Papa, sdokhni! (Why Don’t You Just Die!, 2018)

Ohjaus: Kirill Sokolov
Käsikirjoitus: Kirill Sokolov
Tuotantomaa: Venäjä
Kieli: venäjä
Budjetti: alle miljoona euroa
Arvioitu: syyskuu 2020
Arvioidun version pituus: 99 minuuttia
Ensi-ilta Suomessa: 25.9.2020

Johdanto

Ohjaaja Peter Jackson muutti elokuvamaailmaa. Ja nyt ei todellakaan tarkoiteta niitä valtavan ylipitkiksi venytettyjä järkyttävän kalliita eeppisyystekijöillä pelaavia fantasiafanfaareja, joista valtavirta hänet ensimmäiseksi muistaa ja epäilemättä kulmakarvojaan kurtistelee näinkin kerettiläiselle näkemykselle. Tarkoitetaan tässä siis nimenomaan ohjaajan alkuajan teoksia Bad Taste (1987) ja Braindead (1992). Verisiä elokuvia oli jo toki tehty pitkin vuosikymmeniä ja erityisesti 1980-luvulla, mutta siltikin Jackson vei omat koomiset läträyksensä niin älyttömän pitkälle, että niitä yhä edelleen mietitään jonkinlaisina läträyksen ja äklöyden rimamittareina kauhuelokuvista puhuttaessa. Useimmissa maissa on omat perinteensä pienemmän mittakaavan indie-kauhulle ja onhan se aina hieman poikkeavaa, kun joku tällaisista puitteista ponnistaa kansainväliseen maineeseen ja menestykseen. Kirill Sokolovin verinen esikoisohjaus kumartelee sinne tänne aina Sergio Leonesta Quentin Tarantinoon, mutta kun sitä sisältönstä puolesta väkisinkin lähdetään vertailemaan joko ihan aikuisten tosissaan tai kieli poskessa vaikka just noihin Jacksonin läträyksiin, jää venäläiselokuvan tarkoitushakuinen shokkihoito lopulta melko vaatimattomaksi.

Juonitiivistelmä

Matvey (Aleksandr Kuznetsov) on Olyan (Jevgenija Kregžde) poikaystävä. Andrey (Vitali Hajev) on Olyan rikospoliisina työskentelevä isä ja Tasha (Elena Shevchenko) puolestaan Olyan äiti. Matvey ilmestyy vasara kädessään Andreyn ja Tashan kerrostaloasunnolle eikä aikaakaan, kun vasaralle löytyykin jo käyttöä. Andrey alkaa hiljaksiin saada selville mitä helvettiä tämä nuori mies oikein luulee tekevänsä ja mikä yhteys hänellä onkaan Andreyn tyttäreen Olyaan…

Kommentit

Televisioviihteessä sarjakuvamaisen veriset ylilyönnit ovat jo ihan melkein normaalia arkipäivää. Ash vs Evil Dead laittoi ämpärikaupalla punaista kultaa jokaiselle kuviteltavissa olevalle pinnalle heti silmän välttäessä. Z Nation ja The Walking Dead eivät arastelleet näyttää läheltä mitä voisi tapahtua zombieksi muuttuneen ihmisen päälle, kun sen päälle parkkeerataan henkilöautolla. Happy! -sarjassa … no … jokainen jakso on poliittisesti epäkorrekti verinen ylilyönti hulvattomassa irrationaalisuudessaan. Mainitun kaltaisia sarjakuvamaiseen kerrontaan kumartavia televisiolle suunnattuja verisinfonioita ei ollut olemassa vielä edellisellä vuosituhannella ja vasta audiovisuaalisen materiaalin lähettämisen teknologinen murros on sallinut näille kanavia saavuttaa yleisöjä. Rakenteiden murros televisioviihteessä heijastuu hyvinkin suoraan myös elokuvien maailmaan ja elokuvien tekijöiden pitää tiedostaa oman mediansa asetelma suhteessa muihin.

Päivän päätteeksi ilmestymisaikanaan vuonna 2018 Kirill Sokolovin toiminnallisen slasher/splatter-elokuvan verinen anti jää lopulta tässä valossa jopa hieman kesyksi huolimatta ilmeisestä halusta pyrkiä shokeeraavaan, verisen räikeään ja anarkistiseen ulosantiin. Elokuva on tarkoitettu selkeästi vain ja ainoastaan verisen väkivaltaviihteen ydinjoukolle ja valtavirtaelokuvia seuraaville se on väistämättä aivan liian mauton, epäkorrekti, räikeä ja verinen. Hieman vaatimaton budjetti valutetaan epäilemättä kuiviin efektien realisoimisen yhteydessä eivätkä ne toki olekaan millään muotoa huonoja jos kohta ei nyt alan kirkkaanpunaisinta parhaimmistoakaan. Se vaan, että ihan pelkkä kaulasuonesta valtoimenaan pulppuava veri ei oikein enää uudella vuosituhannella ole mitenkään ihmeellistä, radikaalia tai shokeraavaa ja pelkässä veren määrässä on kovin vaikea laittaa kampoihin vaikka Japanin Takashi Miikelle tai Sion Sonolle. Muutamat Sokolovin aivoittamat efektitempaukset saavat kokeneenkin gorehoundin hihittelemään innosta, mutta sitten seuraavassa kohtauksessa tuleekin taas vastaan sellainen aha, tommoista taas -tunne. Elokuvan musta komiikka pelaa kuitenkin erittäin hyvin ja erityisesti näyttelijöidensä ansiosta. Aleksandr Kuznetsovin ja Vitali Hajevin näyttelemien hahmojen välinen köydenveto on suorastaan tarantinomaisen kihelmöivää ja ohjaaja Sokolovin itse taituroimat leikkisät leikkaukset ovat juuri oikea-aikaisia ja niissä on kaikuja jopa ohjaaja Scott Spiegelin slasher-elokuvan Intruder (1989) mallikkaista kikkailuista. Elokuvan synkkä alavire Venäjän korruption nykytilasta jalostuu mutkitta herkullisiksi tilanteiksi ja sinänsä lähtökohtaisesti ahdistavasta ankeudesta Sokolov onnistuu tiristämään särmikkäitä havaintoja maansa tilasta. Harvinaista on myös se, miten vaatimattoman budjetin rahkeet ovat riittäneet tekniselle puolelle; valaistus, äänitekniikka ja kuvaus eivät mitenkään paljasta tuotannon vaatimattomuutta – päinvastoin. Lisäksi tekijät osaavat ja ymmärtävät käyttää kameraa muuhunkin kuin vain sarjaan yksittäisten tilanteiden taltiointeja, joka tuntuu olevan erityisen uhanalainen taito maailmassa, jossa jokainen luulee olevansa ohjaaja kuvatessaan vaikka jotain koiravideota juutuuppiin tai tikkelitokkeliin.

