Triple Threat (2019)

Ohjaus: Jesse V. Johnson
Käsikirjoitus: Joey O’Bryan
Tuotantomaa: Thaimaa, Kiina, Yhdysvallat
Kieli: thai, englanti, mandariinikiina
Arvioidun version pituus: 96 minuuttia
Arivoitu: syksy 2019
Ensi-ilta Suomessa: ei valkokangasensi-iltaa Suomessa
Budjetti: noin 10 miljoonaa USD

Johdanto

triplethreat_primaryEnsemble cast -termiä käytetään englannin kielessä sellaisille elokuville, joiden näyttelijäkaartiin on koottu yhteen kokonainen joukkio joko tähtinäyttelijöitä yleisesti tai tärkeitä näyttelijöitä lajityypin sisältä. Ihan selkeää suomennosta ei oikeastaan ole, mutta käytettäköön tässä yhteydessä jatkossa termiä tähtikooste. Erityisesti rikos- ja toimintaelokuvien kohdalla kuluvan vuosituhannen tärkeimpiin tähtikooste -elokuviin voi lukea suoranaisen itseoikeutetusti tukun rikollisryhmien keikkoja käsitteleviä elokuvia. Useimmiten veijarikomedioiden ja toimintajännärien välimaastossa keikkuvat keikkaelokuvat ovatkin jo konseptiensa vuoksi otollista maaperää keräämään yhteen tähtikimaran. Guy Ritchien Snatch (2000), F. Gary Grayn uusintafilmatisointi elokuvasta The Italian Job (2003), Steven Soderberghin uusintafilmatisointi elokuvasta Ocean’s Eleven (2001), Soderberghin Ocean’ Twelve (2004), Soderberghin Ocean’s Thirteen (2007) ja rimanalittaja Gary Rossin Ocean’s Eight (2018) antavat hyvää kuvaa muun muassa siitä, miten isoja hittejä tähtikooste-elokuvat voivat olla. Supersankarielokuvien puolella taas Christopher Nolanin tähtikooste-elokuva The Dark Knight (2008) oli merkittävä uranuurtaja, eikä aikaakaan, kun Marvel-universumin elokuvissa nähtiin samaa: Josh Whedonin The Avengers (2012), Josh Whedonin Avengers: Age of Ultron (2015), Russon veljesten Avengers: Infinity War (2018) sekä Russojen Avengers: Endgame (2019). Öljynkatkuisen toiminnan puolelta Fast & Furious -elokuvasarjan alkupäätä on vaikea ottaa mukaan, mutta koko loppupää onkin sitten ehtaa tähtikooste-elokuvaa: Justin Linin Fast Five (2011), Justin Linin Fast & Furious 6 (2013), James Wanin Furious Seven (2015), F. Gary Grayn The Fate of the Furious (2017) sekä David Leitchin Fast & Furious Presents: Hobbs & Shaw (2019). Vielä väkivaltaisemman – jopa itsetarkoituksellisen machomaisen – mausteen tähtikooste-elokuviin tuovat esimerkiksi Sylvester Stallonen The Expendables (2010), Simon Westin The Expendables 2 (2012), Patrick Hughesin The Expendables 3 (2014),  Robert Rodriquezin Machete (2010), Robert Rodriquezin Sin City: A Dame to Kill For (2014) ja Quentin Tarantinon The Hateful Eight (2015)[x]. Mutta räväkän toiminnan alalajityypin, taistelulajielokuvan, kohdalla tähtikooste-elokuvia on kovin, kovin niukasti. Tilannetta korjaamassa on tässä Jesse V. Johnson, jonka Triple Threat -elokuvan päätähtien kimara on päätähuimaavan vaikuttava ainakin mikäli katsojalla nyt on vähääkään kokemusta lajityypistä. Iko Uwais, Tony Jaa, Tiger Chen, Michael Jai White, JeeJa Yanin, Michael Bisping, Scott Adkins ja Celina Jade samassa elokuvassa? Kyllä vain!

Juonitiivistelmä

Kiinalaisen miljärdöörin perijätär Xian (Celina Jade) julinen ulostulo rahoittaa huomattavalla summalla paikallisten vaikutusvaltaisten rikollissyndikaattien kaataminen saa aikaan paljon kuhinaa monissa piireissä. Perijättären perään lähtee joukko palkkasotureita, joita johtaa Collins (Scott Adkins) uskollisina kätyreinään Devereaux (Michael Jai White), Mook (JeeJa Yanin) ja Joey (Michael Bisping). Näitä estämään ja perijätärtä suojelemaan päätyy lopulta monen mutkan ja käänten kautta epätodennäköinen kolmikko Payu (Tony Jaa), Long Fei (Tiger Chen) ja Jaka (Iko Uwais). Seuraa mätkintää. Paljon.

