Slaughter (2009)

Ohjaus: Stewart Hopewell
Tuotantomaa: USA
Käsikirjoitus: Stewart Hopewell
Ensi-ilta Suomessa: ei teatterilevityksessä
Kieli: englanti
Arvioidun version pituus: 96 minuuttia
Arvioitu: 2010
Budjetti: noin $4 miljoonaa

Johdanto

slaughter_primary

Maatiloissa on taikaa. Mikäpä oikeastaan sen herkullisempi tapahtumapaikaksi jännitys- tai kauhuelokuvalle kuin syrjäisessä kolkassa kaukana ”sivistyksestä” ja uteliaista silmistä oleva ränsistynyt maatila, jonka alueelle eivät kännykkätornien signaalit ulotu saatikka pakeneminen juoksemalla tuntuu lähinnä typerältä. On vaikeaa keksiä parempaa lähtökohtaa kauhuelokuvalle kuin umpeen kasvavan syrjäisen tien päässä kuunvalossa nököttävä ränsistyvä röttelö. Paikka, jossa luontaisesti kukaan ei kuulu huutoasi ja joka nurkan takana voi uskottavasti lymytä mitä mielikuvituksellisin hengenpäästämiseen soveltuva vekotin. Varsin usein teemaan yhdistetään kaupungista maaseudun rauhaan muuttava henkilö tai perhe, jotka kuvittelevat pääsevänsä pakoon joko omaa taustaansa tai omaa itseänsä ja aloittavansa puhtaalta pöydältä. Näin myös tällä kertaa Stewart Hopewellin esikoispitkässä, jossa maatilalle saapuva nuori nainen pakenee kaupungista pois hankalan ex-poikaystävän ikeestä. Hyvinkin tavanomaista teeman elokuville on myös se, että maaseututulokkaalle yksinkertaisemman ja rauhallisemman elämän ja idyllisen ympäristön rikkoutuminen paljastaa, että ihmiselle luonnollinen raakuus ei ole suinkaan vain kaupungissa pahaa tekevien etuoikeus. Hopewell tutustuttaa meidät myös tähän ja hyvinkin totutuin rakentein. Melko tuttuja kaavoja Hopewell siis noudattaa esitellessään katsojalle paratiisin omalta kolkalta tuntuvan maatilan, johon tarkempi tutustuminen karsii kaupunkilaisen sinisten silmien auvon pilkkeen reippaalla kurituksella. Maatilan pahuuden kahleista irti pyristelevän kaupunkilaisen selviytymistrillerin muuntuminen slasher-lajityyppiin kesken kaiken on kuitenkin jokseenkin ontuvaa, vaikka se elokuvan juonirakenteiden kautta lieneekin väistämätön kulkusuunta.

Juonitiivistelmä

Väkivaltaiseksi ja mustasukkaiseksi osoittautunutta poikaystäväänsä pakeneva nuori nainen Faith lyöttäytyy yhteen sattumalta tapaamansa toisen nuoren naisen – Lolan – kanssa. Faith ja Lola viihtyvät hyvin yhdessä ja Faith muuttaa lopulta kesän ajaksi Lolan perheen maatilalle. Kaikki ei ole kuitenkaan kunnossa maatilalla ja hiljaksiin Faith pakottaa itsensä kohtaamaan mieltä kalvavat poikkeamat ja uskaltautuu astumaan sisälle maatalon sikalaan ja sen teurastamoon…

 

