Papa, sdokhni! (Why Don’t You Just Die!, 2018)

Ohjaus: Kirill Sokolov
Käsikirjoitus: Kirill Sokolov
Tuotantomaa: Venäjä
Kieli: venäjä
Budjetti: alle miljoona euroa
Arvioitu: syyskuu 2020
Arvioidun version pituus: 99 minuuttia
Ensi-ilta Suomessa: 25.9.2020

Johdanto

Ohjaaja Peter Jackson muutti elokuvamaailmaa. Ja nyt ei todellakaan tarkoiteta niitä valtavan ylipitkiksi venytettyjä järkyttävän kalliita eeppisyystekijöillä pelaavia fantasiafanfaareja, joista valtavirta hänet ensimmäiseksi muistaa ja epäilemättä kulmakarvojaan kurtistelee näinkin kerettiläiselle näkemykselle. Tarkoitetaan tässä siis nimenomaan ohjaajan alkuajan teoksia Bad Taste (1987) ja Braindead (1992). Verisiä elokuvia oli jo toki tehty pitkin vuosikymmeniä ja erityisesti 1980-luvulla, mutta siltikin Jackson vei omat koomiset läträyksensä niin älyttömän pitkälle, että niitä yhä edelleen mietitään jonkinlaisina läträyksen ja äklöyden rimamittareina kauhuelokuvista puhuttaessa. Useimmissa maissa on omat perinteensä pienemmän mittakaavan indie-kauhulle ja onhan se aina hieman poikkeavaa, kun joku tällaisista puitteista ponnistaa kansainväliseen maineeseen ja menestykseen. Kirill Sokolovin verinen esikoisohjaus kumartelee sinne tänne aina Sergio Leonesta Quentin Tarantinoon, mutta kun sitä sisältönstä puolesta väkisinkin lähdetään vertailemaan joko ihan aikuisten tosissaan tai kieli poskessa vaikka just noihin Jacksonin läträyksiin, jää venäläiselokuvan tarkoitushakuinen shokkihoito lopulta melko vaatimattomaksi.

Juonitiivistelmä

Matvey (Aleksandr Kuznetsov) on Olyan (Jevgenija Kregžde) poikaystävä. Andrey (Vitali Hajev) on Olyan rikospoliisina työskentelevä isä ja Tasha (Elena Shevchenko) puolestaan Olyan äiti. Matvey ilmestyy vasara kädessään Andreyn ja Tashan kerrostaloasunnolle eikä aikaakaan, kun vasaralle löytyykin jo käyttöä. Andrey alkaa hiljaksiin saada selville mitä helvettiä tämä nuori mies oikein luulee tekevänsä ja mikä yhteys hänellä onkaan Andreyn tyttäreen Olyaan…

Kommentit

Televisioviihteessä sarjakuvamaisen veriset ylilyönnit ovat jo ihan melkein normaalia arkipäivää. Ash vs Evil Dead laittoi ämpärikaupalla punaista kultaa jokaiselle kuviteltavissa olevalle pinnalle heti silmän välttäessä. Z Nation ja The Walking Dead eivät arastelleet näyttää läheltä mitä voisi tapahtua zombieksi muuttuneen ihmisen päälle, kun sen päälle parkkeerataan henkilöautolla. Happy! -sarjassa … no … jokainen jakso on poliittisesti epäkorrekti verinen ylilyönti hulvattomassa irrationaalisuudessaan. Mainitun kaltaisia sarjakuvamaiseen kerrontaan kumartavia televisiolle suunnattuja verisinfonioita ei ollut olemassa vielä edellisellä vuosituhannella ja vasta audiovisuaalisen materiaalin lähettämisen teknologinen murros on sallinut näille kanavia saavuttaa yleisöjä. Rakenteiden murros televisioviihteessä heijastuu hyvinkin suoraan myös elokuvien maailmaan ja elokuvien tekijöiden pitää tiedostaa oman mediansa asetelma suhteessa muihin.

Päivän päätteeksi ilmestymisaikanaan vuonna 2018 Kirill Sokolovin toiminnallisen slasher/splatter-elokuvan verinen anti jää lopulta tässä valossa jopa hieman kesyksi huolimatta ilmeisestä halusta pyrkiä shokeeraavaan, verisen räikeään ja anarkistiseen ulosantiin. Elokuva on tarkoitettu selkeästi vain ja ainoastaan verisen väkivaltaviihteen ydinjoukolle ja valtavirtaelokuvia seuraaville se on väistämättä aivan liian mauton, epäkorrekti, räikeä ja verinen. Hieman vaatimaton budjetti valutetaan epäilemättä kuiviin efektien realisoimisen yhteydessä eivätkä ne toki olekaan millään muotoa huonoja jos kohta ei nyt alan kirkkaanpunaisinta parhaimmistoakaan. Se vaan, että ihan pelkkä kaulasuonesta valtoimenaan pulppuava veri ei oikein enää uudella vuosituhannella ole mitenkään ihmeellistä, radikaalia tai shokeraavaa ja pelkässä veren määrässä on kovin vaikea laittaa kampoihin vaikka Japanin Takashi Miikelle tai Sion Sonolle. Muutamat Sokolovin aivoittamat efektitempaukset saavat kokeneenkin gorehoundin hihittelemään innosta, mutta sitten seuraavassa kohtauksessa tuleekin taas vastaan sellainen aha, tommoista taas -tunne. Elokuvan musta komiikka pelaa kuitenkin erittäin hyvin ja erityisesti näyttelijöidensä ansiosta. Aleksandr Kuznetsovin ja Vitali Hajevin näyttelemien hahmojen välinen köydenveto on suorastaan tarantinomaisen kihelmöivää ja ohjaaja Sokolovin itse taituroimat leikkisät leikkaukset ovat juuri oikea-aikaisia ja niissä on kaikuja jopa ohjaaja Scott Spiegelin slasher-elokuvan Intruder (1989) mallikkaista kikkailuista. Elokuvan synkkä alavire Venäjän korruption nykytilasta jalostuu mutkitta herkullisiksi tilanteiksi ja sinänsä lähtökohtaisesti ahdistavasta ankeudesta Sokolov onnistuu tiristämään särmikkäitä havaintoja maansa tilasta. Harvinaista on myös se, miten vaatimattoman budjetin rahkeet ovat riittäneet tekniselle puolelle; valaistus, äänitekniikka ja kuvaus eivät mitenkään paljasta tuotannon vaatimattomuutta – päinvastoin. Lisäksi tekijät osaavat ja ymmärtävät käyttää kameraa muuhunkin kuin vain sarjaan yksittäisten tilanteiden taltiointeja, joka tuntuu olevan erityisen uhanalainen taito maailmassa, jossa jokainen luulee olevansa ohjaaja kuvatessaan vaikka jotain koiravideota juutuuppiin tai tikkelitokkeliin.

