Avainsana: jännitys

Disclosure Day (2026)

Ohjaus: Steven Spielberg
Käsikirjoitus: Steven Spielberg, David Koepp
Tuotantomaa: Yhdysvallat
Kieli: englanti
Budjetti: 115 miljoonaa USD
Arvioitu: kesäkuu 2026
Arvioidun version pituus: 146 minuuttia
Ensi-ilta Suomessa: 10.6.2026

Johdanto

Tieteiselokuvien kirjavaan joukkoon mahtuu jos jotakin erinäistä käsitystä siitä miltä avaruusolennot näyttävät, mitä ne haluavat, miten ne kommunikoivat tai lisääntyvät, miksi ne ovat täällä tai miten niistä päästään eroon. Matkaa on taitettu 1950-luvun invaasioelokuvista (allegorioita amerikkalaisten paranoidisesta kuvitelmasta kommuninismin laajenemista) ydinsodan pelkojen kautta robottien ja tekoälyn siivittämänä aina kaiju-olentoihin ja kasvottomiksi jätettyihin materiaaliryöstelijöihin saakka unohtamatta niitä tarinoita, joissa ihmiskuntakin on vain muinaisen geneettisen viljelyn lopputuote.

Tässä Steven Spielbergin teoksessa esitetään tuttuja ja turvallisia ns. harmaita – pallosilmäisiä isopäisiä humanoideja. Niiden asia on ihmiskunnan pelastaminen, mutta ne ovat kohdanneet ihmisten julmuuden, väkivallan, ahneuden ja salailun muurin. Hyvällä – tai nyt vähintäinkin harmittomalla – asialla olevat avaruusolennot ovat tieteiselokuvissa olleet pitkään vakiomateriaalia. Robert Wisen ajanmukaisesti poliittisesti värittynyt The Day the Earth Stood Still (Uhkavaatimus maalle, 1951) esitteli meille Klaatun, joka saapui varoittamaan, että ihmiskunnan pitäisi elää sopuisammin. Klaatu kohtaa välittömästi väkivaltaa, siihenhän ihmiskunta tuntuu turvautuvan ensimmäisenä työkaluna tuntematonta kohdatessaan. Se samalla verhoaa pelastuksen löytyvän tieteiden kautta, mutta vain kun siihen kytketään uskonnollinen viitekehys; teema joka on ollut mukana invaasioelokuvissa aivan kiusaksi asti näihinkin päiviin asti eikä siitä päästä eroon tässäkään Spielbergin elokuvassa. Spielbergin omassa elokuvassa Close Encounters of the Third Kind (Kolmannen asteen yhteys, 1977) vieraiden yhteysyrityksiä yritetään pelkojen takia salailla. John Carpenterin elokuvassa Starman (1984) Voyager-luotaimen kutsuun vastannut ystävällinen vierailija haaksirikkoutuu planeetalle, mutta huomaa joutuvansa pakenevansa Yhdysvaltain armeijan yrityksiä vangita hänet tutkimuksia varten. Nicolas Roegin elokuvassa The Man Who Fell to Earth (Mies toisesta maailmasta, 1976) vettä kuolevalle planeetalleen etsimään saapuva vierailija joutuu – kas yllättäen – Yhdysvaltain hallituksen kaappaamaksi. Ron Howardin elokuvassa Cocoon (Cocoon: Nuoruudenlähde, 1985) ystävälliset vierailijat tulevat hakemaan aikaa sitten planeetalle jääneitä tovereitaan, mutta ihmisten itsekäs ahneus meinaa maksaa olentojen hengen. James Cameronin elokuvassa The Abyss (Syvyys, 1989) meren pohjalle asettuneet vierailijat ovat oiva kohde ydinsukellusveneen harhaiselle komentajalle. Greg Mottolan elokuvassa Paul (2011) maassa ihmiskuntaa pitkään auttanut rento avaruusjäbä joutuu huomaamaan, että salaiset agentit haluavat hänen aivonsa kokeitaan varten. Brad Birdin animaatioelokuvassa The Iron Giant (Rautajätti, 1999) ulkoavaruudesta maahan pudonnut herkkä ja ystävällinen robotti joutuu pelottavan ulkonäkönsä vuoksi välittömästi tuhoamistoimien kohteeksi. Iain Softleyn elokuvassa K-PAX (2001) kaukaiselta planeetalta kotoisin olevan Protin tarinaa ei uskota ja hänet suljetaan mielisairaalaan. Denis VIlleneuven elokuvassa Arrival (2016) muukalaisilla on tarkoitus tarjota ihmiskunnalle tiedon lahjaa, mutta vastassa ovatkin heti hävittäjät, sotalaivat ja panssivaunut. Neil Blomkampin elokuvassa District 9 (2009) pakolaisina maapallolle saapuneet olennot suljetaan erilaisuutensa vuoksi ankeisiin ghettoihin. Jack Arnoldin elokuvassa It Came From Outer Space (Vieraat ulkoavaruudesta, 1953) maahan reunakylille haaksirikkoutuneet vierailijat haluaisivat vain korjata koneensa ja häipyä, mutta paikallinen sheriffi kokoaa joukon kyläläisiä aikomuksenaan tappaa kööri. Ja sokerina pohjalla tietenkin se Spielbergin E.T. – The Extra-Terrestrial (1982), jossa eksynyt vierailija haluaa vain kotio, mutta hallituksen kätyrit haluavat otuksen hyppysiinsä tutkimuksia varten.

Juonitiivistelmä

Yhdysvaltain hallinnon salainen agentuuri pitää huolta siitä, että Yhdysvaltain hallinnon keräämät todistusaineistot ulkoavaruuden janttereista pysyvät tiukasti valvottuina ja poissa julkisesta tietoisuudesta. Agentuurista kuitenkin salaliiton ansiosta katoaa kaikki 79 vuoden aikana kerätty materiaali, kun Daniel Kellner (Josh O’Connor) pakkaa kaiken reppuunsa aikeissa luovuttaa materiaali globaalia julkistusta varten nähtyään videon avaruusolennoille suoritettavista laboratoriokokeista. Kellner joutuu agentuurin jahtaamana pakosalle naisystävänsä (Eve Hewson) kanssa samalla kun Kansas Cityn televisiokanavan sääjuontaja Margaret (Emily Blunt) alkaa yllättäen puhua outoa naksuttelukieltä kesken televisiolähetyksen ja herättää huomiota niin Kellnerissä, tämän apureissa kuin agentuurissakin. Margaretin maailma tuntuu mullistuvan, kun hänen osaamisvalikoimaansa yllättäen ilmestyy kielillä puhumisen taito, kyky lukea ihmisten mieliä, historiaa ja tulevaisuutta sekä selittämätön vaisto hakeutua itselleen aiemmin tuntemattoman Kellnerin luokse. Seuraa moninaisia takaa-ajoja pääasiassa automobiileilla ja ulkoavaruuden olentojen teknologian paljastumista, joka lopulta kulminoituu kaiken ufomateriaalin globaaliin julkistukseen just soppevasti ennen kuin maailma on tuhoutumassa kolmannessa isossa rähinässä. Ei ole ”spoileri” tämä, koska se lukee hitsi vie ihan elokuvan nimessäkin.

Kommentit

Ohaaja, käsikirjoittaja, tuottaja Steven Spielberg oli relevantti vuosikymmeniä sitten. Hän teki nuorena visionäärinä vaikutuksen ensimmäisenä kuvauspäivänään televisiosarja Columbon kuvauksissa, jäi kauhu- ja jännityselokuvien historian kirjoihin elokuvillaan Duel (Kauhun kilometrit, 1971) ja Jaws (Tappajahai, 1975), teki saman tieteis- ja seikkailuelokuvien saralla elokuvillaan Close Encounters of the Third Kind (Kolmannen asteen yhteys, 1977), Raiders of the Lost Ark (Kadonneen aarteen metsästäjät, 1981) ja E.T. the Extra-Terrestrial (1982) sekä seikkailu- tieteis- ja hirviöelokuvan amalgaamilla Jurassic Park (1993) ja niin edelleen. Mutta ei suinkaan ad nauseum. Spielberg on toki yrittänyt pysyä relevanttina 2010- ja 2020-luvuillakin, mutta saalis on jäänyt laihaksi. Ongelmaksi on muodostunut se, että hänen käytössään on liikaa rahaa ja kun rahasta ei tarvitse taistella keksiäkseen luovia vaihtoehtoja asioille, joita ei voi näyttää, elokuvista tuppaa tulemaan lihavia, itseään toistavia klisee-kikkareita, joiden omahyväisellä vuorella voi omassa kuplassaan paistatella Hollywood-kultin auringossa. Kukaan ei kiistä Spielbergin merkitystä elokuvien historiassa, mutta relevanttina pysyminen pitkään vaatii muutakin kuin rahaa; se vaatii myös jatkuvaa taiteellista luovuutta ja rohkeutta tehdä asioita uusiksi, vaihtaa näkökulmia, haastaa itseään ja yleisöjään ja ennen kaikkea ymmärrystä sen elokuvankävijän – ei siis elokuvan tekijän – mielenmaisemasta, joka muuttuu ajan funktiona. Tätä elokuvaa katsoessa tajuaa, miten kauas menneisyyteen Spielberg on jumiutunut tätä elokuvaa suunnitellessaan. Se ei ole enää tämän vuosikymmenen – tai edes vuosisadan – elokuva.

Disclosure Day on ammottava katastrofaalinen epäonnistumisen kraateri. Elokuvan käsikirjoitus tuntuu siltä, että se olisi kuvausvaiheessa vielä aivan täysin kesken tai jopa lähtömateriaalin raakaversio. Elokuvassa premississä hyväntahtoiset avaruusolennot ujuttavat kahden 10-vuotiaan lapsen mieliin ja muistoihin asioita, joiden on tarkoitus pulpahtaa myöhemmin pintaan ja estää ihmisiä tuhoamasta toisiaan ja maapalloa. Mitä että häh anteeksi ja kuinka? Tässäkö on todella Spielbergin mielestä teknologisesti kauas ihmisten edelle edistyneiden avaruusolentojen Grand Plan, Suuri Hyväntahtoisuuden Suunnitelma? Siinä ei ole kyllä kerrassaan mitään järkeä eikä koko premissin konseptia mitenkään alusteta tai perustella koko elokuvan aikana. Elokuvassa kyllä esitellään kumpaisenkin aikuiseksi kasvaneen lapsen uudet taidot, joilla avaruusolentojen globaali paljastaminen lopulta tapahtuu, mutta juuri mitään näin pölhöä juonikuviota ei tule mieleen hakemallakaan (tai tulee, mutta en oikeasti haluaisi ajatella tarpeettoman pitkään sellaisia elokuvaturahduksia kuin Peter Bergin Battleship (2012), Shane Blackin The Predator (2018) tai Nick Lyonin Bermuda Tentacles (2014)). Mitään tolkun häivää ei ole monessa muussakaan elokuvan kohtauksista ja juonen kulun aukoista voi vaivatta töristellä läpi isommallakin UFO-härvelillä ilman huolia törmäyksistä.

