Avainsana: jännitys

Le chant du loup (The Wolf’s Call, 2019)

Ohjaus: Antonin Baudry
Käsikirjoitus: Antonin Baudry
Tuotantomaa: Ranska
Kieli: ranska
Budjetti: noin 22 miljoonaa USD
Arvioitu: kesäkuu 2020
Arvioidun version pituus: 116 minuuttia
Ensi-ilta Suomessa: ei valkokangaslevityksessä Suomessa

Johdantolechantduloup

Sukellusvene-elokuvien kirjo on pitkälti jännitys- ja sotakuvausten valtaama. Elokuvien tekijät ovat tarttuneet aiheeseen likipitäen siitä saakka, kun sukellusveneet otettiin käyttöön, koska sukellusveneen luontainen suljettu tila tarjoaa automaattisen eristyksen elementin, klaustrofobinen ympäristö antaa kiehtovan lisäsilauksen ja tiukasti koneen osien lailla toisiinsa sidottu miehistö upeasti lisää mahdollisuuksia tutkia myös toveruutta, petturuutta ja sankaruutta hädän hetkellä. Vaikka sukellusvene on tärkeässä roolissa kaikkiaan noin puolessatoistasadassa kokopitkässä kautta aikain, osassa elokuvia kuitenkin keskitytään aivan johonkin muuhun (Richard Fleischer elokuvassa Fantastic Voyage (1966)), puuhaillaan oikeastaan batyskafien tai sukelluskellojen eikä niinkään sukellusveneiden kanssa (James Cameron elokuvassa The Abyss (1989)[x]), käytetään sukellusveneitä vain ohuina juonen välikappaleina (Lewis Gilbert elokuvassa The Spy Who Loved Me (1977), se sukellusvene on sitten kumminkin lähinnä fiktiivisen teknologian alustana (Stephen Norrington elokuvassa The League of Extraordinary Gentlemen (2002)) tai lyödään koko touhu täysin lekkeriksi vailla huolta huomenesta (David S. Wardin elokuvassa Down Periscope (1996)). Varsinaisesti sukellusveneisiin kokonaan sijoittuvia tai ainakin pääosin sukellusveneitä käsitteleviä elokuvia onkin sitten jo huomattavasti vähemmän.

Varsinaisesti sukellusveneitä (tai niiden miehistöjä) tai sukellusveneiden operaatioita käsittelevistä elokuvista se kuuluisa ns. suuri yleisö – ainakin länsimaissa – tuntenee lähinnä ne muutamat isojen näyttelijöiden ja isojen budjettien jännityselokuvat, jotka kahmivat katsojia laipioidensa sisälle. Näitä ovat esimerkiksi Rock Hudson ja Ernest Borgnine John Sturgesin elokuvassa Ice Station Zebra (1968), Gene Hackman ja Denzel Washington Tony Scottin elokuvassa Crimson Tide (1995), Matthew McConaughey, Bill Paxton ja Harvey Keitel Jonathan Mostowin elokuvassa U-571 (2000), Jürgen Prochnow Wolfgang Petersenin elokuvassa Das Boot (1981), Sean Connery ja Alec Baldwin John McTiernanin elokuvassa The Hunt for Red October (1990), Glenn Ford ja Ernest Borgnine Joseph Pevneyn elokuvassa Torpedo Run (1958), Clark Gable ja Burt Lancaster Robert Wisen elokuvassa Run Silent, Run Deep (1958) ja Harrison Ford Kathryn Bigelowin elokuvassa K*19 Widow Maker (2002). Antonin Baudryn esikoispitkänä ohjaaman ranskalaisen sukellusvene-elokuvan Le chant de loup:n ei ollenkaan tarvitse hävetä ylläolevan listan vierellä, vaikka nimirooleissa ei olekaan kansainvälisiä A-listalaisia ja vaikka osa elokuvan kuvaamista tilanteista ei kestäkään syvemmälle menevää analyyttistä tarkastelua. Samalla yllä esimerkinomaisesti mainittujen elokuvien kavalkadi tiivistää myös Baudryn elokuvan teemoiltaan samaan joukkoon: kriisitilannetta yhden sukellusveneen miehistön näkökulmasta tässä käsitellään jännitys- ja sotaelokuvien elementtien kautta.

Juonitiivistelmä

Euroopan Unionin ja Venäjän suhteet ovat jäätävän kauden jälkeen ajautumassa pois rauhan ajasta ja Ranska käyttää ydinaseilla varustettua sukellusvenearsenaaliaan aktiivisemmin näyttäen Venäjän suuntaan olevansa tosissaan. Sukellusvene Titanea komentaa Grandchamp (Reda Kateb) ja sen kaikuluotauksesta vastaavana teknikkona operoi Chanteraide (François Civil). Syyrian sodan pauhatessa maan päällä, Ranska lähettää Titanen operoimaan Syyrian edustalle osana arkaluontoisia operaatioita. Tällaisessa operaatiossa Chanteraide kohtaa häntä hämmentävän vedenalaisen signaalin. Se paljastuu lopulta vihamieliseksi sukellusveneeksi, joka paljastaa Titanen lähistöllä olevalle sotalaivalle. Titane selviää operaatiosta kotisatamaan, mutta signaali jää vaivaamaan Chanteraidea. Venäjän lopulta hyökättyä Suomeen, Ranska lähettää Titanen entisen miehistön komentajineen kriisialueelle. Chanteraiden herkkää kuuloa kaivataan jälleen, kun kriisi kärjistyy ydinaseilla kalisteluksi ja uhkaa suistaa koko maanosan ydinsotaan …

Kommentit

Koko maailman kohtalo roikkuu yhden henkilön kuulon varassa. Sukellusvene-elokuvissa on siinä määrin usein käytetty hyperherkkäkuuloisten kaikuluotainanalyytikoiden kuuloa juonenkuljetuksen avainelementtinä (tai osana ns. katsoja-surrogaattia, jolloin elokuvan teknistä jargonia esitellään samalla katsojalle kuin jollekin elokuvan henkilöhahmolle), että kyseessä on vahvasti sukellusvene-elokuvien kiusallisimpia kliseitä. Hitsi, David S. Wardin elokuvassa Down Periscope (1996) asialle jo naureskeltiin aiheestakin, kun ”Sonar” Lovacellin (Harland Williams) kuulo oli niin hyperherkkä, että hän pystyi kuuntelemaan, miten paljon ja tarkalleen mitä kolikoita toisessa sukellusveneessä tipahti lattialle ja miten kollega toisella kannella kävi virtsalla. Hyperherkkien kaikuluotainvelhojen kanssa tässäkin elokuvassa nyt totta vieköön sitten pelataan ja vieläpä se on viety elokuvan keskeiseksi elementiksi. No se ei toki ole elokuvan ainoa klisee. Kliseistä huolimatta Antonin Baudryn esikoisohjaus on vetreä ja piristävä poikkeus. Ranskan historian kalleimpiin elokuvatuotantoihin 20 miljoonan euron budjetillaan kuuluva elokuva on teknisesti taitava, selkeästi ja tehokkaasti visualisoitu, oivallisesti näytelty ja erityisesti hyvin käsikirjoitettu draamallinen jännityselokuva. Elokuvan sukellusveneiden sisätiloihin sijoittuvat kohtaukset tuntuvat varsin autenttisilta, joka tietenkin johtuu siitä, että ne pitkälti kuvattiin suoraan mainittujen sukellusveneiden sisätiloissa. Se on paitsi teknisenä suoritteena huikea saavutus, myös oivallisesti kykenee taltioimaan sukellusveneiden sisätilojen klaustrofobisen tunnelman.

Ohjaaja jaottelee elokuvan kulun taidokkaisiin osioihin, joilla jaotteluilla hän saa sekä ajallista että paikallista tilaa esitellä ja perustella päähahmo Chanteraide asiaan kuuluvalla syvyydellä. Chanteraiden hahmo on kuitenkin elokuvan keskeinen suorittaja ja siksi on erityisen tärkeää, että Baudry ei sorru laventamaan vähemmän tärkeiden hahmojen kavalkadia sen enempää. Ohjaajille tämä tiivistäminen tuntuu olevan poskettoman vaikeaa ja liian usein tekijät sortuvat esittelemään lopulta tarinan kannalta turhia minuutteja kaivellessaan sivuhahmojen elämäntarinoita esille.

