Return to Sender (2015)

Ohjaus: Fouad Mikati
Käsikirjoitus: Patricia Beauchamp, Joe Gossett
Tuotantomaa: Yhdysvallat
Kieli: englanti
Budjetti: olematon
Arvioitu: huhtikuu 2020
Arvioidun version pituus: 92 minuuttia
Ensi-ilta Suomessa: ei valkokangaslevityksessä Suomessa

returntosender_primaryJohdanto

Kostoelokuvien selkeänä omana alalajityyppinään viihtyvä raiskaus-kosto -elokuva on vuosien ja vuosikymmenien mittaan muuntautunut Meir Zarchin I Spit on Your Grave (1978), Bo Arne Vibeniuksen Thriller – en grym film (Thriller: They Call Her One Eye, 1973) ja Abel Ferraran Ms .45 (1981)[x] -elokuvien tarkoituksellisen shokeeraavista alakulttuurisidoksista suorastaan salonkikelpoisuuden kynnykselle. Isot tähdet Gillian Anderson pääroolissa Dan Reedin elokuvassa Straightheads (2007), Maria Bello Mikael Salomonin elokuvassa Big Driver (2014), Jennifer Lawrence Francis Lawrencen elokuvassa Red Sparrow (2018)[x] tai Isabelle Huppert Paul Verhoevenin elokuvassa Elle (2016)[x] ovat kukin jo ihan siinä kynnyksellä nekin tasoittamassa tietään sille, että aiempien vuosikymmenten vihattu,  parjattu ja monin paikoin kielletty tabu olisi haarautumassa omaksi oman käden oikeutta ihannoivaksi elokuvien suuntaukseksi underground– maailman ulkopuolellekin. Se ei toki tarkoita sitä, etteikö edelleen nykyäänkin tehtäisi myös niitä visuaalisesti hurjempia teoksia, joiden ei ole koskaan tarkoitustaan murtautua elokuvien valtavirtaan. Fouad Mikatin Return to Sender kiikkuu sekin siinä kynnyksellä, mutta toinen jalka halajaa toiselle puolelle ja toinen toiselle eikä pää oikein tiedä kumpaan suuntaan haluaisi kallistua.

Juonitiivistelmä

Pikkukaupungissa asuva, käytännöllinen, itsetietoinen ja kunnianhimoinen nuori sairaanhoitaja Miranda (Rosamun Pike) elelee tavallisen rauhallista elämää itsekseen ja käy välillä auttamassa isäänsä Mitchelliä (Nick Nolte), vaikka ei isänsä koirasta pidäkään. Kaikki muuttuu, kun Miranda joutuu omassa kodissaan väkivaltaisen raiskauksen uhriksi. Raiskaaja, William (Shiloh Fernandez) tuomitaan vankilaan, mutta Miranda ei pysty palaamaan normaaliin elämään traumaattisen kokemuksen jäljiltä. Mirandalle tilanne on ongelmallinen, sillä hän kieltäytyy uhriutumasta. Miranda alkaa kirjoittaa Williamille vankilaan ja käy tätä siellä myös tapaamassa.  Heidän suhteensa syvenee ja lopulta, kun William pääsee vankilasta koevapauteen, Miranda pyytää Williamin luokseen remontoimaan asuntoaan. Mirandan suunnitelmallinen kosto etenee kohti vääjäämätöntä lopputulemaansa…

Kommentit

Pääroolia tässä elokuvassa näyttelevän Rosamund Piken erinomainen taito näyttelijänä on kyllä tämän elokuvan keskeisin ilonaihe, pelastava enkeli ja kantava voima. Sillä eihän siitä nyt mihinkään pääse, että ohjaaja Mikatin teoksen sisältö on oikeasti riittämätön kokopitkäksi jännityselokuvaksi. Paikoin laahaavaksi jättäytyvä kerronta muistuttaa heikohkoa televisioelokuvaa ja sitten taas välillä jännitystä saadaan latautumaan ja tiivistymään hyvin eteneväksi dramaattiseksi jännityselokuvaksi. Teknisesti varsin heikko – jopa surkea – taso on hieman yllätys ja erityisesti äänimaailma tuntuu olevan kokonaan heitteillä. Kuin elokuva olisi ollut alun pitäenkin suunniteltu vain televisiota varten. Lisäksi kuvauksen näytelmämäinen staattisuus on ikävässä ristiriidassa päähenkilön sisäisten konfliktien muuttaessa häntä elokuvan kuluessa hoitavasta hahmosta tuhoavaksi hahmoksi. Paikkojen ja henkilöiden kuvaus on suorastaan vetelehtivää, joka haiskahtaa pahasti vain epätoivoiselta lisäminuuttien kalastukselta elokuvan kestoon. Rosamund Pike tekee elokuvassa varsin samankaltaisen roolin ja roolityön mitä hän teki edellisessä naispääroolissaan edellisenä vuonna David Fincherin elokuvassa Gone Girl (2014). Mutta siinä missä Fincherin elokuvan kiehtova tarina oli alusta loppuun asti ladattu intohimolla, jännityksellä ja näyttelijöiden taitavalla ohjauksella, Mikatin elokuvan jännitteet maadoittuvat tuon tuosta ja näyttelijöistä vain Rosamund Piken rooli on tarpeeksi hallittu ja jäsennelty pysyäkseen kiinnostavana. Shiloh Fernandez raiskaajana ja Nick Nolte Mirandan sairaana isänä vetävät roolinsa alakuloisina toisen viulun soittajina, mutta silti ohjaaja on katsonut tarpeelliseksi upottaa tarinaan näitä hahmoja koskevia pienempiä sivujuonteita, jotka eivät kehitä hahmoja oikein mihinkään ja joiden merkitys lopultakin on olematon; lisäminuuttien kalastelua ehkä tämäkin. Toisaalta Rosamun Pike tuntuu olevan omassa roolissaan hyvässä vedossa ja kykenee muuntautumaan uhrista kostajaksi uskottavasti ja tehokkaasti. Piken lisäksi kuonaämpäriltä elokuvan pelastukseksi nousee sen verrattain lyhyehkö kesto, sillä elokuvan sisältö ja tapa, jolla sitä sisältöä tuodaan katsojalle, ei todellakaan sallisi yhtään enempää minuutteja. Oman käden oikeutta jakavien kostoelokuvien joukkoon elokuva on hieman outolintu, mutta sellaiseen porukkaan se nyt kuitenkin päätyy eritoten kun kostosta tässä on kysymys.