Elokuvan antagonisteihin kuuluu Colin Firthin näyttelemän salaisen valtiollisen agentuurin porukka, joka toimii elokuvan jatkuvien takaa-ajokohtausten toimeenpanevana voimana. Agentuurin surkuhupaisaan valikoimaan kuuluu koko elokuvan ajan vain ne samat about kymmenkunta armoitettua pistoleroa, jotka A) eivät osaa parkkeerata mustia ajoneuvojaan, B) eivät osaa rynnäköidä edes motellihuoneeseen sulkematta takapihan pakoreittiä, C) eivät osaa tai halua käyttää olemassaolevaa huipputeknologiaa (kännykkäseurantaa, drooneja, liikennavalvontakameroita, rahaliikenteen seuraamista…) kohteidensa metsästykseen vaan sen sijaan luottavat tappavan vaaralliseksi havaittuun avaruusolentojen teknologiaan, jossa johtaja itse sukeltaa kohdehenkilön pään sisään saadakseen selville missä tämä majailee ja D) kulkevat tukevat laput silmillään, kun seurattavat henkilöt liikkuvat ihan kirjaimellisesti näiden vieressä. Ai että … tätä typeryyttä on vaikea hahmottaa; eräässäkin kohtauksessa armoitettu sankarimme tyttöystävänsä kanssa pakenee anastamallaan agentin autolla ja sanoo vieläpä kesken pakomatkan, että auto täytyisi vaihtaa, koska siinä on jäljitin. He päätyvät – vaihtamatta autoa siis tietenkin – pakopaikkaansa, mutta ehkä agentuurin Temusta tilattu jäljitin ei sitten tainnut toimia tai agentuurin kesätyöläinen ei osaa sitä jäljittää tai jotain muuta juoniaukkopotaskaa. Agentuurin touhun ilmiömäisen typeryyden ainoana syyksi luettavana tekijänä on se, että seurattavien on päästävä pälkähästä, jotta Spielberg pääsisi näyttämään sen seuraavan eeppiseksi tarkoitetun takaa-ajokohtauksen. Kun se tapahtuu elokuvassa viidennen kerran, voi jo sanoa sen ad nauseum. Eivätkä ne muuten ole kovin eeppisiäkään.

Näin rikkinäisestä elokuvakäsikirjoituksestä ei puristu tälläkään kertaa ehtaa timanttia ulos, jota todistavat monet monituiset elokuvan pikkuruiset kummallisuudet tarinan sisällössä, mutta sitten tulee vielä se iso jytky eli merkittävän heikkotasoiset efektit. Tai oikeastaan osa efekteistä läpäisee modernin perustason seulan, mutta osa on vain hähmäisen umpisurkeita tällaisen budjetin tuotannossa. 115 miljoonaa jenkkitaaluraa tähän on kuitenkin saatu tuhlattua, mutta sillä rahalla ei ole saatu edes yhtä kettua animoitua sellaiseksi, että se ei pläjähtäisi elokuvan yleisilmeeseen sopimattomana silmille. Epäsuhtaa on efektien lisäksi myös muualla sillä Josh O’Connorin ja Emily Bluntin yhteisissä kohtauksissa käy harvinaisen selväksi näyttelijöiden välinen ero – olisi ohjaajan vastuulla huomata tällaiset tai ainakin siirtää kohtausten painopisteitä sellaisiksi, että moiset erot eivät hyppäisi silmille – ja korville. Valitettavasti muutoin aina niin erinomainen Emily Blunt ei kykene yksin tätä katastrofia pelastamaan ja parissa kohtauksessa jopa toivoisi, että Blunt ei olisi koskaan itseään tähän edes kiinnittänyt. Surkuhupaisuuden kruunaa se, miten Emily Bluntin hahmo osaa nähtävästi kaikkia kieliä ulkoavaruuden olentojen naksuttelukieli mukaan lukien, mutta sitten loppukohtauksessa tuo taito tyystin yht’äkkiä katoaa kuin tuhka tuuleen ja siihen ymmärtämiseen tarvitaankin yllättäen tulkki väliin, jotta Josh O’Connorin hahmo ei olisi ihan koko elokuvan kannalta … turha.

Elokuvan tekninen taso on tasapaksua jurnuttamista eikä parannusta tuo edes musiikkimaestro John Williamsin ääniraita. Ääniraita tuntuu vain tylsältä vanhan kierrättämiseltä, joka toki sopii elokuvan teemaan nyt noin muutoinkin. Lavastus, puvustus ja kuvaus ovat tasaisen harmaata massaa, mutta valaistus tuntuu oudon teennäiseltä, ylikorostavalta ja kerrassaan tekotaiteelliselta paikoin. Sinällään kokonaisuus on siis kuitenkin teknisenä suoritteena tavallinen Hollywood-suorite, jonkalainen olisi kyllä suoraan sanoen pitänyt onnistua ihan huomattavasti pienemmälläkin rahakirstulla. Spielberg lähtee jostain käsittämättömästä perseilysyystä rakentelemaan vielä kaiken kukkuraksi filosofista höpinää avaruusolentojen, messias-manifestaation ja jumalmystiikan ympärille, kun ihan yks kaks yllättäen käy ilmi, että ai jaa, tällaisella paljastuksella saattaa olla globaalia sosiaalista vaikutusta. Höpinä ponnistaa tietenkin kristillisistä peruskäsityksistä, mutta lätinä on aivan sellaista monista muista vastaavista tieteiselokuvista tuttua pinnallista silppua, jolla tässä lisäksi yritetään rakentaa vain motivaattoria yhdelle hahmoista, joka ei tiedä mihin uskoa. Spielberg ei myöskään vaivaudu vastaamaan, että mitä paljastus tosiasiassa sitten aiheuttaa vaan heittää ilmoille roikkumaan ajatuksen siitä, että nyt kaikki on hyvin.

Yhteenveto

Ylipitkäksi vesitetty tieteismaustettu takaa-ajokohtausten kavalkadi, joka päättyy otsikon mukaisesti paljastusten päivään. Odottamattoman umpityperien juonikuvioiden pilaama tarinointi tuntuu joko poikkeuksellisen keskeneräiseltä tai muutoin sysisurkealta käsikirjoituksen tasolla. Edes pääosan näyttelijä Emily Blunt ei pysty tätä töttöröö-tauhkaa elävöittämään tarpeeksi. Kauhistuttavia juoniaukkoja ympäriinsä vilisevä tarina valitsee ohjaajansa Steven Spielbergin opastamana kaikki tutut ja turvalliset klisee-kuviot, ei jaksa kiinnostua jännitysmomenttien rakentamisesta tuon taivaallista ja tuuttaa tylsän, ylipitkän, järjettömän kalliin ja huonosti rakentuvan lopputuloksen, jonka ainoa sanoma tuntuisi olevan: Retirement Day for Spielberg.

3/10.

Brick Mansions (2014)

Ohjaus: Camille Delamare
Käsikirjoitus: Luc Besson, Bibi Nazeri, Ryan Amon
Tuotantomaa: Yhdysvallat, Kanada, Ranska, Espanja
Kieli: englanti
Budjetti: 28 miljoonaa USD
Arvioitu: tammikuu 2026
Arvioidun version pituus: 90 minuuttia
Ensi-ilta Suomessa: ei valkokangaslevityksessä Suomessa

Johdanto

Yhdysvaltain elokuvamarkkinat ovat isot ja niiden studioiden ja elokuvien levitykseen erikoistuneiden yhtiöiden rahkeet ovat maailman kovimmat. On täysin tavallista, että hyväksi koetuista muualla tehdyistä elokuvista tehdään Pohjois-Amerikan markkinoita varten isolla rahalla ja isoilla elokuvatähdillä suoria kopioita, joita sitten ajetaan levitykseen myös koko maailman levityskanaviin. Osalle katsojista ei tule edes mieleen elokuvaa katsellessaan, että kysymyksessä on jonkun toisen elokuvan kohtaus-kohtaukselta tehty suora kopio. Joskus amerikkalaisten elokuvajakelijoiden globaali jakelutoiminta on niin suorasukaisen tehokasta, että katsojat eivät välttämättä edes tiedä alkuperäisen olemassaolosta saati sitä, mistä sen saisi käsiinsä. Vielä kun suurella rahalla saa isoja tähtiä niin osalle riittää se. Tom Cruisen tähdittämä Vanilla Sky (Cameron Crowe, 2001) on suora kopio espanjalaisesta elokuvasta Abre los ojos (Alejandro Amenábar, 1997). Arnold Schwarzeneggerin tähdittämä True Lies (James Cameron, 1994) on kopio ranskalaisesta elokuvasta La Totale! (Claude Zidi, 1991). Al Pacinon tähdittämä Insomnia (Christopher Nolan, 2002) on kopio norjalaisesta alkuteoksesta Insomnia (Erik Skjoldbjærg, 1997). Richard Geren tähdittämä Unfaithful (Kohtalokas syrjähyppy, Adrian Lyne, 2002) on kopio ranskalaisesta elokuvasta La Femme Infidèle (Claude Chabrol, 1969). Liam Neesonin tähdittämä Cold Pursuit (Hans Petter Moland, 2019) on norjalaiselokuvan Kraftidioten (Hans Petter Moland, 2014) kopio. Tässä siis vain pienen pieni otos isojen tähtien tähdittämistä kopioelokuvista. Osassa kopioelokuvista on sama ohjaaja (esimerkiksi Jason Stathamin tähdittämä Géla Babluanin kopioelokuva Thirteen (2010) ohjaajan omasta alkuteoksesta viittä vuotta aiemmin) ja osassa jopa samoja näyttelijöitä (kuten Penélope Cruz ylläkin mainitussa Cameron Crowen elokuvassa Vanilla Sky ja myös tässä, nyt arvosteltavana olevassa elokuvassa mukana oleva David Belle) .

Juonitiivistelmä

Detroitin kaupunki on eristänyt pahimman slummiutuneen alueensa muurein ja sotilain muusta kaupungista. Tätä aluetta kutsutaan nimellä Brick Mansions ja sitä hallitsee huumekauppias ja gangsteri Tremaine (RZA). Alueen huumeongelmaa yrittää omalta osaltaan hillitä Lino (David Belle), joka laittaa kapuloita gangsterien rattaisiin. Gangsterit kidnappaavat Linon entisen tyttöystävän Lolan (Catalina Denis) ja ryöstävät kaupungin omistaman panssariauton, jonka lastina on neutronipommi! Gangsterit virittävät vahingossa pommin ja tuhon estämiseksi kaupungin pormestari lähettää alueelle peitetehtävään poliisi Damien Collierin (Paul Walker). Damien löyttäytyy yhteen Linon kanssa selvittääkseen sekä Lolan että neutronipommin kohtaloa. Käy lopulta ilmi, että kaupunkia johtavan pormestarin katala suunnitelma alueen tuhoamiseksi on käynnistynyt …

Kommentit

Otetaan rahtunen John Carpenteria (Escape from New York, 1981 ja Assault on Precinct 13, 1976), hyppysellinen Paul Verhoevenia (RoboCop, 1987), teelusikallinen Prachya Pinkaewia (Ong Bak, 2003), sekoitetaan hyvin ja kuvataan filmille. Ja se on vasta lopputulos alkuperäiselle Pierre Morelin ranskalaiselokuvalle Banlieu 13. Kun tuo vielä kopioidaan ja siirretään Amerikan isojen rahavirtojen avulla englanninkieliseksi versioksi, saadaan Camille Delamaren Brick Mansions. Kiertotaloutta kannatta edistää ja niin edespäin. Kierrätetty on myös David Belle, parkourin kehittäjä, joka näytteli myös alkuperäisteoksessa – ja totta vieköön nuo Bellen parkour -temput ovat kuitenkin yksi niistä aivan keskeisistä tekijöistä miksi tästä elokuvasta viitsii edes kohkata viittä sanaa enempää. Belle teki osapuilleen kaikki elokuvan huikeat temppunsa ilman apuja ja monet Bellen liikkeistä ja liikeradoista ovat selkeästi parantuneet vuosikymmenen harjoituksella alkuperäiseen verraten. Samalla pitää kuitenkin todeta, että parkour -temppuja on kuitenkin tässä elokuvassa jopa vähemmän kuin mitä odottaa sopisi ja samalla on vähentynyt myös alkuperäisen sarjakuvamaisesta ilmaisusta ammentava ylitseampuvuus, joka realisoitui lähes komediallisena vireenä tekijöiden itsekin ymmärtäessä tarinansa poskettomuuden. Nyt mennään paljon totisemmalla asenteella ja näitä totisten torvien soittajia edustavat RZA ja Paul Walker hahmoineen, mikä heikentää elokuvan viihteellisyyttä merkittävästi. RZA on sellainen wannabe-Wesley-Snipes Marco Brambillan elokuvasta Demolition Man (1993), mutta ei oikein osaa kolmea ilmettä enempää avittaa elokuvaa. Walker puolestaan mutristelee totisena valeasukyttänä ja tarkoituksena lienee ollut rakentaa jonkinlaista Richard Donnerin Lethal Weapon (1987) -elokuvan kyttäkamu-kuviota, mutta ei näiden näyttelijöiden välillä ole tarpeeksi kemiaa tai oikeanlaisia kohtauksia vuorosanoineen, jotta siitä koskaan mitään kummempaa realisoituisi.