Selkeästi parhainta antia elokuvassa edustaa sen äänimaailma. Inhan ja kiihottavan välimaastoon istahtavat musiikki ja ääniefektit ovat jatkuvasti näennäisesti taustalla, mutta upeasti koko ajan korostavat visuaalista sisältöä olkoon se sitten kohtauksen tunneympäristön manipuloimista, veriefektien tehokkuuden maksimointia tai korostamassa takaumakohtausta.

Selkeästi heikointa antia puolestaan on Sokolovin haluttomuus mennä liian pitkälle. Kyllähän pätkässä siis toki pätkitään, hutkitaan ja lätkitään, mutta elokuvan potentiaalinen kohdeyleisö lienee jo kokenut kaikenmoista elävien kuvien ihmemaailmassa. Valtaosa elokuvan sisällöstä on kuitenkin jo lähtökohtaisesti joka tapauksessa omalla tahollaan kihloissa Quentin Tarantinon Reservoir Dogs (1992) ja Kill Bill: Volume One (2003) -elokuvien, Robert Rodriquezin Sin City (2005)-elokuvan ja Sergio Leonen melkein koko tuotannon kanssa, joten miksi ei sitten suosiolla menisi moniavioisesti naimisiin asti?

Yhteenveto

Räväkkä, yllättävä ja varsin verinen venäläiselokuva on ohjaajansa Kirill Sokolovin esikoisohjaus. Kiihkeän tarinan ydin on helposti ymmärrettävissä ja sen tekijät pyrkivät mahdollisuuksiensa mukaan pitämään paketin yksinkertaisena ja selkeänä. Lyhyestä kestostaan huolimatta kaikki ei kuitenkaan loksahda aivan mutkitta paikoilleen ja muutamakin kohtaus suorastaan jopa särkee kokonaistunnelmaa, joka on parhaimmillaan yhden olohuoneen ahtauteen tungettujen hahmojen interarktiossa. Tarkoitettu vain anarkistisen, nihilistisen väkivaltaviihteen fanikunnalle, vaikka sisältääkin hyppysellisen filosofisia pohdintoja.

7/10.

Dream Home (Wai dor lei ah yat ho, 2010)

Ohjaus: Pang Ho-cheung
Käsikirjoitus: Pang Ho-cheung
Tuotantomaa: Hong-Kong (Kiina)
Kieli: kantoninkiina, mandariinikiina, tagalog, englanti
Budjetti: ei tiedossa
Arvioitu: toukokuu 2020
Arvioidun version pituus:  96 minuuttia
Ensi-ilta Suomessa: ei valkokangaslevityksessä Suomessa

DH_poster_HK copyJohdanto

Ahneutta teemana on käsitelty elokuvissa varsin monelta kantilta ja ilahduttavan monessa lajityypissä. Rahan valtaa ihannoivien ja tästä vallasta sokaistuvien ihmisten elämää voi seurata esimerkiksi Oliver Stonen elokuvassa Wall Street (1987) ja edelleen Martin Scorcesen elokuvassa The Wolf of Wall Street (2013). Järjestäytyneen rikollisuuden maailmaan voipi sukeltaa esimerkiksi Martin Scorcesen elokuvan Casino (1995), Martin Scorcesen elokuvan GoodFellas (1990) ja vaikka Brian dePalman elokuvan Scarface (1983) kautta. Murhaan yllyttäminen ahneuden vuoksi on sekin varsin yleistä elokuvissa, kuten voi huomata vaikka Lawrence Kasdanin elokuvaa Body Heat (1981), John Dahlin elokuvaa The Last Seduction (1994) tai vaikka Billy Wilderin elokuvaa Double Indemnity (1944) seuraamalla. Tulevaisuuden korporaatioiden pohjattoman ahneuden seurauksia voi ihmetellä vaikka Paul Verhoevenin elokuvassa RoboCop (1987). Rakennusyhtiön ahneuden jälkiä puolestaan voi katsella John Guillermin elokuvassa The Towering Inferno (1974). Jättitorniin joutuu kapuamaan myös Bruce Willisin John McClane -hahmo John McTiernanin elokuvassa Die Hard (1988), jossa tutkitaan rikollisryhmän eläköitymissuunnitelman mönkään menemistä. Muutoinkin jännitys- ja toimintaelokuvien kategoriat ovat lukumääräisesti peräti piukkaan pakattuja, kun ottaa suodattimeksi tarinat, joissa havitellaan vielä sitä yhtä isoa keikkaa, jotta voisi muka eläköityä rauhassa. Varsin lähelle tätä Pang Ho-cheungin elokuvaa kuljetaan Pastorin veljesten elokuvassa Hogar (2020), jossa huonossa taloustilanteessa oleva mainosmies Javier yksinkertaisesti hankkii itselleen paremman taloudellisen ja sosiaalisen aseman välittämättä jälkeensä jättämästä tuhosta.

Kauhu- ja eritoten slasher-lajityypeissä teema on kuitenkin jossakin määrin harvinaisempi. Toki se on läsnä monasti esimerkiksi taustalla vaikuttavien organisaatioiden toiminnassa, jotka epäsuorasti ovat vastuussa nähdyistä tapahtumista ahneutensa vuoksi. Yksilötasolla kuitenkin kauhuelokuvissa vain aniharvoin suoranainen ahneus on selkeä elokuvaa määrittävä tekijä. Sitä se on mitä suuremmassa määrin tässä Pang Ho-cheungin modernissa slasher-elokuvassa.