Yhteenveto

Kiehtova, mutta vajavaiseksi jäävä kostotrilleri. Tekijät pyrkinevät nostamaan laadukkaan draamallisen kerronnan rimaa usein B-elokuviksi mielletyissä raiskaus-kosto -elokuvissa, mutta lopulta kapsahtavat katajaan, koska loppujen lopuksi nyt kuitenkin kysymys on sitten siitä kostamisesta. Elokuvan lopun sisällön merkittävä epäsuhta noin ensimmäisen 70 minuutin kanssa on sen suurin yksittäinen ongelma, mutta siltikin elokuvasta lopulta kuoriutuu varsin kelvokas kostoelokuva oman käden oikeudesta.

5/10.

The Tourist (2010)

Ohjaus: Florian Henckel von Donnersmarck
Käsikirjoitus: Florian Henckel von Donnersmarck, Christopher McQuarrie
Tuotantomaa: Iso-Britannia, Yhdysvallat, Ranska, Italia
Kieli: englanti, ranska, espanja, venäjä, italia
Budjetti: noin 100 miljoonaa USD
Arvioitu: maaliskuu 2020
Arvioidun version pituus: 103 minuuttia
Ensi-ilta Suomessa: 21.1.2011

thetourist_primaryJohdanto

Amerikkalaisilla on tätä kirjoitettaessa jo pitkään ollut ongelmia keksiä mistä saisi tarinoita elokuvien aihioiksi. Ilmeisen helppo ratkaisu on noukkia valmiita elokuvia maailmalta, heittää jättimäinen setelitukko ilmaan, palkata jotain isompia staroja ja pakata sama juttu uusiin kuoriin. Ja sitten myydä paketti koko maailmalle.

2000-luvulla todella ison rahan uusintojen tahti on vain kiihtynyt ja niiden tekijöiksi näyttää valikoituvan entistä suurempia ohjaajia ja näyttelijöitä. Espanjalaisia kunnioitetaan Cameron Crowen elokuvalla Vanilla Sky (2001), jonka alkuteos oli Alejandro Amenábarin elokuva Abre los ojos (1997). Hong Kongista alun pitäen ponnisti Andrew Laun ja Alan Mak:n elokuva Infernal Affairs (2002), jonka Martin Scorcese viritti uusiksi nimelle The Departed (2006). Ruotsikin pääsi tälle kyseenalaiselle kartalle, kun Niels Arden Oplevin elokuva Män som hatar kvinnor (2009) tehtiin uusiksi tinselitaivaassa nimellä The Girl with the Dragon Tattoo (David Fincher, 2011). Christopher Nolan oli asialla, kun ohjaaja Erik Skjoldbjærgin norjalaiselokuvasta Insomnia (1997) valmistui jenkkiversio Insomnia (2002).

Ohjaaja von Donnersmarckin The Tourist on siis juuri tällainen ison taalatukun uusintatekele: aiempi teos oli ohjaaja Jérôme Sallen elokuva Anthony Zimmer (2005) ja amerikkalainen uusinta on ideatasolla käytännössä ihan silkka sinikopio alkuperäisestä. Toteutus jää valjummaksi, mutta prameammilla puitteilla, tunnetummilla näyttelijöillä ja sijoitettu eri kaupunkiin.

Juonitiivistelmä

Amerikkalainen matematiikan opettaja Frank (Johnny Depp) on junalla matkalla Venetsiaan toipumaan sydänsuruistaan, kun hänen seuraansa lyöttäytyy kaunis ja ilmeisen sivistynyt Elise (Angelina Jolie). Elise on pitkällä peitetehtävällä oleva salainen agentti, joka suojelee rakastamaansa talousrikollista pyrkimyksenä harhauttaa seuraajansa. Seuraajia riittää: Interpol, Italian poliisi, venäläisiä nujakoijia palkkalistoillaan pitävä brittirikollinen, Brittien tiedustelupalvelu …

Frank vaikuttaa olevan varsin lääpällään Eliseen heti ensitapaamisesta, mutta ajautuu itselleen tuiki tuntemattomiin tilanteisiin hienostohotellien, seurapiirien ja vakoilijoiden ristipaineessa. Eikä aikaakaan, kun Frankin henkikulta onkin jo vaakalaudalla. Vaikka Elise käyttikin Frankia hyväkseen, hän ei silti halua Frankin kuolevan oman toimintansa seurauksena ja alkaa puolustaa Frankia uhkaajia vastaan.

