Web Software Developer (Full Stack Developer using Java programming language, Vaadin, JSF and IceFaces component library frameworks, CSS and SASS, HTML and jQuery along with Oracle-specific tools such as PL/SQL language and ApEX RAD development tool) currently working on online solutions for pharmaceutical logistics systems.
My hobbies include all sorts of gaming (card games, tabletop-games, role-playing games, miniature games), digital illustration work and movies (horror and sci-fi mostly).
Saksalainen aulajulisteiden sarja. Keskipaksu paperi. A lobby card set from Germany. Medium strength photographic paper.
Belgialainen juliste. Keskivahvaa julistepaperia. A movie poster from Belgium. Medium strength poster paper.
Espanjalainen aulajulisteiden sarja. Julisteiden koko on 34 cm x 24 cm, paitsi otsikkokuva, joka on 21 cm x 30 cm. A lobby card set from Spain. Size of the cards is 34 cm x 24 excepting the title card which is sized at 21 cm x 30 cm.
Saksalaisia lehdistövalokuvia. Koko 17,7 cm x 12,7 cm. A series of press publicity stills from Germany. Size is 17,7 cm x 12,7 cm.
Ohjaus: Kei Fujiwara Käsikirjoitus: Kei Fujiwara Tuotantomaa: Japani Arvioidun version pituus: 100 min Arvioitu: kesäkuu 2009 Ensi-ilta Suomessa: ei ensi-iltaa Suomessa Budjetti: vähäinen
Johdanto
Kauhuelokuvien sisällä tunnetussa ns. kehokauhun (engl. body horror) -alalajityypissä ihmiskehossa on jotakin vikaa tai siinä tapahtuu syystä tai toisesta muutoksia. Tilannetta paikataan tai jätetään paikkaamatta, mutta yhtä kaikki siitä saadaan aikaan parhaimmillaan huikeita visioita, puistatuksia ja unohtumattomia kauhukokemuksia. Länsimaissa genreä edustavat tutut vanhemmat tekijät alan suurmestarista David Cronenbergistä (vaikkapa elokuvat Fly (1986), eXistenZ (1999)[x], The Brood (1979)[x], Rabid (1977), Shivers (1975), Dead Ringers (1988), Videodrome (1983)) Clive Barkerin (Nightbreed (1995)[x], Hellraiser (1987)) kautta David Lynchiin (Eraserhead (1977)), Peter Jacksonista (Braindead (1992)[x]) John Carpenteriin (The Thing (1982)) ja Ridley Scottiin (Alien (1979)[x]) sekä moniin moniin muihin. Aasiassa kehokauhu on Japania huomioimatta lähes olematonta. Japanissa genreen herättiin selvästi länsimaita myöhemmin ja sen ensimmäinen kansainvälinen kärki koostuu japanilaisesta mangasta ammentavan perinteisen kehokauhun lisäksi myös kyberpunk/kehokauhu-fuusion ympärille rakennetuista teoksista. Esimerkkeinä vaikkka Shinya Tsukamoto (Tetsuo (1989) ja sen jatkot, Meatball Machine (2005)), pinku-ohjaajana paremmin tunnettu Hisayasu Sato (Splatter: Naked Blood (1996)), Takashi Miike (vaikkapa nyt Ichi The Killer (2001) ja Audition (1999)[x]) ja Higuchinsky (Uzumaki (2000)). 2000-luvun puolivälissä tapahtui jotain ja kehokauhun tematiikan ympärille pyrähti iso joukko japanilaisia tekijöitä. Tätä kirjoitettaessa (2009) genre suorastaan poreilee.
Tsukamoton Tetsuo (1989) -elokuvan naispääosaa näytellyt Kei Fujiwara mieltyi genreen kovasti ja halusi rakentaa teemasta oman taide-elokuvansa. Japanilaisen kehokauhuelokuvan alkumetreillä Fujiwaran vuonna 1996 valmistunut Organ on merkillinen sekoitus shokeeraavaa transgressiivistä kehokauhua, melankolista symbolien täyttämää taide-elokuvaa ja surrealismia.
Juonitiivistelmä
Yakuzan pyörittämään laittomaan elinkauppaan tulee lommo, kun liigan perään pääsee kaksi poliisin etsivää. Poliisikaksikko tunkeutuu rähjäiseen leikkaussalin irvikuvaan, jossa vielä eläviäkin uhreja paloitellaan kauppatavaraksi. Touhun keskellä kirurgina ja leikkaustoiminnasta vastaavana häärivät häiriintyneet ja lapsena hirvittävästi kaltoin kohdellut kaksoset. Poliisit eivät onnistu pidättämään liigaa vaan toinen poliiseista jää liigan vangiksi ja toisen pakkomielteeksi muodostuu lopulta selvittää parinsa kohtalo.
Kommentit
Fujiwara näyttelee itse naispääosaa. Hän on vastuussa myös käsikirjoituksesta ja ohjauksesta ja tuotannon suunnittelusta ja varmaan monesta muustakin. Spagettibudjetilla tehty elokuva ei vakuuta efekteillään, mutta yritystä riittää ja kovasti. Fujiwaralla on selkeästi varsin monimutkainen ajatus elokuvansa ympärillä. Sen on tarkoitus olla surreaalinen ja kaksijakoinen tutkielma haavoitetuista sieluista, joiden sisässä oleva inha mätä hakee tietä ulos. Fujiwara tarjoileekin mielenkiintoista symboliikkaa läpi elokuvan, mutta yltyy liian mutkikkaaseen ulosantiin. Tarina kietoo sisälleen itse asiassa kaksi kieppuvaa ja toisiinsa kiinteästi kietoutuvaa ydintä, joita elokuvassa sekoitetaan ja hämmennetään solmuun asti. Fujiwaran ohjauksessa ei pintapuolisesti tarkasteltuna ole häivähdystäkään tolkkua, mutta mikäli shokeeraavan aineiston tuolle puolen uskaltaa (ja haluaa) sukeltaa, avautuu ainakin osa Fujiwaran ajatuksista. Erittäin sekavaan käsikirjoitukseen yhdistyy Fujiwaran käsissä valitettavasti melko tavanomainen ja varsin staattinen leikkaus sekä surkea kuvaus ja onneton äänisuunnittelu. Parempaa ei ole luvassa myöskään näyttelijöiden työssä ja varsinkin moninaisten sivuosaroolien näyttelijöiden tohellus on melkoista puuroa.
Organ, eli suomeksi elin, on erilaisten kudosten yhteistuumin suorittamaa toiminnallisuutta. Fujiwaran elokuvassa elin saa monta erilaista muotoa – niin fyysistä kuin henkistäkin. Kun hullu kirurgi pitää liigan kidnappaaman poliisin hengissä silputtuaan tältä ensin kädet ja jalat, rinnastaa Fujiwara tämän kasvihuoneessa kituvan torson jonkinlaiseksi kirurgin moraaliseksi tekohengitykseksi. Kuin kuoleva poliisi olisi yhä edelleen enemmän ihminen kuin mitä kirurgi on koskaan ollutkaan. Kirurgin houreissa hallusinoima metamorfoosi tappamansa naisen uudesta syntymisestä on edelleen hämmentävää ja irvokastakin katseltavaa. Siitäkin huolimatta, että Fujiwara on rakentanut moniin shokkiarvoilla pelaaviin kohtauksiinsa kaihoisaa romanttista kauneutta, jää niistä suurin osa keinotekoisen kylmiksi ja jopa hieman tekotaiteellisiksi. Fujiwara availee kuitenkin roolihahmojensa kautta ihmismielen synkkien sopukoiden suljettuja ovia ja elokuvan edetessä käy ilmeisen selväksi, ettei hahmojen toimintaa edes pidä lukea reaktioina maailmaan vaan näissä yllättävissä toiminnoissa on nimenomaisesti haettu fantasioiden ruumiillistumia. Niin tai näin, Fujiwaran Organ on erittäin vaikeaselkoinen ja sekaiselta tuntuva soppa. Elokuvan brutaali väkivalta ja limainen inhostelu eivät lopulta kuitenkaan kanna kovinkaan pitkälle. Alun häkellyttävä sekoilu, joka muistuttaa ihan ihka oikeaa juonta, muuttuu loppua kohden edetessä yhä vain surreaalisemmaksi häsläämiseksi, josta osa pelataan epätodellisuudessa, jonka ilmeisesti vain arvon kirurgi kykenee havainnoimaan.
Yhteenveto
Organ on todella erikoinen ja häiriintynyt japanilainen ronskien veriroiskeiden sävyttämä kehokauhu-elokuva, joka on kuin omalaatuinen sekoitus gore-kauhua ja pyrkimystä symbolien ja metaforien kautta toimivaan art-houseen. Ohjaaja Kei Fujiwara ampuu kuitenkin elokuvansa itse alas, sillä sen efektit, juonenkuljetus, jaksotus, leikkaus, kuvaus ja näyttelijöiden maneerit eivät kykene rakentamaan elokuvasta lopulta paljoakaan muuta kuin erikoisen sopan. Toisaalta, Organ on etupäässä temaattinen elokuva eikä sen ole tarkoituskaan aueta suorana lineaarisesti etenevänä tarinana. Elokuvaa on helppo paheksua sen varsin karmivan graafisen sisältönsä vuoksi, mutta omassa pienessä alalajityypissään elokuva on mielenkiintoinen porttien aukaisija ja varhainen pioneeri.
