1922 (2017)

Ohjaus: Zak Hilditch
Käsikirjoitus: Zak Hilditch
Tuotantomaa: Yhdysvallat
Kieli: englanti
Budjetti: ei tiedossa
Arvioitu: maaliskuu 2020
Arvioidun version pituus: 102 minuuttia
Ensi-ilta Suomessa: ei valkokangaslevityksessä Suomessa

1922_primaryJohdanto

Maatila on usein herkullinen jännitys- ja kauhuviihteen lähtökohta, koska se tarjoaa luontaisen ja perustellun eristäytyneisyyden. Luontaisella eristäytyneisyydellä tekijät saavat luotua yht’aikaa elokuviin klaustrofobista tunnelmaa jopa avoimien peltojen äärellä ja luontaisen syyn elokuvan toimijoille kohdata toisensa silmästä silmään, kun vaihtoehtojakaan ei oikein ole. Peltojen keskeltä on vaikea löytää apuja olipa syy tarpeeseen sitten omassa väessä tai muualta tulleissa.

Jännitys- ja kauhuviihteen puolella teemaa ovat taitavasti hyödyntäneet monet. Sam Peckinpah räväytti aikanaan maailmaa elokuvallaan Straw Dogs (1971), jossa maaseudun rauhaan hakeutunut pariskunta joutuu lopulta linnoittautumaan naapuruston vihamielisyydeltä. David Keathin elokuvan The Curse (1987) pohjalla taas on kauhukirjailija H.P.Lovecraftin novelli Colour Out of Space, jossa maatilan väki löytää itsensä voimattomina taistelussa taivaalta tipahtaneen meteoriitin aiheuttamien outouksien kanssa. Stewart Hopewellin elokuvassa Slaughter (2009) suurkaupungista väkivaltaista miesystäväänsä etäisen maatilan idylliin paenneen nuoren naisen ongelmat ovatkin vasta alussa. Alfred Hitchcockin jännitysviihteen mestariteoksessa The Birds (1963) väki joutuu linnoittautumaan maatilalle väkivaltaisiksi äityneiden lintujen vuoksi. Jamie Blanksin elokuvassa Storm Warning (2007) maatilalle myrskyltä suojautuva pariskunta huomaa myrskyn olevan pienin heidän huolistaan. Billy O’Brienin tieteiskauhuksi yltyvässä elokuvassa Isolation (2005) maatilan väki joutuu kohtaamaan geneettisen manipuloinnin seurauksia. M.Night Shyamalanin elokuvassa Signs (2002) maatilan väki joutuu kummastelemaan pelloille ilmaantuneita merkkejä. Richard Fleischerin elokuvassa Mr. Majestyk (1974)[x] meloniviljelijän ja paikallisen rikollisjärjestön välit kiristyvät kohtalokkain seurauksin. Kerry Anne Mullaneyn elokuvassa The Dead Outside (2008) maatilalle linnoittautuneiden selviytyjien on varottava ulkosalla pyöriviä sairastuneita, joita voisi vaikka zombeiksikin kutsua. Nämäkin samasta perusteemasta lopulta hyvin erilaisin kääntein etenevät esimerkit kertovat samalla kiehtovasti, miten monella tavalla maatilan luontaista eristäytyneisyyttä voi hyödyntää jännitys- ja kauhuviihteessä.

Juonitiivistelmä

Vuonna 1922 maissipeltoaan teini-ikäsen poikansa Henryn (Dylan Schmid) kanssa viljelevän maanviljelijän Wilfredin (Thomas Jane) maaseutuelämään kyllästynyt jääräpäinen ja rääväsuinen vaimo Arlette (Molly Parker) perii kelpo osuuden tilan tiluksista isältään eikä malta odottaa, että pääsisi muuttamaan keskeltä peltojen värittämää maaseutua kaupungin sivistyksen pariin myymällä oman osuutensa tiluksista alueelle rautatietä ja teurastamoa havittelevalle teollisuuspohatalle. Kaupungin houkutukset eivät kuitenkaan ole Wilfredin mieleen, joka saa puheillaan myös Henryn pään kääntymään äidin suunnitelmia vastaan. Wildfredin ja Henryn salaliitto Arlettea vastaan johtaa traagisiin seurauksiin…

Kommentit

Kuljetukseltaan, leikkaukseltaan ja kuvaukseltaan verkkainen ja rauhallinen elokuva kelluu 1920-luvun maaseutuelämän romantisoidussa seesteisyydessä, jota säestää Thomas Janen huikean hyvä roolisuoritus maanviljelijänä. Wilfredin maailma on jäänyt jumiin edelliselle vuosisadalle ja miehen elämän keskeisiin teeseihin kuuluu taistella muuttuvan maailman kotkotuksia vastaan villin lännen uudisraivaajan mentaliteetilla. Thomas Jane on tahtipuikoissa vaikuttava ja vakuuttava, mutta samalla tähtiroolin mehukas verevyys peittää alleen vierellä pyörivien Dylan Schmidin ja jopa Molly Parkerin roolityöt. Pienessä sivuroolissa oleva Dylan McDonough sentään laittaa kampoihin Janelle.