Kommentit

Kyllähän tästä valitettavasti kuoriutuu lopulta vähän ikävältä Venetsian kanaalien saastaiselta mutavedeltä tuoksahtava kopioelokuva. Ei se tietenkään automaattisesti elokuvasta tee huonoa tai kelvotonta, jos elokuva on toisen elokuvan toisinto ja maailmalla on kosolti erinomaisen hyviäkin toisintoja aiemmista elokuvista (esimerkiksi nyt vaikkapa F. Gary Grayn The Italian Job (2003), Sergio Leonen A Fistful of Dollars (1964) tai Terry Gilliamin Twelve Monkeys (1995)). Mutta se tekee, jos uusintafilmatisoinnista ihan tieten tahtoen tehdään vain superkuuluisien näyttelijöiden keskinäinen leikkikenttä. Nimittäin elokuvaa seuratessa tulee aivan väkisinkin mieleen, että koko elokuvan olemassaolon tarkoitus lienee vain pyöriä Angelina Jolien ja Johnny Deppin tähtistatusten ympärillä.

Tarina vakoojasta pitkässä peitetehtävässä saa katsojalta varsin nopeasti kalastettua esiin melko kiusaannuttavan kysymyspatterin elokuvan sisällön logiikasta. Ammottavia juoniaukkoja on uusintafilmatisointiin jätetty enemmän kuin matematiikan opettaja Frank ehtii kahdella kädellä laskea ja elokuvan käänteet – erityisesti loppupuolella – ovat paitsi epäilyttävän tarkoitushakuisia, myös erityisen epäuskottavia. Kanaalihippaa moottoriveneillä ehditään sitäkin käydä usemmankin kohtauksen voimin ja vaikka itse kuvaus ja leikkaus toiminnallisissa episodeissa onkin ihan kohtuullisen toimivaa – paikoin jopa vetreää – väistämättä tulee mieleen minuuttien venyttäminen sisällön kustannuksella. Pitkähköksi valahtavassa elokuvassa suurin ongelma taitaa kohdistua siihen, että sen tekijät eivät ole oikein osanneet päättää mitä oikeastaan tekevät. Toiminnallista vakoilutrilleriä? Romanttista komediaa? Komediallista seikkailua? Jännityselokuvaa? Sitä sun tätä ainesta yritetään yhdistää yhteen ja samaan soppaan ja lopulta liedeltä valmistuu sekamelska. Esimerkiksi varsin samanlaisesta elokuvasta on kyse samana vuonna valmistuneessa suuren rahan romanttisessa vakoojatrillerissä, Tom Cruisen ja Cameron Diazin tähdittämässä James Mangoldin elokuvassa Knight & Day (2010). Siinä oli hyvinkin selkeästi paremmin tiedostettu päämäärä ja näyttelijät valjastettu tätä yhteistä päämäärää toteuttamaan. Angelina Jolie ja Johnny Depp tässä tapauksessa ovat hieman tuuliajolla valot pimeinä ja vaikka parin yhteiset kohtaukset miten kuten kohtuullisesti onnistuvatkin, melkoisia alisuoriutumisiakin on valitettavasti tarjolla kokonainen leegio. Juonen juoksutus tössähtää moneen kertaan epäselviksi jäävistä syistä eikä elokuvan yleistä ilmettä varsinaisesti paranna varsin mitätön ääniraita. Yhdistettynä tähän mielikuvitukseton kuvaus ja käsissä on kuin järjettömän suurella budjetilla putkautettu identiteettien arvuuttamista käsittelevä tusinatrilleri.

Yhteenveto

Rahalla saa ja hevosella pääsee. Vai saako sittenkään ja onko se matkanteko sittenkään niin jouhevaa kuin autolla? Supertähtien leikittelykimara hukkaa mahdollisuuksiaan hersyvään komediaan ja pitäytyy mieluummin puolitotisena ja hyvinkin epäuskottavana vakoilujännärinä. Johnny Deppin ja Angelina Jolien väliseen kemiaan pohjautuva romanttinen vakoilujännäri uppoaa monin paikoin typerryttäviin syvyyksiin Venetsian kanaalien sokkeloisilla väylillä.

4/10.

1922 (2017)

Ohjaus: Zak Hilditch
Käsikirjoitus: Zak Hilditch
Tuotantomaa: Yhdysvallat
Kieli: englanti
Budjetti: ei tiedossa
Arvioitu: maaliskuu 2020
Arvioidun version pituus: 102 minuuttia
Ensi-ilta Suomessa: ei valkokangaslevityksessä Suomessa

1922_primaryJohdanto

Maatila on usein herkullinen jännitys- ja kauhuviihteen lähtökohta, koska se tarjoaa luontaisen ja perustellun eristäytyneisyyden. Luontaisella eristäytyneisyydellä tekijät saavat luotua yht’aikaa elokuviin klaustrofobista tunnelmaa jopa avoimien peltojen äärellä ja luontaisen syyn elokuvan toimijoille kohdata toisensa silmästä silmään, kun vaihtoehtojakaan ei oikein ole. Peltojen keskeltä on vaikea löytää apuja olipa syy tarpeeseen sitten omassa väessä tai muualta tulleissa.