Ohjaus: Jan Kounen Käsikirjoitus: Joël Houssin Tuotantomaa: Ranska Arvioidun version pituus: 99 min Arvioitu: helmikuu 2017 Ensi-ilta Suomessa: 12.12.1997 (yhden kopion voimin) Budjetti: noin 5 miljoonaa euroa
Johdanto
Rikollisjoukkioista kertovia äärimmäisen kireälle viritettyjä ja syvää mustaa komiikkaa kuvastoonsa sulkevia nopeatempoisia rikostrillerien ja toimintaelokuvien hybridejä ei oikeastaan paljoakaan tehty vielä 1970- ja 1980-luvuilla (joitakin äärimmäisen väkivaltaisia italialaisia poliziotteschi-elokuvia ehkä lukuun ottamatta), mutta 1990-luvulta alkaen sitten tämä oma toimintaelokuvien kategoriansa on nähnyt useitakin valiokappaleita. Toki Sam Raimin vuoden 1985 Crimewave on jonkun sortin edelläkävijä, mutta se ei ole erityisen raju, kovinkaan kireälle viritetty ja sen komediakin kumartaa mieluummin Buster Keaton -maisen slapstickin suuntaan kuin Sidney Lumet’n tai Terry Gilliamin absurdiin sysimustaan. Roger Avaryn Killing Zoe (1993) on hyvinkin samanlaisista lähtökuopista ponnistava, mutta pysyttelee kuitenkin lopulta kiltimpänä kuin Jan Kounenin Dobermann. Troy Duffyn The Boondock Saints (1999) puolestaan on hienostuneempi ja älyllisempi kuin Dobermannin nihilistinen maanläheinen rajuus ja Oliver Stonen Natural Born Killers (1994) taas selkeästi itsetietoisempi ja rauhallisempi kuin Dobermannin moraalista rappiota tuhatta ja sataa viskelevä maaninen sekopäisyys. Tony Scottin True Romance (1993) taasen asettaa katsojille myötätuntoa vikitteleviä tartuntapintoja siinä missä Kounenin Dobermann ei todellakaan sitä tee. Tarantinon Pulp Fiction (1994) ja Reservoir Dogs (1992) ovat toki tämän alalajin valioesimerkkejä, mutta niissä kummassakaan ei keskeistä ole kaasun painaminen pohjaan heti lähtösuoralla vaan hahmojen ja tarinan hienovaraisempi virittäminen lopun kliimaksiin. Guy Ritchien Lock, Stock and Two Smoking Barrels (1998) sen sijaan jakaakin sitten jo enemmänkin yhteisiä muuttujia Kounenin Dobermannin kanssa, mutta pitäytyy kuvauksensa ja tarinan etenemisen suhteen selvästi maltillisempana. Aasian perukoilta John Woon The Killer (1989)[x] ja Hard Boiled (1992)[x] istahtavat Dobermannin kaveriksi helpostikin ainakin temponsa puolesta, jos kohta edes näissä piinkovissa toimintaklassikoissa rikollisia jahtaavat poliisit eivät äiy niin suorasuokaisen ikäviksi hahmoiksi kuin Tchéky Karyon näyttelemä Dobermannin poliisikomisario Christini. 2000-luvun taittuessa käyntiin näiden muutamien esimerkkien tyylisiä elokuvia tulvahti enemmänkin tarjolle eikä merkkejä ole, että loppua olisi näkyvissä. Kyllä tässä ihan perustellusti voidaan nykyisin jo puhua rikostrillerien alla olevasta ihan omasta alalajityypistään.
Juonitiivistelmä
Kylmäpäinen paatuneiden sosiopaattisten väkivaltarikollisten joukkio johdossaan Yann (Vincent Cassel) suunnittelee ja toteuttaa useita peräkkäisiä ja väkivaltaisia pankkiryöstöjä. Perässään heillä on poliisijoukkio, jonka johdossa on niin ikään väkivaltainen sosiopaatti Christini (Tchéky Karyo), joka on fiksoitunut Yannin jahtaamiseen. Askelmerkit johdattavat molemmat joukkiot samalle yökerholle. Edessä on väistämätön ja verinen yhteenotto.
Kommentit
Christiniä näyttelevän Tchéky Karyon hahmon luotaantyöntävä sisäänrakennettu pahuus vetää vertoja Harvey Keitelin näyttelemällä kytälle Abel Ferraran niljakkaassa elokuvassa Bad Lieutenant (1992). Dobermann on kuitenkin nihilistisessä äärimmäisten väkivaltaisten toimintaelokuvien hypernopeassa alakategoriassa omintakeinen tapaus – siinä ei ole lainkaan samastuttavia hahmoja, sen sekopäinen leikkaus hypähtelee sarjakuvaruutumaisesti, sen henkeäsalpaava moraalinen rappio on käsinkosketeltavan luotaantyöntävää. Elokuvan kerronnan tempo on kuin ekstaasia vetäneen ja Prodigyn tahtiin tanssivan 90-lukulaisen yökerhobilettäjän sydämen syke. Ja niinpä muuten elokuvassakin kuullaan Prodigyä 90-lukulaisessa yökerhossa ja eikös vain huumeitahan siellä näytetään vedettävän. Jan Kounenin esikoispitkä on samalla selkeä ensiaskel sellaisille elokuville, joita nykyisin 2010-luvulla kutsutaan termillä New French Extremity. Termin alla on pääasiassa vuosituhannen vaihteen aikoihin ulostulleita elokuvia ja näiden perillisiä, jotka pyrkivät kohauttamaan ja shokeeraamaan tarjoamalla tabuja rikkovaa elokuvataidetta. Vaikka ryhmään luetaan lähinnä kauhun ja eksploitaation piiriin kuuluvia elokuvia, Jan Kounenin Dobermannia ei missään nimessä voi laskea perinteisen ranskalaisen koulukunnan edustajaksi eikä varsinkaan ranskalaisen trillerielokuvan lipunkantajaksi. Kaikki elokuvan osat kiljuvat kovalla äänellä juuri niitä samoja piirteitä mihin yhdistetään nykyisin tietyt Xavier Gensin, Gaspar Noen, Pascal Laugierin tai Alexandre Ajan elokuvat osana New French Extremity -ilmiötä.
Dobermann ei muuten pyytele anteeksi olemustaan eikä hae itselleen tai esittelemilleen kahjouksille synninpäästöä kliimaksiin saapuessaan. Katarsis ei ole Jan Kounenin tarkoitus. Mitään M.Night Shyamalan -maisia outoja loppukäänteitä, hahmojen typerryttävän sosiopatian selittäviä väliepisodeja tahi joukkiota jahtaavien poliisien kyseenalaista suhdetta lakien noudattamisen periaatteille ei tässä elokuvassa tarjota eikä niiden perään haikailla. Osa tumpelopoliisien touhuista otetaan kuitenkin ranskalaisten omasta kulttuuriperinnöstä poliisikomedioiden puolelta, mutta sekin sävytetään niin mustan komedian verhoon, että komisario Clouseauta ei sieltä löydä suurennuslasillakaan. Elokuva juoksee lyhyen kestonsa kuin ekstaasinousuissa itsekin ja jättää suosiolla väliin kokonaan sellaiset kohtaukset, joiden seesteisyydellä yleensä haettaisiin pientä jaksotusta kipakkaan kerrontaan. Kyllähän näitä joitakin hitaamman tempon kohtauksia elokuvaan jätetty on, mutta niiden kohtausten tarkoituksellinen moraalista rappiota korostava niljakkuus ei anna niille tilaa tarjota tarvittavaa hengähdystaukoa. Jaksotus jää näin puolitiehen, sillä elokuvan tempo kostautuu; hyperaktiivisuudellakin on rajansa ennen kuin se alkaa maistua tympeältä toistolta.
Yhteenveto
Hengästyttävä toimintatrilleri repii katsojiltaan luulot pois heti alkumetreillä ja sitoo nippusiteillä kädet jalkoihin pakottaessaan seuraamaan yksioikoista tarinaa paatuneen rikollisjoukkion surmanjuoksusta. Sarjakuvamaisesti etenevän hyperaktiivisen tarinan kuvaus ja leikkaus ovat vertaansa vailla olevan taiturimaisesti toteutettuja, mutta elokuvan äärimmäisen moraalisen rappion henkinen ilmapiiri ja komedialliseksi kallistuva sysimusta nihilismi ovat paatuneillekin väkivaltaeeposten ystäville kovia paloja nieltäviksi. Kaikki tämä sysimustaan huumoriin viikattuna. Selkeästi tämä elokuva on sellainen, jonka ääreen pitää varta vasten hakeutua eikä vain vahingossa eksyä katselemaan kanavasurffauksen jälkimainingeissa.
6/10.
Tästä linkistä sivuston artikkeliin, jossa elokuvaan liittyvää promootiomateriaalia.
Raapaleet ovat tasan sata sanaa pitkiä tarinoita. Lisäksi saa käyttää joitakin sanoja otsikointiin ja sen sellaiseen metatason tauhkaan. Vaikka raapaleita kirjoittavat etupäässä proosan tekijät, mikään mahti maailmassa ei estä soveltamasta raapaleiden ideaa myös elokuva-arvioihin.
Siispä tässä artikkelissa esittelen raapaleiksi raapaisemiani elokuva-arvioita, sillä kyllähän (lähes) jokainen leffa nyt sentään ainakin sen sata sanaa ansaitsee huomiota, vaikkakin myönnän auliisti, että toisinaan tuo huomio kiinnittyy enempi epäkohtiin kuin positiivisiin seikkoihin. Useimmat näistä kirjoituksista ovat pinnallisempia, tunnepitoisempia ja vähemmän pohdittuja puheenvuoroja kuin mitä varsinaiset elokuvajutut, mutta pyrkivät nyt kuitenkin antamaan ainakin perustason käsityksen elokuvasta. Ja niiden kirjoittajasta.
Ja kappas kehveliä, tämä esipuhekin on raapale.
Interstellar (2014) USA, Christopher Nolan, 5/10
Komeaa katsottavaa ja kuunneltavaa, mutta ei kestä alkeellistakaan analyyttista tarkastelua. Alku menee tieteiselokuvan merkeissä. Loppukolmannes on kuitenkin joutavaa huttuhömppää. Substanssin uskottavuus ja toteutuksen yksityiskohdat menevät tässä pahasti metsään. Nolan käsittelee kyllä Tärkeitä ja Suuria Asioita, mutta itse tarinan juoni on täynnä uskottavuus, logiikka-, tiede- ja juoniongelmia. Ne tiedeongelmat on pakko ottaa huomioon, kun ensimmäisen puolikkaan aikana tiedettä kovin paljon korostetaan. Tähtiseikkailussa scifi joutaa jätemyllyyn ja ulos puristuu korkealentoista melodraamaa, supersankarisukellusta mustaan aukkoon sekä Suuria Tunteita.
Täydellinen elokuva katsojille, jotka haluavat vain irrottautua arjesta kolmeksi tunniksi. Kuorrutuksen alla kukkii valitettavasti sekavuuksia aina kyseenalaisesta arvomaailmasta elokuvan lähtökohtiin saakka ulottuviin outouksiin ja epäjohdonmukaisuuksiin.
Fury (2014) USA, David Ayer, 5/10
Tumma, väkivaltainen ja synkkä sotaelokuva on jostain syystä arvotettu vain K-16 Suomessa. Sotakuvaus päästää kameran lähelle raadollisuuksia. Painopiste pidetään tiukasti yhden panssarivaunun miehistön edesottamuksissa. Alkupuoli on parasta sotakuvausta vuosikymmeniin, mutta loppupuoliskolla ajaudutaan tyylillisesti vinoon. Kliimaksiksi tarkoitettu suuri taistelukohtaus menee suoraan supersankarisarjakuvien maastoon. Panssarisodankäyntiäkään ei sitten lopulta paljoa lupausta enempää ole tarjota.
Kerronta on oivallisesti rytmitettyä ja sujuvaa. Näyttelijävalinnat toimivat hienosti. Jokaiseen vaunumiehistön jäseneen ehditään ja uskalletaan paneutua. Näiden miesten ilot, surut, kaipaus, ahdinko, himot ja pelot heijastuvat kerrontaan. Asennetta ja tyyliä olisi aineksissa ollut lajityypin parhaimmistoon ponnistamiseksi, mutta alun ja lopun räikeä tyylillinen epäsuhta ajaa koko elokuvan kovin kauas valioyksilöistä.