Selkeästi parhainta antia elokuvassa edustaa sen äänimaailma. Inhan ja kiihottavan välimaastoon istahtavat musiikki ja ääniefektit ovat jatkuvasti näennäisesti taustalla, mutta upeasti koko ajan korostavat visuaalista sisältöä olkoon se sitten kohtauksen tunneympäristön manipuloimista, veriefektien tehokkuuden maksimointia tai korostamassa takaumakohtausta.

Selkeästi heikointa antia puolestaan on Sokolovin haluttomuus mennä liian pitkälle. Kyllähän pätkässä siis toki pätkitään, hutkitaan ja lätkitään, mutta elokuvan potentiaalinen kohdeyleisö lienee jo kokenut kaikenmoista elävien kuvien ihmemaailmassa. Valtaosa elokuvan sisällöstä on kuitenkin jo lähtökohtaisesti joka tapauksessa omalla tahollaan kihloissa Quentin Tarantinon Reservoir Dogs (1992) ja Kill Bill: Volume One (2003) -elokuvien, Robert Rodriquezin Sin City (2005)-elokuvan ja Sergio Leonen melkein koko tuotannon kanssa, joten miksi ei sitten suosiolla menisi moniavioisesti naimisiin asti?

Yhteenveto

Räväkkä, yllättävä ja varsin verinen venäläiselokuva on ohjaajansa Kirill Sokolovin esikoisohjaus. Kiihkeän tarinan ydin on helposti ymmärrettävissä ja sen tekijät pyrkivät mahdollisuuksiensa mukaan pitämään paketin yksinkertaisena ja selkeänä. Lyhyestä kestostaan huolimatta kaikki ei kuitenkaan loksahda aivan mutkitta paikoilleen ja muutamakin kohtaus suorastaan jopa särkee kokonaistunnelmaa, joka on parhaimmillaan yhden olohuoneen ahtauteen tungettujen hahmojen interarktiossa. Tarkoitettu vain anarkistisen, nihilistisen väkivaltaviihteen fanikunnalle, vaikka sisältääkin hyppysellisen filosofisia pohdintoja.

7/10.

Dream Home (Wai dor lei ah yat ho, 2010)

Ohjaus: Pang Ho-cheung
Käsikirjoitus: Pang Ho-cheung
Tuotantomaa: Hong-Kong (Kiina)
Kieli: kantoninkiina, mandariinikiina, tagalog, englanti
Budjetti: ei tiedossa
Arvioitu: toukokuu 2020
Arvioidun version pituus:  96 minuuttia
Ensi-ilta Suomessa: ei valkokangaslevityksessä Suomessa

DH_poster_HK copyJohdanto

Ahneutta teemana on käsitelty elokuvissa varsin monelta kantilta ja ilahduttavan monessa lajityypissä. Rahan valtaa ihannoivien ja tästä vallasta sokaistuvien ihmisten elämää voi seurata esimerkiksi Oliver Stonen elokuvassa Wall Street (1987) ja edelleen Martin Scorcesen elokuvassa The Wolf of Wall Street (2013). Järjestäytyneen rikollisuuden maailmaan voipi sukeltaa esimerkiksi Martin Scorcesen elokuvan Casino (1995), Martin Scorcesen elokuvan GoodFellas (1990) ja vaikka Brian dePalman elokuvan Scarface (1983) kautta. Murhaan yllyttäminen ahneuden vuoksi on sekin varsin yleistä elokuvissa, kuten voi huomata vaikka Lawrence Kasdanin elokuvaa Body Heat (1981), John Dahlin elokuvaa The Last Seduction (1994) tai vaikka Billy Wilderin elokuvaa Double Indemnity (1944) seuraamalla. Tulevaisuuden korporaatioiden pohjattoman ahneuden seurauksia voi ihmetellä vaikka Paul Verhoevenin elokuvassa RoboCop (1987). Rakennusyhtiön ahneuden jälkiä puolestaan voi katsella John Guillermin elokuvassa The Towering Inferno (1974). Jättitorniin joutuu kapuamaan myös Bruce Willisin John McClane -hahmo John McTiernanin elokuvassa Die Hard (1988), jossa tutkitaan rikollisryhmän eläköitymissuunnitelman mönkään menemistä. Muutoinkin jännitys- ja toimintaelokuvien kategoriat ovat lukumääräisesti peräti piukkaan pakattuja, kun ottaa suodattimeksi tarinat, joissa havitellaan vielä sitä yhtä isoa keikkaa, jotta voisi muka eläköityä rauhassa. Varsin lähelle tätä Pang Ho-cheungin elokuvaa kuljetaan Pastorin veljesten elokuvassa Hogar (2020), jossa huonossa taloustilanteessa oleva mainosmies Javier yksinkertaisesti hankkii itselleen paremman taloudellisen ja sosiaalisen aseman välittämättä jälkeensä jättämästä tuhosta.

Kauhu- ja eritoten slasher-lajityypeissä teema on kuitenkin jossakin määrin harvinaisempi. Toki se on läsnä monasti esimerkiksi taustalla vaikuttavien organisaatioiden toiminnassa, jotka epäsuorasti ovat vastuussa nähdyistä tapahtumista ahneutensa vuoksi. Yksilötasolla kuitenkin kauhuelokuvissa vain aniharvoin suoranainen ahneus on selkeä elokuvaa määrittävä tekijä. Sitä se on mitä suuremmassa määrin tässä Pang Ho-cheungin modernissa slasher-elokuvassa.

Juonitiivistelmä

Juuri hieman ennen vuosien 2008-2009 finanssikriisiä nuoren Hong Kongissa asuvan naisen Chengin (Josie Ho) lapsuuden unelma asunnosta merinäköalalla uhkaa karata asuntojen hintojen karattua tavallisten kansalaisten ulottumattomiin. Cheng joutuu painimaan pienipalkkaisten ja heikosti arvostettujen töiden, sikamaisen miesystävän ja sairaan isän elättämisen kustannusten kanssa ja vaikka hän on kuinka yrittänyt säästää, ei rahaa vain tunnu olevan tarpeeksi kunnolliseen merinäköalaan loistokkaassa pilvenpiirtäjässä kaupungin keskustassa. Cheng laatii suunnitelman ja alkaa tehdä asialle jotain saavuttaakseen asuntounelmansa …

