Triple Threat (2019)

Ohjaus: Jesse V. Johnson
Käsikirjoitus: Joey O’Bryan
Tuotantomaa: Thaimaa, Kiina, Yhdysvallat
Kieli: thai, englanti, mandariinikiina
Arvioidun version pituus: 96 minuuttia
Arivoitu: syksy 2019
Ensi-ilta Suomessa: ei valkokangasensi-iltaa Suomessa
Budjetti: noin 10 miljoonaa USD

Johdanto

triplethreat_primaryEnsemble cast -termiä käytetään englannin kielessä sellaisille elokuville, joiden näyttelijäkaartiin on koottu yhteen kokonainen joukkio joko tähtinäyttelijöitä yleisesti tai tärkeitä näyttelijöitä lajityypin sisältä. Ihan selkeää suomennosta ei oikeastaan ole, mutta käytettäköön tässä yhteydessä jatkossa termiä tähtikooste. Erityisesti rikos- ja toimintaelokuvien kohdalla kuluvan vuosituhannen tärkeimpiin tähtikooste -elokuviin voi lukea suoranaisen itseoikeutetusti tukun rikollisryhmien keikkoja käsitteleviä elokuvia. Useimmiten veijarikomedioiden ja toimintajännärien välimaastossa keikkuvat keikkaelokuvat ovatkin jo konseptiensa vuoksi otollista maaperää keräämään yhteen tähtikimaran. Guy Ritchien Snatch (2000), F. Gary Grayn uusintafilmatisointi elokuvasta The Italian Job (2003), Steven Soderberghin uusintafilmatisointi elokuvasta Ocean’s Eleven (2001), Soderberghin Ocean’ Twelve (2004), Soderberghin Ocean’s Thirteen (2007) ja rimanalittaja Gary Rossin Ocean’s Eight (2018) antavat hyvää kuvaa muun muassa siitä, miten isoja hittejä tähtikooste-elokuvat voivat olla. Supersankarielokuvien puolella taas Christopher Nolanin tähtikooste-elokuva The Dark Knight (2008) oli merkittävä uranuurtaja, eikä aikaakaan, kun Marvel-universumin elokuvissa nähtiin samaa: Josh Whedonin The Avengers (2012), Josh Whedonin Avengers: Age of Ultron (2015), Russon veljesten Avengers: Infinity War (2018) sekä Russojen Avengers: Endgame (2019). Öljynkatkuisen toiminnan puolelta Fast & Furious -elokuvasarjan alkupäätä on vaikea ottaa mukaan, mutta koko loppupää onkin sitten ehtaa tähtikooste-elokuvaa: Justin Linin Fast Five (2011), Justin Linin Fast & Furious 6 (2013), James Wanin Furious Seven (2015), F. Gary Grayn The Fate of the Furious (2017) sekä David Leitchin Fast & Furious Presents: Hobbs & Shaw (2019). Vielä väkivaltaisemman – jopa itsetarkoituksellisen machomaisen – mausteen tähtikooste-elokuviin tuovat esimerkiksi Sylvester Stallonen The Expendables (2010), Simon Westin The Expendables 2 (2012), Patrick Hughesin The Expendables 3 (2014),  Robert Rodriquezin Machete (2010), Robert Rodriquezin Sin City: A Dame to Kill For (2014) ja Quentin Tarantinon The Hateful Eight (2015)[x]. Mutta räväkän toiminnan alalajityypin, taistelulajielokuvan, kohdalla tähtikooste-elokuvia on kovin, kovin niukasti. Tilannetta korjaamassa on tässä Jesse V. Johnson, jonka Triple Threat -elokuvan päätähtien kimara on päätähuimaavan vaikuttava ainakin mikäli katsojalla nyt on vähääkään kokemusta lajityypistä. Iko Uwais, Tony Jaa, Tiger Chen, Michael Jai White, JeeJa Yanin, Michael Bisping, Scott Adkins ja Celina Jade samassa elokuvassa? Kyllä vain!