The Expendables 3 (2014) USA, Patrick Huges, 3/10
Syltyn elokuvasarjan vieteri jäi vetämättä kakkosen jälkeen. Kolmonen on väsähtänyttä ja älyllisesti epärehellistä tusinarymistelyä samoine latteuksineen ja lauhtuneine vitsailuineen kuin aiemmissakin. Väljähtäminen näkyy näyttelijäkatona; tämän rymistelyn kärjessä koikkelehtii enää vain muutama nimekkäämpi palkkashekkien kuittaaja. Typerän tarinan ympärille rakennetaan kaikenlaista kikkakuutosta yrityksenä saada se näyttämään muulta kuin yksioikoiselta tusinatoiminnalta. Kaavakin on sama ja kadonneeksi ilmoitettakoon kakkosta kuorruttanut komediakin. Totista puurtamista yritetään sävyttää tuomalla mukaan vaivaannuttavaa alfaurosten pituuspissailua ja suuria tunteita, kun yksi omista semisti kellahtaa. Murheellisen esityksen kruunaa idioottimainen ”loppusota”, jonka puhtia nakertavat heikot tietokone-efektit. Keinotekoinen eripura ja hahmoille käsikirjoitetut roolit saavat aikuisen miehen kyynelehtimään myötähäpeästä.
Veijarikomediallinen elokuva perustuu John Boormanin elokuvaan The General, joka puolestaan sai inspiraationsa Martin Cahill -nimisestä Irlannin Dublinissa vaikuttaneesta rikollispomosta. Tosipohjainen tarina siis. Ohjaajaksi on luontevasti valikoitunut dublinilainen Thaddeus O’Sullivan, jonka meriittilista on television puolella. Kepeästi ohjattu elokuva jää staattisen televisiomaisuutensa ja tylsän yllätyksettömyytensä vuoksi keskinkertaisten veijarikomedioiden kastiin.
Gangsteripomoa esittää supertähden elkein auttavaa irlanninenglannin aksenttia haastava Kevin Spacey. Ohjaaja ei kykene ottamaan tarinasta irti tarvittavaa syvyyttä eikä myöskään osaa rakentaa komediakohtauksista tarpeeksi hersyviä. Sivurooleissa nyt loistavat näyttelijät olisivat voineet avata ohjaajalle aivan upeita mahdollisuuksia komediallisen aspektin vahvempaan toteuttamiseen. Nyt ohjaustyö jää valitettavan vajavaiseksi ja lukuisia herkullisia tilanteita menee kokonaan sivu suun.
Godzilla (2014) USA, Gareth Edwards, 4/10
Yksi filmatisointi Godzillan tarinasta lisättäväksi aikakirjoihin kymmenien entisten joukkoon. Kaikin puolin hienojen efektien esittelyn seassa tumpeloidaan aivan idiotismin rajoja hipovien juonenkäänteiden kanssa. Gareth Edwardsin elokuvan silmäkarkkia ei voi raaputtaa edes kynsiviilalla, koska mikään sen järeämmistä kohtauksista ei kestä päivänvalossa alkeellistakaan analyyttista tarkastelua. Fokus on aivan selkeästi isojen mörköjen mätkintäkisoissa ja kaikki päänraaputusvaiva kulminoituu lopulta sanoihin koska Godzilla. Juonenkulun typeryyksiä tulviva efektipaukuttelu hukkaa tyystin myös sen ihmiskomponentin eli näyttelijät. Näyttelijöiden toiminta ja touhotus latistuvat vääjäämättä turhuuksien gallerian lattialle, koska tekijöiden pääpaino kaikessa on efektien esittelyssä. Hyvinhän ne efektit lopulta on tehty, mutta jopa hirviöelokuvakin kaipaa muutakin, jos mielii nousta keskikastista erinomaiseksi.
Dunkirk (2016) USA, Christopher Nolan, 6/10
Ahdistus. Synkkyys. Nolanin sotakuvauksesta niitä löytyy, mutta raa’an taistelun yksityiskohtainen kuvaus täysin verettömänä riitelee pahasti näiden kanssa. Oikean taistelun skaala ei elokuvassa ilmene kunnolla. Missään ei näy ensimmäistäkään siviiliä, joukkosidontapaikkaa, yhtään kenttäruokailua tai vesipistettä. Muutamasta rannan ruumiista ei saa uskottavasti lavennettua oikeiden tapahtumien useamman kymmenen tuhannen miehen uhrimäärää eikä yhtään missään näy ainuttakaan todistetta siitä valtavasti kalustomäärästä, jotka silloinen BEF joutui kaupunkiin hylkäämään evakuoinnin yhteydessä. Kovin suosittu vallaton heilunta valittuna kuvaustyylinä on ehkä modernia, mutta todella ylikäytetty ja sekava tapa hoitaa kuvaus. Onhan se ihan kiva korostaa aina silloin tällöin tapahtumien hektisyyttä. Pari tuntia tärisevää heiluntaa on kuitenkin vain liikaa.
Black Panther (2018) USA, Ryan Coogler, 3/10
Marvelin elokuvien jatkumo on pyrkinyt pitäytymään politiikan ulkopuolella, mutta Black Panther on poikkeuksellisesti erittäin vahvasti poliittisesti latautunut. Tämä yhdistettynä lähes täyteen huumorin puutteeseen tekee rankasti ylipitkästä elokuvasta koko Marvelin elokuvasarjan tylsimmän. Ryan Cooglerin ohjaaman elokuvan juoni on yht’aikaa yksioikoinen ja sekainen, sillä kaikki tarinan houkuttelevimmat sivujuonteet tallaavat tuttuja ja turvallisia reittejä. Toimintakohtauksia tukevien tietokone-efektien toteutukset eivät nekään säväytä ja paikoin toiminta tuntuu jopa väljähtyneeltä, koska jok’ikisen kohtauksen suunta on katsojalle ihan täysin selvä jo tilanteiden käynnistyessä. Yhtään kivaa jippoa tai koukkua eivät tekijät osaa tai halua tarjoilla. Tylsä, vahvasti politisoitu ja huumoriton tarina luovat kiusallisen kontrastin muutamaan aiempaan Marvel-studion elokuvaan.
John Wick (2014) USA, Chad Stahelski, 9/10
Simppelin, suoraviivaisen ja tiiviin kostotarinan vetäväksi johtohahmoksi antautunut Keanu Reeves on eläköityneen palkkatappajan John Wickin roolissa elämänsä vedossa. Elokuva ei häpeile, arastele tahi teeskentele olevansa yhtään mitään muuta kuin äärimmäisen väkivaltainen ja suoraviivainen kostotarina. Kupletin juoni on arvatenkin kaikille toimintaelokuvafaneille tuttu: eläkkeelle siirtynyt kovaotteinen, kaltaistensa arvostama mies saa (teko)syyn palata takaisin entisiin hommiinsa. Motivaattorina massiiviseksi tuhon ja väkivallan syöksykierteeksi kasvavassa kostotarinassa on periaatteessa pienestä asiasta eskaloituva kosto. Hurjan väkivallan ja temmon vastapainona väkivaltaeepoksen upotettu musta huumori toimii ilahduttavalla tarkkuudella. Ruumismäärä nousee kolminumeroiseksi rivakkaasti, joten deittileffaksi ei voi suositella. Huipputaitavien tekijöiden yhteistyön ansiosta näemme yksioikoisen ja mutkattoman tarinan nousun alansa huipulle.
Once a Thief (1996) USA, John Woo, 2/10
Karmivan surkeaa näyttelijäntyötä yhdistettynä täydellisen epäuskottavaan tapahtumien ketjuun. John Woon oman Hong Kong -ajan elokuvansa uusintafilmatisointi rapakon toisella puolella tuntuu kuin se olisi juuri filmikoulusta putoamisvaarassa olevien hännänhuippujen epäonnistunut opinnäytetyö. Aika ajoin elokuva vaikuttaa olevan stunttien harjoituskenttä johonkin oikeaan elokuvaan valmistauduttaessa. Halpojen efektien kimaran lomassa kehitellään sitten halpismuzakin säestyksellä jotakin puuhaa umpisurkeille palloilijoille, joita näyttelijöiksi vakavammissa piireissä kuulee kutsuttavan. Häivähdyksen ohjaaja John Woo entisestä suuruudesta voi olla havaitsevinaan muutamissa pyssyttelykohtauksista, joka ainoana seikkana nostaa elokuvan juuri ja juuri kakkosen puolelle. Tekijät kategorisesti epäävät katsojalta mahdollisuuden jännittävään ja mukaansatempaavaan toimintatrilleriin, jollainen John Woo:n alkuperäinen Once a Thief (1991) oli. Surkea esitys.
Tieteiselokuvien tekijöitä riittää nykyään tietokone-efektien tarjotessa halvalla nättejä taustoituksia tarinoiden tueksi. Korealaisten puuhasteluyritys suurellisen tieteisfiktion rintamalla lopulta lupailee antamista enemmän. Maailmanlopun skenaariossa ja maisemissa ihmiskunnasta on jäljellä kourallinen kasteihin jaettuja ihmisiä vangittuna kiitävän junan sisässä. Premissin taustalla on ranskalainen sarjakuva. Elokuva musertuu lukuisiin epäloogisiin valintoihin ja liialliseen pituuteen. Liian moni asia ohitetaan olankohautuksella. Junavaunusta toiseen siirtyvän kapinoivan proletaarijoukon päätön eteneminen lähinnä kummastuttaa. Käsikirjoituksen siirtäminen elokuvamuotoon ei ole onnistunut. Ideoita ja yksityiskohtia tursuavaa elokuvaa vainoaa myös harmillisen teennäinen ylinäytteleminen. Ankeat ongelmat eivät kuitenkaan siltikään alista elokuvaa pahnan pohjimmaisten joukkoon; siinä määrin paljon siinä on kuitenkin oivalluksia ja häikäisevän hienojakin yksittäisiä kohtauksia.
Transformers: Age of Extinction (2014) Yhdysvallat, Michael Bay, 2/10
Yli kahdella sadalla miljoonalla taalalla rakennettua efektikarkkia. Mitään muuta mainitsemisen arvoista ei sitten löydykään. Turpea, mutta kieltämättä komea, efektimössö mölisee ja pärisee alusta loppuun peittäen alleen kaiken muun. Kokeneempienkaan näyttelijöiden ei tarvitse edes yrittää nousta krapulaisen aamun löysän vetelehtimisen tason yläpuolelle, sillä kaikki liikkumatila on varattu joka tapauksessa tietokoneella loihdituille efekteille. Elokuvasarjaa tänne asti kahlanneet katsojat kuitenkin arvannevat kaiken tämän jo ennalta eivätkä muuta haluakaan, sillä eihän tällaista superkallista tauhkaa tehtäisi ilman näitä katsojia. Siltikin kaikesta kolinasta huolimatta elokuva on tavattoman tylsä, köyhä, aivan liian pitkä sisältöönsä nähden eikä vähissäkään juonea edistävissä kohtauksissa ole tolkkua. Todellakin tarkoitettu vain sarjan faneille.
