The Frozen Dead (1966)

Ohjaus: Herbert J.Leder
Käsikirjoitus: Herbert J.Leder
Tuotantomaa: Iso-Britannia
Kieli: englanti
Budjetti: olematon
Arvioitu: talvi 2011
Arvioidun version pituus: 95 minuuttia
Ensi-ilta Suomessa: ei tietoa

Johdantofrozendead_primary

Aah. Hullut tiedemiehet! Siinäpä herkullinen lähtökohta elokuvalle kuin elokuvalle! Hullujen tiedemiesten mitä mielikuvituksellisimpia temppuja on nähty elävissä kuvissa säännöllisesti vuosikymmenien kuluessa ja teema on vakioitunut yhdeksi kestosuosikiksi etupäässä tieteiselokuvien ja kauhuelokuvien saralla. Näin oli myös 1960-luvulla, jolloin tämäkin Herbert J.Lederin varsin posketon natsizombien herättelyelokuva The Frozen Dead istui ihan muitta mutkitta vastaavien hulluja tiedemiehiä käsittelevien elokuvien joukkoon. Georges Franjunin elokuvassa Les yeux sans visage (Eyes Without a Face, 1960) käsitellään plastiikkakirurgin edesottamuksia miehen hankkiessa epäeettisin keinoin vahingoittuneelle tyttärelleen uusia kasvoja. Giorgio Ferronin häiriintyneessä elokuvassa Il mulino delle donne di pietra (Mill of the Stone Women, 1960) kidnapatuista naisista valutetaan veret sairaan tyttären hyväksi ja uhreista muovataan taidetta. Sidney J. Furien lähes unholaan vaipuneessa pikkutuotannossa Doctor Blood’s Coffin (1961) ollaankin jo lähempänä resurrektiobisnestä, kun tohtori Peter Blood (Kieron Moore) tekee elävien kuolevien tutkimusta. Sidney J. Furie oli asialla samana vuonna myös elokuvallaan The Snake Woman (1961), jossa lääkäri yrittää korjata mieleltään sairaan vaimonsa käärmemyrkyllä odottamattomin seurauksin. Lähelle Herbert J.Lederin elokuvan aihepiiriä mennään Joseph Greenin elokuvalla The Brain That Wouldn’t Die (1962), jossa hullu tiedemies pitää onnettomuudessa kehonsa menettäneen tyttöystävänsä pään keinotekoisesti hengissä ja lähtee metsästämään uutta sopivaa kehoa. Riccardo Freda taiteilee kulttiklassikossaan L’orribile segreto del Dr. Hichcock (The Horrible Secret of Dr. Hichcock, 1964) tarinaa murhanhimoisesta nekrofiilistä lääkäristä, jonka uusi vaimo joutuu kohtaamaan edellisen; kuolleeksi luulemansa. Jaime Salvadorin Jekyll&Hyde -variaatioelokuvassa Pacto diabólico (1969) etsiskellään ikuisen nuoruuden seerumia murhaamalla naisia näiden silmien verkkokalvojen vuoksi. Vernon Sewellin elokuvassa The Blood Beast Terror (1968) pähkähullu genetiikan tutkija konstruoi naisen, joka voi muuttua vertaimeväksi tappajakiitäjäksi! Peter Cushing oli siinä pääosassa, kuten myös Robert Hartford-Davisin hurjassa elokuvassa Corruption (1968), jossa kirurgi saa selville, että murhaamiensa naisten eritteillä hän pystyy aina hetkeksi palauttamaan onnettomuudessa arpeutuneen tyttärensä kauneuden. Terence Fisherin nimen voisi mainita monenkin elokuvan voimin, mutta eiköhän kommentti elokuvasta Frankenstein Created Woman (1967) riitä; tohtori Frankenstein palauttaa henkiin itsemurhan tehneen nuoren naisen, mutta ensin toki vaihdettuaan naisen sielun tämän aiemmin teloitetun miesystävän sieluun …

Eiköhän tästä lyhyestä johdannosta käy aika selväksi, että ainakaan mielikuvituksen puutteesta ei hullu tiedemies -teeman elokuvia tarvinnut 1960-luvullakaan syyttää!

Juonitiivistelmä

Kryogeniikan kehittäneet natsit pakastivat sen kuulun ison sodan sotimisen päätteeksi joukon uskollista puoluejohtoaan ja eliittiään kunnianhimoisen suunnitelman kera. 20 vuoden ajan Lontooseen muuttanut kuulu natsien kirurgi tohtori Norberg (Dana Andrews) jatkaa kartanonsa salaisessa kellarilaboratoriossa (kuinkas muutenkaan!) kokeita, joilla pakastetut natsit on tarkoitus herättää takaisin tallaamaan maita ja mantuja ja näin nostattaa Kolmas Valtakunta uuteen loistoonsa. Norbergin kartanolla alkaa kuhina: korkeaa puoluejohtoa pukkaa paikalle todistamaan pakastetun natsisotilaan herättämistä, mutta samoihin aikoihin kartanolle ilmaantuu myös Norbergin yhdysvaltalainen irtojäsenien elossapitoon erikoistunut kirurgikollega ja tohtorin lääketiedettä opiskeleva veljentytär ystävättärineen. Miten kaikki salaisuudet oikein enää pysyvätkään salaisuuksina semminkin kun kellareissa vaeltaa mielisairaina ihmisraunioina myös epäonnistuneiden resurrektiokokeiden aiemmat tapaukset?

 

Kommentit

Vaikka tämä Herbert J.Lederin ohjaama tieteiskauhuelokuva sivuaa viistosti natsizombie– elokuvien alalajityyppiä, on se kuitenkin huomattavasti selvemmin jatkumoa lukuisille Frankenstein-tarinoille kuin zombie-elokuville yleensä. Elokuva etenee harmittavaisen pökkelömäisesti ja jää liian usein junnaamaan paikoilleen turhien joutavuuksien kanssa. Elokuvaan on ängetty kymmenkunta toisiinsa lomittuvaa juonikudosta ja hieman säälittävästi Leder ei pysty ollenkaan keskittymään juuri tämän tarinan kannalta olennaisiin kehityshaaroihin. Kerronnan punaisen langan puuttuminen heijastuu liiallisena tarinoinnin monimutkaisuutena, joka ei realisoidu kunnolla ja samalla kiusallisesti vesittää yhtenäisen kauhua tavoittelevan tunnelman kehittymisen. Jatkuva turhanpäiväinen pulina rikkoo hyvin nopeasti kaiken sen orastavan tunnelman, joka muutoin syntyisi. Paikoin kyllä elokuvan kohtaukset nousevat mieliinpainuviksi häiriintyneisyydellään, mutta sitten taas vajotaan tunneskaalan toiseen päähän tylsistymään mitättömien turhuuksien taakan alle. Brittiläisen pikkutuotannon puitteet jäävät kirkkaasti aikansa johtavan kilpailevan brittistudion Hammerin tuotantojen varjoon ja samassa vertailussa myös halpiksen tuotantoarvojen räikeä surkeus korostuu – surullisen hilpeänä esimerkkinä erään tiedelaitteen nupin vääntäminen irrottaa ilmeisesti nupin vastakappaleen, jonka lattialle tipahtamisen ja pomppimisen aiheuttama ääni kaikuu ääniraidalla iloisena kolinana. Näyttelijöiden pokka kuitenkin pitää. Mitään muuta erityistä hyvää näyttelijöistä nyt ei sitten voikaan sanoa, vaikka joukossa on mukana kokeneitakin valkokangaskettuja.

