Gun Woman (2014)

Ohjaus: Kurando Mitsutake
Käsikirjoitus: Chiaki Yanagimoto, Kurando Mitsutake
Tuotantomaa: Japani
Kieli: japani, englanti
Budjetti: olematon
Arvioitu: syyskuu 2020
Arvioidun version pituus: 86 minuuttia
Ensi-ilta Suomessa: ei valkokangaslevityksessä Suomessa

Johdanto

Japanilaisesta elokuvailmaisusta ei ole koskaan puuttunut shokeeraavaa räväkkyyttä ja halua särkeä vallitsevia tabuja ja vakioituneita käsityksiä. 1980-luvulta alkanut ja yhä edelleen uudella vuosituhannella jatkuva suoranaiseen kukoistukseen ponnistanut ns. kehokauhun lajityypin omintakeinen variointi on taannut katsojille leuat auki loksauttavia näkyjä kymmenittäin. Eivätkä hurjuuden yltäkylläisyydessä rypevät toimintaelokuvatkaan jää yhtään jälkeen.

Elokuva-alan moniottelija, japanilainen ohjaaja Takashi Miike on pitkälti taustalla vaikuttamassa maansa kehokauhuelokuvien uuden vuosituhannen esiinmarssissa. Alan teoksia putkahteli tasaiseen tahtiin aina Shinya Tsukamoton alan pioneerielokuvan Tetsuo: The Iron Man (1989) jälkeen, mutta kyllä nuo pääsääntöisesti totta vieköön ovat aika pienen piirin tuntemia. Miiken varhaiset kehokauhuelokuvat Audition (1999), Ichi The Killer (2001) ja Gozu (2003) näyttivät samalla myös muille maansa tekijöille, että tällaisilla elokuvilla voi kahmia palkintoja sekä saada kansainvälistä näkyvyyttä ja arvostusta ja sitä kautta tilaisuuksia tehdä lisää elokuvia. Hommahan ei ollut ihan lapasessa ennenkään, mutta lähti täysin käsistä hyvinkin nopeasti noiden jälkeen. Vai mitä muutakaan voisi sanoa Sion Sonon elokuvasta Exte: Hair Extensions (2007), Jun’ichi Yamamoton ja Yūdai Yamaguchin elokuvasta Meatball Machine (2005), Yoshihiro Nishimuran elokuvista Tokyo Gore Police (2008)[x], Vampire Girl vs. Frankenstein Girl (2009), Mutant Girls Squad (2010), Helldriver (2010) ja Meatball Machine Kodoku (2017), Shinya Tsukamoton oman trilogian päätöselokuvasta Tetsuo: The Bullet Man (2009), Kōji Wakamatsun elokuvasta Caterpillar (2010), Noboru Iguchin elokuvista The Machine Girl (2008) ja Robo-geisha (2009) ja Takashi Yamazakin elokuvasta Parasyte (2014) ihan vain muutamia mainitakseni.

Mitä yhteistä mainituilla sitten on tämän Kurando Mitsutaken Gun Woman elokuvan kanssa? No ainakin se, että Mitsutake luiskauttaa mopedinsa saman tien alkuruuduista lähtien sellaiseen sarjakuvamaisen liioittelun ja räikeän epätodellisuuden rinnakkaismaailmaan, jossa valtaosa modernista japanilaisesta kehokauhuelokuvasta tuntuu sujuvasti elävän. Sellaiseen maailmaan, jossa normaaliuden häivähdykset pyritään tukahduttamaan ja tavanomaisuuden tunnusmerkit tuhoamaan. Tervetuloa japanilaiseen ylilyövään surreaaliseen veren, seksin, väkivallan ja perversioiden maailmaan.

Juonitiivistelmä

Japanilainen lääkäri, joka tunnetaan tässä vain nimellä Mastermind (Kairi Narita), joutuu vaimonsa kanssa brutaalin väkivaltarikoksen uhriksi ja hänen vaimonsa tulee siinä yhteydessä raiskatuksi ja murhatuksi. Ihmeen kaupalla lääkäri selviytyy ja laatii mielipuolisen kostosuunnitelman vaimonsa murhaajan murhaamiseksi. Murhaaja on omassa bunkkerissaan asuva eksentrinen biljonääri Hamazaki (Noriaki Kamata), jota suojelee pieni armeija vartijoita eikä hänen ulottuvilleen ole näin ollen mitenkään helppoa päästä. Mastermind aikoo kuitenkin käyttää hyväkseen tietämäänsä Hamazakin heikkoutta ja sitä varten hän tarvitsee sopivan apurin. Apuriksi Mastermind hankkii ihmiskauppiaalta ostamalla vastentahtoisen narkomaanin Mayumin (Asami Sugiura), josta alkaa pakolla koulia vaarallisen suunnitelmansa toteuttajaa.

Kommentit

Naisesta kuoriutuu kylmäverinen tappaja? Aijaa … siis vähän niin kuin Luc Bessonin Nikita (1990)[x], sen amerikkalainen uusintafilmatisointi John Badhamin Point of No Return (1993)[x] ja henkinen perillinen Bessonin oma Anna (2019) tuntunevat tutuilta. Tai vaikka myös Frances Lawrencen Red Sparrow (2018)[x], Pierre Morelin Peppermint (2018), Joe Wrightin Hanna (2011), Renny Harlinin Long Kiss Goodnight (1996), Tony Chingin Naked Weapon (2002), Stephen Shinin Black Cat (1991), Olivier Megatonin Colombiana (2011), Neil Jordanin The Brave One (2007), Miguel Martin Sexykiller (2008), Quentin Tarantinon Kill Bill: Volume 1 (2003), James McTeiguen V for Vendetta (2006) tai vaikka Byung-gil Jungin The Villainess (2017). No juu. Sillä sektorilla liikutaan noin teeman puolesta, mutta ohjaaja Kurando Mitsutake vie elokuvansa paljon enemmän eksploitaation maailmaan kuin Stephen Shinin Black Cat, paljon kauemmas sarjakuvien maailmaan kuin Quentin Tarantinon Kill Bill, paljon verisemmäksi kuin Byung-gil Jungin The Villainess ja paljon, paljon sekopäisemmäksi kuin Miguel Martin Sexykiller. Mitsutakella lienee ollut ohjenuorana tekemisessä, että jokainen elokuvan osa-alue viedään (budjetin rajoissa) niin äärimmäisyyksiin kuin vain suinkin mahdollista.

Elokuvan pääpahis Hamazaki on juurikin niin luotaantyötäväksi rakennettu superpahis kuin nyt vain mielikuvitus sallii. Robert Rodriquezin elokuvan Sin City (2005) senaattori Roark, Roger Donaldsonin elokuvan Species (1995)[x] Sil ja Tobe Hooperin elokuvan Texas Chainsaw Massacre (1974) Leatherface ovat kuin päiväkodin tätejä … tai ehkä niistä kivasti yhdistelemällä saisi jotain yhtä epämiellyttävää kuin Hamazaki. Ns. hyviksiä ei sitten olekaan; on vain pahantahtoisuuden eri sävyjä. Valtaosan elokuvan ajasta katsojalle tarjotaan kuitenkin Mastermindin ja Mayumin välistä interaktiota, jossa toinen kiristää, pakottaa, uhkailee, käskee ja houkuttelee toista oppimaan yhä uusia asioita kieron suunnitelman loppuunviemiseksi. Vaikka kumpaisenkin näyttelijät hoitavat hommansa kunnolla, Asami Sugiuran sähköinen ja virkeä roolisuoritus nousee kaiken muun ylitse tämän elokuvan lopullisessa realisoitumassa ja samalla myös pelastaa elokuvan veristen eksploitatiivisten B-elokuvien laskiämpäristä. Asami Sugiurassa olisi tarpeeksi taitoa ja tähtiainesta muuhunkin kuin aikuisviihteeseen ja pinku-elokuviin, jotka ovat täyttäneet nuoren naisen uraa.

Kurando Mitsutaken ohjaus yllättää vetreydellään. Elokuvan budjetti on ilmeisen rajallinen ja ensimmäisenä joustavat puitteet, ääniraita ja elokuvan tekemiseen käytetty tekniikka; ne tuntuvat rainan kuluessa alituiseen muistuttavan katsojaa elokuvan vaatimattomasta budjetista ja asettavat sen kokonaisuutena varsin syvälle B-elokuvien viidakkoon. Sen sijaan ohjaaja Mitsutaken valitsemat kuvakulmat, rajaukset ja leikkaukset huokuvat vankkaa asiantuntemusta ja visiota. Monet elokuvan kohtauksista jäävät helposti mieleen juuri niiden kohtausten taitavasta rakentamista johtuen. Hurja verisyys ja mielipuolinen juoni rajaavat toki katsojakunnan varsin selkeästi vain väkivaltaviihteen ystäville. Toisaalta Mitsutake selkeästi ymmärtää minkälaiselle kohderyhmälle hän on elokuvaansa suuntaamassa ja pitäytyy siinä. Liian usein ohjaajat lähtevät syleilemään sitä sun tätä kohderyhmää ja lopputuloksesta tulee sekavaa sillisalaattia, joka ei sitten tyydytä ketään. Olipa Kurando Mitsutaken Gun Woman -elokuvasta sitten lopulta mieltä mitä hyvänsä, sen parissa ei ainakaan tule tylsää, sillä siinä määrin kiivaasti 86-minuuttinen tehosekoitin pyörittää juonta eteenpäin. Myös toiminnalliset kohtaukset ovat etevästi ja jouhevasti toteutettuja; joutavia ei märehditä minuuttien kalastus mielessä ja se mikä näytetään, näytetään ytimekkäästi ja selvästi.

Yhteenveto

Ohjaaja Kurando Mitsutaken ja jo nuoresta iästään huolimatta kulttimaineeseen nousseen näyttelijä Asami Sugiuran shokeeraava ja täydellisen kuvia kumartamaton kehokauhun, eroottisen trillerin, eksploitaation ja toimintaelokuvan hybridi tulvauttaa esille intensiivisen purkauksen verta, paljasta pintaa, niljakkaita efektejä ja mielipuolisia hahmoja. Tärkein ja keskeinen ainesosa verisen toimintakauhuelokuvan onnistumiselle on Asamin sähköinen ja vaativa roolityö Mayumina; Gun Womanina. Veristen shokkiefektien taakse kurkistettaessa itse kostotarina ja teema nuoren naisen kouluttamisesta tappajaksi ei kuitenkaan ole järin omaperäinen tai tuore.

6/10.

Linkki elokuvan promootiomateriaaleihin.

The Green Inferno (2013)

Ohjaus: Eli Roth
Käsikirjoitus: Eli Roth, Guillermo Amoedo
Tuotantomaa: Yhdysvallat, Chile
Kieli: englanti, espanja
Budjetti: noin 5 miljoonaa USD
Arvioitu: syyskuu 2020
Arvioidun version pituus: 100 minuuttia
Ensi-ilta Suomessa: 5.2.2016

Johdanto

Kannibaalielokuvien alkuajaksi mielletään usein vuosi 1972, jolloin Umberto Lenzin Il Paese del sesso selvaggio (Man from Deep River) sai ensi-iltansa. Suomessa se oli nimeltään Mies syvästä joesta ja muita kansainvälisiä nimiä olivat mm. Sacrifice, The Last Survivor, Mondo Cannibale ja Deep River Savages. 1970-luvulla ilmaantui muutamia teoksia lajityyppiin, mutta todellinen hurlumhei koettiin kuitenkin vasta vuosina 1980-1982 jona aikana julkaistiin tiuhaan tahtiin kymmenkunta alan keskeistä teosta Espanjassa, Italiassa, Ranskassa ja Hong Kongissa. Sen jälkeen kynttilä paloi loppuun nopeasti ja lajityyppi käytännössä teki viimeisen korahduksen kuolinvuoteellaan vuonna 1988 Antonio Climatin elokuvalla Natura contro (tunnetaan muuten myös nimillä The Green Inferno, Cannibal Holocaust 2 ja Against Nature). Vasta 2000-luvulla lajityyppiin on ilmaantunut pari Bruno Mattein onnetonta halpisräpellystä, mutta Eli Rothin The Green Inferno on koko uuden vuosituhannen ensimmäinen ja ainut elokuva, joka edes yrittää pahamaineisten kannibaalielokuvien perinneyhdistystä perustaa. Onnistuuko se siinä, riippuu täysin katsantokannasta. Kohinaa elokuvan ympärillä ainakin on ollut, mutta kohinan lähteet ovat olleet erilaiset kuin 1980-luvulla heijastellen myös maailman muutoksia. Valtavirrassa ajelehtivien kriitikoiden silmissä elokuva on tuomittu suu vaahdossa sadoin eri sanakääntein ja mieliä on pahoitettu joka puolella maailmaa – aivan niin kuin kävi 1980-luvun esikuvaelokuvillekin.