Kommentit

Tekijät osoittavat slasher-elokuvallaan vankkaa ymmärrystä lajityyppiin. Slasher-elokuvien kuvasto ja arkkityypit ovat tekijöiden hallussa, mutta samalla he tietoisesti irtautuvat pyrkimyksestä tehdä vain yhtä uutta slasheriä satojen muiden joukkoon. Näiden elokuvien ystäville – toisin kuin monasti oikeiden elokuvien muita ylenkatsovat halveeraamiseen ja oman ylivertaisuuden pönkittämiseen tähtäävät tahot tahtovat väittämään – myös niiden veristen tapahtumien taustoitukset, tarinan soljuminen, näyttelijöiden taidot ja ohjaus ovat ihan yhtä tärkeitä kuin ne veriset tapahtumatkin. Mielenkiintoisesti lähes poikkeuksetta ne parhaimmiksi mielletyt (sekä yleisemmin elokuvaharrastajien, kriitikoiden kuin fanienkin keskuudessa) lajityypin elokuvat pitävätkin sisällään kosolti paljon muutakin kuin juuri noita kavahdettuja veriefektejä. Toisinaan jopa ovat hyvinkin verettömiä (esimerkiksi John Carpenterin Halloween (1978) ja Tobe Hooperin Texas Chainsaw Massacre (1974)) ja näin perustuvat kokonaan muihin seikkoihin kuin niihin veriefekteihin.

Pang Ho-cheungin ohjauksessa ei kuitenkaan niitä veriefektejä säästellä. Sitä kuulua märkää punaista kultaa viskotaan ämpärikaupalla oikealle ja vasemmalle, kun sille päälle satutaan ja totta vieköön useammankin kohtauksen voimin tällainen sattumus tekee itsensä tiettäväksi. Perinteisin menetelmin (siis ei-tietokoneella) valmistetun käsityön leima on läsnä herkullisella tavalla. Niistä veriefekteistä tulee näin huomattavasti raadollisempia, niljakkaampia ja todentuntuisempia kuin CGI-efekteillä, joihin monet tekijät jopa lajityypin sisällä auttamatta sortuvat. Unohtumattomia kokemuksiakin Ho-cheung kumppaneineen pystyy loihtimaan, sillä niin taitavasti efektit on toteutettu ja niin äärimmilleen vietyihin tilanteisiin sopeutettuina kuin mitä tarina nyt vain voi tilaa antaa.

Elokuvan tarina etenee useammalla aikajanalla tiivistyen klimaattisiin hetkiin ns. tässä päivässä. Tällaisen rakenteen nivominen toimivaksi kokonaisuudeksi on hyvin, hyvin vaativaa, sillä se tuo ihan omia haasteitaan tarinajatkumon kehitykselle ja erityisesti kohtausten välisiin siirtymiin ja leikkauksiin. Pang Ho-cheungin ohjauksessa rakenne toimii kohtuullisesti, mutta vaikuttaa liian kunnianhimoiselta yritykseltä lopputulokseen nähden. Elokuva soljuu kyllä eteenpäin rytmikkäästi ja loogisesti avautuen sopivin väliajoin uusiin takaumiin päähenkilö Chengin menneisyydestä, mutta kyllä se lopulta kuitenkin puurouttaa kokonaisuuden hahmottamista. Pahimmillaan se hajauttaa elokuvalle kaavaillun kokonaistunnelman rakentumista ja jopa paikoin rikkoo juuri rakennettua tunnelmaa siirtymällä ihan muihin maisemiin. Onneksi ohjaajan käytössä on kuitenkin valtaisan taitavaa teknistä väkeä, sillä elokuva tuntuu epätavallisen ammattimaiselta ja viimeistellyltä huomioiden selkeät budjetaariset rajoitteet. Äänisuunnittelu, valaistus, lavastus ja kuvaus ovat kaikki ns. vimpan päälle eikä moitteen sijaa löydy kuvakulmien valinnoista, leikkauksen sujuvuudesta eikä näyttelijöiden ohjauksestakaan. Mistä sitten kiikastaa, ettei tämä ole alan keskeisin etappi vuosituhatrajan tällä puolen? No siitä, että elokuvan päähenkilöön on tavattoman vaikea samastua millään mittarilla. Cheng paljastuu yksilötasolla yhtä ahneeksi mitään kaihtamattomaksi psykopaatiksi kuin makroyhteiskunnan talouskeinottelijatkin, jotka aikanaan aikaansaivat finanssikriisin koko murheellisessa globaalissa laajuudessaan. Rinnastus on toki selvä, mutta katsojalle tällaiseen hahmoon päähenkilönä on vaikeaa suhtautua. Pari esimerkkiä. Katharine Isabellen roolihahmo Mary Mason Soskan siskosten slasher-elokuvassa American Mary (2012) sai osakseen niin tylyn kylmää kohtelua, että Maryn karmaisevaan kostoretkeen on helpompi samastua. Jemma Dallenderin roolihahmon Katie Carterin suorasukaiseen kostoon Steven R. Monroen elokuvassa I Spit on Your Grave 2 (2013) on niinikään suopeampi suhtautua, kun ensin on saanut maistiaisia niistä hirveyksistä, joita Katie joutuu kohtaamaan. Sen sijaan Josie Ho:n Cheng-hahmon motivaatioksi valittu mielenterveyden ongelmaksi asti maalattu ahneus tuntuu vain ylimitoitetun vieraalta suhteutettuna siihen yltiöpäiseen verimyrskyyn, jota Cheng ympärilleen kylvää.

Yhteenveto

Epätavallisen kaksikon, etupäässä romanttisia draamoja ohjanneen Pang Ho-cheungin ja suuren suosion pop-tähden Josie Ho:n, tuottama ja tähdittämä yltiöväkivaltainen moderni slasher-elokuva yllättää tuoreella otteella, teknisellä taitavuudella, ammattimaisilla tuotantoarvoilla ja erityisen rehvakkailla käytännön veriefekteillä. Kun pakettiin kääritään mukaan vielä railakkaan verevästi näytelty päärooli, ei tätä voi oikein kuin ihailla. Elokuva on todellakin vain vakavasti slasher-elokuviin hurahtaneille ylipäätään suositeltavissa sen järkyttävän kuvaston vuoksi, joten herkempien katsojien on kyllä ihan syytä jättää tämä suosiolla väliin.

7/10.

