Deadline (2009)

Ohjaus: Sean McConville
Käsikirjoitus: Sean McConville
Tuotantomaa: Yhdysvallat
Kieli: englanti
Budjetti: hieman alle 2 miljoonaa USD
Arvioitu: kesäkuu 2011
Arvioidun version pituus: 81 minuuttia
Ensi-ilta Suomessa: ei valkokangaslevityksessä Suomessa

l_252fa55b12a94e79a537aef7f29045d6.jpgJohdanto

Kaikista lukuisista kauhuelokuvan alalajityypeistä psykologinen kauhutrilleri on ehkä vahvimmin ns. mainstreamin eli suurempien yleisöjen suosiossa. Psykologisille kauhutrillereillekin on vuosien saatossa kehittynyt omia vakiintuneita kaavojaan, selkeitä päätösrakennelmia ja valmiiksi määriteltyjä hahmogallerioita; toisin sanoen kliseitä. Näillä eväin useimmille katsojille voidaan tarjoilla riittävän raju kokemus turvallisilla vesillä. Samalla tavanomaisuuden suo imaisee mennessään ja joskus harvoin jälkipolvien iloksi pullahtaa jokin mädäntynyt ruumiinosa. Kauhuelokuvien paatuneimmille harrastajillekin useimmissa lajityypin teoksissa on edes jotakin kiinnostavaa tai edes etäisesti innostavaa, vaikkeivät elokuvan tapahtumat niskavilloja pystyyn nostaisikaan. Psykologisen kauhutrillerin mestarin Alfred Hitchcockin jäljiltä viimeiseen muutamaan vuosikymmeneen ei kovin montaa alan menestyjää ole mahtunut – ainakin jos menestystä mitataan elokuvan tuotolla ja suuremmilla palkinnoilla. M. Night Shyamalan, David Fincher, Martin Scorcese, Philip Noyce, Takashi Shimizu tai vaikkapa Stanley Kubrick muiden muassa ovat edustaneet joillakin teoksillaan tekijäjoukkion tunnetuinta kärkeä, mutta kyllä samalla synkkä tosiasia on se, että juuri tämän lajityypin laariin on satanut luvattoman paljon tyhjänpäiväistä tauhkaa. Ja – valitettavasti – sitä tämäkin Shawn McConvillen ohjaus nyt kyllä aivan selkeästi on.

Juonitiivistelmä

Hermoromahduksesta toipuva käsikirjoittaja Alice (Brittany Murphy) muuttaa suurkaupungista maalle elämäänsä pakoon vanhaan jylhään 1800- ja 1900-vuosisatojen vaihteen aikoihin rakennettuun suureelliseen kartanomaiseen asuntoon. Alicen pyrkimyksenä on eheyttää itsensä hiljaisuudessa ja samalla saattaa loppuun uusin käsikirjoituksensa. Vaan asunto ei taida ollakaan ihan tyhjillään, sillä Alice törmää pian talossa kummallisuuksiin ja rohkeutensa kerättyä hän alkaa perehtyä talon saloihin sieltä täältä löytämiensä videonauhoitteiden avustamana.

 

Kommentit

Psykologinen kauhutrilleri lajityyppinä on selvästi houkutteleva aloitteleville tai siipiään kokeileville tekijämiehille tai naisille, mutta valitettavasti ne epäonnistuneetkin kinemaattiset oksennukset liian usein päätyvät pahaa-aavistamattomien kansalaisten verkkokalvoja kiusaamaan. McConvillen ohjaaman elokuvan keskeinen ja pahin heikkous on hieman yllättäen pääosassa hämyilevä, hieman elokuvan julkaisun jälkeen kuollut yhdysvaltalaisnäyttelijätär Brittany Murphy, jonka taidot osoittautuvat täydellisen riittämättömiksi vaativaan päärooliin kokopitkässä. Murphy ei kykene antamaan päähenkilölle tarvittavaa emotionaalista syvyyttä ja ilmiselvästi ei vain osaa tuoda näytille esittämänsä roolihahmon vioittuneen psyyken tummia puolia. Toden nimissä jonkun tuotantoon osallistuneen olisi pitänyt hoksata ymmärtää puhaltaa peli poikki, laittaa hanskat naulaan ja alaskirjata tappiot, sillä myös ohjaaja ei näytä ymmärtävän mitä pitäisi tehdä saadakseen pääosaa esittävään nuoreen naiseen hieman säpinää. Tällaisen yksityisesti rahoitetun pientuotannon kohdalla voi tietenkin olla, että projektin keskeyttäminen ei olisi ollut mahdollista.

Vanhan, eristyksissä olevan, kartanomaisen talon miljöötä pyritään hyödyntämään esittelemällä suuren lukaalin näennäistä pitkää ikää ja samalla rakennuksen elämää nähneiden seinien pitäisi pystyä luomaan tarinalle viitekehystä ja luonnetta. Mutta kun paljastuukin, että talon salaisuuksiin päästäänkin tutustumaan modernin videotekniikan tallenteiden välityksellä, illuusio taloon rakennetusta ikiaikaisesta mysteeristä pirstaloituu. Seurauksena koko tarina muuttuu varsin hiljattain tapahtuneen tragedian palapelimäiseksi kokoamiseksi ja koko miljöön ympärille rakennettu mysteerinen aura haihtuu savuna ilmaan. Tätä epäloogisen sopivin aikavälein kuin rutiiniluonteisesti itsestään täydentyvää palapeliä yritetään limittää Murphyn hahmon mielen säröihin, mutta onnistuminen on yhtä kaukana kuin mainittu kartano sivistyksestä. 1930-luvulla tarinassa olisi tutkittu päiväkirjamerkintöjä, 1960-luvulla kuunneltu kelanauhoja, 1980-luvulla katseltu kaitafilmejä ja 1990-luvulla pällisteltävänä olisivat olleet videonauhoitteet. 2000-luvulla digitaaliset toisinteet saavat ajaa palapelin palojen virkaa. Katsojalta ei vaadita eikä odoteta yhtään mitään. Elokuva tamppaa tuhannesti koluttuja käänteitä Tuttujen Kuvioiden Tukkuvarasto Oy:n perukoilta ja jännitystä löytyy Avara Luonto -sarjan jaksoista enempi, kun yrittää arvuutella, että saako nyt se gepardi gasellipaistia savannilla vai jääkö nuolemaan tassujaan. Aiemmin taloa asuttaneiden henkilöiden tragedia aukenee samaa tahtia tallenne tallenteelta elokuvan päähenkilölle ja katsojalle. Suurta hämmennystä aiheuttaa se, että jo entuudestaan psyykeltään traumatisoituneen ja säikyn nuoren naisen käytös ei näytä lainkaan muuttuvan tapahtumien edetessä, vaikka mitä kummaa tulee vastaan tallenteista. Kyllä ainakin tämä kirjoittaja mittaisi muutamankin uuden sykelukeman, jos huomaisi asunnossaan ylimääräisiä tyyppejä kylpemässä.

Yhteenveto

Surkeasti näytellyn, onnettoman ponnettomasti käsikirjoitetun ja liian turvallisesti vasemmalla kädellä ohjatun psykologisen kauhutrillerin pelastukseksi ei nyt löydy yhtään oljenkortta. Ainoa pieni valonpilkahdus on sen vaatimaton budjetti, joka näyttää riittäneen lähes ammattimaisen tuntuiseen tulokseen. Tuttujen juttujen kavalkadi marssii suoria pääkatuja valmiiksi tallotulle maalilinjalle eikä uskallusta riitä edes kurkata sivukujille hakemaan välihetkiin virikkeitä. Uskottavuus on tipotiessään jo ensivartin jälkeen, jännityselementtien käyttäminen on kokonaan jätetty kyvykkäämmille tekijöille eikä päähenkilö tai tämän teennäinen puuhastelu kartanon syövereissä jaksa kiinnostaa kuin kaikkein kärsivällisimpiä katsojia, jotka haluavat nähdä kaikkien pisteiden yhdistävät viivat vaikka tietävätkin jo mikä lopputulema on.

2/10.

 

Big Driver (2014)

Ohjaus: Mikael Salomon
Käsikirjoitus: Richard Christian Matheson
Tuotantomaa: Yhdysvallat
Kieli: englanti
Budjetti: vähäinen
Arvioitu: huhtikuu 2020
Arvioidun version pituus: 87 minuuttia
Ensi-ilta Suomessa: ei valkokangaslevityksessä Suomessa

bigdriver_primaryJohdanto

Kostoelokuvien valtavirrasta usein pimennossa uiskentelee oman käden oikeutta käsittelevien raiskaus-kosto -elokuvien joukko, jonka maltillisempi kärki vasta nyt uudella vuosituhannella alkaa saavuttaa perinteisempiä murhatarinoita sekä uskottavuutensa että tuotantoarvojensa puolesta. Mikael Salomonin Big Driver -elokuvan kaltainen, väkivaltaista raiskausta koston näkökulmasta käsittelevä teos ei olisi 1980-luvulla nähnyt päivänvaloa ollenkaan ja 1970-luvulla siitä olisi väkisin tehty (s)eksploitaatiota, jos sitäkään.