Juonitiivistelmä

New Yorkissa yliopisto-opiskelijana oleva Justine (Lorenza Izzo; ohjaja Eli Rothin hetkellinen aviopuoliso muuten) huomaa haluavansa kuulua yliopistolla vaikuttavan aktivistijoukon riveihin. Sekalaista ihmisoikeuksia ja luontoa puolustavaa joukkoa johtaa karismaattinen ja innokas Alejandro (Ariel Levy), joka onnistuu vetämään Justinen mukaan puolivillaiseen suunnitelmaan lähteä Peruun osoittamaan mieltä Amazonin hävittämistä vastaan. Sinisilmäinen Justine ei arvaa olevansa mukana vain Alejandron pelinappulana. Mielenosoituksessa joukkio kahlitsee itsensä puunkaatajien tielle, mutta lopulta Justinekin ymmärtää, että kyseessä olikin lähinnä mediatempaus eikä todellinen pyrkimys vaikuttaa luonnon monimuotoisuuden katoamiseen. Paluumatkalla kotiin lentokone kuitenkin hajoaa ja joutuu tekemään pakkolaskun viidakkoon. Henkiinjääneitä ja jo valmiiksi eripuraisia joukkion jäseniä kohtaa viidakossa aivan erityinen vaara: he ovat tietämättään tunkeutuneet eristyksissä asuvan kannibaaliheimon alueelle. Alkaa ankara taisto selviytymisestä.

Kommentit

Odotetusti Eli Roth on laittanut paljon pennosia kannibaalien veriefektien realisoimiseen ja ne ovatkin ihan heittämällä koko alan – ei pelkästään uuden vuosituhannen vaan koko kannibaalielokuvan historian – selkeää parhaimmistoa. Samalla käytännön efektien tehokkuus ja laadukkuus laventuvat helposti myös kannibaalielokuvien ulkopuolelle kauhuelokuvien laajempaan joukkoon päihittäen niistä valtaosan. Rothille asia on ollut ilmeisen tärkeä ja efekteissä onnistuminen on toki hyvin keskeistä tämäntyyppisten elokuvien pariin hakeutuville. Semminkin, kun budjetti on amerikkalaiselokuvaksi kovin, kovin vaatimaton. Tämän budjettikokoluokan ja helposti sensuurin kynsiin joutuville verielokuville kansainvälinen levitys valkokankailla ei ole mitenkään automaattinen taivaasta putoava lahja. Roth on siis sikäli selvästi onnistunut tällä nykypäivän variaatiolla klassisista vuosikymmenien takaisista kannibaalielokuvista, koska elokuva punersi valkokankaita ympäri maailman Singaporesta Saksaan. Toisaalta se hukkaa tyystin sellaisen seikkailuelokuvamaisen viidakkoseikkailun hengen, joka teki noista menneiden vuosikymmenten shokkielokuvista myös osaltaan jännittäviä. Katsojakuntakin on nykyisin jo lähtökohtaisesti polarisoitunut ja valtavirran elokuvien kriitikot eivät luonnollisesti tällaista ole mitenkään kyenneet nielaisemaan ilman syviä paheksunnan ja halveksunnan sanoja siitäkin huolimatta, että eihän tämä Rothin elokuva nyt tosissaan edes yritä sellaisille pahamaineisuuden tasoille, joista nuo italonikkarit aikoinaan kilvoittelivat. Vaikka miten paljon Roth haluaisi olla elokuva-alan paha poika. Rothin ei ole tiettävästi tarvinnut toimittaa oikeuteen todisteita, että elokuvassa ei tapettu oikeasti ihmisiä, kuten eräät 1980-luvun pahat pojat joutuivat tekemään.

Tässä kohtaa lienee tarpeen usuttaa elokuvan ääreltä suosiolla pois ne katsojat, joiden mielestä modernin säikyttelykauhun valtavirta (kuten nyt esimerkiksi Andy Muschiettin It (2017) jatko-osineen, John Leonettin Annabelle (2014) tai vaikkapa Corin Hardyn The Nun (2018)) on rajuinta settiä ikinä. Vaikka elokuvan visuaalinen anti onkin vesitettyä 1980-luvun pahimpiin pläjäyksiin verrattuna, on Rothin The Green Inferno silti yhtälailla kunniaa tekevä kumarrus jo käytännössä kadonneeseen kauhuelokuvan lajityyppiin sekä hatunnosto käytännön veriefektien niin ikään katoamassa olevaan artesaaniperinteeseen ja sellaisenaankin rajuimpia amerikkalaisia 2010-luvun elokuvia muutamista CGI-efekteistään huolimatta. Piti elokuvasta lopulta tahi ei, pahimmankin nyrpistelijän pitänee myöntää että sen efektit ovat joka tapauksessa kauhuelokuvan laajemmassakin mittapuussa tarkasteltuna ensiluokkaisen tehokkaita.

Harmillisesti Rothin elokuva ei ole ongelmaton. Aikaisemmissa elokuvissaan sosiaalista ja yhteiskunnallista kritiikkiä karttanut ohjaaja esittää nyt lähes poliittisia kannanottoja siinä miten hän maalaa ekoaktivistiryhmänsä suhteessa näiden vastustamaan ison rahan elinkeinoelämään. Hän ei vaivaudu peittämään ilmeistä halveksuntaansa mokkalattea muovimukista lipittäviä villapaita-aktivisteja kohtaan, joka tekee vaivaannuttavastikin elokuvasta varsin poliittisen. Roth myös yksinkertaisesti joutuu tekemään kiusallisia kompromisseja mitä tulee esimerkiksi alkuasukkaiden kyläelämän kuvaukseen. Asiaa ei edelleen auta se, että elokuva ei ole oikeastaan millään lailla pelottava eikä edes jännittävä; keskeinen jännäämisen aihe tiivistyy arvailuun siitä missä järjestyksessä kannibaalit päättävät seuruetta harventaa. Eikä se, että jostain käsittämättömästä syystä Roth on jättänyt elokuvaansa mukaan todella epäilyttävän typeriä kohtauksia mukaan, jotka vievät tarpeetta aikaa eivätkä edistä tarinaa mitenkään. Eikä sekään, että natiivien käsikirjoitettu käytös yksilöinä tai ryhminä ei tunnu oikealta tai edes järkevältä; sen sijaan useat kohtaukset tuntuvat tehdyn vain itsetarkoituksellisesti sinänsä yksinkertaista pakojuonta edistämään ja edesauttamaan. Parasta A-ryhmää ei edusta myöskään se, miten Roth käsittelee paperinohuita roolihahmojaan. Vain muutamalle on vaivauduttu kirjoittamaan edes jonkinlaista persoonallisuutta tahi taustoitusta ja Rothille katsojan samastumispintoja ja kiinnekohtia tärkeämmäksi tuntuu muodostuvan roolihahmojen syöttäminen kannibaalien uhreiksi sopivin väliajoin. Ne muutamat roolihahmot, joille on viitsitty rakentaa edes jonkinlaista sisältöä, kuitenkin noudattelevat varsin yksioikoisia ja arvattavia stereotypioita unohtamatta ohjaajan valitsemaa poliittista virettä. Sinällään pientuotannon näyttelijöissä ei ole mainittavia puutteita ja erityisesti aitojen tribaalityyppien into olla osana ko. elokuvaa on näkyvästi esillä. Itse juoni ei kavahda asettua ihan valmiiksi tallattuihin polkuihin, mutta sitten taas totta vieköön ei tämä Rothin elokuva edes teeskentele olevansa yhtään mitään muuta kuin verinen muistomatka Deodaton, Lenzin, D’Amaton ja Francon kannibaalielokuvien lähteille. Jos näitä ohjaajien nimiä lukijan pitää lähteä etsimään internetin ihmemaailmasta, elokuva ei todennäköisesti ole tarkoitettu hänelle alkujaankaan. Jos taas noiden nimien takaa lukijan muistoihin tulvahteleepi verenlämpimiä filmimuistoja, tätä Rothin muistomatkaa 70- ja 80-lukujen pahamaineisten kannibaalielokuvien kulta-aikaan voi ihan jopa suositella, jos kohta alan pioneerit eivät tässä elokuvassa tule näkemään mitään hätkähdyttävän ihmeellistä.

Yhteenveto

Vaikka ohjaaja Eli Rothin nimi yhdistyy nyt 2020-luvulla lähinnä Hostel-elokuvien kaltaisten ns. kidutuspornoelokuvien kyseenalaiseen joukkoon, Roth ei silti millään muotoa ole huono tai kehityskyvytön ohjaaja. Tällä(kin) kertaa Rothin kädenjälki on rosoista ja erittäin veristä, mutta ohjauksessa on silti tiettyä mukaansatempaavaa mutkattomuutta. Teknisesti elokuva on vaatimaton budjetti huomioiden onnistunut ja ohjaaja on luonnollisesti laittanut suurta painoarvoa karuille veriefekteille, jotka ovat odotetusti elokuvan parasta antia. Ah-niin-moderni simpanssina heiluva kamera kuitenkin vie parasta terää pois monien kohtausten selvyydestä. Kannibaalielokuvien uutta tulemista ei ehkä kannata ennakoida, mutta Rothin kunnianosoitusta 70-luvun italoelokuville ei siltikään pidä ohittaa pelkkänä inhana eksploitaationa.

5/10.

The Outpost (2020)

Ohjaus: Rod Lurie
Käsikirjoitus: Eric Johnson
Tuotantomaa: Yhdysvallat / Bulgaria
Kieli: englanti
Budjetti: noin 18 miljoonaa USD
Arvioitu: elokuu 2020
Arvioidun version pituus: 123 minuuttia
Ensi-ilta Suomessa: 17.7.2020

Johdantotheoutpost_primary

Tositapahtumiin pohjautuvien sotakuvausten satapäisesti letkeä joukkio saa riveihinsä taas uutta verta tästä journalisti Jake Tapperin kirjoittaman kirjan The Outpost: An Untold Story of American Valor valkokangassovituksesta. Talibanien kukistamisesta on siis kysymys. Afganistankaan ei ole ihan vieras paikka sijoittua näille tosiperäisille tarinoille ja uuden vuosituhannen taitteen jälkeen Afganistan on muuttunut suosituksi teemaksi epäilemättä maan kytköksistä New Yorkin 2001 massiiviseen terrori-iskuun ja siitä käynnistyneen pitkäksi venyvän sodan vuoksi.