Juonitiivistelmä

Juuri hieman ennen vuosien 2008-2009 finanssikriisiä nuoren Hong Kongissa asuvan naisen Chengin (Josie Ho) lapsuuden unelma asunnosta merinäköalalla uhkaa karata asuntojen hintojen karattua tavallisten kansalaisten ulottumattomiin. Cheng joutuu painimaan pienipalkkaisten ja heikosti arvostettujen töiden, sikamaisen miesystävän ja sairaan isän elättämisen kustannusten kanssa ja vaikka hän on kuinka yrittänyt säästää, ei rahaa vain tunnu olevan tarpeeksi kunnolliseen merinäköalaan loistokkaassa pilvenpiirtäjässä kaupungin keskustassa. Cheng laatii suunnitelman ja alkaa tehdä asialle jotain saavuttaakseen asuntounelmansa …

Kommentit

Tekijät osoittavat slasher-elokuvallaan vankkaa ymmärrystä lajityyppiin. Slasher-elokuvien kuvasto ja arkkityypit ovat tekijöiden hallussa, mutta samalla he tietoisesti irtautuvat pyrkimyksestä tehdä vain yhtä uutta slasheriä satojen muiden joukkoon. Näiden elokuvien ystäville – toisin kuin monasti oikeiden elokuvien muita ylenkatsovat halveeraamiseen ja oman ylivertaisuuden pönkittämiseen tähtäävät tahot tahtovat väittämään – myös niiden veristen tapahtumien taustoitukset, tarinan soljuminen, näyttelijöiden taidot ja ohjaus ovat ihan yhtä tärkeitä kuin ne veriset tapahtumatkin. Mielenkiintoisesti lähes poikkeuksetta ne parhaimmiksi mielletyt (sekä yleisemmin elokuvaharrastajien, kriitikoiden kuin fanienkin keskuudessa) lajityypin elokuvat pitävätkin sisällään kosolti paljon muutakin kuin juuri noita kavahdettuja veriefektejä. Toisinaan jopa ovat hyvinkin verettömiä (esimerkiksi John Carpenterin Halloween (1978) ja Tobe Hooperin Texas Chainsaw Massacre (1974)) ja näin perustuvat kokonaan muihin seikkoihin kuin niihin veriefekteihin.

Pang Ho-cheungin ohjauksessa ei kuitenkaan niitä veriefektejä säästellä. Sitä kuulua märkää punaista kultaa viskotaan ämpärikaupalla oikealle ja vasemmalle, kun sille päälle satutaan ja totta vieköön useammankin kohtauksen voimin tällainen sattumus tekee itsensä tiettäväksi. Perinteisin menetelmin (siis ei-tietokoneella) valmistetun käsityön leima on läsnä herkullisella tavalla. Niistä veriefekteistä tulee näin huomattavasti raadollisempia, niljakkaampia ja todentuntuisempia kuin CGI-efekteillä, joihin monet tekijät jopa lajityypin sisällä auttamatta sortuvat. Unohtumattomia kokemuksiakin Ho-cheung kumppaneineen pystyy loihtimaan, sillä niin taitavasti efektit on toteutettu ja niin äärimmilleen vietyihin tilanteisiin sopeutettuina kuin mitä tarina nyt vain voi tilaa antaa.

Elokuvan tarina etenee useammalla aikajanalla tiivistyen klimaattisiin hetkiin ns. tässä päivässä. Tällaisen rakenteen nivominen toimivaksi kokonaisuudeksi on hyvin, hyvin vaativaa, sillä se tuo ihan omia haasteitaan tarinajatkumon kehitykselle ja erityisesti kohtausten välisiin siirtymiin ja leikkauksiin. Pang Ho-cheungin ohjauksessa rakenne toimii kohtuullisesti, mutta vaikuttaa liian kunnianhimoiselta yritykseltä lopputulokseen nähden. Elokuva soljuu kyllä eteenpäin rytmikkäästi ja loogisesti avautuen sopivin väliajoin uusiin takaumiin päähenkilö Chengin menneisyydestä, mutta kyllä se lopulta kuitenkin puurouttaa kokonaisuuden hahmottamista. Pahimmillaan se hajauttaa elokuvalle kaavaillun kokonaistunnelman rakentumista ja jopa paikoin rikkoo juuri rakennettua tunnelmaa siirtymällä ihan muihin maisemiin. Onneksi ohjaajan käytössä on kuitenkin valtaisan taitavaa teknistä väkeä, sillä elokuva tuntuu epätavallisen ammattimaiselta ja viimeistellyltä huomioiden selkeät budjetaariset rajoitteet. Äänisuunnittelu, valaistus, lavastus ja kuvaus ovat kaikki ns. vimpan päälle eikä moitteen sijaa löydy kuvakulmien valinnoista, leikkauksen sujuvuudesta eikä näyttelijöiden ohjauksestakaan. Mistä sitten kiikastaa, ettei tämä ole alan keskeisin etappi vuosituhatrajan tällä puolen? No siitä, että elokuvan päähenkilöön on tavattoman vaikea samastua millään mittarilla. Cheng paljastuu yksilötasolla yhtä ahneeksi mitään kaihtamattomaksi psykopaatiksi kuin makroyhteiskunnan talouskeinottelijatkin, jotka aikanaan aikaansaivat finanssikriisin koko murheellisessa globaalissa laajuudessaan. Rinnastus on toki selvä, mutta katsojalle tällaiseen hahmoon päähenkilönä on vaikeaa suhtautua. Pari esimerkkiä. Katharine Isabellen roolihahmo Mary Mason Soskan siskosten slasher-elokuvassa American Mary (2012) sai osakseen niin tylyn kylmää kohtelua, että Maryn karmaisevaan kostoretkeen on helpompi samastua. Jemma Dallenderin roolihahmon Katie Carterin suorasukaiseen kostoon Steven R. Monroen elokuvassa I Spit on Your Grave 2 (2013) on niinikään suopeampi suhtautua, kun ensin on saanut maistiaisia niistä hirveyksistä, joita Katie joutuu kohtaamaan. Sen sijaan Josie Ho:n Cheng-hahmon motivaatioksi valittu mielenterveyden ongelmaksi asti maalattu ahneus tuntuu vain ylimitoitetun vieraalta suhteutettuna siihen yltiöpäiseen verimyrskyyn, jota Cheng ympärilleen kylvää.

Yhteenveto

Epätavallisen kaksikon, etupäässä romanttisia draamoja ohjanneen Pang Ho-cheungin ja suuren suosion pop-tähden Josie Ho:n, tuottama ja tähdittämä yltiöväkivaltainen moderni slasher-elokuva yllättää tuoreella otteella, teknisellä taitavuudella, ammattimaisilla tuotantoarvoilla ja erityisen rehvakkailla käytännön veriefekteillä. Kun pakettiin kääritään mukaan vielä railakkaan verevästi näytelty päärooli, ei tätä voi oikein kuin ihailla. Elokuva on todellakin vain vakavasti slasher-elokuviin hurahtaneille ylipäätään suositeltavissa sen järkyttävän kuvaston vuoksi, joten herkempien katsojien on kyllä ihan syytä jättää tämä suosiolla väliin.

