Rambo: Last Blood (2019)

Ohjaus: Adrian Grunberg
Käsikirjoitus: Matthew Cirulnick, Sylvester Stallone
Tuotantomaa: Yhdysvallat
Kieli: englanti, espanja
Budjetti: noin 50 miljoonaa USD
Arvioitu: kevät 2021
Arvioidun version pituus: 101 minuuttia
Ensi-ilta Suomessa: 20.9.2019

Johdanto

Rambon hahmo on populaarikulttuurikäsite. Siihen voi törmätä nykyisin milloin missäkin lauta-, tietokone- ja miniatyyripelien maailmasta kirjallisuuden ja kuvataiteen kautta aina vakiintuneisiin fraaseihin saakka. Tuskinpa Sylvester Stallone tiesi aikanaan, minkälaisen vaikutuksen hänen näyttelemänsä hahmot tekevät koko maailman kulttuuriperintöön.

Ensimmäisten Rambo-elokuvien suosio iski lujasti maailmalla ja sitä seurasi 1980-luvulla melkoinen joukkio Ramboa tavalla tai toisella kopioivia elokuvia. Tässä niistä muutamia. Bruno Mattein huono sinikopio elokuvasta Rambo: First Blood Part II (1985) oli Strike Commando (1986) , joka korvasi Stallonen Reb Brownilla. Se sai jopa vielä Bruno Matteilta jatkoa elokuvalla Strike Commando 2 (1988), mutta pääroolissa oli nyt Brent Huff. David A.Prioirin yllättävän hyvässä elokuvassa Deadly Prey (1987) Stallonen korvaaja oli Cameron Mitchell. Mark L.Lesterin itsekseenkin klassikoksi muodostuneessa elokuvassa Commando (1985)[x] päästaraksi otettiin Arnold Schwarzenegger. Turkin Rambo-kopiosta vastasi Çetin Inanç elokuvalla Vahsi kan (Wild Blood, 1983) ja Rambon roolissa itse Cüneyt Arkin, joka pelkästään tuonna vuonna nakutti päärooleja peräti seitsemässä eri elokuvassa (joista yksi oli muuten suora kopio Steven Spielbergin elokuvasta Jaws (1975)). Çetin Inançille yksi ei riittänyt, joten hän yritti uudestaan vielä 1986 elokuvalla Korkusuz (Rampage), jossa pääroolin veti Serdar Kebapçilar. Indonesiassa pyörähti teattereihin 1986 Jopi Burnamanin Pembalasan Rambu, jonka Rambo-kopiota esitti jenkkinäyttelijä Peter O’Brien. Jopa Filippiinit osallistui talkoisiin ahkerasti … Cirio Santiagon (Final Mission (1984), The Devastator (1986), Killer Instinct (1987), Eye of the Eagle (1987), The Expendables (1988), Fast Gun (1988)) monien elokuvien lisäksi mm. Teddy Pagen aavistuksen näitä tunnetummalla ohjauksella Movie in Action (1987) ja siinä Rambona ruotsalaistähti Bo Svenson! Ja samainen herra Svenson oli asialla myös Fabrizio De Angelisin elokuvassa Thunder (1983). Se poiki myös jatko-osat Thunder 2 (1987) ja Thunder 3 (1988), mutta pääosan esittäjäksi vaihtui Mark Gregory. Huomattavasti tunnetumpaa materiaalia edustavat Joseph Ziton käynnistämä Missing in Action (1984) ja sen jatko-osat Lance Hoolin Missing in Action 2 (1985) sekä Aaron Norrisin Braddock: Missing in Action 3 (1988), joissa kaikissa kolmessa pääroolissa tietenkin Chuck Norris. Listaa voisi jatkaa, mutta eiköhän Rambon vaikutus tule jo selväksi tälläkin alustuksella.

Juonitiivistelmä

Isoisä John Rambo (Sylvester Stallone) viettää puuhastelun täytteisiä eläkepäiviä isältä perimällään ranchillla lähellä Meksikon rajaa ystävänsä Marian (Adriana Barraza) ja lapsenlapsensa Gabriellen (Yvette Monreal) kanssa. Puuhasteluun kuuluu muun muassa puolustuksellisten tunneliverkostojen rakentaminen ranchin alle. Gabrielle saa tiedon meksikolaiselta ystävältään Giselleltä (Fenessa Pineda), että tämä olisi selvittänyt Gabriellen biologisen isän asuinpaikan ja henkisellä tuuliajolla yksinäisellä ranchilla asuva Gabrielle saa siitä kimmokkeen lähteä Meksikoon tutustumaan isäänsä siitäkin huolimatta, että isoisä John varoittaa tyttöä sekä isästään että Meksikosta. Ei aikaakaan, kun tytöstä ei kuulu mitään ja pahaa aavistava John Rambo lähtee rajan yli etsimään Gabrielleä. Varsin pian Rambo selvittää palasia Gabriellen kohtalosta ja joutuu kohtaamaan Martinezin veljesten huumekartellin kätyreitä ikävin seurauksin. Kartellin toimia salaa seurannut toimittaja Carmen (Paz Vega) auttaa Ramboa selvittämään Gabriellen kohtaloa ja siinä sivussa Rambo aiheuttaa kartellille huomattavaa tuhoa. Kun pöly laskeutuu, kostoa janoava Rambo jää ansoittamalleen ranchille odottamaan kiukkuisten kartellimiesten kostoreissua rajan yli ja kun nämä saapuvat, laskee Rambo irti helvetin lieskat koston nimessä.

Kommentit

Siinä missä elokuvasarjan edellinen elokuva (Sylvester Stallonen ohjaama Rambo (2008)) yllätti positiivisesti sekä katsojakunnan että osan kriitikoistakin verisellä asenteellaan ja kantaaottavuudellaan, Adrian Grunbergin ohjaama viides elokuva nostattaa lähinnä ajatuksia sen koko olemassaolon tarpeellisuudesta. Mikä tärkeintä tämä viides poikkeaa neljästä aiemmasta myös moraalisen dilemman näkökulmasta: Rambo-hahmon keskeinen vaikutin kallistua veriseen väkivaltaan on ollut tähän asti neljän aiemman elokuvan perusteella vaihtoehdottomuuden tunne, jossa Rambo ei koe iloa eikä tyydytystä siitä, että hänen on turvauduttava tappavan tehokkaaseen sotilaskoulutukseensa. Hän on joutunut tahtomattaan tai oikeudentunnosta tilanteisiin, joissa väkivalta on jäänyt ainoaksi vaihtoehdoksi. Hän ei ole aiemmin saanut erillistä motivaatiota tappaa ja tämä pieni moraalisen dilemman näkökulma on ollut Rambo-elokuvien täydellisessä ytimessä vuosikymmenien ajan. Grunbergin ohjauksessa kuitenkin tehdään hahmon psykologian kannalta outo täyskääntö ja nyt yht’äkisti Rambolle maalataan sekä motivaatio että kostonhimo osaksi hahmon keskeisiä vaikuttimia. Rambosta sukeutuukin nyt äkisti verta janoava koston enkeli, joka ei pelkästään nauti tappamisesta vaan suorastaan jää odottamaan tilaisuutta tappaa ja tuhota. Psykologista täyskääntöä yritetään epätoivoisesti perustella peräti kokonainen tunti laahustavan draamankaaren avittamana parhailla keinoilla, millä tekijät keksivät heruttaa sympatiaa murhanhimon käynnistämiseksi.

Elokuvan poliittinen agenda on harvinaisen keskeisessä roolissa ja tiiliskiven hienovaraisuudella uhotaan, että Teksasin etelärajan toissa puolen elää saastaisissa oloissaan graffitien keskellä vain kylmäverisiä tappajia, huumeparoneja, raiskaajia ja hyväksikäyttäjiä ja niistä jokainen halajaa tekemään tihutöitään rajan pohjoispuolella heti, kun vain tilaisuus siihen muodostuu. Poliittinen agenda sinällään ei yleensä tee elokuvasta automaattisesti hyvää tai huonoa ellei katsojalla ole voimakasta poliittista näkemystä itsellään. Ja niin on tälläkin kerralla, mutta elokuvan poliittinen suoraviivaisuus oudoksuttaa ja jää mietityttämään. Kieltämättä karrikoidussa mustavalkoisessa elokuvamaailmassa pahisten on oltava läpeensä pahoja, jotta oman käden oikeutta ihannoiva hurmeinen verilöyly olisi jotenkin perusteltavissa. Ja sellainen hurmeinen verilöylyhän siitä sitten tietty koittaa, kun kiukkua kihisevän kartellin konnat kaartavat tuliluikut tanassa rajan yli Rambon lahtaus mielessänsä. Elokuvan varsinainen toiminta painottuu länkkärityyliseen yhteenottoon Rambon ranchilla, mutta kaikki mitä elokuvassa on sitä ennen nähty, latistaa aivot omistavan katsojan ymmärtämään jo ennen kohtauksen käynnistymistä, että mitään mahdollisuuksia ei terhakkailla Meksikon nuorilla urhoilla ole kiukkuiselle yksinäiselle sotaveteraanivanhukselle. Ja näinhän se sitten juuri menee, muutamien innovatiivisten tappokohtausten ohella katsoja altistetaan kokonaiselle laumalle mielikuvituksetonta lahtausta. Rambo esitetään kostoa janoavana supersankarina, jolle hahmona koko tilanne tuntuu vain päiväkävelyltä puistossa – mitään jännitystä kiristävää vastusta, odotuksia nostattavaa käännettä tai edes mahdollisuutta väliaikaiseen tappioon ei vain löydy. Sitä voi kuvitella mitä vastusta kanat kykenevät antamaan kanalaan murtautuneelle näädälle, jonka sen hetkinen hurmeinen tehtävä on tappaa kaikki mikä liikkuu. Meksikolaiset ”kanat” näkyvät olevan elokuvan ohjaajan käsissä vieläkin tyhmempiä kuin kanat yleensä; sen verran ansiokkaasti kartellin karjut antautuvat Rambon ansoihin ja jippoihin.

Elokuvan alun ja lopun kerronnallinen epäsuhta on elokuvan suurin surma. Draaman koukeroissa kärvistellään ensimmäinen reilu tunti epätoivoisesti etsittäessä perusteluita lopun mellakkaan ja sitten päästetään irti Haadeksen hurtat repimään irti raajat ja päät verisessä toimintaspektaakkelissa. Kumpikaan osio ei mitenkään järkevästi tue toistaan. Ne on tässä elokuvassa yritetty liimata yhteen poliittisen agendan muodostamalla liimalla, jotta päästäisiin mahdollisimman näyttävästi päästämään päiviltä tukkualennuksella saatu leegio kenkkuja meksikaaneja. Rambon perintö alentuu lopulta pelkäksi äärioikeistolaiseksi päiväunifantasiaksi. Teknisesti – sekä kuvauksen, ohjauksen että lavastusten kohdalla – elokuva seilaa kuin kännissä laidasta laitaan ja parasta antia siinä on varsin mellevästi toimiva ääniraita. Selkeästi heikoin Rambo-elokuva kautta aikain; mitäs sitä kaunistelemaan.

Yhteenveto

Ikä jo painaa ja vieterissä on ajan tuomaa löystymää. Mahdollisesti viimeisin Rambo-elokuva (Stallone vihjasi, että voisi jatkaa hahmon roolissa, jos tämä elokuva menestyisi … se ei menestynyt) on politisoitunutta, ummehtunutta ja liian varman päälle pelattua turvallista kerrontaa, jossa uuvuttavat yksinkertaistukset upottavat lonkeroitaan odotettuihin juonikuvioihin. Alun ja lopun epäsuhtaisuus rikkovat elokuvan eheyttä ja kaiken tuhtaamisen alta paljastuu hyvin tavanomainen kostotrillerin juonirakenne. Jos tästä vaihtaisi nimen … vaikka ”Last Blood: Land of the Free”:ksi ja vaihtaisi Syltyn nyt vaikkapa hatusta vetäen Kevin Baconiin tai Mel Gibsoniin, kukaan tuskin osaisi arvata tämän olevan Rambo-saagan valju yritys veriseksi joutsenlauluksi.

3/10.

Extinction (2018)

Ohjaus: Ben Young
Käsikirjoitus: Spenser Cohan, Brad Kane
Tuotantomaa: Yhdysvallat
Arvioidun version pituus: 95 minuuttia
Arvioitu: helmikuu 2021
Ensi-ilta Suomessa: ei virallista valkokangasensi-iltaa Suomessa
Kieli: englanti
Budjetti: julkaisija Netflix ei julkaissut tietoa budjetista

Johdanto

Kärhämöinti avaruusolentojen on niitä aivan keskeisiä tieteiselokuvien vakioaiheita mitä nyt vain keksiä voi. Tieteiselokuvat saattavat joillekin katsojille rinnastua jopa suoraan avaruusörkkien lahtaamiseen energiapyssyköillä ja jedimiekoilla. Luonnollisesti tieteiselokuvien oikea kirjo on hyvinkin kattava ja niiden varsinaisten avarusolentojenkin kanssa loppujen lopuksi pituuspissailua harrastetaan vain toisinaan.