Muutama esimerkki tuoreista tosipohjaisista Afganistaniin sijoittuvista tarinoista on siis paikallaan. Nicolai Fugsligin elokuva 12 Strong (2018) kertoilee talibanien kanssa kohkaavasta pienehköstä erikoisjoukkiosta, joka pudotetaan vaikeakulkuiseen maastoon erikoisoperaatioon hyvinkin pian New Yorkin 2001 terrori-iskun jälkeen. Kanadalaisen Paul Grossin elokuvassa Hyena Road (2015) päästään seuraamaan kanadalaisen pioneerikomppanian vaikeuksia rakentaa huoltoyhteystietä syvällä talibanien hallitsemassa Kandaharin maakunnassa vuosina 2010-2011. Brittiläisen Paul Katisin elokuvassa Kajaki (2014) liikutaan jo melkein puolittain dokumentaarisessa maastossa. Elokuva seuraa sodassa kuolleen sotilaan Mark Wrightin askelia lähellä Kajakin patoa Helmandin maakunnassa. Peter Bergin elokuvassa Lone Survivor (2013) seurataan nelihenkisen erikoisjoukon epäonnistunutta operaatiota taliban-johtajan kaappaamiseksi. Kaiken töminän keskellä komediaankin on joku uskaltanut ryhtyä: Glenn Ficarran ja John Requan elokuva Whiskey Tango Foxtrot (2016) seuraa sotakirjeenvaihtajaksi Afganistaniin lähteneen journalistin pölhöilyä sodan riepottelemassa maassa ja irvailu tömähti purkaksi saappaan alle lippuluukuilla. Satiirisessa David Michôdin ohjaamassa elokuvassa War Machine (2017) ollaan jo vähän kaukana sotilaiden arjesta, mutta elokuva antaa kuitenkin perspektiiviä operaatioiden johtajuuteen (tai sen puutteeseen). Ihan luotien väistelyksi ei mene myöskään Todd Phillipsin rikoskomedia War Dogs (2016), jossa nähdään sotamarkkinoiden olevan hyvää bisnestä myös hämäräheikeille. Ja onhan sielläpäin nahisteltu ennenkin … Fedor Bondarchukin elokuva 9 poma (The 9th Company, 2005) kuvaa yhtä viimeisimmistä Neuvostoliiton sotilasoperaatioista Afganistanissa sitä suorittamassa olevien sotilaiden silmin 1980-luvun lopulla.

Juonitiivistelmä

Typerän vaaralliseen ja hankalasti huoltoylläpidettävään paikkaan pykätty etuvartioasema COP Keating Afganistanissa on väliaikainen koti pienelle joukolle Yhdysvaltain armeijan sotilaita, jotka on määrätty etuvartioasemalle töihinsä. Sotilaat yrittävät pitää miten kuten ystävällistä asennoitumista paikallisten afgaaniheimojen kanssa peläten koko ajan tilanteen ryöstäytymistä käsistä taliban-sissien täplittämällä maantieteellisellä alueella.

Kapteeni Keating (Orlando Bloom), ylikersantit Gallegos (Jacob Scipio) ja Romesha (Scott Eastwood), luutnantti Bundermann (Taylor John Smith) sekä kersantit Kirk (Jack Kesy) ja Martin (Cory Hardrict) yrittävät pitää porukan henkisesti kasassa lähes päivittäisten afgaanien pienten kokeiluhyökkäysten nakertaessa moraalia. Ei liene yllätys, että lopulta vuorilta sitten laskeutuu se isompi taliban-sissien verilöylyosasto tarkoituksenaan mopata mokoma leiri pois kartalta.

 

Kommentit

Ei sille nyt oikein mitään voi, mutta kyllähän elokuvan alkuosa ensimmäisten kahakoiden jälkimainingeista ”loppukahinan” alkamiseen on aikamoista puuroa niin näyttelijöiden suoritteiden, ohjauksen ja kuvauksen kuin myös leikkauksenkin suhteen. Alussa suhteellisen intensiivinen alkusykäys saa adrenaalin jo virtaamaan ja odotukset kasvamaan, mutta elokuvan keskellä majaileva tunnin pölinä on nuorisokielellä ilmaistuna ihan gringee eli jossei nyt suoranaista myötähäpeää synnyttävää niin ei tosiaan myöskään parasta A-ryhmää. Sotilaiden jargon on sinällään ihan hyväksyttävästi alatyylistä – joskin kliseisen oloista – machouhoilua ja yleisemminkin dialogin aihepiirikin liikkuu tavalla tai toisella sukukalleuksien ympärillä. Ongelmaksi muodostuu se, että ohjaaja ei oikeastaan osaa tai halua samastaa elokuvan katsojia näiden sotilaiden pöyristyttävään arkeen. Yrityksestä ei silti voi syyttää; useammankin hahmon kanssa teutaroidaan pitkään ja hartaasti, mutta valmista vaan ei tahdo millään tulla. Hahmoja on toisaalta liikaa, jotta elokuvassa olisi tilaa perehtyä edes muutamaan ja toisaalta liian vähän ettei kaikkia voi oikein jättää puolihuolimattomasti heitteille pelkiksi naamakuviksi taustalle. Yhtä kaikki elokuvan jälkeen on aivan selvää, että kukaan ei muista, että kuka näistä karpaaseista nyt kaipasikaan minkäkin nimistä mimmiä kotopuolessa. Hahmoista ei ole onnistuttu rakentamaan sellaisia, että heidän kohtalonsa jaksaisi liikuttaa yhtä ainukaista ajatusta pidempään. Se on todella sääli, sillä traagisia ihmiskohtaloita kuitenkin tässä nyt lopulta on tiedossa ihan isommallakin mittakauhalla annosteltuna.

Hahmojen ja näiden välisten suhteiden selventäminen ei ole ainut sudenkuoppa, johon ohjaaja tippuu pää edellä. Elokuva ei nimittäin pysty antamaan katsojalle muutaman sekunnin drone-kuvaa parempaa visuaalista hahmotelmaa siitä, minkälaisessa paikassa nyt oikeastaan ollaan. Itse etuvartioaseman pitäisi olla tällaisessa elokuvassa ikäänkuin yhden henkilöhahmon vertaisena tekijänä mukana, mutta ohjaaja mieluummin näyttää kirjaimellisesti paskan polttamista kuin viitsisi mallintaa katsojalle tukikohdan rakennusten etäisyyksiä, käyttötarkoituksia, suojauksia jne. Tästä on viime kädessä se seuraus, että lopun väistämättömässä superkahinassa (minkä vuoksi koko elokuva on alunpitäen edes viitsitty tehdä) on jatkuvaa epäselvyyttä siitä, missä porukka oikein milloinkin hyörii ja mitäköhän kohteita se vihulainen missäkin järjestyksessä yrittää vyöryttää. Sekaisuus haittaa kovasti ja vielä enemmän harmittaa se, että tukikohta rakennuksineen olisi ollut niin helppo herättää tärkeämmäksi peluriksi vaikka juoksulenkkikierroksella alueen ympäri missä olisi uudelle tulokkaalle (ja samalla siis katsojille) vähän vihjailtu, että missä lienee majailevan komentokeskus, shuurahuone, pääportti, ammusvarasto, keittiö, heitinsuoja ja parakkitilat. Tai missäköhän asustelevat ne amerikkalaisjoukkojen koulutuksessa olevat talibaneja vastustavat afgaanitaistelijat, joita elokuvassa sievästi kerrotaan olevan olemassa kymmenittäin, mutta joiden kohtelu elokuvassa on kuitenkin mauttoman yliolkaisesti ja jopa halveksuvasti hoidettu.

No. Jos nyt tänne asti on viitsinyt tätä tekstiä kahlata niin eipä liene epäselvää, että moitteiden vastapainoksi on jotain hyvääkin sanottavana, koska miksipä sitä muutoinkaan arvosanana seisoisi keskimääräistä kipakampi kuutonen. Juu no se on se loppukahina kaikessa tylyssä karuudessaan, jonka takia elokuva on tehty. Konfliktin vääjäämättömyys roikkuu kasvavasti tiivistyvässä ilmapiirissä, kunnes kaikki helvetti pääsee valloilleen. Loppukonfliktin itsetarkoituksellisuus näkyy siinä, miten tarkasti lopun kohtaukset on mietitty ja miten kohtausten väliset siirtymät on toteutettu. Jopa monet CGI-efektit on onnistuttu upottamaan realismin muutoin isoihin saappaisiin, mikä on näin pienen budjetin elokuvalle melko huikea suoritus. 2010- ja 2020-luvun alun sotakuvausten muotijippo on tietenkin näennäisten pitkien otosten ketjutus kieppuvaksi ja alati yhtä tilannetta suorastaan dokumentoivaksi kokonaisuudeksi ja ohjaaja Rod Lurie kyllä selvästi onnistuu tämän muotijipon käyttäjänä aikaansaamaan vaikuttavaa sotakuvausta. Herkullista raikkautta tuovat myös muutamat tekniset yksityiskohdat, jotka usein sotakuvauksissa huuhdellaan vessasta alas ensimmäisinä uhreina. Nimittäin aikuisten oikeasti aseet kuluttavat ammuksia hirvittävää tahtia ja jonkun pitää niitä toimittaa tarvitsijoille. Räjähdysten rikkoman maan pöly tunkeutuu silmiin, korviin ja kurkkuun ja vie tehoja kaikkein ärjyimmiltäkin ärisijöiltä. Aseiden äänet vievät ihmisten kuulemisesta tarkimman terän ja lyhyestäkin matkasta huudettu viesti katoaa nopeasti kuin se kuuluisa pieru Saharaan. Ja jos oikeassa konfliktissa saa rynnäkkökiväärin luodin nahkaansa, se ihan oikeasti lamauttaa taistelijan varsin nopeasti vaikkei olisikaan kuolettavaan kohtaan osunut. Realismista on tosin hieman jouduttu joustamaan, mutta pääsääntöisesti tästä elokuvasta ei löydy ikiammuksilla varustettuja rynnäkkötuliaseita, vihollisen askeleet keskellä pauketta kuulevia supersotilaita eikä liioin paksun savun läpi pyssyt tanassa juoksevia robokoppeja.

Elokuvan sisältö ei lopulta kannattele yli kaksituntiseksi venahtavaa kestoa mitenkään. Ei siitä pääse yli eikä ympäri, että tämän elokuvan ainoa olemassaolon syy on se loppukahakka.

Yhteenveto

Sotaelokuvaksi varsin vaatimattomalla budjetilla rakennettu elokuva onnistuu parhaiten silloin, kun se yrittää välttää sotilaselokuvien yleisiä kliseitä. Elokuvassa räjähdykset ovat vaikuttavia, mutta eivät pelkästään Hollywoodin mielestä hienoja bensaräjähdyksiä. Rynnäkkökiväärien luodeista vaurioituneet sotilaat muuttuvat varsin nopeasti avuttomiksi autettaviksi, kaikki sotimisen mekkala vaikeuttaa viestintää ihan oleellisesti ja pöly pistää karskimmankin karjun yskimään. Sotimiskohtausten näennäinen realismi on epäilemättä se keskeinen tavoitekin ollut tekijöillä ja vaikka realismista on paikka paikoin lipsuttukin, on se siltikin sillä saralla ihan kärkikastissa mitä lajityypissä on nähty pariin vuosikymmeneen. Feminismivapaata testosteroninkatkuista estotonta tuhojuhlaäijäilyä tiedossa ja elokuva jättää juurikin hienosti ilmaan leijumaan sen tekijöitäkin selvästi askarruttaneen kysymyksen, että mitäköhän järkeä tässäkin opeaatiossa aikanaan oikein oli?

6/10.