7/10.

Les yeux sans visage (Eyes Without a Face, 1960)

Ohjaus: Georges Franju
Käsikirjoitus: Pierre Boileau, Thomas Narcejac, Jean Redon, Claude Sautet, Pierre Gascar 
Tuotantomaa: Ranska, Italia
Kieli: ranska
Budjetti: vähäinen
Arvioitu: heinäkuu 2011
Arvioidun version pituus: 90 minuuttia
Ensi-ilta Suomessa: Elokuvatarkastamon pakottamana kokonaan kielletty Suomessa, esitetty suljetusti Ranskan suurlähetystössä 1970-luvun lopulla

eyeswithoutaface_primaryJohdanto

Suomessa Valtion elokuvatarkastamo iski armottomat kouransa Georges Franjunin teokseen. Euroopasta oli jo kantautunut kommentointia kauhistuneiden katsojien pyörtymisistä. Elokuvaa yritettiin saada Suomessa ensi-iltaan 1962, mutta tammikuussa 1962 tarkastamon ennakkotarkastuksessa elokuvalle lätkäistiin ikärajaksi Kokonaan kielletty, joten elokuvaa ei siten saanut Suomessa laillisesti esittää eikä levittää. Siihen oli sitten tyydyttävä, leikkauksillakaan ei elokuvasta olisi tarkastamon näkemyksen mukaan saanut suomalaisille katsojille sopivaa. Tarkastamolle elokuva tuotiin uudelleenharkittavaksi huhtikuussa 1978. Tällä kertaa tarkastamo hyväksyi elokuvan ikärajalla K18, mutta asetti sen esittämiselle tiukat ja ehdottomat reunaehdot: poikkeuksellisesti elokuvaa sai esittää anottavalla ennakkoluvalla vain Suomen elokuva-arkiston ja Ranskan suurlähetystön järjestämissä suljetuissa näytöksissä. Outo ratkaisu johti siten siihen, että elokuva ei ole saanut Suomessa lainkaan virallista ensi-iltaa valkokankaalla, vaikka sitä pidetään 2000-luvulla kauhuelokuvan lajityypin yhtenä keskeisistä mestariteoksista.

Juonitiivistelmä

Dr. Génessier (Pierre Brasseur) on maailmankuulu siirrekirurgi. Hänen synkkä salaisuutensa on miehen itsensä aiheuttama auto-onnettomuus, jossa hänen tyttärensä Christianen (Edith Scob) kasvot tuhoutuivat täysin. Kirurgi kaappaa apurinsa kanssa (nainen, jolle hän on jo aiemmin onnistuneesti suorittanut kasvojenvaihtoleikkauksen) nuoria naisia tarkoituksenaan leikata näiden kasvot irti ja istuttaa ne Christianelle. Hän pakottaa Christianen käyttämään maskia peittääkseen naisen rujot kasvot, kunnes onnistuu kasvojensiirrossa.

 

 

Kommentit

Ranskalaisen elokuva-alan yhden keskeisen vaikuttajan Georges Franjun kauhuelokuva Les yeux sans visage tyrmättiin aikanaan tylysti ympäri maailman, sillä se rikkoi murhaavan tehokkaasti kauhun totuttuja goottilaisten teemojen ja estetiikan konventioita ja esitteli selkäpiihin kouraisevat efektinsä ajallisesti liian lähellä toisen maailmansodan oikeita kauhuja ja ihmiskokeita. Goottilaisen kauhun kulta-ajan loppumetreillä Franju esitteli tyystin toisenlaisen näkemyksen siitä, mitä tulevilta vuosilta voitaisiin odottaa. Vuosikymmeniä myöhemmin Franjun visio on edelleen vertaansa vailla olevan häiriintynyt ja tehokas – todellinen kulttiklassikon merkki.

Tunnelmaltaan ohjaaja Franjunin elokuva palaa hakemaan vaikutteita 1900-luvun alun saksalaisesta ekspressionismista saadakseen rakennettua emotionaalista vastakkainasettelua kirurgin, tämän tyttären ja kirurgin uhrien välille. Syvät, vahvat varjot ja eleetön äänimaailma ohjaavat katsojan fokuksen juuri sinne, minne ohjaaja haluaakin tehokkaasti, taitavasti ja näennäisen vaivattomasti. Tarinan rakenne on klassisen trillerin ja mysteerielokuvan uomissa liikuskeleva, mutta ohjaaja pitää koko ajan selvästi visionsa kasassa ja lopullisesta tuotoksesta ei löydy yhtään turhaa tai merkityksetöntä rönsyä, joihin niin helposti ohjaajat vielä nykyäänkin sortuvat. Jokainen yksityiskohta, kohtaus ja kuvakulma on loppuun asti mietitty ja terästetty merkityksellä. Verrattoman taitavalla leikkauksella kohtaukset nivoutuvat yhteen saumattomaksi kokonaisuudeksi, joka vetää mukaan tarinan syövereihin.

Elokuvan valmistumisen jälkeen on vierähtänyt jo viisi vuosikymmentä rajusti muuttunutta ja kehittynyttä kauhuelokuvan estetiikkaa ja siitä huolimatta Les yeux sans visage:n häiriintyneellä tarkkuudella ja lapsenomaisella kiinnostuksella kuvattu kasvojenpoistoleikkaus nostattaa kylmät väreet iholle tuntuen edelleen aidosti makaaberin hurjalta. Muita efektejä ei elokuvassa juurikaan ole ja selvästi Franju on tajunnut, että joskus vähän on enemmän. Karmivan tunnelman luomisessa ohjaaja pelaa mestarillisesti – kuin ilkikurisesti kiusaten – näkyvän ja näkymättömän rajapinnassa ja paljastaa katsojassa alkukantaisen halun nähdä vähän enemmän, vähän syvemmälle. Kuin varkain Franju nostaa elokuvan tematiikan varsin syvälliselle tasolle ja jättää pelkät halvat pelottelut muille. Christianen maskin peittämä olemus on häiritsevän karmiva ja pelkkä nuoren naisen levoton liikuskelu kirurgi-isän kartanon kolkoissa sopukoissa paljastaa katsojalle, että vaihtuvien kasvojen maailmassa Christiane on menettämässä todellisen minuutensa ja jäänyt vangiksi isänsä sairaiden pakkomielteiden houreiseen vankilaan. Christianen kirurgi-isä ei ole klassinen menneiden aikojen goottilaisesta elokuvaperinteestä ammentava hullu tohtori, vaan hänen sairaalloisen pakkomielteensä taakse kätkeytyy inhimillinen ja ymmärrettävä motiivi, joka on muuttanut muotoaan ja kasvanut groteskiksi perversioksi absurdin täydellisen naisen tavoittelusta. Elokuvan teho rakentuu pienten ja lähes näkymättömien yksityiskohtien luomaan psykologiseen verkkoon, jonka keskellä – pimeässä, katseen ulottumattomissa – lymyää pakkomielteiden, kadonneen identiteetin, sairaalloisuuden ja hulluudeksi muuttuneen inhimillisyyden hämähäkki.

