Ohjaus: Zak Hilditch
Käsikirjoitus: Zak Hilditch
Tuotantomaa: Yhdysvallat
Kieli: englanti
Budjetti: ei tiedossa
Arvioitu: maaliskuu 2020
Arvioidun version pituus: 102 minuuttia
Ensi-ilta Suomessa: ei valkokangaslevityksessä Suomessa

Johdanto

Maatila on usein herkullinen jännitys- ja kauhuviihteen lähtökohta, koska se tarjoaa luontaisen ja perustellun eristäytyneisyyden. Luontaisella eristäytyneisyydellä tekijät saavat luotua yht’aikaa elokuviin klaustrofobista tunnelmaa jopa avoimien peltojen äärellä ja luontaisen syyn elokuvan toimijoille kohdata toisensa silmästä silmään, kun vaihtoehtojakaan ei oikein ole. Peltojen keskeltä on vaikea löytää apuja olipa syy tarpeeseen sitten omassa väessä tai muualta tulleissa.

Jännitys- ja kauhuviihteen puolella teemaa ovat taitavasti hyödyntäneet monet. Sam Peckinpah räväytti aikanaan maailmaa elokuvallaan Straw Dogs (1971), jossa maaseudun rauhaan hakeutunut pariskunta joutuu lopulta linnoittautumaan naapuruston vihamielisyydeltä. David Keathin elokuvan The Curse (1987) pohjalla taas on kauhukirjailija H.P.Lovecraftin novelli Colour Out of Space, jossa maatilan väki löytää itsensä voimattomina taistelussa taivaalta tipahtaneen meteoriitin aiheuttamien outouksien kanssa. Stewart Hopewellin elokuvassa Slaughter (2009) suurkaupungista väkivaltaista miesystäväänsä etäisen maatilan idylliin paenneen nuoren naisen ongelmat ovatkin vasta alussa. Alfred Hitchcockin jännitysviihteen mestariteoksessa The Birds (1963) väki joutuu linnoittautumaan maatilalle väkivaltaisiksi äityneiden lintujen vuoksi. Jamie Blanksin elokuvassa Storm Warning (2007) maatilalle myrskyltä suojautuva pariskunta huomaa myrskyn olevan pienin heidän huolistaan. Billy O’Brienin tieteiskauhuksi yltyvässä elokuvassa Isolation (2005) maatilan väki joutuu kohtaamaan geneettisen manipuloinnin seurauksia. M.Night Shyamalanin elokuvassa Signs (2002) maatilan väki joutuu kummastelemaan pelloille ilmaantuneita merkkejä. Richard Fleischerin elokuvassa Mr. Majestyk (1974)^[x] meloniviljelijän ja paikallisen rikollisjärjestön välit kiristyvät kohtalokkain seurauksin. Kerry Anne Mullaneyn elokuvassa The Dead Outside (2008) maatilalle linnoittautuneiden selviytyjien on varottava ulkosalla pyöriviä sairastuneita, joita voisi vaikka zombeiksikin kutsua. Nämäkin samasta perusteemasta lopulta hyvin erilaisin kääntein etenevät esimerkit kertovat samalla kiehtovasti, miten monella tavalla maatilan luontaista eristäytyneisyyttä voi hyödyntää jännitys- ja kauhuviihteessä.

Juonitiivistelmä

Vuonna 1922 maissipeltoaan teini-ikäsen poikansa Henryn (Dylan Schmid) kanssa viljelevän maanviljelijän Wilfredin (Thomas Jane) maaseutuelämään kyllästynyt jääräpäinen ja rääväsuinen vaimo Arlette (Molly Parker) perii kelpo osuuden tilan tiluksista isältään eikä malta odottaa, että pääsisi muuttamaan keskeltä peltojen värittämää maaseutua kaupungin sivistyksen pariin myymällä oman osuutensa tiluksista alueelle rautatietä ja teurastamoa havittelevalle teollisuuspohatalle. Kaupungin houkutukset eivät kuitenkaan ole Wilfredin mieleen, joka saa puheillaan myös Henryn pään kääntymään äidin suunnitelmia vastaan. Wildfredin ja Henryn salaliitto Arlettea vastaan johtaa traagisiin seurauksiin…