Jännitys- ja kauhuviihteen puolella teemaa ovat taitavasti hyödyntäneet monet. Sam Peckinpah räväytti aikanaan maailmaa elokuvallaan Straw Dogs (1971), jossa maaseudun rauhaan hakeutunut pariskunta joutuu lopulta linnoittautumaan naapuruston vihamielisyydeltä. David Keathin elokuvan The Curse (1987) pohjalla taas on kauhukirjailija H.P.Lovecraftin novelli Colour Out of Space, jossa maatilan väki löytää itsensä voimattomina taistelussa taivaalta tipahtaneen meteoriitin aiheuttamien outouksien kanssa. Stewart Hopewellin elokuvassa Slaughter (2009) suurkaupungista väkivaltaista miesystäväänsä etäisen maatilan idylliin paenneen nuoren naisen ongelmat ovatkin vasta alussa. Alfred Hitchcockin jännitysviihteen mestariteoksessa The Birds (1963) väki joutuu linnoittautumaan maatilalle väkivaltaisiksi äityneiden lintujen vuoksi. Jamie Blanksin elokuvassa Storm Warning (2007) maatilalle myrskyltä suojautuva pariskunta huomaa myrskyn olevan pienin heidän huolistaan. Billy O’Brienin tieteiskauhuksi yltyvässä elokuvassa Isolation (2005) maatilan väki joutuu kohtaamaan geneettisen manipuloinnin seurauksia. M.Night Shyamalanin elokuvassa Signs (2002) maatilan väki joutuu kummastelemaan pelloille ilmaantuneita merkkejä. Richard Fleischerin elokuvassa Mr. Majestyk (1974)[x] meloniviljelijän ja paikallisen rikollisjärjestön välit kiristyvät kohtalokkain seurauksin. Kerry Anne Mullaneyn elokuvassa The Dead Outside (2008) maatilalle linnoittautuneiden selviytyjien on varottava ulkosalla pyöriviä sairastuneita, joita voisi vaikka zombeiksikin kutsua. Nämäkin samasta perusteemasta lopulta hyvin erilaisin kääntein etenevät esimerkit kertovat samalla kiehtovasti, miten monella tavalla maatilan luontaista eristäytyneisyyttä voi hyödyntää jännitys- ja kauhuviihteessä.

Juonitiivistelmä

Vuonna 1922 maissipeltoaan teini-ikäsen poikansa Henryn (Dylan Schmid) kanssa viljelevän maanviljelijän Wilfredin (Thomas Jane) maaseutuelämään kyllästynyt jääräpäinen ja rääväsuinen vaimo Arlette (Molly Parker) perii kelpo osuuden tilan tiluksista isältään eikä malta odottaa, että pääsisi muuttamaan keskeltä peltojen värittämää maaseutua kaupungin sivistyksen pariin myymällä oman osuutensa tiluksista alueelle rautatietä ja teurastamoa havittelevalle teollisuuspohatalle. Kaupungin houkutukset eivät kuitenkaan ole Wilfredin mieleen, joka saa puheillaan myös Henryn pään kääntymään äidin suunnitelmia vastaan. Wildfredin ja Henryn salaliitto Arlettea vastaan johtaa traagisiin seurauksiin…

Kommentit

Kuljetukseltaan, leikkaukseltaan ja kuvaukseltaan verkkainen ja rauhallinen elokuva kelluu 1920-luvun maaseutuelämän romantisoidussa seesteisyydessä, jota säestää Thomas Janen huikean hyvä roolisuoritus maanviljelijänä. Wilfredin maailma on jäänyt jumiin edelliselle vuosisadalle ja miehen elämän keskeisiin teeseihin kuuluu taistella muuttuvan maailman kotkotuksia vastaan villin lännen uudisraivaajan mentaliteetilla. Thomas Jane on tahtipuikoissa vaikuttava ja vakuuttava, mutta samalla tähtiroolin mehukas verevyys peittää alleen vierellä pyörivien Dylan Schmidin ja jopa Molly Parkerin roolityöt. Pienessä sivuroolissa oleva Dylan McDonough sentään laittaa kampoihin Janelle.

Vaikka teknisesti elokuva on varsin onnistunut, se ei oikeastaan koskaan pysty lunastamaan kirjoittamatonta lupausta sietämättömäksi tiivistyvästä jännityksestä eikä tarjoa kauhunnälkäisille pientä välipalaa ihmeellisempää. Ohjaaja Zak Hilditchin omaan elokuvakäsikirjoitukseen pohjautuva ohjaus tuntuu erikoiselta gonglomeraatilta. Yhtäältä elokuva mitä ilmeisimmin oikeasti haluaisi olla yhden perheen näkökulmasta aikakausien, sukupolvien ja sukupuolien murrosta tutkaava draamallinen tutkielma maailman muuttuessa agraarisesta teolliseksi. Toisaalta elokuva pyrkii kasvattamaan jännitystä ottamalla mukaan alkuteoksen raa’at ja yliluonnolliset elementit. Lopputuotos kärsii identiteettiongelmasta, sillä nämä kaksi asiaa yhdessä eivät tällä kertaa nivoudu yhdeksi sujuvaksi kokonaisuudeksi. Identiteettiongelman kanssa käsi kädessä kuvaan astuu myös epäselvä segmentointi; haluaisiko ohjaaja Hilditch miellyttää elokuvallaan kauhuun taipuvaista yleisöä vai draamallisen jännityksen ystäviä? Molempia kosiskellaan, mutta kumpainenkin voi joutua pettymään. Elokuvan henkilöhahmot ovat toisaalta epätavallisen moniulotteisia kauhujännäriksi, mikä juontaa juurensa elokuvan alkupuolen melko pitkästä draamallisesta alustuksesta. Henkilöhahmojen käytös, toiminnan motivaatiot ja tunnemaailman skaalat ovat kauttaaltaan uskottavia. Henkilöhahmojen maailmankatsomusten eroavaisuuksien kanssa on vaivatonta myötäelää ja niiden aiheuttamia konflikteja on siksi helppo uskoa. Käsikirjoituksen ja henkilöohjauksen ansiosta myös pienempien sivuosahahmojen annetaan kehittyä ja kasvaa tarinan edetessä, mikä myös itsessään syventää tarinan kulkua mukavasti.