Ottaen huomioon elokuvan juonen sisältämät huikean poskettomat tieteishulinat lasipullossa itsekseen elävistä sisäelimistä lähtien kuuluisaan käsiseinään, elokuva ei koskaan räjähdä aivan komedialliseksi ilotulitukseksi. Päinvastoin sen yleisilme on oudon vakaa, depressiivinen ja suorastaan matalaotsainen, joka seikka juontuu epäilemättä siitä, että elokuvan kuvaus ja ohjaus on staattista ja jäykkää. Tästä ristiriidasta kuoriutuu kuitenkin herkullisesti häiriintyneitä visioita, joiden taustalla kytee hyvin häijyjä ja kylmiä konseptuaalisia näkymiä. Erityisen hyvänä esimerkkinä tästä on syyttömän ja viattoman tytön julma murha. Murhan varaan koko elokuvan loppuosa rakentuu, sillä sekopäiset tohtoriystävämme irrottavat pään ja pitävät sen elossa tutkimustarkoituksiinsa. Ja jotta tutkiminen olisi helpompaa, pitääpi päälaelta leikata kallo pois ja korvata se läpinäkyvällä muovikuvulla. Viattoman tytön ahdistuksen kuvaus saavuttaa sellaiset mittasuhteet, että elokuvan taustalla vaaniva häijyys rinnastuu hyvinkin uuden vuosituhannen ns. kidutuspornon trendiin ainakin käsitteellisellä tasolla, vaikkei toki veren ja läträyksen määrällä mitaten.

Yhteenveto

Natsizombie-elokuvien hyväksi kaveriksi naamioituva tieteiskauhu on olemassaolonsa selvästi kuitenkin velkaa 1950-luvun kauhusarjakuvien tieteiskauhutarinoille eikä edes yritä pysyä kärryillä 1960-luvun lopun trendeistä kauhuelokuvissa. Henkiinherättämistouhustelu on luonnollisestikin ohjaaja James Whalen Frankenstein (1931) -elokuvan ja sen kaikkien seuraajien innoittamaa, mutta poistaa tieten elämän ja kuoleman yhtälöstä inhimillisen elementin ja korvaa sen kylmäkiskoisten murhanhimoisten natsien kovalla määrätietoisuudella. Mitä ikävämpää voisi ollakaan kuin natsizombie? Elokuva heijaa itsensä lopulta elossa pidettävän irtopään ympärillä tapahtuvien yliluonnollisten tapahtumien viidakkoon, joka ei oikein hyvin istu elokuvan alkupuolen totisempaan herättelybisnekseen. Kidutuksen, mielisairaiden henkiinherätettyjen, murhaamisen, sätkivien irtoraajojen, hullujen tiedemiesten ja telepaattisesti operoivan irtopään kaaoksesta kuoriutuu esiin todella häiritseviä kohtauksia, mutta elokuvan yleinen sekaisuus ja pitkäveteisyys tekevät sille jatkuvasti pahaa hallaa. Herbert J.Leder tyytyy vain esittelemään sekopäisen tarinan filmillä ja jättää tieteiskauhutarinoinnin rivienvälit suosiolla kyvykkäämpien tekijöiden täytettäviksi.

5/10.

 

 

 

Shocker (1989)

Ohjaus: Wes Craven
Käsikirjoitus: Wes Craven
Tuotantomaa: Yhdysvallat
Kieli: englanti
Budjetti: noin 5 miljoonaa USD
Arvioitu: kesäkuu 2007
Arvioidun version pituus: 99 minuuttia
Ensi-ilta Suomessa: 20.7.1990

Johdanto

shocker_primary

Erityisesti kauhun lajityyppiin tiiviisti assosioitu ohjaaja ja käsikirjoittaja Wes Craven on vastuussa monista lajityypin merkkipaaluista. Craven tutkii useimmissa teoksissaan vastakohtaisten perheiden tai perheenjäsenten dynamiikkaa ja konflikteja tavalla tai toisella eikä Shocker tunnu lainkaan vieraalta pöytävieraalta näiden tutkielmien joukossa. Elokuva mainiosti tiivistää ytimensä isän ja pojan ympärille kokonaisten perheiden asemesta. Elokuvan ajoittuminen 1980- ja 1990-lukujen taitteeseen ei ole suinkaan sattumaa. Tuolloin uusi tv-vallankumous teki tuloaan ja visioissa siinsivät sähköinen asiointi tv:n avulla, ohjelmavuokraus kaukosäätimellä ja monet kuvitelmat kaksisuuntaisen televisiovälitteisen vuorovaikutuksen mahdollisuuksista. Ja asia myös pelotti, kuten lähes aina tuntemattoman äärellä. Elokuva peilaa omalla tavallaan näitä aikansa pelkoja ja voimattomuuden tunteita sähköisissä medioissa haiden tavoin kulkevien anonyymien rikollisten edessä. Pelot eivät olleet tietenkään aivan tuulesta temmattuja vaikka olivatkin aikaansa edellä ja varsinkin 2000-luvun alku on näyttänyt meille miten monenlaiset rikolliset mielet ovat löytäneet uuden kodin sähköisistä toimintaympäristöistä. Kymmenen vuotta Wes Cravenin elokuvan jälkeen sama idea ponnahti esille myös Gregory Hoblitin elokuvassa Fallen (1998). Hoblitin elokuvassa teema realisoitui paremmin ja kypsemmin, se kohdentui kauhuelokuvaviihteen kuluttajaryhmää laajemmalle ja onnistui myös ajoittumaan kiinnostavampaan ajankohtaan. Kovan luokan kaarti näyttelijöitä (Denzel Washington, Donald Sutherland, James Gandolfini ja John Goodman) auttoi tietenkin nostamaan elokuvan suosiota paljon suuremmaksi kuin mihin Wes Cravenin Shocker olisi koskaan pystynyt isommallakaan budjetilla. Craven otti toki opikseen ja työsti myöhemmin joutsenlaulukseen koko kauhuelokuvien historian suosituimpiin, mutta samalla säyseimpiin, kuuluvan elokuvasarjan nimeltä Scream.

