The Green Inferno (2013)

Ohjaus: Eli Roth
Käsikirjoitus: Eli Roth, Guillermo Amoedo
Tuotantomaa: Yhdysvallat, Chile
Kieli: englanti, espanja
Budjetti: noin 5 miljoonaa USD
Arvioitu: syyskuu 2020
Arvioidun version pituus: 100 minuuttia
Ensi-ilta Suomessa: 5.2.2016

Johdanto

Kannibaalielokuvien alkuajaksi mielletään usein vuosi 1972, jolloin Umberto Lenzin Il Paese del sesso selvaggio (Man from Deep River) sai ensi-iltansa. Suomessa se oli nimeltään Mies syvästä joesta ja muita kansainvälisiä nimiä olivat mm. Sacrifice, The Last Survivor, Mondo Cannibale ja Deep River Savages. 1970-luvulla ilmaantui muutamia teoksia lajityyppiin, mutta todellinen hurlumhei koettiin kuitenkin vasta vuosina 1980-1982 jona aikana julkaistiin tiuhaan tahtiin kymmenkunta alan keskeistä teosta Espanjassa, Italiassa, Ranskassa ja Hong Kongissa. Sen jälkeen kynttilä paloi loppuun nopeasti ja lajityyppi käytännössä teki viimeisen korahduksen kuolinvuoteellaan vuonna 1988 Antonio Climatin elokuvalla Natura contro (tunnetaan muuten myös nimillä The Green Inferno, Cannibal Holocaust 2 ja Against Nature). Vasta 2000-luvulla lajityyppiin on ilmaantunut pari Bruno Mattein onnetonta halpisräpellystä, mutta Eli Rothin The Green Inferno on koko uuden vuosituhannen ensimmäinen ja ainut elokuva, joka edes yrittää pahamaineisten kannibaalielokuvien perinneyhdistystä perustaa. Onnistuuko se siinä, riippuu täysin katsantokannasta. Kohinaa elokuvan ympärillä ainakin on ollut, mutta kohinan lähteet ovat olleet erilaiset kuin 1980-luvulla heijastellen myös maailman muutoksia. Valtavirrassa ajelehtivien kriitikoiden silmissä elokuva on tuomittu suu vaahdossa sadoin eri sanakääntein ja mieliä on pahoitettu joka puolella maailmaa – aivan niin kuin kävi 1980-luvun esikuvaelokuvillekin.

Juonitiivistelmä

New Yorkissa yliopisto-opiskelijana oleva Justine (Lorenza Izzo; ohjaja Eli Rothin hetkellinen aviopuoliso muuten) huomaa haluavansa kuulua yliopistolla vaikuttavan aktivistijoukon riveihin. Sekalaista ihmisoikeuksia ja luontoa puolustavaa joukkoa johtaa karismaattinen ja innokas Alejandro (Ariel Levy), joka onnistuu vetämään Justinen mukaan puolivillaiseen suunnitelmaan lähteä Peruun osoittamaan mieltä Amazonin hävittämistä vastaan. Sinisilmäinen Justine ei arvaa olevansa mukana vain Alejandron pelinappulana. Mielenosoituksessa joukkio kahlitsee itsensä puunkaatajien tielle, mutta lopulta Justinekin ymmärtää, että kyseessä olikin lähinnä mediatempaus eikä todellinen pyrkimys vaikuttaa luonnon monimuotoisuuden katoamiseen. Paluumatkalla kotiin lentokone kuitenkin hajoaa ja joutuu tekemään pakkolaskun viidakkoon. Henkiinjääneitä ja jo valmiiksi eripuraisia joukkion jäseniä kohtaa viidakossa aivan erityinen vaara: he ovat tietämättään tunkeutuneet eristyksissä asuvan kannibaaliheimon alueelle. Alkaa ankara taisto selviytymisestä.

Kommentit

Odotetusti Eli Roth on laittanut paljon pennosia kannibaalien veriefektien realisoimiseen ja ne ovatkin ihan heittämällä koko alan – ei pelkästään uuden vuosituhannen vaan koko kannibaalielokuvan historian – selkeää parhaimmistoa. Samalla käytännön efektien tehokkuus ja laadukkuus laventuvat helposti myös kannibaalielokuvien ulkopuolelle kauhuelokuvien laajempaan joukkoon päihittäen niistä valtaosan. Rothille asia on ollut ilmeisen tärkeä ja efekteissä onnistuminen on toki hyvin keskeistä tämäntyyppisten elokuvien pariin hakeutuville. Semminkin, kun budjetti on amerikkalaiselokuvaksi kovin, kovin vaatimaton. Tämän budjettikokoluokan ja helposti sensuurin kynsiin joutuville verielokuville kansainvälinen levitys valkokankailla ei ole mitenkään automaattinen taivaasta putoava lahja. Roth on siis sikäli selvästi onnistunut tällä nykypäivän variaatiolla klassisista vuosikymmenien takaisista kannibaalielokuvista, koska elokuva punersi valkokankaita ympäri maailman Singaporesta Saksaan. Toisaalta se hukkaa tyystin sellaisen seikkailuelokuvamaisen viidakkoseikkailun hengen, joka teki noista menneiden vuosikymmenten shokkielokuvista myös osaltaan jännittäviä. Katsojakuntakin on nykyisin jo lähtökohtaisesti polarisoitunut ja valtavirran elokuvien kriitikot eivät luonnollisesti tällaista ole mitenkään kyenneet nielaisemaan ilman syviä paheksunnan ja halveksunnan sanoja siitäkin huolimatta, että eihän tämä Rothin elokuva nyt tosissaan edes yritä sellaisille pahamaineisuuden tasoille, joista nuo italonikkarit aikoinaan kilvoittelivat. Vaikka miten paljon Roth haluaisi olla elokuva-alan paha poika. Rothin ei ole tiettävästi tarvinnut toimittaa oikeuteen todisteita, että elokuvassa ei tapettu oikeasti ihmisiä, kuten eräät 1980-luvun pahat pojat joutuivat tekemään.