Yhteenveto

Runollinen, eteerinen, kaihoisa ja rajoja rikkova kauhuelokuvan kuvastoa omalta osaltaan uudistanut elokuva on pakollista katsottavaa kaikille niille, jotka haluavat perehtyä kauhuelokuvien maailmaan, kerrontatapoihin, historiaan ja alan muutoksen hieman pintaa syvemmälle.

8/10.

Linkki elokuvan promootiomateriaaleihin.

 

 

Deadline (2009)

Ohjaus: Sean McConville
Käsikirjoitus: Sean McConville
Tuotantomaa: Yhdysvallat
Kieli: englanti
Budjetti: hieman alle 2 miljoonaa USD
Arvioitu: kesäkuu 2011
Arvioidun version pituus: 81 minuuttia
Ensi-ilta Suomessa: ei valkokangaslevityksessä Suomessa

l_252fa55b12a94e79a537aef7f29045d6.jpgJohdanto

Kaikista lukuisista kauhuelokuvan alalajityypeistä psykologinen kauhutrilleri on ehkä vahvimmin ns. mainstreamin eli suurempien yleisöjen suosiossa. Psykologisille kauhutrillereillekin on vuosien saatossa kehittynyt omia vakiintuneita kaavojaan, selkeitä päätösrakennelmia ja valmiiksi määriteltyjä hahmogallerioita; toisin sanoen kliseitä. Näillä eväin useimmille katsojille voidaan tarjoilla riittävän raju kokemus turvallisilla vesillä. Samalla tavanomaisuuden suo imaisee mennessään ja joskus harvoin jälkipolvien iloksi pullahtaa jokin mädäntynyt ruumiinosa. Kauhuelokuvien paatuneimmille harrastajillekin useimmissa lajityypin teoksissa on edes jotakin kiinnostavaa tai edes etäisesti innostavaa, vaikkeivät elokuvan tapahtumat niskavilloja pystyyn nostaisikaan. Psykologisen kauhutrillerin mestarin Alfred Hitchcockin jäljiltä viimeiseen muutamaan vuosikymmeneen ei kovin montaa alan menestyjää ole mahtunut – ainakin jos menestystä mitataan elokuvan tuotolla ja suuremmilla palkinnoilla. M. Night Shyamalan, David Fincher, Martin Scorcese, Philip Noyce, Takashi Shimizu tai vaikkapa Stanley Kubrick muiden muassa ovat edustaneet joillakin teoksillaan tekijäjoukkion tunnetuinta kärkeä, mutta kyllä samalla synkkä tosiasia on se, että juuri tämän lajityypin laariin on satanut luvattoman paljon tyhjänpäiväistä tauhkaa. Ja – valitettavasti – sitä tämäkin Shawn McConvillen ohjaus nyt kyllä aivan selkeästi on.

Juonitiivistelmä

Hermoromahduksesta toipuva käsikirjoittaja Alice (Brittany Murphy) muuttaa suurkaupungista maalle elämäänsä pakoon vanhaan jylhään 1800- ja 1900-vuosisatojen vaihteen aikoihin rakennettuun suureelliseen kartanomaiseen asuntoon. Alicen pyrkimyksenä on eheyttää itsensä hiljaisuudessa ja samalla saattaa loppuun uusin käsikirjoituksensa. Vaan asunto ei taida ollakaan ihan tyhjillään, sillä Alice törmää pian talossa kummallisuuksiin ja rohkeutensa kerättyä hän alkaa perehtyä talon saloihin sieltä täältä löytämiensä videonauhoitteiden avustamana.

 

Kommentit

Psykologinen kauhutrilleri lajityyppinä on selvästi houkutteleva aloitteleville tai siipiään kokeileville tekijämiehille tai naisille, mutta valitettavasti ne epäonnistuneetkin kinemaattiset oksennukset liian usein päätyvät pahaa-aavistamattomien kansalaisten verkkokalvoja kiusaamaan. McConvillen ohjaaman elokuvan keskeinen ja pahin heikkous on hieman yllättäen pääosassa hämyilevä, hieman elokuvan julkaisun jälkeen kuollut yhdysvaltalaisnäyttelijätär Brittany Murphy, jonka taidot osoittautuvat täydellisen riittämättömiksi vaativaan päärooliin kokopitkässä. Murphy ei kykene antamaan päähenkilölle tarvittavaa emotionaalista syvyyttä ja ilmiselvästi ei vain osaa tuoda näytille esittämänsä roolihahmon vioittuneen psyyken tummia puolia. Toden nimissä jonkun tuotantoon osallistuneen olisi pitänyt hoksata ymmärtää puhaltaa peli poikki, laittaa hanskat naulaan ja alaskirjata tappiot, sillä myös ohjaaja ei näytä ymmärtävän mitä pitäisi tehdä saadakseen pääosaa esittävään nuoreen naiseen hieman säpinää. Tällaisen yksityisesti rahoitetun pientuotannon kohdalla voi tietenkin olla, että projektin keskeyttäminen ei olisi ollut mahdollista.