Yhteenveto

Raikas ja ajankohtainen ranskalainen sukellusvene-elokuva ei pelkää ottaa maailman poliittisesta tilanteesta kiinni ja laventaa tilanteiden kulkua kohti katastrofia. Se ei myöskään arastele piikitellä liittolaismaita eikä omaa maataan samalla hyläten propagandaan kumartavan yltiöpatrioottisuuden, joka niin kovin usein värittää sotaelokuvia. Puutteistaan huolimatta ohjaaja Antonin Baudryn ensimmäinen kokopitkä on kypsä, toimiva, hyvin näytelty, tiiviisti käsikirjoitettu ja ennen kaikkea pahuksen tehokas jännityselokuva sukellusveneiden maailmasta.

7/10.

Revenge (2017)

Ohjaus: Coralie Fargeat
Käsikirjoitus: Coralie Fargeat
Tuotantomaa: Ranska/Belgia
Kieli: ranska, englanti
Budjetti: noin 3 miljoonaa USD
Arvioitu: helmikuu 2020
Arvioidun version pituus: 98 minuuttia
Ensi-ilta Suomessa: ei valkokangasensi-iltaa Suomessa

Johdanto

revenge_primary

Kauhu- ja jännityselokuvan alla on monia selkeästi määriteltävissä olevia alalajityyppejä. Raiskaus-kosto -elokuvat ovat näistä helposti identifioitavissa ja usein inhottavan kontekstinsa vuoksi nämä elokuvat muodostavat jopa lähes underground-liikettä muistuttavan valtavirran marginaalin, johon vain harva haluaa kajota. Joukkoon mahtuu niin hurmoksellista äärifeminismiä kuin epämiellyttävää naisvihaakin. Lajityypin ansaitusti hurja leima estää yleensä näitä elokuvia pääsemästä suurempaan yleiseen tietoisuuteen, vaikka tekijöillä olisi vahvaakin viestittävää tai jopa taiteellisia ambitioita. Uudella vuosituhannella lajityyppi on kokenut varsin vahvan uuden nousun – suorastaan renessanssin -, jota on siivittänyt vanhojen alan teosten uudet tulkinnat ja naisten vahvistunut läsnäolo sekä tekijöinä että yleisöinä ja laajempikin B-elokuvien arvostuksen kasvu, jossa ilmiössä on selkeitä merkkejä vahvasta vastareaktiosta jättimäisille kaavoihin kangistuville satojen miljoonien taalojen Hollywood-spektaakkeleille. Lajityyppi on myös lähtenyt vahvasti avautumaan ja rönsyilemään sekä tyyliltään että teemoiltaan ja samalla elokuvien tekijäkaarteihin on alkanut ilmaantua laajemmallekin yleisölle tuttuja nimiä. Fouad Mikatin varsin draamallisessa jännärissä Return to Sender  (2015) Rosamund Pike esittää sairaanhoitajaa, jonka mielenterveys nyrjähtää pahasti naisen suunnitellessa järjestelmällisen kieroa kostoaan. Dan Reedin jännärissä Straightheads (2007) Gillian Andersonin näyttelemä hahmo ajautuu itsekin epäröimään suunnittelemansa koston oikeutuksen mittasuhteita. Paul Verhoevenin elokuvassa Elle (2016)[x] Isabelle Huppertin roolihahmo tekee järisyttävän löydön itsestään seksuaalisen väkivallan jälkimainingeissa. Mikael Salomonin trillerissä Big Driver (2014) Maria Bellon näyttelemä kirjailija alkaa epäillä omaa muistiaan ja mielenterveyttään järkyttävien tapahtumien viedessä hänet kostonhimon ristiaallokkoon. Yhteistä mm. juuri näille neljälle mainitulle on se, että eivät ne ole enää erikseen pienelle yleisölle kohdennettuja eksploitatiivisia B-elokuvia, kuten käytännössä koko 1970-luvun alan tarjonta oli, vaan pyrkimys on tuoda vaikeiden teemojen käsittelyä kohti muitakin yleisöjä. Coralie Fargeatin esikoisohjaus on lopulta liian raaka laajemmalle yleisölle, mutta siitäkin huolimatta ohjaaja tanssii upean taidokkaasti sillä kapealla nuoralla, jonka toisella puolella vaanii eksploitatiivinen rahastus ja toisella puolella ideologinen manifesti.

Juonitiivistelmä

Kolmen rikkaan – tahoillaan naimisissa olevan – ja menestyvän toimitusjohtajan yhteinen vuosittainen metsästysretki aavikolle on kuin katoavan miehuuden pönkitystä, jota tukevat rasvaiset jutut ja järeät aseet. Pasmat sekoavat pahasti, kun Richard (Kevin Janssens) tuo tuoreimmalle retkelle mukanaan nuoren salarakastajattarensa Jenin (Matilda Lutz). Täysin aavikon eristyksissä oleva hieno moderni jahtihuvila on joukkion tukikohta ja odotetusti se metsästys ei ole kenenkään prioriteetilla niin tärkeä etteikö ehtisi vähän bilettääkin. Hommat karkaavat käsistä ja Jen joutuu kokemaan asioita, joita ei olisi halunnut kokea. Yllättäen Richard kääntyy nuorta rakastajatartaan vastaan ja Jenin kieltäydyttyä avokätisestä rahallisesta tarjouksesta unohtaa aiemmat tapahtumat kolmikolle kehkeytyy ajatus, että koko nainen voisi vain kadota. Jen pääsee kuitenkin pakenemaan huvilasta erämaan karuun ympäristöön ja yht’äkkiä kolmikko huomaakin, että tulihan tästä sittenkin reipasta ulkoilmaa keuhkoille tarjoava metsästysretki …

Kommentit

Juuri, kun kyyninen kaiken nähnyt katsojaparka on menettämässä uskonsa, että raiskaus-kosto -lajityypin sisältä ei enää löydy tilaa uusien näkökulmien avaamiseen, Coralie Fargeat päräyttää esiin modernin ajan nais-Rambon, joka tekee u-käännöksen heitukkablondista tahtoselviytyjäksi. Itse muutos ei ole tärkeä, vaan se miksi se muutos on pakotettu syntymään. Miehisen ylivallan häikäisevää majakkaa särkemään lähtevä Fargeat kuitenkin upeasti tarjoilee elokuvassaan monia koukkuja, näkemyksiä ja liennytyksiä, jotka tekevät tarinasta epätavallisen moniulotteisen ja vivahteikkaan. Valtavan taitava kameratyöskentely taltioi sellaisia aavikkonäkymiä, joista Mad Maxien luoja George Millerkin olisi kerrassaan haltioitunut ja ylipäätäänkin elokuvan tekninen taso, ohjauksen sujuvuus, äänisuunnittelu, käytännön efektit ja taitava leikkaus kamppailevat ihan tasamitalla useita kymmeniä kertoja itseään suurempibudjettisten elokuvien kanssa. Fargeatin Revenge ei ole uutta henkeä väsähtäneisiin kliseisiin puhaltava eksploitaatio eikä se ole myöskään puhkikaluttu miehinen fantasia seksuaalisen väkivallan seurauksena käynnistyvästä groteskista kostosta, jossa uhri jää lopulta kuitenkin vioittuneeksi ja rikkinäiseksi sai hän sitten kostonsa tahi ei. Sen sijaan se on taitavasti ja itseluottamusta uhkuvalla huolella kudottu tarina naisellisesta uudelleensyntymästä, joka voi katsojasta riippuen vertautua jopa naisen ja miehen asemien muutokseen länsimaisessa yhteiskunnassa yleisemminkin.

Ei ole pelkkää sattumaa, että ohjaaja maalaa katsojalle ensivaikutelmia elokuvan henkilöhahmoista kliseisillä odotusarvopensseleillä, sillä tekijät suorastaan nauttivat mahdollisuudesta särkeä muotteja. Eikä ole sattumaa tai vahinkoa sekään, että se varsinainen tarinallinen kulminaatiopiste eli ruma raiskaus kuvataan lajityypin elokuvista tyystin poiketen hyvin suurella huolellisuudella ja jopa tietyllä taiteellisella vakavuudella. Useimmiten tekijät varta vasten haluavat luoda tilanteen, jossa rumuutta on muuallakin kuin itse tapahtumassa; asetelmalla, dialogilla, äänien käytöllä ja leikkauksella ilkeä ja ruma tapahtuma voidaan maalata entistä rumemmaksi ja luotaantyötävämmäksi. Fargeat ei toki tee mitään pehmopornoa tässä eikä myöskään pyri arkipäiväistämään itsessään julmaa tilannetta, mutta siltikin kykenee luomaan keskeisestä kohtauksesta yht’aikaa jännittävän, tapahtumallisesti julman ja kuvauksellisesti kauniin. Matilda Lutz istahtaa vaivatta fyysisesti vaativaan rooliin ja ottaa omat kohtauksensa haltuun hienoin nyanssein. Lutzille elokuva ei toki ole ensimmäinen eikä ainoa, mutta aiemmat roolityöt ovat olleet romanttisten draamojen parissa. Ehkäpä tämän elokuvan vakuuttavasta fyysisyydestä urkenee uraa jopa toimintaelokuvien parissa jatkossa?