Birds of Prey: And the Fantabulous Emancipation of One Harley Quinn (2020) Yhdysvallat, Cathy Yan, 3/10
Disneyn omistaman Marvel-elokuvastudion vanavedessä pyristelevä Warner Brothers DC-sarjakuvahahmoineen on jäänyt kelkasta jo aikaa sitten. Takamatkalta tämäkin äänekäs, värikäs ja erittäin sekava elokuva yrittää pyristellä kilpailevan yhtiön Deadpool (2017)-elokuvaa myötäillen. Avoimen miesvihamielisenä elokuvana feministiset tavoitteet tuntuvat epämiellyttävän politisoituineilta. Tekele jää puolitiehen sarjakuvamaisuudessaan eikä vie tekemisiään tarpeeksi yli äyräiden tavoittaakseen sarjakuvahahmojen ihanan anarkistista raivokkuutta. Margot Robbie onnistuu kuitenkin pääroolissaan siltä osin, kun hänen hahmolleen nyt tilaa kehittyä tässä sekamelskassa annetaan. Ikäraja huomioiden elokuva on hämmästyttävän veretön ja pitäytyy mieluummin kirkkaiden värien ilotulituksessa. Ohjaus on sekaista eikä antaudu koskaan Harley Quinnin hahmon ihanan rönsyilevää mielenmaisemaa mukailevaksi, kuten olisi ollut luontevaa.
Ankdammen (The Duckpond, 2019) Ruotsi, Robert Andersson, 2/10
Elokuvassa etuajassa vankilasta vapautunut heittiö Fredrik (Kristoffer Pettersson) palaa piskuiseen kotikaupunkiinsa, jossa vapautuminen sotkee pasmat niin Fredrikin vanhoilta kamuilta kuin kaupungin poliisisediltäkin. Samaan aikaan tanskalaisen koplan suunnittelema ryöstösuunnitelma etenee ja sattumalta Fredrik ajautuu tanskalaiskoplan kanssa törmäyskurssille.
Ruotsalaiset eivät ole aivan untuvikkoja poliisikomedioiden tahi rikosdraamojenkaan kanssa, mutta tämä Robert Anderssonin esikoisohjaus unohtaa osapuilleen kaikki aiemmat opit. Kohtaukset tuntuvat toisistaan irrallisilta ja useimpien kohtausten esittämät tapahtumat venyttävät uskottavuuttaan aivan liian pitkälle. Satunnaiset komiikan versot tukahtuvat liian nopeasti. Hauskoiksi tarkoitetut kohtaukset ovat yksinkertaisesti vaivaannuttavia ja keskittyvät enempi sinne kännisekoilu-, krapula-, kakka- ja tissiosastolle. Solsidanista kopioidut hahmokarikatyyrit muistelevat känni-illan tapahtumia … niin nähty kuvio.
Täydellisen ponnetonta, hukkaan heitettyä toiminnallista tieteiselokuvapotentiaalia, joka härskisti lainaa juontaankin itseään paremmilta. Poikkeuksellisen surkeasti kuvatun toimintaelokuvan kaikki muutkin myötähäpeää herättävät tekniset kokonaisuudet kiljuvat nopeasti tehdyn rahastuksen ilosanomaa, jossa ainoat elokuvan arvot perustuvat elokuvajulisteeseen painettavien nimien ja naamojen myyntipotentiaaliin. Nicolas Cage ja Tony Jaa eivät tätä kuonaämpäriä muuksi kuitenkaan tee, sillä molemmat ovat unessa pääosan elokuvan kulusta. Taistelukoreografiat voisivat olla tämän tyyppisissä elokuvissa hienoisena pelastuksen enkelinä, mutta tällä kertaa nekin ovat kautta linjan harvinaisen epäonnistuneita. Tietokoneella tehdyt efektit olisivat ylpeydenaihe esikoululaisten videoeditointipäivän tuotoksina, mutta oikeassa elokuvassa jok’ikinen näyttää vain masentavan epäammattimaiselta. Järjetön dialogi yhdistettynä typerään juonikuvioon tuottaa lopulta katastrofaalisen umpisurkeuden jättipotin.
My Spy: The Eternal City (2024) Yhdysvallat, Peter Segal, 3/10
Ohjaaja Peter Segalin kiltissä toimintakomediassa kotikonttorille kenttätöistä eläköitynyt CIA:n veteraaniagentti JJ (Dave Bautista) suojattinsa Sophien (Chloe Coleman) kanssa ryhtyy laittamaan terroristiteroille hanttiin, kun koulun kuoromatka Vatikaaniin keskeytyy odottamattoman terroristien ydinaseuhittelun selvittelyjen ajaksi. Kepeäksi perhe-elokuvaksi suunnattu rymistely taikoo Hollywoodin kliseiden käsikirjasta osapuilleen kaikki hassuttelut näytille aina teinien tunnemyrskyistä terroristipahisten kidutushuonetemppuihin saakka. Elokuva on jatkoa parivaljakon aiemmalle seikkailulle, mutta pysyttelee tarpeeksi etäällä ensimmäisestä elokuvasta seistäkseen myös omilla puujaloillaan. Elokuvan käsikirjoitus terroristijuonineen tallaa satoja kertoja ennenkin tampattuja tuttuja turvallisia polkuja. Yksioikoisen juonen ristipaineessa olevat näyttelijät tuhtaavat puuduttavien ennalta-arvattavien kaksiulotteisten pahvikarikatyyrien ahtaissa rooleissaan minkä pystyvät. Satunnaisesti hymähdyttävät kertakäyttökohtaukset katoavat kuitenkin unholan maille lopputekstien rullatessa.
Red One (2024) Yhdysvallat, Jake Kasdan, 3/10
Jouluteemaisten elokuvien tukevaan joukkioon mahtuu vain jokunen sellainen elokuva, joka paitsi kestää aikaa, myös nousee esiin omaperäisyydellään tai nerokkaalla käsikirjoituksellaan. Ohjaaja Jake Kasdanin toiminnalliseksi joulukomediaksi tarkoitettu ”Red One” sitä vastoin on ihka ehtaa kertakäyttöviihdettä, jota on kuorrutettu epäsuhtaisella tähtikaartilla ja järjettömän suurella yli kolmannesmiljardin budjetilla. Rahaa on viskottu saavikaupalla näyttäviksi tarkoitettuihin tietokone-efekteihin, mutta niistäkään ei lopputekstien jälkeen kovin moni ole jättänyt itse korjautuvaa lommoa kummoisempaa muistijälkeä katsojan mieleen. Elokuva rikkoo monesti omaa sisäistä eheyttään ja yrittää nivoa monenmoisia mytologiakuvioita yhteen varsin heikoin tuloksin. Joulukomediaksi tarkoitetussa elokuvassa komedian osuus jää varsin ontuvaksi ja luottaa kovasti liiaksi vain kallispalkkaisen Dwayne Johnsonin kohkaukseen.
The Misfits (2021) Yhdysvallat, Renny Harlin, 1/10
Eipä oikein maallikko osaa ennustaa, että mitä Pohjolan shamanismitaikuutta tai kiristyskeinoja Renny Harlinilla on oikein ollut käytössään, kun tällaiseen sontahaisuliin on saanut sotkettua Tim Rothin ja Pierce Brosnanin kaltaisia veteraaninäyttelijöitä unissakävelemään sekaisista kohtauksista toisiin. Brosnanin näyttelemä kansainvälinen varasnero lyöttäytyy yhteen salamyhkäisen joukkion kanssa tarkoituksenaan keikata terroristeja rahoittavalta miljardööriltä hilut pois. Toiminnalliseksi veijarikomediaksi tarkoitettu teos on luotaantyöntävän epäkoherentti sekamelska, joka oksentaa ulos toisiinsa kytkeytymättömiä kohtauksen- ja juonentynkiä vailla mitään tolkkua. Harlinin ”ohjauksessa” palloilevat näyttelijät ovat aivan kahvilla pääosan elokuvan kulusta. Kelmien karkelot huipentuvat umpityperiin selkäänpuukotuksiin ja juonikäänteisiin. Surkea viritelmä saa ihmettelemään mitä oikein tapahtui Harlinille, joka aikanaan vei menestyksekkäästi Suomea maailmalle?
Kidnapping Stella (2021) Saksa, Thomas Sieben, 4/10
Kidnapping Stella on vuosien takaisesta erinomaisen mainiosta rikostrilleristä The Disappearance of Alice Creed (2009) tehty saksalainen sinikopio. Vaikka kohtaukset ja juonenkäänteet ovat kutakuinkin yksi yhteen alkuperäisen kanssa, ohjaaja Sieben ei siltikään pysty ajamaan lähellekään alkuperäisen ytimekkyyttä. Jella Haase pääroolissa Stellana ajaa asiansa, mutta miespääosat eivät niinkään. Elokuvan keskeisiä turmioita ovat tietty televisiomainen staattisuus ja hukatut mahdollisuudet tunnelman kiristämiseen. Alkuperäisen teoksen ääniraita oli pelottavan tehokas (paljolti Alicen roolin näytelleen Gemma Artertonin ansiosta), mutta tämän kopion vastaava ääniraita on vain … tylsä. Koska elokuvassa ei juurikaan tapahdu mitään, tiivistunnelmaisen käsikirjoituksen realisoinnin on oltava moitteeton tunnelman rakentamisessa. Ohjaaja Sieben ei vain siinä onnistu.
Back in Action (2025) Yhdysvallat, Seth Gordon, 4/10
Yllätyksetön, vakioituneita kaavoja kyllästyksiin saakka toistava toimintakomedia esittelee elokuviin pitkältä tauolta paluun tekevän Cameron Diazin ja vastanäyttelijä Jamie Foxxin entisinä vakoojina, jotka tilaisuuden tullen vetäytyvät alalta perheidylliin. Ajan kuluessa perheen vanhempiaan häpeävät oikuttelevat teinit huomaavat, miten kovasti iskä ja äiskä pistävät pataan vihuja, kun vakoojien menneisyys lopulta saa heidät kiinni ja palauttaa korkeaoktaanisen kansainvälisen toiminnan perheen harmaaseen arkeen. Ohjaaja Gordon leikittelee tavisten perhearjen ja väkivaltaa tihkuvan kuvitteellisen vakoojamaailman risteymäkohdassa, mutta tekee sen ah-niin-tuttuja kaavoja käyttäen. Homma toimii vain Diazin ja Foxxin välisen kemian pitäessä pölhöt kohtaukset toisissaan kiinni ilmastointiteipillä. Muutamia virkistävän kepeitä toimintakohtauksia huomioimatta tapaus on yhden katsomisen kestävää kertakäyttöviihdettä.
Shattered (2022) Yhdysvallat, Luis Prieto, 4/10
Rikas miljönäärinero Chris (Cameron Monaghan) tapaa sattumalta kuvankauniin Skyen (Lilly Krug) eikä Chris aavista minkään olevan vialla. Varsin pian Skye onkin jo muuttanut Chrisin hulppeaan moderniin ja eristyksessä olevaan kartanoon eikä siitä hyvää seuraa.
Prieton jännityselokuvan kuviot ovat ennalta arvattavia. Elokuva soljuu maltillisen puolitoistatuntisensa läpi varsin kelvollisesti jaksotettuna ja teknisesti pätevänä. Lilly Krug ylinäyttelee, mutta Monaghan vaikuttaa onnettomalta. Näyttäytymään saapunut John Malkovich pistää leikiksi hassun roolinsa talkkarina. Mukana myös Sasha Luss ja Frank Grillo. Psykologinen keikkatrilleri yhdistelee vähän Basic Instinctiä, Miseryä ja Rear Windowia, mutta ei ole tarpeeksi omaperäinen onnistuakseen mitään noista päihittämään millään saralla. Trillerin ongelmaksi muodostuu päähenkilön typeryys.