Juonitiivistelmä

Kiinalaisen miljärdöörin perijätär Xian (Celina Jade) julinen ulostulo rahoittaa huomattavalla summalla paikallisten vaikutusvaltaisten rikollissyndikaattien kaataminen saa aikaan paljon kuhinaa monissa piireissä. Perijättären perään lähtee joukko palkkasotureita, joita johtaa Collins (Scott Adkins) uskollisina kätyreinään Devereaux (Michael Jai White), Mook (JeeJa Yanin) ja Joey (Michael Bisping). Näitä estämään ja perijätärtä suojelemaan päätyy lopulta monen mutkan ja käänten kautta epätodennäköinen kolmikko Payu (Tony Jaa), Long Fei (Tiger Chen) ja Jaka (Iko Uwais). Seuraa mätkintää. Paljon.

Kommentit

Kun elokuvaan on kerrankin saatu kasattua näinkin raskaan sarjan nimekkäitä tähtiä ja tähtösiä kokonaisen kottikärryllisen verran, sopii katsojan odottaa, että väelle keksitään paljon hyvää puuhasteltavaa katsojain ihasteltavaksi ja mielellään vielä sujuvan ja jännittävän juonen merkeissä. Tällaista odotusta ei tämän elokuvan kohdalla kuitenkaan palkita; matto rykäistään tylynpuoleisesti alta pois jo alkumetreillä ja oikeaa koukkua tarjoillaan palleaan läpi elokuvan keston. Nimittäin ohjaaja Jesse V. Johnson on täysin totaalisen hukassa siinä miten näitä tähtiä oikein käyttäisi, kun ne on kerran yhteen saatu koottua. Periaatteessa yksinkertaiseen kostojuoneen tungetaan ja ängetään väen väkisin mitä kaikkea kummallista kikkakuutosta ja poskettoman epäuskottavaa käännettä, että lopulta koko elokuvan rakenne ja eteneminen puuroutuu sekoittuen epämääräiseksi mössöksi arveluttavia tekosyitä laittaa starat pätkimään toisiaan käkättimen suuntaan. Ei se nyt totta vieköön olekaan mitään suurta ihmetystä aiheuttavaa, että taistelulajielokuvassa pääpainopiste onkin kamppailulla. Se vaan kismittää ja kiukuttaa, että hienoja mahdollisuuksia koko lajityypin keskeiseksi merkkipaaluksi hukataan tyystin surkeilla virityksillä, joita elävien kuvien ihmeellisessä maailmassa yleensä kutsutaan kuvaukseksi, juonen kehittelyksi, käsikirjoitukseksi, ääniraidan suunnitteluksi ja jouhevaksi kerronnaksi. Oikeastaan jopa teknisenä suoritteena elokuva vajoaa melko vaatimattomaksi tekeleeksi ottaen huomioon sen kaakkois-aasialaiseksi taistelulajielokuvaksi epätavallisen mittavan kymppimiltsin budjetin. Lieneeköhän kuitenkin sittenkin ollut niin, että tämän kaartin palkkaaminen on vienyt niin paljon riihikuivaa, että tarpeeksi pätäkkää ei ole jäänyt tekniseen suunnitteluun tahi koko potaskaa kertaalleen läpi luetuttamiseen jollain kriittisillä silmillä.

Kaiken tämän armottoman kritiikin jälkeen lienee jo selvää, että parasta antia elokuvassa ovat sen tähtien turpakäräjöinti, jota mätkettä suoritetaan aina epämääräisten juonikuvioiden kytkiessä tyyppejä vastakkain. Sitä vartenhan nämä ukkelit ja mimmit on tosiallisesti yhteen saatettukin, eikö vain? Mitään varsinaisesti erityisen mieleenpainuvaa uutta ja ihmeellistä ei kuitenkaan tälläkään saralla ole tarjolla. Koreografiat ovat kyllä näyttäviä, mutta siltikin menettelevän rutiiniluonteisia ja varsin monasti jopa kylmän staattisia. Asiaa ei edesauta täysin jonninjoutava geneerinen räpellys, jota ääniraidaksi nimitetään. Esiintyvien tahojen taidot huomioiden tulos on parhaimmillaankin vain ihan ok. Ohjaaja Johnson ei vaan osaa taikoa tästä porukasta ulos tarpeeksi väkevää taistelulajimagiaa. Pääosin ohjaaja ei toki edes paneude tähtiensä luontaisiin vahvuuksiin, josta jää ikävästi sellainen voi voi, kun taitavampi ohjaaja olisi ollut puikoissa –tyyppinen jälkimaku. Se kuuluisa hukatun potentiaalin maku siis tässäkin kutittelee elokuvannälkäisten herkkiä aisteja. Erityisen turhalta ja pahanmakuiselta markkinointikalastamiselta – kuten Jet Li:n rooli Sylvester Stallonen elokuvassa The Expendables 3 (2014) – tuntuu taitavalle akrobaatille ja potkulajien taitajalle JeeJa Yaninille sujautettu vähäinen ja liki näkymätön rooli elokuvassa. Elokuvan lopetus on lopulta kuitenkin vaikuttava kokonaisuus – parikymmentä minuuttia korkeaoktaanista non-stop mätkintää. Siltikin loppukohtauksen miljööstä, valaistuksesta, asetelmasta ja tunnelmasta tulee hakematta mieleen täysin ylivertainen John Woon elokuvan The Killer (1989)[x] loppukohtaus. Yhtymäkohtia on sen verran monia, että tuskinpa sattumasta on kysymys. Tosin kyyhkyjä ei tässä ole. Eikä kirkkoa.

