Planet Terror (2007)

Ohjaus: Robert Rodriquez
Käsikirjoitus: Robert Rodriquez
Tuotantomaa: Yhdysvallat
Budjetti: joitakin kymmeniä miljoonia USD
Kieli: englanti
Ensi-ilta Suomessa: 20.7.2007
Arvioidun version pituus: 105 minuuttia

Arvioitu: 2007 syksyllä

Johdantoplanetterror_primary

Quentin Tarantinon ja Robert Rodriquezin Grindhouse-projektin toinen puolikas on kunnianosoitus ja kumarrus 70- ja 80-lukujen zombie-elokuvien boomille, jonka George A. Romero käytännössä käynnisti ensin elokuvallaan Night of the Living Dead (1968) ja myöhemmin elokuvallaan Dawn of the Dead (1978). Tosin elokuvan muoto ja tyyli ovat paljon velkaa myös 70-luvun alun eksploitaatio- ja rikoselokuville ja Planet Terrorissa vilisee kivoja pikku vinkkejä kirjaimellisesti kymmeniin elokuviin. Herkullisen asetelman hyvin hallintaan ottanut Rodriquez onkin tyyliltään mitä mainion ohjaajaksi juuri Planet Terrorin kaltaiselle elokuvalle. Koko konsepti perii ajattelumaailmansa keskeiset osaset pääsääntöisesti suuren yleisön ”roskana” pitämille elokuvan tyylilajeille. Tavallaan on myös varsin mielenkiintoista havaita miten Planet Terrorin teemat vetävät nyt 2000-luvulla niin hyvin yleisöä, että Rodriquezille on avautunut käytettäväkseen aivan kelvollinen muutamien kymmenien miljoonien budjetti, joka tosin on yhteinen Quentin Tarantinon Grindhouse-projektin toisen osan, Death Proof (2007), kanssa. Grindhouse-teattereiden keskeisimmätkään artikkelit eivät vedonneet suuriin yleisöihin ja niiden tekeminen oli kirjaimellisesti nyrkkipajapuuhaa parempaa onnea ja menestystä odottaville elokuvaurhoille.

Juonitiivistelmä

Mätäneviksi ja kupliviksi (?) zombieksi ihmiset muuttava kauhistuttava sotilaallinen ase ajautuu vääriin käsiin ja Teksasissa puhkeaa kammottavasti leviävä zombierutto. Zombierutolta säästyvät kuitenkin muutamat tallaajat, jotka ovat mitä ilmeisimmin immuuneja uhrinsa lihaa syöviksi hirviöiksi muuttavalle … jollekin. Kiveksiä keräävä biokemisti Abby (Naveen Andrews), tuntemattoman tahon salainen operaattori ja hinausfirmaa pyörittävä El Wray (Freddy Rodriquez) sekä eroottinen tanssijatar Cherry Darling (Rose McGowan) ovat osa lopulta melkein tusinaksi muodostuvan eloonjäämisjoukkion porukkaa. Eloonjääminen ei osoittaudu helpoksi ja katala sotilas luutnantti Muldoon (Bruce Willis) pyrkii laittamaan vielä lisää kapuloita jo ennestäänkin kovin hauraisiin rattaisiin.

Kommentit

Planet Terror -elokuvaa määrittää leikkisä ylenmääräisyys. Ylenmäärin verta ja lätinää, hillittömiä aukkoja juonessa ja kerronnassa, tajuttoman sekopäistä häröilyä ja silkkaa itsetarkoituksellista brutaaliutta. Ja kaikki tehty hymy huulilla, pilke silmäkulmassa ja mitä ilmeisimmin tekijöillä on ollut myös hulvattoman hauskaa elokuvan tekemisessä. Paikoin elokuva ajautuukin tieten tahtoen myös kauhukomediaksi. Se mikä 70-luvun B-luokan halpiskauhussa oli tahattoman hauskaa huonoutensa vuoksi, on Planet Terrorissa lyöty tarkoituksella yli äyräidensä. Tosin Rodriquez ei kurkota itse elokuvan kanssa ihan niin pitkälle historiaan kuin Tarantino omassa osiossaan Grindhouse-projektia vaan tyytyy parodioimaan ja kunnioittamaan enempikin 80-luvun taitteen zombie-splatter -elokuvia kuin 70-luvun eksploitaatioviihdettä.  Rodriquezin aiempien elokuvien tunteminen on eduksi erisnimistä ja jopa henkilöhahmoista aina Graeme Revellin huipputunnelmalliseen musiikkisovitukseen. Ja Tarantinonsa tunteva ei voi olla hymyilemättä hänkään, kun Tarantinon elokuvan Kill Bill (2003) alussa hääseurueen teurastusta tutkimaan saapuvat jeparit ovat paitsi samoja hahmoja myös samoja näyttelijöitä kuin Planet Terrorissa. Ai niin ja eräs samainen poliisi oli myös Texas Rangerin ominaisuudessa Robert Rodriquezin aiemmassa elokuvassa From Dusk till Dawn (1996).

Robert Rodriquez ottaa katsojan valtaansa vaivatta. Elokuvan kuljetus ja eteneminen on moitteetonta ja se kykenee rakentamaan hulvattoman sekopäisestä konseptistaan myös oikeasti jännittävän ja tunnelmaa tihkuvan kauhutrillerin kylmäävine kohtauksine päivineen. Mikä parasta, elokuvan anti aukeaa myös sellaisille katsojille, joille zombie-elokuvat ja B-luokan kauhu eivät ole ennestään tuttuja – korostetun karrikoidut kliseet ovat nimittäin takuuvarmasti tuttuja myös nykyajankin tv-trillereistä ilman rahtustakaan kokemusta kauhugenrestä. Rodriquezin käytössä olevilla varoilla olisi helposti kyetty pilaaman tunnelma rakentamalla selvästi parempia efektejä, mutta onneksi efektit on maltettu pitää huonoa muistuttavan hyvinä. Silkkaa herkkua on katsoa esim. lyhyt parodiallinen episodi efektiguru Tom Savinin huonoudessaan hullunhauskalta näyttävä ”rikkoutuminen” zombieiden kynsissä. Eksploitaation historiassa on hyvin tavallista, että samoja näyttelijöitä ja samoja kuvauspaikkoja käytetään surutta ristiin eri tuotannoissa (esimerkiksi espanjalainen Jess Franco saattoi jopa kuvata kolmea elokuvaa yhtäaikaa samassa paikassa, samoilla näyttelijöillä ja samoilla vermeillä) ja Tarantino ja Rodriquez käyttävät tätä oivallisesti hyväkseen Grindhousessa. Nimittäin kuvankaunis Rose McGowan on mukana molemmissa elokuvissa eri roolihahmoissa (tukka vaan eriväriseksi ja taas mennään), Michael Parks esiintyy molemmissa elokuvissa samassa roolihahmossa kuten myös mm. Marley Shelton (Dr. Dakota Block; pienen pieni sivuosa Tarantinon osiossa ja yksi pääosista Rodriquezin osiossa) ja myös samoja kuvauspaikkoja käytetään ahkeraan. Se luo jännää yhteenkuuluvuuden tenhoa elokuviin ollen samalla muistutuksena esikuviensa päivistä.