Return to Sender (2015)

Ohjaus: Fouad Mikati
Käsikirjoitus: Patricia Beauchamp, Joe Gossett
Tuotantomaa: Yhdysvallat
Kieli: englanti
Budjetti: olematon
Arvioitu: huhtikuu 2020
Arvioidun version pituus: 92 minuuttia
Ensi-ilta Suomessa: ei valkokangaslevityksessä Suomessa

returntosender_primaryJohdanto

Kostoelokuvien selkeänä omana alalajityyppinään viihtyvä raiskaus-kosto -elokuva on vuosien ja vuosikymmenien mittaan muuntautunut Meir Zarchin I Spit on Your Grave (1978), Bo Arne Vibeniuksen Thriller – en grym film (Thriller: They Call Her One Eye, 1973) ja Abel Ferraran Ms .45 (1981)[x] -elokuvien tarkoituksellisen shokeeraavista alakulttuurisidoksista suorastaan salonkikelpoisuuden kynnykselle. Isot tähdet Gillian Anderson pääroolissa Dan Reedin elokuvassa Straightheads (2007), Maria Bello Mikael Salomonin elokuvassa Big Driver (2014), Jennifer Lawrence Francis Lawrencen elokuvassa Red Sparrow (2018)[x] tai Isabelle Huppert Paul Verhoevenin elokuvassa Elle (2016)[x] ovat kukin jo ihan siinä kynnyksellä nekin tasoittamassa tietään sille, että aiempien vuosikymmenten vihattu,  parjattu ja monin paikoin kielletty tabu olisi haarautumassa omaksi oman käden oikeutta ihannoivaksi elokuvien suuntaukseksi underground– maailman ulkopuolellekin. Se ei toki tarkoita sitä, etteikö edelleen nykyäänkin tehtäisi myös niitä visuaalisesti hurjempia teoksia, joiden ei ole koskaan tarkoitustaan murtautua elokuvien valtavirtaan. Fouad Mikatin Return to Sender kiikkuu sekin siinä kynnyksellä, mutta toinen jalka halajaa toiselle puolelle ja toinen toiselle eikä pää oikein tiedä kumpaan suuntaan haluaisi kallistua.

Juonitiivistelmä

Pikkukaupungissa asuva, käytännöllinen, itsetietoinen ja kunnianhimoinen nuori sairaanhoitaja Miranda (Rosamun Pike) elelee tavallisen rauhallista elämää itsekseen ja käy välillä auttamassa isäänsä Mitchelliä (Nick Nolte), vaikka ei isänsä koirasta pidäkään. Kaikki muuttuu, kun Miranda joutuu omassa kodissaan väkivaltaisen raiskauksen uhriksi. Raiskaaja, William (Shiloh Fernandez) tuomitaan vankilaan, mutta Miranda ei pysty palaamaan normaaliin elämään traumaattisen kokemuksen jäljiltä. Mirandalle tilanne on ongelmallinen, sillä hän kieltäytyy uhriutumasta. Miranda alkaa kirjoittaa Williamille vankilaan ja käy tätä siellä myös tapaamassa.  Heidän suhteensa syvenee ja lopulta, kun William pääsee vankilasta koevapauteen, Miranda pyytää Williamin luokseen remontoimaan asuntoaan. Mirandan suunnitelmallinen kosto etenee kohti vääjäämätöntä lopputulemaansa…

Kommentit

Pääroolia tässä elokuvassa näyttelevän Rosamund Piken erinomainen taito näyttelijänä on kyllä tämän elokuvan keskeisin ilonaihe, pelastava enkeli ja kantava voima. Sillä eihän siitä nyt mihinkään pääse, että ohjaaja Mikatin teoksen sisältö on oikeasti riittämätön kokopitkäksi jännityselokuvaksi. Paikoin laahaavaksi jättäytyvä kerronta muistuttaa heikohkoa televisioelokuvaa ja sitten taas välillä jännitystä saadaan latautumaan ja tiivistymään hyvin eteneväksi dramaattiseksi jännityselokuvaksi. Teknisesti varsin heikko – jopa surkea – taso on hieman yllätys ja erityisesti äänimaailma tuntuu olevan kokonaan heitteillä. Kuin elokuva olisi ollut alun pitäenkin suunniteltu vain televisiota varten. Lisäksi kuvauksen näytelmämäinen staattisuus on ikävässä ristiriidassa päähenkilön sisäisten konfliktien muuttaessa häntä elokuvan kuluessa hoitavasta hahmosta tuhoavaksi hahmoksi. Paikkojen ja henkilöiden kuvaus on suorastaan vetelehtivää, joka haiskahtaa pahasti vain epätoivoiselta lisäminuuttien kalastukselta elokuvan kestoon. Rosamund Pike tekee elokuvassa varsin samankaltaisen roolin ja roolityön mitä hän teki edellisessä naispääroolissaan edellisenä vuonna David Fincherin elokuvassa Gone Girl (2014). Mutta siinä missä Fincherin elokuvan kiehtova tarina oli alusta loppuun asti ladattu intohimolla, jännityksellä ja näyttelijöiden taitavalla ohjauksella, Mikatin elokuvan jännitteet maadoittuvat tuon tuosta ja näyttelijöistä vain Rosamund Piken rooli on tarpeeksi hallittu ja jäsennelty pysyäkseen kiinnostavana. Shiloh Fernandez raiskaajana ja Nick Nolte Mirandan sairaana isänä vetävät roolinsa alakuloisina toisen viulun soittajina, mutta silti ohjaaja on katsonut tarpeelliseksi upottaa tarinaan näitä hahmoja koskevia pienempiä sivujuonteita, jotka eivät kehitä hahmoja oikein mihinkään ja joiden merkitys lopultakin on olematon; lisäminuuttien kalastelua ehkä tämäkin. Toisaalta Rosamund Pike tuntuu olevan omassa roolissaan hyvässä vedossa ja kykenee muuntautumaan uhrista kostajaksi uskottavasti ja tehokkaasti. Piken lisäksi kuonaämpäriltä elokuvan pelastukseksi nousee sen verrattain lyhyehkö kesto, sillä elokuvan sisältö ja tapa, jolla sitä sisältöä tuodaan katsojalle, ei todellakaan sallisi yhtään enempää minuutteja. Oman käden oikeutta jakavien kostoelokuvien joukkoon elokuva on hieman outolintu, mutta sellaiseen porukkaan se nyt kuitenkin päätyy eritoten kun kostosta tässä on kysymys.

Yhteenveto

Kiehtova, mutta vajavaiseksi jäävä kostotrilleri. Tekijät pyrkinevät nostamaan laadukkaan draamallisen kerronnan rimaa usein B-elokuviksi mielletyissä raiskaus-kosto -elokuvissa, mutta lopulta kapsahtavat katajaan, koska loppujen lopuksi nyt kuitenkin kysymys on sitten siitä kostamisesta. Elokuvan lopun sisällön merkittävä epäsuhta noin ensimmäisen 70 minuutin kanssa on sen suurin yksittäinen ongelma, mutta siltikin elokuvasta lopulta kuoriutuu varsin kelvokas kostoelokuva oman käden oikeudesta.

5/10.

