Dobermann (1997)

Ohjaus: Jan Kounen
Käsikirjoitus: Joël Houssin
Tuotantomaa: Ranska
Arvioidun version pituus: 99 min
Arvioitu: helmikuu 2017
Ensi-ilta Suomessa: 12.12.1997 (yhden kopion voimin)
Budjetti: noin 5 miljoonaa euroa

Johdantodobermann_primary

Rikollisjoukkioista kertovia äärimmäisen kireälle viritettyjä ja syvää mustaa komiikkaa kuvastoonsa sulkevia nopeatempoisia rikostrillerien ja toimintaelokuvien hybridejä ei oikeastaan paljoakaan tehty vielä 1970- ja 1980-luvuilla (joitakin äärimmäisen väkivaltaisia italialaisia poliziotteschi-elokuvia ehkä lukuun ottamatta), mutta 1990-luvulta alkaen sitten tämä oma toimintaelokuvien kategoriansa on nähnyt useitakin valiokappaleita. Toki Sam Raimin vuoden 1985 Crimewave on jonkun sortin edelläkävijä, mutta se ei ole erityisen raju, kovinkaan kireälle viritetty ja sen komediakin kumartaa mieluummin Buster Keaton -maisen slapstickin suuntaan kuin Sidney Lumet’n tai Terry Gilliamin absurdiin sysimustaan. Roger Avaryn Killing Zoe (1993) on hyvinkin samanlaisista lähtökuopista ponnistava, mutta pysyttelee kuitenkin lopulta kiltimpänä kuin Jan Kounenin Dobermann. Troy Duffyn The Boondock Saints (1999) puolestaan on hienostuneempi ja älyllisempi kuin Dobermannin nihilistinen maanläheinen rajuus ja Oliver Stonen Natural Born Killers (1994) taas selkeästi itsetietoisempi ja rauhallisempi kuin Dobermannin moraalista rappiota tuhatta ja sataa viskelevä maaninen sekopäisyys. Tony Scottin True Romance (1993) taasen asettaa katsojille myötätuntoa vikitteleviä tartuntapintoja siinä missä Kounenin Dobermann ei todellakaan sitä tee. Tarantinon Pulp Fiction (1994) ja Reservoir Dogs (1992) ovat toki tämän alalajin valioesimerkkejä, mutta niissä kummassakaan ei keskeistä ole kaasun painaminen pohjaan heti lähtösuoralla vaan hahmojen ja tarinan hienovaraisempi virittäminen lopun kliimaksiin. Guy Ritchien Lock, Stock and Two Smoking Barrels (1998) sen sijaan jakaakin sitten jo enemmänkin yhteisiä muuttujia Kounenin Dobermannin kanssa, mutta pitäytyy kuvauksensa ja tarinan etenemisen suhteen selvästi maltillisempana. Aasian perukoilta John Woon The Killer (1989)[x] ja Hard Boiled (1992) istahtavat Dobermannin kaveriksi helpostikin ainakin temponsa puolesta, jos kohta edes näissä piinkovissa toimintaklassikoissa rikollisia jahtaavat poliisit eivät äiy niin suorasuokaisen ikäviksi hahmoiksi kuin Tchéky Karyon näyttelemä Dobermannin poliisikomisario Christini. 2000-luvun taittuessa käyntiin näiden muutamien esimerkkien tyylisiä elokuvia tulvahti enemmänkin tarjolle eikä merkkejä ole, että loppua olisi näkyvissä. Kyllä tässä ihan perustellusti voidaan nykyisin jo puhua rikostrillerien alla olevasta ihan omasta alalajityypistään.

Juonitiivistelmä

Kylmäpäinen paatuneiden sosiopaattisten väkivaltarikollisten joukkio johdossaan Yann (Vincent Cassel) suunnittelee ja toteuttaa useita peräkkäisiä ja väkivaltaisia pankkiryöstöjä. Perässään heillä on poliisijoukkio, jonka johdossa on niin ikään väkivaltainen sosiopaatti Christini (Tchéky Karyo), joka on fiksoitunut Yannin jahtaamiseen. Askelmerkit johdattavat molemmat joukkiot samalle yökerholle. Edessä on väistämätön ja verinen yhteenotto.