Tässä kohtaa lienee tarpeen usuttaa elokuvan ääreltä suosiolla pois ne katsojat, joiden mielestä modernin säikyttelykauhun valtavirta (kuten nyt esimerkiksi Andy Muschiettin It (2017) jatko-osineen, John Leonettin Annabelle (2014) tai vaikkapa Corin Hardyn The Nun (2018)) on rajuinta settiä ikinä. Vaikka elokuvan visuaalinen anti onkin vesitettyä 1980-luvun pahimpiin pläjäyksiin verrattuna, on Rothin The Green Inferno silti yhtälailla kunniaa tekevä kumarrus jo käytännössä kadonneeseen kauhuelokuvan lajityyppiin sekä hatunnosto käytännön veriefektien niin ikään katoamassa olevaan artesaaniperinteeseen ja sellaisenaankin rajuimpia amerikkalaisia 2010-luvun elokuvia muutamista CGI-efekteistään huolimatta. Piti elokuvasta lopulta tahi ei, pahimmankin nyrpistelijän pitänee myöntää että sen efektit ovat joka tapauksessa kauhuelokuvan laajemmassakin mittapuussa tarkasteltuna ensiluokkaisen tehokkaita.

Harmillisesti Rothin elokuva ei ole ongelmaton. Aikaisemmissa elokuvissaan sosiaalista ja yhteiskunnallista kritiikkiä karttanut ohjaaja esittää nyt lähes poliittisia kannanottoja siinä miten hän maalaa ekoaktivistiryhmänsä suhteessa näiden vastustamaan ison rahan elinkeinoelämään. Hän ei vaivaudu peittämään ilmeistä halveksuntaansa mokkalattea muovimukista lipittäviä villapaita-aktivisteja kohtaan, joka tekee vaivaannuttavastikin elokuvasta varsin poliittisen. Roth myös yksinkertaisesti joutuu tekemään kiusallisia kompromisseja mitä tulee esimerkiksi alkuasukkaiden kyläelämän kuvaukseen. Asiaa ei edelleen auta se, että elokuva ei ole oikeastaan millään lailla pelottava eikä edes jännittävä; keskeinen jännäämisen aihe tiivistyy arvailuun siitä missä järjestyksessä kannibaalit päättävät seuruetta harventaa. Eikä se, että jostain käsittämättömästä syystä Roth on jättänyt elokuvaansa mukaan todella epäilyttävän typeriä kohtauksia mukaan, jotka vievät tarpeetta aikaa eivätkä edistä tarinaa mitenkään. Eikä sekään, että natiivien käsikirjoitettu käytös yksilöinä tai ryhminä ei tunnu oikealta tai edes järkevältä; sen sijaan useat kohtaukset tuntuvat tehdyn vain itsetarkoituksellisesti sinänsä yksinkertaista pakojuonta edistämään ja edesauttamaan. Parasta A-ryhmää ei edusta myöskään se, miten Roth käsittelee paperinohuita roolihahmojaan. Vain muutamalle on vaivauduttu kirjoittamaan edes jonkinlaista persoonallisuutta tahi taustoitusta ja Rothille katsojan samastumispintoja ja kiinnekohtia tärkeämmäksi tuntuu muodostuvan roolihahmojen syöttäminen kannibaalien uhreiksi sopivin väliajoin. Ne muutamat roolihahmot, joille on viitsitty rakentaa edes jonkinlaista sisältöä, kuitenkin noudattelevat varsin yksioikoisia ja arvattavia stereotypioita unohtamatta ohjaajan valitsemaa poliittista virettä. Sinällään pientuotannon näyttelijöissä ei ole mainittavia puutteita ja erityisesti aitojen tribaalityyppien into olla osana ko. elokuvaa on näkyvästi esillä. Itse juoni ei kavahda asettua ihan valmiiksi tallattuihin polkuihin, mutta sitten taas totta vieköön ei tämä Rothin elokuva edes teeskentele olevansa yhtään mitään muuta kuin verinen muistomatka Deodaton, Lenzin, D’Amaton ja Francon kannibaalielokuvien lähteille. Jos näitä ohjaajien nimiä lukijan pitää lähteä etsimään internetin ihmemaailmasta, elokuva ei todennäköisesti ole tarkoitettu hänelle alkujaankaan. Jos taas noiden nimien takaa lukijan muistoihin tulvahteleepi verenlämpimiä filmimuistoja, tätä Rothin muistomatkaa 70- ja 80-lukujen pahamaineisten kannibaalielokuvien kulta-aikaan voi ihan jopa suositella, jos kohta alan pioneerit eivät tässä elokuvassa tule näkemään mitään hätkähdyttävän ihmeellistä.