Planet Terror paisuu hillittömäksi verisateeksi loppua kohti kirittäessä ja nautiskelee täysin siemauksin saadessaan kuvata eksploitaation värein lyhyissä farkkushorteissa ja juuri ja juuri rinnat sisällään pitävissä topeissa heiluvia rynnäkkökiväärikaunokaisia. Rodriquez heilauttaa väkivaltaisen parodiallisen kunnianosoituksensa varmana itsestään ja haparoimatta. Elokuvan yleinen ylenpalttinen väkivalta oikeuttaa sen helposti K-18 leimaan ja jos karrikoitu verenvuodatus häiritsee, kannattaa valita vaikka joku Disney-tuotanto mieluummin katsottavakseen. Rodriquez onnistuu Planet Terrorissa luomaan hervottoman onnistuneen parodian, joskin sen tuotannollisen massiivisuuden ja ammattilaisnäyttelijät voikin laskea halutessaan negatiivisiksi asioiksi. Jostain käsittämättömästä syystä Euroopan markkinoiden Grindhouse-elokuvien elokuvaversioissa ei näy kuin yksi muka-traileri, vaikka niitä nimenomaisesti tehtiin useampia. Siitä kiukkuista sapiskaa levittäjille. Planet Terror onnistuu olemaan onnistuneen viihdyttävä sekä grindhousea tuntemattomille että sitä tunteville ja siksi voikin Rodriquezille nostaa veren kyllästämän hatun.

Yhteenveto

Ohjaaja Robert Rodriquezin kunnianosoitus menneiden vuosikymmenten elokuvailmaisulle, vielä suuntaan hakeville tavoille tehdä elokuvaviihdettä ja eritoten suunnattomalle B-elokuvien esiinmarssille, joka tapahtui 1970-luvun aikana kuvaamiseen ja toistamiseen käytettävän kaluston muututtua halvemmaksi, helppokäyttöisemmäksi ja pienemmäksi.  Ohjaaja Rodriquez antaa palaa eikä säästele, mutta kykenee silti pitämään juonenkuljetuksen ja tarinankerronnan hyppysissään. Teknisesti taitava ja monipuolinen tuotanto jättää silti pelivaraa näyttelijöillekin, jotka tekevät varsin saumatonta yhteistyötä puhaltaessaan siihen kuuluisaan yhteiseen hiileen. Auttamattoman ihana zombie-elokuvien ystäville, mutta antanee vähän vähemmän muille.

8/10.

Linkki elokuvan promootiomateriaaleihin.

Primal (2010)

Ohjaus: Josh Reed
Käsikirjoitus: Josh Reed, Nigel Christensen
Tuotantomaa: Australia
Ensi-ilta Suomessa: ei ensi-iltaa Suomessa
Arvioitu: kesä 2012
Arvioidun version pituus: 80 minuuttia
Budjetti: vähäinen
Kieli: englanti

Johdantoprimal_primary

The Final Girl (suom. esim. Viimeinen nainen) -käsite tarkoittaa kauhu- ja jännityselokuvissa yleensä pienehkön seurueen ainoaa henkiin jäänyttä henkilöhahmoa.  The Final Girl -termin taustalla on Carol J. Clover, joka vuonna 1992 julkaistussa teoksessaan Men, Women, And Chain Saws: Gender In The Modern Horror Film tutkii ja analysoi naishahmoja mm. juuri slasher-elokuvissa. Itse käsitteen takana seisoo yleensä pienehkön nuorten aikuisten ryhmän yksi tietty naishahmo, joka kauhuelokuvan päättyessä on paitsi jäänyt henkiin myös kasvanut, vahvistunut, karaistunut ja voimaantunut päihittämään elokuvan murhaajan tai murhaajat. Eräinä alkuaikojen esimerkkeinä voi pitää Bob Clarkin elokuvaa Black Christmas (1974), jossa Olivia Husseyn esittämä selviytyjä Jess ei ole vielä yhtä muottiin sidottu kuin tulevien vuosien vastaava hahmo, sekä Tobe Hooperin samana vuonna julkaistua elokuvaa The Texas Chainsaw Massacre (1974), jossa Marilyn Burnsin näyttelemän Sallyn hahmo ei suoranaisesti kykene tappamalla päihittämään vangitsijoitaan, mutta selviytyy silti hengissä koettelemuksesta. Näiden elokuvien The Final Girl -hahmot ovat vielä tulevien vuosien prototyyppejä. Sean S.Cunninghamin lanseeraama alan peruskivimuuraus on tietenkin Friday the 13th (1980) -elokuvasta tuttu Adrienne Kingin näyttelemä Alice. Sarjan likipitäen jokaiseen jatko-osaankin on pitänyt leipoa lähes samasta muotista se The Final Girl. John Carpenterin Halloween (1978) -elokuva on lajityypin merkkipaalu yleisestikin, mutta erityisesti Jamie Lee Curtisin näyttelemä Laurie Strode suorastaan tihkuu sitä materiaalia, mitä seuraavien vuosikymmenien slasher -elokuvien The Final Girl -hahmoilta voi odottaa paaluttaen käsitettä tiettyyn muottiin.  Vicky Dawsonin näyttelemä Pam MacDonald Joseph Ziton elokuvassa The Prowler (1981), Barbara Cupistin näyttelemä Alicia Michele Soavin elokuvassa StageFright (1987), Elizabeth Coxin näyttelemä Jennifer Scott Spiegelin elokuvassa Intruder (1989), Deborah Bensonin näyttelemä Constance Jeff Liebermanin elokuvassa Just Before Dawn (1981), Kate McNeilin näyttelemä Katherine Mark Rosmanin elokuvassa The House on Sorority Row (1983) ja Jocelyn Jonesin näyttelemä Molly David Schmoellerin elokuvassa Tourist Trap (1979) kukin omilla tahoillaan sementoivat käsitteen tiukaksi osaksi kauhuelokuvien kuvastoa tulevina vuosina.

Lukijalle pitäisi tämän pienen johdannon johdosta muodostua sellainen kuva, että Josh Reedin elokuvassa Primal olisi myös tarjolla tämän käsitteen variaatio. Jos näin käy, se pitää paikkansa. 2000- ja 2010-lukujen kymmenissä uuden vuosituhannen slasher -elokuvissa monet vuosikymmeniä aikaisemmin lajityyppiin rakentuneet käsitteet ovat tiukasti hyvissä voimissa ja jopa odottamattoman muuttumattomina. Reed tekee esikoisohjauksessaan vain muutamia pieniä säätöjä moniin tuttuihin slasher-elokuvien vakiokaavoihin, mutta ainakin se The Final Girl saa Reedin elokuvassa oman tulkintansa.