Elokuvan moraalisessa ympäristössä on paljonkin kulmakarvojen kohotuksia aiheuttavia kohtauksia. Ehkä pisteliäimmin pistää mietityttämään, että erittäin julmaksi, ahneeksi ja pahansuopaiseksi maalattu kylmäverisesti omiaankin murhaava korruptoitunut uhkailuun ja kiristämiseen taipuvainen huumerikollisgangsteri – RZA:n näyttelemä Tremaine – nähdään ja realisoidaan elokuvassa vain olosuhteiden uhrina. Kun elokuvan tekijät vertailevat tätä julmaa petoa Detroitin nykyiseen kieroutuneeseen vain rahaeliittiä kunnioittavaan johtoon, peto nähdään hyvänä vaihtoehtona johtajaksi. Mitään välimallin henkilöä – tiedättehän, sellaista, joka ei olisi narsistinen psykopaatti – ei elokuvassa edes mietiskellä sopivaksi johtajaksi.

Teknisesti elokuva on varsin tavanomainen. Todella iso, lähes 30 miljoonaan jenkkitaalaan paisunut budjetti ei kuitenkaan näy kovin kummoisesti elokuvassa, vaikka miljöö ja lavasteet ovatkin onnistuneita. Paul Walkerin roolihahmoa varten on suunniteltu kasapäin joutavia kaahailu- ja autoromutuskohtauksia, jotka noudattelevat tyypillisiä toimintaelokuvien kliseitä ja kaavoja. Samaa on luvassa pyssynpaukuttelupuolella eli isommillakin paukkuraudoilla annetaan palaa oikein huolella, mikä on linjassa amerikkalaisten käsityksien kanssa hyvästä toiminnasta, mutta monin paikoin tuntuu vain omahyväisen ylitsevuotavalta liioittelulta. Parkouria sisältävien kohtauksien kuvauksessa on tukeuduttu hieman liian vahvasti muka-dynaamisuutta korostaviin agressiivisiin nytkähdyksiin, jotka vain sekoittavat kokonaiskuvaa tapahtumista eikä leikkauksen paikoittainen nopeus ollenkaan auta asiaa. Mukavasti kuitenkin David Bellen parhaimpien parkour- suoritusten taltioinnissa filmille on nähty kosolti vaivaa ja niiden parissa kyllä totisesti viihtyy.

Yhteenveto

Paul Morelin kymmentä vuotta aiemmin tekemän elokuvan Banlieu 13 (2004) suora amerikkalainen sinikopio kierrättää dystooppisen gangsteritarinansa varsin muuttumattomana. Moraalisilta arvoiltaan erittäin kyseenalainen elokuva yrittää kuorruttaa omaa luokkasanomaansa pärinällä ja sarjatuliaseiden säksätyksellä. Elokuvan keskeinen anti on David Bellen huikeatakin huikeammat parkour-temput, jotka ovat hioutuneet vieläkin paremmiksi mitä alkuperäisessä ranskalaiselokuvassa, vaikka kaikilta muilta osin alkuperäinen on selkeästi parempi elokuvana.

4/10.

The Doorman (2020)

Ohjaus: Ryûhei Kitamura
Käsikirjoitus: Lior Chefetz, Joe Swanson, Devon Rose
Tuotantomaa: Yhdysvallat, Kanada, Romania, Iso-Britannia
Kieli: englanti, ranska
Budjetti: ei tiedossa
Arvioitu: tammikuu 2026
Arvioidun version pituus: 97 minuuttia
Ensi-ilta Suomessa: ei valkokangaslevityksessä Suomessa

Johdanto

John McTiernan ravisteli elokuvamaailman perustuksia vuoden 1988 jättihitillä Die Hard. Tuon elokuvan rakenteista ja teemoista syntyi melkeinpä oma lajityyppinsä toimintaelokuvien lajityypin sisälle. Die Hard -kopioissa on tyypillistä, että yksi (tai joskus kaksikin!) sankari joutuu hankalasti jumiin eristyksissä olevaan kohteeseen terroristien, ryöstäjien tai muutoin kenkkujen ketkujen kanssa. Sankari alkaa pistää kampoihin ketkujen koplalle tyypillisesti nitistäen näitä yksitellen kuin kärpäsiä konsanaan ja lopussa kiitos seisoo. Varsin usein malliin kuuluu vielä se, että ketkujengi onnistuu kiristämään tavalla tai toisella sankaria antautumaan tai ainakin antautumisuhan alle, mutta sankaripa se aina keksii ovelat keinot nollata ketkujen yritelmät.

Andrew Davisin Under Siege (Kaappaus merellä, 1992), Jan de Bontin Speed (Speed -kuoleman kyydissä, 1994), Michael Bayn The Rock (The Rock – paluu helvettiin, 1996), Geoff Murphyn Under Siege 2: Dark Territory (Kaappaus raiteilla, 1995), Renny Harlinin Cliffhanger (1993), Simon Westin Con Air (Con Air – lento vapauteen, 1997), Peter Hyamsin Sudden Death (Äkkikuolema, 1995) ja vaikka Wolfgang Petersenin Air Force One (1997) siirsivät kaikki onnistuneesti Die Hard -kopionsa teemat ja ideat milloin raiteille, vesille, ilmaan, vuoristoon tai bussiin ja naulasivat tehokkaasti John McTiernanin kehittämät ideat erottamattomaksi osaksi toimintaelokuvien historiaa. Ja nämä esimerkkielokuvat siis kaikki vain muutamien vuosien sisällä alkuperäisestä teoksesta. Sittemmin samaa kuviota on toisteltu ns. ad nauseum eikä merkkejä loppumisesta näy tähänkään päivään mennessä. Jotkut niistä tuoreemmista eivät kuitenkaan onnistu muuta kuin toistelemaan kyllästyneenä papukaijana kymmeniä kertoja nähtyjä juttuja, jotka ovat vuosien saatossa muuttuneet lajityypin kliseiksi. Näin käy myös tällä kerralla, kun muutoin jo kannuksensa aiemmin näyttänyt ohjaaja Kitamura tekee yhden uransa vähäpätöisimmistä tekeleistä.

Juonitiivistelmä

Merijalkaväen sotilas Ali (Ruby Rose) joutuu pois armeijan hommista erään epäonnisen tapahtumaketjun jälkihöyryissä ja palaa takaisin kotiinsa New Yorkiin. Alin setä järkkää tälle duunia ovimikkona Carrington-nimisessä vanhassa ja perinteikkäässä talokompleksissa, joka on juuri menossa peruskorjaukseen. Lähes kaikki asukkaat ovat poistuneet korjaustöiden tieltä, mutta parissa asunnossa on vielä asukkaat paikalla. Talokompleksiin iskee kiinni vanhoja kadonneita aarteita metsästävä retkue, jota johtaa Victor Dubois (Jean Reno), tavoitteenaan etsiä aarteet hyödyntäen rakennuksen vähäistä väkimäärää. Kuinka ollakaan, retkue osuu juuri Alin kuolleen siskon miehen kämppään ja uhkaa koko perheen henkeä ja terveyttä. Alin sotilastaidoille löytyy siviilissä heti oitis kovaa käyttöä.

Kommentit

Australialaismalli/näyttelijätär Ruby Rose on yrittänyt isojenkin toimintaelokuvien (mm. pienet roolit Paul W.S. Andersonin zombietoiminnassa Resident Evil: The Final Chapter (2016), Chad Stahelskin toimintaelokuvassa John Wick: Chapter 2 (2017)[x], D.J. Caruson toimintaelokuvassa xXx: Return of Xander Cage (2017)) sivuroolien kautta saada avatuksi tietä itselleen. No tässä se nyt sitten tapahtuu: Ruby Rosen ensimmäinen varsinainen itsenäinen ja kantavaksi tarkoitettu pääosarooli. Valitettavasti kuitenkin homma menee pieleen. Rose selviää oikein hyvin niin kauan kuin kohtauksissa ei tarvita muuta kuin fysiikkaa: juoksemista, pyssyuhittelua, pikku painia tai poseerausta. Pääroolissa se ei vaan valitettavasti riitä eikä Rose pysty kantamaan tätä elokuvaa omilla harteillaan maaliin saakka. Sitä seikkaa ei helpota ollenkaan se, että Jean Renoa lukuun ottamatta muut elokuvan näyttelijät ovat aivan kahvilla ja Renonkin roolihahmolle on pakotettu dialogiksi sellaista tuubaa, että mies ei oikein tunnu tietävän mitenkä paksulla ranskalaisaksentilla sitä pitäisi ulos suoltaa. Oikeastaan mainitsemisen arvoiseksi nousee vain Aksel Hennie, joka on tässä elokuvassa pääpahiksen psykopaatiksi paljastuva apurikonna ja vaikka hänen hahmonsa on varsin yksiulotteiseksi tärvelty, Hennie hoitaa sen aivan hyvin.

Elokuvan äänimaailma on surkea. Ääniraidan keskeisen osan muodostaa aivan hirvittävä geneerinen keinotekoinen syntikkapupellus, jonka ainoa funktio on kertoa katsojalle, että hei nyt jotain pirun jännää pitäisi tapahtua, jos et muuten hoksaa. Ääniraidan hirveys korostuu kohtauksissa, joissa hiippaillaan talokompleksin käytävillä ja asunnoissa. Silloin nimittäin ääniraidalta ulostuu geneeristä tietokoneitse randomoitua sykkivää jännitysmökellystä, joka olisi täysin yksi-yhteen vaihtokelpoista tuhansien muiden vastaavien toimintaelokuvakohtausten kanssa. Harmillisesti myös elokuvan muussa tekniikassa on vetelehditty pahasti. Kuvaus, lavastus ja värisuunnittelu ovat vielä menetteleviä, mutta elokuvan leikkaus on vedetty sellaiseksi, että muutoin keskikastin koreografioista ei jää jäljelle juurikaan happamia kuoria enempää. Vaikuttaa aivan siltä kuin elokuvan näyttelijöitä ei olisi uskallettu päästää tekemään mitään fysiikkaa vaativia kohtauksia ja jotta stunt-henkilöiden identiteetti ei paljastaisi liikaa, kohtaukset on jouduttu leikkaamaan sekavasti ja rauhattomasti.

Elokuvan jaksotus ei ole tyydyttävä ja elokuvan juonenkäänteissä sekä tapahtumien uskottavuudessa on isoja ongelmia ja teknisiä aukkoja. Ikään kuin se ei vielä riittäisi, elokuvan hahmojen taustoituskin on varsin ongelmallista. Kaiken kukkuraksi Ruby Rosen näyttelemän sotilashahmon kerrotaan elokuvan alkupuolella kärsivän post-traumaattisesta stressihäiriöstä ja syövän lääkkeitä mielenterveytensä tueksi, koska pelkästään taksissa istuminen saa aikaiseksi psykosomaattisia pelkoreaktioita. Sitten yht’äkkiä kun varsinainen toiminta, turpiinveto ja sarjatuliräiskintä alkaa, hahmon kaikki mentaalipuolen ongelmat haihtuvat tipotiehensä kuin taikasauvasta kopaisten vain ja mikään pauke, hätä tai rätinä ei tätiä hidasta. Mitä ihmeen järkeä on ensin kertoa katsojalle yhtä tarinaa ja sitten lakaista kaikki maton alle. Eihän se toki olisi kovin sopivaa, jos sankari jäätyisi sikiöasentoon pyssyn paukkeesta, mutta itsepä tekijät ovat tarinansa hahmon siihen malliin rakentaneet ja sitten vetävät oman tekeleensä vessasta alas. Mitään uutta tai ihmeellistä ei jutussa ilmene, kaikki kuviot ja juonen osat ovat kaavioidun rutiinielokuvan käsikirjasta suoraan ongittuja ja suurin nautinto tulee siitä, että arvaako oikein ketkujen niputusjärjestyksen.