Yhteenveto

Vaikka ohjaaja Eli Rothin nimi yhdistyy nyt 2020-luvulla lähinnä Hostel-elokuvien kaltaisten ns. kidutuspornoelokuvien kyseenalaiseen joukkoon, Roth ei silti millään muotoa ole huono tai kehityskyvytön ohjaaja. Tällä(kin) kertaa Rothin kädenjälki on rosoista ja erittäin veristä, mutta ohjauksessa on silti tiettyä mukaansatempaavaa mutkattomuutta. Teknisesti elokuva on vaatimaton budjetti huomioiden onnistunut ja ohjaaja on luonnollisesti laittanut suurta painoarvoa karuille veriefekteille, jotka ovat odotetusti elokuvan parasta antia. Ah-niin-moderni simpanssina heiluva kamera kuitenkin vie parasta terää pois monien kohtausten selvyydestä. Kannibaalielokuvien uutta tulemista ei ehkä kannata ennakoida, mutta Rothin kunnianosoitusta 70-luvun italoelokuville ei siltikään pidä ohittaa pelkkänä inhana eksploitaationa.

5/10.

The Outpost (2020)

Ohjaus: Rod Lurie
Käsikirjoitus: Eric Johnson
Tuotantomaa: Yhdysvallat / Bulgaria
Kieli: englanti
Budjetti: noin 18 miljoonaa USD
Arvioitu: elokuu 2020
Arvioidun version pituus: 123 minuuttia
Ensi-ilta Suomessa: 17.7.2020

Johdantotheoutpost_primary

Tositapahtumiin pohjautuvien sotakuvausten satapäisesti letkeä joukkio saa riveihinsä taas uutta verta tästä journalisti Jake Tapperin kirjoittaman kirjan The Outpost: An Untold Story of American Valor valkokangassovituksesta. Talibanien kukistamisesta on siis kysymys. Afganistankaan ei ole ihan vieras paikka sijoittua näille tosiperäisille tarinoille ja uuden vuosituhannen taitteen jälkeen Afganistan on muuttunut suosituksi teemaksi epäilemättä maan kytköksistä New Yorkin 2001 massiiviseen terrori-iskuun ja siitä käynnistyneen pitkäksi venyvän sodan vuoksi.

Muutama esimerkki tuoreista tosipohjaisista Afganistaniin sijoittuvista tarinoista on siis paikallaan. Nicolai Fugsligin elokuva 12 Strong (2018) kertoilee talibanien kanssa kohkaavasta pienehköstä erikoisjoukkiosta, joka pudotetaan vaikeakulkuiseen maastoon erikoisoperaatioon hyvinkin pian New Yorkin 2001 terrori-iskun jälkeen. Kanadalaisen Paul Grossin elokuvassa Hyena Road (2015) päästään seuraamaan kanadalaisen pioneerikomppanian vaikeuksia rakentaa huoltoyhteystietä syvällä talibanien hallitsemassa Kandaharin maakunnassa vuosina 2010-2011. Brittiläisen Paul Katisin elokuvassa Kajaki (2014) liikutaan jo melkein puolittain dokumentaarisessa maastossa. Elokuva seuraa sodassa kuolleen sotilaan Mark Wrightin askelia lähellä Kajakin patoa Helmandin maakunnassa. Peter Bergin elokuvassa Lone Survivor (2013) seurataan nelihenkisen erikoisjoukon epäonnistunutta operaatiota taliban-johtajan kaappaamiseksi. Kaiken töminän keskellä komediaankin on joku uskaltanut ryhtyä: Glenn Ficarran ja John Requan elokuva Whiskey Tango Foxtrot (2016) seuraa sotakirjeenvaihtajaksi Afganistaniin lähteneen journalistin pölhöilyä sodan riepottelemassa maassa ja irvailu tömähti purkaksi saappaan alle lippuluukuilla. Satiirisessa David Michôdin ohjaamassa elokuvassa War Machine (2017) ollaan jo vähän kaukana sotilaiden arjesta, mutta elokuva antaa kuitenkin perspektiiviä operaatioiden johtajuuteen (tai sen puutteeseen). Ihan luotien väistelyksi ei mene myöskään Todd Phillipsin rikoskomedia War Dogs (2016), jossa nähdään sotamarkkinoiden olevan hyvää bisnestä myös hämäräheikeille. Ja onhan sielläpäin nahisteltu ennenkin … Fedor Bondarchukin elokuva 9 poma (The 9th Company, 2005) kuvaa yhtä viimeisimmistä Neuvostoliiton sotilasoperaatioista Afganistanissa sitä suorittamassa olevien sotilaiden silmin 1980-luvun lopulla.