Quien a hierro mata (Eye for an Eye, 2019)

Ohjaus: Paco Plaza
Käsikirjoitus: Juan Galinanes, Jorge Guerricaechevarría 
Tuotantomaa: Espanja, Ranska, Yhdysvallat
Kieli: espanja
Budjetti: vähäinen
Arvioitu: maaliskuu 2020
Arvioidun version pituus: 107 minuuttia
Ensi-ilta Suomessa: ei valkokangaslevityksessä Suomessa

eyeforaneye_primaryJohdanto

Oman käden oikeuden jakaminen on elokuvien maailmassa vanha ja perinteikäs teema. Se saa toki ilmenemismuotojaan jo kauan ennen 1970-lukua ja hyvin usein joko historiallisissa konteksteissa tai erityisesti villin lännen elokuvissa. Urbaaniin nykymaailmaan siirtyminen tapahtui hiljaksiin 1960-luvulla (esimerkiksi Seijun Suzukin mestarillinen Yajû no seishun (Youth of the Beast, 1963) ja François Truffaut:n La mariée était en noir (The Bride Wore Black, 1968). Täyteen kukkaansa pelmahdettiin sitten 1970-luvulla, jonka alkuhetkinä näkivät päivänvalonsa paitsi alan edelleen keskeisiksi mielletyt elokuvat, myös alan elokuvien ympärille kiteytyvä terminologia. Raiskaus-kosto (rape-revenge) -elokuvien vedenjakajiksi on helppo mieltää Wes Cravenin elokuvaa The Last House on the Left (1972), Sam Peckinpahin elokuvaa Straw Dogs (1971), Bo Videniuksen elokuvaa Thriller – en grym film (1973). Oman käden oikeuden jakajien, vigilanttien, näkyminen draama- ja toimintaelokuvissa 1970-luvun alkuhetkinä ei voi sekään jäädä keneltäkään huomaamatta: Michael Winnerin Death Wish (1974)[x], Terence Youngin De la part des copains (Cold Sweat, 1970), Phil Karlsonin Walking Tall (1973), Sergio Solliman Città violenta (Violent City, 1970), Don Siegelin Dirty Harry (1971) ja vaikka Gordon Parksin Shaft (1971) käynnistivät ko. vuosikymmenen verenmakuisella kostolla. 1970-luvun loppupuolen ja 1980- luvun lukuisat kostoelokuvat sittemmin tutkivat aihetta varsin monista suunnista ja erityisesti Italiassa elokuvat eriytyivät jopa omaksi alalajityypikseen (poliziotteschi), joka yhdisti teemaan myös ranskalaisten rikoselokuvien perinteitä. Samaten Japanissa yakuza -elokuvien kirjoon kasvoi kokonainen leegio kostoelokuvia. Koston kierre vaimeni hiljaksiin 1990-luvulla, jolloin tosin oman käden oikeuden jakajien piiri samalla myös selvästi monipuolistui pelkkien karujen äijien joukon ulkopuolelle (Joel Schumacherin A Time to Kill (1996), Alex Proyasin The Crow (1994), John Schlesinger Eye for an Eye (1996), Sam Raimin Darkman (1990)[x] ja Joel Schumacherin Falling Down (1993)[x]). 2000-luvulla elettiin jälleen rauhallisempia hetkiä, mutta vuosien 2008-2009 finanssikriisi käynnisti selvästi kostoelokuvien uuden tulemisen ja 2020-luvulle tultaessa teeman ympärillä on edelleen kuumaa. Tähän sykliin istahtaa moitteetta myös tämä Paco Plazan kostoelokuva, jonka keskeisiin sanottaviin ei kuulu niinkään aiheutetun tuhon oikeutus vaan sen seuraukset tekijälle itselleen; millä päästä eroon vuosikymmeniä jäytävästä kostonhimosta ja vai antaako sen syödä koko sielu.

Juonitiivistelmä

Mario (Luis Tosar) on sekä kollegoidensa että asiakkaiden keskuudessa arvostettu ja pidetty sairaanhoitaja vanhusten hoitoon keskittyvässä yksityisessä hoitolaitoksessa. Eräänä päivänä Mario saa kontolleenn uuden potilaan, paikallisen huumelordin Antonion (Xan Cejudo), joka juuri vapautettiin vankilasta vaikean sairauden runtelemana saattohoitoon. Mario joutuu samalla tahtomattaan keskelle rikollisen perheen sisäisiä ongelmia Antonion poikien Toñon (Ismael Martínez) ja Kikon (Enric Auquer) yrittäessä viedä perheen huumebisnestä eri suuntaan kuin mitä isä, Antonio, oli suunnitellut. Mariosta ja Antoniosta näyttää hiljaksiin tulevan erottamaton pari … jos asiaa tarkastelee ulkopuolisin silmin. Mario on kuitenkin matkalla koston enkeliksi, sillä hänelle Antonio poikineen edustaa maailmaa, joka hänellä on pakonomaisena velvollisuutena hävittää.

Kommentit

Kostoelokuvien kirjossa tämä kokeneen ohjaaja Pazo Plazan elokuva ei mullista maailmaa eikä aseta rimaa uudelle korkeudelle tulevien tekijöiden ylitettäväksi. Pazo Plazan yleensä niin selkeä ja katsojaa kunnioittava tekemisen ote saa hieman kolhuja muutamien elokuvan tapahtumien venyttäessä uskottavuuden rajoja hieman liian pitkälle. Elokuvan kerronta soljuu varsin notkeasti, mutta jää välillä notkumaan turhan pitkiksi ajoiksi joutaviin väliepisodeihin, jotka verottavat elokuvan tehoa. Vastaavasti tekijät kiirehtivät liiaksi päästäkseen pois muutoinkin varsin vähäisistä toiminnallisista kohtauksista, joka seikka jättää auki turhauttavia kysymyksiä siitä, ovatko tekijät nyt omasta mielestään tekemässä melankolista traagista melodraamaa vai toiminnallisempaa koston enkelin käväisyä. Toiminnalliset kohtaukset kyllä hoituvat oikein hienosti; koreografioiden, kuvauksen, efektien ja leikkauksen keinot tekevät kohtauksista ammattimaisia ja ne ajavat asiansa vailla moitetta. Sen sijaan äänimaailma on liiankin vaatimatonta. Jopa minimalistisen äänimaailman katveessa elokuva uupuu paikoin raskassoutuiseksi, koska monet rauhallisemmista kohtauksista eivät oikein saa mistään energiaa oman sisältönsä ylläpitimiksi. Paco Plazan ohjaus on monta kertaa ajautua tylsäksi ja pahiten vahinkoa kokonaisuudelle tekevät ah-niin-arvattavat välkähdysmäiset takaumat päähenkilö Marion taustoihin. Siltikin, tekijät onnistuvat pitämään teoksen pinnalla ja tarinan kulkemassa. Elokuvan edetessä ja jutun juonen auetessa elokuvan tekijät antavat myös katsojalle mietiskeltävää koston oikeutuksesta, koston seurauksista. Myös katsojaa pyydetään valitsemaan puolensa ja ymmärtämään, että kumpikaan puoli ei tule jäämään ilman katkeruutta. Valitsipa puolensa miten hyvänsä, Luis Tosarin vähäeleinen ja monipuolinen roolitus kostoa suorittavaksi sairaanhoitajaksi on elokuvan parhainta antia ilman mutinoita. Vaikkakin hän pyörähtää roolihahmonsa housuissa melkeinpä rutiinimaisen puoliunisella otteella, Tosar on silti elokuvan kantava voima.