Vanhan, eristyksissä olevan, kartanomaisen talon miljöötä pyritään hyödyntämään esittelemällä suuren lukaalin näennäistä pitkää ikää ja samalla rakennuksen elämää nähneiden seinien pitäisi pystyä luomaan tarinalle viitekehystä ja luonnetta. Mutta kun paljastuukin, että talon salaisuuksiin päästäänkin tutustumaan modernin videotekniikan tallenteiden välityksellä, illuusio taloon rakennetusta ikiaikaisesta mysteeristä pirstaloituu. Seurauksena koko tarina muuttuu varsin hiljattain tapahtuneen tragedian palapelimäiseksi kokoamiseksi ja koko miljöön ympärille rakennettu mysteerinen aura haihtuu savuna ilmaan. Tätä epäloogisen sopivin aikavälein kuin rutiiniluonteisesti itsestään täydentyvää palapeliä yritetään limittää Murphyn hahmon mielen säröihin, mutta onnistuminen on yhtä kaukana kuin mainittu kartano sivistyksestä. 1930-luvulla tarinassa olisi tutkittu päiväkirjamerkintöjä, 1960-luvulla kuunneltu kelanauhoja, 1980-luvulla katseltu kaitafilmejä ja 1990-luvulla pällisteltävänä olisivat olleet videonauhoitteet. 2000-luvulla digitaaliset toisinteet saavat ajaa palapelin palojen virkaa. Katsojalta ei vaadita eikä odoteta yhtään mitään. Elokuva tamppaa tuhannesti koluttuja käänteitä Tuttujen Kuvioiden Tukkuvarasto Oy:n perukoilta ja jännitystä löytyy Avara Luonto -sarjan jaksoista enempi, kun yrittää arvuutella, että saako nyt se gepardi gasellipaistia savannilla vai jääkö nuolemaan tassujaan. Aiemmin taloa asuttaneiden henkilöiden tragedia aukenee samaa tahtia tallenne tallenteelta elokuvan päähenkilölle ja katsojalle. Suurta hämmennystä aiheuttaa se, että jo entuudestaan psyykeltään traumatisoituneen ja säikyn nuoren naisen käytös ei näytä lainkaan muuttuvan tapahtumien edetessä, vaikka mitä kummaa tulee vastaan tallenteista. Kyllä ainakin tämä kirjoittaja mittaisi muutamankin uuden sykelukeman, jos huomaisi asunnossaan ylimääräisiä tyyppejä kylpemässä.

Yhteenveto

Surkeasti näytellyn, onnettoman ponnettomasti käsikirjoitetun ja liian turvallisesti vasemmalla kädellä ohjatun psykologisen kauhutrillerin pelastukseksi ei nyt löydy yhtään oljenkortta. Ainoa pieni valonpilkahdus on sen vaatimaton budjetti, joka näyttää riittäneen lähes ammattimaisen tuntuiseen tulokseen. Tuttujen juttujen kavalkadi marssii suoria pääkatuja valmiiksi tallotulle maalilinjalle eikä uskallusta riitä edes kurkata sivukujille hakemaan välihetkiin virikkeitä. Uskottavuus on tipotiessään jo ensivartin jälkeen, jännityselementtien käyttäminen on kokonaan jätetty kyvykkäämmille tekijöille eikä päähenkilö tai tämän teennäinen puuhastelu kartanon syövereissä jaksa kiinnostaa kuin kaikkein kärsivällisimpiä katsojia, jotka haluavat nähdä kaikkien pisteiden yhdistävät viivat vaikka tietävätkin jo mikä lopputulema on.

2/10.

 

American Mary (2012)

Ohjaus: Jen Soska, Sylvia Soska
Käsikirjoitus: Jen Soska, Sylvia Soska
Tuotantomaa: Kanada
Kieli: englanti, unkari, saksa
Budjetti: vähäinen
Arvioitu: maaliskuu 2020
Arvioidun version pituus: 103 minuuttia
Ensi-ilta Suomessa: ei valkokangaslevityksessä Suomessa

americanmary_primaryJohdanto

Kehokauhun lajityyppi elää ja voi hyvin. Lajityypin esimerkkejä tavataan tehdä ympäri maailman nyt uudella vuosituhannella. Erityisen mielenkiintoista on havaita, miten aikakauden ilmiöt suodattuvat ja jalostuvat elokuvalliseen ilmaisuun kehokauhun nykyteoksissakin olipa kyseessä sitten geeniteknologian harppaukset ja tieteellisen etiikan rajojen hämärtyminen (Vincenzo Natali, Splice (2009)[x]), henkilöpalvonta (Brandon Cronenberg, Antiviral (2012)), naisten voimaantuminen tasaveroisina tai vahvempina sankareina (Matthijs van Heijningen Jr., The Thing (2011)) , taistelukenttien teknistyminen (Steven Kostanski, Manborg (2011)), muuntuneiden biologisten olioiden uhka (Toby Wilkins, Splinter (2008)), tavoittamattoman täydellisyyden tavoittelu (Darren Aronofsky, Black Swan (2010)), ekologinen syöminen (Julia Ducournau, Raw (2016)[x]), tekoälyn pelko (Leigh Whannell, Upgrade (2018)) ja vaikka naisen kasvaminen moderniin maailmaan (Mitchell Lichtenstein, Teeth (2007)). Yhteistä näille kaikille on, että näiden tekijät ovat hoksanneet taitavasti käyttää hyväkseen omaan aihepiiriinsä kytkeytyviä ennakkoluuloja, pelkoja ja suoranaisia fobioita.

Kasvaminen naisena on merkittävä tässä Soskan siskosten elokuvassa American Mary, jonka verisen kuoren alla sykkii monia kiehtovia ja ajankohtaisia teemoja.

Juonitiivistelmä

Lääkäriksi opiskeleva – kirurgiaan erikoistuvassa koulutusohjelmassa – nuori köyhä opiskelija Mary (Katharine Isabelle) joutuu itsensä elättääkseen ja opintonsa maksaakseen nöyrtymään nöyryyttäviin työkeikkoihin stripparina. Strippariklubin kautta Mary värvätään laittomien, mutta varsin hyvin tuottavien, kirurgisten toimenpiteiden suorittajaksi ja Mary huomaa pian olevansa kysytty taitaja erikoisessa alamaailmassa, jossa ihmiset tekevät itselleen mitä mielikuvituksellisimpia kehomuokkauksia. Mary uppoutuu pian täyspäiväisesti alamaailman laittomuuksiin, sillä hänen lupaavan uransa tuhoavat tarkoituksella hänen omat opettajansa tavalla, jota Mary ei voi antaa anteeksi. Mary muuttuu Bloody Mary:ksi; äärimmäisiä ja vaativia kehomuokkauksia suorittavaksi laittomaksi kirurgiksi, mutta myös skalpellinkäyttötaitojaan häikäilemättä käyttäväksi kostajaksi…