Juonitiivistelmä

Typerän vaaralliseen ja hankalasti huoltoylläpidettävään paikkaan pykätty etuvartioasema COP Keating Afganistanissa on väliaikainen koti pienelle joukolle Yhdysvaltain armeijan sotilaita, jotka on määrätty etuvartioasemalle töihinsä. Sotilaat yrittävät pitää miten kuten ystävällistä asennoitumista paikallisten afgaaniheimojen kanssa peläten koko ajan tilanteen ryöstäytymistä käsistä taliban-sissien täplittämällä maantieteellisellä alueella.

Kapteeni Keating (Orlando Bloom), ylikersantit Gallegos (Jacob Scipio) ja Romesha (Scott Eastwood), luutnantti Bundermann (Taylor John Smith) sekä kersantit Kirk (Jack Kesy) ja Martin (Cory Hardrict) yrittävät pitää porukan henkisesti kasassa lähes päivittäisten afgaanien pienten kokeiluhyökkäysten nakertaessa moraalia. Ei liene yllätys, että lopulta vuorilta sitten laskeutuu se isompi taliban-sissien verilöylyosasto tarkoituksenaan mopata mokoma leiri pois kartalta.

 

Kommentit

Ei sille nyt oikein mitään voi, mutta kyllähän elokuvan alkuosa ensimmäisten kahakoiden jälkimainingeista ”loppukahinan” alkamiseen on aikamoista puuroa niin näyttelijöiden suoritteiden, ohjauksen ja kuvauksen kuin myös leikkauksenkin suhteen. Alussa suhteellisen intensiivinen alkusykäys saa adrenaalin jo virtaamaan ja odotukset kasvamaan, mutta elokuvan keskellä majaileva tunnin pölinä on nuorisokielellä ilmaistuna ihan gringee eli jossei nyt suoranaista myötähäpeää synnyttävää niin ei tosiaan myöskään parasta A-ryhmää. Sotilaiden jargon on sinällään ihan hyväksyttävästi alatyylistä – joskin kliseisen oloista – machouhoilua ja yleisemminkin dialogin aihepiirikin liikkuu tavalla tai toisella sukukalleuksien ympärillä. Ongelmaksi muodostuu se, että ohjaaja ei oikeastaan osaa tai halua samastaa elokuvan katsojia näiden sotilaiden pöyristyttävään arkeen. Yrityksestä ei silti voi syyttää; useammankin hahmon kanssa teutaroidaan pitkään ja hartaasti, mutta valmista vaan ei tahdo millään tulla. Hahmoja on toisaalta liikaa, jotta elokuvassa olisi tilaa perehtyä edes muutamaan ja toisaalta liian vähän ettei kaikkia voi oikein jättää puolihuolimattomasti heitteille pelkiksi naamakuviksi taustalle. Yhtä kaikki elokuvan jälkeen on aivan selvää, että kukaan ei muista, että kuka näistä karpaaseista nyt kaipasikaan minkäkin nimistä mimmiä kotopuolessa. Hahmoista ei ole onnistuttu rakentamaan sellaisia, että heidän kohtalonsa jaksaisi liikuttaa yhtä ainukaista ajatusta pidempään. Se on todella sääli, sillä traagisia ihmiskohtaloita kuitenkin tässä nyt lopulta on tiedossa ihan isommallakin mittakauhalla annosteltuna.

Hahmojen ja näiden välisten suhteiden selventäminen ei ole ainut sudenkuoppa, johon ohjaaja tippuu pää edellä. Elokuva ei nimittäin pysty antamaan katsojalle muutaman sekunnin drone-kuvaa parempaa visuaalista hahmotelmaa siitä, minkälaisessa paikassa nyt oikeastaan ollaan. Itse etuvartioaseman pitäisi olla tällaisessa elokuvassa ikäänkuin yhden henkilöhahmon vertaisena tekijänä mukana, mutta ohjaaja mieluummin näyttää kirjaimellisesti paskan polttamista kuin viitsisi mallintaa katsojalle tukikohdan rakennusten etäisyyksiä, käyttötarkoituksia, suojauksia jne. Tästä on viime kädessä se seuraus, että lopun väistämättömässä superkahinassa (minkä vuoksi koko elokuva on alunpitäen edes viitsitty tehdä) on jatkuvaa epäselvyyttä siitä, missä porukka oikein milloinkin hyörii ja mitäköhän kohteita se vihulainen missäkin järjestyksessä yrittää vyöryttää. Sekaisuus haittaa kovasti ja vielä enemmän harmittaa se, että tukikohta rakennuksineen olisi ollut niin helppo herättää tärkeämmäksi peluriksi vaikka juoksulenkkikierroksella alueen ympäri missä olisi uudelle tulokkaalle (ja samalla siis katsojille) vähän vihjailtu, että missä lienee majailevan komentokeskus, shuurahuone, pääportti, ammusvarasto, keittiö, heitinsuoja ja parakkitilat. Tai missäköhän asustelevat ne amerikkalaisjoukkojen koulutuksessa olevat talibaneja vastustavat afgaanitaistelijat, joita elokuvassa sievästi kerrotaan olevan olemassa kymmenittäin, mutta joiden kohtelu elokuvassa on kuitenkin mauttoman yliolkaisesti ja jopa halveksuvasti hoidettu.