Tärkeitä tekijöitä näitä elokuvia mietittäessä on ymmärtää miten tekijät haluavat lähestyä kostoa; mikä on katsojan reaktio koston suorittajan ja kostettavalle taholle tehtävän koston mittasuhteista. Toteutuuko kohtuus? Miten kaiken kattavaksi koston voi viedä, mikä on kenenkin mielestä liikaa tai liian vähän ja onko kosto vapauttava kokemus? Abel Ferraran elokuvan Ms .45 (1981)[x] kostajan Thanan mieli kokemuksistaan menee niin rikki, että koston kohteiksi riittää pelkästään miessukupuoli. Gaspar Noén elokuvassa Irréversible (2002)[x] koston mittasuhteita tutkitaan kääntämällä tarinarakenne kronologisesti väärin päin. Soskan siskosten elokuvassa American Mary (2012) päähenkilö kasvaa ja kehittyy kostonsa mukana löytäen samalla oman paikkansa maailmassa. Fouad Mikatin elokuvassa Return to Sender (2015) kostajaan on helppo samastua aluksi, mutta koston edetessä käy selväksi, että kostajan maailmankuva on pahasti hajalla. Mitchell Lichtensteinin elokuvassa Teeth (2007) päähenkilö huomaa olevansa uniikissa asemassa kostajana ja käyttää sitä jopa hyväkseen. Virginie Despentesin ja Coralie Trinh Thi:n paljon paheksuttu ja parjattu elokuva Baise-moi (2000)[x] laajentaa kostajien kohteiksi koko vallitsevan yhteiskunnan kaikkine rakenteineen. Coralie Fargeatin elokuvassa Revenge (2017)[x] joudutaan miettimään koston laajentamisen mittasuhteita, kun raiskaajan ystävät asettuvat tukemaan tekijää ja kostajan vaihtoehdot kapenevat siten varsin yksioikoisiksi. Clint Eastwoodin Dirty Harry -elokuvassa Sudden Impact (1983) sarjamurhaamiseksi äityvä kosto katsotaan yksipuolisesti oikeutetuksi. Dan Reedin elokuvassa Straightheads (2007) puolestaan koston mittasuhteet alkavat hirvittää jo itse tekijääkin. Takashi Ishiin elokuvassa Freeze Me (2000) Chihiron (Harumi Inoeu) koston mittasuhteet joukkoraiskaajiaan kohtaan ovat epäilemättä oikeat, mutta silti kostolla on aina seuraamuksensa.

Juonitiivistelmä

Tess Thorne (Maria Bello) on kuuluisa jännitysromaanien kirjoittaja, joka kutsutaan puhumaan pitämään puhetta fanikuulijoille pikkupaikkakunnan kirjastoon Massachusettsissa. Lentopelosta kärsivä Tess lähtee yksin liikkeelle autolla ja kun paluun hetki koittaa, Tess saa oikoreittivinkin tapahtuman järjestäjältä Ramonalta (Ann Dowd). Oikoreitti kulkee varsin syrjäisiä reittejä ja huonoksi onneksi Tess joutuu kokemaan rengasrikon syrjäisen, hylätyn ja aution bensa-aseman kohdalla. Lava-autollaan ajava Lester (Will Harris) sattuu paikalle kuin pyynnöstä ja ryhtyy auttamaan Tessiä renkaan vaihdossa. Tilanne kärjistyy kuitenkin nopeasti, Lester pahoinpitelee ja raiskaa Tessin huoltoasemalla väkivaltaisesti ja jättää lopulta kuolleeksi luulemansa Tessin läheiseen tulvaviemäriin. Tess kuitenkin herää myöhemmin ja onnistuu palaamaan shokissa kotiinsa. Tess päätyy ratkaisuun, ettei aio kertoa asiasta kellekään, mutta ei aio jättää tekijää rankaisematta ja alkaa etsiä vihjeitä tekijänsä tavoittamiseksi. Niitä löytyykin pian …

Kommentit

Kirjailija Stephen Kingin samannimiseen pienoisromaaniin pohjautuva televisioesityksiin tuotettu elokuva ottaa ensimmäisen vartin jälkeen katsojansa haltuunsa helposti; olettaen, että juonen kantavana voimana olevan väkivaltaisen raiskauksen graafinen kuvaus ei ole katsojalle liiaksi. Voimallisten kohtausten tarkoituksellisen intensiivinen kuvaus nostaa elokuvan päähenkilön jatkotoimet tapetille ja antaa niille uskottavuutta ja samalla välineitä myös katsojalle syy-seuraussuhteiden puntaroimisessa ja koston mittasuhteen arvioinnissa.

Tarina etenee ohjaaja Mikael Salomonin hyppysissä reippaasti ja vailla nuupahduksia. Elokuva kulkee selkeän juonivetoisesti, suoraviivaisesti ja sopivasti rytmitettynä, mutta selkeänä haittana on päähenkilön psykologista mielentilaa luotaavat epäluonnolliset monologit. Kirjoitetussa muodossa tuntuu luontevalta lukea, mitä päähenkilö ajattelee, mutta elokuvassa itsekseen puhuva päähenkilö on vain kömpelöä. Tekijät eivät ole löytäneet keinoja pukea näitä dialogeja sanojen ulkopuolisiin muotoihin, joka lienee aika tyypillinen ongelma psykologisten jännitysromaanien suoraviivaisissa elokuvakäsikirjoituksissa.  Psykologisessa jännityselokuvassa päähenkilön mielentila on toki merkityksellinen ja erityisesti tässä teoksessa jätetään ihan tieten asioita pöyhimättä, jolloin katsoja saa aseita tulkita tapahtumia myös osin päähenkilön pään sisällä tapahtuneiksi eikä subjektiivisen todellisuuden osina. Oli sitten tarinasta mikä tahansa osa päähenkilön kuvitelmaa ja mikä tahansa osa hänen subjektiivista todellisuuttaan, pääroolia näyttelevä Maria Bello kanavoi varsin oivallisesti kuvitteellista Tess Thornea. Tarinan edetessä se mukavasti myös monipuolistuu ja saa varsin synkkiäkin virtauksia, mikä nyt ei ole mitenkään epätavallista Stephen King -filmatisoinneissa tietenkään. Mitenkään erityisesti kauhun suuntaan tarinaa ei viedä. Toki psykologisen trillerin, kostotarinan ja selviytymistaistelun sulautuminen yhteen sisältää jo luontaisesti varsin kammottavia elementtejä, joten ihan herkille katsojille elokuva ei kyllä sovellu. Elokuvan asennemaailma herätti myös ilmestymishetkinään ankaraa kritiikkiä kotimaassaan lähinnä elokuvan antaessa ymmärtää, että henkilön ei edes yritä kannata oikeutta itselleen ns. virallisia kanavia pitkin.

Yhteenveto

Ilmeisen vaatimattomin resurssein toteutettu televisiotuotanto yllättää tiiviillä kerronnalla ja onnistuneella psykologisella otteella. Tekninen toteutus jää tosin hieman staattiseksi, mutta ohjaaja Mikael Salomon kykenee silti kiristämään elokuvan keskeiset kohtaukset hyvin jännittäviksi – jopa raastaviksi. Televisiotuotannoksi epätavallisen raju ja synkkäilmeinen kostotrilleri ei päästä missään kostojuonen katveissa katsojaansa helpolla – ja hyvä näin. Laadukas ja tehokas jännäri.

7/10.

The Tourist (2010)

Ohjaus: Florian Henckel von Donnersmarck
Käsikirjoitus: Florian Henckel von Donnersmarck, Christopher McQuarrie
Tuotantomaa: Iso-Britannia, Yhdysvallat, Ranska, Italia
Kieli: englanti, ranska, espanja, venäjä, italia
Budjetti: noin 100 miljoonaa USD
Arvioitu: maaliskuu 2020
Arvioidun version pituus: 103 minuuttia
Ensi-ilta Suomessa: 21.1.2011

thetourist_primaryJohdanto

Amerikkalaisilla on tätä kirjoitettaessa jo pitkään ollut ongelmia keksiä mistä saisi tarinoita elokuvien aihioiksi. Ilmeisen helppo ratkaisu on noukkia valmiita elokuvia maailmalta, heittää jättimäinen setelitukko ilmaan, palkata jotain isompia staroja ja pakata sama juttu uusiin kuoriin. Ja sitten myydä paketti koko maailmalle.

2000-luvulla todella ison rahan uusintojen tahti on vain kiihtynyt ja niiden tekijöiksi näyttää valikoituvan entistä suurempia ohjaajia ja näyttelijöitä. Espanjalaisia kunnioitetaan Cameron Crowen elokuvalla Vanilla Sky (2001), jonka alkuteos oli Alejandro Amenábarin elokuva Abre los ojos (1997). Hong Kongista alun pitäen ponnisti Andrew Laun ja Alan Mak:n elokuva Infernal Affairs (2002), jonka Martin Scorcese viritti uusiksi nimelle The Departed (2006). Ruotsikin pääsi tälle kyseenalaiselle kartalle, kun Niels Arden Oplevin elokuva Män som hatar kvinnor (2009) tehtiin uusiksi tinselitaivaassa nimellä The Girl with the Dragon Tattoo (David Fincher, 2011). Christopher Nolan oli asialla, kun ohjaaja Erik Skjoldbjærgin norjalaiselokuvasta Insomnia (1997) valmistui jenkkiversio Insomnia (2002).

Ohjaaja von Donnersmarckin The Tourist on siis juuri tällainen ison taalatukun uusintatekele: aiempi teos oli ohjaaja Jérôme Sallen elokuva Anthony Zimmer (2005) ja amerikkalainen uusinta on ideatasolla käytännössä ihan silkka sinikopio alkuperäisestä. Toteutus jää valjummaksi, mutta prameammilla puitteilla, tunnetummilla näyttelijöillä ja sijoitettu eri kaupunkiin.

Juonitiivistelmä

Amerikkalainen matematiikan opettaja Frank (Johnny Depp) on junalla matkalla Venetsiaan toipumaan sydänsuruistaan, kun hänen seuraansa lyöttäytyy kaunis ja ilmeisen sivistynyt Elise (Angelina Jolie). Elise on pitkällä peitetehtävällä oleva salainen agentti, joka suojelee rakastamaansa talousrikollista pyrkimyksenä harhauttaa seuraajansa. Seuraajia riittää: Interpol, Italian poliisi, venäläisiä nujakoijia palkkalistoillaan pitävä brittirikollinen, Brittien tiedustelupalvelu …

Frank vaikuttaa olevan varsin lääpällään Eliseen heti ensitapaamisesta, mutta ajautuu itselleen tuiki tuntemattomiin tilanteisiin hienostohotellien, seurapiirien ja vakoilijoiden ristipaineessa. Eikä aikaakaan, kun Frankin henkikulta onkin jo vaakalaudalla. Vaikka Elise käyttikin Frankia hyväkseen, hän ei silti halua Frankin kuolevan oman toimintansa seurauksena ja alkaa puolustaa Frankia uhkaajia vastaan.