Yhteenveto

Monipuolisen kamppailulajien tähtikaartin yhteensovittaminen osaksi samaa elokuvaa ei varmasti ole ollut mikään helpoimmista helpoin (eikä halpa) askare. Sääli vain, että tässä elokuvassa kokoon saadulle jengille ei ole keksitty tarpeeksi mielekästä puuhasteltavaa muuhun kuin sinällään ihan kelvolliseen kamppailulajimätkeeseen. Mitään varsinaista tiivistyvää jännitettä tai järkevää suuntaa ei elokuvassa ole ja teknisestikin mennään hyvin vaatimattomilla tasoilla. Mihinkään erityisen taidokkaisiin tai hengen salpaaviin koreografioihin ei ylletä, mutta kyllä tämä nyt ihan viihdyttävää kertakatsottavaa on. Tosin surkean juoniviritelmän ansiosta kohderyhmänä ovat kokolailla vain taistelulajielokuvista kiinnostuneet katsojat.

4/10.

Yanin ”JeeJa” Vismitananda

jeeja

Finland Yanin Vismitananda on thaimaalainen näyttelijätär ja kamppailulajiharrastaja, joka potki itsensä kansainväliseen tietoisuuteen debyyttielokuvallaan, Prachya Pinkaewin ohjauksella Chocolate (2008). Yaninin akrobaattinen taituruus hakee vertaistaan. Toistaiseksi vielä tätä kirjoitettaessa Yaninilla on takanaan vain muutama thaimaalainen taistelulajielokuva, joissa hyödynnetään Yaninin taustaa kamppailulajien parissa.

Yanin Vismitananda tässä blogissa:

 

 

United-Kingdom Yanin Vismitananda is an actress and a martial artist from Thailand. She kicked her way into international fame in her debut film, Chocolate (2008) directed by the acclaimed Prachya Pinkaew. Yanin’s acrobatics skills are nothing short of amazing. So far Yanin has appeared in a few Thai-produced martial arts films that effectively exploit Yanin’s background in actual martial arts.

Yanin Vismitananda in this blog:

  • Movie review (in Finnish): Raging Phoenix (Rashane Limtrakul, 2009)
  • Movie review (in Finnish): Triple Threat (Jesse V. Johnson, 2019)

 

 

Raging Phoenix (2009)

Ohjaus: Rashane Limtrakul
Käsikirjoitus: Rashane Limtrakul, Sompope Vejchapipat
Tuotantomaa: Thaimaa
Kieli: thai, hindi, englanti
Arvioitu: syksy 2018
Arvioidun version pituus: 111 minuuttia
Ensi-ilta Suomessa: ei valkokangaslevityksessä
Budjetti: ei tiedossa