No. Jos nyt tänne asti on viitsinyt tätä tekstiä kahlata niin eipä liene epäselvää, että moitteiden vastapainoksi on jotain hyvääkin sanottavana, koska miksipä sitä muutoinkaan arvosanana seisoisi keskimääräistä kipakampi kuutonen. Juu no se on se loppukahina kaikessa tylyssä karuudessaan, jonka takia elokuva on tehty. Konfliktin vääjäämättömyys roikkuu kasvavasti tiivistyvässä ilmapiirissä, kunnes kaikki helvetti pääsee valloilleen. Loppukonfliktin itsetarkoituksellisuus näkyy siinä, miten tarkasti lopun kohtaukset on mietitty ja miten kohtausten väliset siirtymät on toteutettu. Jopa monet CGI-efektit on onnistuttu upottamaan realismin muutoin isoihin saappaisiin, mikä on näin pienen budjetin elokuvalle melko huikea suoritus. 2010- ja 2020-luvun alun sotakuvausten muotijippo on tietenkin näennäisten pitkien otosten ketjutus kieppuvaksi ja alati yhtä tilannetta suorastaan dokumentoivaksi kokonaisuudeksi ja ohjaaja Rod Lurie kyllä selvästi onnistuu tämän muotijipon käyttäjänä aikaansaamaan vaikuttavaa sotakuvausta. Herkullista raikkautta tuovat myös muutamat tekniset yksityiskohdat, jotka usein sotakuvauksissa huuhdellaan vessasta alas ensimmäisinä uhreina. Nimittäin aikuisten oikeasti aseet kuluttavat ammuksia hirvittävää tahtia ja jonkun pitää niitä toimittaa tarvitsijoille. Räjähdysten rikkoman maan pöly tunkeutuu silmiin, korviin ja kurkkuun ja vie tehoja kaikkein ärjyimmiltäkin ärisijöiltä. Aseiden äänet vievät ihmisten kuulemisesta tarkimman terän ja lyhyestäkin matkasta huudettu viesti katoaa nopeasti kuin se kuuluisa pieru Saharaan. Ja jos oikeassa konfliktissa saa rynnäkkökiväärin luodin nahkaansa, se ihan oikeasti lamauttaa taistelijan varsin nopeasti vaikkei olisikaan kuolettavaan kohtaan osunut. Realismista on tosin hieman jouduttu joustamaan, mutta pääsääntöisesti tästä elokuvasta ei löydy ikiammuksilla varustettuja rynnäkkötuliaseita, vihollisen askeleet keskellä pauketta kuulevia supersotilaita eikä liioin paksun savun läpi pyssyt tanassa juoksevia robokoppeja.

Elokuvan sisältö ei lopulta kannattele yli kaksituntiseksi venahtavaa kestoa mitenkään. Ei siitä pääse yli eikä ympäri, että tämän elokuvan ainoa olemassaolon syy on se loppukahakka.

Yhteenveto

Sotaelokuvaksi varsin vaatimattomalla budjetilla rakennettu elokuva onnistuu parhaiten silloin, kun se yrittää välttää sotilaselokuvien yleisiä kliseitä. Elokuvassa räjähdykset ovat vaikuttavia, mutta eivät pelkästään Hollywoodin mielestä hienoja bensaräjähdyksiä. Rynnäkkökiväärien luodeista vaurioituneet sotilaat muuttuvat varsin nopeasti avuttomiksi autettaviksi, kaikki sotimisen mekkala vaikeuttaa viestintää ihan oleellisesti ja pöly pistää karskimmankin karjun yskimään. Sotimiskohtausten näennäinen realismi on epäilemättä se keskeinen tavoitekin ollut tekijöillä ja vaikka realismista on paikka paikoin lipsuttukin, on se siltikin sillä saralla ihan kärkikastissa mitä lajityypissä on nähty pariin vuosikymmeneen. Feminismivapaata testosteroninkatkuista estotonta tuhojuhlaäijäilyä tiedossa ja elokuva jättää juurikin hienosti ilmaan leijumaan sen tekijöitäkin selvästi askarruttaneen kysymyksen, että mitäköhän järkeä tässäkin opeaatiossa aikanaan oikein oli?

6/10.

Big Driver (2014)

Ohjaus: Mikael Salomon
Käsikirjoitus: Richard Christian Matheson
Tuotantomaa: Yhdysvallat
Kieli: englanti
Budjetti: vähäinen
Arvioitu: huhtikuu 2020
Arvioidun version pituus: 87 minuuttia
Ensi-ilta Suomessa: ei valkokangaslevityksessä Suomessa

bigdriver_primaryJohdanto

Kostoelokuvien valtavirrasta usein pimennossa uiskentelee oman käden oikeutta käsittelevien raiskaus-kosto -elokuvien joukko, jonka maltillisempi kärki vasta nyt uudella vuosituhannella alkaa saavuttaa perinteisempiä murhatarinoita sekä uskottavuutensa että tuotantoarvojensa puolesta. Mikael Salomonin Big Driver -elokuvan kaltainen, väkivaltaista raiskausta koston näkökulmasta käsittelevä teos ei olisi 1980-luvulla nähnyt päivänvaloa ollenkaan ja 1970-luvulla siitä olisi väkisin tehty (s)eksploitaatiota, jos sitäkään.

