Gun Woman (2014)

Ohjaus: Kurando Mitsutake
Käsikirjoitus: Chiaki Yanagimoto, Kurando Mitsutake
Tuotantomaa: Japani
Kieli: japani, englanti
Budjetti: olematon
Arvioitu: syyskuu 2020
Arvioidun version pituus: 86 minuuttia
Ensi-ilta Suomessa: ei valkokangaslevityksessä Suomessa

Johdanto

Japanilaisesta elokuvailmaisusta ei ole koskaan puuttunut shokeeraavaa räväkkyyttä ja halua särkeä vallitsevia tabuja ja vakioituneita käsityksiä. 1980-luvulta alkanut ja yhä edelleen uudella vuosituhannella jatkuva suoranaiseen kukoistukseen ponnistanut ns. kehokauhun lajityypin omintakeinen variointi on taannut katsojille leuat auki loksauttavia näkyjä kymmenittäin. Eivätkä hurjuuden yltäkylläisyydessä rypevät toimintaelokuvatkaan jää yhtään jälkeen.

Elokuva-alan moniottelija, japanilainen ohjaaja Takashi Miike on pitkälti taustalla vaikuttamassa maansa kehokauhuelokuvien uuden vuosituhannen esiinmarssissa. Alan teoksia putkahteli tasaiseen tahtiin aina Shinya Tsukamoton alan pioneerielokuvan Tetsuo: The Iron Man (1989) jälkeen, mutta kyllä nuo pääsääntöisesti totta vieköön ovat aika pienen piirin tuntemia. Miiken varhaiset kehokauhuelokuvat Audition (1999), Ichi The Killer (2001) ja Gozu (2003) näyttivät samalla myös muille maansa tekijöille, että tällaisilla elokuvilla voi kahmia palkintoja sekä saada kansainvälistä näkyvyyttä ja arvostusta ja sitä kautta tilaisuuksia tehdä lisää elokuvia. Hommahan ei ollut ihan lapasessa ennenkään, mutta lähti täysin käsistä hyvinkin nopeasti noiden jälkeen. Vai mitä muutakaan voisi sanoa Sion Sonon elokuvasta Exte: Hair Extensions (2007), Jun’ichi Yamamoton ja Yūdai Yamaguchin elokuvasta Meatball Machine (2005), Yoshihiro Nishimuran elokuvista Tokyo Gore Police (2008)[x], Vampire Girl vs. Frankenstein Girl (2009), Mutant Girls Squad (2010), Helldriver (2010) ja Meatball Machine Kodoku (2017), Shinya Tsukamoton oman trilogian päätöselokuvasta Tetsuo: The Bullet Man (2009), Kōji Wakamatsun elokuvasta Caterpillar (2010), Noboru Iguchin elokuvista The Machine Girl (2008) ja Robo-geisha (2009) ja Takashi Yamazakin elokuvasta Parasyte (2014) ihan vain muutamia mainitakseni.

Mitä yhteistä mainituilla sitten on tämän Kurando Mitsutaken Gun Woman elokuvan kanssa? No ainakin se, että Mitsutake luiskauttaa mopedinsa saman tien alkuruuduista lähtien sellaiseen sarjakuvamaisen liioittelun ja räikeän epätodellisuuden rinnakkaismaailmaan, jossa valtaosa modernista japanilaisesta kehokauhuelokuvasta tuntuu sujuvasti elävän. Sellaiseen maailmaan, jossa normaaliuden häivähdykset pyritään tukahduttamaan ja tavanomaisuuden tunnusmerkit tuhoamaan. Tervetuloa japanilaiseen ylilyövään surreaaliseen veren, seksin, väkivallan ja perversioiden maailmaan.

Juonitiivistelmä

Japanilainen lääkäri, joka tunnetaan tässä vain nimellä Mastermind (Kairi Narita), joutuu vaimonsa kanssa brutaalin väkivaltarikoksen uhriksi ja hänen vaimonsa tulee siinä yhteydessä raiskatuksi ja murhatuksi. Ihmeen kaupalla lääkäri selviytyy ja laatii mielipuolisen kostosuunnitelman vaimonsa murhaajan murhaamiseksi. Murhaaja on omassa bunkkerissaan asuva eksentrinen biljonääri Hamazaki (Noriaki Kamata), jota suojelee pieni armeija vartijoita eikä hänen ulottuvilleen ole näin ollen mitenkään helppoa päästä. Mastermind aikoo kuitenkin käyttää hyväkseen tietämäänsä Hamazakin heikkoutta ja sitä varten hän tarvitsee sopivan apurin. Apuriksi Mastermind hankkii ihmiskauppiaalta ostamalla vastentahtoisen narkomaanin Mayumin (Asami Sugiura), josta alkaa pakolla koulia vaarallisen suunnitelmansa toteuttajaa.

Kommentit

Naisesta kuoriutuu kylmäverinen tappaja? Aijaa … siis vähän niin kuin Luc Bessonin Nikita (1990)[x], sen amerikkalainen uusintafilmatisointi John Badhamin Point of No Return (1993)[x] ja henkinen perillinen Bessonin oma Anna (2019) tuntunevat tutuilta. Tai vaikka myös Frances Lawrencen Red Sparrow (2018)[x], Pierre Morelin Peppermint (2018), Joe Wrightin Hanna (2011), Renny Harlinin Long Kiss Goodnight (1996), Tony Chingin Naked Weapon (2002), Stephen Shinin Black Cat (1991), Olivier Megatonin Colombiana (2011), Neil Jordanin The Brave One (2007), Miguel Martin Sexykiller (2008), Quentin Tarantinon Kill Bill: Volume 1 (2003), James McTeiguen V for Vendetta (2006) tai vaikka Byung-gil Jungin The Villainess (2017). No juu. Sillä sektorilla liikutaan noin teeman puolesta, mutta ohjaaja Kurando Mitsutake vie elokuvansa paljon enemmän eksploitaation maailmaan kuin Stephen Shinin Black Cat, paljon kauemmas sarjakuvien maailmaan kuin Quentin Tarantinon Kill Bill, paljon verisemmäksi kuin Byung-gil Jungin The Villainess ja paljon, paljon sekopäisemmäksi kuin Miguel Martin Sexykiller. Mitsutakella lienee ollut ohjenuorana tekemisessä, että jokainen elokuvan osa-alue viedään (budjetin rajoissa) niin äärimmäisyyksiin kuin vain suinkin mahdollista.

Elokuvan pääpahis Hamazaki on juurikin niin luotaantyötäväksi rakennettu superpahis kuin nyt vain mielikuvitus sallii. Robert Rodriquezin elokuvan Sin City (2005) senaattori Roark, Roger Donaldsonin elokuvan Species (1995)[x] Sil ja Tobe Hooperin elokuvan Texas Chainsaw Massacre (1974) Leatherface ovat kuin päiväkodin tätejä … tai ehkä niistä kivasti yhdistelemällä saisi jotain yhtä epämiellyttävää kuin Hamazaki. Ns. hyviksiä ei sitten olekaan; on vain pahantahtoisuuden eri sävyjä. Valtaosan elokuvan ajasta katsojalle tarjotaan kuitenkin Mastermindin ja Mayumin välistä interaktiota, jossa toinen kiristää, pakottaa, uhkailee, käskee ja houkuttelee toista oppimaan yhä uusia asioita kieron suunnitelman loppuunviemiseksi. Vaikka kumpaisenkin näyttelijät hoitavat hommansa kunnolla, Asami Sugiuran sähköinen ja virkeä roolisuoritus nousee kaiken muun ylitse tämän elokuvan lopullisessa realisoitumassa ja samalla myös pelastaa elokuvan veristen eksploitatiivisten B-elokuvien laskiämpäristä. Asami Sugiurassa olisi tarpeeksi taitoa ja tähtiainesta muuhunkin kuin aikuisviihteeseen ja pinku-elokuviin, jotka ovat täyttäneet nuoren naisen uraa.

Kurando Mitsutaken ohjaus yllättää vetreydellään. Elokuvan budjetti on ilmeisen rajallinen ja ensimmäisenä joustavat puitteet, ääniraita ja elokuvan tekemiseen käytetty tekniikka; ne tuntuvat rainan kuluessa alituiseen muistuttavan katsojaa elokuvan vaatimattomasta budjetista ja asettavat sen kokonaisuutena varsin syvälle B-elokuvien viidakkoon. Sen sijaan ohjaaja Mitsutaken valitsemat kuvakulmat, rajaukset ja leikkaukset huokuvat vankkaa asiantuntemusta ja visiota. Monet elokuvan kohtauksista jäävät helposti mieleen juuri niiden kohtausten taitavasta rakentamista johtuen. Hurja verisyys ja mielipuolinen juoni rajaavat toki katsojakunnan varsin selkeästi vain väkivaltaviihteen ystäville. Toisaalta Mitsutake selkeästi ymmärtää minkälaiselle kohderyhmälle hän on elokuvaansa suuntaamassa ja pitäytyy siinä. Liian usein ohjaajat lähtevät syleilemään sitä sun tätä kohderyhmää ja lopputuloksesta tulee sekavaa sillisalaattia, joka ei sitten tyydytä ketään. Olipa Kurando Mitsutaken Gun Woman -elokuvasta sitten lopulta mieltä mitä hyvänsä, sen parissa ei ainakaan tule tylsää, sillä siinä määrin kiivaasti 86-minuuttinen tehosekoitin pyörittää juonta eteenpäin. Myös toiminnalliset kohtaukset ovat etevästi ja jouhevasti toteutettuja; joutavia ei märehditä minuuttien kalastus mielessä ja se mikä näytetään, näytetään ytimekkäästi ja selvästi.

Yhteenveto

Ohjaaja Kurando Mitsutaken ja jo nuoresta iästään huolimatta kulttimaineeseen nousseen näyttelijä Asami Sugiuran shokeeraava ja täydellisen kuvia kumartamaton kehokauhun, eroottisen trillerin, eksploitaation ja toimintaelokuvan hybridi tulvauttaa esille intensiivisen purkauksen verta, paljasta pintaa, niljakkaita efektejä ja mielipuolisia hahmoja. Tärkein ja keskeinen ainesosa verisen toimintakauhuelokuvan onnistumiselle on Asamin sähköinen ja vaativa roolityö Mayumina; Gun Womanina. Veristen shokkiefektien taakse kurkistettaessa itse kostotarina ja teema nuoren naisen kouluttamisesta tappajaksi ei kuitenkaan ole järin omaperäinen tai tuore.

6/10.

Linkki elokuvan promootiomateriaaleihin.

Headshot (2016)

Ohjaus: Kimo Stamboel, Timo Tjahjanto
Käsikirjoitus: Timo Tjahjanto
Tuotantomaa: Indonesia
Kieli: indonesia, englanti
Budjetti: ei tiedossa
Arvioitu: syyskuu 2020
Arvioidun version pituus: 118 minuuttia
Ensi-ilta Suomessa: 7.6.2017

Johdanto

Indonesialaisten Timo Tjahjanton ja Kimo Stamboelin nimien pitäisi pikku hiljaa olla jo tunnistettuja myös länsimaisten kauhu- ja toimintaelokuvien fanikunnassa. Parivaljakko teki itsensä tiettäväksi aluksi kauhuelokuvan saralla hulluutta sykkivällä mestarillisella slasher-elokuvallaan Macabre (2009), jossa verihanat eivät tyrehdy vielä nilkkakorkeudellakaan ja jossa esiintyvän Shareefa Daanishin kylmäävä roolityö on slasher-elokuvien pitkässä historiassakin erinomaisen tehokas. Macabre perustui parivaljakon aiempaan lyhyelokuvateokseen Dara. Tjahjanto teki sittemmin episodit varsin onnistuneisiin kauhuantologiaelokuviin ABC’s of Death (2012) ja V/H/S 2 (2013). Siinä välissä Gareth Evans käytännössä käynnisti Indonesian kansainvälisyyden tunnettuuden toimintaelokuvien maailmassa teoksellaan The Raid: Redemption (2011), johon hän oli onnistunut värväämään päätähdeksi valtavan karismaattisen ja erinomaisen taitavan Pentjak Silat-harrastajan Iko Uwaisin. Uwaisin kanssa Evans oli jo ehtinyt lähteä nousukiitoon aiemmalla elokuvallaan Merantau (2009), joka on jäänyt valitettavan vähälle huomiolle. Uwaisin harjoittaman tyylin hän on perinyt suvultaan – isoisä oli tyylin mestari ja oman kamppailukoulunsa aikanaan perustanut – ja tyylin keskeisiin opetuksiin kuuluu joko paljain käsin tai asein suoritettava mahdollisimman tehokas ja nopea vastustajan tappaminen. Yht’äkkiä tyylin brutaali tylyys pääsi esille vahvoissa elokuvissa ja Iko Uwaisista tuli kysytty mies maailmalla ja myös Indonesiassa. Niin kovin kaukana Uwaisin Pentjak Silatia esittelevien elokuvien maailmasta on vaikkapa Jackie Chanin Kung-Fu:n valjastaminen komedian apukappaleeksi, Sylvester Stallonen Rocky-elokuvien nyyhkyily hyvien ja pahojen mustavalkoisten moraliteettien väsyttävässä korostamisessa, Jean-Claude van Dammen useimmiten toiminnan kohtalokkaita seurauksia tahallaan karttava päähänpotkinta tai Tony Jaan Muay Thain hypnoottiset, nopeat liikeradat, jotka kuvastavat enemmän elokuvallista estetiikkaa kuin tekniikan brutaalia tehokkuutta.