Kommentit

Pääosaa näyttelevälle näyttelijä Katharine Isabellelle roolitus Marynä on suoraan räätälöity. Ohjaajien osumatarkkuus sekä Isabellen roolituksessa että näyttelijän ohjauksessa on tällä kertaa moitteetonta ja kautta elokuvan Isabelle suorastaan dominoi kantaen vaativan ja elokuvan edetessä alati muuttuvan pääroolin vaivattoman kepeästi. Soskan siskosten vasta toinen kokopitkä elokuva elää ja sykkii indie underground-maailman vaatimattomien puitteiden ja alati kolkuttavien budjettirajoitteiden seassa, mutta siitä huolimatta elokuvan lopullinen ilmiasu huokuu yht’aikaa sekä tekemisen vapauden riemua että teknistä osaamista käytetystä mediasta tavalla, jota yleensä on totuttu näkemään isojen rahojen ammattimaisemmissa produktioissa. Lopullinen teos ei suinkaan näytä, tunnu eikä kuulosta minibudjetin yritelmältä, vaan ammattimaiselta kokopitkältä, joka laittaa kymmeniä kertoja itseään isompien budjettien elokuvat nurkkaan häpeämään. Ohjaajasiskokset juoksuttavat elokuvaa vetreästi, loogisesti ja tavattoman oikea-aikaisesti jokaisen kohtauksen nivoutuessa ympäristöönsä palapelin palasten tavoin. Isabelle kykenee muuntautumaan elokuvassa pehmeästä arasta uhrista kylmäksi kostajaksi poikkeuksellisen uskottavasti ja verisen hurmeen keskellä kehoja pilkkovana sahurina Isabelle suorastaan ikonisoi itsensä lajityypin historian kirjoihin.

Soskan siskosten elokuva olisi helppo hylätä vain inhan verisenä roskana. Sen ulkokuoren alta löytyy kuitenkin hienoja sivalluksia sekä patriarkaalisen yhteiskunnan rakenteisiin että modernin yhteiskunnan jäsenten käsissä olevan liiallisen vapaan ajan ilmenemismuotoihin korostuneen hedonistisina suuntauksina. Elokuvassa tutkitaan kiehtovasti siinä esiintyvien hahmojen pyrkimystä löytää ikioma paikkansa maailmassa. Oman tilan ja paikan löytäminen ei välttämättä ole helppoa ja se saattaa vaatia raakoja tönäisyjä epämääräisiin ja odottamattomiin suuntiin, mutta vanhan sanonnankin mukaan joidenkin ovien sulkeutuessa toisia ovia avautuu. Vaikka elokuvan feministinen skalpelli on teroitettu ja vaarallinen miehille, tekijät eivät kuitenkaan antaudu vihaamaan pelkästään sukupuolta. Mieshahmojen ja naishahmojen kimara pyörii monissa eri harmaan sävyissä Maryn maailman ympärillä ja yksiselitteistä kaikenkattavaa miesvihamielisyyden leimaa ei Soskan siskoksille tästä elokuvasta voi otsaan tatuoida. Päinvastoin, käsitteet mies – vihollinen ja nainen – sankari muuttuvat ja elävät herkullisesti elokuvan edetessä moneen kertaan monien käänteiden kautta.

Yhteenveto

Kehokauhun-lajityypin kuluvan vuosituhannen valioyksilöksi paljastuva elokuva on samalla anteeksiantamattoman reippaan feministinen, herkullisen verinen ja vimmaisen tehokas. Soskan siskosten teoksen keskellä riuhtoo pääosassa Katharine Isabelle hänelle juuri sopivasti rakennetussa roolituksessa. Käsin suoraan kohtauksiin kauttaaltaan tehdyt efektit ovat raikkaan punainen pirskahdus muutoin niin tietokone-efektien ylikyllästämässä kauhuelokuvien maailmassa. Jos ei tullut selväksi vielä, niin elokuva on varsin verinen eikä siten sovellu kaikille lajityyppiin vain pintapuolisesti sukeltaneille. Varsinaisesti elokuva karttaa olemasta pelkästään yksinomaan kauhua ja tasapainoilee nuoralla juonivetoisen draamallisen etenemisen ja brutaalin hurjuuden välimaastossa.

8/10.

1922 (2017)

Ohjaus: Zak Hilditch
Käsikirjoitus: Zak Hilditch
Tuotantomaa: Yhdysvallat
Kieli: englanti
Budjetti: ei tiedossa
Arvioitu: maaliskuu 2020
Arvioidun version pituus: 102 minuuttia
Ensi-ilta Suomessa: ei valkokangaslevityksessä Suomessa

1922_primaryJohdanto

Maatila on usein herkullinen jännitys- ja kauhuviihteen lähtökohta, koska se tarjoaa luontaisen ja perustellun eristäytyneisyyden. Luontaisella eristäytyneisyydellä tekijät saavat luotua yht’aikaa elokuviin klaustrofobista tunnelmaa jopa avoimien peltojen äärellä ja luontaisen syyn elokuvan toimijoille kohdata toisensa silmästä silmään, kun vaihtoehtojakaan ei oikein ole. Peltojen keskeltä on vaikea löytää apuja olipa syy tarpeeseen sitten omassa väessä tai muualta tulleissa.

Jännitys- ja kauhuviihteen puolella teemaa ovat taitavasti hyödyntäneet monet. Sam Peckinpah räväytti aikanaan maailmaa elokuvallaan Straw Dogs (1971), jossa maaseudun rauhaan hakeutunut pariskunta joutuu lopulta linnoittautumaan naapuruston vihamielisyydeltä. David Keathin elokuvan The Curse (1987) pohjalla taas on kauhukirjailija H.P.Lovecraftin novelli Colour Out of Space, jossa maatilan väki löytää itsensä voimattomina taistelussa taivaalta tipahtaneen meteoriitin aiheuttamien outouksien kanssa. Stewart Hopewellin elokuvassa Slaughter (2009) suurkaupungista väkivaltaista miesystäväänsä etäisen maatilan idylliin paenneen nuoren naisen ongelmat ovatkin vasta alussa. Alfred Hitchcockin jännitysviihteen mestariteoksessa The Birds (1963) väki joutuu linnoittautumaan maatilalle väkivaltaisiksi äityneiden lintujen vuoksi. Jamie Blanksin elokuvassa Storm Warning (2007) maatilalle myrskyltä suojautuva pariskunta huomaa myrskyn olevan pienin heidän huolistaan. Billy O’Brienin tieteiskauhuksi yltyvässä elokuvassa Isolation (2005) maatilan väki joutuu kohtaamaan geneettisen manipuloinnin seurauksia. M.Night Shyamalanin elokuvassa Signs (2002) maatilan väki joutuu kummastelemaan pelloille ilmaantuneita merkkejä. Richard Fleischerin elokuvassa Mr. Majestyk (1974)[x] meloniviljelijän ja paikallisen rikollisjärjestön välit kiristyvät kohtalokkain seurauksin. Kerry Anne Mullaneyn elokuvassa The Dead Outside (2008) maatilalle linnoittautuneiden selviytyjien on varottava ulkosalla pyöriviä sairastuneita, joita voisi vaikka zombeiksikin kutsua. Nämäkin samasta perusteemasta lopulta hyvin erilaisin kääntein etenevät esimerkit kertovat samalla kiehtovasti, miten monella tavalla maatilan luontaista eristäytyneisyyttä voi hyödyntää jännitys- ja kauhuviihteessä.