Tässä Ben Youngin ohjaamassa elokuvassa avaruusolennot nyt ovat kuitenkin ihan siinä kaiken keskiössä, kun konevoimaan luottavat valloittajat tuntemattomasta syystä haluavat liiskata kaikki ihmiset hiivattiin planeetalta. Premissi on siis jotakuinkin samalla käsitteellisellä tasolla sellaisten elokuvien kanssa kuten Byron Haskinin The War of the Worlds (1953) (tai mikä tahansa sen uudempi versiointi), Roland Emmerichin Independence Day (1996) myöhempine uusintoineen, Gareth Edwardsin Monster (2010), Strausen veljesten Skyline (2010), Jonathan Liebesmanin World Invasion: Battle Los Angeles (2011), Joseph Kosinskin Oblivion (2013)[x] ja vaikka Doug Limanin Edge of Tomorrow (2014). Ja kuitenkin useimmat yllämainitut ovat ison rahan spektaakkelielokuvia, joissa koko planeetan kohtalo on vaakalaudalla ja elokuvan tuotannossa on tarpeeksi pätäkkää saadakseen kuvio vaikuttamaan uskottavalta katsojallekin.

Kaikissa mainituissa elokuvissa jotakin keppiä isompaa pitää ennemmin tai myöhemmin keksiä avaruusörmöjen invaasion vastustamiseksi; usein aivan päättömien juonenkuljetusten ja älyttömien juonireikien kautta tai keksimällä joku pikkunäppärä teknologinen juttu, joka silppuaa vihut. Siinä kohtaa kuitenkin huomaamme jo mielenkiintoisen eron Ben Youngin elokuvaan; taitavakaan mekaanikko ei pysty ihmeisiin eikä keksimään paineen alla viidessä sekunnissa ihmelaitetta, joka pelastaa päivän. Elokuvan ilmapiiri noudattelee tiettyä fatalistista synkkyyttä, joka vastakohtaistuu mielenkiintoisesti yksittäisiin maailman pelastaviin urotekoihin keskittyviin ison rahan invaasioelokuviin.

Juonitiivistelmä

Töissä käyvän perheenisän Peterin (Michael Peña) elämää varjostavat huoli rahan riittävyydestä elämiseen, parisuhde vaimo Alicen (Lizzy Caplan) kanssa ja parin pienten tyttöjen Hannahin ja Lucyn kasvattaminen. Peteriä alkavat vaivata myös häntä vainoavat kammottavat valveunimaiset näyt, joissa hän elää perhettään suojellen vihamielisten avaruusolentojen hyökkäyksen jälkeisessä lohduttomassa maailmassa. Näyt vaivaavat ja kummastuttavat Peteriä ja hän saa selville, ettei suinkaan ole ainut vastaavista kärsivä. Sitten se jo käynnistyykin … avaruusolentojen hyökkäyksen ensimmäinen aalto yllättää ihmiskunnan ja tehokkaasti tuhoaa ihmisten infrastruktuurin jättäen henkiinjääneet selviytymään kaduille ja raunioihin. Missään ei ole kuitenkaan rauhaa, kun olentojen ryhmät jalkautuvat maan kamaralle etsimään ja tuhoamaan viimeisetkin ihmiskunnan rippeet. Peter perheineen joutuukin nyt elämään painajaismaisia näkyjään ja etsii selitystä sille, miksi hän alunperinkään näki tulevaisuuteen painajaisissaan.

Kommentit

Michael Peña on yllättävä valinta toiminnallisen tieteiselokuvan päärooliin. Miehen tätä kirjoitettaessa lähes sadan elokuvan uran pääroolit on laskettavissa yhdellä kädellä ja useimmiten olemme tottuneet näkemään hänet avustavassa sivuroolissa. Onko valinta sitten osunut oikeaan vai ei? Vastaus on selkeä kyllä. Nimittäin Michael Peña istahtaa vallan vakuuttavasti ns. tavallisen perheenisän rooliin elokuvan alkupuolella; häneen on helppoa ja vaivatonta samastua, kun toimeentulon huolet, ongelmat töissä ja kotona painavat päälle ja lapsetkin aiheuttavat päänvaivaa. Kun elokuva vaihtuu alkupuolen henkilödraamasta jälkimmäisen puolen selviytysmistaisteluksi, Michael Peñan roolisuorituskin kasvaa uskottavasti siinä mukana. On virkistävää huomata, että toiminnallisen elokuvan tähdeksi uskalletaan laittaa muitakin nimiä kuin brucewilliseitä, antoniobanderaseja, bradpittejä ja jasonstathameja. Michael Peñan muutos taviksesta selviytysmisankariksi on elokuvan onnistumisen kannalta ensiarvoisen tärkeä elementti ja mies onnistuu siinä kyllä oivasti. Ongelmaksi muodostuvat elokuvan käsikirjoituksen ja toteutuksen laiskuus. Koko elokuva rakentuu yhden ja vain yhden kortin (vaikkakin tämä kortti on enempää paljastamatta erityisen hyvä ja hieno veto tekijöiltä) varaan ja kaikki tämän yhden elementin ulkopuolella oleva on kirjoitettu vähän miten sattuu. Varsinkin perheenisän tyttärien roolit ovat harvinaisen ärsyttäviä. Kaikkihan me tunnemme vanhan tutun juonenkulun käsitteen Idiot Plot, jossa kokonaisen tarinan muodostuminen edellyttää typerää käyttäytymistä. Tässä elokuvassa käsikirjoituksessa on vahvasti ja monissa paikoin mukana ko. käsitteen eräs variaatio – nimittäin vaikka sankaria ei voi haukkua typerykseksi, valtaosa elokuvan tapahtumista ei tapahtuisi lainkaan, mikäli sankarin ympärillä ei olisi niin idioottimaista käyttäytymistä. Kirkuvat ja irrationaaliset lapset ylittävät ärsytyskynnyksen alta nanosekunnin. Heidän elementtinsä elokuvassa on ohjata sankari yhä uusiin kiperiin tilanteisiin, joita järkevästi käyttäytyvien henkilöiden maailmassa ei vastaan tulisi. No onhan se selvää kelle tahansa lasten vanhemmalle, että tietenkin lapset voivat sortua hädissään sekä holtittomaan itkuun ja huutoon että ajattelemattomaan käyttäytymiseen, koska hehän lapsina eivät määritelmänkään mukaan ole vielä valmiita kohtaamaan maailmaa yksin. Kun taas tässä elokuvassa asioita tapahtuu viidennen tai kuudennen tai kymmenennen kerran samasta syystä, se lähinnä kielii vain käsikirjoituksen laiskuudesta. Lapsia käytetään vain irrallisina juonen kuljetuksen välikappaleina.

Juonessa on myös valitettevasti isoja aukkoja ja tarinan kuljetus töksähtelee välillä outoihin suvantokohtiin, joiden funktiona tuntuu olevan vain minuuttien kalastus. Tarinan sisältö ei kertakaikkisesti riitä kokopitkään elokuvaan. Itsepintaisesti tekijät ymppäävät mukaan sitä sun tätä turhuutta pitkäksi venähtävistä turhista käytävähippailuista ylipitkiksi venytettyihin melodramaattisiin kohtauksiin. Kaikki kielii siitä, että käsikirjoituksen luun ympärillä ei vain ole tarpeeksi lihaa. Elokuvasta olisi voinut käsikirjoitusta tiivistämällä saada erinomaisen pätevän Black Mirror -antologiasarjan tunnin jakson.

Tekninen tekeminen elokuvassa on varsin menettelevää. Vaatimattoman budjetin puitteet ovat varsinkin elokuvan alkupuolella hyvinkin vaikuttavat, mutta kun staattisten lavasteiden maailmasta pitäisi siirtyä toiminnalliseen touhuiluun, alkaa ilmeta ongelmia. Tekijät ajautuvat käyttämään pimeyttä ja savuverhoja hävittämään ammottavia teknisiä puutteita ja vaikka valtaosa kehnoista efekteistä livahtaa nopean leikkauksen vuoksi anteeksiannettaviksi, niin harmittavan iso osa paljastuu varsin heikoiksi. Tekijät ovat haukanneet aivan liian suuren kakun suhteuttuna käytettävissä oleviin varoihin ja vision kaventamisen asemesta valinta on osunut teknisen tason heikentämiseen. Se on todella sääli, sillä elokuvan sydämessä on kuitenkin virkistävän erilainen invaasioelokuva.

Yhteenveto

Tieteistoimintaelokuvien skaala tulee ongelmaksi heti, kun termi budjettirajoite tulee mainituksi. Miten pystyä visuaalisesti tuottamaan uskottavaa materiaalia lopun ajan tuhomeiningistä, joka pitäisi laventaa koko planeettaa koskevaksi? Vippaskonsteja hyödyntämällä tai jättämällä asia tarkemmin käsittelemättä. Tai kuten tällä kertaa, huterasti näitä kahta yhdistellen. Uskottavuusongelmien kanssa painiminen ei ole tieteiselokuvan lajityypissä mitenkään harvinainen ongelma. Puutteistaan huolimatta elokuva on kuitenkin mainio invaasioelokuvien variaatio, vaikkakin se luottaa liikaa omaan näppäryyteensä.

6/10.

I Am Legend (2007)

Ohjaus: Francis Lawrence
Käsikirjoitus: Mark Protosevich, Akiva Goldsman
Tuotantomaa: Yhdysvallat
Kieli: englanti
Budjetti: 150 miljoonaa USD
Arvioitu: syyskuu 2009
Arvioidun version pituus: 101 minuuttia
Ensi-ilta Suomessa: 21.12.2007

Johdanto

Will Smith astuu suuriin saappaisiin. Häntä ennen Robert Nevillen hahmoa on nimittäin näytellyt jo peräti kaksi oman aikansa valtavaa kuuluisuutta. Tästä alunpitäen Richard Mathesonin kirjoittamasta pienoisromaanista I Am Legend tämä Francis Lawrencen ohjaama elokuva on jo peräti kolmas suora filmatisointi. Ensimmäisenä ehätti vuonna 1964 Ubaldo Ragonan ohjaama The Last Man on Earth, jossa tähtivoimaa edusti itse Vincent Price. Ragonan ohjaama versio oli kuitenkin piskuisella kengännauhabudjetilla tehty ja vaikka onnistuikin pitäytymään itse kirjan prinsiipeille uskollisena, elokuva ei noussut lippuluukkumagneetiksi maailman kaikissa äärissä. Vuonna 1971 Boris Sagalin ohjaamassa versiossa The Omega Man Robert Nevilleä näytteli aikakautensa näyttelijäjättiläisiin lukeutunut Charlton Heston; joskin uransa ehtoopuolella jo. Sagalin elokuva pinnisti jo ihan lippuluukuillakin USA:n ykköseksi pariinkin otteeseen ja kamppaili rinta rinnan mm. Robert Wisen The Andromeda Strain (1971), Sidney Lumet’n The Anderson Tapes (1971), William Friedkinin The French Connection (1971) ja Guy Hamiltonin Diamonds are Forever (1971) -elokuvien kanssa. Oman vuotensa hittejä siis oli se. Hittielokuvaksi alun alkaenkin suunniteltu ja rakennettu I Am Legend nousi toki sellaiseksi myös, vaikkakaan sillä ei ollut jännitys-, toiminta- tai tieteiselokuvien lajityypeissä suurtakaan kilpailua julkaisuaikanaan.

Kuhunkin näihin kolmeen elokuvaan – käsikirjoituksesta toteutuksen nyansseihin – suodattuu jotakin omasta ajastaan. Francis Lawrencen I Am Legendissä subtekstissä riennetään kahteen ajalleen tyypilliseen suuntaan Amerikassa: nimittäin kristilliseen uskonnollisuuteen ja kasvavaan ulkomaalaisten pelkoon. Jälkimmäistä peilaa melko inhottavasti premissi siitä, että koko soppa on ulkomaalaisten syytä ja amerikkalainen urho pyrkii pyyteettä pelastamaan ihmiskunnan rippeet. Ensimmäiseen päästään käsiksi aluksi vain nopeissa tuokiokuvamaisissa välähdyksissä, mutta elokuvan lopussa paatoksellinen turvaaminen yliluonnollisen kaikkivoipaisuuteen ajaa tietoisesti valiten ylitse tieteen tarjoamista vastauksista.

Juonitiivistelmä

Robert Neville (Will Smith), Yhdysvaltain armeijan biolääketieteen eversti, pyrkii taltuttamaan irti päässeen viruksen, joka muuttaa sille altistuneet ihmiset ja eläimet nopeiksi, kestäviksi ja verenhimoisiksi vampyyrimaisiksi otuksiksi. Otukset väijyvät pimeissä sopukoissa päivät ja rientävät yöaikaan kaduille etsimään tapettavaa. Kolme vuotta tapahtumien alkamisen jälkeen New York ja koko muukin maailma on raunioina ja Robert Neville on immuniteettinsa vuoksi mahdollisesti koko valtaisan New Yorkin kaupunkialueen ainut eloonjäänyt. Koiransa kanssa Neville taistelee aikaa, yksinäisyyttä, otuksia, pelkoa ja virusta vastaan. Onko muita selviytyjiä olemassa? Ja jos on, niin missä he ovat ja onko kenelläkään todellisia mahdollisuuksia selvitä laumoina hyökkäävien otusten kynsistä?