Kommentit

Kyllähän tästä valitettavasti kuoriutuu lopulta vähän ikävältä Venetsian kanaalien saastaiselta mutavedeltä tuoksahtava kopioelokuva. Ei se tietenkään automaattisesti elokuvasta tee huonoa tai kelvotonta, jos elokuva on toisen elokuvan toisinto ja maailmalla on kosolti erinomaisen hyviäkin toisintoja aiemmista elokuvista (esimerkiksi nyt vaikkapa F. Gary Grayn The Italian Job (2003), Sergio Leonen A Fistful of Dollars (1964) tai Terry Gilliamin Twelve Monkeys (1995)). Mutta se tekee, jos uusintafilmatisoinnista ihan tieten tahtoen tehdään vain superkuuluisien näyttelijöiden keskinäinen leikkikenttä. Nimittäin elokuvaa seuratessa tulee aivan väkisinkin mieleen, että koko elokuvan olemassaolon tarkoitus lienee vain pyöriä Angelina Jolien ja Johnny Deppin tähtistatusten ympärillä.

Tarina vakoojasta pitkässä peitetehtävässä saa katsojalta varsin nopeasti kalastettua esiin melko kiusaannuttavan kysymyspatterin elokuvan sisällön logiikasta. Ammottavia juoniaukkoja on uusintafilmatisointiin jätetty enemmän kuin matematiikan opettaja Frank ehtii kahdella kädellä laskea ja elokuvan käänteet – erityisesti loppupuolella – ovat paitsi epäilyttävän tarkoitushakuisia, myös erityisen epäuskottavia. Kanaalihippaa moottoriveneillä ehditään sitäkin käydä usemmankin kohtauksen voimin ja vaikka itse kuvaus ja leikkaus toiminnallisissa episodeissa onkin ihan kohtuullisen toimivaa – paikoin jopa vetreää – väistämättä tulee mieleen minuuttien venyttäminen sisällön kustannuksella. Pitkähköksi valahtavassa elokuvassa suurin ongelma taitaa kohdistua siihen, että sen tekijät eivät ole oikein osanneet päättää mitä oikeastaan tekevät. Toiminnallista vakoilutrilleriä? Romanttista komediaa? Komediallista seikkailua? Jännityselokuvaa? Sitä sun tätä ainesta yritetään yhdistää yhteen ja samaan soppaan ja lopulta liedeltä valmistuu sekamelska. Esimerkiksi varsin samanlaisesta elokuvasta on kyse samana vuonna valmistuneessa suuren rahan romanttisessa vakoojatrillerissä, Tom Cruisen ja Cameron Diazin tähdittämässä James Mangoldin elokuvassa Knight & Day (2010). Siinä oli hyvinkin selkeästi paremmin tiedostettu päämäärä ja näyttelijät valjastettu tätä yhteistä päämäärää toteuttamaan. Angelina Jolie ja Johnny Depp tässä tapauksessa ovat hieman tuuliajolla valot pimeinä ja vaikka parin yhteiset kohtaukset miten kuten kohtuullisesti onnistuvatkin, melkoisia alisuoriutumisiakin on valitettavasti tarjolla kokonainen leegio. Juonen juoksutus tössähtää moneen kertaan epäselviksi jäävistä syistä eikä elokuvan yleistä ilmettä varsinaisesti paranna varsin mitätön ääniraita. Yhdistettynä tähän mielikuvitukseton kuvaus ja käsissä on kuin järjettömän suurella budjetilla putkautettu identiteettien arvuuttamista käsittelevä tusinatrilleri.

Yhteenveto

Rahalla saa ja hevosella pääsee. Vai saako sittenkään ja onko se matkanteko sittenkään niin jouhevaa kuin autolla? Supertähtien leikittelykimara hukkaa mahdollisuuksiaan hersyvään komediaan ja pitäytyy mieluummin puolitotisena ja hyvinkin epäuskottavana vakoilujännärinä. Johnny Deppin ja Angelina Jolien väliseen kemiaan pohjautuva romanttinen vakoilujännäri uppoaa monin paikoin typerryttäviin syvyyksiin Venetsian kanaalien sokkeloisilla väylillä.

4/10.

1922 (2017)

Ohjaus: Zak Hilditch
Käsikirjoitus: Zak Hilditch
Tuotantomaa: Yhdysvallat
Kieli: englanti
Budjetti: ei tiedossa
Arvioitu: maaliskuu 2020
Arvioidun version pituus: 102 minuuttia
Ensi-ilta Suomessa: ei valkokangaslevityksessä Suomessa

1922_primaryJohdanto

Maatila on usein herkullinen jännitys- ja kauhuviihteen lähtökohta, koska se tarjoaa luontaisen ja perustellun eristäytyneisyyden. Luontaisella eristäytyneisyydellä tekijät saavat luotua yht’aikaa elokuviin klaustrofobista tunnelmaa jopa avoimien peltojen äärellä ja luontaisen syyn elokuvan toimijoille kohdata toisensa silmästä silmään, kun vaihtoehtojakaan ei oikein ole. Peltojen keskeltä on vaikea löytää apuja olipa syy tarpeeseen sitten omassa väessä tai muualta tulleissa.

Jännitys- ja kauhuviihteen puolella teemaa ovat taitavasti hyödyntäneet monet. Sam Peckinpah räväytti aikanaan maailmaa elokuvallaan Straw Dogs (1971), jossa maaseudun rauhaan hakeutunut pariskunta joutuu lopulta linnoittautumaan naapuruston vihamielisyydeltä. David Keathin elokuvan The Curse (1987) pohjalla taas on kauhukirjailija H.P.Lovecraftin novelli Colour Out of Space, jossa maatilan väki löytää itsensä voimattomina taistelussa taivaalta tipahtaneen meteoriitin aiheuttamien outouksien kanssa. Stewart Hopewellin elokuvassa Slaughter (2009) suurkaupungista väkivaltaista miesystäväänsä etäisen maatilan idylliin paenneen nuoren naisen ongelmat ovatkin vasta alussa. Alfred Hitchcockin jännitysviihteen mestariteoksessa The Birds (1963) väki joutuu linnoittautumaan maatilalle väkivaltaisiksi äityneiden lintujen vuoksi. Jamie Blanksin elokuvassa Storm Warning (2007) maatilalle myrskyltä suojautuva pariskunta huomaa myrskyn olevan pienin heidän huolistaan. Billy O’Brienin tieteiskauhuksi yltyvässä elokuvassa Isolation (2005) maatilan väki joutuu kohtaamaan geneettisen manipuloinnin seurauksia. M.Night Shyamalanin elokuvassa Signs (2002) maatilan väki joutuu kummastelemaan pelloille ilmaantuneita merkkejä. Richard Fleischerin elokuvassa Mr. Majestyk (1974)[x] meloniviljelijän ja paikallisen rikollisjärjestön välit kiristyvät kohtalokkain seurauksin. Kerry Anne Mullaneyn elokuvassa The Dead Outside (2008) maatilalle linnoittautuneiden selviytyjien on varottava ulkosalla pyöriviä sairastuneita, joita voisi vaikka zombeiksikin kutsua. Nämäkin samasta perusteemasta lopulta hyvin erilaisin kääntein etenevät esimerkit kertovat samalla kiehtovasti, miten monella tavalla maatilan luontaista eristäytyneisyyttä voi hyödyntää jännitys- ja kauhuviihteessä.

Juonitiivistelmä

Vuonna 1922 maissipeltoaan teini-ikäsen poikansa Henryn (Dylan Schmid) kanssa viljelevän maanviljelijän Wilfredin (Thomas Jane) maaseutuelämään kyllästynyt jääräpäinen ja rääväsuinen vaimo Arlette (Molly Parker) perii kelpo osuuden tilan tiluksista isältään eikä malta odottaa, että pääsisi muuttamaan keskeltä peltojen värittämää maaseutua kaupungin sivistyksen pariin myymällä oman osuutensa tiluksista alueelle rautatietä ja teurastamoa havittelevalle teollisuuspohatalle. Kaupungin houkutukset eivät kuitenkaan ole Wilfredin mieleen, joka saa puheillaan myös Henryn pään kääntymään äidin suunnitelmia vastaan. Wildfredin ja Henryn salaliitto Arlettea vastaan johtaa traagisiin seurauksiin…

Kommentit

Kuljetukseltaan, leikkaukseltaan ja kuvaukseltaan verkkainen ja rauhallinen elokuva kelluu 1920-luvun maaseutuelämän romantisoidussa seesteisyydessä, jota säestää Thomas Janen huikean hyvä roolisuoritus maanviljelijänä. Wilfredin maailma on jäänyt jumiin edelliselle vuosisadalle ja miehen elämän keskeisiin teeseihin kuuluu taistella muuttuvan maailman kotkotuksia vastaan villin lännen uudisraivaajan mentaliteetilla. Thomas Jane on tahtipuikoissa vaikuttava ja vakuuttava, mutta samalla tähtiroolin mehukas verevyys peittää alleen vierellä pyörivien Dylan Schmidin ja jopa Molly Parkerin roolityöt. Pienessä sivuroolissa oleva Dylan McDonough sentään laittaa kampoihin Janelle.