Yhteenveto

Sulavasti ja johdonmukaisesti etenevä trilleri kostonhimon otteesta ja sen seurauksista. Ohjaaja Paco Plazalta melko rutiinikävely odotettujen käänteiden poluilla, mutta ainakin tekijöillä oli rohkeutta viedä skenaario rehellisesti vääjäämättömään synkkään kulminaatiopisteeseensä. Taitava ja monipuolinen näyttelijäveteraani Luis Tosar painelee tämän trillerin läpi kuitenkin puolittaisessa uniasennossa, mutta on nyt kuitenkin sen verta hereillä, että raahaa lopputuleman keskikaistalta tusinatavaran paremmalle puolelle. Sivuosarooleissaan huumeparonin pojat vetävät aika lailla ylinäytellen omat roolinsa, joka vie sinällään synkän tragedian aavistuksen jopa tahattoman koomiseen suuntaan. Paco Plazalle tyypillinen seesteisen selkeä ilmaisu sopii kuitenkin valittuun skenaarion oivallisesti ja nostaa teoksen kyllä yli lajityypin keskiarvon.

6/10.

1922 (2017)

Ohjaus: Zak Hilditch
Käsikirjoitus: Zak Hilditch
Tuotantomaa: Yhdysvallat
Kieli: englanti
Budjetti: ei tiedossa
Arvioitu: maaliskuu 2020
Arvioidun version pituus: 102 minuuttia
Ensi-ilta Suomessa: ei valkokangaslevityksessä Suomessa

1922_primaryJohdanto

Maatila on usein herkullinen jännitys- ja kauhuviihteen lähtökohta, koska se tarjoaa luontaisen ja perustellun eristäytyneisyyden. Luontaisella eristäytyneisyydellä tekijät saavat luotua yht’aikaa elokuviin klaustrofobista tunnelmaa jopa avoimien peltojen äärellä ja luontaisen syyn elokuvan toimijoille kohdata toisensa silmästä silmään, kun vaihtoehtojakaan ei oikein ole. Peltojen keskeltä on vaikea löytää apuja olipa syy tarpeeseen sitten omassa väessä tai muualta tulleissa.

Jännitys- ja kauhuviihteen puolella teemaa ovat taitavasti hyödyntäneet monet. Sam Peckinpah räväytti aikanaan maailmaa elokuvallaan Straw Dogs (1971), jossa maaseudun rauhaan hakeutunut pariskunta joutuu lopulta linnoittautumaan naapuruston vihamielisyydeltä. David Keathin elokuvan The Curse (1987) pohjalla taas on kauhukirjailija H.P.Lovecraftin novelli Colour Out of Space, jossa maatilan väki löytää itsensä voimattomina taistelussa taivaalta tipahtaneen meteoriitin aiheuttamien outouksien kanssa. Stewart Hopewellin elokuvassa Slaughter (2009) suurkaupungista väkivaltaista miesystäväänsä etäisen maatilan idylliin paenneen nuoren naisen ongelmat ovatkin vasta alussa. Alfred Hitchcockin jännitysviihteen mestariteoksessa The Birds (1963) väki joutuu linnoittautumaan maatilalle väkivaltaisiksi äityneiden lintujen vuoksi. Jamie Blanksin elokuvassa Storm Warning (2007) maatilalle myrskyltä suojautuva pariskunta huomaa myrskyn olevan pienin heidän huolistaan. Billy O’Brienin tieteiskauhuksi yltyvässä elokuvassa Isolation (2005) maatilan väki joutuu kohtaamaan geneettisen manipuloinnin seurauksia. M.Night Shyamalanin elokuvassa Signs (2002) maatilan väki joutuu kummastelemaan pelloille ilmaantuneita merkkejä. Richard Fleischerin elokuvassa Mr. Majestyk (1974)[x] meloniviljelijän ja paikallisen rikollisjärjestön välit kiristyvät kohtalokkain seurauksin. Kerry Anne Mullaneyn elokuvassa The Dead Outside (2008) maatilalle linnoittautuneiden selviytyjien on varottava ulkosalla pyöriviä sairastuneita, joita voisi vaikka zombeiksikin kutsua. Nämäkin samasta perusteemasta lopulta hyvin erilaisin kääntein etenevät esimerkit kertovat samalla kiehtovasti, miten monella tavalla maatilan luontaista eristäytyneisyyttä voi hyödyntää jännitys- ja kauhuviihteessä.

Juonitiivistelmä

Vuonna 1922 maissipeltoaan teini-ikäsen poikansa Henryn (Dylan Schmid) kanssa viljelevän maanviljelijän Wilfredin (Thomas Jane) maaseutuelämään kyllästynyt jääräpäinen ja rääväsuinen vaimo Arlette (Molly Parker) perii kelpo osuuden tilan tiluksista isältään eikä malta odottaa, että pääsisi muuttamaan keskeltä peltojen värittämää maaseutua kaupungin sivistyksen pariin myymällä oman osuutensa tiluksista alueelle rautatietä ja teurastamoa havittelevalle teollisuuspohatalle. Kaupungin houkutukset eivät kuitenkaan ole Wilfredin mieleen, joka saa puheillaan myös Henryn pään kääntymään äidin suunnitelmia vastaan. Wildfredin ja Henryn salaliitto Arlettea vastaan johtaa traagisiin seurauksiin…

Kommentit

Kuljetukseltaan, leikkaukseltaan ja kuvaukseltaan verkkainen ja rauhallinen elokuva kelluu 1920-luvun maaseutuelämän romantisoidussa seesteisyydessä, jota säestää Thomas Janen huikean hyvä roolisuoritus maanviljelijänä. Wilfredin maailma on jäänyt jumiin edelliselle vuosisadalle ja miehen elämän keskeisiin teeseihin kuuluu taistella muuttuvan maailman kotkotuksia vastaan villin lännen uudisraivaajan mentaliteetilla. Thomas Jane on tahtipuikoissa vaikuttava ja vakuuttava, mutta samalla tähtiroolin mehukas verevyys peittää alleen vierellä pyörivien Dylan Schmidin ja jopa Molly Parkerin roolityöt. Pienessä sivuroolissa oleva Dylan McDonough sentään laittaa kampoihin Janelle.