Kommentit

Richard Mathesonin pienoisromaanista I Am Legend on ohjaaja Francis Lawrence saanut aikaiseksi eeppisen hienolta näyttävän efektishown. Lawrencen elokuvan käsikirjoitus kompastuu harmillisesti kuitenkin muutamaan seikkaan, jotka asettavat elokuvasovituksen vain tavalliseksi megabudjetin spektaakkeliksi. Yksi niistä on se, että elokuva on rakennettu vain ja ainoastaan Will Smithille ja se seikka tulee kyllä huomattavan selväksi, sillä käytännössä juuri muita rooleja ei elokuvassa ole. Will Smith nousee yhdeksi elokuvan pilareista ryöväten samalla itsetietoisesti tilaa muilta elementeiltä. Will Smithiä edestä, Will Smithiä takaa, Will Smithiä sivuilta ja Will Smithiä ylhäältä. Kiusallisesti elokuvassa hassataan tarpeettomasti aikaa Smithin kehon ja lihasten esittelyyn tai tampataan tarpeetta Ford Mustangilla eestaas tyhjää kaupunkia kumit vinkuen. Vähempi keskittyminen näihin olisi voinut antaa enemmän tilaa painottua tilanteen lohduttomuuteen ja arjesta selviytymisen vaikeuteen tyhjentyneessä kaupungissa, jossa jokaisessa pimeässä kolossa voi vaania kuolettavan väkivaltainen entinen ihminen. Tämäkään ei kuitenkaan ole elokuvan suurin synti vaan se, että efektien avulla rakennetut otukset peilataan vain kasvottomiksi verenhimoisiksi vampyyreiksi. Mathesonin teoksen keskeinen ydin ja myös Ubaldo Ragonan sovituksen kantava voima oli kuitenkin toisaalla: päiväsaikaan otuksia pyydystämässä ja murhaamassa kiertävä Robert Neville on alkukantaisille otuksille tismalleen sama mitä otukset ovat yöaikaan Robert Nevillelle. Lawrencen elokuva ei anna kuin yöeläjien laumanjohtajalle kasvot, mutta ei uskalla lähteä rakentamaan edes tästä hirviöstä oikeaa ja todellista persoonaa. Olennot alistetaan elokuvassa vain lahdattavien tietokone-efektimörköjen joukoksi.

I Am Legend etenee varsin verkkaisesti puoleenväliin saakka. Tämä osuus tutustuttaa katsojaa paitsi takaumien kautta esitettyyn historiaan esitetyn maailman taustalla, myös Nevillen elämään tyhjässä kaupungissa ja kamppailuun musertavaa yksinäisyyttä vastaan. Jälkimmäisen osan hyperaktiivinen toimintahuuma pyrotekniikkoineen kaikkineen vastakohtaistuu tarpeettoman räikeästi alun kanssa ja alun lohduttoman painostava pelon ilmapiiri vaihtuukin hengästyttäväksi adrenaliiniakrobatiaksi vieden pohjaa pois alun tunnelman rakentamisen motiiveilta. Psykologisen kauhun ote elokuvan alkupuolella on varsin onnistuneesti rakennettu vaikkakin se jää siltikin huomattavan kauas esimerkiksi Danny Boylen elokuvan 28 Days Later (2002)[x] piinaavan ahdistavasta tunnelmasta. Lawrencen elokuva vaikuttaa luonnolliselta jatkumolta tuomiopäivää julistavien elokuvien listaan, joskin se vetää tuomiopäiväskenaarionsa varsin yksinkertaisin metkuin maaliin. 2000-luvun tuomiopäivä -elokuvat tuntuvat nostavan pinnalle modernin ihmisen alitajuisia pelkoja luonnon sorkkimisen vaaroista. Samalla ne heijastelevat oikean elämän pelkoja myös todellisesta pandemiasta, jonka uhasta ihmisiä aivan aiheellisestikin kasvavan säännöllisesti varoitellaan.

Yhteenveto

Mahdottoman hienoksi efektien kautta rakennettu ison budjetin elokuva kertoo yhden ja saman tarinan jo kolmatta kertaa elokuvallisessa muodossa – tällä kertaa toki visuaalisesti viekoittelevimmin. Käsikirjoittajien ja ohjaajan visiot latistuvat kuitenkin kiusallisesti efektiosaston miesten ottaessa elokuvan haltuun jyräämällä ja samalla jättäen tarinan kontekstista pois monia alkuteoksen parempia nyansseja inhimillisyyden, laupeudun ja eettisen näkemyksen rooleista ihmiselossa. Pääroolissa hilluva Will Smith kerrankin näyttelee jotakin muuta kuin Will Smithiä, vaikka se Fresh Prince of Bel Air pääseekin lyhyeksi hetkeksi parrasvaloihin laulamaan Bob Marleytä. I Am Legend ei kuitenkaan rohkene tarttua aiheeseen pintaa syvemmälti ja sotkee mukaan aavistuksen tarpeettoman kovalla kädellä moraalista paatosta. Kaunista ja tunnelmallista kertakatsottavaa kuitenkin.

5/10.

Papa, sdokhni! (Why Don’t You Just Die!, 2018)

Ohjaus: Kirill Sokolov
Käsikirjoitus: Kirill Sokolov
Tuotantomaa: Venäjä
Kieli: venäjä
Budjetti: alle miljoona euroa
Arvioitu: syyskuu 2020
Arvioidun version pituus: 99 minuuttia
Ensi-ilta Suomessa: 25.9.2020

Johdanto

Ohjaaja Peter Jackson muutti elokuvamaailmaa. Ja nyt ei todellakaan tarkoiteta niitä valtavan ylipitkiksi venytettyjä järkyttävän kalliita eeppisyystekijöillä pelaavia fantasiafanfaareja, joista valtavirta hänet ensimmäiseksi muistaa ja epäilemättä kulmakarvojaan kurtistelee näinkin kerettiläiselle näkemykselle. Tarkoitetaan tässä siis nimenomaan ohjaajan alkuajan teoksia Bad Taste (1987) ja Braindead (1992)[x]. Verisiä elokuvia oli jo toki tehty pitkin vuosikymmeniä ja erityisesti 1980-luvulla, mutta siltikin Jackson vei omat koomiset läträyksensä niin älyttömän pitkälle, että niitä yhä edelleen mietitään jonkinlaisina läträyksen ja äklöyden rimamittareina kauhuelokuvista puhuttaessa. Useimmissa maissa on omat perinteensä pienemmän mittakaavan indie-kauhulle ja onhan se aina hieman poikkeavaa, kun joku tällaisista puitteista ponnistaa kansainväliseen maineeseen ja menestykseen. Kirill Sokolovin verinen esikoisohjaus kumartelee sinne tänne aina Sergio Leonesta Quentin Tarantinoon, mutta kun sitä sisältönstä puolesta väkisinkin lähdetään vertailemaan joko ihan aikuisten tosissaan tai kieli poskessa vaikka just noihin Jacksonin läträyksiin, jää venäläiselokuvan tarkoitushakuinen shokkihoito lopulta melko vaatimattomaksi.

Juonitiivistelmä

Matvey (Aleksandr Kuznetsov) on Olyan (Jevgenija Kregžde) poikaystävä. Andrey (Vitali Hajev) on Olyan rikospoliisina työskentelevä isä ja Tasha (Elena Shevchenko) puolestaan Olyan äiti. Matvey ilmestyy vasara kädessään Andreyn ja Tashan kerrostaloasunnolle eikä aikaakaan, kun vasaralle löytyykin jo käyttöä. Andrey alkaa hiljaksiin saada selville mitä helvettiä tämä nuori mies oikein luulee tekevänsä ja mikä yhteys hänellä onkaan Andreyn tyttäreen Olyaan…

Kommentit

Televisioviihteessä sarjakuvamaisen veriset ylilyönnit ovat jo ihan melkein normaalia arkipäivää. Ash vs Evil Dead laittoi ämpärikaupalla punaista kultaa jokaiselle kuviteltavissa olevalle pinnalle heti silmän välttäessä. Z Nation ja The Walking Dead eivät arastelleet näyttää läheltä mitä voisi tapahtua zombieksi muuttuneen ihmisen päälle, kun sen päälle parkkeerataan henkilöautolla. Happy! -sarjassa … no … jokainen jakso on poliittisesti epäkorrekti verinen ylilyönti hulvattomassa irrationaalisuudessaan. Mainitun kaltaisia sarjakuvamaiseen kerrontaan kumartavia televisiolle suunnattuja verisinfonioita ei ollut olemassa vielä edellisellä vuosituhannella ja vasta audiovisuaalisen materiaalin lähettämisen teknologinen murros on sallinut näille kanavia saavuttaa yleisöjä. Rakenteiden murros televisioviihteessä heijastuu hyvinkin suoraan myös elokuvien maailmaan ja elokuvien tekijöiden pitää tiedostaa oman mediansa asema suhteessa muihin.

Päivän päätteeksi ilmestymisaikanaan vuonna 2018 Kirill Sokolovin toiminnallisen slasher/splatter-elokuvan verinen anti jää lopulta tässä valossa jopa hieman kesyksi huolimatta ilmeisestä halusta pyrkiä shokeeraavaan, verisen räikeään ja anarkistiseen ulosantiin. Elokuva on tarkoitettu selkeästi vain ja ainoastaan verisen väkivaltaviihteen ydinjoukolle ja valtavirtaelokuvia seuraaville se on väistämättä aivan liian mauton, epäkorrekti, räikeä ja verinen. Hieman vaatimaton budjetti valutetaan epäilemättä kuiviin efektien realisoimisen yhteydessä eivätkä ne toki olekaan millään muotoa huonoja jos kohta ei nyt alan kirkkaanpunaisinta parhaimmistoakaan. Se vaan, että ihan pelkkä kaulasuonesta valtoimenaan pulppuava veri ei oikein enää uudella vuosituhannella ole mitenkään ihmeellistä, radikaalia tai shokeraavaa ja pelkässä veren määrässä on kovin vaikea laittaa kampoihin vaikka Japanin Takashi Miikelle tai Sion Sonolle. Muutamat Sokolovin aivoittamat efektitempaukset saavat kokeneenkin gorehoundin hihittelemään innosta, mutta sitten seuraavassa kohtauksessa tuleekin taas vastaan sellainen aha, tommoista taas -tunne. Elokuvan musta komiikka pelaa kuitenkin erittäin hyvin ja erityisesti näyttelijöidensä ansiosta. Aleksandr Kuznetsovin ja Vitali Hajevin näyttelemien hahmojen välinen köydenveto on suorastaan tarantinomaisen kihelmöivää ja ohjaaja Sokolovin itse taituroimat leikkisät leikkaukset ovat juuri oikea-aikaisia ja niissä on kaikuja jopa ohjaaja Scott Spiegelin slasher-elokuvan Intruder (1989) mallikkaista kikkailuista. Elokuvan synkkä alavire Venäjän korruption nykytilasta jalostuu mutkitta herkullisiksi tilanteiksi ja sinänsä lähtökohtaisesti ahdistavasta ankeudesta Sokolov onnistuu tiristämään särmikkäitä havaintoja maansa tilasta. Harvinaista on myös se, miten vaatimattoman budjetin rahkeet ovat riittäneet tekniselle puolelle; valaistus, äänitekniikka ja kuvaus eivät mitenkään paljasta tuotannon vaatimattomuutta – päinvastoin. Lisäksi tekijät osaavat ja ymmärtävät käyttää kameraa muuhunkin kuin vain sarjaan yksittäisten tilanteiden taltiointeja, joka tuntuu olevan erityisen uhanalainen taito maailmassa, jossa jokainen luulee olevansa ohjaaja kuvatessaan vaikka jotain koiravideota juutuuppiin tai tikkelitokkeliin.

Selkeästi parhainta antia elokuvassa edustaa sen äänimaailma. Inhan ja kiihottavan välimaastoon istahtavat musiikki ja ääniefektit ovat jatkuvasti näennäisesti taustalla, mutta upeasti koko ajan korostavat visuaalista sisältöä olkoon se sitten kohtauksen tunneympäristön manipuloimista, veriefektien tehokkuuden maksimointia tai korostamassa takaumakohtausta.

Selkeästi heikointa antia puolestaan on Sokolovin haluttomuus mennä liian pitkälle. Kyllähän pätkässä siis toki pätkitään, hutkitaan ja lätkitään, mutta elokuvan potentiaalinen kohdeyleisö lienee jo kokenut kaikenmoista elävien kuvien ihmemaailmassa. Valtaosa elokuvan sisällöstä on kuitenkin jo lähtökohtaisesti joka tapauksessa omalla tahollaan kihloissa Quentin Tarantinon Reservoir Dogs (1992) ja Kill Bill: Volume One (2003) -elokuvien, Robert Rodriquezin Sin City (2005)-elokuvan ja Sergio Leonen melkein koko tuotannon kanssa, joten miksi ei sitten suosiolla menisi moniavioisesti naimisiin asti?