Tjahjanto ja Stamboel jatkoivat tehokkaalla verisellä toimintatrillerillä Killers (2014) maansa elokuvaosaamisen esilletuomista ja parivaljakon yhteistyö jatkuu tässä elokuvassa Headshot (2016), johon pääosaan he saivat maanmiehensä Uwaisin. Järisyttävän väkivallan estetiikan ihailu ei suinkaan Tjahjantolta ole päättynyt tähän, sillä Netflix-suoratoistopalvelua varten siistityn kauhuelokuvan May the Devil Take You (2018) jälkeen vuoro koitti elokuvalle The Night Comes for Us (2018), jossa elokuvassa väkivaltainen hyperaktiivinen toiminta lähtee TÄYSIN pitelemättömästi kahva pohjassa irti kohti uusia järisyttäviä tekemisen merkkipaaluja. Kaikessa järkyttävän väkivaltaisessa verisyydessään Headhshot tuntuu lopulta melkeinpä vaatimattomalta harjoittelukappaleelta matkalla kohti The Night Comes for Us -elokuvaa.

Juonitiivistelmä

Ishmael (Iko Uwais) herää tajuihinsa ja huomaa, että on maannut pitkään koomassa päähän ammutun luodin vuoksi. Ishmael ajautui mereltä rantaan ja hänen pelastajakseen ilmaantui Ailin (Chelsea Islan), joka hoivasi miehen takaisin elävien kirjoihin. Ishmael on kuitenkin menettänyt muistinsa eikä tiedä mikä hänen taustansa on ollut ja miksi häntä on ammuttu. Pikku hiljaa muisti alkaa palautua ja Ishmael ymmärtää, että hän ei ole ollut mikään erityisem mukava mies entisessä elämässään. Kun hänen entisen pomonsa, häikäilemätön rikollissyndikaatin johtaja Lee (Sunny Pang), saa tietoonsa Ishmaelin olevan elossa, lähettää tämä ammattitappajia Ishmaelin perään. Nämä yrittävät iskeä myös hänen pelastajaansa Ailiniin, johon Ishmael on muodostanut syvän ja merkityksellisen välittämisen suhteen. Ishmaelille Ailinin suojelu riittää syyksi palata entisiin veren ja väkivallan kyllästämiin kuvioihin ja lopettaa koko rikollissyndikaatin toiminta kertaheitolla.

Kommentit

Tiettyjä tuttuuden elementtien kaikuja kajahtaa varsin nopeasti elokuvan käynnistyttyä kumisemaan katsojan takaraivoon. Vaikka jo elokuvan aloituksessa tehdään tyylilaji harvinaisen selväksi, on vaikea olla yhdistämättä elokuvan alun kohtauksia etelä-korealaisen Chan Wook-parkin vengeance-kostotrilogian keskeiseen teokseen eli elokuvaan Old Boy (2003). Kun tarina alun verihurmeisesta sarjakuvalliseen ilmaisuunkin kumartavasta roisketehtailusta ajelehtii hetkeksi väljemmille vesille, väkisinkin tulee mieleen, että tässähän ollaan tarinallisesti itse asiassa ihan samoilla apajilla, mitä Louis Leterrier kertoili elokuvassaan Danny the Dog (2005) tai Doug Liman meille esitteli elokuvassaan The Bourne Identity (2002) tai vaikka Renny Harlin elokuvallaan The Long Kiss Goodnight (1995). Muistinsa menettänyt tappaja huuhtoutuu rannalle ja hoivataan takaisin fyysisesti terveeksi? Jep … been there, done that. Doug Limanin varhaisempi versio kuitenkin katsoi parhaaksi pitää väkivallan siinä määrin aisoissa, että elokuvasta voitaisiin rakentaa kansainvälinen menestys viehättämään laajempiakin väkijoukkoja kuin vain väkivaltaviihteen ystäviä. Stamboel ja Tjahjanto sen sijaan keskittävät tarmonsa tekemään tarinastaan niin veren kyllästämän ja väkivaltaisen kuin mitä nyt vain heidän käytössään olevilla resursseilla suinkin ikinä mahdollista on. Seurauksena punaista kultaa roiskitaan roisisti ämpäri- tai oikeastaan tynnyrikaupalla, mutta vähemmälle huomiolle jääkin sitten juonen tarinallinen jouhevuus ja kohtausten nivoutuminen koherentiksi kokonaisuudeksi. Päähenkilön takaumat aiempaan elämäänsä ennen muistinmenetystä ovat sitä tuttua huttua lukuisista vastaavista aiemmista elokuvista ja niissä pala palalta rakennetaan yht’aikaa katsojalle ja päähenkilölle identiteettiä ja listaa aiemman elämän synneistä. Iko Uwais on parhaimmillaan, kun pääsee esittelemään huikeaa kamppailuakrobatiaansa eikä hän ihan kuivin jaloin selviä roolin vaatimista emotionaalisen tason nyansseista. Yritystä kuitenkin löytyy, mistä seikasta monia muita samoilla toimintamätkeiden kalavesillä kalastelevia toimintatähtiä kuten esimerkiksi Tony Jaa, Scott Adkins tai vaikka Jean-Claude van Damme ei pahemmin voi kehuskella.

Toimintakohtausten sujuvuus on kaikean alfa ja omega toimintaelokuvissa ja siinä kategoriassa ohjaajakaksikko näyttää kyllä osaamisensa kynnet. Koreografiat on tarkoin mietitty näyttelijöiden akrobaattisen potentiaalin maksimaaliseksi venyttämiseksi katsojain ihasteltavaksi. Harmittavasti kuitenkin ohjaajat ovat päättäneet muutoin huippuhienossa kuvauksessa käyttää toisinaan ah-niin-modernia poukkoilevaa heiluvaa kameraa kuvaamaan monia toimintakohtauksia, joten ihan kaikista taidokkaista tempuista ei nyt sitten kuitenkaan saa mainittavaa tolkkua. He tulevat siten onnistuneesti sabotoineeksi osan suurella vaivalla miettimistään koreografioista, mutta toki onneksi aika kaukana tässä sentään ollaan jostain Paul Greengrassin ohjaamasta Jason Bourne (2016) -elokuvasta tai Ilya Naishullerin ohjaamasta Hardcore Henry (2015) -elokuvasta. Kehystarinan tuttuus ja tietty kömpelyys viipaloivat osan elokuvan lopullisesta tehosta, mutta toiminnallisena viihdepakettina indonesialainen verimätkintä pieksee ilmat pihalle monista kertaluokkaa suuremmista saman vuosikymmenen länsimaisista tuotannoista. Gareth Evansin The Raid: Redemption (2011) -elokuvan sykkeeseen ei päätähti Iko Uwais kuitenkaan tällä kertaa pysty pinnistämään.

Yhteenveto

Erittäin väkivaltainen indonesialainen toimintaelokuva on suoraa jatkumoa sille tekemisen tyylille, jolla uusi indonesialainen toimintaelokuva on pyyhkäissyt kohisten yli toiminnallisten elokuvien maailman. Muutoin vetreä Iko Uwais koikkelehtii kuitenkin hieman epäuskottavasti roolissaan muistinsa menettäneenä ammattirikollisena ja eritoten se juonipuoli elokuvassa jättää toivomisen varaa. Viihdyttävää toimintaa ja päheitä kamppailukoreografioita tarjoillaan parituntisessa mätkespektaakkelissa sitten senkin edestä. Ehdottomasti vain verisen väkivaltaviihteen ystäville!

6/10.

Linkki elokuvan promootiomateriaaleihin.

Railroad Tigers (Tie dao fei hu, 2016)

Ohjaus: Sheng Ding
Käsikirjoitus: Sheng Ding, Keke He
Tuotantomaa: Kiina
Kieli: mandariinikiina, englanti, japani
Budjetti: osapuilleen 40 miljoonaa euroa
Arvioitu: syyskuu 2020
Arvioidun version pituus: 126 minuuttia
Ensi-ilta Suomessa: ei valkokangaslevityksessä Suomessa

Johdanto

Oman edun tavoittelu, joka muuttuu tarinan edetessä yhteisen edun pyyteettömäksi ajamiseksi on elävien kuvien historiassa hyvin käytetty teema. Oli se muutoksen voima sitten sisäsyntyinen tai vaikka roihahtaneesta rakkaudesta alkanut, muutoksen voima on teemana hieno elokuvan aihioksi. Robert Aldrichin kuulussa länkkärissä Vera Cruz (1954) Meksikon vallankumouksen aikoihin omaa etuaan ajavien palkkasotilaiden joukkoon kuuluva Benjamin (Gary Cooper) alkaa epäillä, että olisiko ryöstettävissä oleva keisarillinen kulta sittenkin paremmissa käsissä vallankumouksellisten käytössä. H.C.Potterin romanttisessa komediassa Mr. Lucky (1943) julkea ja röyhkeä rikollinen Joe (Cary Grant) skippaa valesyin armeijan ja aikoo kipata aimo annoksen hyväntekeväisyysrahoja oman uhkapeliorganisaation pyörittämiseen, kunnes paatunut konna alkaa muuttaa mielensä rakkauden nosteessa. Brian De Palman villissä jännärissä Snake Eyes (1998) likaisen ja niljakkaan kytän Rick Santoron (Nicolas Cage) likaisuuteen luotetaan liikaa, kun hän ei käännäkään silmiään kiinni katalan murhan suunnittelun keskiössä. Robert Aldrich on asialla myös elokuvassa Dirty Dozen (1967), jossa hirteen tuomitusta rikollisesta Joseph Wladislawista (Charles Bronson) leivotaan ehta sotasankari kahdessa tunnissa. Andrew Nicolin rikosdraamassa Lord of War (2005) Nicolas Cage on tällä kertaa kansainvälisen asekauppiaan Yuri Orlovin roolissa miehen joutuessa kohtaamaan oman moraalinsa ja huomatessaan ettei halua olla sellainen mies enää. David Twohyn elokuvassa Pitch Black (2000)[x] Vin Dieselin näyttelemä tuomittu vanki Riddick huomaa, että vain hän voi estää kokonaisen siirtokunnan tuhoutumisen ja ryhtyy tuumasta toimeen. Terry Gilliamin ohjaamassa tieteisklassikossa Twelve Monkeys (1995) Bruce Willisin näyttelemän maanisen James Colen muutos rikollisesta ihmiskuntaa pelastavaksi sankariksi on elokuvahistorian uniikkeihimpiin muutoksiin kuuluva.

Muutos ”pahasta” ”hyväksi” voi olla pakon sanelema, se voi käynnistyä spontaanisti, olla seurausta jostain katalyyttisestä tapahtumasta tai jatkoa johonkin jo aiemmin alkaneeseen muutoksen tynkään. Sheng Dingin elokuvassa Railroad Tigers muutos oman edun tavoittelijoista vapaustaistelijoiksi esitetään lopulta varsin kepeästi, mutta siltikin uskottavasti eikä ilman siihen muutokseen kiinteästi kuuluvia rosojakaan.