Elokuvassa vasta Jenin kieltäytyminen miesten tarjoamasta rahakkaasta vaitiolosopimuksesta on todellisena katalyyttinä tapahtumille. Kieltäytyminen edustaa tavatonta uhmakkuutta sitä miehistä ylivaltaa vastaan, jossa rahalla voi ostaa naiselta ihan mitä huvittaa ja tehdä ihan mitä huvittaa välittämättä seurauksista. Katalyytti on ensimmäinen niistä askelista, jotka lopulta johtavat Jenin uudestisyntymään uutena naisena: vahvempi, itsetietoisempi, määrätietoisempi ja ennen kaikkea selviytyjä. Fargeat pyörittää Jenin uuden syntymätarinan ympärillä mytologisia ja symbolisia vertauskuvia enemmän kuin lääkäri määräisi Buranaa kyynärpääkipuihin ja väistämätön väkivaltainen konflikti vetää vertoja karuimmillekin New French Extremity -leiman saaneille väkivaltaa karusti ja läheltä kuvaaville elokuville. Kaikkea tätä sävyttää taitavasti nakutettu muusikko Rob:n (Robin Coudert) ääniraita, jonka avara äänimaailma maalautuu uskottavasti aavikon aakeuteen luoden kiehtovia kiinnekohtia kohtausten jatkumoihin. Fargeat onnistuu tässä luomaan lajityypin selkeän valion – ei pelkästään tällä vuosituhannella, vaan koko lajityypin historiassa.

Yhteenveto

Ohjaaja Coralie Fargeatin esikoisohjaus viiltää tehokkaasti ja taitavasti haavan syvälle raiskaus-kosto -lajityypin ihon alle. Lajityypin uuden vuosituhannen aikana koettu uusi tuleminen on ollut varsin usein vain samojen tuttujen kuvioiden ja ideoiden toisintoa, mutta Fargeatin elokuvan erottajiksi keskimääräisestä alan teoksesta voi lukea elokuvan poikkeuksellisen upean kuvauksen, vahvan näkemyksen ja irrottelun lajityypin kaavojen sisällä. Vahva teos, jota uskaltanee suositella hieman laajemmallekin katsojakunnalle kuin pelkästään raa’an kauhun ystäville, jos kohta kyllähän tässäkin elokuvassa on muutama pysäyttävän raju kohtaus.

7/10.

Linkki elokuvan promootiomateriaaleihin.

Les yeux sans visage (Eyes Without a Face, 1960)

Ohjaus: Georges Franju
Käsikirjoitus: Pierre Boileau, Thomas Narcejac, Jean Redon, Claude Sautet, Pierre Gascar 
Tuotantomaa: Ranska, Italia
Kieli: ranska
Budjetti: vähäinen
Arvioitu: heinäkuu 2011
Arvioidun version pituus: 90 minuuttia
Ensi-ilta Suomessa: Elokuvatarkastamon pakottamana kokonaan kielletty Suomessa, esitetty suljetusti Ranskan suurlähetystössä 1970-luvun lopulla

eyeswithoutaface_primaryJohdanto

Suomessa Valtion elokuvatarkastamo iski armottomat kouransa Georges Franjunin teokseen. Euroopasta oli jo kantautunut kommentointia kauhistuneiden katsojien pyörtymisistä. Elokuvaa yritettiin saada Suomessa ensi-iltaan 1962, mutta tammikuussa 1962 tarkastamon ennakkotarkastuksessa elokuvalle lätkäistiin ikärajaksi Kokonaan kielletty, joten elokuvaa ei siten saanut Suomessa laillisesti esittää eikä levittää. Siihen oli sitten tyydyttävä, leikkauksillakaan ei elokuvasta olisi tarkastamon näkemyksen mukaan saanut suomalaisille katsojille sopivaa. Tarkastamolle elokuva tuotiin uudelleenharkittavaksi huhtikuussa 1978. Tällä kertaa tarkastamo hyväksyi elokuvan ikärajalla K18, mutta asetti sen esittämiselle tiukat ja ehdottomat reunaehdot: poikkeuksellisesti elokuvaa sai esittää anottavalla ennakkoluvalla vain Suomen elokuva-arkiston ja Ranskan suurlähetystön järjestämissä suljetuissa näytöksissä. Outo ratkaisu johti siten siihen, että elokuva ei ole saanut Suomessa lainkaan virallista ensi-iltaa valkokankaalla, vaikka sitä pidetään 2000-luvulla kauhuelokuvan lajityypin yhtenä keskeisistä mestariteoksista.

Juonitiivistelmä

Dr. Génessier (Pierre Brasseur) on maailmankuulu siirrekirurgi. Hänen synkkä salaisuutensa on miehen itsensä aiheuttama auto-onnettomuus, jossa hänen tyttärensä Christianen (Edith Scob) kasvot tuhoutuivat täysin. Kirurgi kaappaa apurinsa kanssa (nainen, jolle hän on jo aiemmin onnistuneesti suorittanut kasvojenvaihtoleikkauksen) nuoria naisia tarkoituksenaan leikata näiden kasvot irti ja istuttaa ne Christianelle. Hän pakottaa Christianen käyttämään maskia peittääkseen naisen rujot kasvot, kunnes onnistuu kasvojensiirrossa.

 

 

Kommentit

Ranskalaisen elokuva-alan yhden keskeisen vaikuttajan Georges Franjun kauhuelokuva Les yeux sans visage tyrmättiin aikanaan tylysti ympäri maailman, sillä se rikkoi murhaavan tehokkaasti kauhun totuttuja goottilaisten teemojen ja estetiikan konventioita ja esitteli selkäpiihin kouraisevat efektinsä ajallisesti liian lähellä toisen maailmansodan oikeita kauhuja ja ihmiskokeita. Goottilaisen kauhun kulta-ajan loppumetreillä Franju esitteli tyystin toisenlaisen näkemyksen siitä, mitä tulevilta vuosilta voitaisiin odottaa. Vuosikymmeniä myöhemmin Franjun visio on edelleen vertaansa vailla olevan häiriintynyt ja tehokas – todellinen kulttiklassikon merkki.

Tunnelmaltaan ohjaaja Franjunin elokuva palaa hakemaan vaikutteita 1900-luvun alun saksalaisesta ekspressionismista saadakseen rakennettua emotionaalista vastakkainasettelua kirurgin, tämän tyttären ja kirurgin uhrien välille. Syvät, vahvat varjot ja eleetön äänimaailma ohjaavat katsojan fokuksen juuri sinne, minne ohjaaja haluaakin tehokkaasti, taitavasti ja näennäisen vaivattomasti. Tarinan rakenne on klassisen trillerin ja mysteerielokuvan uomissa liikuskeleva, mutta ohjaaja pitää koko ajan selvästi visionsa kasassa ja lopullisesta tuotoksesta ei löydy yhtään turhaa tai merkityksetöntä rönsyä, joihin niin helposti ohjaajat vielä nykyäänkin sortuvat. Jokainen yksityiskohta, kohtaus ja kuvakulma on loppuun asti mietitty ja terästetty merkityksellä. Verrattoman taitavalla leikkauksella kohtaukset nivoutuvat yhteen saumattomaksi kokonaisuudeksi, joka vetää mukaan tarinan syövereihin.

Elokuvan valmistumisen jälkeen on vierähtänyt jo viisi vuosikymmentä rajusti muuttunutta ja kehittynyttä kauhuelokuvan estetiikkaa ja siitä huolimatta Les yeux sans visage:n häiriintyneellä tarkkuudella ja lapsenomaisella kiinnostuksella kuvattu kasvojenpoistoleikkaus nostattaa kylmät väreet iholle tuntuen edelleen aidosti makaaberin hurjalta. Muita efektejä ei elokuvassa juurikaan ole ja selvästi Franju on tajunnut, että joskus vähän on enemmän. Karmivan tunnelman luomisessa ohjaaja pelaa mestarillisesti – kuin ilkikurisesti kiusaten – näkyvän ja näkymättömän rajapinnassa ja paljastaa katsojassa alkukantaisen halun nähdä vähän enemmän, vähän syvemmälle. Kuin varkain Franju nostaa elokuvan tematiikan varsin syvälliselle tasolle ja jättää pelkät halvat pelottelut muille. Christianen maskin peittämä olemus on häiritsevän karmiva ja pelkkä nuoren naisen levoton liikuskelu kirurgi-isän kartanon kolkoissa sopukoissa paljastaa katsojalle, että vaihtuvien kasvojen maailmassa Christiane on menettämässä todellisen minuutensa ja jäänyt vangiksi isänsä sairaiden pakkomielteiden houreiseen vankilaan. Christianen kirurgi-isä ei ole klassinen menneiden aikojen goottilaisesta elokuvaperinteestä ammentava hullu tohtori, vaan hänen sairaalloisen pakkomielteensä taakse kätkeytyy inhimillinen ja ymmärrettävä motiivi, joka on muuttanut muotoaan ja kasvanut groteskiksi perversioksi absurdin täydellisen naisen tavoittelusta. Elokuvan teho rakentuu pienten ja lähes näkymättömien yksityiskohtien luomaan psykologiseen verkkoon, jonka keskellä – pimeässä, katseen ulottumattomissa – lymyää pakkomielteiden, kadonneen identiteetin, sairaalloisuuden ja hulluudeksi muuttuneen inhimillisyyden hämähäkki.