Yhteenveto

Räväkkä, yllättävä ja varsin verinen venäläiselokuva on ohjaajansa Kirill Sokolovin esikoisohjaus. Kiihkeän tarinan ydin on helposti ymmärrettävissä ja sen tekijät pyrkivät mahdollisuuksiensa mukaan pitämään paketin yksinkertaisena ja selkeänä. Lyhyestä kestostaan huolimatta kaikki ei kuitenkaan loksahda aivan mutkitta paikoilleen ja muutamakin kohtaus suorastaan jopa särkee kokonaistunnelmaa, joka on parhaimmillaan yhden olohuoneen ahtauteen tungettujen hahmojen interarktiossa. Tarkoitettu vain anarkistisen, nihilistisen väkivaltaviihteen fanikunnalle, vaikka sisältääkin hyppysellisen filosofisia pohdintoja.

7/10.

Gun Woman (2014)

Ohjaus: Kurando Mitsutake
Käsikirjoitus: Chiaki Yanagimoto, Kurando Mitsutake
Tuotantomaa: Japani
Kieli: japani, englanti
Budjetti: olematon
Arvioitu: syyskuu 2020
Arvioidun version pituus: 86 minuuttia
Ensi-ilta Suomessa: ei valkokangaslevityksessä Suomessa

Johdanto

Japanilaisesta elokuvailmaisusta ei ole koskaan puuttunut shokeeraavaa räväkkyyttä ja halua särkeä vallitsevia tabuja ja vakioituneita käsityksiä. 1980-luvulta alkanut ja yhä edelleen uudella vuosituhannella jatkuva suoranaiseen kukoistukseen ponnistanut ns. kehokauhun lajityypin omintakeinen variointi on taannut katsojille leuat auki loksauttavia näkyjä kymmenittäin. Eivätkä hurjuuden yltäkylläisyydessä rypevät toimintaelokuvatkaan jää yhtään jälkeen.

Elokuva-alan moniottelija, japanilainen ohjaaja Takashi Miike on pitkälti taustalla vaikuttamassa maansa kehokauhuelokuvien uuden vuosituhannen esiinmarssissa. Alan teoksia putkahteli tasaiseen tahtiin aina Shinya Tsukamoton alan pioneerielokuvan Tetsuo: The Iron Man (1989) jälkeen, mutta kyllä nuo pääsääntöisesti totta vieköön ovat aika pienen piirin tuntemia. Miiken varhaiset kehokauhuelokuvat Audition (1999), Ichi The Killer (2001) ja Gozu (2003) näyttivät samalla myös muille maansa tekijöille, että tällaisilla elokuvilla voi kahmia palkintoja sekä saada kansainvälistä näkyvyyttä ja arvostusta ja sitä kautta tilaisuuksia tehdä lisää elokuvia. Hommahan ei ollut ihan lapasessa ennenkään, mutta lähti täysin käsistä hyvinkin nopeasti noiden jälkeen. Vai mitä muutakaan voisi sanoa Sion Sonon elokuvasta Exte: Hair Extensions (2007), Jun’ichi Yamamoton ja Yūdai Yamaguchin elokuvasta Meatball Machine (2005), Yoshihiro Nishimuran elokuvista Tokyo Gore Police (2008)[x], Vampire Girl vs. Frankenstein Girl (2009), Mutant Girls Squad (2010), Helldriver (2010) ja Meatball Machine Kodoku (2017), Shinya Tsukamoton oman trilogian päätöselokuvasta Tetsuo: The Bullet Man (2009), Kōji Wakamatsun elokuvasta Caterpillar (2010), Noboru Iguchin elokuvista The Machine Girl (2008) ja Robo-geisha (2009) ja Takashi Yamazakin elokuvasta Parasyte (2014) ihan vain muutamia mainitakseni.

Mitä yhteistä mainituilla sitten on tämän Kurando Mitsutaken Gun Woman elokuvan kanssa? No ainakin se, että Mitsutake luiskauttaa mopedinsa saman tien alkuruuduista lähtien sellaiseen sarjakuvamaisen liioittelun ja räikeän epätodellisuuden rinnakkaismaailmaan, jossa valtaosa modernista japanilaisesta kehokauhuelokuvasta tuntuu sujuvasti elävän. Sellaiseen maailmaan, jossa normaaliuden häivähdykset pyritään tukahduttamaan ja tavanomaisuuden tunnusmerkit tuhoamaan. Tervetuloa japanilaiseen ylilyövään surreaaliseen veren, seksin, väkivallan ja perversioiden maailmaan.

Juonitiivistelmä

Japanilainen lääkäri, joka tunnetaan tässä vain nimellä Mastermind (Kairi Narita), joutuu vaimonsa kanssa brutaalin väkivaltarikoksen uhriksi ja hänen vaimonsa tulee siinä yhteydessä raiskatuksi ja murhatuksi. Ihmeen kaupalla lääkäri selviytyy ja laatii mielipuolisen kostosuunnitelman vaimonsa murhaajan murhaamiseksi. Murhaaja on omassa bunkkerissaan asuva eksentrinen biljonääri Hamazaki (Noriaki Kamata), jota suojelee pieni armeija vartijoita eikä hänen ulottuvilleen ole näin ollen mitenkään helppoa päästä. Mastermind aikoo kuitenkin käyttää hyväkseen tietämäänsä Hamazakin heikkoutta ja sitä varten hän tarvitsee sopivan apurin. Apuriksi Mastermind hankkii ihmiskauppiaalta ostamalla vastentahtoisen narkomaanin Mayumin (Asami Sugiura), josta alkaa pakolla koulia vaarallisen suunnitelmansa toteuttajaa.

Kommentit

Naisesta kuoriutuu kylmäverinen tappaja? Aijaa … siis vähän niin kuin Luc Bessonin Nikita (1990)[x], sen amerikkalainen uusintafilmatisointi John Badhamin Point of No Return (1993)[x] ja henkinen perillinen Bessonin oma Anna (2019) tuntunevat tutuilta. Tai vaikka myös Frances Lawrencen Red Sparrow (2018)[x], Pierre Morelin Peppermint (2018), Joe Wrightin Hanna (2011), Renny Harlinin Long Kiss Goodnight (1996), Tony Chingin Naked Weapon (2002), Stephen Shinin Black Cat (1991), Olivier Megatonin Colombiana (2011), Neil Jordanin The Brave One (2007), Miguel Martin Sexykiller (2008), Quentin Tarantinon Kill Bill: Volume 1 (2003), James McTeiguen V for Vendetta (2006) tai vaikka Byung-gil Jungin The Villainess (2017). No juu. Sillä sektorilla liikutaan noin teeman puolesta, mutta ohjaaja Kurando Mitsutake vie elokuvansa paljon enemmän eksploitaation maailmaan kuin Stephen Shinin Black Cat, paljon kauemmas sarjakuvien maailmaan kuin Quentin Tarantinon Kill Bill, paljon verisemmäksi kuin Byung-gil Jungin The Villainess ja paljon, paljon sekopäisemmäksi kuin Miguel Martin Sexykiller. Mitsutakella lienee ollut ohjenuorana tekemisessä, että jokainen elokuvan osa-alue viedään (budjetin rajoissa) niin äärimmäisyyksiin kuin vain suinkin mahdollista.

Elokuvan pääpahis Hamazaki on juurikin niin luotaantyötäväksi rakennettu superpahis kuin nyt vain mielikuvitus sallii. Robert Rodriquezin elokuvan Sin City (2005) senaattori Roark, Roger Donaldsonin elokuvan Species (1995)[x] Sil ja Tobe Hooperin elokuvan Texas Chainsaw Massacre (1974) Leatherface ovat kuin päiväkodin tätejä … tai ehkä niistä kivasti yhdistelemällä saisi jotain yhtä epämiellyttävää kuin Hamazaki. Ns. hyviksiä ei sitten olekaan; on vain pahantahtoisuuden eri sävyjä. Valtaosan elokuvan ajasta katsojalle tarjotaan kuitenkin Mastermindin ja Mayumin välistä interaktiota, jossa toinen kiristää, pakottaa, uhkailee, käskee ja houkuttelee toista oppimaan yhä uusia asioita kieron suunnitelman loppuunviemiseksi. Vaikka kumpaisenkin näyttelijät hoitavat hommansa kunnolla, Asami Sugiuran sähköinen ja virkeä roolisuoritus nousee kaiken muun ylitse tämän elokuvan lopullisessa realisoitumassa ja samalla myös pelastaa elokuvan veristen eksploitatiivisten B-elokuvien laskiämpäristä. Asami Sugiurassa olisi tarpeeksi taitoa ja tähtiainesta muuhunkin kuin aikuisviihteeseen ja pinku-elokuviin, jotka ovat täyttäneet nuoren naisen uraa.

Kurando Mitsutaken ohjaus yllättää vetreydellään. Elokuvan budjetti on ilmeisen rajallinen ja ensimmäisenä joustavat puitteet, ääniraita ja elokuvan tekemiseen käytetty tekniikka; ne tuntuvat rainan kuluessa alituiseen muistuttavan katsojaa elokuvan vaatimattomasta budjetista ja asettavat sen kokonaisuutena varsin syvälle B-elokuvien viidakkoon. Sen sijaan ohjaaja Mitsutaken valitsemat kuvakulmat, rajaukset ja leikkaukset huokuvat vankkaa asiantuntemusta ja visiota. Monet elokuvan kohtauksista jäävät helposti mieleen juuri niiden kohtausten taitavasta rakentamista johtuen. Hurja verisyys ja mielipuolinen juoni rajaavat toki katsojakunnan varsin selkeästi vain väkivaltaviihteen ystäville. Toisaalta Mitsutake selkeästi ymmärtää minkälaiselle kohderyhmälle hän on elokuvaansa suuntaamassa ja pitäytyy siinä. Liian usein ohjaajat lähtevät syleilemään sitä sun tätä kohderyhmää ja lopputuloksesta tulee sekavaa sillisalaattia, joka ei sitten tyydytä ketään. Olipa Kurando Mitsutaken Gun Woman -elokuvasta sitten lopulta mieltä mitä hyvänsä, sen parissa ei ainakaan tule tylsää, sillä siinä määrin kiivaasti 86-minuuttinen tehosekoitin pyörittää juonta eteenpäin. Myös toiminnalliset kohtaukset ovat etevästi ja jouhevasti toteutettuja; joutavia ei märehditä minuuttien kalastus mielessä ja se mikä näytetään, näytetään ytimekkäästi ja selvästi.

Yhteenveto

Ohjaaja Kurando Mitsutaken ja jo nuoresta iästään huolimatta kulttimaineeseen nousseen näyttelijä Asami Sugiuran shokeeraava ja täydellisen kuvia kumartamaton kehokauhun, eroottisen trillerin, eksploitaation ja toimintaelokuvan hybridi tulvauttaa esille intensiivisen purkauksen verta, paljasta pintaa, niljakkaita efektejä ja mielipuolisia hahmoja. Tärkein ja keskeinen ainesosa verisen toimintakauhuelokuvan onnistumiselle on Asamin sähköinen ja vaativa roolityö Mayumina; Gun Womanina. Veristen shokkiefektien taakse kurkistettaessa itse kostotarina ja teema nuoren naisen kouluttamisesta tappajaksi ei kuitenkaan ole järin omaperäinen tai tuore.

6/10.

Linkki elokuvan promootiomateriaaleihin.

The Green Inferno (2013)

Ohjaus: Eli Roth
Käsikirjoitus: Eli Roth, Guillermo Amoedo
Tuotantomaa: Yhdysvallat, Chile
Kieli: englanti, espanja
Budjetti: noin 5 miljoonaa USD
Arvioitu: syyskuu 2020
Arvioidun version pituus: 100 minuuttia
Ensi-ilta Suomessa: 5.2.2016

Johdanto

Kannibaalielokuvien alkuajaksi mielletään usein vuosi 1972, jolloin Umberto Lenzin Il Paese del sesso selvaggio (Man from Deep River) sai ensi-iltansa. Suomessa se oli nimeltään Mies syvästä joesta ja muita kansainvälisiä nimiä olivat mm. Sacrifice, The Last Survivor, Mondo Cannibale ja Deep River Savages. 1970-luvulla ilmaantui muutamia teoksia lajityyppiin, mutta todellinen hurlumhei koettiin kuitenkin vasta vuosina 1980-1982 jona aikana julkaistiin tiuhaan tahtiin kymmenkunta alan keskeistä teosta Espanjassa, Italiassa, Ranskassa ja Hong Kongissa. Sen jälkeen kynttilä paloi loppuun nopeasti ja lajityyppi käytännössä teki viimeisen korahduksen kuolinvuoteellaan vuonna 1988 Antonio Climatin elokuvalla Natura contro (tunnetaan muuten myös nimillä The Green Inferno, Cannibal Holocaust 2 ja Against Nature). Vasta 2000-luvulla lajityyppiin on ilmaantunut pari Bruno Mattein onnetonta halpisräpellystä, mutta Eli Rothin The Green Inferno on koko uuden vuosituhannen ensimmäinen ja ainut elokuva, joka edes yrittää pahamaineisten kannibaalielokuvien perinneyhdistystä perustaa. Onnistuuko se siinä, riippuu täysin katsantokannasta. Kohinaa elokuvan ympärillä ainakin on ollut, mutta kohinan lähteet ovat olleet erilaiset kuin 1980-luvulla heijastellen myös maailman muutoksia. Valtavirrassa ajelehtivien kriitikoiden silmissä elokuva on tuomittu suu vaahdossa sadoin eri sanakääntein ja mieliä on pahoitettu joka puolella maailmaa – aivan niin kuin kävi 1980-luvun esikuvaelokuvillekin.