Juonitiivistelmä

Epäsuhtainen ja eripurainenkin kiinalainen joukkio sekalaisia työläisiä yrittää ottaa pikku siivuja omaksi edukseen ryöstelemällä japanilaisten valloittajien junia Kiinassa toisen maailmansodan vuosina 1940-luvulla. Erään junaryöstön yhteydessä joukkio sattuu sekä ryöstämään valloittajille erittäin tärkeän junan että sotkeutumaan vastarintaliikkeeseen. Seurauksena joukkion jäsenille kasvaa hiljaksiin tunne siitä, että tätä hommeliahan voisi tehdä kyllä ihan oman maan puolesta valloittajia vastaan eikä vain oman edun edistämiseksi. Mittasuhteet kasvavat ja yltyvät ja pian joukkio huomaa olevansa tärkeänä pelurina ison takaiskun saattamiseksi japanilaisille valloittajille ja peli muuttuu leppoisasta ryöstelystä suoranaiseksi sodaksi.

Kommentit

Propaganda on propagandaa oli se sitten paistettu voissa tai ei tai oli sen lähtömaa sitten mikä hyvänsä. Ding Shengin elokuva peittelee (tai siis on peittelemättä) poliittisen sanomansa aivan yhtä hienovaraisella tiiliskivellä kuin esimerkiksi modernit yhdysvaltalaisen terrorismipelkoisen äärinationalismin lipunkantajat Roland Emmerichin White House Down (2013) ja Antoine Fuquan Olympus Has Fallen (2013) tai vaikka Kiinan supervaltatavoitteita ylpeästi hierova Jing Wu:n Wolf Warrior 2 (Zhan lang II, 2017) tai miksei historiaa tahallaan vääristelevä ja pakistanilaisia pilkkaava äärinationalismia lietsova ohjaaja Aditya Dharin intialaiselokuva Uri: The Surgical Strike (2019). Ding Shenin elokuvassa on ihan ok, että pieni kouluttamaton ja eripurainen työläisten poppoo sumuttaa kaikkia vastaan tulevia japanilaisia oikealta ja vasemmalta ja nauraa hihittää iloisesti perään. Japanilaisten henkilöhahmot kaikki joko korostavat luontaista tyhmyyttä, raakaa epäinhimillisyyttä tai helposti höynäytettävää luonteenpiirrettä sen mukaan missä kohtauksessa hahmo nyt sattuu olemaan. Vahvasti virallisen Kiinan äänitorveksi muuttuneelle elokuvaveteraani Jackie Chanille rooli tällaisessa elokuvassa sopiikin kyllä aivan täysin ja vaikkei Jackie juuri mitään ihmeempiä toimintaepisodeja enää itse hoitelekaan, ovat tekijät keksineet kuitenkin kosolti Jackielle sopivia kohtauksia.

Jos nationalismi, poliittiset tarkoitusperät ja propaganda eivät suivaannuta tahi vieraannuta aivan liiaksi, Ding Shenin ohjaus tarjoaa kyllä ihan kelvollisen viihdemylläkän. Isolla rahalla tehtyä pauketta ja räimettä pukkaa erityisesti loppukahinassa oikeinkin kovalla tohinalla ja erityisesti toiminnallisissa kohtauksissa ohjaaja on onnistunut hyvin – ei erinomaisesti, vaan ihan hyvin. Tuoreita jippoja ei vain voi jättää nauramatta – kuten sotilastarvikkeita kuljettavan kiitävän junan tavaravaunuille lastattujen panssarivaunujen piippujen kanssa käytävä miekkailu! Siltikin elokuvan rakenne, henkilöhahmot ja käsikirjoitus ovat melko suoraviivaisia, ennalta-arvattavan tuttuja ja liian usein myös kohtauksien nivominen toisiinsa tökkii paikoin. Länsimaiselle katsojalle Charlie Chaplinin tai Buster Keatonin helposti mieliin tuova slapstick-komedia tuntuu vanhakantaisen elähtäneeltä, jos kohta Jackie Chanin huoliteltu ja tarkka komiikan ajoitus pelastaa siitä osan. Kamppailulajijuttuja ei ole edes nimeksi ja valtaosa Jackie Chanin tempuista on varsin vaatimattomia; keskeisimpiä juttuja onkin jo tekemässä parikin ikäluokkaa nuorempia akrobaatteja, joiden suoritteet valitettavasti pelataan hieman alta lipan Jackie Chanin saadessa itseoikeutetusti elokuvassa suurimman huomion. Veijarikomedian, sotilasfarssin ja seikkailuelokuvan hybridinä elokuva toimii lopulta ihan hyvin ja se tarjoilee sentään varsin vilkkaassa kerronnassaan kokolailla monipuolisen kattauksen erilaista stunttihubaa. Liian pitkäksi elokuva kuitenkin ajautuu eikä asiaa oikein auta totaalisen turha elokuvan käynnistävä ja lopettava kehystarina tai se, että viimeinen puolituntinen vie tärinän ja paukkeen turruttavuuden puolelle, kun epäilemättä viimeisetkin budjettiroposet pamautetaan ekstradynamiittina taivaan tuulihin.

Yhteenveto

Vauhdikas toimintakomedia yhdistelee slapstick-hetkiä, räjäytysten rytinää, aasialaisittain normaalia ylinäyttelemistä ja vaivaannuttavaa nationalistista propagandaa aavistuksen ylipitkäksi viihdepaketiksi. Tunnettu virallisen Kiinan äänitorvi Jackie Chan sopii hyvin tällaisen propagandajunan veturiksi ja vaikka epäsuhtaisen komedian poliittisista asetelmista olisi mieltä mitä hyvänsä, kiinalaisittain jättibudjetin elokuvassa on paljon upeita, konsepteiltaan tuoreita ja mieleenpainuvia toimintakohtauksia, joista huokuu hieno tekemisen meininki.

5/10.

Bleeding Steel (2017)

Ohjaus: Leo Zhang
Käsikirjoitus: Erica Xia-Hou, Siwei Cui
Tuotantomaa: Kiina/Hong Kong
Kieli: mandariinikiina, englanti
Budjetti: yli 60 miljoonaa USD
Arvioitu: kesäkuu 2019
Arvioidun version pituus: 109 minuuttia
Ensi-ilta Suomessa: ei valkokangaslevityksessä Suomessa

bleedingsteel_primaryJohdanto

Biologisesti ja/tai teknologian avulla augmentoidut supersotilaat ovat yhä vain useammin toiminta- ja tieteiselokuvien aihepiirinä arvatenkin heijastellen oikean elämän ihmisten tekemiä todellisia (ja perustellusti pelottavia) edistysaskeleita kohti supersotilaita sekä myös heijastellen tämän nimenomaisen kehityksen aiheuttamia tuntoja ja pelkoja ihmisissä yleensä.

Lähtökohtaisestikin jo valtaosa teemaa sivuavista elokuvista kuuluu joko tieteiselokuvien tai toimintaelokuvien kastiin ollen usein samalla myös molempia. Sotaelokuvissa teemaa ei ole juurikaan uskallettu sivuta, vaikka robotiikassa tehdyt jättimäiset harppaukset uudella vuosituhannella sallisivatkin jo varsin elokuvauksellisten augmentoitien käytön. Sotatarinoissa kumminkin usein halutaan korostaa joko sotaa inhimillisen kärsimyksen aiheuttajana (joko traumatisoituneiden sotilaiden näkökulmasta tai sodan jalkoihin jääneiden siviilien näkökulmasta) tai korostaa sotia käyvien yksilösuoritusten sankarillisia mittasuhteita. Augmentointi mieltyy helposti epäinhimilliseksi, joten se ei oikein helposti sovellu siviilien kurjuuden tutkimuksen välikappaleeksi eikä liioin anna tilaa tutkia niiden sotilaiden inhimillisiä puolia; heikkouksia, vahvuuksia, pelkoja ja suruja.

Tieteis- ja toimintatarinoiden puolella supersotilaita käsittelevät elokuvat sen sijaan ovat (ainakin lukumääräisesti) räjähtämässä käsiin. Pelkästään 2010-luvulla olemme saaneet seuraamme muiden muassa seuraavia vahvennettuja supersotilaita erilaisista näkökulmista käsitteleviä elokuvia: Leigh Whannellin Upgrade (2018), Pete Travisin Dredd (2012), David Leitchin Hobbs & Shaw (2019), Ruben Fleischerin Venom (2018)[x], Yûji Shimomuran Re: Born (2016), Doug Limanin Edge of Tomorrow (2014), Luke Scottin Morgan (2016), Nic Mathieun Spectral (2016),  Julius Averyn Overlord (2018), José Padilhan uusintafilmatisointi RoboCop (2014), James Mangoldin Logan (2017), Aleksander Bachin uusintafilmatisointi Hitman: Agent 47 (2015), Steven Soderberghin Haywire (2011), John Hyamsin Universal Soldier: Day of Reckoning (2012), Ilya Naishullerin Hardcore (2015), Kieran Parkerin uusin Outpost-elokuva Outpost: Rise of the Spetsnaz (2013), Steven Kostanskin Manborg (2011) ja vaikka Richard Raaphorstin Frankentein’s Army (2013)[x]. Leo Changin Bleeding Steel yrittää kovasti sopeutua ryhmään, mutta … ei.

Juonitiivistelmä

Hong Kongilainen poliisin superhypererikoismies Lin Dong (Jackie Chan) vuoroin jahtaa ja suojelee muistinsa menettänyttä Nancyä (Nana Ouyang) mukanaan Leeson (Show Lo). Nancy näkee outoja unia kummista tutkimuksista ja hiljaksiin paljastuu, että tyttö onkin Xixi (Elena Cai), Lin Dongin 13 vuotta aiemmin kuolleeksi julistettu tytär. Tohtori James (Kim Gyngell) herätti tytön henkiin osana biologisesti tehostettujen supersotilaiden kehityksen tutkimushanketta. Xixin sisäisiä salaisuuksia jahtaa mysteerinen Woman in Black (Tess Haubrich) omine supersotilaineen ja koko poppoo päätyy ennen pitkää kähisemään taivaalle supersotilas Andren (Callan Mulvey) lentävään laboratorioon…

Kommentit

Huh. Elokuva poukkoilee ja säntäilee puolelta toiselle ilman mitään tolkkua. Täysin piilosta vasemmalta tulevia uskomattomia juonikäänteitä purskahtelee esiin tuon tuostakin, elokuvan tyyli – jopa tyylilaji – tuntuu muuttuvan pahimmillaan ihan vaikka kesken kohtausten ja vieläpä elokuvan tekninen toteutus tuntuu muuttuvan kymmenen kertaa elokuvan kuluessa. Katsojaparkaa retuutetaan puolivillaisilla sivujuonteilla niskaotteella umpikujaan päättyville poluille ja näyttelijätkään eivät tunnu tietävän mitä hittoa oikeastaan ovat tekemässä. Elokuvan eteneminen on kömpelöä ja sen tekijöiden tapa esitellä uudet – ihan kaiken muuttavat – juonikuviot täysin äkkiarvaamatta on poikkeuksellisen turhauttava ja pakottaa varsin aikaisessa vaiheessa elokuvan kulkua katsojan kytkemään ajatteluelimet tauolle, sillä millään aikaisemmin esitellyllä ei tunnu olevan mitään tekemistä niitä seuraavien uusien kohtausten kanssa. Kruununa katossa kimaltelee osapuilleen ihan täysin tyhjistä tuleva massiivinen avaruusalus, jonka uumeniin on upotettu pääpahisten geenilaboratorio(!). Vuosikymmeniä vanhojen James Bond -elokuvien käsikirjoittajat kihisevät varmaan kateudesta, kun eivät aikanaan ole omille maailman valloittamiseen tähtääville superpahiksille moista keksineet värkätä.