Secret Defense (2008) Ranska, Philippe Haïm, 4/10
Kansainvälisen vakoilun maailmaan sijoittuva ranskalainen elokuva noukkii toimintapainotteiseen kermakuorrutukseen kiiltäviä elementtejä amerikkalaisilta tekijöiltä. Vahvasti saturoidulla värimaailmalla, jatkuvien selkäänpuukotuksien ja kieroilun sarjalla sekä islamistisen terrorin uhkakuvilla draamaa ja toimintaa sekoittava elokuva yrittää luoda sliipattua ja menevää vakoilumeininkiä ohjaaja Tony Scottin ylivertaista vakoiluelokuvaa Enemy of the State (1998) mukaillen.
Ongelmaksi muodostuu se, että kummankin puolen – vakoiluorganisaation ja terroristien – hahmoista ei löydy ainuttakaan samaistumispintaa. Kullekin taholle moraaliton manipulointi ja kylmän laskelmoiva ihmishenkien riistäminen on maalattu paitsi osaksi toimenkuvaa myös näiden ihmisten psyyken osaksi tehden elokuvasta vaikean sulateltavan viihteenä. Viihteeksi se on kuitenkin mitä ilmeisimmin suunniteltu. Eurooppalaisittain isohkolla budjetilla toteutus on silti kertakatsomisen arvoinen.
The Virtuoso (2021) Yhdysvallat, Nick Stagliano, 3/10
Alalta poissiirtymisestä haaveilevan yksinäisen ja yksityiskohtiin paneutuvan palkkatappajan (Anson Mount) kontakti (Anthony Hopkins) antaa tappajalle enigmaattisen ja kryptisen tehtävän, jonka toisesta päästä paljastuu petos – tappajan uraa ei noin vain jätetä. Neo noir -vaikutteisena vähäeleisenä jännärinä alkava tarina ei koskaan saa tuulta purjeisiinsa vaan kompastuu jok’ikiseen kliseeseen mitä Hollywoodin palkkatappajaelokuvien käsikirjaan on kehdattu keksiä.
Veteraaninäyttelijä Hopkinsin pitämä pitkähkö monologi hautausmaalla on elokuvan parasta antia, vaikka muutoin hänen ja muidenkin näyttelijöiden taidot menevät tasan tarkkaan hukkaan tässä joutavuudessa. Perin ontuvia juonikuvioita ja outoa typeryyttä käytöksessään projisoiva protagonisti sekä ideoita, jotka eivät koskaan realisoidu. Lopun ”yllätys” on tavalliselle katsojalle päivänselvä ensimmäisen vartin jälkeen.
Ohjaus: Omar Naim
Käsikirjoitus: Omar Naim
Tuotantomaa: USA/Kanada/Saksa
Arvioidun version pituus: 90 min
Arvioitu: tammikuu 2008
Budjetti: ei tiedossa
Johdanto
Muisti. Tuo tiedemiesten, filosofien, taiteilijoiden ja aivan tavallisten ihmisten yhteinen arvoitus on askarruttanut mieliämme monipuolisuudellaan satojen vuosien ajan. Siinä missä tieteentekijöille tänään on arvoitus, miten yksittäinen muisto koodautuu hermosolujen viidakkoon aivoissa, tieteiskirjallisuudessa alettiin jo aikaa sitten tutkia tulevaa aikaa, jolloin muistin lukemisen ja kirjoittamisen mysteeri on – ainakin osittain – jo ratkaistu. Yhteistä sekä tieteelle että tieteisfiktiolle on, että muisti ja muistot ovat arvaamattomia, herkkiä muuttumaan tai jopa tuhoutumaan pienimmästäkin ärsykkeestä. Ridley Scottin ikoninen neo-noir -klassikko Blade Runner (1982) sai meidät kaikki miettimään muistojen rakennetta ja niiden manipulointia. Alex Proyasin Dark City (1998) -elokuvassa teknotrilleriin käärittynä mietiskellään mahdollisuutta muuttaa muistia pahantahtoisesti. Paul Verhoevenin Total Recall (1990) -elokuvassa puolestaan esitetään keinotekoisten muistijälkien mahdollistavan teknologian vaaroja. Robert Longon elokuvassa Johnny Mnemonic (1995) taasen mietiskellään muistiin koodattuja salaisuuksia. Wong Kar-Wain elokuvassa 2046 (2004) matkustajat hyppäävät mystiseen junaan päämääränään saada takaisin menetettyjä muistojaan. Douglas Trumbullin elokuvassa Brainstorm (1983) muistiin koodattuja kokemuksia onnistutaan toistamaan ja nauhoittamaan katastrofaalisilla seurauksilla. Wim Wendersin elokuvassa Until the End of the World (1991) jahdataan ympäri maailman miestä, jolla on hallussaan unimuistojen nauhoittamiseen pystyvä teknologia. Joseph Rubenin elokuvassa Dreamscape (1984) taas unien muokkaamiseen kykenevällä teknologialla yritetään saastuttaa mieliä asettamalla ajatuksen siemeniä. Tarsem Singhin elokuvassa The Cell (2000) teknologiaa käytetään tunkeutumalla rikollisen mieleen tutkimaan tämän muistoja. John Woon elokuvassa Paycheck (2003) palkkio tehdystä työstä tulee vasta, kun muistijäljet itse työstä poistetaan tekniikan avulla. Gary Flederin elokuvassa Impostor (2001) yritetään päästä istutettujen valemuistojen jäljille itsemurhapommittaja-androidien jahdissa. Vincenzo Natalin elokuvassa Cypher (2002) muistia manipuloidaan ja aivopesemällä koehenkilöistä yritetään saada teollisuusvakoilun työkaluja. Alan keskeisiin teoksiin kuuluu tietenkin Kathryn Bigelow’n elokuva Strange Days (1995), jossa erityisillä tallennuslaitteilla pystytään taltioimaan paitsi muistiin tallentuvat kokemukset, myös tilanteiden aikaansaamat tunnetilat. Omar Naimin The Final Cut (2004) istuu tähän joukkoon ihan kelvosti. Harmillisesti kuitenkin muistojen taltiointiin liittyvien teknologioiden käyttöä on tällä kertaa käsitelty aivan liian yksipuolisesti ja staattisesti kuin tekijöiltä puuttuisi ymmärrystä arvioida esittelemänsä teknologisen innovaation maailmaa mullistavaa vaikutusta.
Juonitiivistelmä
Tieteistrilleri kertoo määrittelemättömästä lähitulevaisuudesta, jossa erityinen ammattiryhmä leikkelee kuolleiden elämänmuistoista elokuvanmittaisen synopsiksen sukulaisille ja ystäville nautittavaksi. Muistot taltioituvat koko elämän ajalta erityiseen Zoe-implanttiin, joka asennetaan paikoilleen jo ennen syntymää ja joka elää ja kasvaa ihmisen mukana koko tämän elinajan. Alan paras muistojen leikkelijä on Alan Hakman, jota elokuvassa esittää Robin Williams. Hakman elää työlleen eikä hänelle jää muiden ihmisten muistoilta juurikaan aikaa itselleen. Erään erikoislaatuisen tapauksen yhteydessä kuitenkin Alan joutuu ahdinkoon ja joutuu tutustumaan myös omaan itseensä muistojensa kautta.
Kommentit
Tieteisteknotrillerinä The Final Cut jää hyvin hyvin kauas hieman samankaltaisesta Douglas Trumbullin vuoden 1983 elokuvasta Brainstorm, joka vaikuttaa olevan hyvinkin vahvasti vaikuttimena tälle elokuvalle. Nuoren ohjaajansa Omar Naimin ensimmäinen kokopitkä elokuva fokusoituu pitkälti Alanin elämän kuvaukseen ja huipentuu Alanin omiin ongelmiin hänen omien muistojensa kanssa. Draamallinen syke nouseekin jo heti alussa päärooliin eikä ohjaaja luovu missään vaiheessa draamallisen kerronnan otteesta. Käytännössä elokuvan rakenne ja soljuminen pitäytyvät varsin tukevasti Robin Williamsin roolia tukemassa ja Mira Sorvinon esittämä naispääosa onkin jo sitten selkeästi sivuosarooli. Williams pidetään kameran linssin edessä käytännössä koko elokuvan ajan eikä Williams nyt toisaalta ihan huonosti selviäkään roolistaan tässä. Tähtäin on selkeästi vakavammin otettavan tieteiselokuvan puolella, mutta The Final Cut jättää lähes täysin analysoimatta muistien leikkelyn yhteiskunnallisia ja sosiaalisia ulottuvuuksia ja keskittyy Alanin omaan ristiretkeen omien muistojensa syövereihin. Tämä on todella sääli ja suuri harmi, sillä vaikka asetelmassa toki esitelläänkin muistien leikkelyn vastustajia ja implanttien valmistajaa, päivän päätteeksi nämä kuitenkaan eivät ole elokuvassa merkittäviä toimijoita, vaikka skenaarion premissi kuin huutaisi yhteiskunnallisten ulottuvuuksien tutkintaa. Seurauksena The Final Cut on melankolinen ja melko eleetön yhden henkilön draamallinen yksinpuhelu; lähes monologimainen. Tieteiskuvauksena elokuva keskittyy vain ja ainoastaan muistien leikkelyn teknologian olemassaolon perusteluun ja esittelyyn, mutta kuvaa kuitenkin ympäröivän yhteiskunnan rakenteineen tapoineen kaikkineen tismalleen sellaisena kuin mitä se tänäkin päivänä on. Pienen pienin tempuin tätä uskottavuutta nakertavaa näkökulmaa olisi voinut tukevoittaa, mutta edes lavastuksen keinoin Naim ei saa aikaiseksi uskottavaa näkymää mahdolliseen tulevaisuuteen.
Kaksi kilpailevaa ja kiemurtelevaa pääjuonta sekoittuvat elokuvassa toisiinsa ja sotkevat tarinan kulkua repien samalla Robin Williamsia kahtia hänen hahmonsa yrittäessä päättää mitä oikeastaan on tekemässä. Yhteen juoneen keskittymällä tarinaan tulisi huomattavasti paljon enemmän sisältöä ja sitä olisi aikaa kehitellä syvällisemmäksi. Nyt kumpainenkin pääjuonne jää paljolti pinnalliseksi ja katsojan on vaikea yhtyä tai samaistua Alanin henkilöön tehden Alanista valitettavan yksipuolisen ja tylsän. Vielä kun toinen pääjuonista on selkeästi mysteerimäinen trilleri ja toinen taas silkkaa henkilödraamaa, on ohjaajan pakko keksiä surkeita kompromisseja näiden juonten kerronnalliseen eteenpäin viemiseen.
