiva kone, joka näkee peilistä enää vain ja ainoastaan itsensä. Vaikka Miller kurlaa bensalla piripäisellä vauhdilla, hän rakentaa samalla pirullisen ovelasti tarinansa hahmoille kiehtovaa kehitystä ja taustoituksia niitä sen enempää dialogien kautta korostamatta. Itse asiassa piristävästi Miller jättää katsojalle monia asioita mietittäväksi – kaikkea ei tarvitse selittää ja vääntää kuoliaaksi hollywoodilaisesta rautalangasta. Niin. Ja äänimaailmakin hakee vertaistaan.
Yhteenveto
Jälkiapokalyptisen toimintaelokuvan merkkipaaluksi itsensä kohottanut elokuva ei säästele vauhtia eikä vaarallisia tilanteita – eikä sääli katsojaa. Ohjaaja George Miller on kuin lelukaupassa sokerihumalassa hyllyltä toiselle säntäilevä kakkosluokkalainen saadessaan tehdä juuri sellaista elokuvaa, jonka hän on aina halunnut tehdä ja vieläpä kokolailla sitomattomin käsin antaa estottomasti vauhdin ja bensan hurman realisoitua elokuvaksi. Elokuva itsessään on onnistunut kokoelma teknistä taituruutta, tarinan kerrontaa, vauhtia ja jännitystä. Elokuvan ajatellun kohderyhmän ulkopuolelle jäävät henkilöt eivät epäilemättä sitä halunne edes katsoa saatikka vaivautua analysoimaan ulkokuorta huomioimatta, joten elokuva on vahvasti katsojakuntaa polarisoiva. Arvatenkin George Miller on tarkoituksella jättänyt pois elokuvastaan aspekteja, jotka voisivat tarjota leveämpää katsojakuntaa, mutta jotka ehkä sitten tuntuisivat ikäviltä ja puisilta kompromisseiltä kovakyytisen toimintaelokuvan luontaiselta katsojakunnalta.
George Andrew Romero (1940 – 2017) oli Yhdysvalloissa syntynyt, mutta paljolti Kanadassakin vaikuttanut elokuvaohjaaja ja käsikirjoittaja. Hänen läpimurtoelokuvansa ja samalla ensimmäinen kokopitkänsä oli zombie-elokuvat kertaheitolla modernisoinut Night of the Living Dead (1968). Romero teki sittemmin ohjaajan urallaan lukuisia muitakin kauhuelokuvan lajityypin merkkipaaluelokuvia aina 2000-luvulle saakka. Parhaiten Romero tullaan muistamaan keskeisestä zombie-trilogiastaan, joka muutti kauhuelokuvien kuvastoa pysyvästi ja käynnisti valtavan murroksen zombie-elokuvien alalajityypissä.
George A. Romero tässä blogissa:
Elokuvajulisteet ja valokuvat: Day of the Dead (George A. Romero, 1985)
Elokuvajulisteet ja valokuvat: Dawn of the Dead (Zack Snyder, 2004)
Elokuvajulisteet ja valokuvat: Land of the Dead (George A. Romero, 2005)
Elokuva-arvostelut: The Crazies (George A. Romero, 1973)
Elokuva-arvostelut: Monkey Shines (George A. Romero, 1988)
Aulajulisteet ja valokuvat: Monkey Shines (George A. Romero, 1988)
Aulajulisteet ja valokuvat: The Dark Half (George A. Romero, 1993)
George Andrew Romero (1940 – 2017) was an American-born scriptwriter and film director who also worked in Canada. His break-through film was also his first directorial effort Night of the Living Dead (1968) which single-handedly changed the landscape of horror movies in general and zombie movies in particular. Since that film Romero made a series of important films in the horror genre all the to the 21th century. Regardless of his other endeavours he will most likely be remembered from his first three zombie films that changed the scenery of the horrific in celluloid and started a massive revolution in the history of the zombie cinema.
George A. Romero in this blog:
Movie posters and stilll photos: Day of the Dead (George A. Romero, 1985)
Movie posters and stilll photos: Dawn of the Dead (Zack Snyder, 2004)
Movie posters and stilll photos: Land of the Dead (George A. Romero, 2005)
Movie review (in Finnish): The Crazies (George A. Romero, 1973)
Movie review (in Finnish): Monkey Shines (George A. Romero, 1988)
Movie posters and stilll photos: Monkey Shines (George A. Romero, 1988)
Movie posters and stilll photos: The Dark Half (George A. Romero, 1993)
Samara Weaving on australialaissyntyinen, vuonna 1992 syntynyt, näyttelijätär, joka on ainakin osittain muuttanut Yhdysvaltoihin tekemään uraa elokuvateollisuudessa. Varmaankin hänen roolinsa Oscar-pystejä pokanneessa draamassa Three Billboards Outside Ebbing, Missouri tuo hänelle nostetta ns. vakavampien roolien tekijänä, mutta kauhun ja jännityksen ystäviä Samara on hemmotellut tätä kirjoitettaessa (2018) jo hyvinkin vuosien ajan sekä television (Ash vs. Evil Dead, Picnic at Hanging Rock) että elokuvien (Bad Girl, Mayhem, The Babysitter) puolella.