Vaikka teknisesti elokuva on varsin onnistunut, se ei oikeastaan koskaan pysty lunastamaan kirjoittamatonta lupausta sietämättömäksi tiivistyvästä jännityksestä eikä tarjoa kauhunnälkäisille pientä välipalaa ihmeellisempää. Ohjaaja Zak Hilditchin omaan elokuvakäsikirjoitukseen pohjautuva ohjaus tuntuu erikoiselta gonglomeraatilta. Yhtäältä elokuva mitä ilmeisimmin oikeasti haluaisi olla yhden perheen näkökulmasta aikakausien, sukupolvien ja sukupuolien murrosta tutkaava draamallinen tutkielma maailman muuttuessa agraarisesta teolliseksi. Toisaalta elokuva pyrkii kasvattamaan jännitystä ottamalla mukaan alkuteoksen raa’at ja yliluonnolliset elementit. Lopputuotos kärsii identiteettiongelmasta, sillä nämä kaksi asiaa yhdessä eivät tällä kertaa nivoudu yhdeksi sujuvaksi kokonaisuudeksi. Identiteettiongelman kanssa käsi kädessä kuvaan astuu myös epäselvä segmentointi; haluaisiko ohjaaja Hilditch miellyttää elokuvallaan kauhuun taipuvaista yleisöä vai draamallisen jännityksen ystäviä? Molempia kosiskellaan, mutta kumpainenkin voi joutua pettymään. Elokuvan henkilöhahmot ovat toisaalta epätavallisen moniulotteisia kauhujännäriin, mikä juontaa juurensa elokuvan alkupuolen melko pitkästä draamallisesta alustuksesta. Henkilöhahmojen käytös, toiminnan motivaatiot ja tunnemaailman skaalat ovat kauttaaltaan uskottavia. Henkilöhahmojen maailmankatsomusten eroavaisuuksien kanssa on vaivatonta myötäelää ja niiden aiheuttamia konflikteja on siksi helppo uskoa. Käsikirjoituksen ja henkilöohjauksen ansiosta myös pienempien sivuosahahmojen annetaan kehittyä ja kasvaa tarinan edetessä, mikä myös itsessään syventää tarinan kulkua mukavasti.

Yhteenveto

Kirjailija Stephen Kingin samannimiseen pienoisromaanin perustuva jännäri ui varsin nopeasti ihan niihin samoihin uomiin, joista kirjailija on kalastellut jännityksen poikasia vuosikymmeniä. Alun seesteinen draama tiivistyy hiljaksiin hyvinkin kelvolliseksi kauhutrilleriksi, jota sävyttää kuitenkin hienoinen ennalta-arvattavuus – ainakin kaikille niille, jotka ovat Kingin teoksiin tai niiden filmatisointeihin aiemmin törmänneet. Draamallista trilleriä on yritetty ajaa kauhuelokuvan suuntaan muutamalla yksittäisellä maskeerauksella ja väkivaltakohtauksella, mutta lopputulema on kahtiajakoinen: esitetty materiaali on lopulta kovin vaatimatonta kauhuviihteeksi ja toisaalta aavistuksen enemmän kuin draamalliselta jännäriltä voisi yleensä odottaa. Tekijät eivät siis oikein tiedä mille kohderyhmälle elokuvaansa asemoisivat ja yrittävät lopulta liikaa olla hieman kaikkea.

6/10.

The Disappearance of Alice Creed (2009)

Ohjaus: J.Blakeson
Käsikirjoitus: J.Blakeson
Tuotantomaa: Iso-Britannia
Kieli: englanti
Budjetti: alle miljoona euroa
Arvioitu: tammikuu 2020
Arvioidun version pituus: 100 minuuttia
Ensi-ilta Suomessa: ei valkokangaslevityksessä Suomessa

thedisappearanceofalicecreed_primaryJohdanto

Tässä ohjaaja J.Blakesonin esikoiselokuvassa on vain kolme näyttelijää (Eddie Marsan, Martin Compston ja Gemma Arterton). Vähälläkin pärjää, jos homma on niin sanotusti hallussa sekä ohjauksen, näyttelijöiden että käsikirjoituksen suhteen. Ennen Blakesonin vuoden 2009 elokuvaa on toki ehditty nähdä jo herkullinen kaarti muutaman näyttelijän jännityselokuvia, joiden ohjaajat ja näyttelijät ovat useimmille elokuvien harrastajille tuttuakin tutumpia nimiä. David Fincherin erinomainen ahtaan paikan tuntoja kanavoiva elokuva The Panic Room (2002) esittelee meille Jodie Fosterin, Kristen Stewartin, Forest Whitakerin, Dwight Yoakamin ja Jared Leton muodostaman viisikon kissa- ja hiirileikissä epäonnisen murtokeikan keskellä. Danny Boylen esikoisteos, huumaavan upea Shallow Grave (1994)[x] kertoilee miten Kerry Foxin, Christopher Ecclestonen ja Evan McGregorin näyttelemän kolmikon itselleen valitseman kimppakämppäilijän kuoleman kanssa kuuluukaan menetellä. William Friedkinin ohjaamassa hyytävän häiritsevässä elokuvassa Bug (2006)[x] tapaamme Ashley Juddin, Michael Shannonin ja Lynn Collinsin viettämässä aikaansa foliolla tiivistetyssä rähjäisessä loukossaan. John Boorman ennakoi omia myöhempiä selviytymiselokuviaan elokuvallaan Hell in the Pacific (1968), jossa Lee Marvinin ja Toshirô Mifunen näyttelemien eri osapuolten sotilaiden olisi pärjättävä yhdessä autiolla saarella. Roman Polanski on asialla elokuvallaan Nóz w wodzie (Knife in the Water, 1962) näyttäessään, että tiiviin näyttelijäkolmikon voi viedä vaikka vesille. Samalla asialla sittemmin tapaamme Nicole Kidmanin, Sam Neillin ja Billy Zanen Philip Noycen jännäriklassikossa Dead Calm (1989)[x]. Rob Reinerin hyytävä Stephen King -filmatisointi Misery (1990) ujuttaa katsojat mukaan James Caanin ja Kathy Batesin vuodetouhuihin. Radha Bharadwajin valitettavan vähän huomiota saaneessa jännärissä Closet Land (1991) Madeleine Stowen ja Alan Rickmanin välinen kissa- ja hiirileikki saa karmivia käänteitä. Eivätkä ne käänteet niin auvoisia ole Joseph L. Mankiewiczin legendaarisessa yllätysjännärissä Sleuth (1972), jossa Michael Cainen ja Laurence Olivierin välillä hieman hiertää tahi samaisen elokuvan odottamattoman onnistuneessa uudelleenvirityksessä, Kenneth Branaghin elokuvassa Sleuth (2007), jossa samaa asetelmaa virittelevät jälleen Michael Caine ja Jude Law. Ingmar Bergmanin jännityselokuvassa Persona (1966) Liv Ullman ja Bibi Andersson viettävät yhteistä aikaa toisen puhuessa ja toisen vaietessa.  Listaa olisi toki helppo jatkaa usein jopa samojen ohjaajien teoksilla, mutta eiköhän tämä riitä tämän arvion pohjustukseksi.

Juonitiivistelmä

Vicin (Eddie Marsan) ja Dannyn (Martin Compston) kuningasideana on kaapata ison pohatan parikymppinen tytär Alice (Gemma Arterton) isojen lunnasrahojen siintäessä rikollisten visioissa. Vic on suunnitellut rikoksen pitkän ajan kuluessa hyvin yksityiskohtaisesti ja pyrkinyt ottamaan huomioon pienimmätkin ongelmakohdat suunnitelman kulussa. Alice kuitenkin onnistuu pilaamaan rikollisten tarkan aikataulun ja hyvän suunnittelun eikä taida Dannylläkään olla ihan kaikki kortit paljastettuina suunnitelman lähtiessä käyntiin.

Kommentit

Ohjaaja Blakesonin esikoinen on epätavallisen tiivis ja kypsä ollakseen esikoiselokuva. Jännityselokuvan käänteet ovat älykkäitä ja odottamattomia eikä elokuvan tulevaa suuntaa ole todellakaan helppoa ennustaa, mikä on useimmissa 2000-luvun jännäreissä vähän turhankin usein niin sanottu helmasynti. Itse asiassa ohjaaja on upottanut käsikirjoitukseensa ison nipun mukavasti ärsyttäviä palasia, jotka hienovaraisesti ensin asettavat katsojalle tiettyjä kuviteltuja odotuksia tulevasta ja sen jälkeen hieman myöhemmässä vaiheessa kääntävät suuntaa ihan muualle. Nämä koukut eivät ole kuitenkaan epäloogisia eikä niitä ole liiaksi. Elokuvassa on lisäksi suuri joukko kohtauksia, eleitä ja vuorosanoja, jotka saavat merkityksiä vasta elokuvan kulkiessa kohti loppuaan, joka seikka on epätavallista muutoin varsin kylmäävässä ja brutaalissakin juonenkulussa. Tylytyksen vastapainona ohjaajan oman käsikirjoituksen hienovaraisuudet pääsevät oikeuksiinsa ja luovat moitteetta sykkivän kudelman, jonka päälle näyttelijöiden on mukava laskea omat munansa. Kolmen koplan – Gemma Artertonin, Eddie Marsanin ja Martin Compstonin – joukosta Eddie Marsan vetää pisimmän korren ja Marsan tekee sinällään epämiellyttäväksi alussa maalatun kylmäverisen rikollisen roolissa verrattoman upeaa työtä. Gemma Artertonin roolihahmo saa uusia ulottuvuuksia vasta tarinan edetessä pidemmälle, mutta Arterton hoitaa kyllä moitteetta kidnapatun nuoren naisen epätoivon ja pelon kohtaukset. Martin Compstonin huulilta valheet seuraavat toisiaan niin vakuuttavasti, että liekö näyttelijä itsekään tiennyt milloin hahmonsa oli määrä puhua totta ja milloin potaskaa. Ääniraita on elokuvassa minimaalinen, jopa olematon. Ohjaaja keskittyy mieluummin siihen, että näyttelijöiden tuottamat äänet ovat etualalla koko elokuvan ajan. Erityisesti Gemma Artertonin Alice-hahmon ahdingon voi tuntea luuytimissään kidnappauksen aikana, vaikka mistään Scream Queen -tyyppisestä näyttelijästä ei kysymys olekaan.