Naim on jättänyt elokuvan käytännössä vaille äänimaailmaa, jonka lienee tarkoitus saada elokuva näyttämään juuri sellaiselta tiivisteeltä, joita päähenkilö Alan työkseen pakertaa. Alan kuitenkin tekee työnsä palkkaajiensa toiveiden mukaisesti ja heittää tylysti roskakoppaan ne muistot, jotka eivät istu näihin toiveisiin – yleensä siis vähemmän mairittelevat ja synkät muistot sellaisista asioista, joista perinteisesti vaietaan. Jos kerran elokuvakin leikkii olevansa tiiviste, jää katsoja väkisinkin miettimään elokuvasta ”poistettujen” kohtausten potentiaalia.
Yhteenveto
Rauhallinen ja melankolinen tutkielma yhden henkilön ristiretkestä ammattinsa kautta avata oman itsensä solmuja. Käärittynä tieteisfiktion käärepapereihin. Vähäiset toiminnalliset episodit eivät onnistu elävöittämään tasapaksuksi käyvää draamaa tarpeeksi ja vaikka elokuva viehättäisikin eleettömyydellään vakavampaa tieteisfiktiota hakevaa katsojaa, jää sitä väkisinkin pohtimaan, miten monin tavoin tästä olisi tullut parempikin. Robin Williamsin ympärille räätälöity tarina pitää miehen jatkuvasti kohtausten keskiössä, ja pystyyhän Williams kokeneena kehäkettuna roolistaan suoriutumaan kelvollisesti, mutta samalla kaikkien muiden roolitusten vähäinen merkitys tuntuu hukkaan heitetyltä potentiaalilta.
Ohjaus: Chano Urueta
Käsikirjoitus: Alfredo Ruanova, Carlos E. Taboada
Tuotantomaa: Meksiko
Arvioidun version pituus: 75 min
Arvioitu: maaliskuu 2012
Budjetti: vähäinen
Johdanto
Vaikka meksikolainen ohjaaja Chano Urueta kuului maansa kauhuelokuvatuotannon pioneereihin, teki hän urallaan lopulta lähinnä muuta kuin kauhua. 1950- ja 1960- luvuilla Meksikossa oli meneillään pienimuotoinen kauhubuumi, jota iloisesti ja estoitta ruokki maan myrskyn lailla haltuunsa ottanut vapaapaini-innostus (lucha libre). Urueta monien muiden muassa tarttui nosteessa olleeseen aihepiiriin noina vuosina. Vaikka melodraamat ja länkkärit olivat aiemmin ja myös tuolloinkin maan tuotannon kulmakiviä, vapaapainikuvaston myötä kauhuelokuvakin sai kosolti tilaa ja tähän tilaan tarttuivat hanakasti useatkin ohjaajat kymmenien ellei peräti satojen elokuvien voimalla noiden kahden vuosikymmenen aikana.
Juonitiivistelmä
Rikas lääkäri Eduardo on kyllästynyt vaimoonsa Elenaan ja pyörittää siinä sivussa rakastajatartaan Deborahia, jonka aikoo viedä vihille. Elenasta täytyy siis päästä eroon, mutta Eduardon kartanon henkilökuntaan kuuluva Sara on sattumoisin Saatanaa palvova noita ja saa selville Eduardon suunnitelman tappaa Elena. Itse Lucifer kuitenkin kieltää Saraa sekaantumasta asiaan. Tapahtuu murha ja myöhemmin Eduardo tuo nuoren kauniin vaimonsa Deborahin asumaan kattonsa alle. Noita Saran myötävaikutuksella Elena ei aio jättää Eduardoa ja tämän nuorikkoa rauhaan ja kartanossa alkaa tapahtua…
Kommentit
Inha sana Rip-off! tulee hakematta mieleen elokuvaa katsoessa. Uruetan Witch’s Mirror on oikeastaan useiden filmatisoitujen tarinoiden sekainen gonglomeraatti. Mukana on vahvoja elementtejä Alfred Hitchcockin erinomaisesta jännitysdraamasta Rebecca (1940), joka kertoo rikkaan miehen uuden vaimon elämästä edellisen vaimon kuoleman varjossa. Kokonainen juonikuvio pianisteineen päivineen on lainattu Karl Freundin väkevästä kauhuklassikosta Mad Love (1935) (joka taas puolestaan on yksi monesta uudelleenfilmatisoinnista itävaltalaisen Robert Wienen myöhäisekspressionistisesta mykän kauden kauhuelokuvasta The Hands of Orloc, 1924) ja likipitäen kokonaisia kohtauksia on nyysitty Georges Franjun hyytävästä modernin kauhun merkkipaalusta Les yeux sans visage (Eyes Without A Face, 1960)[x]. Ja kekkereissä on myös selvästi mukana James Whalen kauhuklassikko Frankenstein (1931). Tämän kaiken cocktailin sekoitustikkuna käytetään ikiaikaista kosto haudan takaa– kauhuteemaa, jonka mukaisia elokuvia oli jo 1960-alun koittaessa ehditty tehdä ihan kiusaksi asti. Mausteena Urueta käyttää melodraamojen ja saippuaoopperoiden tuotannoista oppimiaan keinoja ja goottikauhun kuvastoa lavastemateriaalina. Kaukana on se täysin sekopäinen äkkivääryys, joka leimaa esimerkiksi Uruetan kulttikauhuklassikoksi noussutta elokuvaa Brainiac (1962).
Vaan niin se vaan tämä Uruetan plagioinnin taidonnäyte nousee kuitenkin omille siivilleenkin hentoisesti räpyttelemään ja onnistuu vieläpä lyhykäisesti pysyttelemäänkin lennossa – vaikkakin melkoisella vaivalla. Vahvimmin tämä tapahtuu goottihenkisen kauhutunnelman rakentamisen onnistumisessa ja apuna asiassa ovat sekä onnistunut tekninen tuotanto valaistuksineen ja kameratyöskentelyineen että selvästi keskitason ylittävät näyttelijänsuoritukset ja tarinankerronnan osuva tempo. Nykykatsojalle kuitenkin saippuaoopperoista tutut melodramaattiset maneerit kauhuelokuvassa tuntuvat lähinnä huvittavilta ja ärsyttäviltä. Tämä korostuu erityisen vahvasti ylinäyttelevän miespääosan näyttelijän Armando Calvon työssä. Muutoin näyttelijät onnistuvat varsin hyvin ja paikoin elokuvan tunnelmakin yltää onnistuneimpien goottikauhun merkkipaalujenkin tasalle. Ei se sinne kyllä jää, koska käsikirjoitus ei onnistu nivomaan sujuvasti yhteen kaikkea muualta varastettua. Välillä ollaan hullun tiedemiehen kammiossa esittelemässä mitä kaikkea vänkää terävillä veitsillä saa aikaan ja välillä taas savukoneen lomasta pimeän hautausmaan hautojen välissä tavoitellaan mystistä goottilaisen romantiikan tunnelmointia.
Yhteenveto
Kohtuullinen goottikauhun esimerkki Meksikosta yhdistää aiempien kauhu- ja jännitysklassikkojen juonirakenteita enemmän tai vähemmän onnistuneesti. Sillä vaivalla, millä muista tarinoista on kohtauksia kopioitu ja yritetty nämä sitoa koherentiksi yhdeksi tarinaksi, luulisi syntyvän jo jotain originaaliakin juonentynkää. Mesoamerikkalaiseen kauhuelokuvan perinteeseen tämä ota viidestä lähteestä, sekoita ja tarjoile -menetelmä tosin tuntuu kuuluvan kiinteänä osana. Kaikesta huolimatta tulos on hyvinkin sujuvaa ja paikoin jopa välitöntä kauhuviihdettä vaikkakin nykykatsojalle saippuaoopperamainen kuvaus ja näyttelijöiden ohjaus ovat vaikeita nieltäviä. Jos tämän muuten haluaa nähdä, niin kannattaa yrittää välttää yhdysvaltalaisen K.Gordon Murrayn uudelleenleikkaamaa ja dubbaamaa versiota, joka tehtiin vuonna 1969 ”amerikkalaiseen makuun sopivammaksi” ja pyrkiä etsimään alkuperäinen versio.
Ohjaus: Uwe Boll
Käsikirjoitus: Guinevere Turner
Tuotantomaa: USA/Saksa
Arvioidun version pituus: 95 min
Arvioitu: lokakuu 2010
Ensi-ilta Suomessa: ei teatteriensi-iltaa Suomessa
Budjetti: noin 25 miljoonaa USD
Johdanto
Tietokone/konsolipeleistä elokuviksi käännettävien teosten marssi saa jatkuvasti lisää osallistujia. Ohjaaja Uwe Boll on jopa profiloitunut tumpeloimaan peleistä elokuvia haaskabudjeteilla, mutta Bloodraynen kohdalla Boll sai sentään käyttöönsä tuhlattavaksi hulppeat 25 miljoonaa taalaa. Eräs keino yrittää vetää yleisöä on haalia mukaan jokunen tunnetumpi nimi ja Bollin erikoisuutena onkin ollut starojen kiinnittäminen sivurooleihin. Boll toimii nimittäin niin, että roolituksiin ei mietitä ketään tiettyä henkilöä ja vasta kuvausten aattona tarkistetaan, että mahtaisikohan joku rahantarpeessa oleva tähti tai tähtönen lähteä pikaiselle kuvauskeikalle. Tällä kertaa koukkuun on tarttunut Michael Madsen ja Ben Kingsley sekä vielä kuvausten aikaan nousussa oleva lihaskimpputähtökäinen Michelle Rodriguez (joka on sittemmin saanut paljonkin nostetta) ja joukko muitakin nimiä. Bloodraynessa ovat kohdallaan vain lavasteet ja tuotannolliset arvot, mutta tarinan karmeutta ja ohjauksen ontumista ne eivät pysty alleen peittämään, vaikka Uwe Boll kierrättääkin katsojan suuntaan paljon pikkukivaa silmille. Vähän kuin Paul W.S. Andersoninkin ohjaukset myös Uwe Bollin elokuvat usein näyttävät puitteiltaan kelvoilta, mutta karkkipinnan puraisu paljastaa ikävän sivumaun.
Juonitiivistelmä
Rayne (Kristanna Loken) on puoliksi vampyyri, puoliksi ihminen, joka janoaa kostoa vampyyrilordi Kaganille (Ben Kingsley). Kagan puolestaan murhasi Raynen äidin tämän ollessa vasta pikkuinen taapero ja Rayne todisti tapahtuman omilla silmillään piilopaikastaan. Raynen apuna Kaganin kukistamiseen tähtäävissä toimissa häärii salaseura, jota johtaa Vladimir (Michael Madsen). Kaganilla puolestaan on hallinnassaan kätyreitä ja dekadentteja aatelisia. Sitten etsitään vastustajia ja mätkitään näitä turpaan. Ja kun tilanne rauhoittuu, kaavassa kuuluu edetä ”lopputaisteluun” (Boss Monster) Raynen ja Kaganin välillä. Voittaja ratkeaa tutulla kaavalla.