Juonitiivistelmä

Antropologian opiskelija Dace (Wil Traval), Anja (Zoe Gameau) ja heidän viisi ystäväänsä matkustavat eräilemään aikomuksenaan päästä katsomaan esihistoriallisia luolamaalauksia Australiassa. Paikan päälle telttailemaan jäävät nuoret joutuvat omituiseen tilanteeseen, kun ryhmän jäsen Mel (Krew Boylan) sairastuu outoon kuumeeseen käväistyään uimassa läheisessä lammikossa. Tilanne pahenee nopeasti Melin henkisen tilan heiketessä ja hänen alkaessa käyttäytyä pelottavan uhkaavasti, jopa väkivaltaisesti…

Kommentit

Josh Reedin Primal on yksi hienoinen yllätys lisää Australiasta. Ohjaajan esikoispitkä on ehta kauhuspektaakkeli, joka yhdistelee monia tuttuja kauhukonventioita, mutta onnistuu erottautumaan massasta edukseen tuoreilla ideoillaan ja tiiviillä kerronnallaan. Nuorukaiset eristettynä erämaassa kaukana sivistyksen tarjoamista avuista (ja tietenkin kännykkäkenttien ulkopuolella … hih) on toki kaluttua ja tongittua kamaa slasher -elokuvissa ja erityisesti maaseutukauhu-alalajityypissä eikä Primal tässä kohdin mitään uutta ja ihmeellistä toki osaa tarjoilla. Keksiipä nyt kuitenkin jälleen kerran yhä uuden keinon, millä nuorukaiset saadaan pidettyä keskeisellä tapahtuma-alueella ja estettyä säntäilevä pakeneminen. Näissä elokuvissa yleensä tuodaan jo varhaisessa vaiheessa esiin ongelmat nuorten ryhmän sisällä ja esitellään ensimmäiset hahmojen väliset odotetut konfliktit, joita sitten elokuvan edetessä vielä vähän tehostetaan ja kärjistetään. Näin tavanomaisesti mapitetaan kukin hahmoista omiin stereotyyppisiin lokeroihinsa nörtistä nynnystä ylimieliseen kiusaajaan ja lutkahtavan typykän kautta siihen kilttiin naapurin tyttöön, joka pihtaa ja josta klassisten konventioiden kautta yleensä sitten kouliutuu se kliseinen viimeinen selviytyjä. Näillä samoin urin se Reedin elokuvakin nyt totta vieköön pitkälti pelaa. Monista saman lähtökohdan kautta avautuvista slasher -elokuvista huolimatta Primal tarjoutuu esittelemään virkistävän näkökulman: nimittäin ryhmän jäsenten henkiä uhkaavaksi antagonistiksi muuttuukin yksi oman ryhmän jäsenistä ja siksi yllättäen asetelma kääntyykin ryhmädynamiikan tutkinnan kautta hyvinkin kiehtovaksi ja intensiiviseksi ystävyyssuhteiden rajoittaessa vastinearsenaalia.

Josh Reed päätyy elokuvassaan yhdistelemään slasher– ja zombie-elokuvien teemoja, kun porukalle alkaa valjeta, että yksi omasta joukosta on muuttunut väkivaltaiseksi vaistojensa varassa eläväksi pedoksi, jolle tuntuu maittavan ihmisen liha. Ja kun vielä sakki hoksaa, että purema levittää vastaavan infektion uhriinsa, on jännä hybridi just siinä kasassa. Siitä se sitten lähteekin melkoinen meno käyntiin eikä vimmainen hurme lopu ennen kuin lopputekstit armahtavat. H. P. Lovecraftinkin suuntaan niiaava viimeinen vartti onkin niin hämmentävää katsottavaa, että pelkästään jo se pystyy nostamaan elokuvan ylitse tusinaslashereiden tarjooman, jos kohta onkin hienoisessa ristiriidassa aiemman tunnelman kanssa. Vaikka alkupuolella Josh Reed joutuu pysyttelemään halvoissa patenttitoimiston perukoilta kaivetuissa perusratkaisuissa, niin puolesta välistä alkaen käynnistyy muodonmuutos intensiivisen ja hyytävän kauhun puolelle muutamien hyvinkin onnistuneiden kohtausten myötävirrassa. Etupäässä piristystä tuo se, että tekijät uskaltautuvat rohkeasti yrittää rimpuilla irti lajityypin näkymättömistä kahleista ja vieläpä paikoin onnistuvatkin siinä miten kuten.

Ohjaaja onnistuu myös rytmittämään elokuvansa sopusuhtaisesti ja kiristää tempoa sopivin välein pykälä pykälältä. Teknisten valintojen puolella kuitenkin elokuva on ajautua monastikin syvään kuoppaan, sillä toimintakohtausten musiikkivideomaiset leikkaukset ja eestaas heiluva kamera tuntuvat paitsi pahasti häiritsevän kokonaisuutta niin myös liian laskelmoiduilta ja itsetietoisilta ratkaisuilta; suorastaan tökerön teennäisiltä. Toimintakohtauksiin valittu tyyli ajautuu ikävään kontrastiin suhteutettuna elokuvan muihin kohtauksiin vieden pahasti tehoja kokonaisuudelta. Aggressiivisella leikkauksella epäilemättä myös yritetään peittää ontuvia koreografioita, heikkoja efektejä ja yliolkaisia maskeerauksia. Toisaalta elokuvan värisuunnittelu ja valaistus ovat epätavallisen onnistuneita ja erityisesti näin huolella suunniteltua valaistusta saa hakea yleensä paljon suuremman luokan teoksista. Nuoret aussinäyttelijät onnistuvat rooleissan miten kuten tyydyttävästi. Esikoiselokuvassaan hirviöksi muuntuvana Mel-hahmona viihtyvä Krew Boylan välittää hyytävän tehokkaasti alkukantaiseksi pedoksi vajoavaa hahmoaan. Boylan esittämä aistiensa varassa toimiva hahmo ei ehkä ihan jää kauhumuistiin ikonisena petona, mutta eipä paljoa puutu. The Final Girl -roolin tekevä Zoe Gameau ei hänkään millään muotoa epäonnistu, mutta lopulta näyttelijän intensiteetti roolissaan ei kuitenkaan yllä vaadittaviin mittoihin. Gameaun työ ei jää mieleen sellaisena kuin nyt vaikkapa Shauna Macdonald Sarah-hahmon roolissaan Neil Marshallin elokuvassa The Descent (2005), Heather Langenkamp Wes Cravenin elokuvassa Nightmare on Elm Street (1984), Jamie Lee Curtis Alana-hahmollaan Roger Spottiswooden elokuvassa Terror Train (1980)[x] tai vaikka Karina Testa Yasmine-hahmollaan Xavier Gensin Frontière(s) (2007)[x] -elokuvassa).