Elokuva kulkee koko kestonsa jouhevasti ja luontevasti. Notkahduksia tai uinahtamisia ei ole ollenkaan ja useimmat elokuvan lukuisista käänteistä tulevat juuri oikein ajoitettuina ja tikahduttavan onnistuneesti. Siltikin osa käänteistä jää lopulta hieman vaisuiksi, jokunen jopa hivenen epäuskottavaksi ja parikin vaille lopputulemaa. Vieläkin jämäkämpi käsikirjoituksen tiivistäminen olisi ehkä ollut paikallaan, sillä elokuvassa on niin vähän yksityiskohtia mihin tarttua, että pienen pienetkin epäkohdat ajautuvat näkyviin toisin kuin vaikkapa jossakin Michael Bayn efektihumputuksessa. Valtaosa elokuvan tenhosta sukeutuu kuitenkin siitä samasta mistä aikanaan toinen debyyttiteos, Danny Boylen elokuva Shallow Grave (1994), tenhonsakin ammensi. Nimittäin päähahmojen varsin teräväksi hiotusta ja oikein ajoitetusta dialogista näiden kunkin rakentaessa itselleen uusia asetelmia juonittelun kuluessa. Katsojalle on kuitenkin hyvin selvää, että koko elokuva rakentuu tavalla tai toisella sen varaan, että ihan kaikki ei menekään rikollisten kuvittelemalla tavalla. Hienoa on se, että käsikirjoitus ei ohjasta tarinaa vain odotettujen tylsien patenttiratkaisujen viidakon läpi vaan käyttää asetelmaa ja odotusarvoja ovelasti hyväkseen.

Yhteenveto

Erittäin taitavasti kudottu, näytelty ja ohjattu pienen budjetin tiivistunnelmainen brittijännäri yllättää liikkuessaan varsin häijyjen käännösten katveissa vain kolmen näyttelijän ja hyvin rajoitettujen kuvauspaikkojen voimin. Ohjaaja J.Blakesonin debyytti antaa luvan odottaa hyvää ohjaajan tulevaisuudelta. Brittijännärin tehokkuus pyylee viimeisilleen viritetyn käsinkosketeltavan kiristyvässä tunnelmassa, joka ei herpaannu elokuvan 100-minuuttisessa kestossa yhtään ainukaista kertaa.

8/10.

Close (2019)

Ohjaus: Vicky Jewson
Käsikirjoitus: Vicky Jewson, Rupert Whitaker
Tuotantomaa: Yhdysvallat/Iso-Britannia
Arvioidun version pituus: 94 minuuttia
Ensi-ilta Suomessa: ei valkokangaslevityksessä Suomessa
Arvioitu: kesä 2019
Budjetti: ei tiedossa
Kieli: arabia, ranska, englanti

close_primaryJohdanto

Ruotsalaisnäyttelijätär Noomi Rapace ponnahti kertaheitolla kansainväliseksi tähdeksi näyteltyään vakuuttavasti ja palkitusti Lisbeth Salanderia kirjailija ja toimittaja Stieg Larssonin kirjoihin perustuvassa ns. Millennium-trilogiassa – Niels Arden Oplevin Män som hatar kvinnor (The Girl with the Dragon Tattoo, 2009), Daniel Alfredsonin Flickan som lekte med elden (The Girl Who Played with Fire, 2009) sekä Daniel Alfredsonin Luftslottet som sprängdes (The Girl Who Kicked the Hornet’s Nest, 2009). Noomilla oli toki jo takanaan uraa sekä elävissä kuvissa että teatterimaailmassa tässä vaiheessa jo hyvinkin kaksi vuosikymmentä. Kansainvälistä uraa Noomi on kasvattanut siitä lähtien ja päässyt mukaan sekä isoihin jättituotantoihin (kuten vaikkapa merkittävä päärooli Ridley Scottin tieteiselokuvassa Prometheus (2012) ja sivuosa Guy Ritchien jättimenestyksessä Sherlock Holmes: A Game of Shadows (2011)) että pienempiin tiiviimpiin tuotantoihin (kuten esimerkiksi Brian de Palman Passion (2012) sekä Daniel Espinosan Child 44 (2015)). Kapasiteettia Noomilla tuntuu riittävän. Tästäkin Vicky Jewsonin jännityselokuvasta käy hyvin selväksi, että Noomi Rapacesta löytyy karismaa ja energiaa toiminnallisten elokuvien päätähdeksi, mutta tällä kertaa valitettavasti käsikirjoitus ja Noomille kirjoitettu henkilöhahmo eivät päästä ruotsalaisnäyttelijätärtä irti kahleistaan.

Juonitiivistelmä

Sam Carlson (Noomi Rapace) on henkilösuojaukseen perehtynyt kivenkova ammattilainen, joka kiertää maita ja mantuja saaden juustonsa leivän päälle suojelemalla kohteitaan reaktioillaan, kamppailutaidoillaan ja tarvittaessa hengellään. Samin uusin keikka on suojella hemmoteltua teinityttöä Zoe Tanneria (Sophie Nélisse), joka on jättimäisen kaivosimperiumin juuri kuolleen omistajan perijätär ja jonka henki muuttuu uhatuksi, kun käy ilmi, että hänen nimiinsä testamentatun omaisuuden päätäntävallasta käydään kovaa kinaa. Zoe joutuu matkustamaan Marokkoon, koska hänen on uutena merkittävänä osakkeenomistajana oltava mukana ratkaisevissa neuvotteluissa uuden kaivoksen avaamisesta Afrikkaan ja kilpajuoksussa kaivoksen avaamisesta on mukana perheyhtiön pitkäaikainen kilpaileva yhtiö. Marokossa turvatiloihin tehty isku ajaa Samin ja Zoen pakosalle vaarallisen Casablancan kaduille, joissa edes viranomaisiin ei voi luottaa.

Kommentit

Ohjaaja Vicky Jewsonin jännityselokuvan kantavina voimina on feministinen tulokulma, joka sysää kaikki elokuvan miesroolit tyhjiksi elottomoksi kuoriksi, joiden toimintaa ohjaa vain ja ainoastaan hetkellinen tavoitteellisuus. Naisten roolitukset sen sijaan on rakennettu kantaviksi, marttyyrimaisiksi ja elokuvan kuluessa eteenpäin kasvaviksi. Eipä siinä mitään, eivät tekijät tässä nyt toki varsinaisesti mitään erityisen kasvoille hyppivää anarkofeminististä linjaa ole vetämässä ja elokuva pysyy itsetietoisuudestaan huolimatta varsin maltillisena poliittisine ajatuksineen. Toiminnallisessa elokuvassa toki pitää kiinnittää huomiota myös niihin toiminnallisiin kohtauksiin ja ne ovatkin eittämättä elokuvan keskeisiä kannattimia, jotka estävät sitä uppoamasta unholan meren syvyyksiin. Päätähtenä heiluvan Noomi Rapacen suorittaminen on alusta loppuun vakuuttavaa siitäkin huolimatta, että hänen olemuksellaan olevaa henkilöä voi olla alkuun vaikeaa mieltää niin kovaksi luuksi, kuin mitä elokuvassa annetaan ymmärtää. Elokuvan merkittävän tehokkaasti leikatut toimintakohtaukset päihittävät mennen tullen monien varsin paljon rahallisesti mittavampien tuotantojen toimintakohtaukset ja muutamakin kohtaus jää suorastaan mieleen erinomaisuudellaan. Noomin ja toimintakohtausten risteyskohtaan kehut sitten loppuvatkin, sillä elokuvan juonikyhäelmän realisointi kaivosyhtiöiden kilpailusta on kuin suoraan jostain 1970-lukulaisesta italialaisesta piraattikopiosta. Käsikirjoituksessa monikin kohtaus on saattanut vielä tuntua auttavasti menettelevältä, mutta elokuvallisessa muodossa mennäänkin sitten riman alta korkeushyppyä niin, että ei se edes heilahda lähelle osuvan suorituksen tuulenhenkäyksestä. Kansainvälisen poliittisen pelin ainesosat ovat tekijöillä levällään eikä toiminnallisten kohtausten välissä oleva aika yksinkertaisesti riitä sitomaan kehystarinalle jotain vessapaperia kestävämpää punaista lankaa. Tekijät ovat auttamattomasti kuutamolla suoraviivaistaessaan kaivosyhtiöiden monimutkaisia neuvotteluita toimitusjohtajien kahden minuutin telkkariväittelyksi ajankohtaisohjelmassa.

Yhteenveto

Naisvoimaa tihkuva jännityselokuva sivuaa erilaisten yksittäisten naisten tarinoita sovituksen, epäluulojen ja itsensä löytämisen tiellä tilkiten saumoihin kömpelön juonen kansainvälisten kaivosyhtiöiden brutaalista kilpailusta uuden kaivoksen avaamisen tiimoilta. Toimintaa tihkuvana jännityselokuvana Vicky Jewsonin ohjaustyö pärjää ihan kohtuullisesti ja etupäässä vain ja ainoastaan Noomi Rapacen ansiosta, mutta lopulta melko nopeasti toimintakohtausten ulkopuolisessa todellisuudessa elokuva vajoaa arveluttavan heikosti realisoituvaksi tilkkutäkiksi, joka joutuu kamppailemaan oman uskottavuutensa kanssa pysyäkseen edes pinnalla.

5/10.