Joskus on toki ihan hyvä vain hengähtää syvään, antaa visuaalisen ilotulituksen viedä mennessään ja unohtaa kaikki ammottavat loogiset aukot tahi juonen kuljetuksen idioottimaisuus. Jättimäinen budjetti noin niin kuin normaalisti tuntuisi avaavan sellaiselle toiminnalle ovet sepposen selälleen, mutta tällä kertaa visuaalinen ilotulitus on suutari. Paikoin elokuvan kulkua voisi antautua johonkin hyväksyvän nyökkäyksen kaltaiseen eleeseen, mutta sitten taas vedetään matto alta viime vuosituhannen efektikökkäreillä, joita tekijät ovat tunkeneet elokuvan aivan totaalisen täyteen. 1980-luvulla energia-aseista korkeiden ääniefektien säestäminä kimmahtelevat valoenergiajuovat ilahduttivat vielä yleisöjä, mutta uudella vuosituhannella ne pitäisi edes yrittää tehdä jotenkin hyvin, jotta välttyisi tahattomilta naurunpyrähdyksiltä silmien pyörittelyn lomassa. Äänimaailma muutoinkin on geneeristä syntikkahumppaa, joka lienee peräisin jonkun kaikki halpisbudjettien tieteistoimintaelokuvien ääniraidat läpi käyneen tekoälyn analyysistä. Tuloksena putkautettu maailmaan ns. geneerinen keskivertohumputus tieteistoimintaelokuvalle. Valitettavasti mitään parempaa ei ole luvassa näyttelijäpuolellakaan: Jackie Chanin ympärille rakennettu mökellys istuttaa aasialaisia pop-tähtiä Jackien oikealle ja vasemmalle puolelle, mutta pop-tähteys itsessään ei tee kenestäkään edes menettelevää näyttelijää. Jackie Chan näyttäytyy elokuvassa väsyneeltä palkkashekin kuittaajalta, vaikka veteraaninäyttelijällä olisi vielä vanhoillakin päivillä paljonkin annettavaa, jos sille päälle sattuu (vrt. Martin Campbellin The Foreigner (2017), Daniel Leen Dragon Blade (2015), Tung-Shing Yeen Shinjuku Incident (2009) tai vaikka Sheng Dingin Police Story: Lockdown (2013)).

Yhteenveto

Melko rotevalla budjetilla kokoon laitettu kiinalainen sekamelska hötkyilee ja säntäilee eestaas tolkuttomia polkuja. Verrattain surkeiden efektien sävyttämä toiminnallinen tieteiselokuva pärskii geneeristen syntikkavinguttelujen ja taitamattoman ohjauksen somassa yhteistyössä kohti syviä vesiä. Väsynyt Jackie Chan ei tätä turskaa jaksa yksin pinnalla pitää, mutta ilmeistä päätellen ei hän sitä nyt ihan tosissaan ole yrittämässäkään. Missään nimessä elokuva ei budjettinsa mittaluokkaan asetettuna pääse lähellekään edes keskimääräistä turhuutta. Vuonna 1985 tämä olisi ollut takuuvarmaa kulttikalkkunakamaa.

3/10.

Jason Bourne (2016)

Ohjaus: Paul Greengrass
Käsikirjoitus: Christopher Rouse, Paul Greengrass
Tuotantomaa: Yhdysvallat, Kiina
Kieli: englanti, kreikka, saksa, japani
Budjetti: noin 120 miljoonaa USD
Arvioitu: heinäkuu 2016
Arvioidun version pituus: 123 minuuttia
Ensi-ilta Suomessa: 29.7.2016

jasonbourne_primaryJohdanto

Hollywood on tunnettu monesta asiasta, mutta aika harva niistä aiheuttaa ilonkiljahduksia. Elokuvamaailmassa hienoa on tietysti se, että ohjaajien käytössä on rahavuorien lisäksi huippunäyttelijöitä. Huonoa taas se, että Hollywoodissa on voimassa jokin omituinen olettama siitä, että elokuvien katsojat ovat tyhmiä tallukoita, joille voi syöttää ihan mitä sattuu sontaa ja sille pitäisi huulia maiskuttaa, koska se on päällystetty kalleimmalla glitterillä, mitä rahalla saa. Naisten ikärasismista tavan takaa syytettynä oleva Hollywoodin studiokoneisto saa tästäkin elokuvasta jälleen uuden rattaan, kun Jason Bourne -elokuvasarjan jatkumossa pitkään mukana ollut tärkeä sivuhahmo Nicky Parsons siivotaan pois näyttelijänsä Julia Stilesin vanhennuttua keski-ikäiseksi ja tilaa tehdään uudelle ruotsalaiselle hekumaposkelle Alicia Vikanderille. Vikander on alle kolmikymppinen ja siloiteltua ruusua katsellessa katsojan pitäisi hetimiten uskoa, että CIA:n leivissä oleva hahmo tietää ihan kaiken paitsi kybermaailmasta ja hakkeroinnista, malware -ohjelmoinnista tietoliikenteeseen, mutta myös salaisten operaatioiden kenttäjohtamisesta ja operaatiohuoneiden pyörittämisestä. Teknologinen ulottuvuus on toki hip ja pop populaarikulttuurissa juuri nyt ja maailman salaisten palvelujen teknologisista ”urotöistä” riittää tarinaa vielä pitkäksi aikaa. Elokuvissa vain liian harvoin näitä esitellään likimainkaan realistisesti, koska Hollywoodissa on yhtenä olettamana, että kesällä teatterikompleksiin astahtava nuori henkilö tulee vain tappamaan aikaa uusimman kännykkäpelivillityksen sessioiden välillä eikä välitä tuon taivaallista siitä, että ateenalaisen torinkulman valvontakameran suttuisen kuvan voi taikaiskusta saada kirkkaaksi ja selväksi kuin vuoden luontokuva -kilpailun voittokuvan kärpäsen silmästä konsanaan. Jason Bourne elokuvana oikoo käsikirjoituksessa kaikki vakoojatrillerien kulmat mitä oiottavissa nyt vain on ja tyytyy tarjoamaan takaa-ajoja ja tuliaseiden yskähtelyä salissa aivottomana popparia mutustavalle kesäkatsojalle.

Juonitiivistelmä

Menneisyyttään pakeneva Jason Bourne (Matt Damon) elää pikkupennosilla, jotka saa katutappeluista, kunnes hänen vanha tuttunsa Nicky Parsons (Julia Stiles) yllättäen lähestyy miestä uusilla tiedoilla menneisyyden haamuista. Pian sitä ollaankin taas jälleen kerran karkuhippaa CIA:n kasvottomien tappajien yrittäessä estää Parsonsia levittämästä tietojaan. Bourne kiukustuu kovasti, kun wanhoja syntejä jälleen päivänvaloon näin vetreästi kaivetaan ja esiin astuu uusia miehiä Bournen omasta menneisyydestä. CIA:n napanimissä Bournen Tämä päättyy tänään! -uhittelulle nauretaan kerholla brandylasillisten äärellä paskaisesti ja salaisten agenttien konnankoukkuja, selkäänpuukottamista ja kieroilua on odotettavissa koko lailla hyvä tovi ennen kuin Bourne hoitaa homman kotiin ja paketoi pahikset, kuten odottaa sopii.

Kommentit

Elokuvasarjan keskeisiä valtteja ovat olleet kohtuullisen älykkäät tarinat, aitoa vakoojahenkeä tihkuvat käsikirjoitukset ja tietty paljastumista odottavien mysteerien varjo, joka kulkee sekä hahmojen että tapahtumien vierellä. Toki toiminta on ollut yhtälailla määrittävä tekijä siinä, mitä sarjan elokuvat ovat edustaneet, mutta tähän saakka toistaiseksi katsojia on kuitenkin hemmoteltu tietyllä tasapainolla vakoojatrillerimäisten aineksien ja toiminnan välillä. Uusin installaatio on kuitenkin aivan toista maata ja sekava nopeaksi leikattu toiminta on asetettu selkeään pääosaan. Niskaotteessa tajunnan menetystä odottaa älykäs vakoojatrilleri lajityyppinä. Päälle on liimattu Jason Bournen taustatarinasta napattuja sidoksia aiempiin elokuviin ja jesarilla köykäisesti liitetty mukaan pikkiriikkinen häivähdys sitä vakoojatrilleriä. Todellisuudessa jos elokuvan nimen ja sen päähenkilön nimen vaihtaisi toiseksi, kukaan ei voisi aavistaakaan, että Jason Bourne -jatkumoonhan tämän nyt pitäisi kuulua. Geneeriseksi ja aivottomaksi toimintatakaa-ajoksi elokuva istahtaakin aivan hienosti, mutta toki nyt ihmetellä sopii mihin tekijät ovat oikein onnistuneet hukkaamaan 120 miljoonaa taalaa … se jo tulikin selväksi, että käsikirjoitukseen ei pennosia ole haaskattu ja elokuvan äänimaailmakaan ei jätä aivojen auraalimuistiin itsestään oikenevaa lommoa kummempaa koloa. Visuaalinen toteutus taas on todella agressiivista heiluvan kameran pyörittelyä, jota on entisestään tahallaan sekoitettu hyvin nopeilla ja sekaisilla leikkauksilla. Suurimmasta osasta toimintakohtauksia ei katsojalle jää käteen mitään muuta kuin sekavia 50 millisekunnin kuvia, nopeita välähdyksiä rikkoutuvista autoista tai pikaista aavistusta leukaan osuvasta nyrkistä. Ohjaaja Paul Greengrassin haluama kuvaustyyli on niin sekavaa ja poukkoilevaa, että toimintakohtauksista ei jää visuaaliselta anniltaan katsojalle päänsärkyä kummempaa (paitsi jos katsojan pää ei hätkähdä kieputteluista niin sitten ei jää päänsärkyäkään, mikä olisi kovaa bonusta!). Hädän ja kiireen tunnelmaa ja tunnetta siinä toki halutaan tuottaa ja Greengrass onnistuukin tässä monta muuta ohjaajaa paremmin, mutta ei se silti tee tästä elokuvasta hyvää. Poliittisesti elokuva on aavistuksen latautunut ja se ottaa vauhtia etenemiseensä myös asettamalla sukupolvien välisiä ristiriitoja esille. Sosiaalisen median valtaa modernissa maailmassa sivutaan sitäkin, mutta todellisuudessa elokuva ei uskalla tai halua ottaa asioiden pikaista esittelyä kummempaa kantaa suuntaan eikä toiseen. Valistunut katsoja tietää toki ennestäänkin, että informaatio on ollut jo pitkään kauppatavaroista kalleinta, mutta elokuvassa tätäkään ei ole kunnolla oivallettu ja USA:n kansallisten turvallisuustoimijoiden intoa kaivaa kauppalistatkin kansalaisten kännyköistä perustellaan vain tylsästi terroristien torjunnalla. Juonen alle kytkeytyvä retoriikka on yksioikoista ja kuvastaa tässä osaltaan käsikirjoituksen köyhyyttä. Älykkäitä käänteitä ei kannata odottaa, suuremmissa kohtauksissa on ikävää tuttuuden ja toiston tunnetta. Myös ammottavat juoniaukot ja teknologiset typeryydet vainoavat elokuvaa tavan takaa.

Yhteenveto

Tuikitavallista heiluvan kameran toimintaa ilman sen kummempaa tolkkua. Älykästä vakoojatrilleriä hakevat katsojat välttäköön kuin ruttoa, koska sarjan tässä vaiheessa tekijät menevät kaikessa sieltä missä aita on matalimmalla. Typerä ja katsojia aliarvioiva teknologinen aspekti kismittää, mutta juoniaukkoja löytyy kasapäin sieltä sun täältä muualtakin. Sinällään Matt Damonin touhuilua nyt voi pitää pääsääntöisesti onnistuneena, mutta eihän tämä nyt totta vieköön millään mittarilla oikein ole mitään muuta kuin lähes tauotonta, aivotonta takaa-ajoa ja sekavaa räimettä. Keskivertoista kesätoimintaa huippusuurella budjetila, joka ei näy kankaalla eikä juonessa. Kaksituntisen takaa-ajon ensisävelet jo paljastavat kaikille katsojille asiain tilan eikä elokuvaan kannatakaan suhtautua jännitystä tihkuvana vakoojatrillerinä, jossa jotakin voisi jättää jopa pimentoon tai katsojan arvioitavaksi (Luoja paratkoon, mitä kerettiläisyyttä olisi sellainen toiminta! huudahtaa tuottaja penthousestaan). Sellaista jos odottaa, pettyy varmasti. Jos taasen nopeina välähdysmäisinä annoksina takaa-ajojen tuoksinassa rutistuvaa peltiä ja ruudinkäryistä toimintaa haluaa nähdä, onhan tämä ihan menettelevää sihen tarkoitukseen, vaikka ei yllä lähellekään lajityypin kärkeä sellaisenakaan.