Tärkeitä tekijöitä näitä elokuvia mietittäessä on ymmärtää miten tekijät haluavat lähestyä kostoa; mikä on katsojan reaktio koston suorittajan ja kostettavalle taholle tehtävän koston mittasuhteista. Toteutuuko kohtuus? Miten kaiken kattavaksi koston voi viedä, mikä on kenenkin mielestä liikaa tai liian vähän ja onko kosto vapauttava kokemus? Abel Ferraran elokuvan Ms .45 (1981)[x] kostajan Thanan mieli kokemuksistaan menee niin rikki, että koston kohteiksi riittää pelkästään miessukupuoli. Gaspar Noén elokuvassa Irréversible (2002)[x] koston mittasuhteita tutkitaan kääntämällä tarinarakenne kronologisesti väärin päin. Soskan siskosten elokuvassa American Mary (2012) päähenkilö kasvaa ja kehittyy kostonsa mukana löytäen samalla oman paikkansa maailmassa. Fouad Mikatin elokuvassa Return to Sender (2015) kostajaan on helppo samastua aluksi, mutta koston edetessä käy selväksi, että kostajan maailmankuva on pahasti hajalla. Mitchell Lichtensteinin elokuvassa Teeth (2007) päähenkilö huomaa olevansa uniikissa asemassa kostajana ja käyttää sitä jopa hyväkseen. Virginie Despentesin ja Coralie Trinh Thi:n paljon paheksuttu ja parjattu elokuva Baise-moi (2000)[x] laajentaa kostajien kohteiksi koko vallitsevan yhteiskunnan kaikkine rakenteineen. Coralie Fargeatin elokuvassa Revenge (2017)[x] joudutaan miettimään koston laajentamisen mittasuhteita, kun raiskaajan ystävät asettuvat tukemaan tekijää ja kostajan vaihtoehdot kapenevat siten varsin yksioikoisiksi. Clint Eastwoodin Dirty Harry -elokuvassa Sudden Impact (1983) sarjamurhaamiseksi äityvä kosto katsotaan yksipuolisesti oikeutetuksi. Dan Reedin elokuvassa Straightheads (2007) puolestaan koston mittasuhteet alkavat hirvittää jo itse tekijääkin. Takashi Ishiin elokuvassa Freeze Me (2000) Chihiron (Harumi Inoeu) koston mittasuhteet joukkoraiskaajiaan kohtaan ovat epäilemättä oikeat, mutta silti kostolla on aina seuraamuksensa.

Juonitiivistelmä

Tess Thorne (Maria Bello) on kuuluisa jännitysromaanien kirjoittaja, joka kutsutaan puhumaan pitämään puhetta fanikuulijoille pikkupaikkakunnan kirjastoon Massachusettsissa. Lentopelosta kärsivä Tess lähtee yksin liikkeelle autolla ja kun paluun hetki koittaa, Tess saa oikoreittivinkin tapahtuman järjestäjältä Ramonalta (Ann Dowd). Oikoreitti kulkee varsin syrjäisiä reittejä ja huonoksi onneksi Tess joutuu kokemaan rengasrikon syrjäisen, hylätyn ja aution bensa-aseman kohdalla. Lava-autollaan ajava Lester (Will Harris) sattuu paikalle kuin pyynnöstä ja ryhtyy auttamaan Tessiä renkaan vaihdossa. Tilanne kärjistyy kuitenkin nopeasti, Lester pahoinpitelee ja raiskaa Tessin huoltoasemalla väkivaltaisesti ja jättää lopulta kuolleeksi luulemansa Tessin läheiseen tulvaviemäriin. Tess kuitenkin herää myöhemmin ja onnistuu palaamaan shokissa kotiinsa. Tess päätyy ratkaisuun, ettei aio kertoa asiasta kellekään, mutta ei aio jättää tekijää rankaisematta ja alkaa etsiä vihjeitä tekijänsä tavoittamiseksi. Niitä löytyykin pian …

Kommentit

Kirjailija Stephen Kingin samannimiseen pienoisromaaniin pohjautuva televisioesityksiin tuotettu elokuva ottaa ensimmäisen vartin jälkeen katsojansa haltuunsa helposti; olettaen, että juonen kantavana voimana olevan väkivaltaisen raiskauksen graafinen kuvaus ei ole katsojalle liiaksi. Voimallisten kohtausten tarkoituksellisen intensiivinen kuvaus nostaa elokuvan päähenkilön jatkotoimet tapetille ja antaa niille uskottavuutta ja samalla välineitä myös katsojalle syy-seuraussuhteiden puntaroimisessa ja koston mittasuhteen arvioinnissa.