Yhteenveto

Runollinen, eteerinen, kaihoisa ja rajoja rikkova kauhuelokuvan kuvastoa omalta osaltaan uudistanut elokuva on pakollista katsottavaa kaikille niille, jotka haluavat perehtyä kauhuelokuvien maailmaan, kerrontatapoihin, historiaan ja alan muutoksen hieman pintaa syvemmälle.

8/10.

Linkki elokuvan promootiomateriaaleihin.

 

 

Deadline (2009)

Ohjaus: Sean McConville
Käsikirjoitus: Sean McConville
Tuotantomaa: Yhdysvallat
Kieli: englanti
Budjetti: hieman alle 2 miljoonaa USD
Arvioitu: kesäkuu 2011
Arvioidun version pituus: 81 minuuttia
Ensi-ilta Suomessa: ei valkokangaslevityksessä Suomessa

l_252fa55b12a94e79a537aef7f29045d6.jpgJohdanto

Kaikista lukuisista kauhuelokuvan alalajityypeistä psykologinen kauhutrilleri on ehkä vahvimmin ns. mainstreamin eli suurempien yleisöjen suosiossa. Psykologisille kauhutrillereillekin on vuosien saatossa kehittynyt omia vakiintuneita kaavojaan, selkeitä päätösrakennelmia ja valmiiksi määriteltyjä hahmogallerioita; toisin sanoen kliseitä. Näillä eväin useimmille katsojille voidaan tarjoilla riittävän raju kokemus turvallisilla vesillä. Samalla tavanomaisuuden suo imaisee mennessään ja joskus harvoin jälkipolvien iloksi pullahtaa jokin mädäntynyt ruumiinosa. Kauhuelokuvien paatuneimmille harrastajillekin useimmissa lajityypin teoksissa on edes jotakin kiinnostavaa tai edes etäisesti innostavaa, vaikkeivät elokuvan tapahtumat niskavilloja pystyyn nostaisikaan. Psykologisen kauhutrillerin mestarin Alfred Hitchcockin jäljiltä viimeiseen muutamaan vuosikymmeneen ei kovin montaa alan menestyjää ole mahtunut – ainakin jos menestystä mitataan elokuvan tuotolla ja suuremmilla palkinnoilla. M. Night Shyamalan, David Fincher, Martin Scorcese, Philip Noyce, Takashi Shimizu tai vaikkapa Stanley Kubrick muiden muassa ovat edustaneet joillakin teoksillaan tekijäjoukkion tunnetuinta kärkeä, mutta kyllä samalla synkkä tosiasia on se, että juuri tämän lajityypin laariin on satanut luvattoman paljon tyhjänpäiväistä tauhkaa. Ja – valitettavasti – sitä tämäkin Shawn McConvillen ohjaus nyt kyllä aivan selkeästi on.

Juonitiivistelmä

Hermoromahduksesta toipuva käsikirjoittaja Alice (Brittany Murphy) muuttaa suurkaupungista maalle elämäänsä pakoon vanhaan jylhään 1800- ja 1900-vuosisatojen vaihteen aikoihin rakennettuun suureelliseen kartanomaiseen asuntoon. Alicen pyrkimyksenä on eheyttää itsensä hiljaisuudessa ja samalla saattaa loppuun uusin käsikirjoituksensa. Vaan asunto ei taida ollakaan ihan tyhjillään, sillä Alice törmää pian talossa kummallisuuksiin ja rohkeutensa kerättyä hän alkaa perehtyä talon saloihin sieltä täältä löytämiensä videonauhoitteiden avustamana.

 

Kommentit

Psykologinen kauhutrilleri lajityyppinä on selvästi houkutteleva aloitteleville tai siipiään kokeileville tekijämiehille tai naisille, mutta valitettavasti ne epäonnistuneetkin kinemaattiset oksennukset liian usein päätyvät pahaa-aavistamattomien kansalaisten verkkokalvoja kiusaamaan. McConvillen ohjaaman elokuvan keskeinen ja pahin heikkous on hieman yllättäen pääosassa hämyilevä, hieman elokuvan julkaisun jälkeen kuollut yhdysvaltalaisnäyttelijätär Brittany Murphy, jonka taidot osoittautuvat täydellisen riittämättömiksi vaativaan päärooliin kokopitkässä. Murphy ei kykene antamaan päähenkilölle tarvittavaa emotionaalista syvyyttä ja ilmiselvästi ei vain osaa tuoda näytille esittämänsä roolihahmon vioittuneen psyyken tummia puolia. Toden nimissä jonkun tuotantoon osallistuneen olisi pitänyt hoksata ymmärtää puhaltaa peli poikki, laittaa hanskat naulaan ja alaskirjata tappiot, sillä myös ohjaaja ei näytä ymmärtävän mitä pitäisi tehdä saadakseen pääosaa esittävään nuoreen naiseen hieman säpinää. Tällaisen yksityisesti rahoitetun pientuotannon kohdalla voi tietenkin olla, että projektin keskeyttäminen ei olisi ollut mahdollista.

Vanhan, eristyksissä olevan, kartanomaisen talon miljöötä pyritään hyödyntämään esittelemällä suuren lukaalin näennäistä pitkää ikää ja samalla rakennuksen elämää nähneiden seinien pitäisi pystyä luomaan tarinalle viitekehystä ja luonnetta. Mutta kun paljastuukin, että talon salaisuuksiin päästäänkin tutustumaan modernin videotekniikan tallenteiden välityksellä, illuusio taloon rakennetusta ikiaikaisesta mysteeristä pirstaloituu. Seurauksena koko tarina muuttuu varsin hiljattain tapahtuneen tragedian palapelimäiseksi kokoamiseksi ja koko miljöön ympärille rakennettu mysteerinen aura haihtuu savuna ilmaan. Tätä epäloogisen sopivin aikavälein kuin rutiiniluonteisesti itsestään täydentyvää palapeliä yritetään limittää Murphyn hahmon mielen säröihin, mutta onnistuminen on yhtä kaukana kuin mainittu kartano sivistyksestä. 1930-luvulla tarinassa olisi tutkittu päiväkirjamerkintöjä, 1960-luvulla kuunneltu kelanauhoja, 1980-luvulla katseltu kaitafilmejä ja 1990-luvulla pällisteltävänä olisivat olleet videonauhoitteet. 2000-luvulla digitaaliset toisinteet saavat ajaa palapelin palojen virkaa. Katsojalta ei vaadita eikä odoteta yhtään mitään. Elokuva tamppaa tuhannesti koluttuja käänteitä Tuttujen Kuvioiden Tukkuvarasto Oy:n perukoilta ja jännitystä löytyy Avara Luonto -sarjan jaksoista enempi, kun yrittää arvuutella, että saako nyt se gepardi gasellipaistia savannilla vai jääkö nuolemaan tassujaan. Aiemmin taloa asuttaneiden henkilöiden tragedia aukenee samaa tahtia tallenne tallenteelta elokuvan päähenkilölle ja katsojalle. Suurta hämmennystä aiheuttaa se, että jo entuudestaan psyykeltään traumatisoituneen ja säikyn nuoren naisen käytös ei näytä lainkaan muuttuvan tapahtumien edetessä, vaikka mitä kummaa tulee vastaan tallenteista. Kyllä ainakin tämä kirjoittaja mittaisi muutamankin uuden sykelukeman, jos huomaisi asunnossaan ylimääräisiä tyyppejä kylpemässä.