Get Out (2017)

Ohjaus: Jordan Peele
Käsikirjoitus: Jordan Peele
Tuotantomaa: Yhdysvallat / Japani
Arvioitu: syksy 2018
Arvioidun version pituus:
Ensi-ilta Suomessa: 5.5.2017
Kieli: englanti
Budjetti: noin 5 miljoonaa USD

Johdantogetout_primary

Kauhu- ja jännitysviihteen perustavanlaatuisia helmasyntejä on aliarvioida lajityyppiä taiteenlajina, sen kannattajakuntaa kuluttajina ja sen keinovalikoimaa välittää viestiä. Kaikkihan tietävät, miten paljon ponnettomia mitäänsanomattomuuksia esim. juuri kauhuelokuvan lajityyppi on pullollaan. Sellaisia teoksia, joiden tekijät hakevat pikaista palkkasekkiä. Sellaisia teoksia, joiden tekijät käyttävät teostaan vain yhtenä askelmana noustessaan omasta mielestään ylöspäin tekijöiden sosiaalisessa hierarkiassa. Sellaisia teoksia, joiden tekijöiden mielenkiinto, osaaminen tai halu kertoa oma näkemyksensä on mitätön. Sellaisia teoksia, joiden tekijät eivät yksinkertaisesti osaa rakentaa kerrontaa ja ohjata näyttelijöitä. Kun Roman Polanskin elokuva Repulsion (1965) aikanaan julkaistiin, sen saama vastaanotto oli ristiriitainen juuri siksi, että tällaisessa lajityypissä ei yleisesti ajateltu olevan potentiaalia kertoa syvempiä asioita vakavasti. Polanski todisti myöhemmin elokuvallaan Rosemary’s Baby (1968)[x], että kysymys ei suinkaan ollut sattumasta. Georges Franjun elokuva Les yeux sans visage (Eyes Without a Face, 1960)[x] näytti puolestaan, että kauhuelokuvankin kerronnan tasoissa on mahdollisuuksia avata väyliä tutkia ihmisen psyykeä mitä mutkikkaimmilla tavoilla. Samana vuonna Alfred Hitchcock teki saman elokuvallaan Psycho (1960), jonka vaikutus lajityypissään tuntuu vielä tänäkin päivänä. Bryan Forbes käänsi monet totutut kuviot ja odotusarvot päälaelleen ja käytti huomattavasti vaivaa välttääkseen ajautumasta kliseiden ja konventioiden uhriksi elokuvassaan The Stepford Wives (1975). Kaneto Shindô muistutti meille kaikille elokuvallaan Onibaba (1964), että pahimmillaan ihmisten psykologiset tarpeet ja halut parempaan elämään ylittävät kaikki moraaliset estot ja ovat samalla ajattomia universaaleja totuuksia ihmisenä olemisesta.  Stanley Kubrick rakensi niin taidokkaan kudelman elokuvallaan Eyes Wide Shut (1999) kertoessaan moraalisten valintojen vaikutuksia, että Kubrickin suorastaan voi ajatella tutkivansa omaa itseään mielen maisemissa, joihin ei ollut uskaltanut tai halunnut itse oikeassa elämässään mennä. Kuviteltu ja todellinen maailma pyörivät yhdessä kieppuvassa arvojen ja valintojen karusellissa David Lynchin elokuvassa Mulholland Drive (2001) niin reippaasti, että heikompaa hirvittää. Yhteistä kaikille näille mainituille elokuville on se, että niiden tekijät arvostivat ja kunnioittivat omaa lajityyppiään ja omaa tekemistään. He halusivat käyttää aikaa, vaivaa ja uusia ratkaisuja näkemyksiensä esittämiseen. Nämä tarinat on mietitty pienimpiä yksityiskohtiaan myöten ja niiden tekijöillä on halu ja taito välittää sanottavansa. Kaikissa näissä on tietty hypnoottinen outouden aura, joka antaa vihjettä katsojalle myös siitä tunnelmasta, johon ohjaaja Jordan Peele vie katsojan omalla esikoisohjauksellaan. Get Out sujahtaa mainittujen elokuvien joukkoon vaivattoman oloisesti; jokainen kohtaus, jokainen dialogiin upotettu sana, jokainen kamerakulma on tarkkaan harkittu.

Juonitiivistelmä

Nuoripari Chris (Daniel Kaluuya) ja Rose (Allison Williams) ovat menossa viikonlopuksi Rosen vanhempien (Bradley Whitford, Catherine Keener) kartanolle. Molempia reissu vähän jännittää, sillä kyseessä on ensimmäinen kerta, kun Rosen vanhemmat tapaavat Chrisin. Chrisiä asiassa huolettaa myös se, että Rose ei ole kertonut vanhemmilleen tapailevansa tummaihoista miestä. Rose pitää vanhempiaan hyvinkin avarakatseisina eikä arvele, että rotuasia näitä häiritsee. Kartanolle päästyä Chrisinkin huolet hälvenevät, kun hän huomaa tulevansa ihan hyvin toimeen mutkattomien appikandidaattien kanssa. Muutamat asiat kuitenkin alkavat häiritä Chrisiä sekä kartanon palvelijoissa että Rosen vanhemmissa ja tämän veljessä. Epäilyttäväksi viikonloppu muuttuu, kun paikalle saapuukin suuri seurue juhlavieraita; Rose ei ollut muistanut, että juuri tänä viikonloppuna kartanolla järjestetään isot juhlat. Mitä tämä porukka oikein juhlii ja miksi Chris tuntee olonsa vaivautuneeksi ja tarkkailluksi?

 

 

 

Kommentit

Jordan Peelen omaan käsikirjoitukseen pohjautuva elokuva avautuu hienoina kerronnan kerroksina. Ohjaaja rakentaa elokuvansa kohtaukset ja kohtauksien tapahtumat täydellisen hallitusti ja huolellisesti. Peele yht’aikaa antaa juuri riittävästi tilaa valitsemilleen näyttelijöille ja ohjaa näitä taidokkaasti kohtauksiin rakennettujen vihjeiden ja vinkkien antajina. Peele heittää katsojalle satoja hienoja yksityiskohtia – eleitä, kuvakulmia, katseita – ja antaa katsojan ensin miettiä näitä itsekseen ennen kuin kerronnan tiivistyttyä loppukohtauksen tiimellyksessä sitoo kaiken yhteen ja antaa näille yksityiskohdille loogiset ja nerokkaat syyt. Peele ei selittele katsojalle tarpeetta esittämiään asioita, ei heristele sormiaan valkoisen ylivallan mahdille, ei anna epärealistisia ratkaisumalleja maailman tilaan, eikä eritoten rakenna hahmoistaan pelkkiä rotujensa määrittämiä kaksiulotteisia malleja. Sen sijaan Peelen kerronnassa on toteavia sävyjä Yhdysvaltain sosiaalisen yhteiskuntarakenteen sisäänrakennetuista mekanismeista ja liiallisten yksinkertaistusten sijasta Peele tarjoaa katsojalle epätavallisen älykästä pohdiskeltavaa pitkin elokuvan kulkua.

Näyttelijöiden ohjaus ja työ on esimerkillisen erinomaista kautta linjan. Stereotypioita, liiallisia virtaviivaistuksia ja yksinkertaistuksia selvästi välttelevä ohjaaja on taikonut esiin näyttelijäkaartista hahmoilleen kokonaiset ja uskottavat psyyket; persoonat, joiden näkemykset, maailmankuvat, uskomukset, tavat, heikkoudet ja vahvuudet on helppo uskoa ja hyväksyä. Mikä parasta, kaikki hahmot toimivat koko käsikirjoituksen ajan loogisesti, luontaisesti ja rationaalisesti: erittäin epätavallista jännityselokuvassa yleensä ja erityisesti yhdysvaltalaisessa sellaisessa. Chrisin reaktiot ja tunneskaala kasvavaan epämukavuuden tuntuun ovat niin taitavasti Daniel Kaluuyan hallussa, että katsoja väkisin itsekin alkaa miettiä, että mitä Chrisin asemassa olisi voinut itse tehdä toisin tai olla tekemättä.

Hitaasti rakentuva tarina ei ole kaikkien mieleen. Kohtausten jatkumot vaativat katsojalta keskittymiskykyä ja halua seurata tarinan kehittymistä; kyseessä ei siis ole sellainen aivot narikkaan, popparit kippoon -kesäleffa, jonka väliepisodien aikana voi höpötellä joutavia kaverin kanssa, tsekata uusimmat Twitter-pöhinät kännyllä tai koukata lähikaupassa noukkimassa toisenkin olutpakin. Tarinan ja sen tunnelman kehittyminen vaativat aktiivista seuraamista eikä elokuva petä sille antautuvaa katsojaa. Elokuvassa on hyvin vähän aktiivista toimintaa tai efektejä, mutta kasvava epämukavuuden ja outouden aura on niin vahva ja väkevä, että elokuva menee lopulta hyvänkin matkan silkan kauhuelokuvan puolelle ulos perinteisten jännityselokuvien laatikoista.

Yhteenveto

Erittäin taidokkaasti ja huolellisesti kudottu jännitysmysteeri kahlitsee otteeseensa seuraamaan Daniel Kaluuyan näyttelemän Chris-hahmon kasvavaa epämukavuutta siitä, mitä ihmettä tyttöystävän vanhempien kartanolla oikein tapahtuu. Käsikirjoittajana ja näyttelijänä aiemmin tunnettu Jordan Peele tekee esikoisohjauksessaan pelottavan monta asiaa oikein ja kykenee rakentamaan piinaavan ja kiehtovan skenaarion näennäisen luontevasti ja hyvin pienillä rakennuspalikoilla. Tunnelmallinen ja omaperäinen jännityselokuva, jonka ei tarvitse elvistellä ronskeilla efekteillä tai äänekkäillä ampumisilla toimiakseen.

9/10.

 

 

 

A Lonely Place to Die (2011)

Ohjaus: Julian Gilbey
Käsikirjoitus: Julian Gilbey, Will Gilbey
Tuotantomaa: Iso-Britannia
Arvioitu: syksy 2018
Arvioidun version pituus: 99 minuuttia
Kieli: englanti, serbia
Budjetti: noin 4 miljoonaa USD
Ensi-ilta Suomessa: ei valkokangasensi-iltaa Suomessa

Johdantoalonelyplacetodie_primary

Eräselviytymisteeman ympärille rakennetut kauhutrillerit käsittelevät hyvinkin tavallisesti nuoria kaupunkilaisia, jotka tulevat pienellä joukolla viettämään aikaansa – yleensä lomaa – erämaahan ja kohtaavatkin siellä ei-toivottuja haasteita, jotka kuorivat ryhmän jäsenistä pehmeät kerrokset pois. Vain kovapinteiset ja pelottaviin tilanteisiin mukautuvat yksilöt yleensä jäävät koettelemuksista henkiin. Tarinoita on nähty monia vuosikymmenien mittaan, mutta 2000-luvun aikana tällaisten kauhutrillerien suosio on ilmeisen kovassa nosteessa.