5/10.

Warcraft: The Beginning (2016)

Ohjaus: Duncan Jones
Käsikirjoitus: Duncan Jones, Charles Levitt
Tuotantomaa: Yhdysvallat, Kiina, Kanada, Japani
Kieli: englanti
Budjetti: yli 150 miljoonaa USD
Arvioitu: kesäkuu 2016
Arvioidun version pituus: 123 minuuttia
Ensi-ilta Suomessa: 10.6.2016

warcraft_primaryJohdanto

Epictitis. Siinäpä ikävä syndrooma, joka vaivaa suuren rahan Hollywood -tuotantoja tuon tuostakin. Syndrooma muodostuu kombinaatiosta ikäviä oireita, jotka yksinään harvoin haittaavat kokonaisuutta, mutta yhdessä nujertavat elokuvan kuin elokuvan. Oirekirjoon kuuluvat muun muassa: 1) hassuja ja ammottavia jättiörkin mentäviä aukkoja, jotka istuvat koko tarinankulun ytimessä, 2) efektejä, jotka tuntuvat tärkeämmiltä kuin tarina ja tautologiaksi saakka yltyvää samojen efektikeinojen käyttöä, 3) toinen toistaan seuraavia eeppisiä kohtauksia, jotka ovat niin eeppisiä, että koko sana menettää tehonsa elokuvan kontekstissa ja jokaisen kohtauksen keskeiseksi funktioksi tuntuu nousevan eeppisyysasteen nostaminen edellisestä eeppisestä kohtauksesta, 4) eeppisiä kohtauksia voimistava eeppinen sinfoninen äänivalli, jonka tärkein tehtävä on korostaa kohtauksen eeppisyyttä ja joka on yleensä niin geneerinen, että minkä tahansa kohtauksen eeppisen sinfonisen äänivallin vaihtaminen päittäin johonkin toiseen saman elokuvan sisällä ei vaikuttaisi mitenkään mihinkään, 5) näyttelijät rooleineen on alistettu efektiosaston käskyläisiksi, 6) kaikki rahat menivät jo edellisiin kohtiin, joten käsikirjoituksen läpilukuun kriittisellä ajastusmassalla ei ole enää aikaa eikä rahaa. Ja kyllä vain, hyvä lukija, Duncan Jonesin ohjaama Warcraft: The Beginning on suorastaan klassinen tyyppiesimerkki epictitiksen oireiston muodostamasta syndroomasta.

Juonitiivistelmä

Örkkien asuttamaa maailmaa on kohdannut hirvittävä katastrofi ja örkkejä johtavan pahisshamaanin ratkaisuna on siirtää populaatio toiseen maailmaan aiheuttamaan sama katastrofi sinne seuraavaksi. Käskyläiset tekevät työtä käskettyä ja ryntäävät ulottuvuusportista muiden rotujen asuttamaan maailmaan, joka kylpee rauhaisassa onnessaan ja joutuu yllättäen uuteen tilanteeseen, kun örkkien retevät lähistelyaseet puhkovat puhtoisten kiiltokuvapanssarien kimalteen kuin veitsi voin. Apuun on kutsuttava verevä velho, joka satumaisella taikuudellaankaan ei pysty vastustamaan örkkien tulvaa ja kun örkkien tappotouhut eivät kiinnosta naapurikansoja ensinkään, joutuu ihmisten kenraali sovittamaan sankarin viitan olkapäilleen ja torjumaan uhan apunaan velhokoulun pudokas ja örkkien vankeudesta vapautettu puolirotuinen pimatsu.

Kommentit

Kun katsojaa pommitetaan toista tuntia vihreiden ja sinisten maagisten voima-aaltojen pyörityksellä, koko touhu alkaa varsin pian tuntua saman toistolta. Ja … oh boy … niitä värikoodattuja voima-aaltoja tunkeekin sitten ovista ja ikkunoista ja koko naapurustonkin tarpeiksi! Efektit sinällään ovat tietenkin jo muodostuneet modernin fantasiatoiminnan määrittäväksi kulmakiveksi, mutta Duncan Jonesin elokuvan ylieeppinen manan mahdin mutustelu menee yli äyräidensä heti kohta alkukohtausten jälkeen jo. Perustyhmiä katsojia pitää tietenkin myös muistuttaa asiain kulloisestakin tilasta värikoodaamalla tarinan pahikset ja hyvikset myös, sillä eihän sellainen peli vetelisi, että jollekin jäisi epäselväksi notta kuka on kiva ja kuka taasen ei. Näyttelijöille keskeiseksi puuhaksi jääkin sitten manifestoida hahmon pahuus tai hyvyys maneereihin, irvistelyihn ja puheenparren painotuksiin. No eipä siinä mitään, elokuvan efektit ovat osittaisesti kyllä eeppisen päteviä ja jos kauniin fantasiakuvaston seuraaminen katsojalle riittää syyksi vetää aivot off-tilaan pariksi tunniksi, niin Warcraftia parempaa eeposta sellaiseen saa hakea. Mutta jos elokuvasta hakee alkeellistakaan sisäistä logiikkaa tai jotain järjen valon häivähdystä, Warcraft on kammottava tekele. Örkkien väkivahva voima silppuaa ihmistorsoja välillä ilman perspiraatiota ja sitten taas hetken päästä ei. Pienen örkkien etujoukon saapuminen toiseen maailmaan kuvataan välillä kyliä ryösteleväksi rosvolaumaksi, kun taas hetken päästä pitäisi uskoa, että juu tämä samainen vihaisten örkkisotilaiden porukka on tehnyt vuorenkylkeen Sotkamon Talvivaaran kaivoksenkin häpeään saattavan avolouhoksen ns. oman toimen ohella sitten kaiketi. Samaa yhteistä kieltä ei örkeillä ja ihmisillä ole, mutta päivien(?!?) yhdessäolo muuttaa entisen örkkivangin päteväksi tulkiksi. Ihmisrodun kiiltopanssarein varustettujen ritarien armeijaa komentaa yksi ainukainen kenu lentoratsunsa selästä (joita muuten piti olla puheiden mukaan enemmänkin, mutta olivat kai sitten laitumella lopputaiston tullessa) kuninkaan kaverina ilman häivähdystäkään strategiasta ylivertaisen vastuksen edessä. Ajan kuluminen on kuvattu ihan miten sattuu ja vailla päätä taikka häntää ja eritoten vahvojen maagien kyky siirtää asioita ja ihmisiä paikasta toiseen ilman viivettä olisi pitänyt huomoida elokuvan sisäisessä logiikassa selkeästi voimakkaammin. Outoihin risuhäkkeihin pakatut ihmiset ja örkkien omiensa joukosta ottamat örkkivangit hämmentävät alistuneisuudellaan: risujen siirtäminen syrjään onnistuisi tavalliselta toimistotyöläiseltäkin, mutta niin vain elokuvassa jengi hurraa, että jee vapautetaan nuo vangit kuusenoksien alta oitis, kun itse eivät osaa itseään auttaa!. Narnian tarinoiden elokuvasovituksia ja Shrek -elokuvien sarjaa tulee kovastikin ikävä, kun uskaltaa kouraista Warcraftin kiiltävän pinnoitteen särölle ja kurkata, mitä mätää sieltä ulos tursuileekaan. Ei fantasiaelokuvan maailman ja logiikan kuulukaan olla meidän maailmamme dokumentaarinen toisinto, mutta jos elokuvan tekijät itse nostavat elokuvassa asioita esiin, on katsojien aliarviomista lakaista asia maton alle ihan heti seuraavassa kohtauksessa minuutin päästä. Itse juoni on kovin köykäinen ja tapahtumien keskeisenä motivaattorina tuntuu olevan mahdollisten tulevien elokuvien pohjustaminen sen sijaan, että tekijät olisivat halunneet tehdä juuri tästä elokuvasta genrensä valion. Vaikea on välttyä siltä tuntemukselta, että Warcraftista yritettiin kertarysäksellä kuvata kolme elokuvaa samalla kertaa, mutta paniikissa materiaalista saatiinkin kursittua häthätäisesti kasaan vain yksi sekainen kokopitkä. Niin paljon tuntuu kohtausten välistä jätetyn pois. Toisaalta sitten taas piristävästi örkkien hahmoihin on saatu kivasti ulottuvuutta antamalla örkeille ihka oikeita persoonallisuuksia ja näiden käytöksen taustalla vaikuttavia motiiveja. Kiltit örkit kivoine ajatuksineen rauhaisasta yhteiselosta naapurien kanssa eivät kuitenkaan riitä pelastamaan elokuvaa.

Yhteenveto

Auts. Kun silmässä on niin paljon fantastista silmäkarkkia, kompastelua on vaikea vältellä. Warcraft: The Beginning on sitten kaiketi just sitä, mitä nimikin sanoo eli alkusoitto. Tekijät ovat kaikin keinoin keskittyneet pohjustamaan seuraavia elokuvia ja jättäneet tämän ensimmäisen installaation elokuvalliseksi torsoksi, joka kituu kuoleman toreissa epäloogisuuksien suossa toivoen jatko-osista pelastusta. Efektien saralla elokuva toki nousee keskivertotoiminnan tasolle hyvinkin, mutta epäilemättä taustalla vaikuttava aivan tolkuton 160 miljoonan budjetti on syypäänä tässä. Roposia on viskottu efektivelhojen taskuihin niin pajon, että käsikirjoitus on jäänyt vajavaiseksi. Kesäisen fantasia-annoksensa pureksimatta nauttivat eivät juuri Warcraftia parempaa elokuvaa voisi toivoa. Mutta niille muille, joiden kurkusta menee vain pienempiä palasia kerrallaan, Duncan Jonesin Warcraft on kovin, kovin viallinen.

3/10.

 

Anna (2019)

Ohjaus: Luc Besson
Käsikirjoitus: Luc Besson
Tuotantomaa: Yhdysvallat / Ranska
Kieli: englanti, venäjä, ranska
Budjetti: 30 miljoonaa euroa
Arvioitu: tammikuu 2020
Arvioidun version pituus: 119 minuuttia
Ensi-ilta Suomessa: ei valkokangaslevityksessä Suomessa

anna_primaryJohdanto

Anakronismilla tarkoitetaan aikaan tai ajanjaksoon sopimatonta esinettä, vaatetta, ideaa, käytettyä kieltä, kampausta, käsitettä tai ihan mitä tahansa mitä ei kuuluisi olla esitettynä, kun yritetään kuvata tiettyä aikakautta tai hetkeä historiassa. Elävien kuvien historiassa anakronismit ovat olleet olemassa tasan niin kauan kuin mitä on tehty menneisiin ajankohtiin sijoittuvia elokuviakin. Takavuosikymmeninä yleisöjä anakronismit häiritsivät vain harvoin ja silloinkin lähinnä tilanteissa, joissa jokin seikka oli räikeästi vinossa esimerkiksi tunnistetun ja hyväksytyn historiankirjoituksen kanssa. Nykykatsojalle anakronismit ovat yhtä lailla hauskoja metsästettäviä laiskojen tai tietämättömien (eivät ne toki ole toisiaan poissulkevia!) elokuvantekijöiden jäljiltä että ärsyttäviä virheitä, jotka voivat pilata muutoin taitavankin teoksen. Joku katsoja huomaa oitis vaikka Ridley Scottin elokuvan Gladitaattori (2000) alkukohtauksessa miten viljavan vehnäpellon tähkät eivät suinkaan kieli muinoin käytössä olleesta alkuvehnästä vaan ovat modernin jalostuksen tulosta. Jollekin toiselle katsojalle samaisen elokuvan loppupuolella sankarin esittämät ajatukset ”tasavallan paluusta” edustavat modernin ajan käsitysten virheellistä heijastusta varhaisempaan epookkiin; propagandaa suorastaan. Molemmat ovat anakronismeja, mutta vain jälkimmäinen näistä pitää sisällään siemeniä koko elokuvan ajatusmaailman, ideologian ja jopa tarkoitusperien kyseenalaistamiseksi tai vähintäinkin kielii tekijöiden valtaisasta laiskuudesta. Zack Snyderin verisessä epookkitarinassa 300 (2006) puolestaan on puistattavan luotaantyötävää anakronismiä elokuvan yrittäessä vakuuttaa katsojalle, että elokuvan puhdasotsaiset spartalaiset puolustavat länsimaisen sivilisaation kruununkalleutta eli demokratiaa idän valloittajia vastaan. Varsin hyvin dokumentoidusti oikeassa historiankulussa oligarkkien hallitsema Sparta perustui vahvaan luokkajakoon, jossa valtaosa kansasta oli helootteja – valloitettujen alueiden kansalaisia orjuuteen pakotettuina – ja vain pieni eliitti Spartan kansalaisia, jotka pystyivät osoittamaan olevansa kaupunkivaltion aiempien kansalaisten jälkeläisiä. Eliitillä oli aikaa treenata itsensä taistelutikkiin keihäiden ja kilpien kanssa paikallisten kylpylöiden katveisiin rakennetuissa kuntosaleissa, kun orjat kuskasivat pöydät notkumaan simaa ja oliiveja.