Juonitiivistelmä

Televisiokorjaaja Horace Pinker (Mitch Pileggi) osoittautuu kenkuksi sarjamurhaajaksi. Pinkerin murhapuuhat koskettavat myös nuorta opiskelijapoikaa Jonathania (Peter Berg), joka ottaa lopulta asiakseen lopettaa Pinkerin touhuilut ja jonka ansiosta Pinker jää teoistaan kiinni. Vaan kun Pinker on vihdoin vangittu, syytetty ja kuolemaan tuomittu, paljastuu teloituskammiossa yllättäviä uusia käänteitä ja Pinker yksinkertaisesti kieltäytyy kuolemasta. Nyt yliluonnollinen sarjamurhaaja kykeneekin liikkumaan signaalien ja sähkövirran mukana eikä aio jättää kostamatta Jonathanille…

Kommentit

Ohjaajat Renny Harlin (Prison (1987)), James Isaac (The Horror Show (1989)) ja Robert Kirk (Destroyer, 1988) ehtivät kaikki ensin. Nimittäin tuomaan elokuvalliseen formaattiin tarinan sähkötuolissa teloitetusta rikollisesta, joka palaa takaisin tekemään pahojaan. Parin vuoden sisään Wes Cravenin yritys ihan samasta, varsin tarkkaan rajatusta, teemasta on siis jo peräti neljäs.

Wes Cravenin Shocker virittää katsojan Horace Pinkerin aallonpituudelle ja istuttaa katsojan matkalle yliliuonnollisen kauhutrillerin syövereihin. Craven yrittää uudella hahmollaan rimpuilla pois oman hittielokuvansa Nightmare on Elm Street (1984) Freddy Krugerin (Robert Englund) hahmon pitkästä varjosta yrittäessään luoda uutta, mutta silti Pinkerissä ja Freddyssä yleensäkin on jotakin samankaltaista värinää – muutakin kuin teema yliluonnollisesta sarjamurhaajasta. Mitch Pileggin irvistely ja rimpuilu Horace Pinkerin roolissa onnistuu ihan mallikkaasti ja hahmoon on saatu elokuvassa puristettua ronskisti herkullisen huisia pahuutta – jopa siinä määrin, että muutamissa maissa elokuva oli täysin kiellettyjen elokuvien listalla hyvinkin pitkään.

Elokuva etenee rutinoidun vauhdikkaasti ja kimmahtelee välillä eteenpäin kuin sähköllä aikaansaatu valokaari, mutta Wes Cravenin itsensä käsikirjoittaman elokuvan kiintoisat käänteet loppuvat kuitenkin hieman harmillisesti jo hyvänkin tovin ennen varsinaista loppukohtausta. Erityisesti takaa-ajojuoksu puistossa venähtää tarpeettoman pitkäksi – jopa tylsäksi – ja muutamassa muussakin loppupuolen kohtauksessa tiivistäminen tai käsikirjoituksen vahvistaminen olisi paikallaan. Valtaosa ideoista tulee kulutettua eikä loppua kohden ole enää tarjota uusia ylläpitämään aikaansaatua virettä.  Lopun nujakointi etenkin tuntuu täysin tarpeettomalta ja kiusallisen ennalta-arvattava loppukokonaisuus pudottaa Pinkerin tarinan muistuttamaan vain hieman tavallista pidennettyä X-Files -televisiosarjan jaksoa. Elokuvan sisältö ei yksinkertaisesti jaksa kannatella liki kahteen tuntiin nousevaa pituutta.

Yhteenveto

Shocker-elokuvan Horace Pinker oli ohjaaja Wes Cravenin yritys luoda uusi Freddy Krugerin kaltainen yliluonnollinen sarjamurhaajahirviö, joka ihastuttaisi katsojia useiden elokuvien franchise-tyyliin kauaksi tulevaisuuteen. Toisin kävi eikä elokuvalle löytynyt tarpeeksi innostuneita kannattajia, että siitä olisi edes yritetty jatko-osia. Shocker kärsii ongelmista ideoiden visualisoinnissa ja toisaalta ammentaa pääosan omista aineksistaan aivan liian nopsaan. Silti kuitenkin riittävän kiinnostava ja erilainen yliluonnollinen kauhuelokuva kivutakseen keskikastiin ja etenkin kasarikauhusta pitäville aivan ehdottoman keskeistä katsottavaa.

5/10.

Linkki elokuvan promotiomateriaaleihin.

 

Triple Threat (2019)

Ohjaus: Jesse V. Johnson
Käsikirjoitus: Joey O’Bryan
Tuotantomaa: Thaimaa, Kiina, Yhdysvallat
Kieli: thai, englanti, mandariinikiina
Arvioidun version pituus: 96 minuuttia
Arivoitu: syksy 2019
Ensi-ilta Suomessa: ei valkokangasensi-iltaa Suomessa
Budjetti: noin 10 miljoonaa USD