Kommentit

Ohjaajansa Stewart Hopewellin esikoispitkä asemoi itsensä – hieman epävakaasti kompuroiden – jännitysdraaman ja slasherin välimaastoon ja painottaen kauhutrillerimäisiä kohtauksia. Riipaisevan ja paljon lupaavan aloituskohtauksen jälkeen on ilmeistä, että aloituksen tapahtumat seuraavat vasta myöhemmässä vaiheessa ja että noihin tunnelmiin ei päästä ilman kunnollisia perusteluja. Hopewell aloittaakin aivan perusteista ja käytännössä elokuvan ensimmäinen tunti pitkittää nuorten naisten hiljaksiin rakentuvasta ystävyydestä kumpuavaa tunnelmaa lopun puolituntiseen sekopäiseen tehosekoittimeen. Draamankaari jää kuitenkin verrattain ohueksi ja vaikka nuorten naisten näyttelijät Lucy Holt ja Amy Shields pystyvätkin eläväisinä ja rooleihinsa hyvin mahtuvina pitämään elokuvan kiinnostavana, alun alustus on silti liian vaivalloinen ja tempoltaan tarpeettoman verkkainen toimiakseen kunnolla lopun kaoottisissa kauhutunnelmissa. Ero alun ja lopun välillä on pitkälti samankaltainen kuin Eli Rothin elokuvassa Hostel (2005). Rauhallisuus ja maltti olisivat toki olleet pelastuksena lukemattomille kinemaattisille joutomaan raadoille, mutta Slaughter:issa ongelmaksi muodostuu se, että nuorten naisten yhteisen elämän kierrokset tuntuvat pitkään vain tarpeettomalta joutokäynniltä sen sijaan, että kasvatettaisiin tiivistyvän tunnelman kautta puhtia elokuvan lopulliseen kliimaksiin.

Suurin osa elokuvasta soljuu käytännössä hyvinkin uskottavissa raameissa, mutta loppukohtauksen pyörteissä katsojalta odotetaan jo aivan toisenlaista venymistä uskottavuusrintamalla. Harmillisesti tapahtumien uskottavuuden johdonmukaisuus ei siis pysy vakiona koko elokuvan matkaa ja ristiriita alun ja lopun välillä on kiusallisen ammottava. Elokuva heittää kuperkeikkaa moneen kertaan ja x:nnen keikauksen jälkeen käänteet alkavat jo miltei huvittaa, vaikka elokuvan perusvire on hyvinkin synkkä ja totinen. Hyvin elegantisti rakennetut kauhukohtaukset antavat kuitenkin lupaa odottaa paljon ohjaajan tulevaisuuden elokuvilta. Maatila muodostuu keskeiseksi tarinan edetessä ja viisaasti tekijät malttavat kasvattaa maatilan oman teurastamon merkitystä riittävän pitkään ja siitä muodostuukin näin onneksi perin hyytävä. Rakennustyö maksaa itsensä takaisin korkojen kera. Aika ajoin teurastettavien sikojen vinkuna ja tieten suorastaan epäinhimilliseksi korostetun vinkunan vaikutukset Faithiin voidaan toki nähdä tavanomaisina tehokeinoina tyylillajin sisällä, mutta yhtä kaikki elokuvan toimijoiden yhteistyön kautta tulos kuitenkin vakuuttaa ja vaikuttaa. Pirullisen ankea lopetus sopii hyvin kovempipintaisten kauhuelokuvien henkeen, mutta tavalliselle trillerille se on kyllä liikaa ja koska elokuva kuitenkin suostuu pelaamaan hyvin pitkälti maltillisemman trillerin korteilla, lopetus ei istu siihen eheänä osana. Käsikirjoitus vielä saattaakin kestää tämän liikkumatilan, mutta lopullinen elokuvallinen toteutus ei pysty uskottavasti vakuuttamaan olevansa sekä piinaavaa kauhua että jännitysdraamaa yhtäaikaisesti.

Yhteenveto

Ohjaaja Stewart Hopewellin esikoinen on kyllä perushyvä trilleri. Kauhuainesten sekoittuminen draamalliseen trilleriin toimii kohtuullisen hyvin ja vaikka elokuva kumartaakin slasher-elokuvien puolelle, se ei missään tapauksessa lopultakaan yllä sellaiseen hurmeeseen, mitä elokuvan nimi antaisi olettaa. Katsojan pinnaa venytetään alkupuolella tarpeettomasti, mutta lopun puolituntiseen lihamyllyyn kuuluvat kohtaukset palkitsevat kyllä odottamisen, mikäli katsoja sattuu olemaan kauhuelokuvan ystävä. Tässäpä yksi keskeinen elokuvan ongelma: elokuvan kohderyhmää on hieman vaikea hahmottaa, koska die-hard -kauhufaneille loppu yksistään ei riitä ja perinteisemmän trillerin ystäville loppu on aivan liian shokeeraavan väkivaltainen ja kaoottinen erityisen synkän lopetuksen heittäessä vielä elokuvan ylle sysimustan nihilismin varjon.

5/10

 

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s