Yhteenveto

Kirjailija Stephen Kingin samannimiseen pienoisromaanin perustuva jännäri ui varsin nopeasti ihan niihin samoihin uomiin, joista kirjailija on kalastellut jännityksen poikasia vuosikymmeniä. Alun seesteinen draama tiivistyy hiljaksiin hyvinkin kelvolliseksi kauhutrilleriksi, jota sävyttää kuitenkin hienoinen ennalta-arvattavuus – ainakin kaikille niille, jotka ovat Kingin teoksiin tai niiden filmatisointeihin aiemmin törmänneet. Draamallista trilleriä on yritetty ajaa kauhuelokuvan suuntaan muutamalla yksittäisellä maskeerauksella ja väkivaltakohtauksella, mutta lopputulema on kahtiajakoinen: esitetty materiaali on lopulta kovin vaatimatonta kauhuviihteeksi ja toisaalta aavistuksen enemmän kuin draamalliselta jännäriltä voisi yleensä odottaa. Tekijät eivät siis oikein tiedä mille kohderyhmälle elokuvaansa asemoisivat ja yrittävät lopulta liikaa olla hieman kaikkea.

6/10.

Lesson of the Evil (2012)

Ohjaus: Takashi Miike
Käsikirjoitus: Takashi Miike
Tuotantomaa: Japani
Kieli: japani
Budjetti: vähäinen
Arvioitu: 2013
Arvioidun version pituus: 128 minuuttia
Ensi-ilta Suomessa: ei valkokangaslevityksessä Suomessa

lessonoftheevil_primaryJohdanto

Koulu on miljöönä houkutteleva ympäristö elävissä kuvissa. Kouluun sijoittuvien elokuvien joukko painottuu kuitenkin selvästi urheiluelokuviin, kasvudraamoihin ja komedioihin, joiden kolmen yhteinen osuus on kaikista kouluun sijoittuvista elokuvista ylivoimainen. Mainittujen lajityyppien elokuvissa on myös hyvinkin tyypillisesti toisiaan väsyksiin saakka kopioiva identtinen draamankaari, stereotyyppisten vakiohahmojen kirjo ja ennalta-arvattavat käänteet. Jännitys-, toiminta-, kauhu- ja väkivaltaviihteen puolellakin on toki ennen Takashi Miiken Lesson of the Evil -elokuvaakin istuttu pulpettien ääreen miettimään tekosia ja hieman yllättäen koulumaailma onkin avannut yllättävänkin monipuolisia reittejä muoteista ja kaavoista irtautumiseen.

Takashi Miike oli itse asialla erittäin väkivaltaisessa sarjakuvaan pohjautuvassa elokuvassaan Kurôzu zero (Crows Zero, 2007), jossa koulusiirrokas pyrkii ottamaan valtaansa koko kansakunnan häpeäpilkkuna olevan levottoman koulun aiheuttaen koko oppilaitoksen haaroittumisen toisiaan vastustaviin väkivaltaisiin kuppikuntiin.  Andrew Flemingin huikean suositussa nuorisoelokuvassa The Craft (1996)[x] taasen katolisen koulun arkea muuttaa okkultismiin taipuvainen nuorten tyttöjen nelikko, joka käyttää ongelmiensa ratkaisuvälineenä noitakeinoja.  Kauhuksi taitavasti naamioitu kasvutarina, Brian de Palman elokuva Carrie (1976), muistaa antaa näpäytyksen kaikille niille, joiden mielestä on ihan ok vähän kiusata itseään heikompia. Psyykkisten voimien käytöstä on kiva pyrähtää vierailemaan demonisten voimien luona Karyn Kusaman herkullisessa kehokauhuelokuvassa Jennifer’s Body (2009), jossa demoninen olento nappaa nuoren opiskelijan kehon ja pistää tämän laittamaan kylmäksi miespuolisia kanssaeläjiään. Murhanhimoisten koululaisten kostolta joutuvat kouluunsa linnoittautumaan opettajat Johannes Robertsin rikosdraamassa F (2010).  Mark L. Lesterin elokuvassa Class of 1999 (1990) opettajiksi on salaa vaihdettu robotteja laittamaan skidit kuriin, mutta ei-niin-yllättäen kaikki ei sujukaan ihan odotetusti. Robert Rodriquezin elokuvassa The Faculty (1998)[x] sitten taas opettajat eivät ole robotteja vaan jotain aivan totaalisen muuta. Vaikka tässäkin on jo kivaa variaatiota teemaan, pakkohan se nyt on vielä mainita Lloyd Kaufmanin ja Richard Hainesin pähkähullu Class of Nuke ’Em High (1986), jossa koululaiset eivät voi varsinaisesti hyvin enää sen jälkeen, kun viereisessä ydinvoimalassa työskentelevä mies alkaa myydä teineille saastuneita huumeita. Tähän katraaseen verrattuna Takashi Miiken Lesson of the Evil ei ehkä tunnu juonensa puolesta kovin omaperäiseltä, mutta Miike on siitä mukava, että hän kyllä pystyy yllättämään!