Johdanto

triplethreat_primaryEnsemble cast -termiä käytetään englannin kielessä sellaisille elokuville, joiden näyttelijäkaartiin on koottu yhteen kokonainen joukkio joko tähtinäyttelijöitä yleisesti tai tärkeitä näyttelijöitä lajityypin sisältä. Ihan selkeää suomennosta ei oikeastaan ole, mutta käytettäköön tässä yhteydessä jatkossa termiä tähtikooste. Erityisesti rikos- ja toimintaelokuvien kohdalla kuluvan vuosituhannen tärkeimpiin tähtikooste -elokuviin voi lukea suoranaisen itseoikeutetusti tukun rikollisryhmien keikkoja käsitteleviä elokuvia. Useimmiten veijarikomedioiden ja toimintajännärien välimaastossa keikkuvat keikkaelokuvat ovatkin jo konseptiensa vuoksi otollista maaperää keräämään yhteen tähtikimaran. Guy Ritchien Snatch (2000), F. Gary Grayn uusintafilmatisointi elokuvasta The Italian Job (2003), Steven Soderberghin uusintafilmatisointi elokuvasta Ocean’s Eleven (2001), Soderberghin Ocean’ Twelve (2004), Soderberghin Ocean’s Thirteen (2007) ja rimanalittaja Gary Rossin Ocean’s Eight (2018) antavat hyvää kuvaa muun muassa siitä, miten isoja hittejä tähtikooste-elokuvat voivat olla. Supersankarielokuvien puolella taas Christopher Nolanin tähtikooste-elokuva The Dark Knight (2008) oli merkittävä uranuurtaja, eikä aikaakaan, kun Marvel-universumin elokuvissa nähtiin samaa: Josh Whedonin The Avengers (2012), Josh Whedonin Avengers: Age of Ultron (2015), Russon veljesten Avengers: Infinity War (2018) sekä Russojen Avengers: Endgame (2019). Öljynkatkuisen toiminnan puolelta Fast & Furious -elokuvasarjan alkupäätä on vaikea ottaa mukaan, mutta koko loppupää onkin sitten ehtaa tähtikooste-elokuvaa: Justin Linin Fast Five (2011), Justin Linin Fast & Furious 6 (2013), James Wanin Furious Seven (2015), F. Gary Grayn The Fate of the Furious (2017) sekä David Leitchin Fast & Furious Presents: Hobbs & Shaw (2019). Vielä väkivaltaisemman – jopa itsetarkoituksellisen machomaisen – mausteen tähtikooste-elokuviin tuovat esimerkiksi Sylvester Stallonen The Expendables (2010), Simon Westin The Expendables 2 (2012), Patrick Hughesin The Expendables 3 (2014),  Robert Rodriquezin Machete (2010), Robert Rodriquezin Sin City: A Dame to Kill For (2014) ja Quentin Tarantinon The Hateful Eight (2015)[x]. Mutta räväkän toiminnan alalajityypin, taistelulajielokuvan, kohdalla tähtikooste-elokuvia on kovin, kovin niukasti. Tilannetta korjaamassa on tässä Jesse V. Johnson, jonka Triple Threat -elokuvan päätähtien kimara on päätähuimaavan vaikuttava ainakin mikäli katsojalla nyt on vähääkään kokemusta lajityypistä. Iko Uwais, Tony Jaa, Tiger Chen, Michael Jai White, JeeJa Yanin, Michael Bisping, Scott Adkins ja Celina Jade samassa elokuvassa? Kyllä vain!

Juonitiivistelmä

Kiinalaisen miljärdöörin perijätär Xian (Celina Jade) julinen ulostulo rahoittaa huomattavalla summalla paikallisten vaikutusvaltaisten rikollissyndikaattien kaataminen saa aikaan paljon kuhinaa monissa piireissä. Perijättären perään lähtee joukko palkkasotureita, joita johtaa Collins (Scott Adkins) uskollisina kätyreinään Devereaux (Michael Jai White), Mook (JeeJa Yanin) ja Joey (Michael Bisping). Näitä estämään ja perijätärtä suojelemaan päätyy lopulta monen mutkan ja käänten kautta epätodennäköinen kolmikko Payu (Tony Jaa), Long Fei (Tiger Chen) ja Jaka (Iko Uwais). Seuraa mätkintää. Paljon.

Kommentit

Kun elokuvaan on kerrankin saatu kasattua näinkin raskaan sarjan nimekkäitä tähtiä ja tähtösiä kokonaisen kottikärryllisen verran, sopii katsojan odottaa, että väelle keksitään paljon hyvää puuhasteltavaa katsojain ihasteltavaksi ja mielellään vielä sujuvan ja jännittävän juonen merkeissä. Tällaista odotusta ei tämän elokuvan kohdalla kuitenkaan palkita; matto rykäistään tylynpuoleisesti alta pois jo alkumetreillä ja oikeaa koukkua tarjoillaan palleaan läpi elokuvan keston. Nimittäin ohjaaja Jesse V. Johnson on täysin totaalisen hukassa siinä miten näitä tähtiä oikein käyttäisi, kun ne on kerran yhteen saatu koottua. Periaatteessa yksinkertaiseen kostojuoneen tungetaan ja ängetään väen väkisin mitä kaikkea kummallista kikkakuutosta ja poskettoman epäuskottavaa käännettä, että lopulta koko elokuvan rakenne ja eteneminen puuroutuu sekoittuen epämääräiseksi mössöksi arveluttavia tekosyitä laittaa starat pätkimään toisiaan käkättimen suuntaan. Ei se nyt totta vieköön olekaan mitään suurta ihmetystä aiheuttavaa, että taistelulajielokuvassa pääpainopiste onkin kamppailulla. Se vaan kismittää ja kiukuttaa, että hienoja mahdollisuuksia koko lajityypin keskeiseksi merkkipaaluksi hukataan tyystin surkeilla virityksillä, joita elävien kuvien ihmeellisessä maailmassa yleensä kutsutaan kuvaukseksi, juonen kehittelyksi, käsikirjoitukseksi, ääniraidan suunnitteluksi ja jouhevaksi kerronnaksi. Oikeastaan jopa teknisenä suoritteena elokuva vajoaa melko vaatimattomaksi tekeleeksi ottaen huomioon sen kaakkois-aasialaiseksi taistelulajielokuvaksi epätavallisen mittavan kymppimiltsin budjetin. Lieneeköhän kuitenkin sittenkin ollut niin, että tämän kaartin palkkaaminen on vienyt niin paljon riihikuivaa, että tarpeeksi pätäkkää ei ole jäänyt tekniseen suunnitteluun tahi koko potaskaa kertaalleen läpi luetuttamiseen jollain kriittisillä silmillä.

Kaiken tämän armottoman kritiikin jälkeen lienee jo selvää, että parasta antia elokuvassa ovat sen tähtien turpakäräjöinti, jota mätkettä suoritetaan aina epämääräisten juonikuvioiden kytkiessä tyyppejä vastakkain. Sitä vartenhan nämä ukkelit ja mimmit on tosiallisesti yhteen saatettukin, eikö vain? Mitään varsinaisesti erityisen mieleenpainuvaa uutta ja ihmeellistä ei kuitenkaan tälläkään saralla ole tarjolla. Koreografiat ovat kyllä näyttäviä, mutta siltikin menettelevän rutiiniluonteisia ja varsin monasti jopa kylmän staattisia. Asiaa ei edesauta täysin jonninjoutava geneerinen räpellys, jota ääniraidaksi nimitetään. Esiintyvien tahojen taidot huomioiden tulos on parhaimmillaankin vain ihan ok. Ohjaaja Johnson ei vaan osaa taikoa tästä porukasta ulos tarpeeksi väkevää taistelulajimagiaa. Pääosin ohjaaja ei toki edes paneude tähtiensä luontaisiin vahvuuksiin, josta jää ikävästi sellainen voi voi, kun taitavampi ohjaaja olisi ollut puikoissa –tyyppinen jälkimaku. Se kuuluisa hukatun potentiaalin maku siis tässäkin kutittelee elokuvannälkäisten herkkiä aisteja. Erityisen turhalta ja pahanmakuiselta markkinointikalastamiselta – kuten Jet Li:n rooli Sylvester Stallonen elokuvassa The Expendables 3 (2014) – tuntuu taitavalle akrobaatille ja potkulajien taitajalle JeeJa Yaninille sujautettu vähäinen ja liki näkymätön rooli elokuvassa. Elokuvan lopetus on lopulta kuitenkin vaikuttava kokonaisuus – parikymmentä minuuttia korkeaoktaanista non-stop mätkintää. Siltikin loppukohtauksen miljööstä, valaistuksesta, asetelmasta ja tunnelmasta tulee hakematta mieleen täysin ylivertainen John Woon elokuvan The Killer (1989)[x] loppukohtaus. Yhtymäkohtia on sen verran monia, että tuskinpa sattumasta on kysymys. Tosin kyyhkyjä ei tässä ole. Eikä kirkkoa.