Yhteenveto

Keskimääräistä selvästi surkeampi Die Hard -klooni on vain vähän miellyttävämpää kuin rutiikäynti hammaslääkärissä: siinä penkissä sitä tietää, että ei tämä onneksi enää kauan kestä. Ohjaaja Ryûhei Kitamuran tasainen ja yllätyksetön kliseillä täytetty rutiinipätkä on kaikilta osin tasaisen keskinkertaista höttöä. Ontuvan kehnosti leikattu, melko surkeasti näytelty eikä äänimaailmassakaan ole kehumista. Kitamuran portfolion huomioiden tämä on melko selkeästi sieltä ohjaajan teosten huonoimmasta päästä.

3/10.

Winter’s Bone (2010)

Ohjaus: Debra Granik
Käsikirjoitus: Debra Granik, Anne Rosellini, Daniel Woodrell
Tuotantomaa: Yhdysvallat
Kieli: englanti
Budjetti: ~2 miljoonaa USD
Arvioitu: tammikuu 2022
Arvioidun version pituus: 100 minuuttia
Ensi-ilta Suomessa: 28.01.2011

Johdanto

Ozarkvuoret on Yhdysvalloissa neljän osavaltion alueelle levittäytyvä laaja vuoristoalue, joka on tullut tunnetuksi varsin karuista elinolosuhteista ja yhtenä Yhdysvaltain keski-lännen takapajuisimmista alueista. Missourin osavaltiosta ihan kelpo siivu on Ozarkvuorten alueella ja erityisesti halveeraavaa hillbilly-termiä on usein käytetty juuri Ozarkvuorten valkoisten väestöryhmien jäsenistä. Vuoristo-olosuhteiden takia monet väestöryhmät ovat eläneet varsin eristäytynyttä elämää varsin karussa ympäristössä. Aiemmin elinvoimaisia puulajeja hakattiin armotta 1800-luvulla ja vuorten mineraalirikkauksia hyödynnettiin saastuttavissa kaivosteollisuuden prosesseissa. Jäljelle on jäänyt saasteita, heikosti viljeltävää maa-ainesta ja systeemistä köyhyyttä, joka on iskenyt kovasti alueen asukasryhmiin.

Ozarkvuorille hyvässä ja pahassa sijoittuvia elokuvia on tehty jonkun verran. Joitakin jopa jännitys- ja kauhuelokuvienkin lajityypeissä, joita tässä voisi hieman tarkastella. Ehkä pölöimpiä on Misty Talleyn haikauhuelokuva Ozark Sharks (2015). Tuoreimpiin (kirjoitettaessa vuosi on 2026) kuuluu John-Michael Powellin trilleri Violent Ends (2025). Erikoisimpiin kuuluu David Friedkinin film-noir -elokuva Hot Summer Night (Gangsterien luolassa, 1957). Toimintalänkkäreistä moniakin kuvattiin alueella, mutta ainakin Joseph Kanen Smoke in the Wind (Savua tuulessa, 1975) myös sijoittuu sinne. Kuuluisin ja arvostetuin puolestaan lienee David Fincherin erinomainen psykologinen jännäri Gone Girl (2014), joka sijoittuu Ozarkvuorille ainakin osittain. Huvittavin taitanee olla tositarinaan pohjautuva Roger Cormanin B-luokan hähmäinen rikoskomedia Bloody Mama (Verinen Mamma Barker, 1970). Mainituissa elokuvissa korostuu vuorten asukkaiden eristäytyneisyys, huono-osaisuus, köyhyys ja väkivallan kyllästämä epäluulo sekä Yhdysvaltain hallintokoneistoon ja virkavaltaan että kaikkiin ulkopuolisiin. Samoja teemoja toistuu tässä Debra Granikin ohjaustyössäkin, mutta lisämausteena vielä mukaan on otettu seilaamaan näköalaton epätoivo ja lohduttomuus, koska miksei.

Juonitiivistelmä

Nuori Ree (Jennifer Lawrence) on vasta täysi-ikäisyyden kynnyksellä, mutta on jo joutunut ottamaan vastuun äidistään ja pienemmistä sisaruksistaan, kun käy ilmi, että metamfetamiinin valmistuskuvioihin sotkeutunut isä on pantannut tilukset ja talon takuiksi päästäkseen vapaalle jalalle odottamaan oikeudenkäyntiään. Kun miestä ei näy eikä kuulu, nuoren Reen on selvitettävä mitä isälle on tapahtunut ja yritettävä estää perheensä joutuminen kodittomuuden kurimukseen. Ree joutuu ottamaan suuria riskejä ja rikkomaan vuoristosukunsa kirjoittamattomia sääntöjä selvittäessään, miksi kukaan ei suostu hänelle avaamaan suutaan tai auttamaan tapauksen selvittämisessä.

Kommentit

Pohjolan perukoilla kirjallisuudessa ja elokuvissakin on suuressa suosiossa ollut sellainen tyylilaji mitä kutsutaan sateenvarjotermillä nordic noir. Tyylilajissa kukaan ei hymyile, kenelläkään ei ole hyvä olo, sääkin on ankeaa ja ainoa heiveröisen elonliekin varmuus on se, että se sammuu – ja pian. Vain muutaman elokuvan urallaan ohjanneen Debra Granikin Winter’s Bone voisi tältä osin olla aivan hyvin pohjois-amerikkalainen vastine Pohjolan nordic noir -tyylille ja menee samalla maanläheisessä kuvauksessaan niin lähelle kurjuuden ydintä kuin vain kameran linssillä pääsee. Granikin kuvauksessa värimaailmakin on ankean latistettu depressiivisyyden korostamiseksi. Likaisella seepialla ja myrskypilvien harmaudella murretut värit korostavat elokuvan sanomaa epätoivoisen kurjuuden ja köyhyyden keskellä elävistä näköalattomista vuoristolaisista, jotka samaan hengenvetoon kokevat tulevaisuuden vain sarjaksi epätoivoista selviytymistä ja samalla ovat ylpeitä omasta itsepintaisten vuoristolaisten perinteistä asuinpaikkoineen, joista eivät halua poiskaan. Granikin elokuvassa kuvataan kurjistuneen yhteisön elämää yhtä lailla rappioituneiden moraalikäsitysten, monimutkaisten väkivaltaan nojautuvien sukusiteiden ja lahoavan rakennetun ympäristön kautta. Ohjaaja kuvaa fiktiivisen tarinan maailmaa suorastaan dokumentaarisella otteella, jota seikkaa vielä korostaa elokuvan viipyilevät otokset ja äänimaailma. Äänimaailmaan on otettu mukaan jopa autenttista paikallisten asukkaiden suorittamaa perinnemusiikkia.

Jennifer Lawrence loistaa tässä elokuvaroolissa. Roolin hahmo ei ole sivistynyt eikä ole päässyt elämään normaalia lapsuutta, mutta hahmon maanläheinen ymmärrys arkisista elämän perusasioista maadottaa hahmon katsojalle ymmärrettävään muotoon. Lawrence ei ylinäyttele hahmonsa epätoivoista kamppailua isänsä kohtalon selvittämisessä vaan päinvastoin tuntuu näytellessäänkin saavan hahmolle pelattua hienoin pienin nyanssein sellaista sanatonta selviytymiseen tarvittavaa voimavaraa; uhmaa vastustaa melankolista apatiaa, joka yhteisön yllä vainoaa kaikkia ja kaikkea. Sivuosarooleja on kuitenkin selkeästi liikaa. Pitkälti kolmattakymmentä serkusta, setää, tätiä ja muita etäisempiä sukulaisia omine kumppaneineen ajaa elokuvan seuraamisen sekavaksi. Tekijät käyttävät mieluummin aikaa kuvaten pyydetyn peuran nylkemistä kuin selventääkseen Reen suhdetta muihin ympärillään. On kuitenkin ilmeistä, että Ree itse tietää kuka kukin on Ozarkvuorten rähjäisissä rinnetaloissa, mutta tätä tietoa ei mitenkään kyetä tuomaan katsojalle saakka selväksi. Ree vain tallustaa paikasta toiseen tavaten ison joukon sukulaisiaan ja ystäviään, mutta ani harvan sivuosahahmon kontaktipinnasta muodostuu elokuvan tarinan kannalta merkityksellinen. Jännityselokuvan aineksia sisältävän elokuvan kulku on myös varsin verkkaista ja monissa paikoin elokuvassa on vain joutavaa tyhjäkäyntiä, joka ehkä tekijöiden mielestä kuvastaa vuorten asukkaiden elämän vähemmän hektistä luonnetta kaupunkilaisten maailmaan verrattuna, mutta joka itse elokuvan pitkittyessä alkaa maistua pitkäveteiseltä. Lohduttomuutta draaman keinoin kuvaavaksi taide-elokuvaksi Granikin teos sopii varmasti paremmin kuin isän kohtaloa selvittävän sinnikkään nuoren naisen tutkimuksia kuvaavaksi jännityselokuvaksi.

Yhteenveto

Debra Granikin ohjaaman elokuvan ytimessä on Ozarkvuorten asukkaiden näköalattoman lohduttomuuden, rapistuvan moraalin ja katoavan perhettä korostaneen yhteisöllisyyden katoamisen kuvaaminen raa’an rehellisellä otteella. Draaman juoneen on säikeistetty mukaan jännitystarinamaista selvittelyä ja selviytymistä, mutta pääpaino on vaikeissa oloissa elävien ihmisten ihmiskohtaloiden mietiskely.

6/10.

Ava (Final Target, 2020)

Ohjaus: Tate Taylor
Käsikirjoitus: Mathew Newton
Tuotantomaa: Yhdysvallat
Kieli: englanti
Budjetti: ei tiedossa
Arvioitu: joulukuu 2025
Arvioidun version pituus: 96 minuuttia
Ensi-ilta Suomessa: ei valkokangaslevityksessä Suomessa

Johdanto

Hei! Taas päästään turinoimaan herkullisesta ruoka-aiheesta eli spagettikäsivarsien ja nuudeliranteiden varaan rakentuvista naissukupuolen turpaanvetäjistä kovapintaisissa toimintaelokuvissa. Kun sukupuolten tasa-arvo alkoi nostaa naisnäyttelijöitä rankkoihin fyysisiin tappelijarooleihin, näihin rooleihin alkoikin valikoitua naisia, joiden ulkonäkö ja habitus eivät todellakaan kieli tappiin asti treenatuista tappokoneista. Päin vastoin: valttia ovat huoliteltu kauneus, laihuuteen kallistuva kehon sopusuhtaisuus, mahdollisesti rehvakkaat muodot ja erityisesti nuoruus. Kaikki nuo attribuutit yhdistettynä yleensä johtavat välittömiin uskottavuusongelmiin kovapintaisissa toimintaelokuvissa, joissa on totuttu fyysisiä suoritteita suorittamassa fyysisiin suoritteisiin kykeneviltä näyttävät äijylit. Naisrooleissa tätä ilmiselvää ongelmaa ei korjata roolittamalla iäkkäämpiä (kunkin elokuvan sisäisessä maailmassa samalla myös kokeneempia) tahi fyysiseltä olemukseltaan rotevampia naisia vaan ratkaisuksi taiotaan roolihahmoille ylivertaisia taistelutaitoja aivan kuin vapaaottelun näyttävämpien temppujen tai ju-jujutsun pyyhkäisyjen ja lukkojen taitaminen olisi automaattinen tae tirvaista se kaksimetrinen, sataviiskytkiloinen, kauttaaltaan tatuoitu venäläisgangsterin arpinaamainen henkivartijana työskentelevä entinen palkkasotilas ketoon suit sait sukkelaan ilman, että edes hiuksiin tarvitsee sipaista lisää muotovaahtoa. Hyvän matkaa etukenossa länsimaihin verrattuna tässä mentiin muuten Hong Kong -toiminnan kultakaudella (1970-luvun lopulta 1990-luvun alkuun) jona aikana mm. tunnettu malesialainen tanssija Michelle Yeoh, amerikkalainen kamppailulajitaitaja Cynthia Rothrock ja Hong Kongin oma tyttö Kara Wai tekivät itsensä tunnetuiksi varsin päheillä toimintaspektaakkelirooleillaan.