Juonitiivistelmä

New Yorkissa yliopisto-opiskelijana oleva Justine (Lorenza Izzo; ohjaja Eli Rothin hetkellinen aviopuoliso muuten) huomaa haluavansa kuulua yliopistolla vaikuttavan aktivistijoukon riveihin. Sekalaista ihmisoikeuksia ja luontoa puolustavaa joukkoa johtaa karismaattinen ja innokas Alejandro (Ariel Levy), joka onnistuu vetämään Justinen mukaan puolivillaiseen suunnitelmaan lähteä Peruun osoittamaan mieltä Amazonin hävittämistä vastaan. Sinisilmäinen Justine ei arvaa olevansa mukana vain Alejandron pelinappulana. Mielenosoituksessa joukkio kahlitsee itsensä puunkaatajien tielle, mutta lopulta Justinekin ymmärtää, että kyseessä olikin lähinnä mediatempaus eikä todellinen pyrkimys vaikuttaa luonnon monimuotoisuuden katoamiseen. Paluumatkalla kotiin lentokone kuitenkin hajoaa ja joutuu tekemään pakkolaskun viidakkoon. Henkiinjääneitä ja jo valmiiksi eripuraisia joukkion jäseniä kohtaa viidakossa aivan erityinen vaara: he ovat tietämättään tunkeutuneet eristyksissä asuvan kannibaaliheimon alueelle. Alkaa ankara taisto selviytymisestä.

Kommentit

Odotetusti Eli Roth on laittanut paljon pennosia kannibaalien veriefektien realisoimiseen ja ne ovatkin ihan heittämällä koko alan – ei pelkästään uuden vuosituhannen vaan koko kannibaalielokuvan historian – selkeää parhaimmistoa. Samalla käytännön efektien tehokkuus ja laadukkuus laventuvat helposti myös kannibaalielokuvien ulkopuolelle kauhuelokuvien laajempaan joukkoon päihittäen niistä valtaosan. Rothille asia on ollut ilmeisen tärkeä ja efekteissä onnistuminen on toki hyvin keskeistä tämäntyyppisten elokuvien pariin hakeutuville. Semminkin, kun budjetti on amerikkalaiselokuvaksi kovin, kovin vaatimaton. Tämän budjettikokoluokan ja helposti sensuurin kynsiin joutuville verielokuville kansainvälinen levitys valkokankailla ei ole mitenkään automaattinen taivaasta putoava lahja. Roth on siis sikäli selvästi onnistunut tällä nykypäivän variaatiolla klassisista vuosikymmenien takaisista kannibaalielokuvista, koska elokuva punersi valkokankaita ympäri maailman Singaporesta Saksaan. Toisaalta se hukkaa tyystin sellaisen seikkailuelokuvamaisen viidakkoseikkailun hengen, joka teki noista menneiden vuosikymmenten shokkielokuvista myös osaltaan jännittäviä. Katsojakuntakin on nykyisin jo lähtökohtaisesti polarisoitunut ja valtavirran elokuvien kriitikot eivät luonnollisesti tällaista ole mitenkään kyenneet nielaisemaan ilman syviä paheksunnan ja halveksunnan sanoja siitäkin huolimatta, että eihän tämä Rothin elokuva nyt tosissaan edes yritä sellaisille pahamaineisuuden tasoille, joista nuo italonikkarit aikoinaan kilvoittelivat. Vaikka miten paljon Roth haluaisi olla elokuva-alan paha poika. Rothin ei ole tiettävästi tarvinnut toimittaa oikeuteen todisteita, että elokuvassa ei tapettu oikeasti ihmisiä, kuten eräät 1980-luvun pahat pojat joutuivat tekemään.

Tässä kohtaa lienee tarpeen usuttaa elokuvan ääreltä suosiolla pois ne katsojat, joiden mielestä modernin säikyttelykauhun valtavirta (kuten nyt esimerkiksi Andy Muschiettin It (2017) jatko-osineen, John Leonettin Annabelle (2014) tai vaikkapa Corin Hardyn The Nun (2018)) on rajuinta settiä ikinä. Vaikka elokuvan visuaalinen anti onkin vesitettyä 1980-luvun pahimpiin pläjäyksiin verrattuna, on Rothin The Green Inferno silti yhtälailla kunniaa tekevä kumarrus jo käytännössä kadonneeseen kauhuelokuvan lajityyppiin sekä hatunnosto käytännön veriefektien niin ikään katoamassa olevaan artesaaniperinteeseen ja sellaisenaankin rajuimpia amerikkalaisia 2010-luvun elokuvia muutamista CGI-efekteistään huolimatta. Piti elokuvasta lopulta tahi ei, pahimmankin nyrpistelijän pitänee myöntää että sen efektit ovat joka tapauksessa kauhuelokuvan laajemmassakin mittapuussa tarkasteltuna ensiluokkaisen tehokkaita.

Harmillisesti Rothin elokuva ei ole ongelmaton. Aikaisemmissa elokuvissaan sosiaalista ja yhteiskunnallista kritiikkiä karttanut ohjaaja esittää nyt lähes poliittisia kannanottoja siinä miten hän maalaa ekoaktivistiryhmänsä suhteessa näiden vastustamaan ison rahan elinkeinoelämään. Hän ei vaivaudu peittämään ilmeistä halveksuntaansa mokkalattea muovimukista lipittäviä villapaita-aktivisteja kohtaan, joka tekee vaivaannuttavastikin elokuvasta varsin poliittisen. Roth myös yksinkertaisesti joutuu tekemään kiusallisia kompromisseja mitä tulee esimerkiksi alkuasukkaiden kyläelämän kuvaukseen. Asiaa ei edelleen auta se, että elokuva ei ole oikeastaan millään lailla pelottava eikä edes jännittävä; keskeinen jännäämisen aihe tiivistyy arvailuun siitä missä järjestyksessä kannibaalit päättävät seuruetta harventaa. Eikä se, että jostain käsittämättömästä syystä Roth on jättänyt elokuvaansa mukaan todella epäilyttävän typeriä kohtauksia mukaan, jotka vievät tarpeetta aikaa eivätkä edistä tarinaa mitenkään. Eikä sekään, että natiivien käsikirjoitettu käytös yksilöinä tai ryhminä ei tunnu oikealta tai edes järkevältä; sen sijaan useat kohtaukset tuntuvat tehdyn vain itsetarkoituksellisesti sinänsä yksinkertaista pakojuonta edistämään ja edesauttamaan. Parasta A-ryhmää ei edusta myöskään se, miten Roth käsittelee paperinohuita roolihahmojaan. Vain muutamalle on vaivauduttu kirjoittamaan edes jonkinlaista persoonallisuutta tahi taustoitusta ja Rothille katsojan samastumispintoja ja kiinnekohtia tärkeämmäksi tuntuu muodostuvan roolihahmojen syöttäminen kannibaalien uhreiksi sopivin väliajoin. Ne muutamat roolihahmot, joille on viitsitty rakentaa edes jonkinlaista sisältöä, kuitenkin noudattelevat varsin yksioikoisia ja arvattavia stereotypioita unohtamatta ohjaajan valitsemaa poliittista virettä. Sinällään pientuotannon näyttelijöissä ei ole mainittavia puutteita ja erityisesti aitojen tribaalityyppien into olla osana ko. elokuvaa on näkyvästi esillä. Itse juoni ei kavahda asettua ihan valmiiksi tallattuihin polkuihin, mutta sitten taas totta vieköön ei tämä Rothin elokuva edes teeskentele olevansa yhtään mitään muuta kuin verinen muistomatka Deodaton, Lenzin, D’Amaton ja Francon kannibaalielokuvien lähteille. Jos näitä ohjaajien nimiä lukijan pitää lähteä etsimään internetin ihmemaailmasta, elokuva ei todennäköisesti ole tarkoitettu hänelle alkujaankaan. Jos taas noiden nimien takaa lukijan muistoihin tulvahteleepi verenlämpimiä filmimuistoja, tätä Rothin muistomatkaa 70- ja 80-lukujen pahamaineisten kannibaalielokuvien kulta-aikaan voi ihan jopa suositella, jos kohta alan pioneerit eivät tässä elokuvassa tule näkemään mitään hätkähdyttävän ihmeellistä.

Yhteenveto

Vaikka ohjaaja Eli Rothin nimi yhdistyy nyt 2020-luvulla lähinnä Hostel-elokuvien kaltaisten ns. kidutuspornoelokuvien kyseenalaiseen joukkoon, Roth ei silti millään muotoa ole huono tai kehityskyvytön ohjaaja. Tällä(kin) kertaa Rothin kädenjälki on rosoista ja erittäin veristä, mutta ohjauksessa on silti tiettyä mukaansatempaavaa mutkattomuutta. Teknisesti elokuva on vaatimaton budjetti huomioiden onnistunut ja ohjaaja on luonnollisesti laittanut suurta painoarvoa karuille veriefekteille, jotka ovat odotetusti elokuvan parasta antia. Ah-niin-moderni simpanssina heiluva kamera kuitenkin vie parasta terää pois monien kohtausten selvyydestä. Kannibaalielokuvien uutta tulemista ei ehkä kannata ennakoida, mutta Rothin kunnianosoitusta 70-luvun italoelokuville ei siltikään pidä ohittaa pelkkänä inhana eksploitaationa.

5/10.

Headshot (2016)

Ohjaus: Kimo Stamboel, Timo Tjahjanto
Käsikirjoitus: Timo Tjahjanto
Tuotantomaa: Indonesia
Kieli: indonesia, englanti
Budjetti: ei tiedossa
Arvioitu: syyskuu 2020
Arvioidun version pituus: 118 minuuttia
Ensi-ilta Suomessa: 7.6.2017

Johdanto

Indonesialaisten Timo Tjahjanton ja Kimo Stamboelin nimien pitäisi pikku hiljaa olla jo tunnistettuja myös länsimaisten kauhu- ja toimintaelokuvien fanikunnassa. Parivaljakko teki itsensä tiettäväksi aluksi kauhuelokuvan saralla hulluutta sykkivällä mestarillisella slasher-elokuvallaan Macabre (2009), jossa verihanat eivät tyrehdy vielä nilkkakorkeudellakaan ja jossa esiintyvän Shareefa Daanishin kylmäävä roolityö on slasher-elokuvien pitkässä historiassakin erinomaisen tehokas. Macabre perustui parivaljakon aiempaan lyhyelokuvateokseen Dara. Tjahjanto teki sittemmin episodit varsin onnistuneisiin kauhuantologiaelokuviin ABC’s of Death (2012) ja V/H/S 2 (2013). Siinä välissä Gareth Evans käytännössä käynnisti Indonesian kansainvälisyyden tunnettuuden toimintaelokuvien maailmassa teoksellaan The Raid: Redemption (2011), johon hän oli onnistunut värväämään päätähdeksi valtavan karismaattisen ja erinomaisen taitavan Pentjak Silat-harrastajan Iko Uwaisin. Uwaisin kanssa Evans oli jo ehtinyt lähteä nousukiitoon aiemmalla elokuvallaan Merantau (2009), joka on jäänyt valitettavan vähälle huomiolle. Uwaisin harjoittaman tyylin hän on perinyt suvultaan – isoisä oli tyylin mestari ja oman kamppailukoulunsa aikanaan perustanut – ja tyylin keskeisiin opetuksiin kuuluu joko paljain käsin tai asein suoritettava mahdollisimman tehokas ja nopea vastustajan tappaminen. Yht’äkkiä tyylin brutaali tylyys pääsi esille vahvoissa elokuvissa ja Iko Uwaisista tuli kysytty mies maailmalla ja myös Indonesiassa. Niin kovin kaukana Uwaisin Pentjak Silatia esittelevien elokuvien maailmasta on vaikkapa Jackie Chanin Kung-Fu:n valjastaminen komedian apukappaleeksi, Sylvester Stallonen Rocky-elokuvien nyyhkyily hyvien ja pahojen mustavalkoisten moraliteettien väsyttävässä korostamisessa, Jean-Claude van Dammen useimmiten toiminnan kohtalokkaita seurauksia tahallaan karttava päähänpotkinta tai Tony Jaan Muay Thain hypnoottiset, nopeat liikeradat, jotka kuvastavat enemmän elokuvallista estetiikkaa kuin tekniikan brutaalia tehokkuutta.

Tjahjanto ja Stamboel jatkoivat tehokkaalla verisellä toimintatrillerillä Killers (2014) maansa elokuvaosaamisen esilletuomista ja parivaljakon yhteistyö jatkuu tässä elokuvassa Headshot (2016), johon pääosaan he saivat maanmiehensä Uwaisin. Järisyttävän väkivallan estetiikan ihailu ei suinkaan Tjahjantolta ole päättynyt tähän, sillä Netflix-suoratoistopalvelua varten siistityn kauhuelokuvan May the Devil Take You (2018) jälkeen vuoro koitti elokuvalle The Night Comes for Us (2018), jossa elokuvassa väkivaltainen hyperaktiivinen toiminta lähtee TÄYSIN pitelemättömästi kahva pohjassa irti kohti uusia järisyttäviä tekemisen merkkipaaluja. Kaikessa järkyttävän väkivaltaisessa verisyydessään Headhshot tuntuu lopulta melkeinpä vaatimattomalta harjoittelukappaleelta matkalla kohti The Night Comes for Us -elokuvaa.