Yhteenveto

Monipuolisen kamppailulajien tähtikaartin yhteensovittaminen osaksi samaa elokuvaa ei varmasti ole ollut mikään helpoimmista helpoin (eikä halpa) askare. Sääli vain, että tässä elokuvassa kokoon saadulle jengille ei ole keksitty tarpeeksi mielekästä puuhasteltavaa muuhun kuin sinällään ihan kelvolliseen kamppailulajimätkeeseen. Mitään varsinaista tiivistyvää jännitettä tai järkevää suuntaa ei elokuvassa ole ja teknisestikin mennään hyvin vaatimattomilla tasoilla. Mihinkään erityisen taidokkaisiin tai hengen salpaaviin koreografioihin ei ylletä, mutta kyllä tämä nyt ihan viihdyttävää kertakatsottavaa on. Tosin surkean juoniviritelmän ansiosta kohderyhmänä ovat kokolailla vain taistelulajielokuvista kiinnostuneet katsojat.

4/10.

Mayhem (2017)

Ohjaus: Joe Lynch
Käsikirjoitus: Matias Caruso
Tuotantomaa: Yhdysvallat
Ensi-ilta Suomessa: ei valkokangaslevityksessä Suomessa
Arvioitu: marraskuu 2018
Arvioidun version pituus: 86 minuuttia
Budjetti: noin 2,5 miljoonaa USD
Kieli: englanti

Johdantomayhem_primary

Ihmisten liikkumisen estäminen – eli eristäminen – on tärkeä elementti lukuisissa jännitys- ja kauhuelokuvissa hulvattomista komedioista totisiin kidutuselokuviin. Ilman eristämisen elementtiä varsin iso osa skenaarioista ei edes voisi toimia. Yhteiskuntien viimeisten vuosikymmenien kiivas kaupungistuminen on tuonut mukanaan myös isot kauppakeskukset, korkeat tornitalot ja pilvenpiirtäjät ja näiden elementtien käyttäminen eristämisen välikappaleina alkoi haparoiden elokuvien rakenteen keskeisenä osana 1960-luvulla ja toden teolla 1970-luvulla. Sittemmin niiden vertauskuvallinen käyttö on monipuolistunut ja tehostunutkin. Eristämisen tehokeinona kaupunkirakenteiden sisälle tarkoituksella eristetyiksi rakennetut kompleksit toimivat erityisen hyvin: sekä estämällä ulkomaailman tuloa sisälle että estämällä sisältä ulos pääsyä.

Catherine Deneuve teki hienon roolin kerrostaloasuntoonsa sulkeutuvana nuorena naisena Roman Polanskin elokuvassa Repulsion (1965) ja on yksi varhaisia esimerkkejä siitä, miten ison kaupungin kerrostaloa käytetään eristäytymiseen. Hieman vastaavissa merkeissä mennään tuoreemmassa Juanfer Andrésin ja Esteban Roelin hyytävän tehokkaassa elokuvassa Musarañas (Shrews Nest, 2014), jossa seurataan sairaalloisen torikammoisen naisen painimista oman eristäytymisensä kanssa suljettujen ovien takana 1950-luvun Madridissa. George A. Romeron  zombie-elokuvan klassikossa Dawn of the Dead (1978) eristäytyminen ostoskeskukseen ulkomaailman kauhuilta on tunnetusti tarinan keskiössä. Vähän pienempi ostoskeskus on tärkeä myös Frank Darabontin elokuvassa The Mist (2007). Vastaavan kokoluokan pienempiä kauppoja tavataan myös esimerkiksi Scott Spiegelin pienemmän piirin tuntemassa slasher-elokuvassa Intruder (1989) sekä vielä pienemmän piirin arvostamassa, mutta varsin toimivaksi kiristyvässä Ben Rockin elokuvassa Alien Raiders (2008). John Guillerminin elokuvassa The Towering Inferno (1974) taas eristäydytään yhä pienempiin ja pirstaloisempiin tiloihin liekehtivässä pilvenpiirtäjässä, josta ulospääsyä ei oikein tahdo löytyä. John McTiernanin elokuvassa Die Hard (1988) Bruce Willisin John McClane-hahmo on eristyksissä pilvenpiirtäjässä talon kaapanneiden terroriterojen jahdatessa häntä hampaisiin asti aseissa.  Gary Shermanin elokuvassa Poltergeist 3 (1988) eristäytymistä pilvenpiirtäjään aiheuttaa henkimaailma. Dennis Donnellyn elokuvassa The Toolbox Murders (1978) asukkaat ovat lirissä heitä jahtaavan murhaavan mielipuolen terrorisoidessa koko kerrostaloa. Joe Cornishin elokuvassa Attack the Block (2011) asuinkerrostaloon eristäytynyt porukka pelkää ulkoavaruuden mörökölliäisiä. Gareth Evansin toimintaelokuvassa The Raid: Redemption (2011) poliisijoukon on tarkoitus siivota kertarysäyksellä kokonainen kerrostalo rikollisista aineksista … ei mene ihan Strömsön mallin mukaan se. Täsmälleen sama on meininki Pete Travisin vuotta myöhemmin ilmestyneessä elokuvassa Dredd (2012). Zombie-olentojen invaasioista pääsemme nauttimaan Martin Krenin elokuvassa Rammbock (2010), Yannick Dahanin ja Benjamin Rocherin elokuvassa Horde (2009)[x] sekä Pazo Plazan ja Jaume Balagueron elokuvassa [REC] (2007)[x], joissa kussakin asukkaat ovat eristyksissä asuinkerrostalon uumenissa, mutta joissa kussakin kerronnan keinot hahmoineen poikkeavat tyystin toisistaan. Toimistorakennuksiakaan ei ole kokonaan unohdettu: siitä varsin tuore esimerkki Greg McLeanin elokuva The Belko Experiment (2016).