Ohjaaja Luc Besson elokuvallaan Nikita (1990) oli pitkälti vastuussa siitä, että myös Hong Kongin ulkopuolisessa maailmassa naiset kovapintaisina palkkatappajina ja/tai tuhoavina koston enkeleinä toimintaelokuvissa alkoivat yleistyä teemana. Spagettia ja nuudelia on sittemmin riittänyt isompaankin nälkään. Esimerkiksi: Angelina Jolie (Philip Noycen Salt, 2010), Charlize Theron (David Leitchin Atomic Blonde, 2017), Jennifer Garner (Pierre Morelin Peppermint, 2018), Macarena Gómez (Miguel Martin Sexykiller, 2008), Jennifer Lawrence (Frances Lawrencen Red Sparrow, 2018), Kim Ok-bin (Jung Byung-gilin The Villainess, 2017), Saoirse Ronan (Joe Wrightin Hanna (2011), Kate Beckinsale (Tanya Wexlerin Jolt, 2021), Karen Gillan (Navut Papushadon Gunpowder Millkshake, 2021), Mary Elizabeth Winstead (Cedric Nicolas-Troyanin Kate 2021), Sasha Luss (Luc Bessonin Anna, 2019), Jeon Jong-seo (Chung-Hyun Leen Ballerina, 2023), Ana de Armas (Len Wisemanin Ballerina, 2025), Asami Sugiura (Kurando Mitsutaken Gun Woman, 2014), Fernanda Urrejola (Ernesto Díaz Espinozan Bring Me the Head of the Machine Gun Woman, 2012), Salma Hayek (Joe Lynchin Everly, 2014) Maggie Q (Martin Campbellin The Protégé, 2021), BridgetFonda (John Badhamin Point of No Return, 1993), Zoe Saldaña (Olivier Megatonin Colombiana, 2011) tai miksei vaikka Geena Davis (Renny Harlinin The Long Kiss Goodnight, 1996). Kaikissa on uskottavuusrintamalla samankaltaista problematiikkaa, joka juontaa juurensa pitkälti siihen, miten kyvykkäiksi nämä tappajanaiset esitetään hoitamaan tilanne kuin tilanne. Itse asiassa sellaisia naistähtiä, jotka uskottavasti kanavoisivat rosoisempia väkivaltaisen toiminnan realiteetteja on niukalti. Mieleen juolahtaa oitis lähinnä Nicole Kidman (Karyn Kusaman Destroyer, 2018), Gina Carano (Steven Soderberghin Haywire, 2011), Agnieszka Grochowska (Mateusz Rakowiczin Dzien Matki [The Mother’s Day], 2023), Jennifer Lopez (Niki Caron The Mother, 2023), ja ehkä Jessica Alba (Mouly Suryan Trigger Warning, 2024). Tummaihoisia naisia ei näihin kinkereisiin ole paljoa kutsuttu, vakka toki Pam Grier ja Halle Berry joissakin teemaa sivuavissa toimintaelokuvarooleissakin ovatkin olleet.

Juonitiivistelmä

Palkkamurhaaja Avan (Jessica Chastain) puhtoiseksi luulema, mutta hämäräperäiseksi osoittautuva, työnantaja heittää moraalikompassinsa ailahtelujen ja alalta eläköitymisen idean kanssa painiskelevan palkkamurhaajan tielle vielä yhden viimeisen keikan. Työnantajaa edustaa Avan käsittelijä Duke (John Malkovich), mutta tämäkin on vain käskyläinen isolle pomolle Simonille (Colin Farrell). Paljastuu, että siinäpä sitten yritetäänkin päästä riippakiveksi muodostuvasta palkkatappajasta eroon firman muiden toimijoiden myötävaikutuksella. Pieleenhän se menee ja sitten alkaa kissa- ja hiirileikki, että kuka kolkkaa kenetkin ja missä järjestyksessä. Ava hakeutuu kotipuoleensa Bostoniin ja tapaa siellä siskonsa Judyn (Jess Weixler), entisen miesystävänsä Michaelin (Common) ja äitinsä Bobbin (Geena Davis), joiden kanssa on jäänyt asioita selvittelemättä. Koko porukka joutuu tahtomattaan mukaan murhaleikkeihin Avan perässä ramppaavien palkkamurhaajien takia ja menneisyyden haamutkin Avaa kovasti rasittavat.

Kommentit

Ei mitään uutta auringon alla. Eläköitymistä halajava ja työnsä moraalisen puolen ongelmiin havahtuva palkkatappaja joutuu itse kokemaan ihmisjahdin, selviytyy kaikesta saastasta, jota päälle lasketaan ja paketoi entisen firmansa konkurssiin. Kliseerumpu kumisee täydeltä laidalta eikä Tate Taylor ole näihin iänikuisiin peruspremisseihin mitään uutta tuonut. Sen sijaan Taylor tuo mukaan muutoin suoraviivaiseen perustason toimintaan ihmeellistä melodraamaa päähenkilö Avan menneisyyden ongelmien ratkomisen muodossa. Pähkäillään vähän aiempaa päihteiden kanssa läträämistä, isäsuhdetta valehtelija-isään, vaikeaa äitisuhdetta ja puisevaa kolmiodraamaa Avan entisen miesystävän ja nykyisen Avan siskon kihlatun kanssa. Elokuva vaikuttaa kuin kahdesta eri DNA-juosteesta pakolla yhteen hitsatuksi; sen kohtaukset tuntuvat kuuluvan kahteen kokonaan eri lajityyppiin. Äiteläksi melodraamaksi paisuvaa tunnekuohujen selvittelyä täplitetään yleensä jonkun vammautumiseen tai kuolemaan johtavalla toimintaepisodilla, joissa Ava pätkii pataan vuoroin hänen peräänsä lähetettyjä roistoja ja vuoroin ihan muita roistoja. Draaman ja toiminnan sotkeminen yhteen ei tässä nyt oikein toimi ja menneisyyden tunne- ja suhdesotkujen setviminen ei liity mitenkään itse pääjuoneen. Kokonaisuutta hankaloittaa merkittävästi Avan entisen miesystävän rooli: näyttelijä Common on aivan pihalla pitkälti kaikissa kohtauksissaan ja kun niitä kohtauksia on sitten hyvästikin kymmenkunta niin herran tunteeton unissakävely elokuvan tuiverruksessa saa jopa myötähäpeän tunteita aikaiseksi. John Malkovich, Geena Davis ja Colin Farrell omissa aika karikatyyrimäisissä rooleissaan menettelevät joten kuten. Nykyamerikkalaiseen menoon kuuluu kanssa tietty se, että pääpahis taittaa englantia menemään jenkkien ulkopuolelta haetulla aksentilla, jolla amerikkalaisyleisölle halutaan jatkuvasti korostaa, että oman maan ongelmat tulevat omien rajojen ulkopuolelta.

Hyväksi on luettava elokuvan ääniraita. Aniharvoin enää nykyään toimintaelokuvan formaattiin upotettuihin elokuviin viitsitään säveltää jotain keinotekoisen geneerisen konehumpan ulkopuolista äänimaailmaa, mutta tällä kertaa itse Bear McCreary on vastuussa elokuvan ääniraidan sovituksesta ja se kyllä kuuluu positiivisesti! Äänisuunnittelu on pontevaa ja tukee elokuvan kohtauksia aivan nappiin. Hyväksi pitää luettaman myös Jessica Chastain. Chastain ei ole pelkästään antavana osapuolena vaan elokuvan edetessä saa itsekin karusti käkättimeen ja kaiken lisäksi Chastainin ulkoinen habitus jossakin määrin tukee hänen roolihahmonsa osaamiskirjoa. Mennään siis johdannossa hihiteltyjen nuudeliranteiden ja spagettikäsivarsien ulkopuolelle enemmän sellaisen treenatun-oloisen sopusuhtaisen kamppailijan kehofysiikan suuntaan. Sanotaanko vaikka niin, että ilman Jessica Chastainin antautumista rooliinsa tämä elokuva olisi ollut aivan merkittävästi heikompi tekele. Pelkästään Chastainin roolin tuoma realistinen häivähdys riittää nostamaan elokuvan kiinnostavaksi tapaukseksi johdannossa mainittujen hurja mimmi pieksee kaikki -elokuvien rinnalle ja joissain tapauksissa ohitsekin.

Yhteenveto

Varsin tavanomainen petetystä palkkamurhaajasta kostajaksi -tyyppinen toimintaelokuva, jota vaivaavat sekä liiallinen tukeutuminen lajityypin moninaisiin kliseisiin että täysin epäonnistuneet melodraaman sävyttämät sivupolut menneisyyden haamujen luokse. Jessica Chastain on naispuolisena turpaanvetäjänä peräti onnistunut tapaus, mutta sivuosissa haahuilevat Geena Davis ja Common ovat aivan täysiä turhakkeita tällä kertaa. Elokuvan keskeinen ongelmakohta on siinä, että sen identiteetti ei ole selvä edes sen tekijöille. Aivan kuin säpsäkän brutaalia palkkamurhaajasta kertovaa toimintaelokuvaa halunnut Jekyll olisi joutunut kamppailemaan ruutuajasta perhedraamasta, suhdevänkäyksistä, riippuvuuksista ja äiti- ja isäsuhteista mieluummin tarinoivaa Hydeä vastaan.

5/10.

The Voyeurs (2021)

Ohjaus: Michael Mohan
Käsikirjoitus: Michael Mohan
Tuotantomaa: Kanada
Kieli: englanti
Budjetti: ei tiedossa
Arvioitu: joulukuu 2025
Arvioidun version pituus: 116 minuuttia
Ensi-ilta Suomessa: ei valkokangaslevityksessä Suomessa

Johdanto

Ikkunoiden läpi silminnähdyt tapahtumat ovat olleet herkullisia lähtökohtia jännityselokuville aina Ted Tetzlaffin pienimuotoisemman jännärin The Window (Ikkuna, 1949), Roy Rowlandin jännärin Witness to Murder (Henkeni on vaarassa, 1954) ja Alfred Hitchcockin legendaarisen jännityselokuvan Rear Window (Takaikkuna, 1954) ajoista saakka. Salakatseluksi kutsuttua toimintaa on sittemmin kovasti käytetty apukeinona erityisesti murhajännäreissä ja eroottissävytteisissä jännäreissä ja usein se on jopa koko elokuvan juonirakennetta ohjaava elementti.