Naisten patikointiretki menee pieleen Rupert Bryanin elokuvassa The Hike (2011). Turistien kauhuelämysretki suolle muuttuu todelliseksi painajaiseksi Adam Greenin elokuvassa Hatchet (2006). Kalliokiipeilyretkellä Ranskan Alpeilla paljastuu muutakin kuin vain vakaata kalliota Jacques-Olivier Molonin ja Pierre-Olivier Thevenin elokuvassa Humains (2009). Turistiryhmä löytää viidakkoreissultaan muutakin kuin kauniita kukkia John Stockwellin elokuvassa Turistas (2006). Toinen turistiryhmä löytää vielä häkellyttävämpiä painajaisia Carter Smithin elokuvasta The Ruins (2008). Yhdysvaltain perukoilta löytyy toinen toistaan ikävämpiä haasteita tuon tuostakin; kuten vaikkapa Rob Schmidtin elokuvassa Wrong Turn (2003)[x] lukuisine jatko-osineen tai Alexandre Ajan elokuvassa The Hills Have Eyes (2006). Naisystävysten luolakiipeilyretki muuttuu äkäiseksi kamppailuksi Neill Marshallin elokuvassa The Descent (2005). Luolaseikkailu käy kohtalokkaaksi myös Alfredo Monteron elokuvassa La cueva (In Darkness We Fall, 2014). Vaarallista kalliokiipeilyreittiä päätetään kokeilla Abel Ferryn elokuvassa Vertige (High Lane, 2009). Hawaijin hiekkaisilla rannoilla murhaajahippaa käydään David Twohyn elokuvassa A Perfect Getaway (2009). Luolamaalauksia Australian erämaahan ihastelemaan lähtevät löytävät jotain ihan muuta Josh Reedin elokuvassa Primal (2010)[x]. Etäisen pampasin tasankoerämaalla olevan tuppukylän pikku hotelliin yöksi pakolla jäävien viiden kaupunkilaistytön yöpyminen ei ole parasta A-ryhmää Adrián García Boglianon kirpeässä elokuvassa Habitaciones para turistas (Rooms for Tourists, 2004) Lumilautailuturistit joutuvat hylättyyn hotelliin loukkuun Roar Uthaugin elokuvassa Fritt Vilt (Cold Prey, 2006). Reppureissaajaturisteille kenkkuillaan niin ikään Greg McCleanin elokuvassa Wolf Creek (2005). Kuten tästä tiiviistä ja toivottaman epätäydellisestä listastakin huomataan, tämän teeman elokuvia tehdään innolla vähän joka maailmankolkassa (Australia, Yhdysvallat, Espanja, Iso-Britannia, Ranska, Norja, Argentiina …).

Juonitiivistelmä

Viisihenkinen ryhmä on viettämässä vuorikiipeilyhenkistä lomaa Skotlannin vuorilla tarkoituksenaan viettää aikaa yhdessä reipashenkisen harrastuksen tiimoilla. Ryhmää johtavat kokeneimmat kiipeilijät Rob (Alec Newman) ja Alison (Melissa George), mutta ilman mutkia ei tämäkään loma sitten suju. Keskellä autiota erämaata ryhmä yllättäen kohtaa suljettuun kuoppaan vangiksi jätetyn nuoren serbialaisen tytön eikä tiedä miten tilanteessa oikein pitäisi menetellä. Kun tytön vanginnut rikollissjoukkio saa selville tytön tilanteen, alkaa armoton ajojahti vaikeakulkuisessa vuoristomaastossa. Kuka nuori lapsi oikein on ja miksi hänet oli jätetty vangiksi kuoppaan?

 

Kommentit

Ohjaaja Julian Gilbeyn edellinen teos, dramatisoitu ja varsin väkivaltainen elämäkerrallinen elokuva urarikollinen Carlton Leachistä, Rise of the Footsoldiers (2007) väläytteli vahvasti ohjaajan elokuvallista silmää, mutta joutui sensuurin hampaisiin vähän siellä sun täällä ja menetti osan puhdistaan leikkaamoiden pöydille. Erittäin tiukan ja realismin sävyttämän kuvauksen maaninen synkkyys lienee ollut osasyy elokuvan heikolle menestykselle. Saman tyylisiä elokuvia, mutta vain komediallisilla vireillä, ohjanneen Guy Ritchien käsissä samasta elokuvasta olisi voinut tulla maailmanluokan menestys, sillä komediallisten elementtien yhdistäminen timmiin väkivaltaan annetaan jostain syystä helpommalla anteeksi kuin niiden upottaminen osaksi dramatisoitua henkilötarinaa. A Lonely Place to Die -elokuvassa on hieman samoja ongelmia: sen intensiiviset ja muutamat pelottavan realistiset väkivaltakuvaukset ovat viittä vaille kauhun lajityypin poteroista ylös kaivettuja, kun taas muutoin elokuvan ilmiasu on perinteisemmän pakene- ja selviydy -trillerin muotoinen ja oloinen. Tiukka ja periksiantamaton meininki toimii kyllä tehokkaasti, mutta vaikka elokuva on selkeästi selviytymisjännärien piikkipaikkalistalla hektisen jännityksen luonnissa ja tunnelman ylläpidossa, ristiriita rosoisemman väkivallan kanssa on kuitenkin olemassa. Railakas väkivalta lienee hieman liikaa perinteisten trillerien katsojakunnalle ja vaikka kauhukansan mielenkiinnon elokuva pitäisikin yllä, sen markkinointi on pyrkinyt tekemään pesäeroa kauhuun lajityyppinä ja siksi elokuva ei ehkä ihan ole löytänyt tietänsä oikeiden henkilöiden verkkokalvoja kutittelemaan. Ristiriitaa on myös elokuvan kulussa ja rakenteessa: elokuvan alku- ja keskivaiheiden erittäin hektinen – suorastaan maaninen – tempo kostautuu elokuvan loppupuolella eivätkä lopun käänteet pysty enää pistämään tukevampaa vaihdetta sisään koneeseen luoden lopetuksesta lievähkösti antikliimaattisen. Mikään pannukakku se ei kuitenkaan ole ja vaikka elokuvan lopun hetket eivät mitenkään olekaan verrannollisia keskivaiheen hurjaan sykkeeseen, eivät ne missään nimessä huonoja ole.

Gilbeyn elokuvan kuvaus on upeaa. Tuntuu kuin Gilbey osaisi näyttää katsojalle juuri oikeita juttuja ja kuvakulmia käsitellessään kalliokiipeilyyn liittyviä kohtauksia ja eräjormailua yleensä. Melkeinpä voisi kuvitella, että ohjaaja on itse kiipeilijä ja pyrkinyt saamaan elokuvaansa vangittua itseään säväyttäviä tilanteita ja hetkiä. Kuvauksen autuus ja laajojen kuvakulmien suhde henkilökuvaukseen ja tapahtumien kuvaukseen tuntuu juuri oikealta ja luo elokuvasta kuvamateriaaliltaan tasapainoisen: mitään ei ole liikaa, mitään ei puutu ja kaikki oleellinen pystytään välittämään elokuvataiteen keinoin. Tekninen taituruus kuvauksen, kuvakulmien, värivalintojen ja leikkauksen lisäksi ei valitettavasti ihan täysin ulotu kuitenkaan äänisuunnitteluun saakka ja erityisesti äänimaailma tapahtumien ympärillä ei innosta eikä tue tarpeeksi visuaalista maailmaa. Vaatimaton ääniraita on erityisen rankka pala, sillä varsinkin elokuvan loppupuolella tempon laskiessa tunnelman ylläpitäminen tuntuu olevan kovin, kovin nihkeää ja tukevampi äänisuunnittelu olisi voinut pelastaa paljon.

Pääosissa pyörivät näyttelijät onnistuvat ihan kelvollisesti; jopa hyvin. Alec Newman kiipeilijäryhmän johtohahmona on varsin vaikuttava ja vakuuttava fyysisessä roolissaan. Melissa George Alison-nimisenä kokeneena kiipeilijänä pystyy hänkin varsin vaivatta siirtämään itsensä uskottavan ulkoilmaihmisen rooliin. Pienemmissä rooleissa esiintyvät selkeästi amatöörimäisemmät näyttelijät luovat toisaalta vähän tarpeettomankin suurta kitkaa samoissa kohtauksissa kokeneempien näyttelijöiden kanssa, joka seikka luo muutamankin kohtauksen ylle jopa tahattoman koomista varjoa muutoin kovin synkeässä tarinassa. Sivuhahmojen kirjo laajenee kuitenkin lopulta melkoisesti elokuvan loppupuolelle saavuttaessa ja kaikista hahmoista ei enää oikein tahdo pysyä kartalla ilman muistiinpanovälineitä.

Yhteenveto

Pätevästi ja reipashenkisesti vaatimattomalla budjetilla toteutettu brittiläinen jännityselokuva väläyttää ohjaajansa Julian Gilbeyn osaavan jännittävien tilanteiden ja kohtausten rakentamisen sekä seesteisen – suorastaan henkeäsalpaavien – kauniiden otosten realisoinnin. Tehokas trilleri kuitenkin hiihtää itsensä hieman turhan nopeasti maitohapoille eikä kykene loppuun tullessaan ihan siihen samaiseen hektiseen tempoon, millä aloitti. Kauhutrillerin ja selviytymisseikkailun elementtien yhdistäminen myös ontuu hieman; perinteiseksi selviytymisseikkailuksi tarinassa on ehkä liiaksikin melko jykevää slasher-elokuvamaista väkivaltaa, joka varmasti karsii lajityyppiuskollisia.

7/10.