Yhteenveto

Surkeasti näytellyn, onnettoman ponnettomasti käsikirjoitetun ja liian turvallisesti vasemmalla kädellä ohjatun psykologisen kauhutrillerin pelastukseksi ei nyt löydy yhtään oljenkortta. Ainoa pieni valonpilkahdus on sen vaatimaton budjetti, joka näyttää riittäneen lähes ammattimaisen tuntuiseen tulokseen. Tuttujen juttujen kavalkadi marssii suoria pääkatuja valmiiksi tallotulle maalilinjalle eikä uskallusta riitä edes kurkata sivukujille hakemaan välihetkiin virikkeitä. Uskottavuus on tipotiessään jo ensivartin jälkeen, jännityselementtien käyttäminen on kokonaan jätetty kyvykkäämmille tekijöille eikä päähenkilö tai tämän teennäinen puuhastelu kartanon syövereissä jaksa kiinnostaa kuin kaikkein kärsivällisimpiä katsojia, jotka haluavat nähdä kaikkien pisteiden yhdistävät viivat vaikka tietävätkin jo mikä lopputulema on.

2/10.

 

Return to Sender (2015)

Ohjaus: Fouad Mikati
Käsikirjoitus: Patricia Beauchamp, Joe Gossett
Tuotantomaa: Yhdysvallat
Kieli: englanti
Budjetti: olematon
Arvioitu: huhtikuu 2020
Arvioidun version pituus: 92 minuuttia
Ensi-ilta Suomessa: ei valkokangaslevityksessä Suomessa

returntosender_primaryJohdanto

Kostoelokuvien selkeänä omana alalajityyppinään viihtyvä raiskaus-kosto -elokuva on vuosien ja vuosikymmenien mittaan muuntautunut Meir Zarchin I Spit on Your Grave (1978), Bo Arne Vibeniuksen Thriller – en grym film (Thriller: They Call Her One Eye, 1973) ja Abel Ferraran Ms .45 (1981)[x] -elokuvien tarkoituksellisen shokeeraavista alakulttuurisidoksista suorastaan salonkikelpoisuuden kynnykselle. Isot tähdet Gillian Anderson pääroolissa Dan Reedin elokuvassa Straightheads (2007), Maria Bello Mikael Salomonin elokuvassa Big Driver (2014), Jennifer Lawrence Francis Lawrencen elokuvassa Red Sparrow (2018)[x] tai Isabelle Huppert Paul Verhoevenin elokuvassa Elle (2016)[x] ovat kukin jo ihan siinä kynnyksellä nekin tasoittamassa tietään sille, että aiempien vuosikymmenten vihattu,  parjattu ja monin paikoin kielletty tabu olisi haarautumassa omaksi oman käden oikeutta ihannoivaksi elokuvien suuntaukseksi underground– maailman ulkopuolellekin. Se ei toki tarkoita sitä, etteikö edelleen nykyäänkin tehtäisi myös niitä visuaalisesti hurjempia teoksia, joiden ei ole koskaan tarkoitustaan murtautua elokuvien valtavirtaan. Fouad Mikatin Return to Sender kiikkuu sekin siinä kynnyksellä, mutta toinen jalka halajaa toiselle puolelle ja toinen toiselle eikä pää oikein tiedä kumpaan suuntaan haluaisi kallistua.

Juonitiivistelmä

Pikkukaupungissa asuva, käytännöllinen, itsetietoinen ja kunnianhimoinen nuori sairaanhoitaja Miranda (Rosamund Pike) elelee tavallisen rauhallista elämää itsekseen ja käy välillä auttamassa isäänsä Mitchelliä (Nick Nolte), vaikka ei isänsä koirasta pidäkään. Kaikki muuttuu, kun Miranda joutuu omassa kodissaan väkivaltaisen raiskauksen uhriksi. Raiskaaja, William (Shiloh Fernandez) tuomitaan vankilaan, mutta Miranda ei pysty palaamaan normaaliin elämään traumaattisen kokemuksen jäljiltä. Mirandalle tilanne on ongelmallinen, sillä hän kieltäytyy uhriutumasta. Miranda alkaa kirjoittaa Williamille vankilaan ja käy tätä siellä myös tapaamassa.  Heidän suhteensa syvenee ja lopulta, kun William pääsee vankilasta koevapauteen, Miranda pyytää Williamin luokseen remontoimaan asuntoaan. Mirandan suunnitelmallinen kosto etenee kohti vääjäämätöntä lopputulemaansa…

Kommentit

Pääroolia tässä elokuvassa näyttelevän Rosamund Piken erinomainen taito näyttelijänä on kyllä tämän elokuvan keskeisin ilonaihe, pelastava enkeli ja kantava voima. Sillä eihän siitä nyt mihinkään pääse, että ohjaaja Mikatin teoksen sisältö on oikeasti riittämätön kokopitkäksi jännityselokuvaksi. Paikoin laahaavaksi jättäytyvä kerronta muistuttaa heikohkoa televisioelokuvaa ja sitten taas välillä jännitystä saadaan latautumaan ja tiivistymään hyvin eteneväksi dramaattiseksi jännityselokuvaksi. Teknisesti varsin heikko – jopa surkea – taso on hieman yllätys ja erityisesti äänimaailma tuntuu olevan kokonaan heitteillä. Kuin elokuva olisi ollut alun pitäenkin suunniteltu vain televisiota varten. Lisäksi kuvauksen näytelmämäinen staattisuus on ikävässä ristiriidassa päähenkilön sisäisten konfliktien muuttaessa häntä elokuvan kuluessa hoitavasta hahmosta tuhoavaksi hahmoksi. Paikkojen ja henkilöiden kuvaus on suorastaan vetelehtivää, joka haiskahtaa pahasti vain epätoivoiselta lisäminuuttien kalastukselta elokuvan kestoon. Rosamund Pike tekee elokuvassa varsin samankaltaisen roolin ja roolityön mitä hän teki edellisessä naispääroolissaan edellisenä vuonna David Fincherin elokuvassa Gone Girl (2014). Mutta siinä missä Fincherin elokuvan kiehtova tarina oli alusta loppuun asti ladattu intohimolla, jännityksellä ja näyttelijöiden taitavalla ohjauksella, Mikatin elokuvan jännitteet maadoittuvat tuon tuosta ja näyttelijöistä vain Rosamund Piken rooli on tarpeeksi hallittu ja jäsennelty pysyäkseen kiinnostavana. Shiloh Fernandez raiskaajana ja Nick Nolte Mirandan sairaana isänä vetävät roolinsa alakuloisina toisen viulun soittajina, mutta silti ohjaaja on katsonut tarpeelliseksi upottaa tarinaan näitä hahmoja koskevia pienempiä sivujuonteita, jotka eivät kehitä hahmoja oikein mihinkään ja joiden merkitys lopultakin on olematon; lisäminuuttien kalastelua ehkä tämäkin. Toisaalta Rosamund Pike tuntuu olevan omassa roolissaan hyvässä vedossa ja kykenee muuntautumaan uhrista kostajaksi uskottavasti ja tehokkaasti. Piken lisäksi kuonaämpäriltä elokuvan pelastukseksi nousee sen verrattain lyhyehkö kesto, sillä elokuvan sisältö ja tapa, jolla sitä sisältöä tuodaan katsojalle, ei todellakaan sallisi yhtään enempää minuutteja. Oman käden oikeutta jakavien kostoelokuvien joukkoon elokuva on hieman outolintu, mutta sellaiseen porukkaan se nyt kuitenkin päätyy eritoten kun kostosta tässä on kysymys.

Yhteenveto

Kiehtova, mutta vajavaiseksi jäävä kostotrilleri. Tekijät pyrkinevät nostamaan laadukkaan draamallisen kerronnan rimaa usein B-elokuviksi mielletyissä raiskaus-kosto -elokuvissa, mutta lopulta kapsahtavat katajaan, koska loppujen lopuksi nyt kuitenkin kysymys on sitten siitä kostamisesta. Elokuvan lopun sisällön merkittävä epäsuhta noin ensimmäisen 70 minuutin kanssa on sen suurin yksittäinen ongelma, mutta siltikin elokuvasta lopulta kuoriutuu varsin kelvokas kostoelokuva oman käden oikeudesta.

5/10.

The Tourist (2010)

Ohjaus: Florian Henckel von Donnersmarck
Käsikirjoitus: Florian Henckel von Donnersmarck, Christopher McQuarrie
Tuotantomaa: Iso-Britannia, Yhdysvallat, Ranska, Italia
Kieli: englanti, ranska, espanja, venäjä, italia
Budjetti: noin 100 miljoonaa USD
Arvioitu: maaliskuu 2020
Arvioidun version pituus: 103 minuuttia
Ensi-ilta Suomessa: 21.1.2011

thetourist_primaryJohdanto

Amerikkalaisilla on tätä kirjoitettaessa jo pitkään ollut ongelmia keksiä mistä saisi tarinoita elokuvien aihioiksi. Ilmeisen helppo ratkaisu on noukkia valmiita elokuvia maailmalta, heittää jättimäinen setelitukko ilmaan, palkata jotain isompia staroja ja pakata sama juttu uusiin kuoriin. Ja sitten myydä paketti koko maailmalle.