Dario Argenton gialloslasherissä L’uccello dalle piume di cristallo (The Bird With the Crystal Plumage, Kuolemanlintu, 1970) Tony Musanten esittämä amerikkalainen kirjailija näkee lomamatkallaan taidegallerian isoista näyteikkunoista, miten sisällä on murhayritys meneillään ja yrittää estää tapahtuman. Brian G.Huttonin brittijännärissä Night Watch (1973) henkisesti epävakaa nainen (Elizabeth Taylor) näkee murhatun miehen ikkunastaan myrskyisenä yönä, mutta hänen sanaansa ei oikein uskota. Brian De Palman huikeassa psykologisessa jännärissä Body Double[x] (Kuolema tulee kahdesti, 1984) salakatsellaan teleskoopilla alastoman naisen murha. Philip Noycen eroottisessa trillerissä Sliver[x] (Taivaansilpoja, 1993) kurkisteluja muiden elämiin tekevät William Baldwin ja Sharon Stone sähköisten ikkunoiden eli kameroiden kautta. DJ Caruson psykologisessa jännärissä Disturbia (Paranoia, 2007) teini-ikäinen poika (Shia LaBeouf) alkaa kotiarestistaan seurata kiikareilla naapurustoaan ja lopulta alkaa epäillä erästä kohdettaan sarjamurhaajaaksi, mutta kuka lopulta seuraakaan ja ketä? Tate Taylorin psykologisessa jännärissä The Girl on the Train (Nainen junassa, 2016) erosta toipuva nainen (Emily Blunt) näkee päivittäisellä junamatkallaan ohikiitävän hetken seuraamansa talon ikkunasta murhan ja sotkeutuu tapaukseen. Joe Wrightin tiiviissä jännärissä The Woman in the Window (2020) pillereitä popsiva alkoholisti (Amy Adams) näkee alkoholinhuuruisessa tilassa ikkunastaan kuinka naapurissa tapahtuu inha veriteko, mutta voiko naisen muistikuviin luottaa? Chloe Okunon kauhujännärissä The Watcher (2022) puolestaan miehensä työn perässä ulkomaille muuttanut nainen (Maika Monroe) pelästyy kovin arvellessaan, että hänen ajankulukseen seuraamastaan naapurustosta joku seuraa myös häntä; eikä kuka tahansa vaan kyseessä saattaisi olla jopa paikallisesti etsitty pelätty sarjamurhaaja. Luis Prieton jännärissä Shattered (2022) rikollisryhmän tarkoituksena on ovelalla suunnitelmalla kaapata eristäytyneen miljonäärin kämppä rahoineen ja taideteoksineen, mutta paikallinen majatalon pitäjä (John Malkovich) näkee teleskoopilla kesken operaation, miten miljonääriä kohdellaan ja lähtee mukaan tilanteeseen sotkemaan.

Nämä muutamat esimerkit ovat sieltä ns. paremmasta päästä eikä toki kaikissa ole varsinaisesti kysymys piintyneestä salakatselusta. Salakatselun teemaa sivutaan juonen kannalta oleellisesti kovin monissa elokuvissa kautta historian. Tässä Michel Mohanin elokuvassa sen sijaan pääroolien henkilöt uppoavat osin omien ongelmiensa vuoksi salakavalasti salakatselun maailmaan ja se on teemana vahvasti kiinni elokuvan juonirakenteissa, kun henkilöiden elämä ja käytös alkavat pyöriä seuraamiensa kohteiden ympärillä.

Juonitiivistelmä

Nuoripari Pippa (Sydney Sweeney) ja Thomas (Justice Smith) muuttavat yhteen vuokralle kerrostaloasuntoon, josta isojen ikkunoiden kautta avautuu laaja näköala … etenkin naapuritalon vastaavasti isojen ikkunoiden läpi asuntojen arkeen. Pippa ja Thomas aloittavat varovasti erään tietyn vastapäisen naapurinsa seuraamisen heidän seuratessa asukkaiden eroottisia kuvioita ja salaa ainakin osittain kadehtien näiden elämää. Thomas yrittää jarruttaa pakkomielteeksi ajautuvaa seuraamista, mutta Pippa on täysin lumoutunut naapureidensa draaman ja seksuaalisten seikkailujen täyteisestä elämästä. Pippa alkaa puuttua näkemäänsä hieman nenäkkäämmin ja sotkeutuu seuraamansa parin elämään yhä pahemmin, kunnes lopulta ajautuu todistamaan ikkunan läpi peruttamattomia tekoja, jotka alkavat kalvaa Pippan mieltä. Nähdyt asiat ja Pippan pakkomielle ajavat syvää kiilaa Thomasin ja Pippan suhteeseen, mutta Pippa ei tunnu antavan periksi …

Kommentit

Elokuvan suurin ongelma lienee siinä, ettei se oikeastaan tiedä, mitä se haluaisi olla. Tiivistunnelmaiseksi trilleriksi siinä on liikaa löysyyttä. Yhteiskunnallista ja/tai sosiaalista sanomaa elokuva yrittää tuottaa, mutta laihoin tuloksin, kun se ei lopulta löydä mitään merkillepantavaa sanottavaa. Draaman keinoin kuvatuksi tragediaksi se ei uskottavasti taivu eroottissävytteisen sisältönsä vuoksi. Psykologiseksi eroottiseksi trilleriksi sisältö riittää vain vaivoin. On huomattava, että elokuvan lähtökohtaiseksi vetovoimaksi ajateltu naispääosan näyttelijä Sydney Sweeney suoriutuu roolistaan sisäisten ristiriitaisuuksiensa, oman seksuaalisuutensa ja pakkomielteensä kanssa painivana nuorena naisena varsin onnistuneesti – siitäkin huolimatta, että hänen ne ns. avunsa on haluttu nostaa tapetille. Näin ei voi valitettavasti sanoa miespääosaa esittävästä Justice Smithistä, jonka läsnäolo ja vetovoima eivät riitä lähellekään tarvittavaa intensiteettiä Sweeneyn vastapariksi. Smith on suorastaan masentavan kehno eikä näiden kahden näyttelijän välillä ole juuri mitään mainittavaa kemiaa. Ben Hardy ja Natasha Liu Bordizzo kytättävinä naapureina eivät varsinaisesti paljoakaan ole esillä näyttelijöinä vaan Sydney Sweeneyn hahmon seksuaalisen pakkomielteisen tirkistelyn objekteina eikä heille näin avaudu erityisen kummallisia tilanteita loistaa tai olla loistamatta.

Ohjaaja Mohanin eroottissävytteinen trillerielokuva väläyttää lyhyinä katkelmina sellaista jälkeä mitä väläyttivät mm. Paul Verhoeven elokuvassa Basic Instinct (1992), Brian De Palma elokuvassa Body Double (1984)[x], Stanley Kubrick elokuvassa Eyes Wide Shut (1999) tai Lawrence Kasdan elokuvassa Body Heat (1981), mutta tunnelman ylläpitäminen, kohtausten jatkumoiden tehokas luominen, tarinan viitekehyksen taustoitus ja tarpeettomien rönsyjen katkominen eivät onnistu noiden lajityyppiklassikoiden tekijöiden vertaisesti. Vertailusakki on toki kovaa. Ohjaaja Mohanilla kuitenkin vaikuttaisi olleen kunnianhimoa ja tahtoa tehdä lajityyppiin istahtavaa pätevää kokonaisuutta uudelle vuosituhannella, vaikka toki minkään Sam Taylor-Johnsonin Fifty Shades of Grey (2015) -elokuvan vertaiseen kihisevään erotiikkaan ei aikomusta olisikaan tähdätä.

Elokuvan liiallinen pituus on sille haitaksi. Sen tarinan kuljetuksen paikoin latteaksi ajautuva draama laskee jännityselementtien nostattamaa momenttia liiaksi ja siltikään elokuvan päähenkilöiden saatikka sivuhenkilöiden taustoihin ja motiiveihin ei kyetä tarpeeksi paneutumaan, vaikka tarinan käänteet mitä ilmeisimmin olisivat paljon paremmin käsiteltävissä laajennetuilla tiedoilla. Haitaksi ovat myös elokuvan liialliset yllätyskäänteet, jotka rikkovat pahasti uskottavuuden rajoja. Elokuvan päähenkilöiden psykologiaan ei ehkä ole tarvetta mennä syvemmälti, mutta Mohanin tarinan hahmoissa on sentään piristävää monitulkintaisuutta.

Yhteenveto

Eroottiseksi trilleriksi aiottu pikkujännäri liehittelee ehkä hieman liiaksi katsojan odotusarvojen murskausyritystensä kanssa ja ajautuu lopulta melko vaikeasti uskottaville juonellisille sivuraiteille, joista ei pääse peruuttamalla ulos. Ohjaaja Michael Mohanin omasta käsikirjoituksesta tehty elokuva teeskentelee hetkellisesti ottavansa kantaa yhteiskuntaa riivaaviin sosiaalisiin ongelmiin, mutta jättää lopulta sanottavansa puolitiehen. Trillerin juonellinen sisältö ei kanna likimain kahtatuntista pituutta ja erityisesti lopussa suorittaa epämiellyttävän mahalaskun, kun yllätyskäänteiksi tarkoitetut jipot kampittavat toisiaan. Silti, elokuva on eroottissävytteisenä trillerinä ihan soiva peli.

5/10.

Le chant du loup (The Wolf’s Call, 2019)

Ohjaus: Antonin Baudry
Käsikirjoitus: Antonin Baudry
Tuotantomaa: Ranska
Kieli: ranska
Budjetti: noin 22 miljoonaa USD
Arvioitu: kesäkuu 2020
Arvioidun version pituus: 116 minuuttia
Ensi-ilta Suomessa: ei valkokangaslevityksessä Suomessa

Johdantolechantduloup

Sukellusvene-elokuvien kirjo on pitkälti jännitys- ja sotakuvausten valtaama. Elokuvien tekijät ovat tarttuneet aiheeseen likipitäen siitä saakka, kun sukellusveneet otettiin käyttöön, koska sukellusveneen luontainen suljettu tila tarjoaa automaattisen eristyksen elementin, klaustrofobinen ympäristö antaa kiehtovan lisäsilauksen ja tiukasti koneen osien lailla toisiinsa sidottu miehistö upeasti lisää mahdollisuuksia tutkia myös toveruutta, petturuutta ja sankaruutta hädän hetkellä. Vaikka sukellusvene on tärkeässä roolissa kaikkiaan noin puolessatoistasadassa kokopitkässä kautta aikain, osassa elokuvia kuitenkin keskitytään aivan johonkin muuhun (Richard Fleischer elokuvassa Fantastic Voyage (1966)), puuhaillaan oikeastaan batyskafien tai sukelluskellojen eikä niinkään sukellusveneiden kanssa (James Cameron elokuvassa The Abyss (1989)[x]), käytetään sukellusveneitä vain ohuina juonen välikappaleina (Lewis Gilbert elokuvassa The Spy Who Loved Me (1977), se sukellusvene on sitten kumminkin lähinnä fiktiivisen teknologian alustana (Stephen Norrington elokuvassa The League of Extraordinary Gentlemen (2002)) tai lyödään koko touhu täysin lekkeriksi vailla huolta huomenesta (David S. Wardin elokuvassa Down Periscope (1996)). Varsinaisesti sukellusveneisiin kokonaan sijoittuvia tai ainakin pääosin sukellusveneitä käsitteleviä elokuvia onkin sitten jo huomattavasti vähemmän.

Varsinaisesti sukellusveneitä (tai niiden miehistöjä) tai sukellusveneiden operaatioita käsittelevistä elokuvista se kuuluisa ns. suuri yleisö – ainakin länsimaissa – tuntenee lähinnä ne muutamat isojen näyttelijöiden ja isojen budjettien jännityselokuvat, jotka kahmivat katsojia laipioidensa sisälle. Näitä ovat esimerkiksi Rock Hudson ja Ernest Borgnine John Sturgesin elokuvassa Ice Station Zebra (1968), Gene Hackman ja Denzel Washington Tony Scottin elokuvassa Crimson Tide (1995), Matthew McConaughey, Bill Paxton ja Harvey Keitel Jonathan Mostowin elokuvassa U-571 (2000), Jürgen Prochnow Wolfgang Petersenin elokuvassa Das Boot (1981), Sean Connery ja Alec Baldwin John McTiernanin elokuvassa The Hunt for Red October (1990), Glenn Ford ja Ernest Borgnine Joseph Pevneyn elokuvassa Torpedo Run (1958), Clark Gable ja Burt Lancaster Robert Wisen elokuvassa Run Silent, Run Deep (1958) ja Harrison Ford Kathryn Bigelowin elokuvassa K*19 Widow Maker (2002). Antonin Baudryn esikoispitkänä ohjaaman ranskalaisen sukellusvene-elokuvan Le chant de loup:n ei ollenkaan tarvitse hävetä ylläolevan listan vierellä, vaikka nimirooleissa ei olekaan kansainvälisiä A-listalaisia ja vaikka osa elokuvan kuvaamista tilanteista ei kestäkään syvemmälle menevää analyyttistä tarkastelua. Samalla yllä esimerkinomaisesti mainittujen elokuvien kavalkadi tiivistää myös Baudryn elokuvan teemoiltaan samaan joukkoon: kriisitilannetta yhden sukellusveneen miehistön näkökulmasta tässä käsitellään jännitys- ja sotaelokuvien elementtien kautta.