Vaikka teknisesti elokuva on varsin onnistunut, se ei oikeastaan koskaan pysty lunastamaan kirjoittamatonta lupausta sietämättömäksi tiivistyvästä jännityksestä eikä tarjoa kauhunnälkäisille pientä välipalaa ihmeellisempää. Ohjaaja Zak Hilditchin omaan elokuvakäsikirjoitukseen pohjautuva ohjaus tuntuu erikoiselta gonglomeraatilta. Yhtäältä elokuva mitä ilmeisimmin oikeasti haluaisi olla yhden perheen näkökulmasta aikakausien, sukupolvien ja sukupuolien murrosta tutkaava draamallinen tutkielma maailman muuttuessa agraarisesta teolliseksi. Toisaalta elokuva pyrkii kasvattamaan jännitystä ottamalla mukaan alkuteoksen raa’at ja yliluonnolliset elementit. Lopputuotos kärsii identiteettiongelmasta, sillä nämä kaksi asiaa yhdessä eivät tällä kertaa nivoudu yhdeksi sujuvaksi kokonaisuudeksi. Identiteettiongelman kanssa käsi kädessä kuvaan astuu myös epäselvä segmentointi; haluaisiko ohjaaja Hilditch miellyttää elokuvallaan kauhuun taipuvaista yleisöä vai draamallisen jännityksen ystäviä? Molempia kosiskellaan, mutta kumpainenkin voi joutua pettymään. Elokuvan henkilöhahmot ovat toisaalta epätavallisen moniulotteisia kauhujännäriin, mikä juontaa juurensa elokuvan alkupuolen melko pitkästä draamallisesta alustuksesta. Henkilöhahmojen käytös, toiminnan motivaatiot ja tunnemaailman skaalat ovat kauttaaltaan uskottavia. Henkilöhahmojen maailmankatsomusten eroavaisuuksien kanssa on vaivatonta myötäelää ja niiden aiheuttamia konflikteja on siksi helppo uskoa. Käsikirjoituksen ja henkilöohjauksen ansiosta myös pienempien sivuosahahmojen annetaan kehittyä ja kasvaa tarinan edetessä, mikä myös itsessään syventää tarinan kulkua mukavasti.

Yhteenveto

Kirjailija Stephen Kingin samannimiseen pienoisromaanin perustuva jännäri ui varsin nopeasti ihan niihin samoihin uomiin, joista kirjailija on kalastellut jännityksen poikasia vuosikymmeniä. Alun seesteinen draama tiivistyy hiljaksiin hyvinkin kelvolliseksi kauhutrilleriksi, jota sävyttää kuitenkin hienoinen ennalta-arvattavuus – ainakin kaikille niille, jotka ovat Kingin teoksiin tai niiden filmatisointeihin aiemmin törmänneet. Draamallista trilleriä on yritetty ajaa kauhuelokuvan suuntaan muutamalla yksittäisellä maskeerauksella ja väkivaltakohtauksella, mutta lopputulema on kahtiajakoinen: esitetty materiaali on lopulta kovin vaatimatonta kauhuviihteeksi ja toisaalta aavistuksen enemmän kuin draamalliselta jännäriltä voisi yleensä odottaa. Tekijät eivät siis oikein tiedä mille kohderyhmälle elokuvaansa asemoisivat ja yrittävät lopulta liikaa olla hieman kaikkea.

6/10.

Spectral (2016)

Ohjaaja: Nic Mathieu
Tuotantomaa: Yhdysvallat
Ensi-ilta Suomessa: 9.12.2017 Netflixissä; ei teatterilevitystä
Käsikirjoitus: Nic Mathieu, Ian Fried
Arvioitu: marraskuu 2017
Arvioidun version pituus: 107 minuuttia
Budjetti: noin 70 miljoonaa USD
Kieli: englanti, venäjä, slovenia, romania