Yhteenveto

Moderni slasher-elokuvan variaatio sekoittaa tavalliseen palettiin mukaan yliluonnollisia värisävyjä. Varsin onnistunut skenaario, ainakin osittain toimiva tekninen toteutus ja mukavan pirteästi lajityyppinsä kliseistä irti pyristelevät käänteet nostavat kokonaisuuden vaivatta keskimääräisen teinislasherin kastiin ja jopa ylikin. Verta ja joitakin mukavan rouheita ja toimivia efektejäkin on tarjolla, mutta toisaalta osa efekteistä on kiusallisen heikkoa CGI-pöperöä luoden ikävää kontrastia heikompien efektien ja parempien välillä.

6/10.

Linkki elokuvan promootiomateriaaleihin.

Why Don’t You Play In Hell? (2013)

Ohjaus: Sion Sono
Käsikirjoitus: Sion Sono
Tuotantomaa: Japani
Arvioitu: 2014
Arvioidun version pituus: 115 minuuttia
Kieli: japani
Budjetti: ei tiedossa
Ensi-ilta Suomessa: ei valkokangaslevityksessä Suomessa

Johdantowhydontyouplayinhell_primary

Elokuva elokuvan sisällä on eittämättä kiehtova teema elokuvien tekijöille. Tätä teemaa eri tekijät ovat laajentaneet ja käyttäneet mitä mielikuvituksemmisilla tavoilla vuosikymmenien kuluessa. Pääosin elementtiä on käytetty komediallisen ja romanttisen draaman välineenä, mutta ei sentään ihan aina. Vilkaistaan tässä johdannossa muutamia kiinnostavia  jännitys- ja kauhuelokuvien lajityypin edustajia, joissa elementtiä käytetään hyödyksi eri tavoin.

Jo niin kaukana historiassa kuin 1933 Edwin L. Marin teki jännityselokuvan The Death Kiss (1932), jossa keskitytään ratkaisemaan elokuvan kuvauksissa kuolevan päätähden murhaa. Wes Cravenin Nightmare on Elm Street 7: New Nightmare (1994) elokuvassa saamme nähtäväksemme elokuvan, jossa Wes Craven on kirjoittamassa uutta käsikirjoitusta Nightmare on Elm Street -elokuvien sarjaan ja näyttelijä Heather Langenkamp joutuu outoon tilanteeseen, kun elokuvasarjan hirviö Freddy Krueger ”murtautuu” todelliseen maailmaan tekemään kammotuksiaan.  Srdjan Spasojevicin häijyssä ja pahamaineisessa elokuvassa A Serbian Film (2010) ikääntyvä pornonäyttelijä värvätään tekemään taide-elokuvaa, joka paljastuukin elokuvanteon edetessä kaikkea muuta kuin taide-elokuvaksi. Ruggero Deodaton ansaitusti pahamaineisessa elokuvassa Cannibal Holocaust (1980) Amazonille lähetetyn dokumentaristiryhmän kohtaloksi tulevat kohtaamiset kannibaalivillien kanssa. Jim Clarkin elokuvassa Madhouse (1974) kauhuelokuvanäyttelijä palaa vanhaan rooliinsa tekemään uutta elokuvaa, mutta varsin pian elokuvan tekijäjoukko alkaa harventua murhien aallokossa. Daniel Myrickin ja Eduardo Sánchezin The Blair Witch Project (1999) -elokuvassa, joka käytännössä käynnisti found footage-ilmaisun, dokumentaristien touhut saavat karun lopun. Samoilla linjoilla menivät myös Jaume Balagueró ja Paco Plaza elokuvallaan [REC] (2007)[x], jossa palomiesten arkea kuvaamassa oleva dokumentaristien ryhmä joutuu keskelle zombie-infernoa. George A.Romerokin sekaantui found footage -kuvioihin elokuvallaan Diary of the Dead (2007) kertoessaan filmiryhmästä, joka joutuu elokuvaa kuvatessaan keskelle maailmanloppua. Gabriele Albanesin elokuvassa Ubaldo Terzani Horror Show (2010) nuori elokuvaohjaaja lyöttäytyy yhteen kokeneen kauhukirjailijan kanssa tavoitteenaan saada aikaiseksi käsikirjoitus uuteen kauhuelokuvaan. John Watersin elokuvassa Cecil B.DeMented (2000) häiriintynyt indie-elokuvien ohjaaja ryhmineen ajautuu niin pitkällä houreissaan, että he kidnappaavat kuuluisan Hollywood-näyttelijän pakottaakseen tämän näyttelemään omassa elokuvassaan.  John Badhamin elokuvassa The Hard Way (1991) kovapintaisen poliisin uudeksi pariksi pakotetaan näyttelijä, jonka pitäisi näytellä juuri samanlaista hahmoa seuraavassa elokuvassaan. Robert Mandelin elokuvassa F/X (1986) elokuvien efektiguru palkataan tekemään valemurha. Bill Froehlichin elokuvassa Return to Horror High (1987) sarjamurhaajan jäljiltä tyhjäksi jätettyyn kouluun palataan vuosien jälkeen kuvaamaan elokuvaa aiemmista tapahtumista. David Lynchin elokuvassa Inland Empire (2006) ei varsinaisesti tehdä elokuvaa, mutta sen päähenkilö on elokuvanäyttelijä, joka ajautuu näyttelemänsä hahmon psyykeen liian syvälle ja hämärtää oman todellisuutensa. Lucio Fulcin elokuvassa Cat in the Brain (1990) elokuvaohjaaja Lucio Fulcin aiempien elokuvien murhakohtauksia toisintaa häiriintynyt sarjamurhaava psykiatri. Rémy Belvaux’n, André Bonzelin ja Benoît Poelvoorden Man Bites Dog (1992) -elokuvassa filmiryhmä seuraa raakaa ammattitappajaa tämän päivittäisissä askareissa, mutta dokumentaristien jo valmiiksi kyseenalainen projekti saa oudon käänteen, kun he ryhtyvätkin auttamaan tappajaa saadakseen parempaa filmimateriaalia. Alejandro Amenábarin elokuvassa Tesis (1996)[x] elokuvaväkivallasta väitöskirjaa tekevä tutkija penkoo hieman liian syvälle ja joutuu tahtomattaan tekemisiin maanalaisen snuff-elokuvia tekevän ringin kanssa. Snuff-elokuvien tekemistä tutkitaan myös Joel Schumacherin elokuvassa 8MM (1999). Brian de Palman elokuvassa Blow Out (1981) slasher-elokuvaa tekevä ääniteknikko tulee vahingossa äänittäneeksi todisteita murhasta. Ääniteknikko on pulassa myös Peter Stricklandin elokuvassa Berberian Sound Studio (2012), jossa italialaisen kauhuelokuvan ääniteknikoksi palkattu britti ajautuu keskelle surreaalista vyyhteä. Dave Parkerin elokuvassa The Hills Run Red (2009) pieni joukko kauhuelokuvien ystäviä alkaa metsästää käsiinsä harvinaista kauhuelokuvaa … ja löytävätkin sen katastrofaalisin seurauksin.