Juonitiivistelmä

Euroopan Unionin ja Venäjän suhteet ovat jäätävän kauden jälkeen ajautumassa pois rauhan ajasta ja Ranska käyttää ydinaseilla varustettua sukellusvenearsenaaliaan aktiivisemmin näyttäen Venäjän suuntaan olevansa tosissaan. Sukellusvene Titanea komentaa Grandchamp (Reda Kateb) ja sen kaikuluotauksesta vastaavana teknikkona operoi Chanteraide (François Civil). Syyrian sodan pauhatessa maan päällä, Ranska lähettää Titanen operoimaan Syyrian edustalle osana arkaluontoisia operaatioita. Tällaisessa operaatiossa Chanteraide kohtaa häntä hämmentävän vedenalaisen signaalin. Se paljastuu lopulta vihamieliseksi sukellusveneeksi, joka paljastaa Titanen lähistöllä olevalle sotalaivalle. Titane selviää operaatiosta kotisatamaan, mutta signaali jää vaivaamaan Chanteraidea. Venäjän lopulta hyökättyä Suomeen, Ranska lähettää Titanen entisen miehistön komentajineen kriisialueelle. Chanteraiden herkkää kuuloa kaivataan jälleen, kun kriisi kärjistyy ydinaseilla kalisteluksi ja uhkaa suistaa koko maanosan ydinsotaan …

Kommentit

Koko maailman kohtalo roikkuu yhden henkilön kuulon varassa. Sukellusvene-elokuvissa on siinä määrin usein käytetty hyperherkkäkuuloisten kaikuluotainanalyytikoiden kuuloa juonenkuljetuksen avainelementtinä (tai osana ns. katsoja-surrogaattia, jolloin elokuvan teknistä jargonia esitellään samalla katsojalle kuin jollekin elokuvan henkilöhahmolle), että kyseessä on vahvasti sukellusvene-elokuvien kiusallisimpia kliseitä. Hitsi, David S. Wardin elokuvassa Down Periscope (1996) asialle jo naureskeltiin aiheestakin, kun ”Sonar” Lovacellin (Harland Williams) kuulo oli niin hyperherkkä, että hän pystyi kuuntelemaan, miten paljon ja tarkalleen mitä kolikoita toisessa sukellusveneessä tipahti lattialle ja miten kollega toisella kannella kävi virtsalla. Hyperherkkien kaikuluotainvelhojen kanssa tässäkin elokuvassa nyt totta vieköön sitten pelataan ja vieläpä se on viety elokuvan keskeiseksi elementiksi. No se ei toki ole elokuvan ainoa klisee. Kliseistä huolimatta Antonin Baudryn esikoisohjaus on vetreä ja piristävä poikkeus. Ranskan historian kalleimpiin elokuvatuotantoihin 20 miljoonan euron budjetillaan kuuluva elokuva on teknisesti taitava, selkeästi ja tehokkaasti visualisoitu, oivallisesti näytelty ja erityisesti hyvin käsikirjoitettu draamallinen jännityselokuva. Elokuvan sukellusveneiden sisätiloihin sijoittuvat kohtaukset tuntuvat varsin autenttisilta, joka tietenkin johtuu siitä, että ne pitkälti kuvattiin suoraan mainittujen sukellusveneiden sisätiloissa. Se on paitsi teknisenä suoritteena huikea saavutus, myös oivallisesti kykenee taltioimaan sukellusveneiden sisätilojen klaustrofobisen tunnelman.

Ohjaaja jaottelee elokuvan kulun taidokkaisiin osioihin, joilla jaotteluilla hän saa sekä ajallista että paikallista tilaa esitellä ja perustella päähahmo Chanteraide asiaan kuuluvalla syvyydellä. Chanteraiden hahmo on kuitenkin elokuvan keskeinen suorittaja ja siksi on erityisen tärkeää, että Baudry ei sorru laventamaan vähemmän tärkeiden hahmojen kavalkadia sen enempää. Ohjaajille tämä tiivistäminen tuntuu olevan poskettoman vaikeaa ja liian usein tekijät sortuvat esittelemään lopulta tarinan kannalta turhia minuutteja kaivellessaan sivuhahmojen elämäntarinoita esille.

Yhteenveto

Raikas ja ajankohtainen ranskalainen sukellusvene-elokuva ei pelkää ottaa maailman poliittisesta tilanteesta kiinni ja laventaa tilanteiden kulkua kohti katastrofia. Se ei myöskään arastele piikitellä liittolaismaita eikä omaa maataan samalla hyläten propagandaan kumartavan yltiöpatrioottisuuden, joka niin kovin usein värittää sotaelokuvia. Puutteistaan huolimatta ohjaaja Antonin Baudryn ensimmäinen kokopitkä on kypsä, toimiva, hyvin näytelty, tiiviisti käsikirjoitettu ja ennen kaikkea pahuksen tehokas jännityselokuva sukellusveneiden maailmasta.

7/10.

Revenge (2017)

Ohjaus: Coralie Fargeat
Käsikirjoitus: Coralie Fargeat
Tuotantomaa: Ranska/Belgia
Kieli: ranska, englanti
Budjetti: noin 3 miljoonaa USD
Arvioitu: helmikuu 2020
Arvioidun version pituus: 98 minuuttia
Ensi-ilta Suomessa: ei valkokangasensi-iltaa Suomessa

Johdanto

revenge_primary

Kauhu- ja jännityselokuvan alla on monia selkeästi määriteltävissä olevia alalajityyppejä. Raiskaus-kosto -elokuvat ovat näistä helposti identifioitavissa ja usein inhottavan kontekstinsa vuoksi nämä elokuvat muodostavat jopa lähes underground-liikettä muistuttavan valtavirran marginaalin, johon vain harva haluaa kajota. Joukkoon mahtuu niin hurmoksellista äärifeminismiä kuin epämiellyttävää naisvihaakin. Lajityypin ansaitusti hurja leima estää yleensä näitä elokuvia pääsemästä suurempaan yleiseen tietoisuuteen, vaikka tekijöillä olisi vahvaakin viestittävää tai jopa taiteellisia ambitioita. Uudella vuosituhannella lajityyppi on kokenut varsin vahvan uuden nousun – suorastaan renessanssin -, jota on siivittänyt vanhojen alan teosten uudet tulkinnat ja naisten vahvistunut läsnäolo sekä tekijöinä että yleisöinä ja laajempikin B-elokuvien arvostuksen kasvu, jossa ilmiössä on selkeitä merkkejä vahvasta vastareaktiosta jättimäisille kaavoihin kangistuville satojen miljoonien taalojen Hollywood-spektaakkeleille. Lajityyppi on myös lähtenyt vahvasti avautumaan ja rönsyilemään sekä tyyliltään että teemoiltaan ja samalla elokuvien tekijäkaarteihin on alkanut ilmaantua laajemmallekin yleisölle tuttuja nimiä. Fouad Mikatin varsin draamallisessa jännärissä Return to Sender  (2015) Rosamund Pike esittää sairaanhoitajaa, jonka mielenterveys nyrjähtää pahasti naisen suunnitellessa järjestelmällisen kieroa kostoaan. Dan Reedin jännärissä Straightheads (2007) Gillian Andersonin näyttelemä hahmo ajautuu itsekin epäröimään suunnittelemansa koston oikeutuksen mittasuhteita. Paul Verhoevenin elokuvassa Elle (2016)[x] Isabelle Huppertin roolihahmo tekee järisyttävän löydön itsestään seksuaalisen väkivallan jälkimainingeissa. Mikael Salomonin trillerissä Big Driver (2014) Maria Bellon näyttelemä kirjailija alkaa epäillä omaa muistiaan ja mielenterveyttään järkyttävien tapahtumien viedessä hänet kostonhimon ristiaallokkoon. Yhteistä mm. juuri näille neljälle mainitulle on se, että eivät ne ole enää erikseen pienelle yleisölle kohdennettuja eksploitatiivisia B-elokuvia, kuten käytännössä koko 1970-luvun alan tarjonta oli, vaan pyrkimys on tuoda vaikeiden teemojen käsittelyä kohti muitakin yleisöjä. Coralie Fargeatin esikoisohjaus on lopulta liian raaka laajemmalle yleisölle, mutta siitäkin huolimatta ohjaaja tanssii upean taidokkaasti sillä kapealla nuoralla, jonka toisella puolella vaanii eksploitatiivinen rahastus ja toisella puolella ideologinen manifesti.

Juonitiivistelmä

Kolmen rikkaan – tahoillaan naimisissa olevan – ja menestyvän toimitusjohtajan yhteinen vuosittainen metsästysretki aavikolle on kuin katoavan miehuuden pönkitystä, jota tukevat rasvaiset jutut ja järeät aseet. Pasmat sekoavat pahasti, kun Richard (Kevin Janssens) tuo tuoreimmalle retkelle mukanaan nuoren salarakastajattarensa Jenin (Matilda Lutz). Täysin aavikon eristyksissä oleva hieno moderni jahtihuvila on joukkion tukikohta ja odotetusti se metsästys ei ole kenenkään prioriteetilla niin tärkeä etteikö ehtisi vähän bilettääkin. Hommat karkaavat käsistä ja Jen joutuu kokemaan asioita, joita ei olisi halunnut kokea. Yllättäen Richard kääntyy nuorta rakastajatartaan vastaan ja Jenin kieltäydyttyä avokätisestä rahallisesta tarjouksesta unohtaa aiemmat tapahtumat kolmikolle kehkeytyy ajatus, että koko nainen voisi vain kadota. Jen pääsee kuitenkin pakenemaan huvilasta erämaan karuun ympäristöön ja yht’äkkiä kolmikko huomaakin, että tulihan tästä sittenkin reipasta ulkoilmaa keuhkoille tarjoava metsästysretki …

Kommentit

Juuri, kun kyyninen kaiken nähnyt katsojaparka on menettämässä uskonsa, että raiskaus-kosto -lajityypin sisältä ei enää löydy tilaa uusien näkökulmien avaamiseen, Coralie Fargeat päräyttää esiin modernin ajan nais-Rambon, joka tekee u-käännöksen heitukkablondista tahtoselviytyjäksi. Itse muutos ei ole tärkeä, vaan se miksi se muutos on pakotettu syntymään. Miehisen ylivallan häikäisevää majakkaa särkemään lähtevä Fargeat kuitenkin upeasti tarjoilee elokuvassaan monia koukkuja, näkemyksiä ja liennytyksiä, jotka tekevät tarinasta epätavallisen moniulotteisen ja vivahteikkaan. Valtavan taitava kameratyöskentely taltioi sellaisia aavikkonäkymiä, joista Mad Maxien luoja George Millerkin olisi kerrassaan haltioitunut ja ylipäätäänkin elokuvan tekninen taso, ohjauksen sujuvuus, äänisuunnittelu, käytännön efektit ja taitava leikkaus kamppailevat ihan tasamitalla useita kymmeniä kertoja itseään suurempibudjettisten elokuvien kanssa. Fargeatin Revenge ei ole uutta henkeä väsähtäneisiin kliseisiin puhaltava eksploitaatio eikä se ole myöskään puhkikaluttu miehinen fantasia seksuaalisen väkivallan seurauksena käynnistyvästä groteskista kostosta, jossa uhri jää lopulta kuitenkin vioittuneeksi ja rikkinäiseksi sai hän sitten kostonsa tahi ei. Sen sijaan se on taitavasti ja itseluottamusta uhkuvalla huolella kudottu tarina naisellisesta uudelleensyntymästä, joka voi katsojasta riippuen vertautua jopa naisen ja miehen asemien muutokseen länsimaisessa yhteiskunnassa yleisemminkin.