 

Miami Blues (1990)

Ohjaus: George Armitage
Käsikirjoitus: George Armitage
Tuotantomaa: Yhdysvallat
Kieli: englanti
Budjetti: noin 11 miljoonaa USD
Ensi-ilta Suomessa: 30.11.1990
Arvioitu: kesäkuu 2007
Arvioidun version pituus: 97 minuuttia

Johdanto

miamiblues_primary

Neo-noiriksi kutsutun elokuvallisen suuntauksen 90-luvun merkkipaaluihin kuuluva Miami Blues on harvakseltaan elokuvia ohjanneen George Armitagen ilmeisesti ainut neo-noir -elokuva. Miami Blues yhdistelee synkkää mustaa huumoria, fatalismia ja kohtalon vääjäämättömyyttä hiljaksiin kiristyvässä ja ehdottoman koukuttavassa tarinassa. 1990-luvun alkuhetket olivat jostain syystä erityisen otolliset lajityypille. Kierojen rikollisten yksilöiden edesottamuksia käsiteltiin lohduttomissa ja melankolisen fatalistisissa rikostarinoissa, jotka upposivat hyvin yleisöihin ja saivat ohjaajikseen ja näyttelijöikseen yhtä lailla kokenutta kaartia ja uusia nousevia kykyjä. Pelkästään 1990 ensi-iltansa sai George Armitagen Miami Blues -elokuvan lisäksi peräti toistakymmentä varsin hyvin menestynyttä ja melko isojenkin starbojen tähdittämää selkeästi film noir -vaikutteista rikostrilleriä ja -draamaa.

Mike Figgisin elokuva Internal Affairs (1990) kertoili kieron kytän ja sisäisen poliisin tutkijan tiivistyvästä kissa ja hiiri-leikistä Andy Garcian ja Richard Geren taidoilla. Michael Ciminon elokuvassa Desperate Hours (1990) Mickey Rourken lakia pakoileva ketku valtasi naimisissa olevan parin (Anthony Hopkins ja Mimi Rogers) elämän asuntoineen. Stephen Frearsin trillerissä The Grifters (1990) rikollisen huijarin (John Cusack) uskollisuus oli koetuksella huijarityttöystävän (Annette Bening) ja huijariäidin (Anjelica Huston) välissä. Curtis Hansonin trillerissä Bad Influence (1990) Rob Lowen näyttelemä mysteerimies kehotti James Spaderin näyttelemän nuoren nousukkaan tutkimaan omaa pimeää puoltaan ja seurauksena epävakaa tiimi vaipui huumehouruiseen rikoskierteeseen. Dennis Hopperin elokuvassa The Hot Spot (1990) pikkukaupunkiin saapuva rikollinen (Don Johnson) ajautuu oitis ongelmiin sekä kaupungin virkavallan että kaupungin naisten (Virginia Madsen, Jennifer Connelly) kanssa. Abel Ferraran elokuvassa The King of New York (1990) vankilasta vapautuva rikollispomo (Christopher Walken) pistää tuulemaan pyrkimyksenään ottaa kaupungin alamaailma otteeseensa (Steve Buscemi, Wesley Snipes, Laurence Fishburne, David Caruso). Coenin veljesten elokuvassa Miller’s Crossing (1990) mafiapomojen (Jon Polito, Albert Finney) ja näiden alaisten (John Turturro, Gabriel Byrne) välejä hiertävät sekä raha että naiset. Peter Hyamsin trillerissä Narrow Margin (1990) Anne Archerin näyttelemä hahmo todistaa vahingossa mafiapomon tekemän murhan ja ajautuu nopeasti ajojahdin uhriksi, jossa häntä yrittää pitää hengissä Gene Hackmanin näyttelemä apulaispiirisyyttäjä. Gene Hackmanin piti muuten alun perin näytellä Miami Bluesissa Juniorin rooli, mutta vetäytyi ja rooliin kiinnitettiin Alec Baldwin. Jack Nicholsonin elokuva The Two Jakes (1990) puolestaan kertoi tarinan Jack Nicholsonin näyttelemän hahmon palkkaamasta yksityisetsivästä (Harvey Keitel), joka ajautui monimutkaisen sotkun keskiöön ihmettelemään. David Lynchin tähtiä vilisevässä elokuvassa Wild at Heart (1990) taas Laura Dernin ja Nicolas Cagen näyttelemä pariskunta oli pakosalla Willem Dafoen näyttelemän palkkamurhaajan seuratessa tiukasti kannoilla. Luc Bessonin trillerissä Nikita (1990)[x] näimme miten Anne Parillaudin näyttelemä nuori nainen välttää vankilan ryhtymällä epämääräisen organisaation palkkamurhaajaksi.

Juonitiivistelmä

Miami Blues kertoo juuri vankilasta vapautuneesta Juniorista (Alec Baldwin), joka suuntaa Kaliformiasta Floridaan etsimään uusia oikoteitä rikkauden kukkuloille. Heti aluksi hän törmää Jennifer Jason Leigh:n näyttelemään tyhjäpäiseen haihattelijaan Susaniin ja näkee Susanissa oitis hyvän tilaisuuden. Kumpikin löytää toisesta mahdollisuuden siirtyä takaisin normaalin elämän rytmiin, vaikka samalla kumpikin ymmärtää oman fantasiansa lohduttoman mahdottomuuden. Juniorin perään iskostaa itsensä komisario Moseley (Fred Ward) murharyhmästä ja pääosa elokuvan kulusta seurataan joko Moseleyn tai Juniorin edesottamuksia vääjäämättömään loppuun saakka.

Kommentit

Heti elokuvan alkumetreiltä asti tulee perin selväksi, miten lopussa kortit kääntyvät, mutta elokuva haluaakin kertoa tarinan kulun näiden kahden pisteen välillä ja siinä samassa perustella, rakennella ja motivoida hahmojaan. Tyylittelyt ja tehokeinot lainaavat suoraan 50-luvun film noir -elokuvan kerronnasta ja ohjaaja Armitage onnistuu kutomaan niistä vahvasti tunnelmallisen tyylipaketin, jonka sanoman oleellisin pointti on sattuman vaikutus kohtalon kulkuihin. Armitage rakentelee pääosaparistaan lähes murhaavan yhdistelmän viattomuutta ja julmuutta, jonka parin outo dynamiikka on selkeästi koko jutun kannalta keskeinen. Näiden perässä roikkuva komisario on kuin suoraan mustavalkoisesta fiftaridekkarista nykäisty ja Fred Wardin loistava karisma sitoo komisarion hienosti osaksi kokonaisuutta.

Elokuvan jaksotus, leikkaus ja dialogi toimivat ilman ongelmia ja satunnaisesti (tosin epäilemättä kuitenkin tarkkaan harkitut) mukaan tempaistut pitkän matkan kuvakulmat lisäävät tenhoa ja vaikuttavuutta entisestään. Valitettavasti Armitage ei ilmeisesti osaa tai uskalla päästää liiaksi irti ja elokuva kärsii ripauksellisesti ohjauksen mielikuvituksettomuudesta ja staattisesta kaavamaisuudesta. Lisäksi ajoittaiseksi ongelmaksi nousee hankala kontrasti merkityksettömien pikkukohtausten ja intensiivisten juonta voimalla eteenpäin ajavien kohtausten välillä. Merkityksettömiä kohtauksia on viljelty sangen laajalla pensselillä, joten elokuvaan mahtuu hyvinkin tusinan verran kohtauksia, jotka eivät edistä sen kummemmin tarinaa tai tarinan hahmoja oikeastaan mihinkään suuntaan. Radikaalimpi ote ohjauksessa ja editoinnissa nostaisi tämän neo-noir -kulttiklassikon selvästi merkittävämmäksi teokseksi kuin miksi se elokuvan historiassa on jäänyt. Siellä täällä tarkkaamaton katsoja voi vaipua jopa erehtymään katselevansa jonkun mitättömän tv-sarjan täytejaksoa, vaikka kerronnan alla vaikuttava kohtalon ivan kouraisu ja päähahmon hämmentävän ahnas fatalistinen henki kertovat kuitenkin aivan toisenlaisesta, selvästi melankolisemmasta ja synkemmästä virtauksesta kuin mitä tv-sarjoissa on totuttu näkemään. Armitage ei vain aivan pysty välittämään tätä välittämään visuaalisin elementein. Tarinan henkilöhahmot eivät elokuvan aikana nekään tunnu kasvavan täysin tyydyttävästi eteenpäin alkuperäisestä asetelmastaan ja Miami Blues jättää siksi käsikirjoituksen osalta lievää toivomisen varaa. Elokuvan huumori on kaukana kaavamaisista slapstick-murjaisuista ja karttaa ns. comic relief -tilanteita kuin ruttoa antaen katsojalle tilaa miettiä ja arvioida itse kunkin tilanteen ironian tai huumorin aste. Huumori on kyllä selkeästi synkeällä, mustalla ja alitajuisella tasolla ja sen täyteen arvostamiseen tarvittaneen katsojaltakin ripaus tai reipas kattaus oman maailmankuvan fatalismia sekä tuntemusta lajityypin ja tietenkin pohjana olevan film noir -elokuvan konventioista. Armitage osaa myös olla katsojan kanssa leikillinenkin tarvittaessa, joten vivahteita ja veikeyksiä tarinaan mahtuu kyllä.

Yhteenveto

Miami Blues kertoo rikosdraamallisen tarinan, jossa juoni asetetaan samalle lähtöviivalle tyylin ja asenteen kanssa eikä mitään näistä oletuksellisti päästetä valta-asemaan. Lopputuloksena on omituisen synkällä tavalla kiehtova vilkaisu toisaalta rikollisen mielen syövereihin ja toisaalta katsaus ihmisiin, jotka hyväksyvät hiljaa kohtalonsa ja alistuvat siihen sen sijaan, että hakisivat aggressiivisesti reittejä muuttaa sitä. Fatalismia, ironiaa ja kylmääviä tilanteita tihkuva rikosdraama hämmästyttävän hyvillä roolisuorituksilla on neo-noir -elokuvien 1990-luvun valioita ja samalla vaikuttavan piristävä todistusaineisto siitä, että toimivan trillerin voi saada aikaan melko vaatimattomallakin budjetilla.

8/10.