Dream Home (Wai dor lei ah yat ho, 2010)

Ohjaus: Pang Ho-cheung
Käsikirjoitus: Pang Ho-cheung
Tuotantomaa: Hong-Kong (Kiina)
Kieli: kantoninkiina, mandariinikiina, tagalog, englanti
Budjetti: ei tiedossa
Arvioitu: toukokuu 2020
Arvioidun version pituus:  96 minuuttia
Ensi-ilta Suomessa: ei valkokangaslevityksessä Suomessa

DH_poster_HK copyJohdanto

Ahneutta teemana on käsitelty elokuvissa varsin monelta kantilta ja ilahduttavan monessa lajityypissä. Rahan valtaa ihannoivien ja tästä vallasta sokaistuvien ihmisten elämää voi seurata esimerkiksi Oliver Stonen elokuvassa Wall Street (1987) ja edelleen Martin Scorcesen elokuvassa The Wolf of Wall Street (2013). Järjestäytyneen rikollisuuden maailmaan voipi sukeltaa esimerkiksi Martin Scorcesen elokuvan Casino (1995), Martin Scorcesen elokuvan GoodFellas (1990) ja vaikka Brian dePalman elokuvan Scarface (1983) kautta. Murhaan yllyttäminen ahneuden vuoksi on sekin varsin yleistä elokuvissa, kuten voi huomata vaikka Lawrence Kasdanin elokuvaa Body Heat (1981), John Dahlin elokuvaa The Last Seduction (1994) tai vaikka Billy Wilderin elokuvaa Double Indemnity (1944) seuraamalla. Tulevaisuuden korporaatioiden pohjattoman ahneuden seurauksia voi ihmetellä vaikka Paul Verhoevenin elokuvassa RoboCop (1987). Rakennusyhtiön ahneuden jälkiä puolestaan voi katsella John Guillermin elokuvassa The Towering Inferno (1974). Jättitorniin joutuu kapuamaan myös Bruce Willisin John McClane -hahmo John McTiernanin elokuvassa Die Hard (1988), jossa tutkitaan rikollisryhmän eläköitymissuunnitelman mönkään menemistä. Muutoinkin jännitys- ja toimintaelokuvien kategoriat ovat lukumääräisesti peräti piukkaan pakattuja, kun ottaa suodattimeksi tarinat, joissa havitellaan vielä sitä yhtä isoa keikkaa, jotta voisi muka eläköityä rauhassa. Varsin lähelle tätä Pang Ho-cheungin elokuvaa kuljetaan Pastorin veljesten elokuvassa Hogar (2020), jossa huonossa taloustilanteessa oleva mainosmies Javier yksinkertaisesti hankkii itselleen paremman taloudellisen ja sosiaalisen aseman välittämättä jälkeensä jättämästä tuhosta.

Kauhu- ja eritoten slasher-lajityypeissä teema on kuitenkin jossakin määrin harvinaisempi. Toki se on läsnä monasti esimerkiksi taustalla vaikuttavien organisaatioiden toiminnassa, jotka epäsuorasti ovat vastuussa nähdyistä tapahtumista ahneutensa vuoksi. Yksilötasolla kuitenkin kauhuelokuvissa vain aniharvoin suoranainen ahneus on selkeä elokuvaa määrittävä tekijä. Sitä se on mitä suuremmassa määrin tässä Pang Ho-cheungin modernissa slasher-elokuvassa.

Juonitiivistelmä

Juuri hieman ennen vuosien 2008-2009 finanssikriisiä nuoren Hong Kongissa asuvan naisen Chengin (Josie Ho) lapsuuden unelma asunnosta merinäköalalla uhkaa karata asuntojen hintojen karattua tavallisten kansalaisten ulottumattomiin. Cheng joutuu painimaan pienipalkkaisten ja heikosti arvostettujen töiden, sikamaisen miesystävän ja sairaan isän elättämisen kustannusten kanssa ja vaikka hän on kuinka yrittänyt säästää, ei rahaa vain tunnu olevan tarpeeksi kunnolliseen merinäköalaan loistokkaassa pilvenpiirtäjässä kaupungin keskustassa. Cheng laatii suunnitelman ja alkaa tehdä asialle jotain saavuttaakseen asuntounelmansa …

Kommentit

Tekijät osoittavat slasher-elokuvallaan vankkaa ymmärrystä lajityyppiin. Slasher-elokuvien kuvasto ja arkkityypit ovat tekijöiden hallussa, mutta samalla he tietoisesti irtautuvat pyrkimyksestä tehdä vain yhtä uutta slasheriä satojen muiden joukkoon. Näiden elokuvien ystäville – toisin kuin monasti oikeiden elokuvien muita ylenkatsovat halveeraamiseen ja oman ylivertaisuuden pönkittämiseen tähtäävät tahot tahtovat väittämään – myös niiden veristen tapahtumien taustoitukset, tarinan soljuminen, näyttelijöiden taidot ja ohjaus ovat ihan yhtä tärkeitä kuin ne veriset tapahtumatkin. Mielenkiintoisesti lähes poikkeuksetta ne parhaimmiksi mielletyt (sekä yleisemmin elokuvaharrastajien, kriitikoiden kuin fanienkin keskuudessa) lajityypin elokuvat pitävätkin sisällään kosolti paljon muutakin kuin juuri noita kavahdettuja veriefektejä. Toisinaan jopa ovat hyvinkin verettömiä (esimerkiksi John Carpenterin Halloween (1978) ja Tobe Hooperin Texas Chainsaw Massacre (1974)) ja näin perustuvat kokonaan muihin seikkoihin kuin niihin veriefekteihin.

Pang Ho-cheungin ohjauksessa ei kuitenkaan niitä veriefektejä säästellä. Sitä kuulua märkää punaista kultaa viskotaan ämpärikaupalla oikealle ja vasemmalle, kun sille päälle satutaan ja totta vieköön useammankin kohtauksen voimin tällainen sattumus tekee itsensä tiettäväksi. Perinteisin menetelmin (siis ei-tietokoneella) valmistetun käsityön leima on läsnä herkullisella tavalla. Niistä veriefekteistä tulee näin huomattavasti raadollisempia, niljakkaampia ja todentuntuisempia kuin CGI-efekteillä, joihin monet tekijät jopa lajityypin sisällä auttamatta sortuvat. Unohtumattomia kokemuksiakin Ho-cheung kumppaneineen pystyy loihtimaan, sillä niin taitavasti efektit on toteutettu ja niin äärimmilleen vietyihin tilanteisiin sopeutettuina kuin mitä tarina nyt vain voi tilaa antaa.

Elokuvan tarina etenee useammalla aikajanalla tiivistyen klimaattisiin hetkiin ns. tässä päivässä. Tällaisen rakenteen nivominen toimivaksi kokonaisuudeksi on hyvin, hyvin vaativaa, sillä se tuo ihan omia haasteitaan tarinajatkumon kehitykselle ja erityisesti kohtausten välisiin siirtymiin ja leikkauksiin. Pang Ho-cheungin ohjauksessa rakenne toimii kohtuullisesti, mutta vaikuttaa liian kunnianhimoiselta yritykseltä lopputulokseen nähden. Elokuva soljuu kyllä eteenpäin rytmikkäästi ja loogisesti avautuen sopivin väliajoin uusiin takaumiin päähenkilö Chengin menneisyydestä, mutta kyllä se lopulta kuitenkin puurouttaa kokonaisuuden hahmottamista. Pahimmillaan se hajauttaa elokuvalle kaavaillun kokonaistunnelman rakentumista ja jopa paikoin rikkoo juuri rakennettua tunnelmaa siirtymällä ihan muihin maisemiin. Onneksi ohjaajan käytössä on kuitenkin valtaisan taitavaa teknistä väkeä, sillä elokuva tuntuu epätavallisen ammattimaiselta ja viimeistellyltä huomioiden selkeät budjetaariset rajoitteet. Äänisuunnittelu, valaistus, lavastus ja kuvaus ovat kaikki ns. vimpan päälle eikä moitteen sijaa löydy kuvakulmien valinnoista, leikkauksen sujuvuudesta eikä näyttelijöiden ohjauksestakaan. Mistä sitten kiikastaa, ettei tämä ole alan keskeisin etappi vuosituhatrajan tällä puolen? No siitä, että elokuvan päähenkilöön on tavattoman vaikea samastua millään mittarilla. Cheng paljastuu yksilötasolla yhtä ahneeksi mitään kaihtamattomaksi psykopaatiksi kuin makroyhteiskunnan talouskeinottelijatkin, jotka aikanaan aikaansaivat finanssikriisin koko murheellisessa globaalissa laajuudessaan. Rinnastus on toki selvä, mutta katsojalle tällaiseen hahmoon päähenkilönä on vaikeaa suhtautua. Pari esimerkkiä. Katharine Isabellen roolihahmo Mary Mason Soskan siskosten slasher-elokuvassa American Mary (2012) sai osakseen niin tylyn kylmää kohtelua, että Maryn karmaisevaan kostoretkeen on helpompi samastua. Jemma Dallenderin roolihahmon Katie Carterin suorasukaiseen kostoon Steven R. Monroen elokuvassa I Spit on Your Grave 2 (2013) on niinikään suopeampi suhtautua, kun ensin on saanut maistiaisia niistä hirveyksistä, joita Katie joutuu kohtaamaan. Sen sijaan Josie Ho:n Cheng-hahmon motivaatioksi valittu mielenterveyden ongelmaksi asti maalattu ahneus tuntuu vain ylimitoitetun vieraalta suhteutettuna siihen yltiöpäiseen verimyrskyyn, jota Cheng ympärilleen kylvää.

Yhteenveto

Epätavallisen kaksikon, etupäässä romanttisia draamoja ohjanneen Pang Ho-cheungin ja suuren suosion pop-tähden Josie Ho:n, tuottama ja tähdittämä yltiöväkivaltainen moderni slasher-elokuva yllättää tuoreella otteella, teknisellä taitavuudella, ammattimaisilla tuotantoarvoilla ja erityisen rehvakkailla käytännön veriefekteillä. Kun pakettiin kääritään mukaan vielä railakkaan verevästi näytelty päärooli, ei tätä voi oikein kuin ihailla. Elokuva on todellakin vain vakavasti slasher-elokuviin hurahtaneille ylipäätään suositeltavissa sen järkyttävän kuvaston vuoksi, joten herkempien katsojien on kyllä ihan syytä jättää tämä suosiolla väliin.

7/10.

Return to Sender (2015)

Ohjaus: Fouad Mikati
Käsikirjoitus: Patricia Beauchamp, Joe Gossett
Tuotantomaa: Yhdysvallat
Kieli: englanti
Budjetti: olematon
Arvioitu: huhtikuu 2020
Arvioidun version pituus: 92 minuuttia
Ensi-ilta Suomessa: ei valkokangaslevityksessä Suomessa

returntosender_primaryJohdanto

Kostoelokuvien selkeänä omana alalajityyppinään viihtyvä raiskaus-kosto -elokuva on vuosien ja vuosikymmenien mittaan muuntautunut Meir Zarchin I Spit on Your Grave (1978), Bo Arne Vibeniuksen Thriller – en grym film (Thriller: They Call Her One Eye, 1973) ja Abel Ferraran Ms .45 (1981)[x] -elokuvien tarkoituksellisen shokeeraavista alakulttuurisidoksista suorastaan salonkikelpoisuuden kynnykselle. Isot tähdet Gillian Anderson pääroolissa Dan Reedin elokuvassa Straightheads (2007), Maria Bello Mikael Salomonin elokuvassa Big Driver (2014), Jennifer Lawrence Francis Lawrencen elokuvassa Red Sparrow (2018)[x] tai Isabelle Huppert Paul Verhoevenin elokuvassa Elle (2016)[x] ovat kukin jo ihan siinä kynnyksellä nekin tasoittamassa tietään sille, että aiempien vuosikymmenten vihattu,  parjattu ja monin paikoin kielletty tabu olisi haarautumassa omaksi oman käden oikeutta ihannoivaksi elokuvien suuntaukseksi underground– maailman ulkopuolellekin. Se ei toki tarkoita sitä, etteikö edelleen nykyäänkin tehtäisi myös niitä visuaalisesti hurjempia teoksia, joiden ei ole koskaan tarkoitustaan murtautua elokuvien valtavirtaan. Fouad Mikatin Return to Sender kiikkuu sekin siinä kynnyksellä, mutta toinen jalka halajaa toiselle puolelle ja toinen toiselle eikä pää oikein tiedä kumpaan suuntaan haluaisi kallistua.

