AVP: Alien vs. Predator (2004)

Ohjaus: Paul W.S. Anderson
Käsikirjoitus: Paul W.S. Anderson
Tuotantomaa: USA
Arvioidun version pituus: 97 min
Arvioitu: kesäkuu 2010
Ensi-ilta Suomessa: 29.10.2004
Kieli: englanti
Budjetti: 60 miljoonaa USD

Johdantoavp_primary

Kun avaruuden hirviöiden esittely ja varsinkin asiallisten ja mielikuvituksellisten juonikuvioiden kehittely alkaa käydä liian työlääksi, ainahan jonkun toisten keksimien kuuluisat olennot voi pistää samaan häkkiin vetämään toisiaan turpaan. Varsinkin, kun on tarpeen tehdä nopeasti riihikuivaa. Ja tässä hommassa kunnostautuu toki ohjaaja Paul W.Anderson, joka erityisesti on tunnettu viimeisen päälle rakennetuista lavasteistaan, mutta vastapainoksi varsin ohkaisista elokuvista. Anderson kapsahtaa samaan katajaan, joka miehen takapäätä on joskus aiemmissakin elokuvissa kutkutellut – Alien vs Predator toimii ainoastaan ja vain lavasteidensa osalta ja kaikki muu on joutavaa ja tunnotonta hölynpölyä, jonka tekee entistä surullisemmaksi se, miten hienoista lähtökohdista sekä Alien- että Predator-elokuvasarjat ponnistivat.

Lähtökohtana elokuvassa on tietenkin Predator 2-elokuvan loppukohtaus, joka antoi aikanaan kimmokkeen tämän ”nerokkaan” idean synnylle. Tusina vuosia myöhemmin kasassa oli sarjakuvaa ja  tietokonepeliä aiheesta, mutta elokuva odotutti itseään aina vuoteen 2004 saakka. Käsikirjoituksen idea on helppo tiivistää: predator-rotu laittaa sadan vuoden välein miehuuteen kasvavia predator-nuorukaisia vetämään turpaan kahlitsemansa alien-rodun kuningattaren munimia alieneita. Jep.

Juonitiivistelmä

Suurin piirtein nykypäiviin sijoittuva tarina avautuu, kun Charles Bishop Weyland (Lance Henriksen) kokoaa salassa pienen joukon omien alojensa asiantuntijoita, joiden tehtäväksi annetaan tutkia Etelämantereelta syvältä jään sisältä löydettyä pyramidimaista rakennelmaa. Ryhmää johtaa Alexa Woods (Sanaa Lathan), joka on mukamas erikoistunut arktisiin retkikuntiin. Syntyy pientä säpinää, eripuraa, ihmetystä, etsimistä ja lopulta retkikunta huomaa olevansa keskellä painajaista, jossa kaksi ulkoavaruudesta peräisin olevaa rotua ottaa mittaa toisistaan niin että tyrä rytkyy ja ihmispolojen tehtäväksi jää etupääässä sivusta seuraaminen.

Kommentit

Anderson ei kykene lataamaan elokuvaan minkäännäköistä jännitystä edes niihin kohtiin, joissa sitä todella kipeästi odottaisi. Rakennuspalikat ovat yksinkertaisesti vain Andersonin käden ulottumattomissa ja siksi hän pika pikaa päättääkin korvata tunnelman rakentamisen nopeasti leikatuilla avaruusrotujen yhteenotoilla. Ratkaisu on omituinen, sillä jo ennen elokuvan puoltaväliä alkava ja loppuun saakka liki tauotta jatkuva mätkintä ajautuu nopeasti haukotuttavaksi puurrannaksi, joka katsojan pitää ottaa vastaan samalla sinnikkyydellä mitä nyrkkeilysäkki osoittaa nyrkkeilijää kohtaan salilla. Puurranta on tylsää seurattavaa, koska leikkaus ja kuvaus ovat aggressiivista sillisalaattia, josta kukaan ei ota mitään selvää. Ja kamera karttaa myös yhteenottojen seurauksia, sillä elokuvalle piti varmistaa koko perheelle sopiva PG 13 -leima Yhdysvalloissa. Valitettavasti kuitenkin nämäkään seikat eivät ole lopulta elokuvan suurimpia ongelmia.

Anderson on joko tylysti jättänyt kokonaan katsomatta kaanonin aiemmat Predator- ja Alien-elokuvat tai sitten vaan päättänyt iloisesti vihellellen virtsata niissä pohjustettujen asioiden päälle. Hänen onnistuu nimittäin sotkea perinpohjaisesti sekä alienien että predatorien tavat, taustat, kehityssuunnat ja teknologia – koko se pohja, joka aiemmissa elokuvissa perustettiin näille avaruuden olioille ja niiden suhteesta ihmiseen rotuna. Predatorien aseistukseen yllättäen pureekin alienien happo, vaikka hemmot metsästävät näitä. Alienien elonkierto munasta facehuggeriin ja tästä isännän kautta lopulliseen muotoonsa on keksitty mahduttaa muutamiin minuutteihin (paitsi predatorin kohdalla … siinä se tietenkin kestää ”Juuri Sopivasti (TM)”, vaikka neljän aiemman elokuvan perusteella oli rakennettu jo vahva ja tuhti pohja predatorien ja alienien ympärille. Alienit eivät surmaa niitä, jotka kantavat omaa jälkeläistään … paitsi tietenkin tässä elokuvassa. Jne jne ad nauseum. Koko 70-luvun lopulta kehitelty mytologia niin alienien kuin predatorien suhteen vedetään vessasta alas ja jätetään vesi vielä valumaan, niin ettei varmaan mitään jää jäljelle.