Sion Sonon elokuvassa teeman varianttina anarkistinen nuorten filmihullujen filmiryhmä hakee aggressiivisesti tilaisuutta päästä tekemään kaikkein eeppisintä ja väkivaltaisinta gangsterielokuvaa ikinä … ja ajautuvat kuvaamaan yakuza-jengien hurmeista välienselvittelyä.

Juonitiivistelmä

Yakuza-klaanien välinen erittäin verinen yhteenotto sai alkunsa, kun yakuza-johtaja Ikegami (Shin’ichi Tsutsumi) johti hyökkäystä kilpailevaa yakuza-johtajaa Mutoa vastaan (Jun Kunimura) kymmenen vuotta aiemmin. Tuolloin myös Muton tytär ja vaimo joutuivat traagisten tapahtumien keskipisteeseen. Muto ei ole unohtanut. Hänen vaimonsa vankilasta vapautumisen kunniaksi Muto haluaa kostonsa ja muiston siitä: tapahtumat kuvattuna. Välikappaleeksi tulee sekalainen joukko nuoria, joita yhdistää palava halu tehdä kovin ja verisin elokuva mitä maa päällään kantaa. Ryhmä kutsuu itseään nimellä The Fuck Bombers ja sijoittaa itsensä omituiseen ja erittäin vaaralliseen asemaan: tekemään rankkaa toimintaelokuvaa yakuza-jengien yhteenotosta.

Kommentit

Sekopäistä splatteria Sion Sonon tyyliin tarjoileva Why Don’t You Play In Hell? harmillisesti kiemurtelee hieman epätasaisesti läpi kestonsa. Kahdelle aikajanalle sijoittuva tarina nuorista elokuvanteon kipinän saaneista japanilaisista säntäilee arvailematta aikajanalta toiselle ja hyppääpä vieläpä epälineaarisesti näilläkin aikajanoilla kuin heinäsirkka. Sekaisinhan siinä tuppaa menemään, ellei ole tarkkana. Elokuva vilkuttelee ilkikurisesti maansa menneiden vuosikymmenien nuorisoelokuvakulttuurille ja solmii samalla yhteyden uuden vuosituhannen surreaaliseen splatter -irroitteluun. Omituinen vastakkainasettelu ytimeltään kiltin nuorisoelokuvan ja koomisen, verisen yakuzasploitaation välillä antaa elokuvalle jännitettä, mutta sen sisäänrakennettu outous vieroittanee, ellei elokuvaan osaa suhtautua lähinnä omituisena farssina. Elokuva on kuin ohjaaja Sion Sonon itseironinen vilkaisu peiliin: hänen oman nuoruutensa minän fantasiaan tehdä massiivisen mittaluokan rajat rikkovan eeppinen ja hurmeisen väkivaltainen gangsterielokuva.

Sion Sono ei ole ensimmäistä kertaa veriämpäreillä läträämässä, mutta nyt useammasskin kohtauksessa ämpärit on suosiolla vaihdettu tynnyreihin ja punaista kultaa roiskuu kun rapataan. Ovelasti osittain Sono kyllä piirtää veren määrälle vertauskuvallisia merkityksiä, mutta mitä edemmäs elokuvassa mennään, sitä selkeämmin koherentti ote lipsuu kaikenkattavan splatter-sekoilun tieltä ja mitä ilmeisimmin aivan tarkoituksella; kuin kerronnassa haluttaisiin näin korostaa nuorten elokuvantekijöiden hiljaksiin hahmottuvaa ymmärrystä siitä, että nyt tuli haukattua vähän turhan iso pala kakkua. Yakuza-ryhmien välistä selkkausta pohjustetaan ja pedataan kuin kylpytakista pesää itselleen tekevä kissa eikä valmista oikein tahdo tulla säällisessä ajassa. Siksipä elokuva ajautuu peräti kaksituntiseksi, mikä hieman pääsee laimentamaan tehoja elokuvasta pois. Myös rytmitys ontuu paikoin, kun puheripulikohtaukset puuduttavasti seuraavat toisiaan ja (tarkoituksella?) karrikoidun ylinäytellyt hahmot pohtivat vertauskuvallisen dialogin kautta suhdettaan sekä yhteiskuntaan, vanhempaan sukupolveen että toisiinsa. Jupinaa ja mutinaa saa aikaiseksi myös se, että toisinaan osa elokuvan keskeisistäkin hahmoista tuntuu tarpeettomilta ja päälleliimatuilta ja näihin on vaikea suhtautua tärkeinä elokuvan hahmoina.

Sion Sonon elokuva kertoo elokuvaveteraanin oman näkemyksen nuorista ihmisistä ja heidän suhteestaan elokuviin, elokuvien tekemisen tärkeyteen, elokuvien ilmaisukeinojen välittämiin ideoihin ja mielipiteisiin sekä elokuvien tekemisen teknologiaan. Onko Sonon elokuvassa esittämä nuorien joukko naiivisti irtautunut todellisuudesta, kun he ovat valmiita uhraamaan kaiken väkivaltaisen elokuvajumalan alttarille? Vai onko joukkio vain projektio aikaisempien vuosikymmenien vastaavista nuorista, jotka ovat jo kasvaneet aikuisiksi ja näkevät maailman eri silmin? Sion Sono tuntuu kuitenkin ilkkuvan ja hirnuvan vanhempien ikäluokkien yleistä näkemystä elokuvataiteen kuolemasta kunnioittaessaan omassa elokuvassaan nuorten ylitsevuotavaa itsevarmuutta ja intoa tehdä elokuvaa – olkoonkin, että näiden nuorten tekijöiden elokuva ei edes tavoittele laatua vaan äärimmäisyyksiä. Katsojan näkökulmasta elokuvaa voi katsoa joko elokuvia syvästi palvovan ja intohimoisen Sion Sonon henkilökohtaisena itseironisena tutkielmana tai ihan vain hurmeisen verisenä ja hurjana monipolvisena gangsterielokuvana: se toimii molempina aivan hyvin.