Juonitiivistelmä

Herra Hasumi (Hideaki Itô) on uusi nuori, karismaattinen, pidetty ja energinen englannin kielen opettaja japanilaisessa peruskoulussa. Herra Hasumi lopettaa erään oppilaan ja liikunnanopettajan välisen alistavan seksuaalisuhteen ja laittaa tuulemaan myös sammuttamalla koulussa rehottaneen ringin, jonka avulla oppilaat saivat kokeiden tuloksia parannettua petoksilla. Nopeasti tilanne koululla lähtee eskaloitumaan absurdeihin suuntiin; herra Hasumin pelastama oppilas päätyykin hänen omaan vuoteeseensa, herra Hasumi alkaa kiristää koulun muita opettajia, erään herra Hasumista valittaneen oppilaan vanhempi joutuu polttomurhan kohteeksi ja eräs herra Hasumin kollegoista saa selville varsin ikäviä asioita herra Hasumin edellisessä työpaikassa sattuneista tapahtumista. Herra Hasumi kuitenkin lisää vain kaasua toimintaansa, joka toden teolla käynnistyy koulun järjestämästä yöpymistapahtumasta koululla …

Kommentit

Takashi Miike ei lepää. Tällä vuosituhannellakin on jo ehtinyt kertyä puolen sataa kokopitkää monessa eri lajityypissä. Lesson of The Evil on verinen oppitunti koulukiusaamisen äärimmäisistä seuraamuksista. Miiken elokuvassa yläasteen opettaja tarttuu ns. härkää sarvista ja alkaa omakätisesti puuttua kiusaamistapauksiin, mutta opettajan oma moraalinen kompassi on ollut rikki niin pitkään, ettei hän näe oman toimintansa karmivia erheitä. Oman käden oikeus eskaloituu nopeasti hurmeiseksi tehotuhonnaksi, jossa raatoja syntyy kuin sieniä sateella.

Miike ei paina vähääkään jarrua, vaikka elokuvassa uhrit ovat pääsääntöisesti lapsia. Kouluampumisten ja -puukotusten maailmassa materiaali on varsin rajua ja semminkin, kun Miiken koulumaailma ei muutoinkaan ole vapaa korruptiosta, egojen kisailusta, vanhempien köydenvedosta, kateudesta ja rahasta luoden hätkähdyttävän realistisen kouluympäristön juuri sellaisine ongelmineen kuin mitä fiktion ulkopuolisessakin maailmassa. Lesson of The Evil elokuvana käynnistyy yht’aikaa verkkaisesti ja upottavan tarinavetoisesti luoden pahaenteistä pohjaa päähenkilöiden taustoilla vaikuttaviin motivaattoreihin ja antaa ensiviitteet niihin syihin miksi helvetti lopulta pääsee valloilleen. Ensimmäisen vajaan tunnin jälkeen lakipiste yhä kierommaksi ajautuvassa skenaariossa tulee vastaan ja raaka väkivalta näyttää jäävän toimijoiden ainoaksi keinoksi reagoida ympäristön ärsykkeisiin. Sen jälkeen seuraavat kymmenminuuttiset ovat hurmeista veristä tuhontaa, jota sävyttää Miiken omalaatuinen tyyli yhdistää lajityyppejä kuin varkain. Materiaali kuvastoineen efekteineen päivineen on järisyttävän periksiantamatonta eikä Miike karta rajun väkivallan kuvaamista yhdessäkään kohtauksessa. ”Kultaisella” 80-luvulla tämä(kin) elokuva olisi Euroopassa kielletty oitis raaistavana ja elokuvakopiotkin olisi poltettu hysterian rovioilla samalla kun tekijöitä olisi vaadittu vankilaan yleisestä moraalin korruptoimisesta. Kokeneenkin hurmeisten kauhuelokuvien harrastajan on vaikea löytää vertailukohtia aiemmasta. Tässäpä se Miiken vahvuus on toisaalta perinteisestikin ollutkin: tuoreuden tuntu, rohkeat irtiotot alueille, joilla ei ole tohdittu käydä ja uskallus viedä visio perille eikä jättää puolitiehen. Elokuvaa maahan painavana momenttina on kuitenkin verrattain pitkäksi ajautuva kestoaika, joka kyllä verottaa tuhonnan tehoja, vaikka sisältö sinällään elokuvaa kannattelisikin. Siltikin viimeinen tunti menee kyllä kaikilla mittareilla aika reteästi överiksi mikä tietenkin Miikellä on ollut tarkoituksenaankin, mutta samalla monet lahtaamiset tuntuvat jo elokuvan omassa kontekstissaankin tarpeettomilta toistoilta.