Juonitiivistelmä

Pikkukaupungissa asuva, käytännöllinen, itsetietoinen ja kunnianhimoinen nuori sairaanhoitaja Miranda (Rosamun Pike) elelee tavallisen rauhallista elämää itsekseen ja käy välillä auttamassa isäänsä Mitchelliä (Nick Nolte), vaikka ei isänsä koirasta pidäkään. Kaikki muuttuu, kun Miranda joutuu omassa kodissaan väkivaltaisen raiskauksen uhriksi. Raiskaaja, William (Shiloh Fernandez) tuomitaan vankilaan, mutta Miranda ei pysty palaamaan normaaliin elämään traumaattisen kokemuksen jäljiltä. Mirandalle tilanne on ongelmallinen, sillä hän kieltäytyy uhriutumasta. Miranda alkaa kirjoittaa Williamille vankilaan ja käy tätä siellä myös tapaamassa.  Heidän suhteensa syvenee ja lopulta, kun William pääsee vankilasta koevapauteen, Miranda pyytää Williamin luokseen remontoimaan asuntoaan. Mirandan suunnitelmallinen kosto etenee kohti vääjäämätöntä lopputulemaansa…

Kommentit

Pääroolia tässä elokuvassa näyttelevän Rosamund Piken erinomainen taito näyttelijänä on kyllä tämän elokuvan keskeisin ilonaihe, pelastava enkeli ja kantava voima. Sillä eihän siitä nyt mihinkään pääse, että ohjaaja Mikatin teoksen sisältö on oikeasti riittämätön kokopitkäksi jännityselokuvaksi. Paikoin laahaavaksi jättäytyvä kerronta muistuttaa heikohkoa televisioelokuvaa ja sitten taas välillä jännitystä saadaan latautumaan ja tiivistymään hyvin eteneväksi dramaattiseksi jännityselokuvaksi. Teknisesti varsin heikko – jopa surkea – taso on hieman yllätys ja erityisesti äänimaailma tuntuu olevan kokonaan heitteillä. Kuin elokuva olisi ollut alun pitäenkin suunniteltu vain televisiota varten. Lisäksi kuvauksen näytelmämäinen staattisuus on ikävässä ristiriidassa päähenkilön sisäisten konfliktien muuttaessa häntä elokuvan kuluessa hoitavasta hahmosta tuhoavaksi hahmoksi. Paikkojen ja henkilöiden kuvaus on suorastaan vetelehtivää, joka haiskahtaa pahasti vain epätoivoiselta lisäminuuttien kalastukselta elokuvan kestoon. Rosamund Pike tekee elokuvassa varsin samankaltaisen roolin ja roolityön mitä hän teki edellisessä naispääroolissaan edellisenä vuonna David Fincherin elokuvassa Gone Girl (2014). Mutta siinä missä Fincherin elokuvan kiehtova tarina oli alusta loppuun asti ladattu intohimolla, jännityksellä ja näyttelijöiden taitavalla ohjauksella, Mikatin elokuvan jännitteet maadoittuvat tuon tuosta ja näyttelijöistä vain Rosamund Piken rooli on tarpeeksi hallittu ja jäsennelty pysyäkseen kiinnostavana. Shiloh Fernandez raiskaajana ja Nick Nolte Mirandan sairaana isänä vetävät roolinsa alakuloisina toisen viulun soittajina, mutta silti ohjaaja on katsonut tarpeelliseksi upottaa tarinaan näitä hahmoja koskevia pienempiä sivujuonteita, jotka eivät kehitä hahmoja oikein mihinkään ja joiden merkitys lopultakin on olematon; lisäminuuttien kalastelua ehkä tämäkin. Toisaalta Rosamund Pike tuntuu olevan omassa roolissaan hyvässä vedossa ja kykenee muuntautumaan uhrista kostajaksi uskottavasti ja tehokkaasti. Piken lisäksi kuonaämpäriltä elokuvan pelastukseksi nousee sen verrattain lyhyehkö kesto, sillä elokuvan sisältö ja tapa, jolla sitä sisältöä tuodaan katsojalle, ei todellakaan sallisi yhtään enempää minuutteja. Oman käden oikeutta jakavien kostoelokuvien joukkoon elokuva on hieman outolintu, mutta sellaiseen porukkaan se nyt kuitenkin päätyy eritoten kun kostosta tässä on kysymys.

Yhteenveto

Kiehtova, mutta vajavaiseksi jäävä kostotrilleri. Tekijät pyrkinevät nostamaan laadukkaan draamallisen kerronnan rimaa usein B-elokuviksi mielletyissä raiskaus-kosto -elokuvissa, mutta lopulta kapsahtavat katajaan, koska loppujen lopuksi nyt kuitenkin kysymys on sitten siitä kostamisesta. Elokuvan lopun sisällön merkittävä epäsuhta noin ensimmäisen 70 minuutin kanssa on sen suurin yksittäinen ongelma, mutta siltikin elokuvasta lopulta kuoriutuu varsin kelvokas kostoelokuva oman käden oikeudesta.

5/10.

American Mary (2012)

Ohjaus: Jen Soska, Sylvia Soska
Käsikirjoitus: Jen Soska, Sylvia Soska
Tuotantomaa: Kanada
Kieli: englanti, unkari, saksa
Budjetti: vähäinen
Arvioitu: maaliskuu 2020
Arvioidun version pituus: 103 minuuttia
Ensi-ilta Suomessa: ei valkokangaslevityksessä Suomessa

americanmary_primaryJohdanto

Kehokauhun lajityyppi elää ja voi hyvin. Lajityypin esimerkkejä tavataan tehdä ympäri maailman nyt uudella vuosituhannella. Erityisen mielenkiintoista on havaita, miten aikakauden ilmiöt suodattuvat ja jalostuvat elokuvalliseen ilmaisuun kehokauhun nykyteoksissakin olipa kyseessä sitten geeniteknologian harppaukset ja tieteellisen etiikan rajojen hämärtyminen (Vincenzo Natali, Splice (2009)[x]), henkilöpalvonta (Brandon Cronenberg, Antiviral (2012)), naisten voimaantuminen tasaveroisina tai vahvempina sankareina (Matthijs van Heijningen Jr., The Thing (2011)) , taistelukenttien teknistyminen (Steven Kostanski, Manborg (2011)), muuntuneiden biologisten olioiden uhka (Toby Wilkins, Splinter (2008)), tavoittamattoman täydellisyyden tavoittelu (Darren Aronofsky, Black Swan (2010)), ekologinen syöminen (Julia Ducournau, Raw (2016)[x]), tekoälyn pelko (Leigh Whannell, Upgrade (2018)) ja vaikka naisen kasvaminen moderniin maailmaan (Mitchell Lichtenstein, Teeth (2007)). Yhteistä näille kaikille on, että näiden tekijät ovat hoksanneet taitavasti käyttää hyväkseen omaan aihepiiriinsä kytkeytyviä ennakkoluuloja, pelkoja ja suoranaisia fobioita.

Kasvaminen naisena on merkittävä tässä Soskan siskosten elokuvassa American Mary, jonka verisen kuoren alla sykkii monia kiehtovia ja ajankohtaisia teemoja.

Juonitiivistelmä

Lääkäriksi opiskeleva – kirurgiaan erikoistuvassa koulutusohjelmassa – nuori köyhä opiskelija Mary (Katharine Isabelle) joutuu itsensä elättääkseen ja opintonsa maksaakseen nöyrtymään nöyryyttäviin työkeikkoihin stripparina. Strippariklubin kautta Mary värvätään laittomien, mutta varsin hyvin tuottavien, kirurgisten toimenpiteiden suorittajaksi ja Mary huomaa pian olevansa kysytty taitaja erikoisessa alamaailmassa, jossa ihmiset tekevät itselleen mitä mielikuvituksellisimpia kehomuokkauksia. Mary uppoutuu pian täyspäiväisesti alamaailman laittomuuksiin, sillä hänen lupaavan uransa tuhoavat tarkoituksella hänen omat opettajansa tavalla, jota Mary ei voi antaa anteeksi. Mary muuttuu Bloody Mary:ksi; äärimmäisiä ja vaativia kehomuokkauksia suorittavaksi laittomaksi kirurgiksi, mutta myös skalpellinkäyttötaitojaan häikäilemättä käyttäväksi kostajaksi…

Kommentit

Pääosaa näyttelevälle näyttelijä Katharine Isabellelle roolitus Marynä on suoraan räätälöity. Ohjaajien osumatarkkuus sekä Isabellen roolituksessa että näyttelijän ohjauksessa on tällä kertaa moitteetonta ja kautta elokuvan Isabelle suorastaan dominoi kantaen vaativan ja elokuvan edetessä alati muuttuvan pääroolin vaivattoman kepeästi. Soskan siskosten vasta toinen kokopitkä elokuva elää ja sykkii indie underground-maailman vaatimattomien puitteiden ja alati kolkuttavien budjettirajoitteiden seassa, mutta siitä huolimatta elokuvan lopullinen ilmiasu huokuu yht’aikaa sekä tekemisen vapauden riemua että teknistä osaamista käytetystä mediasta tavalla, jota yleensä on totuttu näkemään isojen rahojen ammattimaisemmissa produktioissa. Lopullinen teos ei suinkaan näytä, tunnu eikä kuulosta minibudjetin yritelmältä, vaan ammattimaiselta kokopitkältä, joka laittaa kymmeniä kertoja itseään isompien budjettien elokuvat nurkkaan häpeämään. Ohjaajasiskokset juoksuttavat elokuvaa vetreästi, loogisesti ja tavattoman oikea-aikaisesti jokaisen kohtauksen nivoutuessa ympäristöönsä palapelin palasten tavoin. Isabelle kykenee muuntautumaan elokuvassa pehmeästä arasta uhrista kylmäksi kostajaksi poikkeuksellisen uskottavasti ja verisen hurmeen keskellä kehoja pilkkovana sahurina Isabelle suorastaan ikonisoi itsensä lajityypin historian kirjoihin.

Soskan siskosten elokuva olisi helppo hylätä vain inhan verisenä roskana. Sen ulkokuoren alta löytyy kuitenkin hienoja sivalluksia sekä patriarkaalisen yhteiskunnan rakenteisiin että modernin yhteiskunnan jäsenten käsissä olevan liiallisen vapaan ajan ilmenemismuotoihin korostuneen hedonistisina suuntauksina. Elokuvassa tutkitaan kiehtovasti siinä esiintyvien hahmojen pyrkimystä löytää ikioma paikkansa maailmassa. Oman tilan ja paikan löytäminen ei välttämättä ole helppoa ja se saattaa vaatia raakoja tönäisyjä epämääräisiin ja odottamattomiin suuntiin, mutta vanhan sanonnankin mukaan joidenkin ovien sulkeutuessa toisia ovia avautuu. Vaikka elokuvan feministinen skalpelli on teroitettu ja vaarallinen miehille, tekijät eivät kuitenkaan antaudu vihaamaan pelkästään sukupuolta. Mieshahmojen ja naishahmojen kimara pyörii monissa eri harmaan sävyissä Maryn maailman ympärillä ja yksiselitteistä kaikenkattavaa miesvihamielisyyden leimaa ei Soskan siskoksille tästä elokuvasta voi otsaan tatuoida. Päinvastoin, käsitteet mies – vihollinen ja nainen – sankari muuttuvat ja elävät herkullisesti elokuvan edetessä moneen kertaan monien käänteiden kautta.

Yhteenveto

Kehokauhun-lajityypin kuluvan vuosituhannen valioyksilöksi paljastuva elokuva on samalla anteeksiantamattoman reippaan feministinen, herkullisen verinen ja vimmaisen tehokas. Soskan siskosten teoksen keskellä riuhtoo pääosassa Katharine Isabelle hänelle juuri sopivasti rakennetussa roolituksessa. Käsin suoraan kohtauksiin kauttaaltaan tehdyt efektit ovat raikkaan punainen pirskahdus muutoin niin tietokone-efektien ylikyllästämässä kauhuelokuvien maailmassa. Jos ei tullut selväksi vielä, niin elokuva on varsin verinen eikä siten sovellu kaikille lajityyppiin vain pintapuolisesti sukeltaneille. Varsinaisesti elokuva karttaa olemasta pelkästään yksinomaan kauhua ja tasapainoilee nuoralla juonivetoisen draamallisen etenemisen ja brutaalin hurjuuden välimaastossa.

8/10.