Kommentit

Christiniä näyttelevän Tchéky Karyon hahmon luotaantyöntävä sisäänrakennettu pahuus vetää vertoja Harvey Keitelin näyttelemällä kytälle Abel Ferraran niljakkaassa elokuvassa Bad Lieutenant (1992). Dobermann on kuitenkin nihilistisessä äärimmäisten väkivaltaisten toimintaelokuvien hypernopeassa alakategoriassa omintakeinen tapaus – siinä ei ole lainkaan samastuttavia hahmoja, sen sekopäinen leikkaus hypähtelee sarjakuvaruutumaisesti, sen henkeäsalpaava moraalinen rappio on käsinkosketeltavan luotaantyöntävää. Elokuvan kerronnan tempo on kuin ekstaasia vetäneen ja Prodigyn tahtiin tanssivan 90-lukulaisen yökerhobilettäjän sydämen syke. Ja niinpä muuten elokuvassakin kuullaan Prodigyä 90-lukulaisessa yökerhossa ja eikös vain huumeitahan siellä näytetään vedettävän. Jan Kounenin esikoispitkä on samalla selkeä ensiaskel sellaisille elokuville, joita nykyisin 2010-luvulla kutsutaan termillä New French Extremity. Termin alla on pääasiassa vuosituhannen vaihteen aikoihin ulostulleita elokuvia ja näiden perillisiä, jotka pyrkivät kohauttamaan ja shokeeraamaan tarjoamalla tabuja rikkovaa elokuvataidetta. Vaikka ryhmään luetaan lähinnä kauhun ja eksploitaation piiriin kuuluvia elokuvia, Jan Kounenin Dobermannia ei missään nimessä voi laskea perinteisen ranskalaisen koulukunnan edustajaksi eikä varsinkaan ranskalaisen trillerielokuvan lipunkantajaksi. Kaikki elokuvan osat kiljuvat kovalla äänellä juuri niitä samoja piirteitä mihin yhdistetään nykyisin tietyt Xavier Gensin, Gaspar Noen, Pascal Laugierin tai Alexandre Ajan elokuvat osana New French Extremity -ilmiötä.

Dobermann ei muuten pyytele anteeksi olemustaan eikä hae itselleen tai esittelemilleen kahjouksille synninpäästöä kliimaksiin saapuessaan. Katarsis ei ole Jan Kounenin tarkoitus. Mitään M.Night Shyamalan -maisia outoja loppukäänteitä, hahmojen typerryttävän sosiopatian selittäviä väliepisodeja tahi joukkiota jahtaavien poliisien kyseenalaista suhdetta lakien noudattamisen periaatteille ei tässä elokuvassa tarjota eikä niiden perään haikailla. Osa tumpelopoliisien touhuista otetaan kuitenkin ranskalaisten omasta kulttuuriperinnöstä poliisikomedioiden puolelta, mutta sekin sävytetään niin mustan komedian verhoon, että komisario Clouseauta ei sieltä löydä suurennuslasillakaan. Elokuva juoksee lyhyen kestonsa kuin ekstaasinousuissa itsekin ja jättää suosiolla väliin kokonaan sellaiset kohtaukset, joiden seesteisyydellä yleensä haettaisiin pientä jaksotusta kipakkaan kerrontaan. Kyllähän näitä joitakin hitaamman tempon kohtauksia elokuvaan jätetty on, mutta niiden kohtausten tarkoituksellinen moraalista rappiota korostava niljakkuus ei anna niille tilaa tarjota tarvittavaa hengähdystaukoa. Jaksotus jää näin puolitiehen, sillä elokuvan tempo kostautuu; hyperaktiivisuudellakin on rajansa ennen kuin se alkaa maistua tympeältä toistolta.

Yhteenveto

Hengästyttävä toimintatrilleri repii katsojiltaan luulot pois heti alkumetreillä ja sitoo nippusiteillä kädet jalkoihin pakottaessaan seuraamaan yksioikoista tarinaa paatuneen rikollisjoukkion surmanjuoksusta. Sarjakuvamaisesti etenevän hyperaktiivisen tarinan kuvaus ja leikkaus ovat vertaansa vailla olevan taiturimaisesti toteutettuja, mutta elokuvan äärimmäisen moraalisen rappion henkinen ilmapiiri ja komedialliseksi kallistuva sysimusta nihilismi ovat paatuneillekin väkivaltaeeposten ystäville kovia paloja nieltäviksi. Kaikki tämä sysimustaan huumoriin viikattuna. Selkeästi tämä elokuva on sellainen, jonka ääreen pitää varta vasten hakeutua eikä vain  vahingossa eksyä katselemaan kanavasurffauksen jälkimainingeissa.

6/10.

Tästä linkistä sivuston artikkeliin, jossa elokuvaan liittyvää promootiomateriaalia.

3 kommenttia artikkeliin ”Dobermann (1997)

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s