Monet moninaiset ovat tämän simppelin listan elokuvien keinot käyttää kaupunkiviidakoiden valtasuonien kupeessa sykkiviä rakennuskomplekseja jännitysviihteen välikappaleina. Mielenkiintoisesti ohjaaja Joe Lynchin aiempikin elokuva Everly (2014)[x] on myös saman teeman variaatio: siinä Salma Hayekin näyttelemä kaupunkikerrostalon asuntoon eristetty nainen suojautuu kaikin konstein ovista ja ikkunoista sisään tunkeutuvilta epeleiltä.

Juonitiivistelmä

Derek Cho (Steven Yeun) aloitti lakiasiantoimistossa nuorempana täynnä intoa ja korkeaotsaista kuvitelmaa maailman muuttamiseksi paremmaksi. Elämä osui kiveksiin ja Derek huomaa olevansa osana tympeää koneistoa, jossa selkäänpuukotus, kieroilu ja mustamaalaaminen kuuluvat tavalliseen työpäivään työntekijöiden taistellessa tietään ylemmäs toimiston hierarkiassa. Lainanlyhennysten takia pulassa oleva ja asuntonsa menettämässä oleva Melanie Cross (Samara Weaving) sattuu olemaan toimistossa pettymässä jälleen yhteen palaveriin, kun koko toimistorakennus suljetaan. Käy ilmi, että rakennuksessa riehuu ID-7; ympäri maailmaa kaaosta aiheuttava virustauti, joka hyökkää uhrinsa aivoihin vaikuttaen impulssihallintaan, moraalia sääteleviin keskuksiin ja heikentäen aivojen normaaleja estorakenteita. Uhrit alkavat käyttäytyä äkkiarvaamattomasti ja jopa estottoman väkivaltaisesti. Eristettyyn toimistorakennukseen ruiskutetaan virusta neutraloivaa ainetta, mutta sisällä olijoiden pitää kestää kahdeksan tuntia ennen kuin saarto voidaan purkaa. Derek ja Melanie sattumalta lyöttäytyvät yhteen yhteisen päämäärän edessä: heidän kokemiensa nöyryytysten ja vääryyksien kostaminen yhtiön ylimmälle johdolle, jonka toimistot majailevat toimistorakennuksen ylimmissä kerroksissa ja ovat tarkoituksella vaikeasti saavutettavia. Derek ja Melanie lähtevät kirjaimellisesti kellarista nousunsa kerros kerrallaan kohdaten täydellisessä kaaoksessa olevan toimiston viruksen tartuttaessa kaikki rakennuksessa työskennelleet.

Kommentit

Sujuvaksi viihteeksi varsin suoraviivaisen juonirakennelman kakaiseva ohjaaja Joe Lynch lumoaa elokuvansa ilmapiirillä. Värimaailma, kuvakulmat, tekniset ratkaisut kohtauksien rakentamisessa sekä hahmot ovat kaikki juuri ilkikurisesti irrallaan todellisuudesta matkalla sarjakuvamaiseen ilmaisuun. Valinnat tuntuvat harkituilta ja ne luovat elokuvalle tehokkaan ja toimivan identiteetin, jonka varaan on helppo sijoittaa mustan verikomedian kultahippuja. Hahmot ovat juuri sopivasti karrikoituja ja niiden näyttelijät on ohjeistettu juuri oikein pitämään hahmonsa juuri ja juuri mielenterveyden täällä puolen, mutta silti sopivasti arvaamattomia ja vaaksan vinksallaan hoitolaitoksen suuntaan. Tämä hahmoihin sisään upotettu arvaamattomuus saa herkullisesti jatkoa elokuvan tarinasta, sillä vaikka sen lopputuleman ennakointi ei ehkä edellytä kilautusta sille kaikki tietävälle kaverille, sen kohtausten sisään on saatu mahtumaan varsin oivasti jänniä ja odottamattomia yksityiskohtia.

Elokuvan kohtausten jatkumo virtaa hyvin johdonmukaisesti koko elokuvan maltillisen keston. Tekijät sitovat taitavasti katsojan mukaan tapahtumiin eivätkä riko kokonaisuutta liian mutkikkailla sivuhahmoilla tai sivujuonteilla, jotka molemmat seikat ovat yleensä vastaavien elokuvien murheellisia helmasyntejä. Kaiken tämän takana on pääparin Steven Yeunin ja Samara Weavingin saumaton yhteispeli ja toisiaan täydentävä läsnäolo. Erityisesti Weavingin suoritus on lumoavan tenhoava ja antautuva; aivan kuin näyttelijä nauttisi juuri tämän elokuvan tekemisestä eniten koko urallaan. Weaving osaa ilmehtiä ja eleillä huomattavasti Steven Yeunia monipuolisemmin, mutta silti näyttelijöiden yhteisissä kohtauksissa kaikki palaset tuntuvat loksahtelevan paikoilleen.

Elokuva on erittäin väkivaltainen ja veriefektit ovat keskeinen osa sen identiteettiä. Siltikin se osaa pitää sisällään sosiaalista satiiria ja ahneuden logiikan arvostelua ihan yhtä lailla kuin tarjota tyydytystä verisen toiminnan nälkäänkin. Pitkään kypsyneen toimistoihmisen nyt riittää!-päivää ja sen seurauksia tutki jo aikanaan Joel Schumacher pitkähköksi venahtavalla elokuvallaan Falling Down (1993), mutta Lynchin Mayhem pitää sisällään vähintäinkin yhtä paljon asiaa maailman tilasta kuin Schumacherinkin pienimuotoinen maailmanmenestys silloin aikanaan. Mutta ilman jonninjoutavaa melodraamaa: eihän kukaan Schumacherin elokuvasta muista pojan synttärivideoiden katselua tippa linssissä, mutta liian tuttavalliseksi käyvien jengiläisten kurmottaminen pesäpallomailalla on vaikeampi unohtaa. Siltikin Mayhem on aivan liian verinen, sarjakuvamaisuuteen kumartava ja äkkiarvaamaton saavuttaakseen suurten yleisöjen huomiota ja jäänee siten pienten piirien tuntemaksi. Eipä siinä mitään pahaa ole sinällänsä asemoida itsensä olemaan sinut tiettyjen rajoitettujen katsojaryhmien kanssa. Ei jokaisen elokuvan tarvitse miellyttää kaikkia ja tarjota jokaiselle jotakin mutusteltavaa. Onneksi.