Quien a hierro mata (Eye for an Eye, 2019)

Ohjaus: Paco Plaza
Käsikirjoitus: Juan Galinanes, Jorge Guerricaechevarría 
Tuotantomaa: Espanja, Ranska, Yhdysvallat
Kieli: espanja
Budjetti: vähäinen
Arvioitu: maaliskuu 2020
Arvioidun version pituus: 107 minuuttia
Ensi-ilta Suomessa: ei valkokangaslevityksessä Suomessa

eyeforaneye_primaryJohdanto

Oman käden oikeuden jakaminen on elokuvien maailmassa vanha ja perinteikäs teema. Se saa toki ilmenemismuotojaan jo kauan ennen 1970-lukua ja hyvin usein joko historiallisissa konteksteissa tai erityisesti villin lännen elokuvissa. Urbaaniin nykymaailmaan siirtyminen tapahtui hiljaksiin 1960-luvulla (esimerkiksi Seijun Suzukin mestarillinen Yajû no seishun (Youth of the Beast, 1963) ja François Truffaut:n La mariée était en noir (The Bride Wore Black, 1968). Täyteen kukkaansa pelmahdettiin sitten 1970-luvulla, jonka alkuhetkinä näkivät päivänvalonsa paitsi alan edelleen keskeisiksi mielletyt elokuvat, myös alan elokuvien ympärille kiteytyvä terminologia. Raiskaus-kosto (rape-revenge) -elokuvien vedenjakajiksi on helppo mieltää Wes Cravenin elokuvaa The Last House on the Left (1972), Sam Peckinpahin elokuvaa Straw Dogs (1971), Bo Videniuksen elokuvaa Thriller – en grym film (1973). Oman käden oikeuden jakajien, vigilanttien, näkyminen draama- ja toimintaelokuvissa 1970-luvun alkuhetkinä ei voi sekään jäädä keneltäkään huomaamatta: Michael Winnerin Death Wish (1974)[x], Terence Youngin De la part des copains (Cold Sweat, 1970), Phil Karlsonin Walking Tall (1973), Sergio Solliman Città violenta (Violent City, 1970), Don Siegelin Dirty Harry (1971) ja vaikka Gordon Parksin Shaft (1971) käynnistivät ko. vuosikymmenen verenmakuisella kostolla. 1970-luvun loppupuolen ja 1980- luvun lukuisat kostoelokuvat sittemmin tutkivat aihetta varsin monista suunnista ja erityisesti Italiassa elokuvat eriytyivät jopa omaksi alalajityypikseen (poliziotteschi), joka yhdisti teemaan myös ranskalaisten rikoselokuvien perinteitä. Samaten Japanissa yakuza -elokuvien kirjoon kasvoi kokonainen leegio kostoelokuvia. Koston kierre vaimeni hiljaksiin 1990-luvulla, jolloin tosin oman käden oikeuden jakajien piiri samalla myös selvästi monipuolistui pelkkien karujen äijien joukon ulkopuolelle (Joel Schumacherin A Time to Kill (1996), Alex Proyasin The Crow (1994), John Schlesinger Eye for an Eye (1996), Sam Raimin Darkman (1990)[x] ja Joel Schumacherin Falling Down (1993)[x]). 2000-luvulla elettiin jälleen rauhallisempia hetkiä, mutta vuosien 2008-2009 finanssikriisi käynnisti selvästi kostoelokuvien uuden tulemisen ja 2020-luvulle tultaessa teeman ympärillä on edelleen kuumaa. Tähän sykliin istahtaa moitteetta myös tämä Paco Plazan kostoelokuva, jonka keskeisiin sanottaviin ei kuulu niinkään aiheutetun tuhon oikeutus vaan sen seuraukset tekijälle itselleen; millä päästä eroon vuosikymmeniä jäytävästä kostonhimosta ja vai antaako sen syödä koko sielu.

Juonitiivistelmä

Mario (Luis Tosar) on sekä kollegoidensa että asiakkaiden keskuudessa arvostettu ja pidetty sairaanhoitaja vanhusten hoitoon keskittyvässä yksityisessä hoitolaitoksessa. Eräänä päivänä Mario saa kontolleenn uuden potilaan, paikallisen huumelordin Antonion (Xan Cejudo), joka juuri vapautettiin vankilasta vaikean sairauden runtelemana saattohoitoon. Mario joutuu samalla tahtomattaan keskelle rikollisen perheen sisäisiä ongelmia Antonion poikien Toñon (Ismael Martínez) ja Kikon (Enric Auquer) yrittäessä viedä perheen huumebisnestä eri suuntaan kuin mitä isä, Antonio, oli suunnitellut. Mariosta ja Antoniosta näyttää hiljaksiin tulevan erottamaton pari … jos asiaa tarkastelee ulkopuolisin silmin. Mario on kuitenkin matkalla koston enkeliksi, sillä hänelle Antonio poikineen edustaa maailmaa, joka hänellä on pakonomaisena velvollisuutena hävittää.

Kommentit

Kostoelokuvien kirjossa tämä kokeneen ohjaaja Pazo Plazan elokuva ei mullista maailmaa eikä aseta rimaa uudelle korkeudelle tulevien tekijöiden ylitettäväksi. Pazo Plazan yleensä niin selkeä ja katsojaa kunnioittava tekemisen ote saa hieman kolhuja muutamien elokuvan tapahtumien venyttäessä uskottavuuden rajoja hieman liian pitkälle. Elokuvan kerronta soljuu varsin notkeasti, mutta jää välillä notkumaan turhan pitkiksi ajoiksi joutaviin väliepisodeihin, jotka verottavat elokuvan tehoa. Vastaavasti tekijät kiirehtivät liiaksi päästäkseen pois muutoinkin varsin vähäisistä toiminnallisista kohtauksista, joka seikka jättää auki turhauttavia kysymyksiä siitä, ovatko tekijät nyt omasta mielestään tekemässä melankolista traagista melodraamaa vai toiminnallisempaa koston enkelin käväisyä. Toiminnalliset kohtaukset kyllä hoituvat oikein hienosti; koreografioiden, kuvauksen, efektien ja leikkauksen keinot tekevät kohtauksista ammattimaisia ja ne ajavat asiansa vailla moitetta. Sen sijaan äänimaailma on liiankin vaatimatonta. Jopa minimalistisen äänimaailman katveessa elokuva uupuu paikoin raskassoutuiseksi, koska monet rauhallisemmista kohtauksista eivät oikein saa mistään energiaa oman sisältönsä ylläpitimiksi. Paco Plazan ohjaus on monta kertaa ajautua tylsäksi ja pahiten vahinkoa kokonaisuudelle tekevät ah-niin-arvattavat välkähdysmäiset takaumat päähenkilö Marion taustoihin. Siltikin, tekijät onnistuvat pitämään teoksen pinnalla ja tarinan kulkemassa. Elokuvan edetessä ja jutun juonen auetessa elokuvan tekijät antavat myös katsojalle mietiskeltävää koston oikeutuksesta, koston seurauksista. Myös katsojaa pyydetään valitsemaan puolensa ja ymmärtämään, että kumpikaan puoli ei tule jäämään ilman katkeruutta. Valitsipa puolensa miten hyvänsä, Luis Tosarin vähäeleinen ja monipuolinen roolitus kostoa suorittavaksi sairaanhoitajaksi on elokuvan parhainta antia ilman mutinoita. Vaikkakin hän pyörähtää roolihahmonsa housuissa melkeinpä rutiinimaisen puoliunisella otteella, Tosar on silti elokuvan kantava voima.

Yhteenveto

Sulavasti ja johdonmukaisesti etenevä trilleri kostonhimon otteesta ja sen seurauksista. Ohjaaja Paco Plazalta melko rutiinikävely odotettujen käänteiden poluilla, mutta ainakin tekijöillä oli rohkeutta viedä skenaario rehellisesti vääjäämättömään synkkään kulminaatiopisteeseensä. Taitava ja monipuolinen näyttelijäveteraani Luis Tosar painelee tämän trillerin läpi kuitenkin puolittaisessa uniasennossa, mutta on nyt kuitenkin sen verta hereillä, että raahaa lopputuleman keskikaistalta tusinatavaran paremmalle puolelle. Sivuosarooleissaan huumeparonin pojat vetävät aika lailla ylinäytellen omat roolinsa, joka vie sinällään synkän tragedian aavistuksen jopa tahattoman koomiseen suuntaan. Paco Plazalle tyypillinen seesteisen selkeä ilmaisu sopii kuitenkin valittuun skenaarion oivallisesti ja nostaa teoksen kyllä yli lajityypin keskiarvon.

6/10.

Jason Bourne (2016)

Ohjaus: Paul Greengrass
Käsikirjoitus: Christopher Rouse, Paul Greengrass
Tuotantomaa: Yhdysvallat, Kiina
Kieli: englanti, kreikka, saksa, japani
Budjetti: noin 120 miljoonaa USD
Arvioitu: heinäkuu 2016
Arvioidun version pituus: 123 minuuttia
Ensi-ilta Suomessa: 29.7.2016

jasonbourne_primaryJohdanto

Hollywood on tunnettu monesta asiasta, mutta aika harva niistä aiheuttaa ilonkiljahduksia. Elokuvamaailmassa hienoa on tietysti se, että ohjaajien käytössä on rahavuorien lisäksi huippunäyttelijöitä. Huonoa taas se, että Hollywoodissa on voimassa jokin omituinen olettama siitä, että elokuvien katsojat ovat tyhmiä tallukoita, joille voi syöttää ihan mitä sattuu sontaa ja sille pitäisi huulia maiskuttaa, koska se on päällystetty kalleimmalla glitterillä, mitä rahalla saa. Naisten ikärasismista tavan takaa syytettynä oleva Hollywoodin studiokoneisto saa tästäkin elokuvasta jälleen uuden rattaan, kun Jason Bourne -elokuvasarjan jatkumossa pitkään mukana ollut tärkeä sivuhahmo Nicky Parsons siivotaan pois näyttelijänsä Julia Stilesin vanhennuttua keski-ikäiseksi ja tilaa tehdään uudelle ruotsalaiselle hekumaposkelle Alicia Vikanderille. Vikander on alle kolmikymppinen ja siloiteltua ruusua katsellessa katsojan pitäisi hetimiten uskoa, että CIA:n leivissä oleva hahmo tietää ihan kaiken paitsi kybermaailmasta ja hakkeroinnista, malware -ohjelmoinnista tietoliikenteeseen, mutta myös salaisten operaatioiden kenttäjohtamisesta ja operaatiohuoneiden pyörittämisestä. Teknologinen ulottuvuus on toki hip ja pop populaarikulttuurissa juuri nyt ja maailman salaisten palvelujen teknologisista ”urotöistä” riittää tarinaa vielä pitkäksi aikaa. Elokuvissa vain liian harvoin näitä esitellään likimainkaan realistisesti, koska Hollywoodissa on yhtenä olettamana, että kesällä teatterikompleksiin astahtava nuori henkilö tulee vain tappamaan aikaa uusimman kännykkäpelivillityksen sessioiden välillä eikä välitä tuon taivaallista siitä, että ateenalaisen torinkulman valvontakameran suttuisen kuvan voi taikaiskusta saada kirkkaaksi ja selväksi kuin vuoden luontokuva -kilpailun voittokuvan kärpäsen silmästä konsanaan. Jason Bourne elokuvana oikoo käsikirjoituksessa kaikki vakoojatrillerien kulmat mitä oiottavissa nyt vain on ja tyytyy tarjoamaan takaa-ajoja ja tuliaseiden yskähtelyä salissa aivottomana popparia mutustavalle kesäkatsojalle.