Verisen kouluelokuvan lajityyppiä on vaikea määrittää. Inhoilla ihon alle menevillä sivujuonteilla Miike edistää kouludraamaa, kilahtavan opettajan asteittaista vaipumista murhaajaksi voi hyvin ajatella psykologisena trillerinä ja veripaltun palvonta on ehtaa splatteria. Siltikin Miike onnistuu ylläpitämään kiehtovan tarinan jokaisen kolkan ympärillä piinaavan tehokkaan tunnelman, joka kestää ja koukuttaa. Riippuen katsantokannasta Miiken mukaan ripottama sysimusta huumori on joko herkullisen röyhkeää iloittelua tai mauttomuuden multihuipentumaa, kun kukin katsoja mielessään luonnollisesti linkittää elokuvan sinällään fiktiiviset tapahtumat reaalimaailman tapahtumiin. Niin tai näin, Miiken ohjaus on mutkattoman tehokasta, draaman ja toiminnan välinen syke moitteettomasti käsi kädessä ja leikkaus nerokasta. Rajun materiaalin ja aihepiirin vuoksi ei voi suositella herkille katsojille. Väkivaltaviihteen ystävienkin on syytä huomioida, että aihepiiri lapsiin kohdistuvine väkivallantekoineen ei ole millään muotoa helppo eikä sitä käsitellä silkkihansikkain.

Yhteenveto

Takashi Miiken verinen tuhontaelokuva vie kouluelokuvan totaalisesti kilahtavasta opettajasta tyystin uusille kouluelokuvien vesille. Opettaja Hasumin roolissa operoiva Hideaki Itô hoitaa tonttinsa eleettömän tehokkaasti ja kanavoi hahmoon juuri sellaista outouden värinää, jota täydelliseltä psykopaatilta viihde-elokuvan viitekehyksessä voikin odottaa. Rankka ja verinen koulutuhonta sopii vain väkivaltaviihteen estottomille ihailijoille. Muiden ei kannata vaivautua mieltään pahoittamaan.

7/10.

Linkki promootiomateriaaleihin

 

 

 

Us (2019)

Ohjaus: Jordan Peele
Käsikirjoitus: Jordan Peele
Tuotantomaa: Yhdysvallat
Kieli: englanti
Budjetti: noin 20 miljoonaa USD
Arvioitu: tammikuu 2020
Arvioidun version pituus: 119 minuuttia
Ensi-ilta Suomessa: 22.3.2019

us_primaryJohdanto

Kodin ja ydinperheen idyllin rikkominen on hieno ja usein toistuva teema jännitys- ja kauhuelokuvissa. Perheen suojelu ja kodin pyhyyden häpäisy antavat vimmaisen paljon aseita ja liikkumapintaa elokuvien tekijöille yhtä lailla sekä toisintaa vain tapahtumia että tarjota uusia, avartavia tai pelottaviakin näkökulmia niihin perheisiin tai niitä vastaan rikkoviin. Kotiin tunkeutuminen on varsin pinnalla oleva teema myös 2010-luvun elokuvissa ja mielenkiintoisesti 2010-luvulla olemme nähneet huomattavan paljon variaatioita teemasta. Ranskalaiskaksikon David Moreaun ja Xavier Paludin Ils (Them, 2006) vie teemaa slasher-elokuvamaisesti eteenpäin ja paljastaa meille, miten tällaisen inhan toiminnan takana voi olla vain päämäärätön pahansuopuus. Toisen ranskalaiskaksikon, Alexandre Bustillon ja Julien Mauryn elokuvassa Livid (2011) murtokeikka vanhan naisen kotiin tämän kuviteltujen aarteiden perässä avaa portteja ihan toisiin suuntiin, kun ilmenee, että kodin asukki edustaakin ihan toisen tason pahuutta kuin mitä murtoveikot. Samankaltaisella alustalla kiikkuu myös Fede Alvarezin hyytävä hengenpidättäjä Don’t Breathe (2016)[x], jossa sokea asukki lähtee puolustamaan itseään ja salaisuuttaan asuntoonsa tunkeutuvia murtautujia vastaan. Kuuromykän puolustajan keinovalikoimaa puolestaan tarkastellaan Mike Flanaganin elokuvassa Hush (2016) ja pelkästään kuuroa puolustajaa tarkastellaan Joseph Rubenin elokuvassa Penthouse North (2013). Pascal Laugier toi teemaan aivan uutta mietittävää elokuvallaan Incident in a Ghostland (2018), jossa kotiin tehdyn hyökkäyksen seurauksia käsitellään vasta vuosikymmenien päästä. Paul Verhoevenin elokuvassa Elle (2016)[x] näemme jälleen täysin erilaisen suhtautumisen yksinasuvan naisen asuntoon murtautuvan miehen kohtelussa. Kotiin tungetaan Chad Stahelskin elokuvassa John Wick (2014)[x]ja seuraukset ovat tämän joukon verisimmät. Miguel Ángel Vivasin elokuvassa Secuestrados (2010) perheidyllin rikkoo kolmen rikollisen joukkio, joiden toiminta ja joiden kohtaama vastarinta ovat vertaansa vailla olevan häijyä katsottavaa kokeneillekin jännityselokuvien ystäville.

Teemaa voi siis käsitellä mitä moninaisimmin tavoin. Jordan Peele sekoittaa ydinperheen ja kotiin tunkeutumisen teemat kuitenkin varsin oivallisesti moniin muihin teemoihin, jotka kietoituvat tiiviisti ja näennäisen vaivattomasti yhdeksi siistiksi kokonaisuudeksi.