Juonitiivistelmä

Ishmael (Iko Uwais) herää tajuihinsa ja huomaa, että on maannut pitkään koomassa päähän ammutun luodin vuoksi. Ishmael ajautui mereltä rantaan ja hänen pelastajakseen ilmaantui Ailin (Chelsea Islan), joka hoivasi miehen takaisin elävien kirjoihin. Ishmael on kuitenkin menettänyt muistinsa eikä tiedä mikä hänen taustansa on ollut ja miksi häntä on ammuttu. Pikku hiljaa muisti alkaa palautua ja Ishmael ymmärtää, että hän ei ole ollut mikään erityisem mukava mies entisessä elämässään. Kun hänen entisen pomonsa, häikäilemätön rikollissyndikaatin johtaja Lee (Sunny Pang), saa tietoonsa Ishmaelin olevan elossa, lähettää tämä ammattitappajia Ishmaelin perään. Nämä yrittävät iskeä myös hänen pelastajaansa Ailiniin, johon Ishmael on muodostanut syvän ja merkityksellisen välittämisen suhteen. Ishmaelille Ailinin suojelu riittää syyksi palata entisiin veren ja väkivallan kyllästämiin kuvioihin ja lopettaa koko rikollissyndikaatin toiminta kertaheitolla.

Kommentit

Tiettyjä tuttuuden elementtien kaikuja kajahtaa varsin nopeasti elokuvan käynnistyttyä kumisemaan katsojan takaraivoon. Vaikka jo elokuvan aloituksessa tehdään tyylilaji harvinaisen selväksi, on vaikea olla yhdistämättä elokuvan alun kohtauksia etelä-korealaisen Chan Wook-parkin vengeance-kostotrilogian keskeiseen teokseen eli elokuvaan Old Boy (2003). Kun tarina alun verihurmeisesta sarjakuvalliseen ilmaisuunkin kumartavasta roisketehtailusta ajelehtii hetkeksi väljemmille vesille, väkisinkin tulee mieleen, että tässähän ollaan tarinallisesti itse asiassa ihan samoilla apajilla, mitä Louis Leterrier kertoili elokuvassaan Danny the Dog (2005) tai Doug Liman meille esitteli elokuvassaan The Bourne Identity (2002) tai vaikka Renny Harlin elokuvallaan The Long Kiss Goodnight (1995). Muistinsa menettänyt tappaja huuhtoutuu rannalle ja hoivataan takaisin fyysisesti terveeksi? Jep … been there, done that. Doug Limanin varhaisempi versio kuitenkin katsoi parhaaksi pitää väkivallan siinä määrin aisoissa, että elokuvasta voitaisiin rakentaa kansainvälinen menestys viehättämään laajempiakin väkijoukkoja kuin vain väkivaltaviihteen ystäviä. Stamboel ja Tjahjanto sen sijaan keskittävät tarmonsa tekemään tarinastaan niin veren kyllästämän ja väkivaltaisen kuin mitä nyt vain heidän käytössään olevilla resursseilla suinkin ikinä mahdollista on. Seurauksena punaista kultaa roiskitaan roisisti ämpäri- tai oikeastaan tynnyrikaupalla, mutta vähemmälle huomiolle jääkin sitten juonen tarinallinen jouhevuus ja kohtausten nivoutuminen koherentiksi kokonaisuudeksi. Päähenkilön takaumat aiempaan elämäänsä ennen muistinmenetystä ovat sitä tuttua huttua lukuisista vastaavista aiemmista elokuvista ja niissä pala palalta rakennetaan yht’aikaa katsojalle ja päähenkilölle identiteettiä ja listaa aiemman elämän synneistä. Iko Uwais on parhaimmillaan, kun pääsee esittelemään huikeaa kamppailuakrobatiaansa eikä hän ihan kuivin jaloin selviä roolin vaatimista emotionaalisen tason nyansseista. Yritystä kuitenkin löytyy, mistä seikasta monia muita samoilla toimintamätkeiden kalavesillä kalastelevia toimintatähtiä kuten esimerkiksi Tony Jaa, Scott Adkins tai vaikka Jean-Claude van Damme ei pahemmin voi kehuskella.

Toimintakohtausten sujuvuus on kaikean alfa ja omega toimintaelokuvissa ja siinä kategoriassa ohjaajakaksikko näyttää kyllä osaamisensa kynnet. Koreografiat on tarkoin mietitty näyttelijöiden akrobaattisen potentiaalin maksimaaliseksi venyttämiseksi katsojain ihasteltavaksi. Harmittavasti kuitenkin ohjaajat ovat päättäneet muutoin huippuhienossa kuvauksessa käyttää toisinaan ah-niin-modernia poukkoilevaa heiluvaa kameraa kuvaamaan monia toimintakohtauksia, joten ihan kaikista taidokkaista tempuista ei nyt sitten kuitenkaan saa mainittavaa tolkkua. He tulevat siten onnistuneesti sabotoineeksi osan suurella vaivalla miettimistään koreografioista, mutta toki onneksi aika kaukana tässä sentään ollaan jostain Paul Greengrassin ohjaamasta Jason Bourne (2016) -elokuvasta tai Ilya Naishullerin ohjaamasta Hardcore Henry (2015) -elokuvasta. Kehystarinan tuttuus ja tietty kömpelyys viipaloivat osan elokuvan lopullisesta tehosta, mutta toiminnallisena viihdepakettina indonesialainen verimätkintä pieksee ilmat pihalle monista kertaluokkaa suuremmista saman vuosikymmenen länsimaisista tuotannoista. Gareth Evansin The Raid: Redemption (2011) -elokuvan sykkeeseen ei päätähti Iko Uwais kuitenkaan tällä kertaa pysty pinnistämään.

Yhteenveto

Erittäin väkivaltainen indonesialainen toimintaelokuva on suoraa jatkumoa sille tekemisen tyylille, jolla uusi indonesialainen toimintaelokuva on pyyhkäissyt kohisten yli toiminnallisten elokuvien maailman. Muutoin vetreä Iko Uwais koikkelehtii kuitenkin hieman epäuskottavasti roolissaan muistinsa menettäneenä ammattirikollisena ja eritoten se juonipuoli elokuvassa jättää toivomisen varaa. Viihdyttävää toimintaa ja päheitä kamppailukoreografioita tarjoillaan parituntisessa mätkespektaakkelissa sitten senkin edestä. Ehdottomasti vain verisen väkivaltaviihteen ystäville!

6/10.

Linkki elokuvan promootiomateriaaleihin.

Railroad Tigers (Tie dao fei hu, 2016)

Ohjaus: Sheng Ding
Käsikirjoitus: Sheng Ding, Keke He
Tuotantomaa: Kiina
Kieli: mandariinikiina, englanti, japani
Budjetti: osapuilleen 40 miljoonaa euroa
Arvioitu: syyskuu 2020
Arvioidun version pituus: 126 minuuttia
Ensi-ilta Suomessa: ei valkokangaslevityksessä Suomessa

Johdanto

Oman edun tavoittelu, joka muuttuu tarinan edetessä yhteisen edun pyyteettömäksi ajamiseksi on elävien kuvien historiassa hyvin käytetty teema. Oli se muutoksen voima sitten sisäsyntyinen tai vaikka roihahtaneesta rakkaudesta alkanut, muutoksen voima on teemana hieno elokuvan aihioksi. Robert Aldrichin kuulussa länkkärissä Vera Cruz (1954) Meksikon vallankumouksen aikoihin omaa etuaan ajavien palkkasotilaiden joukkoon kuuluva Benjamin (Gary Cooper) alkaa epäillä, että olisiko ryöstettävissä oleva keisarillinen kulta sittenkin paremmissa käsissä vallankumouksellisten käytössä. H.C.Potterin romanttisessa komediassa Mr. Lucky (1943) julkea ja röyhkeä rikollinen Joe (Cary Grant) skippaa valesyin armeijan ja aikoo kipata aimo annoksen hyväntekeväisyysrahoja oman uhkapeliorganisaation pyörittämiseen, kunnes paatunut konna alkaa muuttaa mielensä rakkauden nosteessa. Brian De Palman villissä jännärissä Snake Eyes (1998) likaisen ja niljakkaan kytän Rick Santoron (Nicolas Cage) likaisuuteen luotetaan liikaa, kun hän ei käännäkään silmiään kiinni katalan murhan suunnittelun keskiössä. Robert Aldrich on asialla myös elokuvassa Dirty Dozen (1967), jossa hirteen tuomitusta rikollisesta Joseph Wladislawista (Charles Bronson) leivotaan ehta sotasankari kahdessa tunnissa. Andrew Nicolin rikosdraamassa Lord of War (2005) Nicolas Cage on tällä kertaa kansainvälisen asekauppiaan Yuri Orlovin roolissa miehen joutuessa kohtaamaan oman moraalinsa ja huomatessaan ettei halua olla sellainen mies enää. David Twohyn elokuvassa Pitch Black (2000)[x] Vin Dieselin näyttelemä tuomittu vanki Riddick huomaa, että vain hän voi estää kokonaisen siirtokunnan tuhoutumisen ja ryhtyy tuumasta toimeen. Terry Gilliamin ohjaamassa tieteisklassikossa Twelve Monkeys (1995) Bruce Willisin näyttelemän maanisen James Colen muutos rikollisesta ihmiskuntaa pelastavaksi sankariksi on elokuvahistorian uniikkeihimpiin muutoksiin kuuluva.

Muutos ”pahasta” ”hyväksi” voi olla pakon sanelema, se voi käynnistyä spontaanisti, olla seurausta jostain katalyyttisestä tapahtumasta tai jatkoa johonkin jo aiemmin alkaneeseen muutoksen tynkään. Sheng Dingin elokuvassa Railroad Tigers muutos oman edun tavoittelijoista vapaustaistelijoiksi esitetään lopulta varsin kepeästi, mutta siltikin uskottavasti eikä ilman siihen muutokseen kiinteästi kuuluvia rosojakaan.

Juonitiivistelmä

Epäsuhtainen ja eripurainenkin kiinalainen joukkio sekalaisia työläisiä yrittää ottaa pikku siivuja omaksi edukseen ryöstelemällä japanilaisten valloittajien junia Kiinassa toisen maailmansodan vuosina 1940-luvulla. Erään junaryöstön yhteydessä joukkio sattuu sekä ryöstämään valloittajille erittäin tärkeän junan että sotkeutumaan vastarintaliikkeeseen. Seurauksena joukkion jäsenille kasvaa hiljaksiin tunne siitä, että tätä hommeliahan voisi tehdä kyllä ihan oman maan puolesta valloittajia vastaan eikä vain oman edun edistämiseksi. Mittasuhteet kasvavat ja yltyvät ja pian joukkio huomaa olevansa tärkeänä pelurina ison takaiskun saattamiseksi japanilaisille valloittajille ja peli muuttuu leppoisasta ryöstelystä suoranaiseksi sodaksi.

Kommentit

Propaganda on propagandaa oli se sitten paistettu voissa tai ei tai oli sen lähtömaa sitten mikä hyvänsä. Ding Shengin elokuva peittelee (tai siis on peittelemättä) poliittisen sanomansa aivan yhtä hienovaraisella tiiliskivellä kuin esimerkiksi modernit yhdysvaltalaisen terrorismipelkoisen äärinationalismin lipunkantajat Roland Emmerichin White House Down (2013) ja Antoine Fuquan Olympus Has Fallen (2013) tai vaikka Kiinan supervaltatavoitteita ylpeästi hierova Jing Wu:n Wolf Warrior 2 (Zhan lang II, 2017) tai miksei historiaa tahallaan vääristelevä ja pakistanilaisia pilkkaava äärinationalismia lietsova ohjaaja Aditya Dharin intialaiselokuva Uri: The Surgical Strike (2019). Ding Shenin elokuvassa on ihan ok, että pieni kouluttamaton ja eripurainen työläisten poppoo sumuttaa kaikkia vastaan tulevia japanilaisia oikealta ja vasemmalta ja nauraa hihittää iloisesti perään. Japanilaisten henkilöhahmot kaikki joko korostavat luontaista tyhmyyttä, raakaa epäinhimillisyyttä tai helposti höynäytettävää luonteenpiirrettä sen mukaan missä kohtauksessa hahmo nyt sattuu olemaan. Vahvasti virallisen Kiinan äänitorveksi muuttuneelle elokuvaveteraani Jackie Chanille rooli tällaisessa elokuvassa sopiikin kyllä aivan täysin ja vaikkei Jackie juuri mitään ihmeempiä toimintaepisodeja enää itse hoitelekaan, ovat tekijät keksineet kuitenkin kosolti Jackielle sopivia kohtauksia.