Elokuva on alusta alkaen täynnä typeriä juoniaukkoja ja sen idioottimaisesti rakennetut henkilöhahmot kohkaavat edes takaisin aivan kuin näiden käytös olisi noukittu 1980-luvun slashereista tutusta The Idiot Plot -aksioomasta. Hassua, että Andersonin kello käy eri aikaa kuin tavallisen tallaajan. Elokuvan muuttuva pyramidilabyrintti vaihtaa muotoaan joka kymmenes minuutti … 10-järjestelmään perustuvan muinaisen mesoamerikkalaisen kalenterin mukaan kuitenkin 10 minuuttia on 1000 sekuntia eikä 600 kuten tässä elokuvassa. Ovatpa ne tiedemiehet elokuvassa silti kovastikin nokkelia ikivanhoihin kiviin kaiverrettujen piktogrammien lukijoita, mutta eikö todellakaan kukaan elokuvan tuotannon puolelta ole vaivautunut kertaakaan ajatuksella lukemaan väsättyä käsikirjoitusta? Aijjoo ja sata vuotta atsteekkien aikaa ei muuten ole todellakaan sata vuotta gregoriaanisen kalenterin aikaa. Mitenkä kummassa pyramidi on täysin ehjä vaikka siellä on tapeltu vuosituhansia aika ajoin ja viimeisen yhteenotonkin jäljiltä ei jäänyt henkiin yhtään ihmistä korjaamaan tuhoja? Sen verran ankarasti nimittäin seinää ja lattiaa pannaan pakettiin, ettei moista täystuhon korjausta ihan noin vain Maijan Puhtoinen Pesupalvelu Oy:ltä voi tilata.

Mutta kylläpä tuollaiset logiikan kömmähdykset vielä osaa antaa anteeksi, jos elokuvan sisältö vain jaksaisi pitää otteessaan, sillä eihän science fiction -lajityyppinä toki ole mitään dokumentaristien heiniä. Alien vs Predator kuitenkin ajautuu noin viiden sekunnin aggressiivisesti leikattuihin kohtauksiin nopeatempoiseksi toimintasekoiluksi ennen kuin pätkän päähenkilöt ovat ehtineet sanoa ”Weyland”. Katsojan kannalta lähes ainoaksi kiinnostavaksi aspektiksi muodostuukin elokuvan lukuisten kömmähdysten ja typeryyksien metsästely mikä seikka tuskin on ollut tekijöiden primäärisenä tavoitteena.

Efektien kanssa on vähän niin ja näin ja varsinkin alienien kohdalla ei voi puhua kovinkaan onnistuneista ratkaisuista. Dialogi on kymmenien miljoonien budjetti huomioiden poikkeuksellisen ponnetonta, hirvittävästi editoitua ja näyttelijöiden pörhöily rooleissaan on lähinnä surkuhupaisaa. Yksikään hahmoista ei ole millään tasolla kiinnostava ja kenenkään kohtalosta ei jaksa välittää tuon taivaallista. Kaikki hahmot Sanaa Lathamin johtavaa leidiä lukuun ottamatta tuntuvat olevan joka tapauksessa tyhjänpäiväistä tykinruokaa, joten mitä järkeä heihin nyt sitten olisikaan paneutua. Anderson yrittää säälittävästi kehitellä muutamia tunnereaktioita ja samaistumista aikaansaavia kohtauksia tarjoilemalla ripauksen etnisyyttä erilaisten aksenttien muodossa, mutta näidenkin kohdalla lähinnä vain korostuu tieto siitä, että amerikkalaisen korvaan hassulla aksentilla puhuvien ei tässä elokuvassa sovi tehdä suunnitelmia eläkepäivien varalle, sillä kuolon pitkä sormi osoittaa ensinnä näitä ulkomaan peeloja. Elokuva tähdättiin myös suoraan alemmillekin ikäryhmille ”sopivaksi” katsottavaksi, joten amerikkalaisia moraalikäsityksiä noudattaen tämäkin seikka näkyy kiusallisesti elokuvan visualisoinnissa. Kaikkiaan surkea viritelmä ilman visiota tai tolkkua. Lavasteet ovat hienot. Jotakin kyllä on toisaalta pahasti vialla, jos 60 miltsin leffassa puitteet on ainoa positiivinen asia.

Yhteenveto

Elokuvan slogania mukaellen ”Whoever wins … the viewer loses”.

3/10

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s