Kommentit

Kuljetukseltaan, leikkaukseltaan ja kuvaukseltaan verkkainen ja rauhallinen elokuva kelluu 1920-luvun maaseutuelämän romantisoidussa seesteisyydessä, jota säestää Thomas Janen huikean hyvä roolisuoritus maanviljelijänä. Wilfredin maailma on jäänyt jumiin edelliselle vuosisadalle ja miehen elämän keskeisiin teeseihin kuuluu taistella muuttuvan maailman kotkotuksia vastaan villin lännen uudisraivaajan mentaliteetilla. Thomas Jane on tahtipuikoissa vaikuttava ja vakuuttava, mutta samalla tähtiroolin mehukas verevyys peittää alleen vierellä pyörivien Dylan Schmidin ja jopa Molly Parkerin roolityöt. Pienessä sivuroolissa oleva Dylan McDonough sentään laittaa kampoihin Janelle.

Vaikka teknisesti elokuva on varsin onnistunut, se ei oikeastaan koskaan pysty lunastamaan kirjoittamatonta lupausta sietämättömäksi tiivistyvästä jännityksestä eikä tarjoa kauhunnälkäisille pientä välipalaa ihmeellisempää. Ohjaaja Zak Hilditchin omaan elokuvakäsikirjoitukseen pohjautuva ohjaus tuntuu erikoiselta gonglomeraatilta. Yhtäältä elokuva mitä ilmeisimmin oikeasti haluaisi olla yhden perheen näkökulmasta aikakausien, sukupolvien ja sukupuolien murrosta tutkaava draamallinen tutkielma maailman muuttuessa agraarisesta teolliseksi. Toisaalta elokuva pyrkii kasvattamaan jännitystä ottamalla mukaan alkuteoksen raa’at ja yliluonnolliset elementit. Lopputuotos kärsii identiteettiongelmasta, sillä nämä kaksi asiaa yhdessä eivät tällä kertaa nivoudu yhdeksi sujuvaksi kokonaisuudeksi. Identiteettiongelman kanssa käsi kädessä kuvaan astuu myös epäselvä segmentointi; haluaisiko ohjaaja Hilditch miellyttää elokuvallaan kauhuun taipuvaista yleisöä vai draamallisen jännityksen ystäviä? Molempia kosiskellaan, mutta kumpainenkin voi joutua pettymään. Elokuvan henkilöhahmot ovat toisaalta epätavallisen moniulotteisia kauhujännäriin, mikä juontaa juurensa elokuvan alkupuolen melko pitkästä draamallisesta alustuksesta. Henkilöhahmojen käytös, toiminnan motivaatiot ja tunnemaailman skaalat ovat kauttaaltaan uskottavia. Henkilöhahmojen maailmankatsomusten eroavaisuuksien kanssa on vaivatonta myötäelää ja niiden aiheuttamia konflikteja on siksi helppo uskoa. Käsikirjoituksen ja henkilöohjauksen ansiosta myös pienempien sivuosahahmojen annetaan kehittyä ja kasvaa tarinan edetessä, mikä myös itsessään syventää tarinan kulkua mukavasti.

Yhteenveto

Kirjailija Stephen Kingin samannimiseen pienoisromaanin perustuva jännäri ui varsin nopeasti ihan niihin samoihin uomiin, joista kirjailija on kalastellut jännityksen poikasia vuosikymmeniä. Alun seesteinen draama tiivistyy hiljaksiin hyvinkin kelvolliseksi kauhutrilleriksi, jota sävyttää kuitenkin hienoinen ennalta-arvattavuus – ainakin kaikille niille, jotka ovat Kingin teoksiin tai niiden filmatisointeihin aiemmin törmänneet. Draamallista trilleriä on yritetty ajaa kauhuelokuvan suuntaan muutamalla yksittäisellä maskeerauksella ja väkivaltakohtauksella, mutta lopputulema on kahtiajakoinen: esitetty materiaali on lopulta kovin vaatimatonta kauhuviihteeksi ja toisaalta aavistuksen enemmän kuin draamalliselta jännäriltä voisi yleensä odottaa. Tekijät eivät siis oikein tiedä mille kohderyhmälle elokuvaansa asemoisivat ja yrittävät lopulta liikaa olla hieman kaikkea.

6/10.