Elokuva-arvostelu: Ready or Not (Matt Bettinelli-Olpin, Tyler Gillett, 2019)
Samara Weaving is a 1992 born Australian actress. She works in the United States as well as in Australia for television and movie projects. She is probably going to get more serious attention for being part of the Oscar-winning drama film Three Billboards Outside Ebbing, Missouri but for fans of the horror and thriller genres she has became a welcome addition to the genre. At the time of this writing (2018) her work both in television (Ash vs. Evil Dead, Picnic at Hanging Rock) and film (Bad Girl, Mayhem, The Babysitter) has won her over her own little – and growing by the minute – cult following.
Dario Argento on italialainen elokuvaohjaaja, jonka elokuvien hämmästyttävä kyky rikkoa elokuvallisen ilmaisun rajoja on ihastuttanut ja vihastuttanut ihmisiä 1960-luvulta tähän päivään. Darion merkitystä eurooppalaiselle kauhu- ja jännistyselokuvalle ei voi liikaa korostaa ja hänen vaikutuksensa elokuva-alaan näkyy myös globaalisti; erityisesti hänen 1970-luvun vimmaisen väkivaltaiset teokset määrittivät kokonaan uusiksi niitä rajoja minkä mukaan kauhuelokuvaa voi tehdä. Dariolla on elokuva-alalla toimivia sukulaisia paljonkin; mm. näyttelijättärenä toimiva tytär Asia Argento sekä Asian äiti ja Darion ex-kumppani, näyttelijättärenä pitkään toiminut Daria Nicolodi.
Aulajulisteet ja valokuvat: Tenebrae (Dario Argento, Italia, 1982)
Dario Argento is an Italian movie director whose uncanny ability to break the boundaries of violent story-telling in the film format has both made him a revered staple of the industry and a loathed and despised front figure of the industry to be directly blamed for the moral degeneration of society in general. His importance to the development of horror and thriller genres of movies can simply not be understated and particularly his feverishly violent films of the 1970’s have in many ways defined these genres and what can be done when one accepts that society-driven boundaries are purely mental constructs waiting to be demolished in celluloid. Dario has several members of his extended family working within the industry; for example the famed actresses: his daughter Asia Argento and Daria Nicolodi who is Asia’s mother and Dario’s long-time ex-companion.
Vincent Cassel on ranskalainen elokuvanäyttelijä, joka tekee yhtä innokkaasti elokuvarooleja Euroopassa kuin Yhdysvalloissakin. Vaikka Casselin rujohko ulkomuoto yhdistetään usein karskeihin rooleihin, hän on kuitenkin näytellyt rooleja laidasta laitaan eksentrisistä taiteilijoista väkivaltaisiin poliisietsiviin. Pitkän uran tehneen näyttelijän varsinainen kansainvälinen läpimurto tapahtui vasta 1995 Mathieu Kassovitzin mainetta ja kunniaa niittäneellä rikosdraamalla La Haine.
Vincent Cassel is a French actor who works in Europe and USA with equal vigour. Even though Cassel’s rather tough outlook is easily combined with rougher film roles, he has in actuality acted in a wide and diverse variety of roles from eccentric artists to hyper violent cops. His long career turned into an international success after his break through role in Mathieu Kassovitz’s crime drama La Haine (1995).
Gina Carano on Yhdysvalloissa syntynyt näyttelijätär, joka on 2010-luvulla näytellyt lähinnä toimintaelokuvissa; myös päärooleissa. Muay Thai -kamppailijasta MMA-rinkeihin ammattiottelijaksi siirtynyt Gina vaihtoi ammattiottelijan uransa elokuva-alalle. Varsin onnistuneen ensimmäisen pääroolinsa jälkeen (Steven Soderberghin tiukka toimintajännäri Haywire (2011)) Ginalla on tuntunut riittävän nostetta Hollywoodissa; etenkin toimintaa ja kamppailulajeja esittävien roolien näyttelijänä.
Gina Carano is an American born professional Muay Thai -fighter turned into a professional MMA fighter turned into an actress. Her roles in films are thus far mainly combat and action -oriented. She has had a lot of opportunities in Hollywood after her first leading role in Steven Soderbergh’s action thriller Haywire (2011) which turned out to be a nifty little film indeed.
Johdanto
Johdanto
Johdanto
Verta pakkiin 
Kommenttien kirjoittaminen edellyttää että olet kirjautunut.