Tarina etenee ohjaaja Mikael Salomonin hyppysissä reippaasti ja vailla nuupahduksia. Elokuva kulkee selkeän juonivetoisesti, suoraviivaisesti ja sopivasti rytmitettynä, mutta selkeänä haittana on päähenkilön psykologista mielentilaa luotaavat epäluonnolliset monologit. Kirjoitetussa muodossa tuntuu luontevalta lukea, mitä päähenkilö ajattelee, mutta elokuvassa itsekseen puhuva päähenkilö tuntuu vain kömpelöltä. Tekijät eivät ole löytäneet keinoja pukea näitä monologeja sanojen ulkopuolisiin muotoihin, joka lienee aika tyypillinen ongelma psykologisten jännitysromaanien suoraviivaisissa elokuvakäsikirjoituksissa.  Psykologisessa jännityselokuvassa päähenkilön mielentila on toki merkityksellinen ja erityisesti tässä teoksessa jätetään ihan tieten asioita pöyhimättä, jolloin katsoja saa aseita tulkita tapahtumia myös osin päähenkilön pään sisällä tapahtuneiksi eikä objektiivisen todellisuuden osina. Oli sitten tarinasta mikä tahansa osa päähenkilön kuvitelmaa ja mikä tahansa osa hänen subjektiivista todellisuuttaan, pääroolia näyttelevä Maria Bello kanavoi varsin oivallisesti kuvitteellista Tess Thornea. Tarinan edetessä se mukavasti myös monipuolistuu ja saa varsin synkkiäkin virtauksia, mikä nyt ei ole mitenkään epätavallista Stephen King -filmatisoinneissa tietenkään. Mitenkään erityisesti kauhun suuntaan tarinaa ei viedä. Toki psykologisen trillerin, kostotarinan ja selviytymistaistelun sulautuminen yhteen sisältää jo luontaisesti varsin kammottavia elementtejä, joten ihan herkille katsojille elokuva ei kyllä sovellu. Elokuvan asennemaailma herätti myös ilmestymishetkinään ankaraa kritiikkiä kotimaassaan lähinnä elokuvan antaessa ymmärtää, että seksuaalirikoksen uhrin ei edes kannata yrittää hakea oikeutta itselleen ns. virallisia kanavia pitkin: ainoa oikea kanava on oman käden oikeus.

Yhteenveto

Ilmeisen vaatimattomin resurssein toteutettu televisiotuotanto yllättää tiiviillä kerronnalla ja onnistuneella psykologisella otteella. Tekninen toteutus jää tosin hieman staattiseksi, mutta ohjaaja Mikael Salomon kykenee silti kiristämään elokuvan keskeiset kohtaukset hyvin jännittäviksi – jopa raastaviksi. Televisiotuotannoksi epätavallisen raju ja synkkäilmeinen kostotrilleri ei päästä missään kostojuonen katveissa katsojaansa helpolla – ja hyvä näin. Laadukas ja tehokas jännäri.

7/10.

Return to Sender (2015)

Ohjaus: Fouad Mikati
Käsikirjoitus: Patricia Beauchamp, Joe Gossett
Tuotantomaa: Yhdysvallat
Kieli: englanti
Budjetti: olematon
Arvioitu: huhtikuu 2020
Arvioidun version pituus: 92 minuuttia
Ensi-ilta Suomessa: ei valkokangaslevityksessä Suomessa

returntosender_primaryJohdanto

Kostoelokuvien selkeänä omana alalajityyppinään viihtyvä raiskaus-kosto -elokuva on vuosien ja vuosikymmenien mittaan muuntautunut Meir Zarchin I Spit on Your Grave (1978), Bo Arne Vibeniuksen Thriller – en grym film (Thriller: They Call Her One Eye, 1973) ja Abel Ferraran Ms .45 (1981)[x] -elokuvien tarkoituksellisen shokeeraavista alakulttuurisidoksista suorastaan salonkikelpoisuuden kynnykselle. Isot tähdet Gillian Anderson pääroolissa Dan Reedin elokuvassa Straightheads (2007), Maria Bello Mikael Salomonin elokuvassa Big Driver (2014), Jennifer Lawrence Francis Lawrencen elokuvassa Red Sparrow (2018)[x] tai Isabelle Huppert Paul Verhoevenin elokuvassa Elle (2016)[x] ovat kukin jo ihan siinä kynnyksellä nekin tasoittamassa tietään sille, että aiempien vuosikymmenten vihattu,  parjattu ja monin paikoin kielletty tabu olisi haarautumassa omaksi oman käden oikeutta ihannoivaksi elokuvien suuntaukseksi underground– maailman ulkopuolellekin. Se ei toki tarkoita sitä, etteikö edelleen nykyäänkin tehtäisi myös niitä visuaalisesti hurjempia teoksia, joiden ei ole koskaan tarkoitustaan murtautua elokuvien valtavirtaan. Fouad Mikatin Return to Sender kiikkuu sekin siinä kynnyksellä, mutta toinen jalka halajaa toiselle puolelle ja toinen toiselle eikä pää oikein tiedä kumpaan suuntaan haluaisi kallistua.