Ei ole pelkkää sattumaa, että ohjaaja maalaa katsojalle ensivaikutelmia elokuvan henkilöhahmoista kliseisillä odotusarvopensseleillä, sillä tekijät suorastaan nauttivat mahdollisuudesta särkeä muotteja. Eikä ole sattumaa tai vahinkoa sekään, että se varsinainen tarinallinen kulminaatiopiste eli ruma raiskaus kuvataan lajityypin elokuvista tyystin poiketen hyvin suurella huolellisuudella ja jopa tietyllä taiteellisella vakavuudella. Useimmiten tekijät varta vasten haluavat luoda tilanteen, jossa rumuutta on muuallakin kuin itse tapahtumassa; asetelmalla, dialogilla, äänien käytöllä ja leikkauksella ilkeä ja ruma tapahtuma voidaan maalata entistä rumemmaksi ja luotaantyötävämmäksi. Fargeat ei toki tee mitään pehmopornoa tässä eikä myöskään pyri arkipäiväistämään itsessään julmaa tilannetta, mutta siltikin kykenee luomaan keskeisestä kohtauksesta yht’aikaa jännittävän, tapahtumallisesti julman ja kuvauksellisesti kauniin. Matilda Lutz istahtaa vaivatta fyysisesti vaativaan rooliin ja ottaa omat kohtauksensa haltuun hienoin nyanssein. Lutzille elokuva ei toki ole ensimmäinen eikä ainoa, mutta aiemmat roolityöt ovat olleet romanttisten draamojen parissa. Ehkäpä tämän elokuvan vakuuttavasta fyysisyydestä urkenee uraa jopa toimintaelokuvien parissa jatkossa?

Elokuvassa vasta Jenin kieltäytyminen miesten tarjoamasta rahakkaasta vaitiolosopimuksesta on todellisena katalyyttinä tapahtumille. Kieltäytyminen edustaa tavatonta uhmakkuutta sitä miehistä ylivaltaa vastaan, jossa rahalla voi ostaa naiselta ihan mitä huvittaa ja tehdä ihan mitä huvittaa välittämättä seurauksista. Katalyytti on ensimmäinen niistä askelista, jotka lopulta johtavat Jenin uudestisyntymään uutena naisena: vahvempi, itsetietoisempi, määrätietoisempi ja ennen kaikkea selviytyjä. Fargeat pyörittää Jenin uuden syntymätarinan ympärillä mytologisia ja symbolisia vertauskuvia enemmän kuin lääkäri määräisi Buranaa kyynärpääkipuihin ja väistämätön väkivaltainen konflikti vetää vertoja karuimmillekin New French Extremity -leiman saaneille väkivaltaa karusti ja läheltä kuvaaville elokuville. Kaikkea tätä sävyttää taitavasti nakutettu muusikko Rob:n (Robin Coudert) ääniraita, jonka avara äänimaailma maalautuu uskottavasti aavikon aakeuteen luoden kiehtovia kiinnekohtia kohtausten jatkumoihin. Fargeat onnistuu tässä luomaan lajityypin selkeän valion – ei pelkästään tällä vuosituhannella, vaan koko lajityypin historiassa.

Yhteenveto

Ohjaaja Coralie Fargeatin esikoisohjaus viiltää tehokkaasti ja taitavasti haavan syvälle raiskaus-kosto -lajityypin ihon alle. Lajityypin uuden vuosituhannen aikana koettu uusi tuleminen on ollut varsin usein vain samojen tuttujen kuvioiden ja ideoiden toisintoa, mutta Fargeatin elokuvan erottajiksi keskimääräisestä alan teoksesta voi lukea elokuvan poikkeuksellisen upean kuvauksen, vahvan näkemyksen ja irrottelun lajityypin kaavojen sisällä. Vahva teos, jota uskaltanee suositella hieman laajemmallekin katsojakunnalle kuin pelkästään raa’an kauhun ystäville, jos kohta kyllähän tässäkin elokuvassa on muutama pysäyttävän raju kohtaus.

7/10.

Linkki elokuvan promootiomateriaaleihin.

Les yeux sans visage (Eyes Without a Face, 1960)

Ohjaus: Georges Franju
Käsikirjoitus: Pierre Boileau, Thomas Narcejac, Jean Redon, Claude Sautet, Pierre Gascar 
Tuotantomaa: Ranska, Italia
Kieli: ranska
Budjetti: vähäinen
Arvioitu: heinäkuu 2011
Arvioidun version pituus: 90 minuuttia
Ensi-ilta Suomessa: Elokuvatarkastamon pakottamana kokonaan kielletty Suomessa, esitetty suljetusti Ranskan suurlähetystössä 1970-luvun lopulla

eyeswithoutaface_primaryJohdanto

Suomessa Valtion elokuvatarkastamo iski armottomat kouransa Georges Franjunin teokseen. Euroopasta oli jo kantautunut kommentointia kauhistuneiden katsojien pyörtymisistä. Elokuvaa yritettiin saada Suomessa ensi-iltaan 1962, mutta tammikuussa 1962 tarkastamon ennakkotarkastuksessa elokuvalle lätkäistiin ikärajaksi Kokonaan kielletty, joten elokuvaa ei siten saanut Suomessa laillisesti esittää eikä levittää. Siihen oli sitten tyydyttävä, leikkauksillakaan ei elokuvasta olisi tarkastamon näkemyksen mukaan saanut suomalaisille katsojille sopivaa. Tarkastamolle elokuva tuotiin uudelleenharkittavaksi huhtikuussa 1978. Tällä kertaa tarkastamo hyväksyi elokuvan ikärajalla K18, mutta asetti sen esittämiselle tiukat ja ehdottomat reunaehdot: poikkeuksellisesti elokuvaa sai esittää anottavalla ennakkoluvalla vain Suomen elokuva-arkiston ja Ranskan suurlähetystön järjestämissä suljetuissa näytöksissä. Outo ratkaisu johti siten siihen, että elokuva ei ole saanut Suomessa lainkaan virallista ensi-iltaa valkokankaalla, vaikka sitä pidetään 2000-luvulla kauhuelokuvan lajityypin yhtenä keskeisistä mestariteoksista.

Juonitiivistelmä

Dr. Génessier (Pierre Brasseur) on maailmankuulu siirrekirurgi. Hänen synkkä salaisuutensa on miehen itsensä aiheuttama auto-onnettomuus, jossa hänen tyttärensä Christianen (Edith Scob) kasvot tuhoutuivat täysin. Kirurgi kaappaa apurinsa kanssa (nainen, jolle hän on jo aiemmin onnistuneesti suorittanut kasvojenvaihtoleikkauksen) nuoria naisia tarkoituksenaan leikata näiden kasvot irti ja istuttaa ne Christianelle. Hän pakottaa Christianen käyttämään maskia peittääkseen naisen rujot kasvot, kunnes onnistuu kasvojensiirrossa.

 

 

Kommentit

Ranskalaisen elokuva-alan yhden keskeisen vaikuttajan Georges Franjun kauhuelokuva Les yeux sans visage tyrmättiin aikanaan tylysti ympäri maailman, sillä se rikkoi murhaavan tehokkaasti kauhun totuttuja goottilaisten teemojen ja estetiikan konventioita ja esitteli selkäpiihin kouraisevat efektinsä ajallisesti liian lähellä toisen maailmansodan oikeita kauhuja ja ihmiskokeita. Goottilaisen kauhun kulta-ajan loppumetreillä Franju esitteli tyystin toisenlaisen näkemyksen siitä, mitä tulevilta vuosilta voitaisiin odottaa. Vuosikymmeniä myöhemmin Franjun visio on edelleen vertaansa vailla olevan häiriintynyt ja tehokas – todellinen kulttiklassikon merkki.

Tunnelmaltaan ohjaaja Franjunin elokuva palaa hakemaan vaikutteita 1900-luvun alun saksalaisesta ekspressionismista saadakseen rakennettua emotionaalista vastakkainasettelua kirurgin, tämän tyttären ja kirurgin uhrien välille. Syvät, vahvat varjot ja eleetön äänimaailma ohjaavat katsojan fokuksen juuri sinne, minne ohjaaja haluaakin tehokkaasti, taitavasti ja näennäisen vaivattomasti. Tarinan rakenne on klassisen trillerin ja mysteerielokuvan uomissa liikuskeleva, mutta ohjaaja pitää koko ajan selvästi visionsa kasassa ja lopullisesta tuotoksesta ei löydy yhtään turhaa tai merkityksetöntä rönsyä, joihin niin helposti ohjaajat vielä nykyäänkin sortuvat. Jokainen yksityiskohta, kohtaus ja kuvakulma on loppuun asti mietitty ja terästetty merkityksellä. Verrattoman taitavalla leikkauksella kohtaukset nivoutuvat yhteen saumattomaksi kokonaisuudeksi, joka vetää mukaan tarinan syövereihin.

Elokuvan valmistumisen jälkeen on vierähtänyt jo viisi vuosikymmentä rajusti muuttunutta ja kehittynyttä kauhuelokuvan estetiikkaa ja siitä huolimatta Les yeux sans visage:n häiriintyneellä tarkkuudella ja lapsenomaisella kiinnostuksella kuvattu kasvojenpoistoleikkaus nostattaa kylmät väreet iholle tuntuen edelleen aidosti makaaberin hurjalta. Muita efektejä ei elokuvassa juurikaan ole ja selvästi Franju on tajunnut, että joskus vähän on enemmän. Karmivan tunnelman luomisessa ohjaaja pelaa mestarillisesti – kuin ilkikurisesti kiusaten – näkyvän ja näkymättömän rajapinnassa ja paljastaa katsojassa alkukantaisen halun nähdä vähän enemmän, vähän syvemmälle. Kuin varkain Franju nostaa elokuvan tematiikan varsin syvälliselle tasolle ja jättää pelkät halvat pelottelut muille. Christianen maskin peittämä olemus on häiritsevän karmiva ja pelkkä nuoren naisen levoton liikuskelu kirurgi-isän kartanon kolkoissa sopukoissa paljastaa katsojalle, että vaihtuvien kasvojen maailmassa Christiane on menettämässä todellisen minuutensa ja jäänyt vangiksi isänsä sairaiden pakkomielteiden houreiseen vankilaan. Christianen kirurgi-isä ei ole klassinen menneiden aikojen goottilaisesta elokuvaperinteestä ammentava hullu tohtori, vaan hänen sairaalloisen pakkomielteensä taakse kätkeytyy inhimillinen ja ymmärrettävä motiivi, joka on muuttanut muotoaan ja kasvanut groteskiksi perversioksi absurdin täydellisen naisen tavoittelusta. Elokuvan teho rakentuu pienten ja lähes näkymättömien yksityiskohtien luomaan psykologiseen verkkoon, jonka keskellä – pimeässä, katseen ulottumattomissa – lymyää pakkomielteiden, kadonneen identiteetin, sairaalloisuuden ja hulluudeksi muuttuneen inhimillisyyden hämähäkki.

Yhteenveto

Runollinen, eteerinen, kaihoisa ja rajoja rikkova kauhuelokuvan kuvastoa omalta osaltaan uudistanut elokuva on pakollista katsottavaa kaikille niille, jotka haluavat perehtyä kauhuelokuvien maailmaan, kerrontatapoihin, historiaan ja alan muutoksen hieman pintaa syvemmälle.

8/10.

Linkki elokuvan promootiomateriaaleihin.