Juonitiivistelmä

Wilsonit ovat ihan tavallinen keskiluokkainen perhe. Adelaide (Lupita Nyong’o), Gabe (Winston Duke), Zora (Shahadi Wright Joseph) ja  Jason (Evan Alex) muodostavat perheen, joka painii ihan samanlaisten asioiden ja ongelmien kanssa kuin mikä tahansa tyypillinen keskiluokkainen perhe. Perhe suuntaa Adelaiden kuolleiden vanhempien kotitalolle tarkoituksenaan viettää talolla yhteinen perheloma, mutta perillä Adelaide alkaa pelätä joka puolelle ympärilleen ilmaantuvia merkkejä siitä, että kaikki ei nyt ole kunnossa. Adelaide kokee lapsuutensa kotitalon historian pitävän sisällään pelottavia asioita, jotka koskettavat hänelle lapsena sattunutta katoamistilannetta. Eipä aikaakaan, kun Wilsonien lomaidylli särkyy, kun loma-asunnolle ilmaantuu toinen nelihenkinen perhe kuokkimaan …

Kommentit

Ohjaaja Jordan Peele onnistui esikoiselokuvaan Get Out (2017) lyömään melkoisen kunnarin täräyttäessään pahaa-aavistamattomien katsojajoukkojen eteen modernin klassikon kaivellessaan eriarvoisen yhteiskunnan septitankkia huomattavasti tavanomaista syvemmälle. Se näytti alkuun rotusyrjinnän ja ekonomisen luokkajaottelun pinnalliselta kritiikiltä, mutta syveni huomattavasti laveammaksi, tarkemmaksi ja monipuolisemmaksi edetessään hyytävään loppuunsa. Samoin menetelmin Peele jatkaa myös elokuvansa Us kanssa. Elokuvan pinnalla muhivat rinta rinnan rodun ja luokkajaon teemat, mutta Peele naulautuu nopeasti tarkastelemaan allegorioiden kautta paljon suurempia kokonaisuuksia ja paljon avarakatseisemmin kuin mitä ennakolta voisi kuvitella. Us vie katsojan uskomattomalle matkalle yht’aikaa amerikkalaisen yhteiskunnan syvimpien tuntojen äärelle, perheyksikön maskien peittämien salaisuuksien tuolle puolen ja haastaa yksilöllisten ihmisten mustavalkoisen jaottelun hyvien ja pahojen leiriin.

Peelen elokuva ei jää missään kohdin junnaamaan eikä ajaudu joutaville sivuraiteille. Tapahtumat on ripoteltu sopivin väliajoin ja jouheva kerronta ei jää tarpeetta notkumaan takaumiin tai selittelyihin. Katsoja on – tarkoituksella – tasan yhtä pihalla tapahtumien virrasta kuin elokuvan päähenkilötkin ja tarina avautuu kerros kerrallaan hyvinkin samantyylisesti kuin mitä Peelen edellinenkin elokuva Get Out viitoitti paria vuotta aiemmin. Lupita Nyong’o ja Winston Duke tekevät todella huikaisevan hienot roolityöt omilla hahmoillaan ja ovat peräti paljon vastuussa elokuvan häiritsevän tunnelman rakentumisessa ja ylläpitämisessä. Elokuva ei ole kuitenkaan – valitettavasti – ongelmaton. Jordan Peelen rakkaus kauhuelokuviin on saanut ohjaajan paiskomaan viittauksia ja kumarruksia jos kohta moneen rakastamaansa elokuvaan. Liian moneen. Kohtauksien toisintaminen, vuorosanojen ja vertauksien käyttö, nimet ja vaatetus … elokuva kääntyykin itseään vastaan ajautuen melkeinpä pastissiksi ohjaajan ihailemista elokuvista ja unohtaen rakentaa oma identiteettinsä niin vahvana ja originaalina kuin mitä sen käsikirjoituskin on. Eipä silti, kivaahan niitä viittauksia on hakea ja löytää, mutta kyllähän se kieltämättä hajottaa hieman tapahtumien seuraamisen tunnelmaa. Ja vaikka elokuva on miten originaali käsikirjoitukseltaan ja tuore lähestymiseltään, elokuvan juonessa on aika isoja loogisia aukkoja ja ongelmia, jotka uivat vastavirtaan ihan siellä tarinan keskisissä lähtökohdissa ja nalkuttavat olemassa olostaan tavan takaa. Elokuva ei ole tarpeeksi outo – Dario Argentomaisen outo siis – jotta katsoja uskaltaisi lähestyä sitä ilman juonta ja samalla se on juuri sen verran maanläheinen, että juonen ongelmakohtiin ei voi oikein olla kiinnittämättä huomiotakaan.

Yhteenveto

Ilahduttavan kauhistuttava mysteerielokuva, joka antaa hyvää lisävirtaa varsin kuluneisiin ja kauhtuneisiin ideoihin, joita kuluneella vuosituhannella on nähty ydinperhettä ja kotia uhkaavissa toiminta-, jännitys- ja kauhuelokuvissa. Ohjaaja Jordan Peele jättää paljon katsojan oman tulkinnan varaan ja samalla tulee valitettavasti jättäneeksi myös elokuvaan kiusallisia loogisia ongelmia vailla vastausta. Siltikin virkistävä ja omaperäinen tuulahdus erinomaisen hyvin onnistuneilla näyttelijöillä ja sopivaan tahtiin avautuvalla käsikirjoituksella.

7/10.