2000-luvulla todella ison rahan uusintojen tahti on vain kiihtynyt ja niiden tekijöiksi näyttää valikoituvan entistä suurempia ohjaajia ja näyttelijöitä. Espanjalaisia kunnioitetaan Cameron Crowen elokuvalla Vanilla Sky (2001), jonka alkuteos oli Alejandro Amenábarin elokuva Abre los ojos (1997). Hong Kongista alun pitäen ponnisti Andrew Laun ja Alan Mak:n elokuva Infernal Affairs (2002), jonka Martin Scorcese viritti uusiksi nimelle The Departed (2006). Ruotsikin pääsi tälle kyseenalaiselle kartalle, kun Niels Arden Oplevin elokuva Män som hatar kvinnor (2009) tehtiin uusiksi tinselitaivaassa nimellä The Girl with the Dragon Tattoo (David Fincher, 2011). Christopher Nolan oli asialla, kun ohjaaja Erik Skjoldbjærgin norjalaiselokuvasta Insomnia (1997) valmistui jenkkiversio Insomnia (2002).

Ohjaaja von Donnersmarckin The Tourist on siis juuri tällainen ison taalatukun uusintatekele: aiempi teos oli ohjaaja Jérôme Sallen elokuva Anthony Zimmer (2005) ja amerikkalainen uusinta on ideatasolla käytännössä ihan silkka sinikopio alkuperäisestä. Toteutus jää valjummaksi, mutta prameammilla puitteilla, tunnetummilla näyttelijöillä ja sijoitettu eri kaupunkiin.

Juonitiivistelmä

Amerikkalainen matematiikan opettaja Frank (Johnny Depp) on junalla matkalla Venetsiaan toipumaan sydänsuruistaan, kun hänen seuraansa lyöttäytyy kaunis ja ilmeisen sivistynyt Elise (Angelina Jolie). Elise on pitkällä peitetehtävällä oleva salainen agentti, joka suojelee rakastamaansa talousrikollista pyrkimyksenä harhauttaa seuraajansa. Seuraajia riittää: Interpol, Italian poliisi, venäläisiä nujakoijia palkkalistoillaan pitävä brittirikollinen, Brittien tiedustelupalvelu …

Frank vaikuttaa olevan varsin lääpällään Eliseen heti ensitapaamisesta, mutta ajautuu itselleen tuiki tuntemattomiin tilanteisiin hienostohotellien, seurapiirien ja vakoilijoiden ristipaineessa. Eikä aikaakaan, kun Frankin henkikulta onkin jo vaakalaudalla. Vaikka Elise käyttikin Frankia hyväkseen, hän ei silti halua Frankin kuolevan oman toimintansa seurauksena ja alkaa puolustaa Frankia uhkaajia vastaan.

Kommentit

Kyllähän tästä valitettavasti kuoriutuu lopulta vähän ikävältä Venetsian kanaalien saastaiselta mutavedeltä tuoksahtava kopioelokuva. Ei se tietenkään automaattisesti elokuvasta tee huonoa tai kelvotonta, jos elokuva on toisen elokuvan toisinto ja maailmalla on kosolti erinomaisen hyviäkin toisintoja aiemmista elokuvista (esimerkiksi nyt vaikkapa F. Gary Grayn The Italian Job (2003), Sergio Leonen A Fistful of Dollars (1964) tai Terry Gilliamin Twelve Monkeys (1995)). Mutta se tekee, jos uusintafilmatisoinnista ihan tieten tahtoen tehdään vain superkuuluisien näyttelijöiden keskinäinen leikkikenttä. Nimittäin elokuvaa seuratessa tulee aivan väkisinkin mieleen, että koko elokuvan olemassaolon tarkoitus lienee vain pyöriä Angelina Jolien ja Johnny Deppin tähtistatusten ympärillä.

Tarina vakoojasta pitkässä peitetehtävässä saa katsojalta varsin nopeasti kalastettua esiin melko kiusaannuttavan kysymyspatterin elokuvan sisällön logiikasta. Ammottavia juoniaukkoja on uusintafilmatisointiin jätetty enemmän kuin matematiikan opettaja Frank ehtii kahdella kädellä laskea ja elokuvan käänteet – erityisesti loppupuolella – ovat paitsi epäilyttävän tarkoitushakuisia, myös erityisen epäuskottavia. Kanaalihippaa moottoriveneillä ehditään sitäkin käydä usemmankin kohtauksen voimin ja vaikka itse kuvaus ja leikkaus toiminnallisissa episodeissa onkin ihan kohtuullisen toimivaa – paikoin jopa vetreää – väistämättä tulee mieleen minuuttien venyttäminen sisällön kustannuksella. Pitkähköksi valahtavassa elokuvassa suurin ongelma taitaa kohdistua siihen, että sen tekijät eivät ole oikein osanneet päättää mitä oikeastaan tekevät. Toiminnallista vakoilutrilleriä? Romanttista komediaa? Komediallista seikkailua? Jännityselokuvaa? Sitä sun tätä ainesta yritetään yhdistää yhteen ja samaan soppaan ja lopulta liedeltä valmistuu sekamelska. Esimerkiksi varsin samanlaisesta elokuvasta on kyse samana vuonna valmistuneessa suuren rahan romanttisessa vakoojatrillerissä, Tom Cruisen ja Cameron Diazin tähdittämässä James Mangoldin elokuvassa Knight & Day (2010). Siinä oli hyvinkin selkeästi paremmin tiedostettu päämäärä ja näyttelijät valjastettu tätä yhteistä päämäärää toteuttamaan. Angelina Jolie ja Johnny Depp tässä tapauksessa ovat hieman tuuliajolla valot pimeinä ja vaikka parin yhteiset kohtaukset miten kuten kohtuullisesti onnistuvatkin, melkoisia alisuoriutumisiakin on valitettavasti tarjolla kokonainen leegio. Juonen juoksutus tössähtää moneen kertaan epäselviksi jäävistä syistä eikä elokuvan yleistä ilmettä varsinaisesti paranna varsin mitätön ääniraita. Yhdistettynä tähän mielikuvitukseton kuvaus ja käsissä on kuin järjettömän suurella budjetilla putkautettu identiteettien arvuuttamista käsittelevä tusinatrilleri.

Yhteenveto

Rahalla saa ja hevosella pääsee. Vai saako sittenkään ja onko se matkanteko sittenkään niin jouhevaa kuin autolla? Supertähtien leikittelykimara hukkaa mahdollisuuksiaan hersyvään komediaan ja pitäytyy mieluummin puolitotisena ja hyvinkin epäuskottavana vakoilujännärinä. Johnny Deppin ja Angelina Jolien väliseen kemiaan pohjautuva romanttinen vakoilujännäri uppoaa monin paikoin typerryttäviin syvyyksiin Venetsian kanaalien sokkeloisilla väylillä.

4/10.

1922 (2017)

Ohjaus: Zak Hilditch
Käsikirjoitus: Zak Hilditch
Tuotantomaa: Yhdysvallat
Kieli: englanti
Budjetti: ei tiedossa
Arvioitu: maaliskuu 2020
Arvioidun version pituus: 102 minuuttia
Ensi-ilta Suomessa: ei valkokangaslevityksessä Suomessa

1922_primaryJohdanto

Maatila on usein herkullinen jännitys- ja kauhuviihteen lähtökohta, koska se tarjoaa luontaisen ja perustellun eristäytyneisyyden. Luontaisella eristäytyneisyydellä tekijät saavat luotua yht’aikaa elokuviin klaustrofobista tunnelmaa jopa avoimien peltojen äärellä ja luontaisen syyn elokuvan toimijoille kohdata toisensa silmästä silmään, kun vaihtoehtojakaan ei oikein ole. Peltojen keskeltä on vaikea löytää apuja olipa syy tarpeeseen sitten omassa väessä tai muualta tulleissa.