Juonitiivistelmä

Pikkukaupungissa asuva, käytännöllinen, itsetietoinen ja kunnianhimoinen nuori sairaanhoitaja Miranda (Rosamun Pike) elelee tavallisen rauhallista elämää itsekseen ja käy välillä auttamassa isäänsä Mitchelliä (Nick Nolte), vaikka ei isänsä koirasta pidäkään. Kaikki muuttuu, kun Miranda joutuu omassa kodissaan väkivaltaisen raiskauksen uhriksi. Raiskaaja, William (Shiloh Fernandez) tuomitaan vankilaan, mutta Miranda ei pysty palaamaan normaaliin elämään traumaattisen kokemuksen jäljiltä. Mirandalle tilanne on ongelmallinen, sillä hän kieltäytyy uhriutumasta. Miranda alkaa kirjoittaa Williamille vankilaan ja käy tätä siellä myös tapaamassa.  Heidän suhteensa syvenee ja lopulta, kun William pääsee vankilasta koevapauteen, Miranda pyytää Williamin luokseen remontoimaan asuntoaan. Mirandan suunnitelmallinen kosto etenee kohti vääjäämätöntä lopputulemaansa…

Kommentit

Pääroolia tässä elokuvassa näyttelevän Rosamund Piken erinomainen taito näyttelijänä on kyllä tämän elokuvan keskeisin ilonaihe, pelastava enkeli ja kantava voima. Sillä eihän siitä nyt mihinkään pääse, että ohjaaja Mikatin teoksen sisältö on oikeasti riittämätön kokopitkäksi jännityselokuvaksi. Paikoin laahaavaksi jättäytyvä kerronta muistuttaa heikohkoa televisioelokuvaa ja sitten taas välillä jännitystä saadaan latautumaan ja tiivistymään hyvin eteneväksi dramaattiseksi jännityselokuvaksi. Teknisesti varsin heikko – jopa surkea – taso on hieman yllätys ja erityisesti äänimaailma tuntuu olevan kokonaan heitteillä. Kuin elokuva olisi ollut alun pitäenkin suunniteltu vain televisiota varten. Lisäksi kuvauksen näytelmämäinen staattisuus on ikävässä ristiriidassa päähenkilön sisäisten konfliktien muuttaessa häntä elokuvan kuluessa hoitavasta hahmosta tuhoavaksi hahmoksi. Paikkojen ja henkilöiden kuvaus on suorastaan vetelehtivää, joka haiskahtaa pahasti vain epätoivoiselta lisäminuuttien kalastukselta elokuvan kestoon. Rosamund Pike tekee elokuvassa varsin samankaltaisen roolin ja roolityön mitä hän teki edellisessä naispääroolissaan edellisenä vuonna David Fincherin elokuvassa Gone Girl (2014). Mutta siinä missä Fincherin elokuvan kiehtova tarina oli alusta loppuun asti ladattu intohimolla, jännityksellä ja näyttelijöiden taitavalla ohjauksella, Mikatin elokuvan jännitteet maadoittuvat tuon tuosta ja näyttelijöistä vain Rosamund Piken rooli on tarpeeksi hallittu ja jäsennelty pysyäkseen kiinnostavana. Shiloh Fernandez raiskaajana ja Nick Nolte Mirandan sairaana isänä vetävät roolinsa alakuloisina toisen viulun soittajina, mutta silti ohjaaja on katsonut tarpeelliseksi upottaa tarinaan näitä hahmoja koskevia pienempiä sivujuonteita, jotka eivät kehitä hahmoja oikein mihinkään ja joiden merkitys lopultakin on olematon; lisäminuuttien kalastelua ehkä tämäkin. Toisaalta Rosamund Pike tuntuu olevan omassa roolissaan hyvässä vedossa ja kykenee muuntautumaan uhrista kostajaksi uskottavasti ja tehokkaasti. Piken lisäksi kuonaämpäriltä elokuvan pelastukseksi nousee sen verrattain lyhyehkö kesto, sillä elokuvan sisältö ja tapa, jolla sitä sisältöä tuodaan katsojalle, ei todellakaan sallisi yhtään enempää minuutteja. Oman käden oikeutta jakavien kostoelokuvien joukkoon elokuva on hieman outolintu, mutta sellaiseen porukkaan se nyt kuitenkin päätyy eritoten kun kostosta tässä on kysymys.

Yhteenveto

Kiehtova, mutta vajavaiseksi jäävä kostotrilleri. Tekijät pyrkinevät nostamaan laadukkaan draamallisen kerronnan rimaa usein B-elokuviksi mielletyissä raiskaus-kosto -elokuvissa, mutta lopulta kapsahtavat katajaan, koska loppujen lopuksi nyt kuitenkin kysymys on sitten siitä kostamisesta. Elokuvan lopun sisällön merkittävä epäsuhta noin ensimmäisen 70 minuutin kanssa on sen suurin yksittäinen ongelma, mutta siltikin elokuvasta lopulta kuoriutuu varsin kelvokas kostoelokuva oman käden oikeudesta.

5/10.