Ideologisten anakronismien havainnointi on monin verroin vaativampaa kuin konkreettisten anakronististen kohteiden. Siksi varmaan valtaosalle katsojista kielen, maneerien, uskontokäsitysten, tapakulttuurin, luokkajaottelun tai vaikka tasa-arvon anakronismit tuntuvat menevän läpi hieman turhankin kritiikittä mitä tulee joko oikeaa historiaa ja tiettyä aikakautta myötäileviin fiktiivisiin elokuviin tai jopa elämäkerrallisiin elokuviin. On paljon helpompaa havainnoida, miten Kathryn Bigelown vuoden 2004 aikaan sijoittuvassa elokuvassa Hurt Locker (2008) tyyppi pelaa vasta vuonna 2005 julkaistulla pelikonsolilla vuonna 2006 julkaistua sotapeliä ja miten siinä eräskin hahmo kuvittelee vihulaisen kuvaavan häntä YouTube:en, vaikka koko palvelua ei ollut vielä 2004 edes olemassa.

Juonitiivistelmä

Nuoren naisen, Annan (Sasha Luss), elämä on jo nuorena mennyt kovasti väärille raiteille, kun Neuvostoliiton tiedustelupalvelun KGB:n agentit pikkuisen väkisin pakottavat naisen joukkionsa osaksi. Annaa treenataan kovasti tappajaksi ja pistetään etulinjaan pitkin Eurooppaa pistämään valtion vihollisia kylmäksi. Oikeastaan Anna haluaisi vain olla vapaa kahleista ja elää rauhassa omaa elämäänsä. Sopivan tilaisuuden tullen Anna ei epäröi tarttua mahdollisuuteen toteuttaa tämä unelmansa.

Kommentit

Luc Besson on näemmä yrittänyt tehdä oman aiemman huipputeoksensa uudelleen, mutta halunnut lisätä vauhtia ja ruumiskasaa koheesion hinnalla. Elokuva on kuin Luc Bessonin oman Nikita (1990)[x] -elokuvan tynnyrissä kasvanut peruskoulun kesken jättänyt hulttioserkku; kaikki alkuperäisen hienot nyanssit on heitetty helvakkoon ja yritetty korvata vauhdikkaammilla ja näyttävämmillä tappelukohtauksilla.  Besson ei ole tyytynyt pelkkään uusintafilmatisointiin, vaan on ottanut amalgaamiinsa kosolti aineksia viime vuosien korkean profiilin naistappajaelokuvista Hanna (Joe Wright, 2011), Atomic Blonde (David Leitch, 2017)[x], Peppermint (Pierre Morel, 2018), The Villainess (Byung-gil Jung, 2017), Salt (Philip Noyce, 2010), Sexykiller (Miguel Marti, 2008) ja Red Sparrow (Francis Lawrence, 2018)[x]. Tässä porukassa on kuitenkin aika kova taso eikä Bessonin elokuva yllä lähellekään yhdenkään edellä mainitun vetovoimaa. Sasha Luss pääosassa palkkatappaja Annana on jotakuinkin menettelevä ulkoisilta avuiltaan. Kilpasiskoina tässä kategoriassa on kuitenkin Angelina Jolie, Charlize Theron, Jennifer Garner, Macarena Gómez, Jennifer Lawrence, Saoirse Ronan ja Ok-bin Kim. Luss ei tässä kisassa vaan pärjää. Ongelmana ei niinkään ole näyttelijän fysiikka, vaan hänen uskottavuutensa palkkatappajana, joka ei haluaisi olla palkkatappaja. Naistappajien trendin aallonharjalla on ilmeisesti kiva surffata, sillä siellä saa hämätä ja härnätä tuon tuostakin alisuoriutuvia miehiä, mutta Bessonin teos ei vain vakuuta. Tai oikeastaan edelläkin mainitut kilpailevat elokuvat vetävät kukin omat vetonsa paremmin. Koko trendi mallinukkekokoluokan 45-kiloisista kaiken tekniikasta, asekäsittelystä, lähitaistelusta, tietokoneista ja sumuttamisesta osaavista naistappajista vitivalkoisine nuudelikäsivarsineen kaikkineen on varsin yksioikoisen idioottimainen, mutta selkeästi suuria yleisöjä viehättävä. Trendin taustalla on vakaa feministinen käsitys siitä, että naisen keho pystyy siihen mihin miehenkin, mutta näyttää samalla hyvältä sitä tehdessään. Aikuistenoikeassa maailmassa tietenkin kamppailulajitatameilla naiset ottelevat syystäkin eri kehissä kuin miehet ja kyllähän siitä todellisuudessa aika rumaa jälkeä syntyisi, jos vaikka nyrkkeilyn painoluokista luovuttaisiin ajatuksella, että ei se muutama kilo mitään vaikuta, jos osaa asiansa. Elokuvat ovat tietenkin elokuvia ja viettelevien tappajanaisten esiinmarssi houkuttaa sekä katsojia että nimekkäitä tekijöitä ja eittämättä tämäkin elokuva on varsin viihdyttävä … kunhan elokuvaan suhtautuu vähän sellaisella B-elokuvamaisella ajatusmaailmalla.

Johdannossa tulikin höpöteltyä sitä sun tätä anakronismeista. Tämä elokuva on anakronismien metsästäjille kuin antikvariaatti sarjakuvaharrastajalle: kaikkea löytyy. On valokuvauskalustoa, ideologista lätinää, aseita, autoja, puhelimia, tietokoneita … jopa rakennuksista, sohvista, lampuista, vaatteista ja kampauksista löytyy aikakauteen sopimattomia juttuja. Erityisen hulluksi asian tekee se, että tekijät ovat kuitenkin sinne tänne yrittäneet ripotella aikakauteen sopiviakin juttuja. Anakronismit osuvat kuitenkin niin ikävästi itse elokuvan juonen ytimeen, että ei niitä oikein voi jättää huomioimattakaan, kun tekijät nyt kuitenkin ilmeisen tosissaan haluavat uskotella katsojalle tekevänsä toiminnallista vakoilujännäriä eikä parodiaa muista alan elokuvista. Kamppailukoreografiat (nykypäivän kamppailutekniikoin, muuten!) ovat kuin halpoja kopioita Chad Stahelskin John Wick (2014) -elokuvasta ja muutamastakin kohtauksesta tulee ihan hellyyttävästi mieleen 1970-lukulainen Bud Spencer -päräytys, jossa kimppuun käyvät veikkoset kiltisti kukin odottavat vuoroaan ja jäävät aina mukavan sopuisasti odottamaan suojaukset alhaalla, että milloinka se sankari joutaa tarjota jotakin kipeää tekevää kehon osaa heihin päin. Koreografioiden määrän ja ruumispinon korkeuden huomioiden väkivallan efektit ovat tosin kuitenkin vaatimattomia, niitä on vähän ja haiskahtavat pahasti tietokoneella jälkikäteen tehdyiltä. Ihan tarkkaan ei selviä, mihin 30 miljoonaa euroa Bulgariassa pääosin kuvattuun elokuvaan nyt sitten tarkalleen onkaan saatu menemään, mutta kovin suurelta budjetti tuntuu huomioiden elokuvan kaiken hutiloinnin. Takaumien käyttö elokuvassa on toteutettu poikkeuksellisen ärsyttävästi eikä katsojalle jää oikeastaan koskaan selkeää näkemystä siitä, että milläköhän pirun vuosiluvulla nyt oikein mennään. Anakronismien suhteen vaikka USB-porttia tai korkearesoluutioista värinäytöllistä läppäriä mietittäessä sillä nyt ei suurta väliä tosin ole ollaanko vuodessa 1987 vai 1990. Valtaosin mennään metsään kuitenkin ihan kokonaisilla vuosikymmenillä; näkyypä ”kasariaikaan” unohtunut eräässäkin kohtauksessa kivasti 2010-luvun litteä näyttö.

Yhteenveto

Karkeiden anakronismien villisti ja katkoitta riivaama toiminnallinen hömpötys karahtaa kiville myös muistakin syistä. Kahvinkeittimen tippalukosta läpi henkeä pidättämättäkin valumaan kykenevän tappajaneitokaisen edesottamuksia joudutaan nimittäin kierrättämään lukuisten ärsyttävän heikosti mietittyjen takaumien kautta, jotta elokuvan monet kieroilut voidaan edes auttavasti yrittää selittää. Kaikki on tunnuttu tehdyn yltiöpäisellä kiireellä aivan kuin tekijät maksaisivat mojovaa tuntivuokraa vuokraamistaan paikoista, esineistä ja näyttelijöistä ja kiire välittyy  katsojalle jatkuvana huolimattomuutena ja välinpitämättömyytenä. Helen Mirren on kuitenkin ihan kelvollinen roolissaan paskamaisena KGB:n tätinä. Elokuva soveltunee kevyesti kutkuttavana kertakäyttöisenä toimintaviihteenä nautittavaksi, kunhan ymmärtää kytkeä ennen katsomista ajatteluelimet pois päältä.

4/10.

Triple Threat (2019)

Ohjaus: Jesse V. Johnson
Käsikirjoitus: Joey O’Bryan
Tuotantomaa: Thaimaa, Kiina, Yhdysvallat
Kieli: thai, englanti, mandariinikiina
Arvioidun version pituus: 96 minuuttia
Arivoitu: syksy 2019
Ensi-ilta Suomessa: ei valkokangasensi-iltaa Suomessa
Budjetti: noin 10 miljoonaa USD

Johdanto

triplethreat_primaryEnsemble cast -termiä käytetään englannin kielessä sellaisille elokuville, joiden näyttelijäkaartiin on koottu yhteen kokonainen joukkio joko tähtinäyttelijöitä yleisesti tai tärkeitä näyttelijöitä lajityypin sisältä. Ihan selkeää suomennosta ei oikeastaan ole, mutta käytettäköön tässä yhteydessä jatkossa termiä tähtikooste. Erityisesti rikos- ja toimintaelokuvien kohdalla kuluvan vuosituhannen tärkeimpiin tähtikooste -elokuviin voi lukea suoranaisen itseoikeutetusti tukun rikollisryhmien keikkoja käsitteleviä elokuvia. Useimmiten veijarikomedioiden ja toimintajännärien välimaastossa keikkuvat keikkaelokuvat ovatkin jo konseptiensa vuoksi otollista maaperää keräämään yhteen tähtikimaran. Guy Ritchien Snatch (2000), F. Gary Grayn uusintafilmatisointi elokuvasta The Italian Job (2003), Steven Soderberghin uusintafilmatisointi elokuvasta Ocean’s Eleven (2001), Soderberghin Ocean’ Twelve (2004), Soderberghin Ocean’s Thirteen (2007) ja rimanalittaja Gary Rossin Ocean’s Eight (2018) antavat hyvää kuvaa muun muassa siitä, miten isoja hittejä tähtikooste-elokuvat voivat olla. Supersankarielokuvien puolella taas Christopher Nolanin tähtikooste-elokuva The Dark Knight (2008) oli merkittävä uranuurtaja, eikä aikaakaan, kun Marvel-universumin elokuvissa nähtiin samaa: Josh Whedonin The Avengers (2012), Josh Whedonin Avengers: Age of Ultron (2015), Russon veljesten Avengers: Infinity War (2018) sekä Russojen Avengers: Endgame (2019). Öljynkatkuisen toiminnan puolelta Fast & Furious -elokuvasarjan alkupäätä on vaikea ottaa mukaan, mutta koko loppupää onkin sitten ehtaa tähtikooste-elokuvaa: Justin Linin Fast Five (2011), Justin Linin Fast & Furious 6 (2013), James Wanin Furious Seven (2015), F. Gary Grayn The Fate of the Furious (2017) sekä David Leitchin Fast & Furious Presents: Hobbs & Shaw (2019). Vielä väkivaltaisemman – jopa itsetarkoituksellisen machomaisen – mausteen tähtikooste-elokuviin tuovat esimerkiksi Sylvester Stallonen The Expendables (2010), Simon Westin The Expendables 2 (2012), Patrick Hughesin The Expendables 3 (2014),  Robert Rodriquezin Machete (2010), Robert Rodriquezin Sin City: A Dame to Kill For (2014) ja Quentin Tarantinon The Hateful Eight (2015)[x]. Mutta räväkän toiminnan alalajityypin, taistelulajielokuvan, kohdalla tähtikooste-elokuvia on kovin, kovin niukasti. Tilannetta korjaamassa on tässä Jesse V. Johnson, jonka Triple Threat -elokuvan päätähtien kimara on päätähuimaavan vaikuttava ainakin mikäli katsojalla nyt on vähääkään kokemusta lajityypistä. Iko Uwais, Tony Jaa, Tiger Chen, Michael Jai White, JeeJa Yanin, Michael Bisping, Scott Adkins ja Celina Jade samassa elokuvassa? Kyllä vain!