Juonitiivistelmä

Menneisyyttään pakeneva Jason Bourne (Matt Damon) elää pikkupennosilla, jotka saa katutappeluista, kunnes hänen vanha tuttunsa Nicky Parsons (Julia Stiles) yllättäen lähestyy miestä uusilla tiedoilla menneisyyden haamuista. Pian sitä ollaankin taas jälleen kerran karkuhippaa CIA:n kasvottomien tappajien yrittäessä estää Parsonsia levittämästä tietojaan. Bourne kiukustuu kovasti, kun wanhoja syntejä jälleen päivänvaloon näin vetreästi kaivetaan ja esiin astuu uusia miehiä Bournen omasta menneisyydestä. CIA:n napanimissä Bournen Tämä päättyy tänään! -uhittelulle nauretaan kerholla brandylasillisten äärellä paskaisesti ja salaisten agenttien konnankoukkuja, selkäänpuukottamista ja kieroilua on odotettavissa koko lailla hyvä tovi ennen kuin Bourne hoitaa homman kotiin ja paketoi pahikset, kuten odottaa sopii.

Kommentit

Elokuvasarjan keskeisiä valtteja ovat olleet kohtuullisen älykkäät tarinat, aitoa vakoojahenkeä tihkuvat käsikirjoitukset ja tietty paljastumista odottavien mysteerien varjo, joka kulkee sekä hahmojen että tapahtumien vierellä. Toki toiminta on ollut yhtälailla määrittävä tekijä siinä, mitä sarjan elokuvat ovat edustaneet, mutta tähän saakka toistaiseksi katsojia on kuitenkin hemmoteltu tietyllä tasapainolla vakoojatrillerimäisten aineksien ja toiminnan välillä. Uusin installaatio on kuitenkin aivan toista maata ja sekava nopeaksi leikattu toiminta on asetettu selkeään pääosaan. Niskaotteessa tajunnan menetystä odottaa älykäs vakoojatrilleri lajityyppinä. Päälle on liimattu Jason Bournen taustatarinasta napattuja sidoksia aiempiin elokuviin ja jesarilla köykäisesti liitetty mukaan pikkiriikkinen häivähdys sitä vakoojatrilleriä. Todellisuudessa jos elokuvan nimen ja sen päähenkilön nimen vaihtaisi toiseksi, kukaan ei voisi aavistaakaan, että Jason Bourne -jatkumoonhan tämän nyt pitäisi kuulua. Geneeriseksi ja aivottomaksi toimintatakaa-ajoksi elokuva istahtaakin aivan hienosti, mutta toki nyt ihmetellä sopii mihin tekijät ovat oikein onnistuneet hukkaamaan 120 miljoonaa taalaa … se jo tulikin selväksi, että käsikirjoitukseen ei pennosia ole haaskattu ja elokuvan äänimaailmakaan ei jätä aivojen auraalimuistiin itsestään oikenevaa lommoa kummempaa koloa. Visuaalinen toteutus taas on todella agressiivista heiluvan kameran pyörittelyä, jota on entisestään tahallaan sekoitettu hyvin nopeilla ja sekaisilla leikkauksilla. Suurimmasta osasta toimintakohtauksia ei katsojalle jää käteen mitään muuta kuin sekavia 50 millisekunnin kuvia, nopeita välähdyksiä rikkoutuvista autoista tai pikaista aavistusta leukaan osuvasta nyrkistä. Ohjaaja Paul Greengrassin haluama kuvaustyyli on niin sekavaa ja poukkoilevaa, että toimintakohtauksista ei jää visuaaliselta anniltaan katsojalle päänsärkyä kummempaa (paitsi jos katsojan pää ei hätkähdä kieputteluista niin sitten ei jää päänsärkyäkään, mikä olisi kovaa bonusta!). Hädän ja kiireen tunnelmaa ja tunnetta siinä toki halutaan tuottaa ja Greengrass onnistuukin tässä monta muuta ohjaajaa paremmin, mutta ei se silti tee tästä elokuvasta hyvää. Poliittisesti elokuva on aavistuksen latautunut ja se ottaa vauhtia etenemiseensä myös asettamalla sukupolvien välisiä ristiriitoja esille. Sosiaalisen median valtaa modernissa maailmassa sivutaan sitäkin, mutta todellisuudessa elokuva ei uskalla tai halua ottaa asioiden pikaista esittelyä kummempaa kantaa suuntaan eikä toiseen. Valistunut katsoja tietää toki ennestäänkin, että informaatio on ollut jo pitkään kauppatavaroista kalleinta, mutta elokuvassa tätäkään ei ole kunnolla oivallettu ja USA:n kansallisten turvallisuustoimijoiden intoa kaivaa kauppalistatkin kansalaisten kännyköistä perustellaan vain tylsästi terroristien torjunnalla. Juonen alle kytkeytyvä retoriikka on yksioikoista ja kuvastaa tässä osaltaan käsikirjoituksen köyhyyttä. Älykkäitä käänteitä ei kannata odottaa, suuremmissa kohtauksissa on ikävää tuttuuden ja toiston tunnetta. Myös ammottavat juoniaukot ja teknologiset typeryydet vainoavat elokuvaa tavan takaa.

Yhteenveto

Tuikitavallista heiluvan kameran toimintaa ilman sen kummempaa tolkkua. Älykästä vakoojatrilleriä hakevat katsojat välttäköön kuin ruttoa, koska sarjan tässä vaiheessa tekijät menevät kaikessa sieltä missä aita on matalimmalla. Typerä ja katsojia aliarvioiva teknologinen aspekti kismittää, mutta juoniaukkoja löytyy kasapäin sieltä sun täältä muualtakin. Sinällään Matt Damonin touhuilua nyt voi pitää pääsääntöisesti onnistuneena, mutta eihän tämä nyt totta vieköön millään mittarilla oikein ole mitään muuta kuin lähes tauotonta, aivotonta takaa-ajoa ja sekavaa räimettä. Keskivertoista kesätoimintaa huippusuurella budjetila, joka ei näy kankaalla eikä juonessa. Kaksituntisen takaa-ajon ensisävelet jo paljastavat kaikille katsojille asiain tilan eikä elokuvaan kannatakaan suhtautua jännitystä tihkuvana vakoojatrillerinä, jossa jotakin voisi jättää jopa pimentoon tai katsojan arvioitavaksi (Luoja paratkoon, mitä kerettiläisyyttä olisi sellainen toiminta! huudahtaa tuottaja penthousestaan). Sellaista jos odottaa, pettyy varmasti. Jos taasen nopeina välähdysmäisinä annoksina takaa-ajojen tuoksinassa rutistuvaa peltiä ja ruudinkäryistä toimintaa haluaa nähdä, onhan tämä ihan menettelevää sihen tarkoitukseen, vaikka ei yllä lähellekään lajityypin kärkeä sellaisenakaan.

5/10.

Warcraft: The Beginning (2016)

Ohjaus: Duncan Jones
Käsikirjoitus: Duncan Jones, Charles Levitt
Tuotantomaa: Yhdysvallat, Kiina, Kanada, Japani
Kieli: englanti
Budjetti: yli 150 miljoonaa USD
Arvioitu: kesäkuu 2016
Arvioidun version pituus: 123 minuuttia
Ensi-ilta Suomessa: 10.6.2016

warcraft_primaryJohdanto

Epictitis. Siinäpä ikävä syndrooma, joka vaivaa suuren rahan Hollywood -tuotantoja tuon tuostakin. Syndrooma muodostuu kombinaatiosta ikäviä oireita, jotka yksinään harvoin haittaavat kokonaisuutta, mutta yhdessä nujertavat elokuvan kuin elokuvan. Oirekirjoon kuuluvat muun muassa: 1) hassuja ja ammottavia jättiörkin mentäviä aukkoja, jotka istuvat koko tarinankulun ytimessä, 2) efektejä, jotka tuntuvat tärkeämmiltä kuin tarina ja tautologiaksi saakka yltyvää samojen efektikeinojen käyttöä, 3) toinen toistaan seuraavia eeppisiä kohtauksia, jotka ovat niin eeppisiä, että koko sana menettää tehonsa elokuvan kontekstissa ja jokaisen kohtauksen keskeiseksi funktioksi tuntuu nousevan eeppisyysasteen nostaminen edellisestä eeppisestä kohtauksesta, 4) eeppisiä kohtauksia voimistava eeppinen sinfoninen äänivalli, jonka tärkein tehtävä on korostaa kohtauksen eeppisyyttä ja joka on yleensä niin geneerinen, että minkä tahansa kohtauksen eeppisen sinfonisen äänivallin vaihtaminen päittäin johonkin toiseen saman elokuvan sisällä ei vaikuttaisi mitenkään mihinkään, 5) näyttelijät rooleineen on alistettu efektiosaston käskyläisiksi, 6) kaikki rahat menivät jo edellisiin kohtiin, joten käsikirjoituksen läpilukuun kriittisellä ajastusmassalla ei ole enää aikaa eikä rahaa. Ja kyllä vain, hyvä lukija, Duncan Jonesin ohjaama Warcraft: The Beginning on suorastaan klassinen tyyppiesimerkki epictitiksen oireiston muodostamasta syndroomasta.

Juonitiivistelmä

Örkkien asuttamaa maailmaa on kohdannut hirvittävä katastrofi ja örkkejä johtavan pahisshamaanin ratkaisuna on siirtää populaatio toiseen maailmaan aiheuttamaan sama katastrofi sinne seuraavaksi. Käskyläiset tekevät työtä käskettyä ja ryntäävät ulottuvuusportista muiden rotujen asuttamaan maailmaan, joka kylpee rauhaisassa onnessaan ja joutuu yllättäen uuteen tilanteeseen, kun örkkien retevät lähistelyaseet puhkovat puhtoisten kiiltokuvapanssarien kimalteen kuin veitsi voin. Apuun on kutsuttava verevä velho, joka satumaisella taikuudellaankaan ei pysty vastustamaan örkkien tulvaa ja kun örkkien tappotouhut eivät kiinnosta naapurikansoja ensinkään, joutuu ihmisten kenraali sovittamaan sankarin viitan olkapäilleen ja torjumaan uhan apunaan velhokoulun pudokas ja örkkien vankeudesta vapautettu puolirotuinen pimatsu.