Yhteenveto

Yllättävän tuore ja railakas kauhukomedia elää ja hengittää sen kahden päänäyttelijänsä varassa. Menevä ja riehakas ote sävyttää elokuvaa sen alkuhetkistä lopputööttäilyihin asti ohjaajansa Joe Lynchin hallitessa tyylin ja rakenteen yhdistelyn varsin oivasti. Erinomaisen koukuttava ja verinen skenaario ei ehkä ole kaikkein omaperäisin, mitä maa päällään kantaa, mutta elokuvan rentous, tempo ja anarkistinen tunnelma ovat ihastuttavan käsinkosketeltavia. Ei sovi totisille eikä verikekkereitä vieroksuville.

8/10.

The Hateful Eight (2015)

Ohjaus: Quentin Tarantino
Käsikirjoitus: Quentin Tarantino
Tuotantomaa: Yhdysvallat
Kieli: englanti, ranska, espanja
Budjetti: noin 44 miljoonaa USD
Arvioitu: tammikuu 2016
Arvioidun version pituus: 167 minuuttia
Ensi-ilta Suomessa: 13.1.2016

Johdantothehatefuleight_primary

Allegorioiden kautta usein toimiva ohjaaja Quentin Tarantino kertoo kunnianhimoisimman elokuvatarinansa toistaiseksi eikä todellakaan unohda pinnan alle kytkettyjä allegorioita, vihjeitä ja näkemyksiä maailmasta silloin joskus, yhtymäkohdista nykypäivään ja miksei sinne tulevaisuuteenkin. Länkkäri lajityyppinä on pitkät ajat elellyt varsin hiljaista kautta eikä tämä elokuva totta vie asiaa paljon muuta – se on nimittäin länkkäri vain marginaalisesti; ajallisesti ja paikallisesti. Henkisesti elokuva on tiukka ja väkivaltainen henkilödraama murhamysteerimaiseksi trilleriksi naamioituneena. Tarantino on kuvia kumartamattomalla asenteellaan saanut aikaiseksi maineen ohjaajana, jonka teoksia joko syvästi vihataan tai kunnioittavasti rakastetaan – välinpitämätöntä keskitietä ei tunnu olevan, joka seikka lienee merkki tämän päivän auteur -ohjaajasta. Tarantinon rohkeutta tarttua kipeisiinkin aiheisiin on syytä syvästi kunnioittaa, mutta samalla on ymmärrettävä, että tämä(kin?) elokuva on osalle katsojistaan yksinkertaisesti vain liikaa sen sisällön ja viiteyhteyksien vuoksi. Kun rotusorron kyllästämän vihan, räävittömän kielenkäytön, naisten väkivaltaisen kohtelun ja verisen väkivallan kuvaus ei edes yhdessä vielä riitä, Tarantino keksii häiritä status quo:a vielä sadistisilla seksuaaliperversioilla. Jos nämä aiheet arastavat, närästävät tai aiheuttavat kovasti suurta mielipahaa, ollos nyt virallisesti varoitettu.

Juonitiivistelmä

Palkkionmetsästäjä John Roth (Kurt Russell) vankinaan Daisy Domergue (Jennifer Jason Leigh) ovat matkalla Wyomingin Red Rockin pikkukaupunkiin, kun lumimyrskyä pakenevat Chris Mannix (Walton Goggins) ja Marquis Warren (Samuel L.Jackson) olosuhteiden pakosta lyöttäytyvät seuraan. Myrsky estää pääsyn Red Rockiin saakka ja siispä matkalaiset aikovat jäädä viettämään aikaa tien varrella olevaan kauppaan/majataloon. Sielläpä on muitakin vieraita. Myrskyn tuivertaessa joukkio alkaa kyräillä toisiaan: alkaa arvailu kenellä on mitäkin aikeita ja kenen historiasta paljastuu ikävimmät salaisuudet. Ei aikaakaan, kun miesten välit kiristyvät ja välienselvittely on valmis alkavaksi. Ken talosta hengissä poistuu vai poistuuko kukaan?

 

 

Kommentit

Tavattoman seesteisen ja upean kuvauksen takana eivät ole pelkästään tarkkaan harkitut kuvakulmat ja riittävä maltti ja harkinta kuvauksessa vaan myös Tarantinon itsepäisyys pitäytyä aidon filmin käyttäjänä. Valaistukseen ja leikkauksiin on käytetty poikkeuksellisen paljon aikaa ja vaivaa. Se näkyy kyllä elokuvan tekstuurissa vahvasti. Esineiden ja henkilöiden sijoittaminen kuvakulmineen päivineen hipoo suorastaan Stanley Kubrick -maista perfektionismiä ja syväterävyyden vaihtelut jopa useaan kertaan yhden pitkän oton aikana samassa kohtauksessa ovat kuin tuulahdus vuosikymmenien taakse italialaisen ohjaajalegendan Mario Bavan elokuviin, jotka tiedämme Quentin Tarantinolle tärkeiksi vaikuttimiksi. Joillekin katsojille nämä seikat toki saattavat aueta teennäisinä, tekotaiteellisina tai jopa tarpeettoman itsetietoisina. Niin tai näin, pelkona on, että 70mm filmille kuvattuna 2,76:1 -kuvasuhteella oleva elokuva rikotaan tavalla tai toisella jahka se päätyy edukkaana DVD/Blu ray -versiona halpahallien laareihin halpaa sen olla pitää! -kerhon lompakon klitorista kiihottamaan.

