Ohjaus: Chano Urueta
Käsikirjoitus: Alfredo Ruanova, Carlos E. Taboada
Tuotantomaa: Meksiko
Arvioidun version pituus: 75 min
Arvioitu: maaliskuu 2012
Budjetti: vähäinen

Johdanto

Vaikka meksikolainen ohjaaja Chano Urueta kuului maansa kauhuelokuvatuotannon pioneereihin, teki hän urallaan lopulta lähinnä muuta kuin kauhua. 1950- ja 1960- luvuilla Meksikossa oli meneillään pienimuotoinen kauhubuumi, jota iloisesti ja estoitta ruokki maan myrskyn lailla haltuunsa ottanut vapaapaini-innostus (lucha libre). Urueta monien muiden muassa tarttui nosteessa olleeseen aihepiiriin noina vuosina. Vaikka melodraamat ja länkkärit olivat aiemmin ja myös tuolloinkin maan tuotannon kulmakiviä, vapaapainikuvaston myötä kauhuelokuvakin sai kosolti tilaa ja tähän tilaan tarttuivat hanakasti useatkin ohjaajat kymmenien ellei peräti satojen elokuvien voimalla noiden kahden vuosikymmenen aikana.

Juonitiivistelmä

Rikas lääkäri Eduardo on kyllästynyt vaimoonsa Elenaan ja pyörittää siinä sivussa rakastajatartaan Deborahia, jonka aikoo viedä vihille. Elenasta täytyy siis päästä eroon, mutta Eduardon kartanon henkilökuntaan kuuluva Sara on sattumoisin Saatanaa palvova noita ja saa selville Eduardon suunnitelman tappaa Elena. Itse Lucifer kuitenkin kieltää Saraa sekaantumasta asiaan. Tapahtuu murha ja myöhemmin Eduardo tuo nuoren kauniin vaimonsa Deborahin asumaan kattonsa alle. Noita Saran myötävaikutuksella Elena ei aio jättää Eduardoa ja tämän nuorikkoa rauhaan ja kartanossa alkaa tapahtua…

Kommentit

Inha sana Rip-off! tulee hakematta mieleen elokuvaa katsoessa. Uruetan Witch’s Mirror on oikeastaan useiden filmatisoitujen tarinoiden sekainen gonglomeraatti. Mukana on vahvoja elementtejä Alfred Hitchcockin erinomaisesta jännitysdraamasta Rebecca (1940), joka kertoo rikkaan miehen uuden vaimon elämästä edellisen vaimon kuoleman varjossa. Kokonainen juonikuvio pianisteineen päivineen on lainattu Karl Freundin väkevästä kauhuklassikosta Mad Love (1935) (joka taas puolestaan on yksi monesta uudelleenfilmatisoinnista itävaltalaisen Robert Wienen myöhäisekspressionistisesta mykän kauden kauhuelokuvasta The Hands of Orloc, 1924) ja likipitäen kokonaisia kohtauksia on nyysitty Georges Franjun hyytävästä modernin kauhun merkkipaalusta Les yeux sans visage (Eyes Without A Face, 1960)^[x]. Ja kekkereissä on myös selvästi mukana James Whalen kauhuklassikko Frankenstein (1931). Tämän kaiken cocktailin sekoitustikkuna käytetään ikiaikaista kosto haudan takaa– kauhuteemaa, jonka mukaisia elokuvia oli jo 1960-alun koittaessa ehditty tehdä ihan kiusaksi asti. Mausteena Urueta käyttää melodraamojen ja saippuaoopperoiden tuotannoista oppimiaan keinoja ja goottikauhun kuvastoa lavastemateriaalina. Kaukana on se täysin sekopäinen äkkivääryys, joka leimaa esimerkiksi Uruetan kulttikauhuklassikoksi noussutta elokuvaa Brainiac (1962).

Vaan niin se vaan tämä Uruetan plagioinnin taidonnäyte nousee kuitenkin omille siivilleenkin hentoisesti räpyttelemään ja onnistuu vieläpä lyhykäisesti pysyttelemäänkin lennossa – vaikkakin melkoisella vaivalla. Vahvimmin tämä tapahtuu goottihenkisen kauhutunnelman rakentamisen onnistumisessa ja apuna asiassa ovat sekä onnistunut tekninen tuotanto valaistuksineen ja kameratyöskentelyineen että selvästi keskitason ylittävät näyttelijänsuoritukset ja tarinankerronnan osuva tempo. Nykykatsojalle kuitenkin saippuaoopperoista tutut melodramaattiset maneerit kauhuelokuvassa tuntuvat lähinnä huvittavilta ja ärsyttäviltä. Tämä korostuu erityisen vahvasti ylinäyttelevän miespääosan näyttelijän Armando Calvon työssä. Muutoin näyttelijät onnistuvat varsin hyvin ja paikoin elokuvan tunnelmakin yltää onnistuneimpien goottikauhun merkkipaalujenkin tasalle. Ei se sinne kyllä jää, koska käsikirjoitus ei onnistu nivomaan sujuvasti yhteen kaikkea muualta varastettua. Välillä ollaan hullun tiedemiehen kammiossa esittelemässä mitä kaikkea vänkää terävillä veitsillä saa aikaan ja välillä taas savukoneen lomasta pimeän hautausmaan hautojen välissä tavoitellaan mystistä goottilaisen romantiikan tunnelmointia.

Yhteenveto

Kohtuullinen goottikauhun esimerkki Meksikosta yhdistää aiempien kauhu- ja jännitysklassikkojen juonirakenteita enemmän tai vähemmän onnistuneesti. Sillä vaivalla, millä muista tarinoista on kohtauksia kopioitu ja yritetty nämä sitoa koherentiksi yhdeksi tarinaksi, luulisi syntyvän jo jotain originaaliakin juonentynkää. Mesoamerikkalaiseen kauhuelokuvan perinteeseen tämä ota viidestä lähteestä, sekoita ja tarjoile -menetelmä tosin tuntuu kuuluvan kiinteänä osana. Kaikesta huolimatta tulos on hyvinkin sujuvaa ja paikoin jopa välitöntä kauhuviihdettä vaikkakin nykykatsojalle saippuaoopperamainen kuvaus ja näyttelijöiden ohjaus ovat vaikeita nieltäviä. Jos tämän muuten haluaa nähdä, niin kannattaa yrittää välttää yhdysvaltalaisen K.Gordon Murrayn uudelleenleikkaamaa ja dubbaamaa versiota, joka tehtiin vuonna 1969 ”amerikkalaiseen makuun sopivammaksi” ja pyrkiä etsimään alkuperäinen versio.

5/10