Kommentit

Kun katsojaa pommitetaan toista tuntia vihreiden ja sinisten maagisten voima-aaltojen pyörityksellä, koko touhu alkaa varsin pian tuntua saman toistolta. Ja … oh boy … niitä värikoodattuja voima-aaltoja tunkeekin sitten ovista ja ikkunoista ja koko naapurustonkin tarpeiksi! Efektit sinällään ovat tietenkin jo muodostuneet modernin fantasiatoiminnan määrittäväksi kulmakiveksi, mutta Duncan Jonesin elokuvan ylieeppinen manan mahdin mutustelu menee yli äyräidensä heti kohta alkukohtausten jälkeen jo. Perustyhmiä katsojia pitää tietenkin myös muistuttaa asiain kulloisestakin tilasta värikoodaamalla tarinan pahikset ja hyvikset myös, sillä eihän sellainen peli vetelisi, että jollekin jäisi epäselväksi notta kuka on kiva ja kuka taasen ei. Näyttelijöille keskeiseksi puuhaksi jääkin sitten manifestoida hahmon pahuus tai hyvyys maneereihin, irvistelyihn ja puheenparren painotuksiin. No eipä siinä mitään, elokuvan efektit ovat osittaisesti kyllä eeppisen päteviä ja jos kauniin fantasiakuvaston seuraaminen katsojalle riittää syyksi vetää aivot off-tilaan pariksi tunniksi, niin Warcraftia parempaa eeposta sellaiseen saa hakea. Mutta jos elokuvasta hakee alkeellistakaan sisäistä logiikkaa tai jotain järjen valon häivähdystä, Warcraft on kammottava tekele. Örkkien väkivahva voima silppuaa ihmistorsoja välillä ilman perspiraatiota ja sitten taas hetken päästä ei. Pienen örkkien etujoukon saapuminen toiseen maailmaan kuvataan välillä kyliä ryösteleväksi rosvolaumaksi, kun taas hetken päästä pitäisi uskoa, että juu tämä samainen vihaisten örkkisotilaiden porukka on tehnyt vuorenkylkeen Sotkamon Talvivaaran kaivoksenkin häpeään saattavan avolouhoksen ns. oman toimen ohella sitten kaiketi. Samaa yhteistä kieltä ei örkeillä ja ihmisillä ole, mutta päivien(?!?) yhdessäolo muuttaa entisen örkkivangin päteväksi tulkiksi. Ihmisrodun kiiltopanssarein varustettujen ritarien armeijaa komentaa yksi ainukainen kenu lentoratsunsa selästä (joita muuten piti olla puheiden mukaan enemmänkin, mutta olivat kai sitten laitumella lopputaiston tullessa) kuninkaan kaverina ilman häivähdystäkään strategiasta ylivertaisen vastuksen edessä. Ajan kuluminen on kuvattu ihan miten sattuu ja vailla päätä taikka häntää ja eritoten vahvojen maagien kyky siirtää asioita ja ihmisiä paikasta toiseen ilman viivettä olisi pitänyt huomoida elokuvan sisäisessä logiikassa selkeästi voimakkaammin. Outoihin risuhäkkeihin pakatut ihmiset ja örkkien omiensa joukosta ottamat örkkivangit hämmentävät alistuneisuudellaan: risujen siirtäminen syrjään onnistuisi tavalliselta toimistotyöläiseltäkin, mutta niin vain elokuvassa jengi hurraa, että jee vapautetaan nuo vangit kuusenoksien alta oitis, kun itse eivät osaa itseään auttaa!. Narnian tarinoiden elokuvasovituksia ja Shrek -elokuvien sarjaa tulee kovastikin ikävä, kun uskaltaa kouraista Warcraftin kiiltävän pinnoitteen särölle ja kurkata, mitä mätää sieltä ulos tursuileekaan. Ei fantasiaelokuvan maailman ja logiikan kuulukaan olla meidän maailmamme dokumentaarinen toisinto, mutta jos elokuvan tekijät itse nostavat elokuvassa asioita esiin, on katsojien aliarviomista lakaista asia maton alle ihan heti seuraavassa kohtauksessa minuutin päästä. Itse juoni on kovin köykäinen ja tapahtumien keskeisenä motivaattorina tuntuu olevan mahdollisten tulevien elokuvien pohjustaminen sen sijaan, että tekijät olisivat halunneet tehdä juuri tästä elokuvasta genrensä valion. Vaikea on välttyä siltä tuntemukselta, että Warcraftista yritettiin kertarysäksellä kuvata kolme elokuvaa samalla kertaa, mutta paniikissa materiaalista saatiinkin kursittua häthätäisesti kasaan vain yksi sekainen kokopitkä. Niin paljon tuntuu kohtausten välistä jätetyn pois. Toisaalta sitten taas piristävästi örkkien hahmoihin on saatu kivasti ulottuvuutta antamalla örkeille ihka oikeita persoonallisuuksia ja näiden käytöksen taustalla vaikuttavia motiiveja. Kiltit örkit kivoine ajatuksineen rauhaisasta yhteiselosta naapurien kanssa eivät kuitenkaan riitä pelastamaan elokuvaa.

Yhteenveto

Auts. Kun silmässä on niin paljon fantastista silmäkarkkia, kompastelua on vaikea vältellä. Warcraft: The Beginning on sitten kaiketi just sitä, mitä nimikin sanoo eli alkusoitto. Tekijät ovat kaikin keinoin keskittyneet pohjustamaan seuraavia elokuvia ja jättäneet tämän ensimmäisen installaation elokuvalliseksi torsoksi, joka kituu kuoleman toreissa epäloogisuuksien suossa toivoen jatko-osista pelastusta. Efektien saralla elokuva toki nousee keskivertotoiminnan tasolle hyvinkin, mutta epäilemättä taustalla vaikuttava aivan tolkuton 160 miljoonan budjetti on syypäänä tässä. Roposia on viskottu efektivelhojen taskuihin niin pajon, että käsikirjoitus on jäänyt vajavaiseksi. Kesäisen fantasia-annoksensa pureksimatta nauttivat eivät juuri Warcraftia parempaa elokuvaa voisi toivoa. Mutta niille muille, joiden kurkusta menee vain pienempiä palasia kerrallaan, Duncan Jonesin Warcraft on kovin, kovin viallinen.

3/10.

 

Apostle (2018)

Ohjaus: Gareth Evans
Käsikirjoitus: Gareth Evans
Tuotantomaa: Iso-Britannia
Kieli: englanti
Budjetti: ei tiedossa
Arvioitu: helmikuu 2020
Arvioidun version pituus: 130 minuuttia
Ensi-ilta Suomessa: ei valkokangaslevityksessä Suomessa

apostle_primaryJohdanto

Elokuva Apostle ottaa verisesti kantaa uskonnon kieroutumisen seurauksiin. Kristikunnan aikanaan kiivaasti tuhotessa pakanauskontoja ja niiden harjoittajia, tuhoamisen tärkeimpiä taustoittajia ei suinkaan ollut itse uskonto vaan tiedostettu todellisuus siitä, että yhtenäinen uskonto on erinomaisen toimiva alamaisten hallintamekanismi. Uskomisen erilaiset muodot ovat kuitenkin olleet moninaiset ja aluksi pakotetusti kristittyyn maailmaan jäi elämään tuhansia ns. pakanauskontojen myyttejä ja riittejä. Ne sotkeutuvat nykypäivänkin kristityn maailman uskomuksiin iloisena sekamelskana ja näyttäytyvät eri puolilla maailmaa hyvin erilaisina muotoina. Eräseutujen pakanallisia perinteitä ei kristitty maailma oikeastaan ole koskaan onnistunutkaan hävittämään ja aikaa sitten katsoi paremmaksi strategiaksi integroida ja valjastaa nämä osaksi kristinuskoa mieluummin kuin tuhota kaikki niihin uskovat. Jotkut näistä kuitenkin muuntuvat harjoittajien käsissä pelottaviksi ja vaarallisiksi kulteiksi, joissa sekä ihmisen korruptoituneet jumalkäsitykset että pyrkimys totaaliseen hallintaan yhtyvät. Gareth Evansin Apostle-elokuvassa tutkitaan juurikin tällaista kulttia, mutta annetaan kultin taustalle myös vahvaa syytä olemassaololleen.

Juonitiivistelmä

Thomas Richardsonin (Dan Stevens) sisar Jennifer (Elen Rhys) joutuu kaapatuksi Walesin edustalla olevalle pienelle saarelle, jolla majailee erityinen uskonnollinen kultti. Vaikka Thomas pystyisikin jotenkin maksamaan Jenniferistä pyydetyt lunnaat, hän päättää yrittää mieluummin pelastaa siskonsa soluttautumalla outoon kulttiin ja matkustaa saarelle tekeytymällä käännynnäiseksi. Saarella Thomas tapaa eristyksessä olevan lahkon jäsenet johtajineen, jotka valaisevat Thomasille kultin uskovan saarella asuvan jumalattaren tuottavan saaren asukkaille hedelmällisempiä satoja vain veriuhrien kautta. Thomas ajautuu nopeasti syvälle kultin kauhistuttavaan maailmaan tavoitellessaan Jenniferin vapautusta eikä aikaakaan, kun Thomas törmää myös lahkon sisäisiin valtapeleihin, jumalattaren olemukseen ja kultin keinoihin hoitaa epäillyt uskonrikkojat…

Kommentit

Vimmaisen tehokkaan pääroolin Thomas Richardsonina tekevä Dan Stevens sopii rooliinsa poikkeuksellisen uskottavasti ja on epäilemättä pääsyy elokuvan onnistumiseen. Stevens osaa reagoida uskottavasti mitä oudoimpiin hahmonsa kohtaamiin tapahtumiin eikä ajaudu ylinäyttelemään saatikka vähättelemään. Epäilemättä elokuvan taustalla oleva Gareth Evans on kuitenkin paljolti vastuussa näyttelijöidensä ohjaamisesta, sillä kaikki muutkin elokuvan monet hahmot tuntuvat oikeilta ja monipuolisilta ihmisiltä, jotka kukin painivat nykyisyytensä ja menneisyytensä painolastien kanssa. Gareth Evans paitsi ohjasi, leikkasi ja käsikirjoitti elokuvan, oli myös mukana tuottamassa sitä. Evans murtautui suurempaan kansainväliseen tietoisuuteen vasta kolmannella kokopitkällä ja erittäin väkivaltaisella elokuvallaan, Indonesiassa tuotetulla The Raid: Redemption (2011), joka tuuletti myrskyn tavoin toimintaelokuvien kenttää asettaen teknisen tekemisen rimaa ihan uusille tasoille. Apostle on samalla tavalla väkivaltainen, mutta groteskimmalla ja niljakkaammalla tavalla; Evans avaa ovia jopa perinteisten gore-elokuvien suuntaan rajuimmissa kohtauksissa, mutta pysyttelee silti juuri ja juuri sopivuuden rajalla mitä tulee julkaisijoiden herkkyyteen estää jakelu kokonaan. Tämä siis muistutuksena niille lukijoille, jotka kuvittelevat edessä olevan vain 1900-luvun alkuun sijoittuvan mysteerijännärin. Lukuisat elokuvan väkivaltaisista kohtauksista ovat poikkeuksellisen taidokkaasti toteutettuja ja näiden kohtausten tekemiseen käytetty aika ja vaiva välittyy katsojalle yht’aikaa inhottavan luotaantyötävinä graafisuudellaan ja herkullisen taidokkaina muistutuksina siitä, millaisiin äärimmäisyyksiin uskonto voi ihmiset ajaa. Evans ei varsinaisesti mässäile, mutta ei myöskään halua karttaa. Vaikka elokuvallisen väkivallan tehoa voi saada irti mielikuvituksenkin kautta, Evans haluaa erityisesti korostaa ja alleviivata tekemisen seurauksia näyttämällä ne myös katsojalle. Uhrien ja tekijöiden henkiseen tilaan suhtautuminen muuttuu olennaisesti audiovisuaalisen ärsykkeen korvatessa pelkkä mielikuvitus. Kun tyypillisessä halpistrillerissä kamera panoroi pois tilanteesta, vaikka puukotuksesta, katsojan pitäisi silloin pääkopassaan visualisoida tilanne kaikessa karuudessaan. Todellisuudessa kuitenkin normaali reaktio on nimenomaan välttää liian yksityiskohtaista visualisointia ja kuitata tilanne: uhria sattuu, tekijä on ikävä ihminen. Evans ei tässä elokuvassa päästä katsojiaan niin helpolla.

Elokuva kulkee kaksituntisen kestonsa sujuvasti mysteerin lankojen auetessa verkkaisella, mutta hyvin hallitulla tahdilla. Elokuvan tempo on alakuloisen hidas ja linja pysyy alusta loppuun; se on kuin ajankuvaan, 1900-luvun alkuun, sopiva tekemisen tahti ennen kiivaiden tehdaslinjojen aikakautta. Evans rakentaa outouden tunnelmaa eikä olekaan tekemässä hyperaktiivista jokaiseen suuntaan kimpoilevaa toimintaelokuvaa tässä. Sellaista odottavat pettyvät vääjäämättä, mutta kasvavaa tehokkaan piinaavaa tunnelmaa arvostavat haltioitunevat Evansin käsittelyssä.

Yhteenveto

Ohjaaja Gareth Evansin omaan käsikirjoitukseen pohjautuva omaperäinen tutkielma uskonnon korruptoivista vaikutuksista ja siitä, miten tämä korruptio hyvin nopeasti alkaa näyttäytyä normaalina sen harjoittajille. Erittäin väkivaltaiseksi ajautuva mysteeri kasvaa vaikuttavan tehokkaasti alkutahdeista lopun verijuhliin. Elokuva karttaa nopeita kliseisiä yllätyksiä ja koomisia väliepisodeja. Niiden sijaan se luottaa verkkaisesti ja keskeytyksettä kasvavaan outouden tunnelmaan, joka toimii elokuvan läpi kulkevana punaisena lankana ja palkitsee siihen paneutuvan.

8/10.