Juonitiivistelmä

Kiinalaisen miljärdöörin perijätär Xian (Celina Jade) julinen ulostulo rahoittaa huomattavalla summalla paikallisten vaikutusvaltaisten rikollissyndikaattien kaataminen saa aikaan paljon kuhinaa monissa piireissä. Perijättären perään lähtee joukko palkkasotureita, joita johtaa Collins (Scott Adkins) uskollisina kätyreinään Devereaux (Michael Jai White), Mook (JeeJa Yanin) ja Joey (Michael Bisping). Näitä estämään ja perijätärtä suojelemaan päätyy lopulta monen mutkan ja käänten kautta epätodennäköinen kolmikko Payu (Tony Jaa), Long Fei (Tiger Chen) ja Jaka (Iko Uwais). Seuraa mätkintää. Paljon.

Kommentit

Kun elokuvaan on kerrankin saatu kasattua näinkin raskaan sarjan nimekkäitä tähtiä ja tähtösiä kokonaisen kottikärryllisen verran, sopii katsojan odottaa, että väelle keksitään paljon hyvää puuhasteltavaa katsojain ihasteltavaksi ja mielellään vielä sujuvan ja jännittävän juonen merkeissä. Tällaista odotusta ei tämän elokuvan kohdalla kuitenkaan palkita; matto rykäistään tylynpuoleisesti alta pois jo alkumetreillä ja oikeaa koukkua tarjoillaan palleaan läpi elokuvan keston. Nimittäin ohjaaja Jesse V. Johnson on täysin totaalisen hukassa siinä miten näitä tähtiä oikein käyttäisi, kun ne on kerran yhteen saatu koottua. Periaatteessa yksinkertaiseen kostojuoneen tungetaan ja ängetään väen väkisin mitä kaikkea kummallista kikkakuutosta ja poskettoman epäuskottavaa käännettä, että lopulta koko elokuvan rakenne ja eteneminen puuroutuu sekoittuen epämääräiseksi mössöksi arveluttavia tekosyitä laittaa starat pätkimään toisiaan käkättimen suuntaan. Ei se nyt totta vieköön olekaan mitään suurta ihmetystä aiheuttavaa, että taistelulajielokuvassa pääpainopiste onkin kamppailulla. Se vaan kismittää ja kiukuttaa, että hienoja mahdollisuuksia koko lajityypin keskeiseksi merkkipaaluksi hukataan tyystin surkeilla virityksillä, joita elävien kuvien ihmeellisessä maailmassa yleensä kutsutaan kuvaukseksi, juonen kehittelyksi, käsikirjoitukseksi, ääniraidan suunnitteluksi ja jouhevaksi kerronnaksi. Oikeastaan jopa teknisenä suoritteena elokuva vajoaa melko vaatimattomaksi tekeleeksi ottaen huomioon sen kaakkois-aasialaiseksi taistelulajielokuvaksi epätavallisen mittavan kymppimiltsin budjetin. Lieneeköhän kuitenkin sittenkin ollut niin, että tämän kaartin palkkaaminen on vienyt niin paljon riihikuivaa, että tarpeeksi pätäkkää ei ole jäänyt tekniseen suunnitteluun tahi koko potaskaa kertaalleen läpi luetuttamiseen jollain kriittisillä silmillä.

Kaiken tämän armottoman kritiikin jälkeen lienee jo selvää, että parasta antia elokuvassa ovat sen tähtien turpakäräjöinti, jota mätkettä suoritetaan aina epämääräisten juonikuvioiden kytkiessä tyyppejä vastakkain. Sitä vartenhan nämä ukkelit ja mimmit on tosiallisesti yhteen saatettukin, eikö vain? Mitään varsinaisesti erityisen mieleenpainuvaa uutta ja ihmeellistä ei kuitenkaan tälläkään saralla ole tarjolla. Koreografiat ovat kyllä näyttäviä, mutta siltikin menettelevän rutiiniluonteisia ja varsin monasti jopa kylmän staattisia. Asiaa ei edesauta täysin jonninjoutava geneerinen räpellys, jota ääniraidaksi nimitetään. Esiintyvien tahojen taidot huomioiden tulos on parhaimmillaankin vain ihan ok. Ohjaaja Johnson ei vaan osaa taikoa tästä porukasta ulos tarpeeksi väkevää taistelulajimagiaa. Pääosin ohjaaja ei toki edes paneude tähtiensä luontaisiin vahvuuksiin, josta jää ikävästi sellainen voi voi, kun taitavampi ohjaaja olisi ollut puikoissa –tyyppinen jälkimaku. Se kuuluisa hukatun potentiaalin maku siis tässäkin kutittelee elokuvannälkäisten herkkiä aisteja. Erityisen turhalta ja pahanmakuiselta markkinointikalastamiselta – kuten Jet Li:n rooli Sylvester Stallonen elokuvassa The Expendables 3 (2014) – tuntuu taitavalle akrobaatille ja potkulajien taitajalle JeeJa Yaninille sujautettu vähäinen ja liki näkymätön rooli elokuvassa. Elokuvan lopetus on lopulta kuitenkin vaikuttava kokonaisuus – parikymmentä minuuttia korkeaoktaanista non-stop mätkintää. Siltikin loppukohtauksen miljööstä, valaistuksesta, asetelmasta ja tunnelmasta tulee hakematta mieleen täysin ylivertainen John Woon elokuvan The Killer (1989)[x] loppukohtaus. Yhtymäkohtia on sen verran monia, että tuskinpa sattumasta on kysymys. Tosin kyyhkyjä ei tässä ole. Eikä kirkkoa.

Yhteenveto

Monipuolisen kamppailulajien tähtikaartin yhteensovittaminen osaksi samaa elokuvaa ei varmasti ole ollut mikään helpoimmista helpoin (eikä halpa) askare. Sääli vain, että tässä elokuvassa kokoon saadulle jengille ei ole keksitty tarpeeksi mielekästä puuhasteltavaa muuhun kuin sinällään ihan kelvolliseen kamppailulajimätkeeseen. Mitään varsinaista tiivistyvää jännitettä tai järkevää suuntaa ei elokuvassa ole ja teknisestikin mennään hyvin vaatimattomilla tasoilla. Mihinkään erityisen taidokkaisiin tai hengen salpaaviin koreografioihin ei ylletä, mutta kyllä tämä nyt ihan viihdyttävää kertakatsottavaa on. Tosin surkean juoniviritelmän ansiosta kohderyhmänä ovat kokolailla vain taistelulajielokuvista kiinnostuneet katsojat.

4/10.

Close (2019)

Ohjaus: Vicky Jewson
Käsikirjoitus: Vicky Jewson, Rupert Whitaker
Tuotantomaa: Yhdysvallat/Iso-Britannia
Arvioidun version pituus: 94 minuuttia
Ensi-ilta Suomessa: ei valkokangaslevityksessä Suomessa
Arvioitu: kesä 2019
Budjetti: ei tiedossa
Kieli: arabia, ranska, englanti

close_primaryJohdanto

Ruotsalaisnäyttelijätär Noomi Rapace ponnahti kertaheitolla kansainväliseksi tähdeksi näyteltyään vakuuttavasti ja palkitusti Lisbeth Salanderia kirjailija ja toimittaja Stieg Larssonin kirjoihin perustuvassa ns. Millennium-trilogiassa – Niels Arden Oplevin Män som hatar kvinnor (The Girl with the Dragon Tattoo, 2009), Daniel Alfredsonin Flickan som lekte med elden (The Girl Who Played with Fire, 2009) sekä Daniel Alfredsonin Luftslottet som sprängdes (The Girl Who Kicked the Hornet’s Nest, 2009). Noomilla oli toki jo takanaan uraa sekä elävissä kuvissa että teatterimaailmassa tässä vaiheessa jo hyvinkin kaksi vuosikymmentä. Kansainvälistä uraa Noomi on kasvattanut siitä lähtien ja päässyt mukaan sekä isoihin jättituotantoihin (kuten vaikkapa merkittävä päärooli Ridley Scottin tieteiselokuvassa Prometheus (2012) ja sivuosa Guy Ritchien jättimenestyksessä Sherlock Holmes: A Game of Shadows (2011)) että pienempiin tiiviimpiin tuotantoihin (kuten esimerkiksi Brian de Palman Passion (2012) sekä Daniel Espinosan Child 44 (2015)). Kapasiteettia Noomilla tuntuu riittävän. Tästäkin Vicky Jewsonin jännityselokuvasta käy hyvin selväksi, että Noomi Rapacesta löytyy karismaa ja energiaa toiminnallisten elokuvien päätähdeksi, mutta tällä kertaa valitettavasti käsikirjoitus ja Noomille kirjoitettu henkilöhahmo eivät päästä ruotsalaisnäyttelijätärtä irti kahleistaan.

Juonitiivistelmä

Sam Carlson (Noomi Rapace) on henkilösuojaukseen perehtynyt kivenkova ammattilainen, joka kiertää maita ja mantuja saaden juustonsa leivän päälle suojelemalla kohteitaan reaktioillaan, kamppailutaidoillaan ja tarvittaessa hengellään. Samin uusin keikka on suojella hemmoteltua teinityttöä Zoe Tanneria (Sophie Nélisse), joka on jättimäisen kaivosimperiumin juuri kuolleen omistajan perijätär ja jonka henki muuttuu uhatuksi, kun käy ilmi, että hänen nimiinsä testamentatun omaisuuden päätäntävallasta käydään kovaa kinaa. Zoe joutuu matkustamaan Marokkoon, koska hänen on uutena merkittävänä osakkeenomistajana oltava mukana ratkaisevissa neuvotteluissa uuden kaivoksen avaamisesta Afrikkaan ja kilpajuoksussa kaivoksen avaamisesta on mukana perheyhtiön pitkäaikainen kilpaileva yhtiö. Marokossa turvatiloihin tehty isku ajaa Samin ja Zoen pakosalle vaarallisen Casablancan kaduille, joissa edes viranomaisiin ei voi luottaa.