Jännitys- ja kauhuviihteen puolella teemaa ovat taitavasti hyödyntäneet monet. Sam Peckinpah räväytti aikanaan maailmaa elokuvallaan Straw Dogs (1971), jossa maaseudun rauhaan hakeutunut pariskunta joutuu lopulta linnoittautumaan naapuruston vihamielisyydeltä. David Keathin elokuvan The Curse (1987) pohjalla taas on kauhukirjailija H.P.Lovecraftin novelli Colour Out of Space, jossa maatilan väki löytää itsensä voimattomina taistelussa taivaalta tipahtaneen meteoriitin aiheuttamien outouksien kanssa. Stewart Hopewellin elokuvassa Slaughter (2009) suurkaupungista väkivaltaista miesystäväänsä etäisen maatilan idylliin paenneen nuoren naisen ongelmat ovatkin vasta alussa. Alfred Hitchcockin jännitysviihteen mestariteoksessa The Birds (1963) väki joutuu linnoittautumaan maatilalle väkivaltaisiksi äityneiden lintujen vuoksi. Jamie Blanksin elokuvassa Storm Warning (2007) maatilalle myrskyltä suojautuva pariskunta huomaa myrskyn olevan pienin heidän huolistaan. Billy O’Brienin tieteiskauhuksi yltyvässä elokuvassa Isolation (2005) maatilan väki joutuu kohtaamaan geneettisen manipuloinnin seurauksia. M.Night Shyamalanin elokuvassa Signs (2002) maatilan väki joutuu kummastelemaan pelloille ilmaantuneita merkkejä. Richard Fleischerin elokuvassa Mr. Majestyk (1974)[x] meloniviljelijän ja paikallisen rikollisjärjestön välit kiristyvät kohtalokkain seurauksin. Kerry Anne Mullaneyn elokuvassa The Dead Outside (2008) maatilalle linnoittautuneiden selviytyjien on varottava ulkosalla pyöriviä sairastuneita, joita voisi vaikka zombeiksikin kutsua. Nämäkin samasta perusteemasta lopulta hyvin erilaisin kääntein etenevät esimerkit kertovat samalla kiehtovasti, miten monella tavalla maatilan luontaista eristäytyneisyyttä voi hyödyntää jännitys- ja kauhuviihteessä.

Juonitiivistelmä

Vuonna 1922 maissipeltoaan teini-ikäsen poikansa Henryn (Dylan Schmid) kanssa viljelevän maanviljelijän Wilfredin (Thomas Jane) maaseutuelämään kyllästynyt jääräpäinen ja rääväsuinen vaimo Arlette (Molly Parker) perii kelpo osuuden tilan tiluksista isältään eikä malta odottaa, että pääsisi muuttamaan keskeltä peltojen värittämää maaseutua kaupungin sivistyksen pariin myymällä oman osuutensa tiluksista alueelle rautatietä ja teurastamoa havittelevalle teollisuuspohatalle. Kaupungin houkutukset eivät kuitenkaan ole Wilfredin mieleen, joka saa puheillaan myös Henryn pään kääntymään äidin suunnitelmia vastaan. Wildfredin ja Henryn salaliitto Arlettea vastaan johtaa traagisiin seurauksiin…

Kommentit

Kuljetukseltaan, leikkaukseltaan ja kuvaukseltaan verkkainen ja rauhallinen elokuva kelluu 1920-luvun maaseutuelämän romantisoidussa seesteisyydessä, jota säestää Thomas Janen huikean hyvä roolisuoritus maanviljelijänä. Wilfredin maailma on jäänyt jumiin edelliselle vuosisadalle ja miehen elämän keskeisiin teeseihin kuuluu taistella muuttuvan maailman kotkotuksia vastaan villin lännen uudisraivaajan mentaliteetilla. Thomas Jane on tahtipuikoissa vaikuttava ja vakuuttava, mutta samalla tähtiroolin mehukas verevyys peittää alleen vierellä pyörivien Dylan Schmidin ja jopa Molly Parkerin roolityöt. Pienessä sivuroolissa oleva Dylan McDonough sentään laittaa kampoihin Janelle.

Vaikka teknisesti elokuva on varsin onnistunut, se ei oikeastaan koskaan pysty lunastamaan kirjoittamatonta lupausta sietämättömäksi tiivistyvästä jännityksestä eikä tarjoa kauhunnälkäisille pientä välipalaa ihmeellisempää. Ohjaaja Zak Hilditchin omaan elokuvakäsikirjoitukseen pohjautuva ohjaus tuntuu erikoiselta gonglomeraatilta. Yhtäältä elokuva mitä ilmeisimmin oikeasti haluaisi olla yhden perheen näkökulmasta aikakausien, sukupolvien ja sukupuolien murrosta tutkaava draamallinen tutkielma maailman muuttuessa agraarisesta teolliseksi. Toisaalta elokuva pyrkii kasvattamaan jännitystä ottamalla mukaan alkuteoksen raa’at ja yliluonnolliset elementit. Lopputuotos kärsii identiteettiongelmasta, sillä nämä kaksi asiaa yhdessä eivät tällä kertaa nivoudu yhdeksi sujuvaksi kokonaisuudeksi. Identiteettiongelman kanssa käsi kädessä kuvaan astuu myös epäselvä segmentointi; haluaisiko ohjaaja Hilditch miellyttää elokuvallaan kauhuun taipuvaista yleisöä vai draamallisen jännityksen ystäviä? Molempia kosiskellaan, mutta kumpainenkin voi joutua pettymään. Elokuvan henkilöhahmot ovat toisaalta epätavallisen moniulotteisia kauhujännäriin, mikä juontaa juurensa elokuvan alkupuolen melko pitkästä draamallisesta alustuksesta. Henkilöhahmojen käytös, toiminnan motivaatiot ja tunnemaailman skaalat ovat kauttaaltaan uskottavia. Henkilöhahmojen maailmankatsomusten eroavaisuuksien kanssa on vaivatonta myötäelää ja niiden aiheuttamia konflikteja on siksi helppo uskoa. Käsikirjoituksen ja henkilöohjauksen ansiosta myös pienempien sivuosahahmojen annetaan kehittyä ja kasvaa tarinan edetessä, mikä myös itsessään syventää tarinan kulkua mukavasti.

Yhteenveto

Kirjailija Stephen Kingin samannimiseen pienoisromaanin perustuva jännäri ui varsin nopeasti ihan niihin samoihin uomiin, joista kirjailija on kalastellut jännityksen poikasia vuosikymmeniä. Alun seesteinen draama tiivistyy hiljaksiin hyvinkin kelvolliseksi kauhutrilleriksi, jota sävyttää kuitenkin hienoinen ennalta-arvattavuus – ainakin kaikille niille, jotka ovat Kingin teoksiin tai niiden filmatisointeihin aiemmin törmänneet. Draamallista trilleriä on yritetty ajaa kauhuelokuvan suuntaan muutamalla yksittäisellä maskeerauksella ja väkivaltakohtauksella, mutta lopputulema on kahtiajakoinen: esitetty materiaali on lopulta kovin vaatimatonta kauhuviihteeksi ja toisaalta aavistuksen enemmän kuin draamalliselta jännäriltä voisi yleensä odottaa. Tekijät eivät siis oikein tiedä mille kohderyhmälle elokuvaansa asemoisivat ja yrittävät lopulta liikaa olla hieman kaikkea.

6/10.

Lesson of the Evil (2012)

Ohjaus: Takashi Miike
Käsikirjoitus: Takashi Miike
Tuotantomaa: Japani
Kieli: japani
Budjetti: vähäinen
Arvioitu: 2013
Arvioidun version pituus: 128 minuuttia
Ensi-ilta Suomessa: ei valkokangaslevityksessä Suomessa

lessonoftheevil_primaryJohdanto

Koulu on miljöönä houkutteleva ympäristö elävissä kuvissa. Kouluun sijoittuvien elokuvien joukko painottuu kuitenkin selvästi urheiluelokuviin, kasvudraamoihin ja komedioihin, joiden kolmen yhteinen osuus on kaikista kouluun sijoittuvista elokuvista ylivoimainen. Mainittujen lajityyppien elokuvissa on myös hyvinkin tyypillisesti toisiaan väsyksiin saakka kopioiva identtinen draamankaari, stereotyyppisten vakiohahmojen kirjo ja ennalta-arvattavat käänteet. Jännitys-, toiminta-, kauhu- ja väkivaltaviihteen puolellakin on toki ennen Takashi Miiken Lesson of the Evil -elokuvaakin istuttu pulpettien ääreen miettimään tekosia ja hieman yllättäen koulumaailma onkin avannut yllättävänkin monipuolisia reittejä muoteista ja kaavoista irtautumiseen.