Johdantospectral_primary

Ei se harvinaista ole, että lajityyppinsä sisällä merkittäviksi muuttuneista elokuvista yritetään ammentaa kaikkea mahdollista oppia analysoimalla, kopioimalla, plagioimalla, imitoimalla ja jopa ryöstämällä. Turkkilaisten oman miehen Çetin Inançin vuonna 1982 ohjaama hilpeä Dünyayi Kurtaran Adam (Turkish Star Wars) nosti ryöstöviljelyn ihan omiin sfääreihinsä pöllimällä sekä kuvamateriaalia että äänimateriaalia suoraan sellaisenaan; jopa kuvasuhde menee hellyyttävästi pieleen ryöstetyissä kohtauksissa. Länsimaissakin kopiointia sattuu ihan tämän tästä sekä juonikuvioissa, kohtauksissa että suoraan ryöstetyissä materiaaleissa. Esimerkiksi massamaakari Fred Olen Rayn terroristielokuva Critical Mass (2001) varastaa ihan kelpo minuutteja kuvamateriaalia suoraan James Cameronin Terminator 2 (1991) -elokuvasta, mutta koska se ei jostain syystä riitä, mukaan on sotkettu vielä kohtauksia Ronald Emmerichin elokuvasta Universal Soldier (1992). Nic Mathieun Spectral puolestaan ei varasta yhtään kuvamateriaalia mistään, mutta sen juoni on suoraakin suorempi adaptaatio James Cameronin elokuvasta Aliens (1986)[x]. Jotakin kopion laadusta kertoo se, että sen alkuperäinen tuottaja Universal Pictures -studio ei nähnyt elokuvassa potentiaalia edes rajoitettuun teatterikierrokseen ja myi valmiin lopputuotteen eniten tarjonneelle. Ostaja oli Netflix, jonka palvelun kautta elokuva sitten jaeltiin. Ihan joka päivä ei Universalin kaltainen toimija sylje elokuvaan peräti 70 miltsiä ja totea jälkikäteen, että eihän tätä voi edes laittaa teatterilevitykseen.

Juonitiivistelmä

Moldovassa muhii. Epäjärjestys pääkaupungissa on edennyt siihen pisteeseen, että kaupungin keskustan alle rakennetussa hyper-dyper-huippusalaisessa tutkimuskeskuksessa tehtävän tutkimushankkeen tilanne on karannut hyppysistä. Paikalle läheiseen amerikkalaisten tukikohtaan lennätetään CIA:n ja armeijan avuksi Yhdysvaltain puolustushallinnon tulevaisuuden teknologioiden tutkimuskeskuksesta salamyhkäiseen teknologiaan perehtynyt tiedemies tohtori Mark Clyne (James Badge Dale) setvimään riistäytynyttä tilannetta, joka uhkaa paitsi koko alueen niin myös ilmeisesti koko planeetan tulevaisuutta. Clyne saa selville, että alueella on vapaalla jalalla eräänlaisia vihamielisiä haamuja, joiden edessä tavallisten armeijoiden perinteiset taktiikat ja ammukset ovat turhia. Kenttätehtäviin kovapintaisen kokeneen sotilasryhmän kanssa lähtevä Clyne joutuu pian tositoimiin olentoja vastaan ja pääsee testaamaan kehittämänsä teorian pohjalta kyhäilemänsä aseen toimivuutta olentoja vastaan. Riistäytyykö tilanne kokonaan käsistä vai pystyykö Clyne miehineen estämään koko planeetan tuhoutumisen ylivoimaisen ja ylivertaisen vastustajan edessä?

Kommentit

Onhan se kerrassaan hämmästyttävää, että elokuvan tekijät kopioivat juonirakenteen kokonaan – jopa osa kohtauksista on suoria lainoja – toisesta elokuvasta ja siltikin onnistuvat jättämään omaan lopputuotteeseensa järkyttäviä loogisia aukkoja, joista haamut liihottavat iloisina läpi. Elokuva on yhtä täyttä kliseiden kavalkadia, jota täplittävät suorat kohtauslainat, murheellisen ponnettomasti poukkoileva dialogi, ammottavat aukot elokuvan sisäisessä logiikassa ja varsin hyvin – isolla rahalla siis – onnistuneet tietokoneilla pykätyt erikoisefektit. Supersalainen aselaboratorio? Jep. McGyverinkin nurkkaan häpeämään taidoillaan lähettävä tiedemies, josta kuoriutuu kaikki pelastava sankari? Jep. Ilkeä taustaorganisaatio, jonka todelliset tavoitteet ja puheet ovat räikeässä ristiriidassa keskenään? Jep. Ajankulussa ilmenevät ristiriidat ja aukot, joista ilmeisesti kenenkään ei pitäisi välittää, koska scifileffa haamuilla? Jep. Vihut uhkaavat maailmaa ja amerikkalaiset sankarit lähetetään pelastamaan päivä? Jep. Ylivertaisen vastustajan kumoamiseen tarvitaankin lopulta vain kunnon motivaatiopuhe? Jep. Scifi-tiedemiehen fyysistä kenttäkuntoisuutta arvostelevat ylimieliset sotilaat, jotka lopulta nöyrtyvät ymmärtämään oman rajoituksensa? Jep. Kunnon McGyver kehittää nollasta superteknisen vihujen tuhovekottimen ja onnistuu sarjatuotantomonistamaan sen koko köörille? Jep jep ja jep.