Jos nationalismi, poliittiset tarkoitusperät ja propaganda eivät suivaannuta tahi vieraannuta aivan liiaksi, Ding Shenin ohjaus tarjoaa kyllä ihan kelvollisen viihdemylläkän. Isolla rahalla tehtyä pauketta ja räimettä pukkaa erityisesti loppukahinassa oikeinkin kovalla tohinalla ja erityisesti toiminnallisissa kohtauksissa ohjaaja on onnistunut hyvin – ei erinomaisesti, vaan ihan hyvin. Tuoreita jippoja ei vain voi jättää nauramatta – kuten sotilastarvikkeita kuljettavan kiitävän junan tavaravaunuille lastattujen panssarivaunujen piippujen kanssa käytävä miekkailu! Siltikin elokuvan rakenne, henkilöhahmot ja käsikirjoitus ovat melko suoraviivaisia, ennalta-arvattavan tuttuja ja liian usein myös kohtauksien nivominen toisiinsa tökkii paikoin. Länsimaiselle katsojalle Charlie Chaplinin tai Buster Keatonin helposti mieliin tuova slapstick-komedia tuntuu vanhakantaisen elähtäneeltä, jos kohta Jackie Chanin huoliteltu ja tarkka komiikan ajoitus pelastaa siitä osan. Kamppailulajijuttuja ei ole edes nimeksi ja valtaosa Jackie Chanin tempuista on varsin vaatimattomia; keskeisimpiä juttuja onkin jo tekemässä parikin ikäluokkaa nuorempia akrobaatteja, joiden suoritteet valitettavasti pelataan hieman alta lipan Jackie Chanin saadessa itseoikeutetusti elokuvassa suurimman huomion. Veijarikomedian, sotilasfarssin ja seikkailuelokuvan hybridinä elokuva toimii lopulta ihan hyvin ja se tarjoilee sentään varsin vilkkaassa kerronnassaan kokolailla monipuolisen kattauksen erilaista stunttihubaa. Liian pitkäksi elokuva kuitenkin ajautuu eikä asiaa oikein auta totaalisen turha elokuvan käynnistävä ja lopettava kehystarina tai se, että viimeinen puolituntinen vie tärinän ja paukkeen turruttavuuden puolelle, kun epäilemättä viimeisetkin budjettiroposet pamautetaan ekstradynamiittina taivaan tuulihin.

Yhteenveto

Vauhdikas toimintakomedia yhdistelee slapstick-hetkiä, räjäytysten rytinää, aasialaisittain normaalia ylinäyttelemistä ja vaivaannuttavaa nationalistista propagandaa aavistuksen ylipitkäksi viihdepaketiksi. Tunnettu virallisen Kiinan äänitorvi Jackie Chan sopii hyvin tällaisen propagandajunan veturiksi ja vaikka epäsuhtaisen komedian poliittisista asetelmista olisi mieltä mitä hyvänsä, kiinalaisittain jättibudjetin elokuvassa on paljon upeita, konsepteiltaan tuoreita ja mieleenpainuvia toimintakohtauksia, joista huokuu hieno tekemisen meininki.

5/10.

Revenge (2017)

Ohjaus: Coralie Fargeat
Käsikirjoitus: Coralie Fargeat
Tuotantomaa: Ranska/Belgia
Kieli: ranska, englanti
Budjetti: noin 3 miljoonaa USD
Arvioitu: helmikuu 2020
Arvioidun version pituus: 98 minuuttia
Ensi-ilta Suomessa: ei valkokangasensi-iltaa Suomessa

Johdanto

revenge_primary

Kauhu- ja jännityselokuvan alla on monia selkeästi määriteltävissä olevia alalajityyppejä. Raiskaus-kosto -elokuvat ovat näistä helposti identifioitavissa ja usein inhottavan kontekstinsa vuoksi nämä elokuvat muodostavat jopa lähes underground-liikettä muistuttavan valtavirran marginaalin, johon vain harva haluaa kajota. Joukkoon mahtuu niin hurmoksellista äärifeminismiä kuin epämiellyttävää naisvihaakin. Lajityypin ansaitusti hurja leima estää yleensä näitä elokuvia pääsemästä suurempaan yleiseen tietoisuuteen, vaikka tekijöillä olisi vahvaakin viestittävää tai jopa taiteellisia ambitioita. Uudella vuosituhannella lajityyppi on kokenut varsin vahvan uuden nousun – suorastaan renessanssin -, jota on siivittänyt vanhojen alan teosten uudet tulkinnat ja naisten vahvistunut läsnäolo sekä tekijöinä että yleisöinä ja laajempikin B-elokuvien arvostuksen kasvu, jossa ilmiössä on selkeitä merkkejä vahvasta vastareaktiosta jättimäisille kaavoihin kangistuville satojen miljoonien taalojen Hollywood-spektaakkeleille. Lajityyppi on myös lähtenyt vahvasti avautumaan ja rönsyilemään sekä tyyliltään että teemoiltaan ja samalla elokuvien tekijäkaarteihin on alkanut ilmaantua laajemmallekin yleisölle tuttuja nimiä. Fouad Mikatin varsin draamallisessa jännärissä Return to Sender  (2015) Rosamund Pike esittää sairaanhoitajaa, jonka mielenterveys nyrjähtää pahasti naisen suunnitellessa järjestelmällisen kieroa kostoaan. Dan Reedin jännärissä Straightheads (2007) Gillian Andersonin näyttelemä hahmo ajautuu itsekin epäröimään suunnittelemansa koston oikeutuksen mittasuhteita. Paul Verhoevenin elokuvassa Elle (2016)[x] Isabelle Huppertin roolihahmo tekee järisyttävän löydön itsestään seksuaalisen väkivallan jälkimainingeissa. Mikael Salomonin trillerissä Big Driver (2014) Maria Bellon näyttelemä kirjailija alkaa epäillä omaa muistiaan ja mielenterveyttään järkyttävien tapahtumien viedessä hänet kostonhimon ristiaallokkoon. Yhteistä mm. juuri näille neljälle mainitulle on se, että eivät ne ole enää erikseen pienelle yleisölle kohdennettuja eksploitatiivisia B-elokuvia, kuten käytännössä koko 1970-luvun alan tarjonta oli, vaan pyrkimys on tuoda vaikeiden teemojen käsittelyä kohti muitakin yleisöjä. Coralie Fargeatin esikoisohjaus on lopulta liian raaka laajemmalle yleisölle, mutta siitäkin huolimatta ohjaaja tanssii upean taidokkaasti sillä kapealla nuoralla, jonka toisella puolella vaanii eksploitatiivinen rahastus ja toisella puolella ideologinen manifesti.

Juonitiivistelmä

Kolmen rikkaan – tahoillaan naimisissa olevan – ja menestyvän toimitusjohtajan yhteinen vuosittainen metsästysretki aavikolle on kuin katoavan miehuuden pönkitystä, jota tukevat rasvaiset jutut ja järeät aseet. Pasmat sekoavat pahasti, kun Richard (Kevin Janssens) tuo tuoreimmalle retkelle mukanaan nuoren salarakastajattarensa Jenin (Matilda Lutz). Täysin aavikon eristyksissä oleva hieno moderni jahtihuvila on joukkion tukikohta ja odotetusti se metsästys ei ole kenenkään prioriteetilla niin tärkeä etteikö ehtisi vähän bilettääkin. Hommat karkaavat käsistä ja Jen joutuu kokemaan asioita, joita ei olisi halunnut kokea. Yllättäen Richard kääntyy nuorta rakastajatartaan vastaan ja Jenin kieltäydyttyä avokätisestä rahallisesta tarjouksesta unohtaa aiemmat tapahtumat kolmikolle kehkeytyy ajatus, että koko nainen voisi vain kadota. Jen pääsee kuitenkin pakenemaan huvilasta erämaan karuun ympäristöön ja yht’äkkiä kolmikko huomaakin, että tulihan tästä sittenkin reipasta ulkoilmaa keuhkoille tarjoava metsästysretki …

Kommentit

Juuri, kun kyyninen kaiken nähnyt katsojaparka on menettämässä uskonsa, että raiskaus-kosto -lajityypin sisältä ei enää löydy tilaa uusien näkökulmien avaamiseen, Coralie Fargeat päräyttää esiin modernin ajan nais-Rambon, joka tekee u-käännöksen heitukkablondista tahtoselviytyjäksi. Itse muutos ei ole tärkeä, vaan se miksi se muutos on pakotettu syntymään. Miehisen ylivallan häikäisevää majakkaa särkemään lähtevä Fargeat kuitenkin upeasti tarjoilee elokuvassaan monia koukkuja, näkemyksiä ja liennytyksiä, jotka tekevät tarinasta epätavallisen moniulotteisen ja vivahteikkaan. Valtavan taitava kameratyöskentely taltioi sellaisia aavikkonäkymiä, joista Mad Maxien luoja George Millerkin olisi kerrassaan haltioitunut ja ylipäätäänkin elokuvan tekninen taso, ohjauksen sujuvuus, äänisuunnittelu, käytännön efektit ja taitava leikkaus kamppailevat ihan tasamitalla useita kymmeniä kertoja itseään suurempibudjettisten elokuvien kanssa. Fargeatin Revenge ei ole uutta henkeä väsähtäneisiin kliseisiin puhaltava eksploitaatio eikä se ole myöskään puhkikaluttu miehinen fantasia seksuaalisen väkivallan seurauksena käynnistyvästä groteskista kostosta, jossa uhri jää lopulta kuitenkin vioittuneeksi ja rikkinäiseksi sai hän sitten kostonsa tahi ei. Sen sijaan se on taitavasti ja itseluottamusta uhkuvalla huolella kudottu tarina naisellisesta uudelleensyntymästä, joka voi katsojasta riippuen vertautua jopa naisen ja miehen asemien muutokseen länsimaisessa yhteiskunnassa yleisemminkin.

Ei ole pelkkää sattumaa, että ohjaaja maalaa katsojalle ensivaikutelmia elokuvan henkilöhahmoista kliseisillä odotusarvopensseleillä, sillä tekijät suorastaan nauttivat mahdollisuudesta särkeä muotteja. Eikä ole sattumaa tai vahinkoa sekään, että se varsinainen tarinallinen kulminaatiopiste eli ruma raiskaus kuvataan lajityypin elokuvista tyystin poiketen hyvin suurella huolellisuudella ja jopa tietyllä taiteellisella vakavuudella. Useimmiten tekijät varta vasten haluavat luoda tilanteen, jossa rumuutta on muuallakin kuin itse tapahtumassa; asetelmalla, dialogilla, äänien käytöllä ja leikkauksella ilkeä ja ruma tapahtuma voidaan maalata entistä rumemmaksi ja luotaantyötävämmäksi. Fargeat ei toki tee mitään pehmopornoa tässä eikä myöskään pyri arkipäiväistämään itsessään julmaa tilannetta, mutta siltikin kykenee luomaan keskeisestä kohtauksesta yht’aikaa jännittävän, tapahtumallisesti julman ja kuvauksellisesti kauniin. Matilda Lutz istahtaa vaivatta fyysisesti vaativaan rooliin ja ottaa omat kohtauksensa haltuun hienoin nyanssein. Lutzille elokuva ei toki ole ensimmäinen eikä ainoa, mutta aiemmat roolityöt ovat olleet romanttisten draamojen parissa. Ehkäpä tämän elokuvan vakuuttavasta fyysisyydestä urkenee uraa jopa toimintaelokuvien parissa jatkossa?

Elokuvassa vasta Jenin kieltäytyminen miesten tarjoamasta rahakkaasta vaitiolosopimuksesta on todellisena katalyyttinä tapahtumille. Kieltäytyminen edustaa tavatonta uhmakkuutta sitä miehistä ylivaltaa vastaan, jossa rahalla voi ostaa naiselta ihan mitä huvittaa ja tehdä ihan mitä huvittaa välittämättä seurauksista. Katalyytti on ensimmäinen niistä askelista, jotka lopulta johtavat Jenin uudestisyntymään uutena naisena: vahvempi, itsetietoisempi, määrätietoisempi ja ennen kaikkea selviytyjä. Fargeat pyörittää Jenin uuden syntymätarinan ympärillä mytologisia ja symbolisia vertauskuvia enemmän kuin lääkäri määräisi Buranaa kyynärpääkipuihin ja väistämätön väkivaltainen konflikti vetää vertoja karuimmillekin New French Extremity -leiman saaneille väkivaltaa karusti ja läheltä kuvaaville elokuville. Kaikkea tätä sävyttää taitavasti nakutettu muusikko Rob:n (Robin Coudert) ääniraita, jonka avara äänimaailma maalautuu uskottavasti aavikon aakeuteen luoden kiehtovia kiinnekohtia kohtausten jatkumoihin. Fargeat onnistuu tässä luomaan lajityypin selkeän valion – ei pelkästään tällä vuosituhannella, vaan koko lajityypin historiassa.

Yhteenveto

Ohjaaja Coralie Fargeatin esikoisohjaus viiltää tehokkaasti ja taitavasti haavan syvälle raiskaus-kosto -lajityypin ihon alle. Lajityypin uuden vuosituhannen aikana koettu uusi tuleminen on ollut varsin usein vain samojen tuttujen kuvioiden ja ideoiden toisintoa, mutta Fargeatin elokuvan erottajiksi keskimääräisestä alan teoksesta voi lukea elokuvan poikkeuksellisen upean kuvauksen, vahvan näkemyksen ja irrottelun lajityypin kaavojen sisällä. Vahva teos, jota uskaltanee suositella hieman laajemmallekin katsojakunnalle kuin pelkästään raa’an kauhun ystäville, jos kohta kyllähän tässäkin elokuvassa on muutama pysäyttävän raju kohtaus.