Takashi Miike oli itse asialla erittäin väkivaltaisessa sarjakuvaan pohjautuvassa elokuvassaan Kurôzu zero (Crows Zero, 2007), jossa koulusiirrokas pyrkii ottamaan valtaansa koko kansakunnan häpeäpilkkuna olevan levottoman koulun aiheuttaen koko oppilaitoksen haaroittumisen toisiaan vastustaviin väkivaltaisiin kuppikuntiin.  Andrew Flemingin huikean suositussa nuorisoelokuvassa The Craft (1996)[x] taasen katolisen koulun arkea muuttaa okkultismiin taipuvainen nuorten tyttöjen nelikko, joka käyttää ongelmiensa ratkaisuvälineenä noitakeinoja.  Kauhuksi taitavasti naamioitu kasvutarina, Brian de Palman elokuva Carrie (1976), muistaa antaa näpäytyksen kaikille niille, joiden mielestä on ihan ok vähän kiusata itseään heikompia. Psyykkisten voimien käytöstä on kiva pyrähtää vierailemaan demonisten voimien luona Karyn Kusaman herkullisessa kehokauhuelokuvassa Jennifer’s Body (2009), jossa demoninen olento nappaa nuoren opiskelijan kehon ja pistää tämän laittamaan kylmäksi miespuolisia kanssaeläjiään. Murhanhimoisten koululaisten kostolta joutuvat kouluunsa linnoittautumaan opettajat Johannes Robertsin rikosdraamassa F (2010).  Mark L. Lesterin elokuvassa Class of 1999 (1990) opettajiksi on salaa vaihdettu robotteja laittamaan skidit kuriin, mutta ei-niin-yllättäen kaikki ei sujukaan ihan odotetusti. Robert Rodriquezin elokuvassa The Faculty (1998)[x] sitten taas opettajat eivät ole robotteja vaan jotain aivan totaalisen muuta. Vaikka tässäkin on jo kivaa variaatiota teemaan, pakkohan se nyt on vielä mainita Lloyd Kaufmanin ja Richard Hainesin pähkähullu Class of Nuke ’Em High (1986), jossa koululaiset eivät voi varsinaisesti hyvin enää sen jälkeen, kun viereisessä ydinvoimalassa työskentelevä mies alkaa myydä teineille saastuneita huumeita. Tähän katraaseen verrattuna Takashi Miiken Lesson of the Evil ei ehkä tunnu juonensa puolesta kovin omaperäiseltä, mutta Miike on siitä mukava, että hän kyllä pystyy yllättämään!

Juonitiivistelmä

Herra Hasumi (Hideaki Itô) on uusi nuori, karismaattinen, pidetty ja energinen englannin kielen opettaja japanilaisessa peruskoulussa. Herra Hasumi lopettaa erään oppilaan ja liikunnanopettajan välisen alistavan seksuaalisuhteen ja laittaa tuulemaan myös sammuttamalla koulussa rehottaneen ringin, jonka avulla oppilaat saivat kokeiden tuloksia parannettua petoksilla. Nopeasti tilanne koululla lähtee eskaloitumaan absurdeihin suuntiin; herra Hasumin pelastama oppilas päätyykin hänen omaan vuoteeseensa, herra Hasumi alkaa kiristää koulun muita opettajia, erään herra Hasumista valittaneen oppilaan vanhempi joutuu polttomurhan kohteeksi ja eräs herra Hasumin kollegoista saa selville varsin ikäviä asioita herra Hasumin edellisessä työpaikassa sattuneista tapahtumista. Herra Hasumi kuitenkin lisää vain kaasua toimintaansa, joka toden teolla käynnistyy koulun järjestämästä yöpymistapahtumasta koululla …

Kommentit

Takashi Miike ei lepää. Tällä vuosituhannellakin on jo ehtinyt kertyä puolen sataa kokopitkää monessa eri lajityypissä. Lesson of The Evil on verinen oppitunti koulukiusaamisen äärimmäisistä seuraamuksista. Miiken elokuvassa yläasteen opettaja tarttuu ns. härkää sarvista ja alkaa omakätisesti puuttua kiusaamistapauksiin, mutta opettajan oma moraalinen kompassi on ollut rikki niin pitkään, ettei hän näe oman toimintansa karmivia erheitä. Oman käden oikeus eskaloituu nopeasti hurmeiseksi tehotuhonnaksi, jossa raatoja syntyy kuin sieniä sateella.

Miike ei paina vähääkään jarrua, vaikka elokuvassa uhrit ovat pääsääntöisesti lapsia. Kouluampumisten ja -puukotusten maailmassa materiaali on varsin rajua ja semminkin, kun Miiken koulumaailma ei muutoinkaan ole vapaa korruptiosta, egojen kisailusta, vanhempien köydenvedosta, kateudesta ja rahasta luoden hätkähdyttävän realistisen kouluympäristön juuri sellaisine ongelmineen kuin mitä fiktion ulkopuolisessakin maailmassa. Lesson of The Evil elokuvana käynnistyy yht’aikaa verkkaisesti ja upottavan tarinavetoisesti luoden pahaenteistä pohjaa päähenkilöiden taustoilla vaikuttaviin motivaattoreihin ja antaa ensiviitteet niihin syihin miksi helvetti lopulta pääsee valloilleen. Ensimmäisen vajaan tunnin jälkeen lakipiste yhä kierommaksi ajautuvassa skenaariossa tulee vastaan ja raaka väkivalta näyttää jäävän toimijoiden ainoaksi keinoksi reagoida ympäristön ärsykkeisiin. Sen jälkeen seuraavat kymmenminuuttiset ovat hurmeista veristä tuhontaa, jota sävyttää Miiken omalaatuinen tyyli yhdistää lajityyppejä kuin varkain. Materiaali kuvastoineen efekteineen päivineen on järisyttävän periksiantamatonta eikä Miike karta rajun väkivallan kuvaamista yhdessäkään kohtauksessa. ”Kultaisella” 80-luvulla tämä(kin) elokuva olisi Euroopassa kielletty oitis raaistavana ja elokuvakopiotkin olisi poltettu hysterian rovioilla samalla kun tekijöitä olisi vaadittu vankilaan yleisestä moraalin korruptoimisesta. Kokeneenkin hurmeisten kauhuelokuvien harrastajan on vaikea löytää vertailukohtia aiemmasta. Tässäpä se Miiken vahvuus on toisaalta perinteisestikin ollutkin: tuoreuden tuntu, rohkeat irtiotot alueille, joilla ei ole tohdittu käydä ja uskallus viedä visio perille eikä jättää puolitiehen. Elokuvaa maahan painavana momenttina on kuitenkin verrattain pitkäksi ajautuva kestoaika, joka kyllä verottaa tuhonnan tehoja, vaikka sisältö sinällään elokuvaa kannattelisikin. Siltikin viimeinen tunti menee kyllä kaikilla mittareilla aika reteästi överiksi mikä tietenkin Miikellä on ollut tarkoituksenaankin, mutta samalla monet lahtaamiset tuntuvat jo elokuvan omassa kontekstissaankin tarpeettomilta toistoilta.

Verisen kouluelokuvan lajityyppiä on vaikea määrittää. Inhoilla ihon alle menevillä sivujuonteilla Miike edistää kouludraamaa, kilahtavan opettajan asteittaista vaipumista murhaajaksi voi hyvin ajatella psykologisena trillerinä ja veripaltun palvonta on ehtaa splatteria. Siltikin Miike onnistuu ylläpitämään kiehtovan tarinan jokaisen kolkan ympärillä piinaavan tehokkaan tunnelman, joka kestää ja koukuttaa. Riippuen katsantokannasta Miiken mukaan ripottama sysimusta huumori on joko herkullisen röyhkeää iloittelua tai mauttomuuden multihuipentumaa, kun kukin katsoja mielessään luonnollisesti linkittää elokuvan sinällään fiktiiviset tapahtumat reaalimaailman tapahtumiin. Niin tai näin, Miiken ohjaus on mutkattoman tehokasta, draaman ja toiminnan välinen syke moitteettomasti käsi kädessä ja leikkaus nerokasta. Rajun materiaalin ja aihepiirin vuoksi ei voi suositella herkille katsojille. Väkivaltaviihteen ystävienkin on syytä huomioida, että aihepiiri lapsiin kohdistuvine väkivallantekoineen ei ole millään muotoa helppo eikä sitä käsitellä silkkihansikkain.

Yhteenveto

Takashi Miiken verinen tuhontaelokuva vie kouluelokuvan totaalisesti kilahtavasta opettajasta tyystin uusille kouluelokuvien vesille. Opettaja Hasumin roolissa operoiva Hideaki Itô hoitaa tonttinsa eleettömän tehokkaasti ja kanavoi hahmoon juuri sellaista outouden värinää, jota täydelliseltä psykopaatilta viihde-elokuvan viitekehyksessä voikin odottaa. Rankka ja verinen koulutuhonta sopii vain väkivaltaviihteen estottomille ihailijoille. Muiden ei kannata vaivautua mieltään pahoittamaan.

7/10.

Linkki promootiomateriaaleihin