Juonitiivistelmä

Vuonna 1922 maissipeltoaan teini-ikäsen poikansa Henryn (Dylan Schmid) kanssa viljelevän maanviljelijän Wilfredin (Thomas Jane) maaseutuelämään kyllästynyt jääräpäinen ja rääväsuinen vaimo Arlette (Molly Parker) perii kelpo osuuden tilan tiluksista isältään eikä malta odottaa, että pääsisi muuttamaan keskeltä peltojen värittämää maaseutua kaupungin sivistyksen pariin myymällä oman osuutensa tiluksista alueelle rautatietä ja teurastamoa havittelevalle teollisuuspohatalle. Kaupungin houkutukset eivät kuitenkaan ole Wilfredin mieleen, joka saa puheillaan myös Henryn pään kääntymään äidin suunnitelmia vastaan. Wildfredin ja Henryn salaliitto Arlettea vastaan johtaa traagisiin seurauksiin…

Kommentit

Kuljetukseltaan, leikkaukseltaan ja kuvaukseltaan verkkainen ja rauhallinen elokuva kelluu 1920-luvun maaseutuelämän romantisoidussa seesteisyydessä, jota säestää Thomas Janen huikean hyvä roolisuoritus maanviljelijänä. Wilfredin maailma on jäänyt jumiin edelliselle vuosisadalle ja miehen elämän keskeisiin teeseihin kuuluu taistella muuttuvan maailman kotkotuksia vastaan villin lännen uudisraivaajan mentaliteetilla. Thomas Jane on tahtipuikoissa vaikuttava ja vakuuttava, mutta samalla tähtiroolin mehukas verevyys peittää alleen vierellä pyörivien Dylan Schmidin ja jopa Molly Parkerin roolityöt. Pienessä sivuroolissa oleva Dylan McDonough sentään laittaa kampoihin Janelle.

Vaikka teknisesti elokuva on varsin onnistunut, se ei oikeastaan koskaan pysty lunastamaan kirjoittamatonta lupausta sietämättömäksi tiivistyvästä jännityksestä eikä tarjoa kauhunnälkäisille pientä välipalaa ihmeellisempää. Ohjaaja Zak Hilditchin omaan elokuvakäsikirjoitukseen pohjautuva ohjaus tuntuu erikoiselta gonglomeraatilta. Yhtäältä elokuva mitä ilmeisimmin oikeasti haluaisi olla yhden perheen näkökulmasta aikakausien, sukupolvien ja sukupuolien murrosta tutkaava draamallinen tutkielma maailman muuttuessa agraarisesta teolliseksi. Toisaalta elokuva pyrkii kasvattamaan jännitystä ottamalla mukaan alkuteoksen raa’at ja yliluonnolliset elementit. Lopputuotos kärsii identiteettiongelmasta, sillä nämä kaksi asiaa yhdessä eivät tällä kertaa nivoudu yhdeksi sujuvaksi kokonaisuudeksi. Identiteettiongelman kanssa käsi kädessä kuvaan astuu myös epäselvä segmentointi; haluaisiko ohjaaja Hilditch miellyttää elokuvallaan kauhuun taipuvaista yleisöä vai draamallisen jännityksen ystäviä? Molempia kosiskellaan, mutta kumpainenkin voi joutua pettymään. Elokuvan henkilöhahmot ovat toisaalta epätavallisen moniulotteisia kauhujännäriin, mikä juontaa juurensa elokuvan alkupuolen melko pitkästä draamallisesta alustuksesta. Henkilöhahmojen käytös, toiminnan motivaatiot ja tunnemaailman skaalat ovat kauttaaltaan uskottavia. Henkilöhahmojen maailmankatsomusten eroavaisuuksien kanssa on vaivatonta myötäelää ja niiden aiheuttamia konflikteja on siksi helppo uskoa. Käsikirjoituksen ja henkilöohjauksen ansiosta myös pienempien sivuosahahmojen annetaan kehittyä ja kasvaa tarinan edetessä, mikä myös itsessään syventää tarinan kulkua mukavasti.

Yhteenveto

Kirjailija Stephen Kingin samannimiseen pienoisromaanin perustuva jännäri ui varsin nopeasti ihan niihin samoihin uomiin, joista kirjailija on kalastellut jännityksen poikasia vuosikymmeniä. Alun seesteinen draama tiivistyy hiljaksiin hyvinkin kelvolliseksi kauhutrilleriksi, jota sävyttää kuitenkin hienoinen ennalta-arvattavuus – ainakin kaikille niille, jotka ovat Kingin teoksiin tai niiden filmatisointeihin aiemmin törmänneet. Draamallista trilleriä on yritetty ajaa kauhuelokuvan suuntaan muutamalla yksittäisellä maskeerauksella ja väkivaltakohtauksella, mutta lopputulema on kahtiajakoinen: esitetty materiaali on lopulta kovin vaatimatonta kauhuviihteeksi ja toisaalta aavistuksen enemmän kuin draamalliselta jännäriltä voisi yleensä odottaa. Tekijät eivät siis oikein tiedä mille kohderyhmälle elokuvaansa asemoisivat ja yrittävät lopulta liikaa olla hieman kaikkea.

6/10.

Children of the Corn (1984)

Espanjalainen ohjelmalehdykkä. Nelisivuinen. Skannattuna kaikki neljä sivua. Kaikista skannauksista puuttuu hieman valkoista reunaa. Tukevaa paperia. A4-kokoa suurempi. A pressbook (guia pelicula) from Spain. Four pages, all of which are scanned here. Note that each scan is missing a tiny bit of white border. Sturdy paper. Size is somewhat larger than A4.