Yhteenveto

Kieroutunutta huumoria, täysin sekopäistä splatter-toimintaa, totaalisen absurdia sekoilua ja puolivakavaa hihittelyä vähän kaikelle mitä vastaan tulee. Japanilaisittain ei toki hurmeisine ylilyönteineen millään muotoa uniikki (esim. vaikka Yoshihiro Nishimuran Helldriver (2010), Jun’ichi Yamamoton Meatball Machine (2005), Noboru Iguchin ja Yoshihiro Nishimuran Mutant Girl Squad (2010), Noburu Iguchin The Machine Girl (2008), Kengo Kajin Samurai Princess (2009) ja Yoshihiro Nishimuran Tokyo Gore Police (2008)[x] tulevat uuden vuosituhannen alkuhetkiltä sen kummemmin hakematta mieleen), mutta siltikin edustaa varsin pitkälti uutta japanilaista täysin estotonta ja kuvia kumartelematonta elokuvien tekemisen suuntausta. Harmillisesti rytmitykseltään epätasainen, leikkaukseltaan kiirehdityn tuntuinen ja kestoltaan selvästi liian pitkä elokuva karahtaa näistä syistä pari pykälää modernista gore-klassikosta, vaikka viimeisen vartin hurmeinen loppumatsi on niin sekopäisen hurttia mättöä, että väkisinkin tänne asti sinnitellyt katsoja nauraa ihan silkkaa perverssiyttään (tiukkapipot ovat nimittäin jättäneet katsomisen suosiolla kesken jo alkuvaiheen pikkutyttöveriluistelukohtauksen aikana).

6/10.

Linkki elokuvan julistemateriaaleihin.

Get Out (2017)

Ohjaus: Jordan Peele
Käsikirjoitus: Jordan Peele
Tuotantomaa: Yhdysvallat / Japani
Arvioitu: syksy 2018
Arvioidun version pituus:
Ensi-ilta Suomessa: 5.5.2017
Kieli: englanti
Budjetti: noin 5 miljoonaa USD

Johdantogetout_primary

Kauhu- ja jännitysviihteen perustavanlaatuisia helmasyntejä on aliarvioida lajityyppiä taiteenlajina, sen kannattajakuntaa kuluttajina ja sen keinovalikoimaa välittää viestiä. Kaikkihan tietävät, miten paljon ponnettomia mitäänsanomattomuuksia esim. juuri kauhuelokuvan lajityyppi on pullollaan. Sellaisia teoksia, joiden tekijät hakevat pikaista palkkasekkiä. Sellaisia teoksia, joiden tekijät käyttävät teostaan vain yhtenä askelmana noustessaan omasta mielestään ylöspäin tekijöiden sosiaalisessa hierarkiassa. Sellaisia teoksia, joiden tekijöiden mielenkiinto, osaaminen tai halu kertoa oma näkemyksensä on mitätön. Sellaisia teoksia, joiden tekijät eivät yksinkertaisesti osaa rakentaa kerrontaa ja ohjata näyttelijöitä. Kun Roman Polanskin elokuva Repulsion (1965) aikanaan julkaistiin, sen saama vastaanotto oli ristiriitainen juuri siksi, että tällaisessa lajityypissä ei yleisesti ajateltu olevan potentiaalia kertoa syvempiä asioita vakavasti. Polanski todisti myöhemmin elokuvallaan Rosemary’s Baby (1968), että kysymys ei suinkaan ollut sattumasta. Georges Franjun elokuva Les yeux sans visage (Eyes Without a Face, 1960) näytti puolestaan, että kauhuelokuvankin kerronnan tasoissa on mahdollisuuksia avata väyliä tutkia ihmisen psyykeä mitä mutkikkaimmilla tavoilla. Samana vuonna Alfred Hitchcock teki saman elokuvallaan Psycho (1960), jonka vaikutus lajityypissään tuntuu vielä tänäkin päivänä. Bryan Forbes käänsi monet totutut kuviot ja odotusarvot päälaelleen ja käytti huomattavasti vaivaa välttääkseen ajautumasta kliseiden ja konventioiden uhriksi elokuvassaan The Stepford Wives (1975). Kaneto Shindô muistutti meille kaikille elokuvallaan Onibaba (1964), että pahimmillaan ihmisten psykologiset tarpeet ja halut parempaan elämään ylittävät kaikki moraaliset estot ja ovat samalla ajattomia universaaleja totuuksia ihmisenä olemisesta.  Stanley Kubrick rakensi niin taidokkaan kudelman elokuvallaan Eyes Wide Shut (1999) kertoessaan moraalisten valintojen vaikutuksia, että Kubrickin suorastaan voi ajatella tutkivansa omaa itseään mielen maisemissa, joihin ei ollut uskaltanut tai halunnut itse oikeassa elämässään mennä. Kuviteltu ja todellinen maailma pyörivät yhdessä kieppuvassa arvojen ja valintojen karusellissa David Lynchin elokuvassa Mulholland Drive (2001) niin reippaasti, että heikompaa hirvittää. Yhteistä kaikille näille mainituille elokuville on se, että niiden tekijät arvostivat ja kunnioittivat omaa lajityyppiään ja omaa tekemistään. He halusivat käyttää aikaa, vaivaa ja uusia ratkaisuja näkemyksiensä esittämiseen. Nämä tarinat on mietitty pienimpiä yksityiskohtiaan myöten ja niiden tekijöillä on halu ja taito välittää sanottavansa. Kaikissa näissä on tietty hypnoottinen outouden aura, joka antaa vihjettä katsojalle myös siitä tunnelmasta, johon ohjaaja Jordan Peele vie katsojan omalla esikoisohjauksellaan. Get Out sujahtaa mainittujen elokuvien joukkoon vaivattoman oloisesti; jokainen kohtaus, jokainen dialogiin upotettu sana, jokainen kamerakulma on tarkkaan harkittu.

Juonitiivistelmä

Nuoripari Chris (Daniel Kaluuya) ja Rose (Allison Williams) ovat menossa viikonlopuksi Rosen vanhempien (Bradley Whitford, Catherine Keener) kartanolle. Molempia reissu vähän jännittää, sillä kyseessä on ensimmäinen kerta, kun Rosen vanhemmat tapaavat Chrisin. Chrisiä asiassa huolettaa myös se, että Rose ei ole kertonut vanhemmilleen tapailevansa tummaihoista miestä. Rose pitää vanhempiaan hyvinkin avarakatseisina eikä arvele, että rotuasia näitä häiritsee. Kartanolle päästyä Chrisinkin huolet hälvenevät, kun hän huomaa tulevansa ihan hyvin toimeen mutkattomien appikandidaattien kanssa. Muutamat asiat kuitenkin alkavat häiritä Chrisiä sekä kartanon palvelijoissa että Rosen vanhemmissa ja tämän veljessä. Epäilyttäväksi viikonloppu muuttuu, kun paikalle saapuukin suuri seurue juhlavieraita; Rose ei ollut muistanut, että juuri tänä viikonloppuna kartanolla järjestetään isot juhlat. Mitä tämä porukka oikein juhlii ja miksi Chris tuntee olonsa vaivautuneeksi ja tarkkailluksi?