Vaikka teknisesti elokuva on varsin onnistunut, se ei oikeastaan koskaan pysty lunastamaan kirjoittamatonta lupausta sietämättömäksi tiivistyvästä jännityksestä eikä tarjoa kauhunnälkäisille pientä välipalaa ihmeellisempää. Ohjaaja Zak Hilditchin omaan elokuvakäsikirjoitukseen pohjautuva ohjaus tuntuu erikoiselta gonglomeraatilta. Yhtäältä elokuva mitä ilmeisimmin oikeasti haluaisi olla yhden perheen näkökulmasta aikakausien, sukupolvien ja sukupuolien murrosta tutkaava draamallinen tutkielma maailman muuttuessa agraarisesta teolliseksi. Toisaalta elokuva pyrkii kasvattamaan jännitystä ottamalla mukaan alkuteoksen raa’at ja yliluonnolliset elementit. Lopputuotos kärsii identiteettiongelmasta, sillä nämä kaksi asiaa yhdessä eivät tällä kertaa nivoudu yhdeksi sujuvaksi kokonaisuudeksi. Identiteettiongelman kanssa käsi kädessä kuvaan astuu myös epäselvä segmentointi; haluaisiko ohjaaja Hilditch miellyttää elokuvallaan kauhuun taipuvaista yleisöä vai draamallisen jännityksen ystäviä? Molempia kosiskellaan, mutta kumpainenkin voi joutua pettymään. Elokuvan henkilöhahmot ovat toisaalta epätavallisen moniulotteisia kauhujännäriin, mikä juontaa juurensa elokuvan alkupuolen melko pitkästä draamallisesta alustuksesta. Henkilöhahmojen käytös, toiminnan motivaatiot ja tunnemaailman skaalat ovat kauttaaltaan uskottavia. Henkilöhahmojen maailmankatsomusten eroavaisuuksien kanssa on vaivatonta myötäelää ja niiden aiheuttamia konflikteja on siksi helppo uskoa. Käsikirjoituksen ja henkilöohjauksen ansiosta myös pienempien sivuosahahmojen annetaan kehittyä ja kasvaa tarinan edetessä, mikä myös itsessään syventää tarinan kulkua mukavasti.

Yhteenveto

Kirjailija Stephen Kingin samannimiseen pienoisromaanin perustuva jännäri ui varsin nopeasti ihan niihin samoihin uomiin, joista kirjailija on kalastellut jännityksen poikasia vuosikymmeniä. Alun seesteinen draama tiivistyy hiljaksiin hyvinkin kelvolliseksi kauhutrilleriksi, jota sävyttää kuitenkin hienoinen ennalta-arvattavuus – ainakin kaikille niille, jotka ovat Kingin teoksiin tai niiden filmatisointeihin aiemmin törmänneet. Draamallista trilleriä on yritetty ajaa kauhuelokuvan suuntaan muutamalla yksittäisellä maskeerauksella ja väkivaltakohtauksella, mutta lopputulema on kahtiajakoinen: esitetty materiaali on lopulta kovin vaatimatonta kauhuviihteeksi ja toisaalta aavistuksen enemmän kuin draamalliselta jännäriltä voisi yleensä odottaa. Tekijät eivät siis oikein tiedä mille kohderyhmälle elokuvaansa asemoisivat ja yrittävät lopulta liikaa olla hieman kaikkea.

6/10.

Children of the Corn (1984)

Espanjalainen ohjelmalehdykkä. Nelisivuinen. Skannattuna kaikki neljä sivua. Kaikista skannauksista puuttuu hieman valkoista reunaa. Tukevaa paperia. A4-kokoa suurempi. A pressbook (guia pelicula) from Spain. Four pages, all of which are scanned here. Note that each scan is missing a tiny bit of white border. Sturdy paper. Size is somewhat larger than A4.

The Net (1995)

Lehdistövalokuvien sarja Saksasta. Koko on 17,7cm x 12,6cm. Epätavallisesti kaikkiin on taakse painettu lehdistötietoja elokuvasta. Skannattuna takapuoli yhdestä; se on sama kaikissa. A press photo set from Germany. Size is 17,7cm x 12,6cm. Unusually each have the press details printed on their back. Scanned one of those back sides; it’s the same for each photo.

div2020_01Aulajulisteiden sarja Saksasta. Koko on A4. Tukevaa paperia. A lobby card set from Germany. Size is A4. Sturdy paper.

 

Monkey Shines (1988)

Ohjaus: George A.Romero
Käsikirjoitus: George A.Romero
Tuotantomaa: Yhdysvallat
Kieli: englanti
Budjetti: noin seistsemän miljoonaa USD
Arvioitu: talvi 2008
Arvioidun version pituus: 113 minuuttia
Ensi-ilta Suomessa: ei valkokangaslevityksessä Suomessa

monkeyshines_primaryJohdanto

Eläimet kauhuelokuvissa ovat tulleet tuttuakin tutummiksi vuosien varrella. Useimmiten eläimet ovat vain suoranaisia objekteja haluttujen skenaarioiden rakentamisessa, mutta toisinaan eläimet ovat myös vertauskuvallisempia ja syvällisempiä kerronnan välineitä. Brittiläiseen samannimiseen Michael Stewartin kirjoittamaan kirjaan perustuva elokuva Monkey Shines esittelee meille apinan. Eläimistä on helppo tehdä kauhua – niiden luontainen ihmisistä poikkeava käytös, niiden ihmisen auktoriteettia kumartamaton villeys ja niiden arvaamattomuus ovat kaikki herkullisia valttikortteja, joita surutta käytetään jännityskerronnassa.

Tyypillisesti eläin esitetään luontaisen vaarallisuutensa vuoksi. Esimerkiksi käärme  (Anakonda, Luis Llosa 1997), karhu (Grizzly, William Girdler 1976), krokotiili (Territory, Greg McLean 2007) ja hai (Jaws, Steven Spielberg 1975). Toisinaan sitten taas yksittäin vähäisesti vaaralliset kuvataan joukoissa pelottavina. Esimerkiksi linnut (The Birds, Alfred Hitchcock 1963), muurahaiset (The Naked Jungle, Byron Haskin 1954), rotat (Willard, Daniel Mann 1971), hämähäkit (Arachnophobia, Frank Marshall 1990)  ja mehiläiset (The Swarm, Irwin Allen 1978). George A.Romeron elokuvan apina on kuitenkin kiehtova poikkeus; siinä eläin osoittautuu aluksi tärkeäksi ja oleelliseksi avuksi, mutta elokuvan edetessä sen uhkaavaksi muuttuvaa käytöstä alkavat sävyttää nimenomaan ihmisiltä projisoidut tunteet ja toimintatavat. Romero varsin usein elokuvissaan piirsi varsin synkän kuvan juuri meistä ihmisistä eikä tämäkään elokuva siis tee linjaan poikkeusta.