Kommentit

Ohjaaja Vicky Jewsonin jännityselokuvan kantavana voimana on ikävästi viritelty feministinen tulokulma.  Tämä tulokulma sysää tarkoituksella kaikki elokuvan miesroolit tyhjiksi elottomoksi kuoriksi, joiden toimintaa ohjaa vain ja ainoastaan hetkellinen tavoitteellisuus. Naisten roolitukset sen sijaan on rakennettu kantaviksi, marttyyrimaisiksi ja elokuvan kuluessa eteenpäin kasvaviksi. Eipä siinä mitään, eivät tekijät tässä nyt toki varsinaisesti mitään erityisen kasvoille hyppivää anarkofeminististä linjaa ole vetämässä ja elokuva pysyy itsetietoisuudestaan huolimatta varsin maltillisena poliittisine ajatuksineen. Toiminnallisessa elokuvassa toki pitää kiinnittää huomiota myös niihin toiminnallisiin kohtauksiin ja ne ovatkin eittämättä elokuvan keskeisiä kannattimia, jotka estävät sitä uppoamasta unholan meren syvyyksiin. Päätähtenä heiluvan Noomi Rapacen suorittaminen on alusta loppuun vakuuttavaa siitäkin huolimatta, että hänen olemuksellaan olevaa henkilöä voi olla alkuun vaikeaa mieltää niin kovaksi luuksi, kuin mitä elokuvassa annetaan ymmärtää. Elokuvan merkittävän tehokkaasti leikatut toimintakohtaukset päihittävät mennen tullen monien varsin paljon rahallisesti mittavampien tuotantojen toimintakohtaukset ja muutamakin kohtaus jää suorastaan mieleen erinomaisuudellaan. Noomin ja toimintakohtausten risteyskohtaan kehut sitten loppuvatkin, sillä elokuvan juonikyhäelmän realisointi kaivosyhtiöiden kilpailusta on kuin suoraan jostain 1970-lukulaisesta italialaisesta piraattikopiosta. Käsikirjoituksessa monikin kohtaus on saattanut vielä tuntua auttavasti menettelevältä, mutta elokuvallisessa muodossa mennäänkin sitten riman alta korkeushyppyä niin, että ei se edes heilahda lähelle osuvan suorituksen tuulenhenkäyksestä. Kansainvälisen poliittisen pelin ainesosat ovat tekijöillä levällään eikä toiminnallisten kohtausten välissä oleva aika yksinkertaisesti riitä sitomaan kehystarinalle jotain vessapaperia kestävämpää punaista lankaa. Tekijät ovat auttamattomasti kuutamolla suoraviivaistaessaan kaivosyhtiöiden monimutkaisia neuvotteluita toimitusjohtajien kahden minuutin telkkariväittelyksi ajankohtaisohjelmassa.

Yhteenveto

Naisvoimaa tihkuva jännityselokuva sivuaa erilaisten yksittäisten naisten tarinoita sovituksen, epäluulojen ja itsensä löytämisen tiellä. Tällä yritetään sitten samalla tilkitä vuotavia saumoja kömpelöstä juonesta kansainvälisten kaivosyhtiöiden brutaalista kilpailusta uuden kaivoksen avaamisen tiimoilta. Toimintaa tihkuvana jännityselokuvana Vicky Jewsonin ohjaustyö pärjää ihan kohtuullisesti ja etupäässä vain ja ainoastaan Noomi Rapacen ansiosta, mutta lopulta melko nopeasti toimintakohtausten ulkopuolisessa todellisuudessa elokuva vajoaa arveluttavan heikosti realisoituvaksi tilkkutäkiksi, joka joutuu kamppailemaan oman uskottavuutensa kanssa pysyäkseen edes pinnalla.

5/10.

Rampage (2018)

Ohjaus: Brad Peyton
Käsikirjoitus: Carlton Cuse, Ryan Engle
Tuotantomaa: Yhdysvallat
Arvioidun version pituus: 107 minuuttia
Ensi-ilta Suomessa: 13.4.2018
Arvioitu: kevät 2019
Budjetti: noin 120 miljoonaa USD
Kieli: englanti, viittomakieli (englanti)

rampage_primaryJohdanto

Jättiläiskokoisiksi ja asennevammaisiksi mutatoituneet eläimet pistämässä paikkoja paskaksi ja palamaan? Ihan ensimmäistä kertaa ei teemaa sivuta elävien kuvien historiassa todellakaan tässä Brad Peytonin ohjaamassa efektirymistelyssä. Vuosikymmenten saatossa varsin moni eläinlaji on vuorollaan saanut kyseenalaisen kunnian kasvaa normaalia kokoaan reteämmäksi tappokoneeksi, jota vastaan sitten ihmispoloiset yrittävät keksiä sitä sun tätä vippaskonstia maapalloa pelastaessaan. Useimmiten ihmiset itse ovat tavalla tai toisella vastuussa eläinten kasvusta, mutta ei aina. Shoedsackin & Cooperin jättigorillasta kertovaa King Kong (1933) -elokuvaa voi hyvällä syyllä pitää teeman elokuvallisena esi-isänä, vaikka esimerkiksi esihistoriallisia eläimiä viliseviä seikkailukertomuksia ehdittiin jo sitä ennenkin tehdä.  Kädellisten heimoon kuuluvien gorillojen suosio yhtenä elokuvien jättieläimistä on pysynyt ennallaan näihin päiviin saakka ja vuosien mittaan olemme nähneet tasaisin väliajoin uusia jättigorillaelokuvia. Hyönteisten esiinmarssia jättielukkaelokuvissa rytmitti Gordon Douglasin Them! (1954), jossa radioaktiiviset jättimuurahaiset tekivät tuhojaan. Piakkoin porukkaan liittyi Jack Arnoldin Tarantula! (1955), jossa tavataan tulevinakin vuosikymmeninä kovin tutuksi tuleva hämähäkki. Lajikirjo kasvoi nopeasti. Mustekala – Robert Gordonin It Came From Beneath the Sea (1955). Skorpioni  – Edward Ludwigin The Black Scorpion (1959). Heinäsirkka – Bert I. Gordonin Beginning of the End (1957). Rukoilijasirkka – Nathan Juranin The Deadly Mantis (1959). Ihminen – Nathan Juranin Attack of the 50 Foot Woman (1958). Iilimato – Bernard Kowalskin Attack of the Giant Leeches (1959). Lukija saanee lyhyestä listasta jo hyvän käsityksen elokuvataiteen tekijöiden räjähdysmäisestä innosta esitellä luontokappaleita epäluonnollisessa koossa ilman, että Japanin 1950- ja 1960-lukujen kaiju-elokuvia edes mainitaan. Tieteiselokuvan ja kauhun risteämispisteessä olevat jättiläiseläinelokuvat ovat osoittautuneet suosiolliseksi ja suosituksi maaperäksi tehdä elokuvia – vuosikymmenten saatossa ja lajikirjon karttuessa muuttunut on lähinnä se syy, miksi elokuvassa tavataan epäluonnollisen kokoisia eläimiä. Takavuosina hip ja hop olivat fissioprosessin aikaansaama säteily; uudella vuosituhannella vastaavasti kovaa valuuttaa on geeniteknologia.

Juonitiivistelmä

Geenimanipulaatioteknologian edelläkävijäyhtiö Energynen avaruudessa sijaitsevan tutkimusaseman tuhoutuminen johtaa valitettavasti ongelmiin myös maapallolla, kun tarkoituksella avaruuteen eristetty tutkimus ei pysykään siellä. Ahneen yhtiön asetutkimusosaston kenkkujen temppujen seurausten kantajiksi joutuvat jättiläismäisiksi ja kovin, kovin vihaisiksi muuttuvat eläimet: gorilla, susi ja krokotiili. Nämä elokuvat pistävät sitten paikkoja paskaksi ja palamaan eikä aikaakaan, kun eri tahot yrittävät keksiä toinen toistaan jännempiä keinoja estää totaalinen katastrofi eli tuhoamaan kohteet. Kädellisten tutkija Davis Okoye (Dwayne Johnson) tuntee henkilökohtaisesti hirviöksi muuntautuneen gorillan ja lyöttäytyy mukaan selvittämään tilanteeseen sellaista ratkaisua, joka ei tarkoittaisi hänelle rakkaan gorillaan surmaamista.

Kommentit

Sitä sun tätä sivuhahmoa elokuvassa vilahtelee enempi tai vähempi odotettujen stereotyyppisten rajausten määrittämissä ankeissa rooleissa, mutta eipä siitä nyt yli eikä ympäri pääse, että tämä elokuva rakentuu vain ja ainoastaan mallikkaiden tuho- ja eläinefektien ja Dwayne Johnsonin näyttelemän ”tutkijan” ympärille. Tietokonepelisarjaan löyhästi pohjautuvassa elokuvassa mitään varsinaista näyttelemistä nyt ei erityisemmin ole muutoinkaan tiedossa: The Rock etupäässä pullistelee lihaksiaan ja tokaisee välillä jotain pseudotieteellistä. Tämä tuntuu riittävän ohjaaja Brad Peytonille pääroolin läpiviemiseksi. Eipä silti, viihdyttäväksi efektipauke-elokuvaksi tämä nyt tietenkin on alusta pitäen suunniteltukin ja budjetti huomioiden efektit ovat toki koko lailla alansa kärkikastissa, jos kohta etenkin jättiläissuden liikeradat tietokoneen muistista katsojan verkkokalvolle jättävät hyvinkin paljon vielä toivomisen varaa. Sivuosahahmojen näyttelijöille ei juurikaan varata eikä anneta tilaa rakentaa hahmoistaan yhtään mitään muuta kuin hektisen toiminnan mahdollistavia kerronnan työkaluja. Kenestäkään ei edes kuulu kiinnostua eikä yhdenkään ole tarkoitus nousta uhkaamaan Dwayne Johnsonin jättämää muistijälkeä. Elokuvan efektit noudattavat hyvin paljon tuttuja ja turvallisia kaavoja, joita esitellään tuutin täydeltä lähes jok’ikisessä kuluvan vuosituhannen ison budjetin hirviömätkinnässä. Autojen paiskontaa, kerrostalojen kaatamista, siltojen pilkontaa, sotilasajoneuvojen (niin lentävien, seilaavien kuin ajavienkin) niputtamista ja pienten ihmisten ahdingon tuokiokuvia. Mitään uutta tai ihmeellistä ei Peyton tässä elokuvassa lajityyppiin tuo: tyytyypä vain toistelemaan tuttuja kuvioita ison rahan efektien tuomalla selkänojalla. Tympeä juonirakennelma on rakennettu lähinnä pönkittämään Dwayne Johnsonin roolihahmon kaikkivoipaa erinomaisuutta kaikessa mahdollisessa hyökkäyshelikopterin lentämisestä gorillojen psykologiaan. Juoni toistelee monasti nähtyjä ja helposti ennakoitavia kliseisiä käänteitä kuin suoraan jostakin Aivottomien kesäleffojen käsikirja studio-ohjaajille –teoksesta. Kuvakulmat ja leikkaus pyrkivät maksimoimaan efektien vaikuttavuuskerrointa 3D-tulokulma edellä ja osa rymistelykohtauksista kinastelee jopa lajityypin kuluvan vuosituhannen valiopaikoista. Sen sijaan äänisuunnittelu ja ääniraita yleisesti ottaen eivät todellakaan. Täysin tunnoton ja geneerinen syntikkamössö ei istu ollenkaan jättibudjetin visuaalisiin puitteisiin ja suorastaan häiritsee tympeällä mitäänsanomattomuudellaan. Aivan kuin tekijät olisivat viime hetkillä elokuvan valmistuttua ajoissa paiskanneet ylävitoset: Se ois siinä valmista kauraa!, mutta tajunneet seuraavassa hengenvedossa, että perskules kukaan ei sitten ottanutkaan vastuuta ääniraidasta. Koska budjettihan mennä heilahti jo efektinikkarien kukkaroon, pitää sitten käydä hattu kourassa lypsämässä heltiäisikö studiopomoilta joku Trio Erektus -tason syntikkamaestro muutamaksi tunniksi säveltämään, että saadaan raina teatterikierrokselle sovitusti. Kyllä, se ääniraita on juurikin niin sysipaska kuin mitä tästä lukemalla välittyykin.

Yhteenveto

Täysin aivotonta popkornin mussutuksen ja oluen kulauttelun oheistoiminnaksi kelpaavaa toiminnallista ajanvietettä. Hirviöiden pätkintäpeijaiset esittelee niiden – kieltämättä päheästi realisoitujen – hirviöiden rinnalla tukun mitäänsanomattoman turpeita henkilöhahmoja ja jonkinlaisen kyhäelmän, jota tekijät ilkikurisesti myös juoneksi nimittelevät. Tuttuja kaavoja, tavanomaisia polkuja. Surkealla ääniraidalla.

4/10.