 

Kommentit

Jordan Peelen omaan käsikirjoitukseen pohjautuva elokuva avautuu hienoina kerronnan kerroksina. Ohjaaja rakentaa elokuvansa kohtaukset ja kohtauksien tapahtumat täydellisen hallitusti ja huolellisesti. Peele yht’aikaa antaa juuri riittävästi tilaa valitsemilleen näyttelijöille ja ohjaa näitä taidokkaasti kohtauksiin rakennettujen vihjeiden ja vinkkien antajina. Peele heittää katsojalle satoja hienoja yksityiskohtia – eleitä, kuvakulmia, katseita – ja antaa katsojan ensin miettiä näitä itsekseen ennen kuin kerronnan tiivistyttyä loppukohtauksen tiimellyksessä sitoo kaiken yhteen ja antaa näille yksityiskohdille loogiset ja nerokkaat syyt. Peele ei selittele katsojalle tarpeetta esittämiään asioita, ei heristele sormiaan valkoisen ylivallan mahdille, ei anna epärealistisia ratkaisumalleja maailman tilaan, eikä eritoten rakenna hahmoistaan pelkkiä rotujensa määrittämiä kaksiulotteisia malleja. Sen sijaan Peelen kerronnassa on toteavia sävyjä Yhdysvaltain sosiaalisen yhteiskuntarakenteen sisäänrakennetuista mekanismeista ja liiallisten yksinkertaistusten sijasta Peele tarjoaa katsojalle epätavallisen älykästä pohdiskeltavaa pitkin elokuvan kulkua.

Näyttelijöiden ohjaus ja työ on esimerkillisen erinomaista kautta linjan. Stereotypioita, liiallisia virtaviivaistuksia ja yksinkertaistuksia selvästi välttelevä ohjaaja on taikonut esiin näyttelijäkaartista hahmoilleen kokonaiset ja uskottavat psyyket; persoonat, joiden näkemykset, maailmankuvat, uskomukset, tavat, heikkoudet ja vahvuudet on helppo uskoa ja hyväksyä. Mikä parasta, kaikki hahmot toimivat koko käsikirjoituksen ajan loogisesti, luontaisesti ja rationaalisesti: erittäin epätavallista jännityselokuvassa yleensä ja erityisesti yhdysvaltalaisessa sellaisessa. Chrisin reaktiot ja tunneskaala kasvavaan epämukavuuden tuntuun ovat niin taitavasti Daniel Kaluuyan hallussa, että katsoja väkisin itsekin alkaa miettiä, että mitä Chrisin asemassa olisi voinut itse tehdä toisin tai olla tekemättä.

Hitaasti rakentuva tarina ei ole kaikkien mieleen. Kohtausten jatkumot vaativat katsojalta keskittymiskykyä ja halua seurata tarinan kehittymistä; kyseessä ei siis ole sellainen aivot narikkaan, popparit kippoon -kesäleffa, jonka väliepisodien aikana voi höpötellä joutavia kaverin kanssa, tsekata uusimmat Twitter-pöhinät kännyllä tai koukata lähikaupassa noukkimassa toisenkin olutpakin. Tarinan ja sen tunnelman kehittyminen vaativat aktiivista seuraamista eikä elokuva petä sille antautuvaa katsojaa. Elokuvassa on hyvin vähän aktiivista toimintaa tai efektejä, mutta kasvava epämukavuuden ja outouden aura on niin vahva ja väkevä, että elokuva menee lopulta hyvänkin matkan silkan kauhuelokuvan puolelle ulos perinteisten jännityselokuvien laatikoista.

Yhteenveto

Erittäin taidokkaasti ja huolellisesti kudottu jännitysmysteeri kahlitsee otteeseensa seuraamaan Daniel Kaluuyan näyttelemän Chris-hahmon kasvavaa epämukavuutta siitä, mitä ihmettä tyttöystävän vanhempien kartanolla oikein tapahtuu. Käsikirjoittajana ja näyttelijänä aiemmin tunnettu Jordan Peele tekee esikoisohjauksessaan pelottavan monta asiaa oikein ja kykenee rakentamaan piinaavan ja kiehtovan skenaarion näennäisen luontevasti ja hyvin pienillä rakennuspalikoilla. Tunnelmallinen ja omaperäinen jännityselokuva, jonka ei tarvitse elvistellä ronskeilla efekteillä tai äänekkäillä ampumisilla toimiakseen.

9/10.

 

The Grapes of Death (1978) [Les Raisins de la Mort]

Ohjaus: Jean Rollin
Käsikirjoitus: Jean Rollin, Christian Meunier, Jean-Pierre Bouyxou
Tuotantomaa: Ranska
Kieli: ranska
Arvioitu: syksy 2009
Arivoidun version pituus: 85 minuuttia
Ensi-ilta Suomessa: ei valkokangasensi-iltaa
Budjetti: olematon

grapesofdeath_primaryJohdanto

Zombie apocalypse. Se on se anglosaksinen termi, joka on vakiintunut kuvaamaan elokuvien tilannetta, jossa nollatilanteesta käynnistyvä zombie-olentojen vyöry käynnistyy nopeasti ja ne pääsevät hajottamaan yhteiskunnan rakenteet joko paikallisesti tai globaalisti. Zombie-lajityypissä kuvataan tavallisesti joko tätä vyöryn käynnistystä; ns ensiaaltoa tai sitten selviytyjien kamppailua sen jälkeen, kun yhteiskunnan rakenteet, järjestys ja laki ovat jo murentuneet tai tuhoutuneet kokonaan. Jean Rollinin The Grapes of Death tehtiin tieten tahtoen ja tarkoituksella maailmanlopun elokuvaksi. Tuottaja Claude Guedj halusi Rollinin ohjaamaan nimenomaan kaupallisen, toivottavasti hyvin lippuluukuilla tuottavan katastrofielokuvan, joka oli lajityyppinsä kuumimmalla aallonharjalla 70-luvun loppuvuosilla. Budjettirealiteetit pakottivat kuitenkin Guedjin lopulta toisiin aatoksiin ja Rollin rakensi zombie-debyttinsä dekonstruoimalla 1970-luvun katastrofielokuvien jättimenestyksen, Ronald Neamen ohjaaman The Poseidon Adventure (1972) -elokuvan, ydinosiinsa ja projisoimalla nämä osat rytmityksineen omaan käsikirjoitukseensa. Rollin analysoi elokuvansa noin 4 minuutin episodeihin, jona aikana selviytyjien on päästävä paikasta toiseen milloin minkäkin ongelman tullessa selviytymisen tielle. Rollinin ehdotuksesta käsikirjoittajat Meunier ja Bouyxou nostivat tarinan ytimeen ranskalaisen kansallistunteen ykkösylpeyksiin kuuluvan kuluttajatuotteen – viinin. Valinta oli tietoinen provokaatio ja toisaalta se heijasteli oman aikakautensa alitajunnassa nousevia pelkoja tavanomaisten kuluttajatuotteiden arvaamattomista myrkyistä, joista oli olemassa jo kosolti ihan ihka oikeita esimerkkejä.