Juonitiivistelmä

Lakitieteen opiskelija ja innostunut urheilija Alan Mann (Jason Beghe) joutuu rekan yliajamaksi, mutta jää onnettomuudesta kuitenkin henkiin. Valitettavasti Alan jää kärsimään kuitenkin neliraajahalvauksesta eikä koe elämänsä olevan enää elämisen arvoista. Pyörätuoliinsa sidottu katkeroitunut nuori mies saa apua luonnontieteilijäystävältään Geoffreyltä (John Pankow), joka tuo arkiaskareiden avuksi koe-eläimenä aiemmin olleen kapusiiniapina Ellan. Ellan ja Alanin välille syntyy nopeasti syvä side, mutta kun Alanin ja hänen kuntouttajansa Melanien (Kate McNeil) välille syntyykin yllättäen romanttisia väreitä, Ella muuttuu mustasukkaiseksi … vaarallisen mustasukkaiseksi …

Kommentit

Monkey Shines on zombie-elokuvistaan parhaiten tunnetun ohjaaja George A.Romeron töistä sellaisia, joissa huomioarvo keskittyy olennaisesti hehkilöhahmojen syväluotaamiseen ja kehittämiseen ja jättää shokeeramisen pitkälti mielikuvituksen varaan. Jo alusta lähtien on selvää, että Romero tavoittelee tällä kertaa jotain aivan muuta kuin perinteistä veristä kauhuskenaariota. Tarina kääntyykin varsin nopeasti psykologiseksi kauhutrilleriksi ja parhaimmillaan toimiii esittäessään katsojalleen ikiaikaisen kysymyksen: mitä itse tekisit?

Romero kompastuu kiusallisesti materiaalinsa heikkoon jäsennykseen ja rytmittää elokuvansa verrattain epäsuhtaisesti, jopa kömpelösti. Toisaalta psykologiseksi trilleriksi elokuvan hahmot kehitetään poikkeuksellisen syvällisiksi ja heidän motivaatioitaan ja tuntemuksiaan perustellaan alusta lähtien vakuuttavasti ja ammattitaidolla. Kapusiiniapina Ella varastaa toki monessa kohtauksessa pääosan, koska katsojan on helppo ihailla apinan filmille taltioitua taituruutta ihmiselle suunnitellussa ympäristössä. Näin on tarkoituskin, sillä Ella on paitsi keskeinen elokuvan toimija, myös syvällisemmin heijastuspinta ihmisten kyvyttömyydelle käsitellä omien toimiensa seurauksia ja ihmisten monimutkaisten ja usein itsekkäiden motivaattorirakenteiden peili. Asetelmassa halvautuneen ahdingosta ja mielen liikkeistä on kosolti yhtymäkohtia paria vuotta myöhemmin Rob Reinerin ohjaamaan kauhuelokuvaan Misery (1990), mutta ohjaaja Romero luottaa huomattavasti enemmän syvempiin vertauskuviin, alleviivaamattomuuteen ja negatiivisten perusvaistojen raakaan voimaan. Odottamattoman syvälliseksi ajautuva elokuva samalla kuitenkin suorastaan tihkuu tunnelmaa ja jännitettä ja katsojankin on helppo antautua mukaan Alanin raivoon ja vihan purskauksiin sekä ymmärtämään että tuomitsemaan.

Romero kehittää itse kirjoittamansa käsikirjoituksen juonta ovelasti, viisaasti ja uskottavin kääntein. Elokuva loistaakin erityisesti juonen kuljetuksessa lopulliseen päätepisteeseensä saakka (tosin ohjaajan oma visio lopputuloksesta olisi ollut huomattavasti ankeampi, kuin mitä tuotantoportaan sanelema – varmasti yksi niistä syistä miksi Monkey Shines oli ensimmäinen ja ainoa ohjaajan studioelokuva). Sen rytmityksen kömpelyys ja ajoittainen kerronnan sakkaus jättävät elokuvan kuitenkin kauas joutsenlaulumaisesta mestariteoksesta.

Elokuvan premississä koe-eläin Ellaa on muokattu geneettisin toimin. Ohjaaja oli tässä yli kaksi vuosikymmentä aikaansa edellä; siinä missä ajalleen tyypillisesti kauhukerronnassa oli vielä tapetilla teknologisen murroksen pelot ja ydinsäteilyyn liittyvät kauhuskenaariot, geneettisen muuntelun aika kauhukerronnassa oli vasta tuloillaan. Epäilemättä tästä syystä elokuvaan ei omana aikanaan juurikaan osattu kiinnittää huomiota ja sen menestys jäi vaatimattomaksi. Geneettisen muuntelun mahdollistamat kauhuskenaariot alkoivat toden teolla tulla esille vasta vuosituhannen vaihteen tietämillä ja ovat tätä kirjoitettaessa liki pitäen syrjäyttäneet ydinsäteilyn, kun tarkastellaan kauhu- ja tieteiselokuvien teemoja laajemmin. Edellä aikaansa tai ei, Romeron elokuvassa on kuitenkin kiusallisia kerronnallisia pullonkauloja, joita ilman teos olisi pienimuotoisen kulttiteoksen sijasta laajalti tunnettu ja arvostettu mestariteos. Romero jämähtää välillä muutoinkin paikoilleen vatvomaan ja syventämään hahmojaan motiiveineen ilman erityistä tarvetta ja siksi elokuva venähtääkin peräti parituntiseksi. Toisaalta loppuosuuden kohtausten leikkaus on äärimmäisen intensiivisesti ja taitavasti rakennettu – kliimaksin syke säilyy ja katsojan pitää vain antautua mukaan virran vietäväksi, sillä käsikirjoitus ei salli halpoja kompromisseja.

Yhteenveto

Tehokas, intensiivinen ja syvällinen psykologinen kauhutrilleri kouraisee etuajassa varoituksia hallitsemattoman kokeellisen geneettisen muuntelun seurauksiin. Parituntiseksi venähtävä jännityselokuva jää paikoin vatvomaan turhaan hieman liian pitkiksi ajoitetuissa draamallisissa taustoituksissaan, joiden tarpeellisuus koko skenaario huomioiden jää kyseenalaiseksi. Siltikin, selvästi keskimääräistä jännäriä toimivampi ja monipuolisempi tarina pysyy koukuttavana ja kiehtovana.

7/10

Linkki elokuvan promootiomateriaaleihin.