Mielenkiintoisesti elokuvan visuaalinen ilme, sen kohtausten jatkumot ja äänien ja kuvan ykseys ovat kaikki toisistaan irrallisia elementtejä. Elokuvan kerronnassa irrallisen tuntuisia palasia liimataan yhteen ahtaissa sisätiloissa kuvatuilla dialogikohtauksilla antaen helposti sellaisen vaikutelman, että elokuva on kyhätty yhteen yhdistelemällä erilaista sopivaa kohtausmateriaalia dialogiliimalla. Seurauksena dialogi ei tunnu ensinkään luonnolliselta henkilöhahmojen keskinäiseltä keskustelulta vaan ainoastaan pakotetulta kommentaarilta, jonka ainoa funktio on selittää katsojalle, että miten hitossa tästä kohtauksesta päästiinkään tähän seuraavaan kohtaukseen. Visuaalinen identiteetti rakentuu lähinnä muutamien tietokone-efektien varaan ja ohjaaja Nic Mathieun oma kädenjälki jää muiden tekijöiden muiden elokuvien kohtausten vaisuksi toisintamiseksi. Leikkaus on toisinaan suht sujuvaa, mutta välillä lainaa turhan paljon tietokonepelien maailmasta: tietokonepelien interaktiivisessa pelikerronnassa hyväksi koetut ratkaisut eivät välttämättä kovin hyvin istu elokuvaformaattiin.

Aivan ilmeisen selvää on se, että pääosa budjetista tuli käytetyksi niihin haamuefekteihin ja sodan runteleman kaupunkitantereen taikomiseksi tietokoneen keskusmuistista visuaaliseen muotoon. Efektit ovat paikoin varsin eteviä ja taas paikoin kovin vahvasti tietokonepelimäisiä, vaikkakin silti näyttäviä. Hyvinkin helposti on spekuloitavissa, että tällaisten efektien arvostus on sidottu vahvasti juuri tähän ajan hetkeen, joten vaikea on kuvitella elokuvan efektien tuntuvan miltään muulta kuin surkuhupaisilta joidenkin vuosien tai vuosikymmenien kuluttua. Kertokäyttöviihteen efekteiksi toki kelvollisia, mutta tuollaisen budjetin hintalapulla eipä se nyt millensäkään yllättävää ole, että rahalla saa ja hevosella pääsee.

Yhteenveto

Joskus sitä tulee ajatelleeksi sellaisia ajatuksia, että useamman kymmenen miljoonan taalan budjetilla voisi olla kohtuullista odottaa elokuvakäsikirjoituksen pitävän sisässään rahtusen muutakin kuin muualta lainattua. Sitten tulee nähneeksi jälleen yhden suurella rahalla tehdyn kopion takavuosien merkkiteoksesta. Tällä kertaa siis Cameronin Aliens (1986)[x] saa kyseenalaisen kunnian olla se kopioitava. Ei se kyllä ainut ole vaikkakin keskeinen ja onhan se kymmenien miljoonien budjetilla aikaansaatua lopputuotetta katsomalla suorastaan ällistyttävää, että tekijät eivät ole viitsineet vaivautua muuttamaan kopiointivimmassaan edes perusasetelmia lukuisista kohtauksista. Vaikka Nic Mathieun tieteissotaelokuva tarttuu kiintoisiin lähtökohtiin, se ei kuitenkaan osaa naiivia  jenkki pelastaa maailman haamuilta!– lopetusta kummemmin tutkia tai lähestyä premissiä. Kuinka monta kertaa olemmekaan nähneet salassa operoivien asetutkijoiden hyppysistä karanneen tutkimuksen johtavan mittavaan katastrofiin, jonka lopulta amerikkalaissankari selvittää vaikka teipillä ja paristoilla? Kohderyhmää on haastavaa hahmottaa: toimivien ajatuselimien haltijoille elokuva ei tarjoa kuin korkeintaan hetkellisen irtautumisen arjesta popkornin ääressä, kovaksikeitetyille tieteiselokuvien harrastajille typerät kliseet ja pseudotiedemiehiltä karanneet diibadaaba-perustelut sopisivat korkeintaan hersyvän parodian aineksiksi ja toimintaelokuvaa laajalla rintamalla jo nähneille katsojille elokuva ei tarjoa mitään uutta.

3/10.