Hyönteis- ja kasvimyrkyt – erityisesti kokeelliset sellaiset – ovat zombie-invaasion lähtölaskennan välikappaleina myös muutamissa muissakin aikakauden zombie-elokuvissa. Kuten vaikkapa ekokatastrofielokuvanakin ajateltavissa oleva Jorge Graun zombie-teosten moderni klassikko eli elokuva The Living Dead at Manchester Morgue (1974)[x] [tunnetaan hyvin myös nimillä Let Sleeping Corpses Lie ja Non si deve profanare il sonno dei morti]. Vähemmän klassikko on 70-luvun päätöshetkillä ilmaantunut Charles McGrannin Toxic Zombies (1979), jossa kokeellisen hyönteismyrkyn katastrofaaliset seuraukset koettelevat marijuanan käyttäjiä. Dan O’Bannon itseoikeutetusti noukkii kirsikat kakusta voittajan elkein tässä kilvassa parhaasta hyönteismyrkkyzombie-elokuvasta sysimustalla komediaklassikollaan The Return of the Living Dead (1984). Etelä-korealaisen ohjaajan Kang beom-gu:n elokuva Goeshi (1981) puolestaan siirtää hyönteismyrkkykuvion Aasiaan sellaisenaan, mutta valitettavasti matkalla katoaa tunnelma kuin matkalaukku reittilennolla konsanaan.

 

Juonitiivistelmä

Elizabeth (Marie-Georges Pascal) on syksyaikaan ystävänsä kanssa liikkeellä junalla tarkoituksenaan käydä tapaamassa tulevan puolisonsa sukua Ranskan maaseudulla. Matka päättyy kolkosti Elizabethin loikatessa liikkuvasta junasta karkuun epämääräistä kulkijaa, joka vaikuttaisi vieläpä murhanneen Elizabethin ystävättävären junassa kesken matkan. Vailla tavaroitaan Elizabeth harhailee maaseudulla aikansa ja vasta jouduttuaan kahnauksiin maanviljelijäperheen kanssa hän tajuaa, että koko alueella on jotakin pahasti pielessä. Löytämänsä sokean tytön kanssa Elizabeth ajautuu konfliktiin murhaavasti käyttäytyvien mätänevien kyläläisten kanssa ja jää henkiin lähinnä tuurilla, sillä paikalle osuu kaksi muuta selviytyjää, joiden kanssa henkiinjääminen on helpompaa.

Kommentit

Siinä missä George A. Romeron Night of the Living Dead (1968) puhutteli klaustrofobialla sulkemalla selviytyjät sisätiloihin, Jean Rollin tekee käänteisesti saman The Grapes of Death -elokuvassaan. Rollinin elokuvassa päähenkilöt liikkuvat paljon ulkona avarien yksinäisten aukeiden ja peltojen luodessa ihan yhtä eristäytyneen tunnelman kuin neljä seinääkin. Yllättäen ratkaisu pystyy pitämään yllä elokuvan paniikinomaista tunnelmaa Elizabethin etsiessä tukea ja turvaa ahdingossaan. Tähän vaikuttavat luonnollisesti kuvaustyyli ja kuvauspaikat. Rollinin selviytyjät eivät edusta perinteisiä sankareita millään tasoilla eikä mittareilla, joka seikka puolestaan antaa tarinalle kiehtovasti maanläheistä samastumispintaa. Tarinassa tärkeässä sivuroolissa oleva sokea tyttö esitellään aluksi tarkoituksellisen harhaanjohtavasti kuin klassisena Romeron zombiena itsekin. Henkiinjääneet ja sairastuneita kyläläisia huvikseen murhaavat työläiset ovat kuin gallialaisia henkipattoja, jotka toisten sairastuminen on sysännyt opportunistiseen hulluuden ja kyynisyyden kuiluun. Rollinin zombiet eivät ole tarkalleen ottaen vielä edes kuolleita itsekään – ne vain sairastuneina mätänevät sekä sisältä että ulkoa ja tämä prosessi käynnistää kehoissa arvaamattomia muutoksia. Danny Boyle erinomaisella elokuvallaan 28 Days Later (2002)[x] halusi varmaankin tehdä tarkoituksellisen irtioton Romeron lanseeraamista hitaista ja tyhmistä laahustelijoista luodessaan omaa teostaan ja Boylen zombie-olentojen yhdeksi esikuvaksi voisi vallan mainiosti mieltää Rollinin The Grapes of Death -elokuvan mielipuolina riehuvat, sisältä mätänevät, kyläläiset. Elokuvan näyttelijät luontuvat rooleihinsa varsin kelvollisesti, mutta tokihan puherooleja nyt ei kovin monelle ole edes tarjolla. Marie-Georges Pascal kykenee omatoimisesti kantamaan harteillaan elokuvan vaatimukset ja vaikka varsinaisesti naispuoliseksi sankariksi hänen näyttelemäänsä Elizabethin hahmoa ei voikaan nieleskelemättä kutsua, on tämä naishahmo siltikin zombie-elokuvien lajityypissä edellä omaa aikaansa. Efektit elokuvassa ajavat asiansa ja ovat välillä erityisen muistettavia (talikko läpi rintakehästä ei ihan heti unohdu!) ja välillä harmillisesti pettymyksen sävyttämiä alisuorituksia, jotka selvästi kielivät tuotannon niukkuudesta. Parhainta antia on Rollinin kyvykkäästi loihtima kokonaistunnelma, joka syntyy eteerisen esteettisistä pitkistä hiljaisista otoksista ja hämäävän verkkaisesta etenemisestä, jota sopivasti täplittää sähäkkä ja brutaali mielipuolisuus.

Yhteenveto

Rakenteellisesti erinomaisen hyvin toimivan Jean Rollinin katastrofielokuvan teemana oleva zombie-infektio on ohjaajalle vain työkalu – ei itseisarvo. Ranskan ensimmäiseksi gore-elokuvaksi tituleerattu elokuva ei efekteillään kuitenkaan kestä vertailua juuri edes espanjalaisten aikaansaannoksiin, mutta yllätyskäänteet ja paniikin eri sävyjä myötäilevä kerronta nostavat silti Rollinin tarinan zombiekauhun lajityypin keskeisiin 1970-luvun teoksiin. Rollin on ohjaaja, joka eittämättä ymmärtää kauhugenren konventioita ja kuvastoja siinä määrin, että irtiotto ohjaajan tavanomaisista ympyröistä onnistuu. Elokuva on sen puutteista huolimatta aivan keskeistä katsottavaa lajityypistä kiinnostuneille.

7/10.