Kommentit
BloodRaynen käsikirjoitus on rönsyilevä, vaikeasti tehokkaaksi elokuvaksi siirtyvä ja aivan liian mutkainen onnistuakseen aikaansaamaan jouhevaa ja toimivaa kokonaisuutta. Tarina rikkoutuu pahoin monessa monituisessa kohtaa ja Uwe Boll on tuttuun tapaan aivan ulapalla sekä tarinan ohjaamisessa että näyttelijöiden kaitsemisessa. Erityisen surullista on katsoa päätähtösen Kristanna Lokenin puisevaa koikkelehdintaa, jossa ei tunnu olevan tunnetta, taitoa, mielenkiintoa eikä päämäärää. Raynen rooli taas toisaalta edellyttäisi juurikin nimenomaisesti sielukasta tunteidenpaloa, mutta Loken ei kerta kaikkiaan taivu tällaiseen rooliin. Ulkoiset avut ovat kuitenkin kohdallaan ja niiden varaan Boll joutuukin pelaamaan yrittäessään saada kohtauksiinsa mielenkiintoa. Elokuvan kulku on yhtä epäselvää kaaosta ja sotkua alusta lopputeksteihin saakka eikä sottaisen juonen käänteissä tai edes kohtausten järjestyksillä ole useimmiten minkään valtakunnan tolkkua. BloodRaynen kokonaistunnelma on tasapaksu ja totinen ja elokuvaa vaivaa paha kaavoihin ja kliseisiin kangistuminen. Samaten tapahtumien sisäinen uskottavuus ja loogiset ongelmat täplittävät elokuvaa kautta kaikkien kohtausten, mutta hienot lavasteet ja miljööt peittävät osan tästä onneksi alleen.
Lavasteet ovat (Bollin kohdalla voi toisaalta sanoa jälleen!) ainoa asia, johon on kunnolla vaivauduttu satsaamaan. Taistelukoreografiat ja myötähäpeää synnyttävä ”taisteludialogi” ovat karmivaa seurattavaa ja muodostavatkin elokuvassa ainoan asian, joka lähestyy termiä ”kauhu”. Muutoin elokuvan tunnelma on lattea ja sekainen eikä asiaa auta lainkaan ääniraidan laimeus. Ben Kingsleyn sivurooli vampyyrilordi Kaganina on uskomattoman huono ja tönkkö. Madsen sentään tarjoilee ainoan kelmeän valonpilkahduksen tässä liki kaksituntisessa roskatarinassa, mutta se ei riitä pelastamaan edes niitä kohtauksia, joissa Madsen on mukana. Elokuvan ”juonenkäänteet” on parasta jättää kokonaan arvioimatta – sen verta hirveää tuubaa yritetään katsojalle välittää. Erityistä huomiota huonoudellaan huuteleepi elokuvan lopputaistelut Kaganin linnassa ja tapahtumat, jotka johtavat keskeiset apuhahmot Kaganin saliin.
Yhteenveto
BloodRayne on Uwe Bollin huonoakin huonompi elokuvasovitus samannimisestä pelistä. Elokuvan juoni karkaa idioottimaisuuksillaan täysin käsistä. Pääosassa heiluva puunukke Kristanna Loken on täysin kuutamolla roolissaan elokuvan puolivampyyri Raynenä, mutta eniten kulmien kurtistelua saa aikaan nimekkäämpien näyttelijöiden, Michael Madsenin ja Ben Kingsleyn, suorittama puolitehoinen näytteleminen. Tyypeillä on kyllä nätit vermeet ja naikkosilla kurveja myötäilevät nahka-asut. Ja lavasteet toimivat. Mihinköhän takahuoneiden sampanjakekkereihin tekijät saivat poltettua 25 miltsiä riihikuivaa?
Ohjaus: Richard Linklater
Käsikirjoitus: Richard Linklater
Tuotantomaa: USA
Arvioidun version pituus: 100 min
Arvioitu: syyskuu 2010
Ensi-ilta Suomessa: 3.11.2006
Budjetti: noin 9 miljoonaa USD
Johdanto
Kun 70-luvun alku koitti, tieteiskirjailija Philip K.Dick oli jo niin sinut huumeiden kanssa, ettei saanut enää juurikaan mitään kirjoitetuksi. Kolmen vuosikymmenen ajalle sijoittuva amfetamiinin käyttö riehaantui lopulta hippivuosina. Dick eli huumekommuunissa sekalaisen joukkion kanssa ja käänne ylös kuilusta tuli sattumalta, kun hän oli pitämässä Vancouverissa puhetta ja sillä reissulla onnistui puhumaan itsensä mukaan erityiseen vieroitusohjelmaan. Huumevieroituksen aikana ja sen jälkeen Dick kirjoitti ensimmäisen kirjansa, jonka teki alusta loppuun ilman huumeita. Tuo teos nivoi hänen aiempien vuosiensa kokemuksia yhteen ja siitä tuli kirjailijan selkeästi henkilökohtaisin. Nimeltään A Scanner Darkly on tuo teos ja se peilaa paitsi Dickin viettämää huumehouruista elämää myös hänen rapistuvaa mielenterveyttään sekä melko synkkiä käsityksiään maailmanmenosta. Dickin teoksen monet kohtaukset ovat suoraan vedettyjä hänen omasta kokemuspiiristään. Ohjaaja Richard Linklater työsti teoksesta elokuvan ja mainiosti Linklater on onnistunut sitomaan elokuvakäsikirjoitukseensa ja ohjaukseensa suuren annoksen aitoa Philip K.Dickiä – temppu, jota muut Dickin teoksia filmille tallentaneet eivät aivan ole onnistuneet saamaan aikaan vaikkakin Ridley Scottin Blade Runner (1982) on epäilemättä suosituin ja tunnetuin Dickin teosten filmatisoinneista.
Juonitiivistelmä
Agentti Fred (Keanu Reeves) on huumepoliisi, joka on soluttautunut huumepiiriin tarkoituksenaan paljastaa uuden, vaarallisen ja ehdottoman addiktiivisen aine-D:n myyjiä ja välittäjiä. Vaan Fred tykästyy aineeseen itsekin ja hänen huumekommuuninsa hörhöilyt tuntuvat pian Fredistäkin aivan normaalilta. Winona Ryder, Woody Harrelson, Rory Cochrane ja Robert Downey Jr. näyttelevät aine-D:n kanssa touhuavia huumemiehiä ja -naisia ja Keanu Reevesillä on näiden mukana toikkaroiva alter-ego, Bob Arctor. Fred/Bob ei pian oikein tiedä enää kumpi hän itsekään on ja aine-D:n vaikutukset Fred/Bob -hahmon aivoissa kumuloituvat paranoidisiin mittoihin. Vaan mikä on paranoidista hallusinaatiota ja mikä kylmintä ja totisinta totta? Kuka ohjailee kaiken taustalla vai pyöriikö maailma oman irrationaalisen epätäydellisyytensä ympärillä vailla hallintaa?
Kommentit
Mielenkiintoisesti monet muutkin Dickin teoksista kuin A Scanner Darkly, ennakoivat tulevaa kyberpunk-aikakauden nousua. A Scanner Darklyssä on iso joukko keskeistä kyberpunkin kuvastoa ahneesta megakorporaatiosta teknisiin kehoa augmentoiviin vermeisiin ja rappiolla oleva valtavaa valtaa surutta käyttävä kontrollidystopia. Richard Linklaterin CV:ssä ei ole juurikaan tieteiselokuvia, joten siksi on jännää havaita, että Linklater on onnistunut siirtämään Dickin tekstin keskeiset elementit onnistuneesti filmille. Elokuvan toteutustavaksi valittu jälkianimointi ns. rotoskopia-menetelmällä on erinomaisen onnistunut tyylikeino. Tällä kertaa jälkianimointi nimenomaisesti tukee tarinaa, sillä se vahvistaa epätodellisuuden tuntua, joka päähahmoja kalvaa huumeen kertoessa aivoille miten asiat ovat ja miten eivät. Rotoskopialla ei ole onnistuttu pilaamaan myöskään näyttelijöiden suorituksia kuten Robert Zemeckisin elokuvassa Beowulf (2007), jossa jälkianimoinnilla pitkälti nollattiin näyttelijöiden työ. A Scanner Darklyn jälkianimointi itse asiassa jopa vahvistaa onnistuneiden näyttelijänsuoritusten tenhoa entisestään. Näyttelijöiden eleet, ilmeet ja maneerit ovat siirtyneet animaatioksi moitteetta ja Linklater on tässä saanut jopa mahdollisuuden häivyttää taustojen epäoleellisuuksia pois näyttelijöiden suoritusten tieltä. Woody Harrelsonin, Winona Ryderin ja erityisesti Robert Downey Jr:n touhuilua on upeata seurata näiden houreisen maailman ottaessa vallan järjestä. Massahypnoosi, kollektiivinen alitajunta, todellisuuden repeäminen ja yhteiskunnallinen kritiikki ovat kaikki läsnä vahvasti – monet toki teemoja, joita Dick käsitteli useissakin teoksissaan.
Linklaterin käsikirjoittamassa elokuvassa filmille on onnistuttu taltioimaan myös perin puistattavia kohtauksia. Dickin omakohtainen kokemuspohja tapahtuneesta näyttäytyy suorana muun muassa kohtauksessa, jossa Bob kumppaneineen rakentaa monimutkaisen salajuonien, petosten ja paranoidisen valvonnan verkon tilanteeseen, jonka Bob itse on skitsoidisessa tilassa kutonut. Dickin mielenterveys horjui jo aiemminkin, mutta vasta A Scanner Darklyn kirjoittamisen aikoihin hän analysoi itseään ja päätteli sairastavansa skitsofreniaa. Myöhemmin miehen päätelmät omasta tilastaan vaihtuivat jumalallisen väliintulon, paranoidisen skitsofrenian ja mystisen ”järkeentulemisen” välillä tilanteen mukaan. Asia varjosti Dickin elämää muutaman vuoden ennen hänen kuolemaansa – tänä aikana Dick vielä jäsensi kokemuksiaan kirjallisiin teoksiinsa. A Scanner Darkly kuitenkin ensimmäisenä paljastaa Dickin mielen liikkeitä ja varsinkin paranoidinen tunnelma on välittynyt elokuvaan vahvaksi ja pelottavaksi virtaukseksi, joka naulitsee mukaansa seuraamaan Bobin tarinan kehittymistä ja kohtaloa. Linklaterin elokuvassa ei ole nimeksikään toimintaa, minimaalisen mitätön ääniraita eikä siinä oikein efektejäkään mihinkään tarvita. Näin elokuvassa päästään keskittymään oleelliseen – siihen tarinaan. Ohjauksessa on uskallettu pitää malttia ja elokuva rakentuukin hiljalleen pala palalta ja arvoitus arvoitukselta kohti skitsoidista loppuaan. Harmillisesti kuitenkin Linklaterin käsikirjoituksesta on ollut pakko karsia pois joitakin elementtejä, josta syystä muutamankin kohtauksen olemassaolo elokuvassa jää vaille järkevää tulkintaa ja käyttöä. Materiaalia olisi varmasti ollut lisääkin, mutta toisaalta on ymmärrettävää, että etupäässä dialogin kautta etenevää tarinaa ei ole mielekästä pitkittää mielin määrin.