Johdantoragingphoenix_primary

Kamppailulajielokuvien kirjossa Rashane Limtrakulin Raging Phoenix kuuluu aika tavalliseen koloon: nimittäin sellaiseen, jossa koko elokuvan onnistuminen on asemoitu vain ja ainoastaan sen päätähden taitovalikoiman ympärille. Jeeja Yanin (Yanin Vismitananda) ei ehkä vielä ole mikään kovin hääppöinen luonneroolien näyttelijänä, mutta monipuolisena akrobaattina sitäkin mahtavampi. Jopa yhden esikuvansa Jackie Chanin veroinen taituri, joka itsepintaisesti pitää kiinni siitä, että tekee itse omat stunttinsa. Ilman häntä tätä elokuvaa ei olisi kannattanut tehdä ja jos se olisi silti tehty, sitä ei olisi kannattanut muille näyttää eikä eteenpäin levittää. Mutta siinä missä John G. Avildsenin Rocky (1976) tarvitsi erityisesti Sylvester Stallonen,  Andrew Davisin Above The Law (1988) Steven Seagalin, Gordon Chanin Fist of Legend (1994) Jet Lin, Shigehiro Ozawan The Street Fighter (1974) Sonny Chiban, Stephen Norringtonin Blade (1998) Wesley Snipesin, Robert Clousen Enter the Dragon (1973) Bruce Leen, Eric Karsonin Octagon (1980) Chuck Norrisin, Jackie Chanin ja Chi-Wa Chenin Police Story (1985) Jackie Chanin, Ben Ramsayn Blood and Bone (2009) Michael Jai Whiten, Prachya Pinkaewin Ong Bak (2003) Tony Jaan, Newt Arnoldin Bloodsport (1988) Jean-Claude van Dammen, Wilson Yipin Yip Man (2008) Donnie Yenin ja Gareth Ewansin The Raid: Redemption (2011) Iko Uwaisin, Raging Phoenixin ohjaaja Rashane Limtrakul ei rakenna elokuvaa tarpeeksi taitavasti Jeeja Yaninin karisman, vetovoiman ja taitojen ympärille. Kaikki yllä mainitut ovat kamppailulaji- ja toimintaelokuvien fanien kautta maailman tuntemia alan tärkeitä klassikoita ja erityisesti siitä syystä, että niiden tekijät ovat osanneet hyödyntää päätähtensä vahvuudet osaksi elokuvan rakennetta ja vaikuttavuutta. Rashane Limtrakul ei tässä kisassa omilla taidoillaan oikein pärjää. Ohjaaja Prachya Pinkaew todisti vuonna 2008 Jeeja Yaninin debyyttielokuvassa Chocolate (2008), että Yaninissa kyllä riittää tähtivoimaa kamppailulajielokuvien eliittiin, kunhan tekijöillä riittävät taidot tuoda tämä voima esille.

Juonitiivistelmä

Häijy ja väkivaltainen Jaguaarijengi kidnappaa nuoria naisia, joista jotkut raiskataan ja murhataan ja toisia ei enää koskaan nähdä. Deu (Jeeja Yanin) on joutua monimutkaisen kuvion päätteeksi jengin uusimmaksi uhriksi, mutta päätyykin lopulta pelastetuksi. Deun pelastajat värväävät Deun mukaan pieneen ja humalajuomiseen intoutuneeseen joukkioon, joita yhdistää Jaguaarijengin julmuus ja into saattaa koko jengi vastuuseen. Joukkion johtaja Sanim (Kazu Patrick Tan) kouluttaa Deun mestariksi mystisessä kamppailulajissa Meyraiyuthissa, joka yhdistää käkihumalassa heilumisen, akrobatian ja päheät iskut ja potkut. On aika kohdata Jaguaarijengi ja sen pääkiho Jaguaari…

Kommentit

Tehdään tämä nyt heti selväksi: elokuva on vain pitkä jatkumo huippuunsa viritettyjä koreografioita, joka kulminoituu päätähtien lopputaisteluun. Millään muulla ei ole elokuvassa mitään väliä ja aivan päätön juoni on vain ja ainoastaan tekosyy heittää Jeeja Yanin uusiin päheisiin akrobatiasuorituksiin uusissa päheissä akrobatiakohtauksissa. Thaimaassa tiukat alkoholia koskevat säännökset ja kulttuurin etiketti eivät normaalisti salli elokuvassa näytettävää ylenmääräistä viinalla läträämistä, joten lienee selvää, että tarkoituksena on ollut rikkoa myös elokuva-alan tabuja omassa maassa. Jeeja Yanin et co. näyttelevät päihtyneinä kamppailua ihan yhtä uskottavan näköisesti kuin Jackie Chan Chia-Liang Liun elokuvassa The Legend of Drunken Master (1994) ja vaikka humalasekoilun ilmeinen tarkoitus on tuoda kamppailukoreografioihin fyysisen komiikan keinoilla ilmavuutta ja kepeyttä, näyttävät ne kuitenkin pahimmillaan surkuhupaisilta ja parhaimmillaankin vain slapstick -komedian ikivanhojen jippojen väsyneiltä kertauksilta. Semminkin kun päihtyneenä toikkarointi tuntuu kytkeytyvän päälle ja pois ihan kesken kohtauksenkin.