7/10.

Linkki elokuvan promootiomateriaaleihin.

The Outpost (2020)

Ohjaus: Rod Lurie
Käsikirjoitus: Eric Johnson
Tuotantomaa: Yhdysvallat / Bulgaria
Kieli: englanti
Budjetti: noin 18 miljoonaa USD
Arvioitu: elokuu 2020
Arvioidun version pituus: 123 minuuttia
Ensi-ilta Suomessa: 17.7.2020

Johdantotheoutpost_primary

Tositapahtumiin pohjautuvien sotakuvausten satapäisesti letkeä joukkio saa riveihinsä taas uutta verta tästä journalisti Jake Tapperin kirjoittaman kirjan The Outpost: An Untold Story of American Valor valkokangassovituksesta. Talibanien kukistamisesta on siis kysymys. Afganistankaan ei ole ihan vieras paikka sijoittua näille tosiperäisille tarinoille ja uuden vuosituhannen taitteen jälkeen Afganistan on muuttunut suosituksi teemaksi epäilemättä maan kytköksistä New Yorkin 2001 massiiviseen terrori-iskuun ja siitä käynnistyneen pitkäksi venyvän sodan vuoksi.

Muutama esimerkki tuoreista tosipohjaisista Afganistaniin sijoittuvista tarinoista on siis paikallaan. Nicolai Fugsligin elokuva 12 Strong (2018) kertoilee talibanien kanssa kohkaavasta pienehköstä erikoisjoukkiosta, joka pudotetaan vaikeakulkuiseen maastoon erikoisoperaatioon hyvinkin pian New Yorkin 2001 terrori-iskun jälkeen. Kanadalaisen Paul Grossin elokuvassa Hyena Road (2015) päästään seuraamaan kanadalaisen pioneerikomppanian vaikeuksia rakentaa huoltoyhteystietä syvällä talibanien hallitsemassa Kandaharin maakunnassa vuosina 2010-2011. Brittiläisen Paul Katisin elokuvassa Kajaki (2014) liikutaan jo melkein puolittain dokumentaarisessa maastossa. Elokuva seuraa sodassa kuolleen sotilaan Mark Wrightin askelia lähellä Kajakin patoa Helmandin maakunnassa. Peter Bergin elokuvassa Lone Survivor (2013) seurataan nelihenkisen erikoisjoukon epäonnistunutta operaatiota taliban-johtajan kaappaamiseksi. Kaiken töminän keskellä komediaankin on joku uskaltanut ryhtyä: Glenn Ficarran ja John Requan elokuva Whiskey Tango Foxtrot (2016) seuraa sotakirjeenvaihtajaksi Afganistaniin lähteneen journalistin pölhöilyä sodan riepottelemassa maassa ja irvailu tömähti purkaksi saappaan alle lippuluukuilla. Satiirisessa David Michôdin ohjaamassa elokuvassa War Machine (2017) ollaan jo vähän kaukana sotilaiden arjesta, mutta elokuva antaa kuitenkin perspektiiviä operaatioiden johtajuuteen (tai sen puutteeseen). Ihan luotien väistelyksi ei mene myöskään Todd Phillipsin rikoskomedia War Dogs (2016), jossa nähdään sotamarkkinoiden olevan hyvää bisnestä myös hämäräheikeille. Ja onhan sielläpäin nahisteltu ennenkin … Fedor Bondarchukin elokuva 9 poma (The 9th Company, 2005) kuvaa yhtä viimeisimmistä Neuvostoliiton sotilasoperaatioista Afganistanissa sitä suorittamassa olevien sotilaiden silmin 1980-luvun lopulla.

Juonitiivistelmä

Typerän vaaralliseen ja hankalasti huoltoylläpidettävään paikkaan pykätty etuvartioasema COP Keating Afganistanissa on väliaikainen koti pienelle joukolle Yhdysvaltain armeijan sotilaita, jotka on määrätty etuvartioasemalle töihinsä. Sotilaat yrittävät pitää miten kuten ystävällistä asennoitumista paikallisten afgaaniheimojen kanssa peläten koko ajan tilanteen ryöstäytymistä käsistä taliban-sissien täplittämällä maantieteellisellä alueella.

Kapteeni Keating (Orlando Bloom), ylikersantit Gallegos (Jacob Scipio) ja Romesha (Scott Eastwood), luutnantti Bundermann (Taylor John Smith) sekä kersantit Kirk (Jack Kesy) ja Martin (Cory Hardrict) yrittävät pitää porukan henkisesti kasassa lähes päivittäisten afgaanien pienten kokeiluhyökkäysten nakertaessa moraalia. Ei liene yllätys, että lopulta vuorilta sitten laskeutuu se isompi taliban-sissien verilöylyosasto tarkoituksenaan mopata mokoma leiri pois kartalta.

 

Kommentit

Ei sille nyt oikein mitään voi, mutta kyllähän elokuvan alkuosa ensimmäisten kahakoiden jälkimainingeista ”loppukahinan” alkamiseen on aikamoista puuroa niin näyttelijöiden suoritteiden, ohjauksen ja kuvauksen kuin myös leikkauksenkin suhteen. Alussa suhteellisen intensiivinen alkusykäys saa adrenaalin jo virtaamaan ja odotukset kasvamaan, mutta elokuvan keskellä majaileva tunnin pölinä on nuorisokielellä ilmaistuna ihan gringee eli jossei nyt suoranaista myötähäpeää synnyttävää niin ei tosiaan myöskään parasta A-ryhmää. Sotilaiden jargon on sinällään ihan hyväksyttävästi alatyylistä – joskin kliseisen oloista – machouhoilua ja yleisemminkin dialogin aihepiirikin liikkuu tavalla tai toisella sukukalleuksien ympärillä. Ongelmaksi muodostuu se, että ohjaaja ei oikeastaan osaa tai halua samastaa elokuvan katsojia näiden sotilaiden pöyristyttävään arkeen. Yrityksestä ei silti voi syyttää; useammankin hahmon kanssa teutaroidaan pitkään ja hartaasti, mutta valmista vaan ei tahdo millään tulla. Hahmoja on toisaalta liikaa, jotta elokuvassa olisi tilaa perehtyä edes muutamaan ja toisaalta liian vähän ettei kaikkia voi oikein jättää puolihuolimattomasti heitteille pelkiksi naamakuviksi taustalle. Yhtä kaikki elokuvan jälkeen on aivan selvää, että kukaan ei muista, että kuka näistä karpaaseista nyt kaipasikaan minkäkin nimistä mimmiä kotopuolessa. Hahmoista ei ole onnistuttu rakentamaan sellaisia, että heidän kohtalonsa jaksaisi liikuttaa yhtä ainukaista ajatusta pidempään. Se on todella sääli, sillä traagisia ihmiskohtaloita kuitenkin tässä nyt lopulta on tiedossa ihan isommallakin mittakauhalla annosteltuna.

Hahmojen ja näiden välisten suhteiden selventäminen ei ole ainut sudenkuoppa, johon ohjaaja tippuu pää edellä. Elokuva ei nimittäin pysty antamaan katsojalle muutaman sekunnin drone-kuvaa parempaa visuaalista hahmotelmaa siitä, minkälaisessa paikassa nyt oikeastaan ollaan. Itse etuvartioaseman pitäisi olla tällaisessa elokuvassa ikäänkuin yhden henkilöhahmon vertaisena tekijänä mukana, mutta ohjaaja mieluummin näyttää kirjaimellisesti paskan polttamista kuin viitsisi mallintaa katsojalle tukikohdan rakennusten etäisyyksiä, käyttötarkoituksia, suojauksia jne. Tästä on viime kädessä se seuraus, että lopun väistämättömässä superkahinassa (minkä vuoksi koko elokuva on alunpitäen edes viitsitty tehdä) on jatkuvaa epäselvyyttä siitä, missä porukka oikein milloinkin hyörii ja mitäköhän kohteita se vihulainen missäkin järjestyksessä yrittää vyöryttää. Sekaisuus haittaa kovasti ja vielä enemmän harmittaa se, että tukikohta rakennuksineen olisi ollut niin helppo herättää tärkeämmäksi peluriksi vaikka juoksulenkkikierroksella alueen ympäri missä olisi uudelle tulokkaalle (ja samalla siis katsojille) vähän vihjailtu, että missä lienee majailevan komentokeskus, shuurahuone, pääportti, ammusvarasto, keittiö, heitinsuoja ja parakkitilat. Tai missäköhän asustelevat ne amerikkalaisjoukkojen koulutuksessa olevat talibaneja vastustavat afgaanitaistelijat, joita elokuvassa sievästi kerrotaan olevan olemassa kymmenittäin, mutta joiden kohtelu elokuvassa on kuitenkin mauttoman yliolkaisesti ja jopa halveksuvasti hoidettu.

No. Jos nyt tänne asti on viitsinyt tätä tekstiä kahlata niin eipä liene epäselvää, että moitteiden vastapainoksi on jotain hyvääkin sanottavana, koska miksipä sitä muutoinkaan arvosanana seisoisi keskimääräistä kipakampi kuutonen. Juu no se on se loppukahina kaikessa tylyssä karuudessaan, jonka takia elokuva on tehty. Konfliktin vääjäämättömyys roikkuu kasvavasti tiivistyvässä ilmapiirissä, kunnes kaikki helvetti pääsee valloilleen. Loppukonfliktin itsetarkoituksellisuus näkyy siinä, miten tarkasti lopun kohtaukset on mietitty ja miten kohtausten väliset siirtymät on toteutettu. Jopa monet CGI-efektit on onnistuttu upottamaan realismin muutoin isoihin saappaisiin, mikä on näin pienen budjetin elokuvalle melko huikea suoritus. 2010- ja 2020-luvun alun sotakuvausten muotijippo on tietenkin näennäisten pitkien otosten ketjutus kieppuvaksi ja alati yhtä tilannetta suorastaan dokumentoivaksi kokonaisuudeksi ja ohjaaja Rod Lurie kyllä selvästi onnistuu tämän muotijipon käyttäjänä aikaansaamaan vaikuttavaa sotakuvausta. Herkullista raikkautta tuovat myös muutamat tekniset yksityiskohdat, jotka usein sotakuvauksissa huuhdellaan vessasta alas ensimmäisinä uhreina. Nimittäin aikuisten oikeasti aseet kuluttavat ammuksia hirvittävää tahtia ja jonkun pitää niitä toimittaa tarvitsijoille. Räjähdysten rikkoman maan pöly tunkeutuu silmiin, korviin ja kurkkuun ja vie tehoja kaikkein ärjyimmiltäkin ärisijöiltä. Aseiden äänet vievät ihmisten kuulemisesta tarkimman terän ja lyhyestäkin matkasta huudettu viesti katoaa nopeasti kuin se kuuluisa pieru Saharaan. Ja jos oikeassa konfliktissa saa rynnäkkökiväärin luodin nahkaansa, se ihan oikeasti lamauttaa taistelijan varsin nopeasti vaikkei olisikaan kuolettavaan kohtaan osunut. Realismista on tosin hieman jouduttu joustamaan, mutta pääsääntöisesti tästä elokuvasta ei löydy ikiammuksilla varustettuja rynnäkkötuliaseita, vihollisen askeleet keskellä pauketta kuulevia supersotilaita eikä liioin paksun savun läpi pyssyt tanassa juoksevia robokoppeja.

Elokuvan sisältö ei lopulta kannattele yli kaksituntiseksi venahtavaa kestoa mitenkään. Ei siitä pääse yli eikä ympäri, että tämän elokuvan ainoa olemassaolon syy on se loppukahakka.

Yhteenveto

Sotaelokuvaksi varsin vaatimattomalla budjetilla rakennettu elokuva onnistuu parhaiten silloin, kun se yrittää välttää sotilaselokuvien yleisiä kliseitä. Elokuvassa räjähdykset ovat vaikuttavia, mutta eivät pelkästään Hollywoodin mielestä hienoja bensaräjähdyksiä. Rynnäkkökiväärien luodeista vaurioituneet sotilaat muuttuvat varsin nopeasti avuttomiksi autettaviksi, kaikki sotimisen mekkala vaikeuttaa viestintää ihan oleellisesti ja pöly pistää karskimmankin karjun yskimään. Sotimiskohtausten näennäinen realismi on epäilemättä se keskeinen tavoitekin ollut tekijöillä ja vaikka realismista on paikka paikoin lipsuttukin, on se siltikin sillä saralla ihan kärkikastissa mitä lajityypissä on nähty pariin vuosikymmeneen. Feminismivapaata testosteroninkatkuista estotonta tuhojuhlaäijäilyä tiedossa ja elokuva jättää juurikin hienosti ilmaan leijumaan sen tekijöitäkin selvästi askarruttaneen kysymyksen, että mitäköhän järkeä tässäkin opeaatiossa aikanaan oikein oli?

6/10.