Teknisesti taitava ja erittäin taidokkaasti ohjattu elokuva saa seurakseen yhden kuluvan vuosituhannen nerokkaimmista ääniraidoista. Maestro Ennio Morricone tarjoilee sellaisen kyydityksen, että elokuvasäveltämisen elämäntyö-Oscar on varmasti ihan kulman takana … paitsi että mieshän sai sen jo vuonna 2007. No vaikkei palkintoja nyt pokkaisikaan, äänimaailma on puhdasta neroutta ja tukee elokuvan kohtauksia saumattomasti. Tuttuuden tunteitakin ääniraidalla on, sillä elokuvassa käytetään peräti kolmea Morriconen John Carpenterin ohjaamaa The Thing (1982) -elokuvaa varten säveltämää kappaletta, joita Carpenter ei suostunut käyttämään vuoden 1982 kauhuklassikossaan. Vaikka teemat näissä kahdessa elokuvassa eivät kohtaakaan, musiikki toimii väkevästi. Kaiken kaikkiaan The Hateful Eight on kuitenkin hyvin vaikea elokuva. Juoneltaan se on melko suoraviivainen – ainakin Tarantinon omiin aiempiin elokuviin verrattuna. Pitkä kesto ja verkkainen kulku verottavat heti pois sellaiset katsojat, jotka ovat vain kuluttamassa aikaansa ja varmasti veristä ja hektistä toimintaelokuvaa odottavat katsojat pettyvät hekin karsaasti pulisevaan dialogiin, joka on kuin äänielokuvan alkuvuosien huumassa ylikäytetty tehokeino. Elokuvasta puuttuvat kokonaan samaistumispinnat ”perinteisen” elokuvaviihteen kuluttajille – ihmisille, jotka hakevat elokuvasta hetken lohtua ja irtautumista arjen kuvioista; hahmoja, joihin he voivat samaistua ja joiden tuntoja, tapahtumia ja kokemuksia myötäelää. Elokuvan ajallinen sijoittuminen Yhdysvaltain sisällissodan välittömään läheisyyteen on omiaan vaikeuttamaan elokuvaan suhtautumista, koska suhtautumiseen vaikuttavat väistämättä käsitykset tästä yhden koko tunnetun historian verisimmän sodan kulusta, sen seurauksista ja vaikutuksista ja sen syistä. Tässä elokuvassa mukana olevat keskeiset henkilöhahmot ovat kaikki oman itsensä, ympäristönsä, historiansa ja ennakkoluulojensa henkisesti vammauttamia sieluja, joiden tarinat avautuvat ja nivoutuvat elokuvan edetessä paljastaen ankeutta, lohduttomuutta ja silkkaa pahantahtoisuutta. Näennäisten sankarien kavalkadi kapenee nopeasti elokuvan edetessä ja ilmeisen ilkikurisesti Tarantino myös leikittelee katsojan kanssa tarjotessaan silkkihansikkain hopealautasella kiiltävän lämpökuvun alla puhdassieluisia totuuden ja oikeudenmukaisuuden tavoittelijoita. Tarinan edetessä silkkihansikkaat paljastuvat paskaisiksi työrukkasiksi ja hopealautasella kuvun alla on vain ravinnoksi kelpaamatonta mätää lihaa ja matoja.

Näytelmämäiseen muotoon sovitettu elokuva menee näytelmämäisyydessään niinkin pitkälle, että Tarantino jaksottaa elokuvansa kappaleisiin ja paikoin kertojaääni kertoo kappaleiden välillä tapahtuvia asioita. Näyttelijöiden voimaan ja taitoon tukeutuva Tarantino saa palkkioksi mestarillisen taitavia roolitöitä kaikilta pääroolien näyttelijöiltä ilman poikkeuksia. Puhtaasti näyttelijöiden ammattitaidon varassa etenevä elokuva on väkevää, tuhtia ja periksiantamatonta eikä se anna katsojalle armoa: kahdeksikon elkeet, puheet ja toimet ovat silkan vihan kyllästämiä ja pahantahtoisuus on lukuisissa kohtauksissa läsnä paksuna ja likaisena kerroksena kuin putsaamatta jätetyn vessanpytyn maljan reunoille vuosien saatossa pesiytyvä inha jäte, johon ei enää tehoa mikään kemikaali. Tarkoituksellisen provosoivasti Tarantino tyrskäisee kaiken tuon lian katsojalle sulatettavaksi ja kyllä … sulateltavaahan siinä eittämättä on. Näennäisesti elokuva käsittelee sekalaisen joukon vihan ja kaunan kyllästämiä tunteja eristyksissä ja pakotettuina yhteen, mutta pinnan alla kytee. Elokuva nimittäin käsittelee ihan yhtä lailla sisällissodan runteleman maan ja sen kansalaisten syvää epäluottamusta osapuolien välillä; ideologioiden ristiriitaa, joka jäytää Amerikkaa yhä edelleen ja kummittelee arjessa ja pyhässä, vaikka tapahtumien kulminaatiopisteestä on kulunut aikaa jo satoja vuosia. Tarantino uskaltaa puhutella katsojaa useammalla eri tasolla, mutta edellyttää katsojalta rohkeutta kuunnella, mitä sanottavaa tarinalla ja sen kirjoittajalla oikein on. Menneiden aikojen painolastia puretaan yhä edelleen tänä päivänä ja vaikka Tarantino purkaa elokuvassa tapahtumia vain lyhyeltä ajanjaksolta (joitakin vuosia sisällissodan päättymisen jälkeen), ilmeistä on ymmärtää, että kovin vähän lopulta on amerikkalaisessa(kaan) yhteiskunnassa todella muuttunut ja että muutoksen esteinä eivät suinkaan ole vain yhden ryhmän intressit, kuvitelmat, harhat tai ideologia. Kuvaavaa on, että Tarantino ei suinkaan elokuvassa maalaa mustaihoisia henkilöhahmojaan rotusorron päättymistä juhliviksi vapaudestaan nauttiviksi ihanneihmisiksi, jotka olivat vain onnettomien olosuhteidensa vankeina, vaan lataa näiden hahmojen taustalle ihan niitä samoja vaikuttimia kuin kaikkien muidenkin ihmisten. Kalvavaa vihaa, ennakkoluuloja, veren historian painolastia, epäluuloa, itsekkyyttä ja ahneutta.

Yhteenveto

Ensimmäinen tärkeä huomio on, että elokuva ei missään nimessä ole toimintaelokuva. Pääosa elokuvan pitkästä kestosta kuluu rouhean ja räävittömän dialogin sävyttämässä henkilödraamassa elokuvan kerätessä voimaa ja puhtia lopulliseen kulminaatiopisteeseensä. Eipä silti, tiivistunnelmainen elokuva on kuitenkin, sen runsas dialogi ei ole millään muotoa turhaa tai tarpeetonta – päinvastoin – ja kahdeksaan henkilöhahmoon tutustuminen vie joka tapauksessa oman aikansa. Verkkainen ja viipyilevä jutustelu alkaa nopeasti tiivistyä ja terästäytyä tunnelman kiristyessä. Tunnelma ennen klimaattista viimeistä kappaletta on käsin kosketeltavan särkymätön ja tiivis: Tarantino ei ole pitkän keston aikana päästänyt kertaakaan lankoja käsistään sykkyrälle ja onnistuu pitämään tunnelman särkymättömänä – melkoinen temppu elokuvan kovin pitkä kesto huomioiden. Elokuvan verinen väkivalta ei ole aivan samalla yliampuvalla tuhoviettiä kunnioittavalla tasolla kuin mitä monissa Tarantinon aiemmissa elokuvissa on totuttu näkemään, mutta sen tehokkuus on silti todella väkevä. Nämä seikat huomioiden elokuvaa kannattaa karttaa, jos ei pidä verestä tai ei jaksa/viitsi/halua keskittyä elokuvan seuraamiseen täydellä intensiteetillä. Tätä elokuvaa ei voi järkevästi katsella jonkun muun toimen ohella kevyenä viihteenä: Tarantino vaatii katsojalta ihan sitä samaa sitoutumista mitä ilmiselvästi on vaatinut elokuvansa näyttelijöiltäänkin.

9/10.

Linkki elokuvan promootiomaterialeihin.