Yhteenveto
A Scanner Darkly. Vainoharhaisen mielen vaellusta huumausaineen käskytettävänä tulevaisuuden dystopiassa. Jälkianimoimalla rakennettu poikkeuksellisen uskalias elokuvakäännös Philip K.Dickin henkilökohtaisimmasta tilityksestä on kaikin puolin onnistunutta tieteiselokuvaa. Toimintaa ja efektejä on tästä elokuvasta turha hakea – elokuva pelaa varman tehokkaasti dialogin kautta avautuvalla tarinallaan.
Ohjaus: Paul W.S. Anderson
Käsikirjoitus: Paul W.S. Anderson
Tuotantomaa: USA
Arvioidun version pituus: 97 min
Arvioitu: kesäkuu 2010
Ensi-ilta Suomessa: 29.10.2004
Kieli: englanti
Budjetti: 60 miljoonaa USD
Johdanto
Kun avaruuden hirviöiden esittely ja varsinkin asiallisten ja mielikuvituksellisten juonikuvioiden kehittely alkaa käydä liian työlääksi, ainahan jonkun toisten keksimien kuuluisat olennot voi pistää samaan häkkiin vetämään toisiaan turpaan. Varsinkin, kun on tarpeen tehdä nopeasti riihikuivaa. Ja tässä hommassa kunnostautuu toki ohjaaja Paul W.Anderson, joka erityisesti on tunnettu viimeisen päälle rakennetuista lavasteistaan, mutta vastapainoksi varsin ohkaisista elokuvista. Anderson kapsahtaa samaan katajaan, joka miehen takapäätä on joskus aiemmissakin elokuvissa kutkutellut – Alien vs Predator toimii ainoastaan ja vain lavasteidensa osalta ja kaikki muu on joutavaa ja tunnotonta hölynpölyä, jonka tekee entistä surullisemmaksi se, miten hienoista lähtökohdista sekä Alien- että Predator-elokuvasarjat ponnistivat.
Lähtökohtana elokuvassa on tietenkin Predator 2-elokuvan loppukohtaus, joka antoi aikanaan kimmokkeen tämän ”nerokkaan” idean synnylle. Tusina vuosia myöhemmin kasassa oli sarjakuvaa ja tietokonepeliä aiheesta, mutta elokuva odotutti itseään aina vuoteen 2004 saakka. Käsikirjoituksen idea on helppo tiivistää: predator-rotu laittaa sadan vuoden välein miehuuteen kasvavia predator-nuorukaisia vetämään turpaan kahlitsemansa alien-rodun kuningattaren munimia alieneita. Jep.
Juonitiivistelmä
Suurin piirtein nykypäiviin sijoittuva tarina avautuu, kun Charles Bishop Weyland (Lance Henriksen) kokoaa salassa pienen joukon omien alojensa asiantuntijoita, joiden tehtäväksi annetaan tutkia Etelämantereelta syvältä jään sisältä löydettyä pyramidimaista rakennelmaa. Ryhmää johtaa Alexa Woods (Sanaa Lathan), joka on mukamas erikoistunut arktisiin retkikuntiin. Syntyy pientä säpinää, eripuraa, ihmetystä, etsimistä ja lopulta retkikunta huomaa olevansa keskellä painajaista, jossa kaksi ulkoavaruudesta peräisin olevaa rotua ottaa mittaa toisistaan niin että tyrä rytkyy ja ihmispolojen tehtäväksi jää etupääässä sivusta seuraaminen.
Kommentit
Anderson ei kykene lataamaan elokuvaan minkään näköistä jännitystä edes niihin kohtiin, joissa sitä todella kipeästi odottaisi. Rakennuspalikat ovat yksinkertaisesti vain Andersonin käden ulottumattomissa ja siksi hän pika pikaa päättääkin korvata tunnelman rakentamisen nopeasti leikatuilla avaruusrotujen yhteenotoilla. Ratkaisu on omituinen, sillä jo ennen elokuvan puoltaväliä alkava ja loppuun saakka liki tauotta jatkuva mätkintä ajautuu nopeasti haukotuttavaksi puurrannaksi, joka katsojan pitää ottaa vastaan samalla sinnikkyydellä mitä nyrkkeilysäkki osoittaa nyrkkeilijää kohtaan salilla. Puurranta on tylsää seurattavaa, koska leikkaus ja kuvaus ovat aggressiivista sillisalaattia, josta kukaan ei ota mitään selvää. Ja kamera karttaa myös yhteenottojen seurauksia, sillä elokuvalle piti varmistaa koko perheelle sopiva PG 13 -leima Yhdysvalloissa. Valitettavasti kuitenkin nämäkään seikat eivät ole lopulta elokuvan suurimpia ongelmia.
Anderson on joko tylysti jättänyt kokonaan katsomatta kaanonin aiemmat Predator- ja Alien-elokuvat tai sitten vaan päättänyt iloisesti vihellellen virtsata niissä pohjustettujen asioiden päälle. Hänen onnistuu nimittäin sotkea perinpohjaisesti sekä alienien että predatorien tavat, taustat, kehityssuunnat ja teknologia – koko se pohja, joka aiemmissa elokuvissa perustettiin näille avaruuden olioille ja niiden suhteesta ihmiseen rotuna. Predatorien aseistukseen yllättäen pureekin alienien happo, vaikka hemmot metsästävät näitä. Alienien elonkierto munasta facehuggeriin ja tästä isännän kautta lopulliseen muotoonsa on keksitty mahduttaa muutamiin minuutteihin (paitsi predatorin kohdalla … siinä se tietenkin kestää ”Juuri Sopivasti (TM)”, vaikka neljän aiemman elokuvan perusteella oli rakennettu jo vahva ja tuhti pohja predatorien ja alienien ympärille. Alienit eivät surmaa niitä, jotka kantavat omaa jälkeläistään … paitsi tietenkin tässä elokuvassa. Jne jne ad nauseum. Koko 70-luvun lopulta kehitelty mytologia niin alienien kuin predatorien suhteen vedetään vessasta alas ja jätetään vesi vielä valumaan, niin ettei varmaan mitään jää jäljelle.
Elokuva on alusta alkaen täynnä typeriä juoniaukkoja ja sen idioottimaisesti rakennetut henkilöhahmot kohkaavat edes takaisin aivan kuin näiden käytös olisi noukittu 1980-luvun slashereista tutusta The Idiot Plot -aksioomasta. Hassua, että Andersonin kello käy eri aikaa kuin tavallisen tallaajan. Elokuvan muuttuva pyramidilabyrintti vaihtaa muotoaan joka kymmenes minuutti … 10-järjestelmään perustuvan muinaisen mesoamerikkalaisen kalenterin mukaan kuitenkin 10 minuuttia on 1000 sekuntia eikä 600 kuten tässä elokuvassa. Ovatpa ne tiedemiehet elokuvassa silti kovastikin nokkelia ikivanhoihin kiviin kaiverrettujen piktogrammien lukijoita, mutta eikö todellakaan kukaan elokuvan tuotannon puolelta ole vaivautunut kertaakaan ajatuksella lukemaan väsättyä käsikirjoitusta? Aijjoo ja sata vuotta atsteekkien aikaa ei muuten ole todellakaan sata vuotta gregoriaanisen kalenterin aikaa. Mitenkä kummassa pyramidi on täysin ehjä vaikka siellä on tapeltu vuosituhansia aika ajoin ja viimeisen yhteenotonkin jäljiltä ei jäänyt henkiin yhtään ihmistä korjaamaan tuhoja? Sen verran ankarasti nimittäin seinää ja lattiaa pannaan pakettiin, ettei moista täystuhon korjausta ihan noin vain Maijan Puhtoinen Pesupalvelu Oy:ltä voi tilata.
Mutta kylläpä tuollaiset logiikan kömmähdykset vielä osaa antaa anteeksi, jos elokuvan sisältö vain jaksaisi pitää otteessaan, sillä eihän science fiction -lajityyppinä toki ole mitään dokumentaristien heiniä. Alien vs Predator kuitenkin ajautuu noin viiden sekunnin aggressiivisesti leikattuihin kohtauksiin nopeatempoiseksi toimintasekoiluksi ennen kuin pätkän päähenkilöt ovat ehtineet sanoa ”Weyland”. Katsojan kannalta lähes ainoaksi kiinnostavaksi aspektiksi muodostuukin elokuvan lukuisten kömmähdysten ja typeryyksien metsästely mikä seikka tuskin on ollut tekijöiden primäärisenä tavoitteena.
Efektien kanssa on vähän niin ja näin ja varsinkin alienien kohdalla ei voi puhua kovinkaan onnistuneista ratkaisuista. Dialogi on kymmenien miljoonien budjetti huomioiden poikkeuksellisen ponnetonta, hirvittävästi editoitua ja näyttelijöiden pörhöily rooleissaan on lähinnä surkuhupaisaa. Yksikään hahmoista ei ole millään tasolla kiinnostava ja kenenkään kohtalosta ei jaksa välittää tuon taivaallista. Kaikki hahmot Sanaa Lathamin johtavaa leidiä lukuun ottamatta tuntuvat olevan joka tapauksessa tyhjänpäiväistä tykinruokaa, joten mitä järkeä heihin nyt sitten olisikaan paneutua. Anderson yrittää säälittävästi kehitellä muutamia tunnereaktioita ja samaistumista aikaansaavia kohtauksia tarjoilemalla ripauksen etnisyyttä erilaisten aksenttien muodossa, mutta näidenkin kohdalla lähinnä vain korostuu tieto siitä, että amerikkalaisen korvaan hassulla aksentilla puhuvien ei tässä elokuvassa sovi tehdä suunnitelmia eläkepäivien varalle, sillä kuolon pitkä sormi osoittaa ensinnä näitä ulkomaan peeloja. Elokuva tähdättiin myös suoraan alemmillekin ikäryhmille ”sopivaksi” katsottavaksi, joten amerikkalaisia moraalikäsityksiä noudattaen tämäkin seikka näkyy kiusallisesti elokuvan visualisoinnissa. Kaikkiaan surkea viritelmä ilman visiota tai tolkkua. Lavasteet ovat hienot. Jotakin kyllä on toisaalta pahasti vialla, jos 60 miltsin leffassa puitteet on ainoa positiivinen asia.
Yhteenveto
Elokuvan slogania mukaellen ”Whoever wins … the viewer loses”.
Fury (2014)
Ordinary Decent Criminals (2000)
Godzilla (2014)
Dunkirk (2016)
Black Panther (2018)
John Wick (2014)
Once a Thief (1996)
Snowpiercer (2013)
Birds of Prey: And the Fantabulous Emancipation of One Harley Quinn (2020)
Ankdammen (The Duckpond, 2019)
Jiu Jitsu (2020)
Red One (2024)
The Misfits (2021)
Kidnapping Stella (2021)
Back in Action (2025)
Shattered (2022)
Secret Defense (2008)
The Virtuoso (2021)
Verta pakkiin 
Kommenttien kirjoittaminen edellyttää että olet kirjautunut.