Legendaarisen elokuva-alan monitoimikoneen Panna Rittikrain suunnittelemat akrobaattiset koreografiat ovat elokuvan keskeinen elementti ja ilman niitä tätä ei olisi koskaan päästetty levitykseen Thaimaan ulkopuolelle … tai ehkä ei edes Thaimaahan. Kamppailukohtausten ulkopuoliset kohtaukset ovat harvinaisen teennäisiä, hitaasti rakentuvia ja jopa staattisen laahaavia, mutta kamppailukohtauksissa meno muuttuu ja kamera saa kyytiä seuratessaan näyttelijöiden kerrassaan mahtavia liikeratoja. Etupäässä katsojalle tarjotaan huikeita akrobatioita ja elokuva ei missään nimessä ole mikään verinen ja brutaali turpakäräjöinti; itse asiassa kiusallisenkin epäuskottavan vähän punaista kultaa missään näkyykään mätke huomioiden ja siitäkin osa on melko tökerösti tietokoneella jälkikäteen lopputuotokseen lätkäisty. Jeeja Yaninin akrobatiaa ei voi olla ihailematta ja vaikka kysymyksessä nyt onkin romanttistaipuvainen akrobatiamätkintä, Yaninin pitkä ja rautainen tausta itämaisissa kamppailulajeissa (Taekwondo, Kung Fu, Muay Thai) näkyy kyllä mainiosti uskomattoman taitavana ja sulavana liikkeiden hallintana, josta ohjaaja ottaa irti sen minkä saa hidastuksineen päivineen.

Pelkällä koreografialla ei kyllä kuitenkaan kuuhun mennä. Rittikrai tai ei, mutta elokuvan tahditus, kohtauksista toiseen siirtyminen, hahmojen taustoitus, draaman kaaren rakentaminen, jännitteiden kehittäminen ja melkeinpä kaikki muukin, mikä ei keskeisesti liity turpaanvetämiseen on kyllä jätetty melko surkealle tolalle. Elokuvan ääniraita kohoaa kiinnostavaksi lähinnä vain lopputaistelun taustalla ja jää muuten mitäänsanomattoman turpeaksi (pehmeää popahtavaa hip-hoppia capoeiran täytteisissä hilpeämmissä tanssitaistelukohtauksissa ja melankolista pianopimputusta rakkauden kaipuun kohtauksissa). Ääniraitaan on lisäksi pakattu melko jämerällä kädellä jälkikäteisiä lisäefektejä turpakäräjöinnin tehojen maksimoimiseksi, mutta aika vahvasti tässäkin mennään jo lähes sarjakuvamaisen korostettuun äänimaisemaan, joka toimii vain osassa kohtauksissa kohtuullisesti. Aivan selkeästi kaikki kohtaukset, joissa ei tapella, alkavat nopeasti takeltaa ja irvistellä saumoista. Tekijöillä ei ole osaamista eikä ehkä kiinnostustakaan rakentaa tasapainoista kokonaista elokuvaa, mutta jotakinhan sinne tappelukohtausten väleihin ajankuluksi on pakko ympätä. Kun muutamassa taistelukohtauksista näkee millaisella paneutumisella kohtausten suunnittelu, kuvaus ja leikkaus on tehty, harmittaa sen puolesta, että tekijät eivät ole vaivautuneet samaan koko elokuvan kaikissa kohtauksissa.

Yhteenveto

Outo yhdistelmä hip-hop -tanssia, breakdancea, capoeiraa, kamppailulajeja ja akrobatiaa. Elokuvan olemassaolon ainoana tarkoituksena vaikuttavat olevan sinällään mahtavan taiturimaiset koreografiat. Äärimmäisen typerällä juonella varustettu romanttinen mätkintäpätkä keskittyy vain kauniisiin ja sulaviin koreografioihin. Elokuvan pelastaa yksintein Jeeja Yaninin upeat temput. Millään muulla perusteella tähän ei kannatakaan sotkeutua.

3/10.