Kommentit

Kun elokuvaan on kerrankin saatu kasattua näinkin raskaan sarjan nimekkäitä tähtiä ja tähtösiä kokonaisen kottikärryllisen verran, sopii katsojan odottaa, että väelle keksitään paljon hyvää puuhasteltavaa katsojain ihasteltavaksi ja mielellään vielä sujuvan ja jännittävän juonen merkeissä. Tällaista odotusta ei tämän elokuvan kohdalla kuitenkaan palkita; matto rykäistään tylynpuoleisesti alta pois jo alkumetreillä ja oikeaa koukkua tarjoillaan palleaan läpi elokuvan keston. Nimittäin ohjaaja Jesse V. Johnson on täysin totaalisen hukassa siinä miten näitä tähtiä oikein käyttäisi, kun ne on kerran yhteen saatu koottua. Periaatteessa yksinkertaiseen kostojuoneen tungetaan ja ängetään väen väkisin mitä kaikkea kummallista kikkakuutosta ja poskettoman epäuskottavaa käännettä, että lopulta koko elokuvan rakenne ja eteneminen puuroutuu sekoittuen epämääräiseksi mössöksi arveluttavia tekosyitä laittaa starat pätkimään toisiaan käkättimen suuntaan. Ei se nyt totta vieköön olekaan mitään suurta ihmetystä aiheuttavaa, että taistelulajielokuvassa pääpainopiste onkin kamppailulla. Se vaan kismittää ja kiukuttaa, että hienoja mahdollisuuksia koko lajityypin keskeiseksi merkkipaaluksi hukataan tyystin surkeilla virityksillä, joita elävien kuvien ihmeellisessä maailmassa yleensä kutsutaan kuvaukseksi, juonen kehittelyksi, käsikirjoitukseksi, ääniraidan suunnitteluksi ja jouhevaksi kerronnaksi. Oikeastaan jopa teknisenä suoritteena elokuva vajoaa melko vaatimattomaksi tekeleeksi ottaen huomioon sen kaakkois-aasialaiseksi taistelulajielokuvaksi epätavallisen mittavan kymppimiltsin budjetin. Lieneeköhän kuitenkin sittenkin ollut niin, että tämän kaartin palkkaaminen on vienyt niin paljon riihikuivaa, että tarpeeksi pätäkkää ei ole jäänyt tekniseen suunnitteluun tahi koko potaskaa kertaalleen läpi luetuttamiseen jollain kriittisillä silmillä.

Kaiken tämän armottoman kritiikin jälkeen lienee jo selvää, että parasta antia elokuvassa ovat sen tähtien turpakäräjöinti, jota mätkettä suoritetaan aina epämääräisten juonikuvioiden kytkiessä tyyppejä vastakkain. Sitä vartenhan nämä ukkelit ja mimmit on tosiallisesti yhteen saatettukin, eikö vain? Mitään varsinaisesti erityisen mieleenpainuvaa uutta ja ihmeellistä ei kuitenkaan tälläkään saralla ole tarjolla. Koreografiat ovat kyllä näyttäviä, mutta siltikin menettelevän rutiiniluonteisia ja varsin monasti jopa kylmän staattisia. Asiaa ei edesauta täysin jonninjoutava geneerinen räpellys, jota ääniraidaksi nimitetään. Esiintyvien tahojen taidot huomioiden tulos on parhaimmillaankin vain ihan ok. Ohjaaja Johnson ei vaan osaa taikoa tästä porukasta ulos tarpeeksi väkevää taistelulajimagiaa. Pääosin ohjaaja ei toki edes paneude tähtiensä luontaisiin vahvuuksiin, josta jää ikävästi sellainen voi voi, kun taitavampi ohjaaja olisi ollut puikoissa –tyyppinen jälkimaku. Se kuuluisa hukatun potentiaalin maku siis tässäkin kutittelee elokuvannälkäisten herkkiä aisteja. Erityisen turhalta ja pahanmakuiselta markkinointikalastamiselta – kuten Jet Li:n rooli Sylvester Stallonen elokuvassa The Expendables 3 (2014) – tuntuu taitavalle akrobaatille ja potkulajien taitajalle JeeJa Yaninille sujautettu vähäinen ja liki näkymätön rooli elokuvassa. Elokuvan lopetus on lopulta kuitenkin vaikuttava kokonaisuus – parikymmentä minuuttia korkeaoktaanista non-stop mätkintää. Siltikin loppukohtauksen miljööstä, valaistuksesta, asetelmasta ja tunnelmasta tulee hakematta mieleen täysin ylivertainen John Woon elokuvan The Killer (1989)[x] loppukohtaus. Yhtymäkohtia on sen verran monia, että tuskinpa sattumasta on kysymys. Tosin kyyhkyjä ei tässä ole. Eikä kirkkoa.

Yhteenveto

Monipuolisen kamppailulajien tähtikaartin yhteensovittaminen osaksi samaa elokuvaa ei varmasti ole ollut mikään helpoimmista helpoin (eikä halpa) askare. Sääli vain, että tässä elokuvassa kokoon saadulle jengille ei ole keksitty tarpeeksi mielekästä puuhasteltavaa muuhun kuin sinällään ihan kelvolliseen kamppailulajimätkeeseen. Mitään varsinaista tiivistyvää jännitettä tai järkevää suuntaa ei elokuvassa ole ja teknisestikin mennään hyvin vaatimattomilla tasoilla. Mihinkään erityisen taidokkaisiin tai hengen salpaaviin koreografioihin ei ylletä, mutta kyllä tämä nyt ihan viihdyttävää kertakatsottavaa on. Tosin surkean juoniviritelmän ansiosta kohderyhmänä ovat kokolailla vain taistelulajielokuvista kiinnostuneet katsojat.

4/10.

Zombie 108 (2012)

Ohjaus: Joe Chien
Käsikirjoitus: Joe Chien
Tuotantomaa: Taiwan
Kieli: mandariinikiina, japani, englanti
Ensi-ilta Suomessa: ei valkokangasensi-iltaa
Budjetti: noin 85000 euroa
Kesto: 86 minuuttia
Arvioitu: syksy 2013

zombie108_primaryJohdanto

Pienten budjettien ja riippumattomien tekijöiden intoa tihkuvat teokset ovat olleet pitkään zombie-elokuvan lajityypin elinehto ja eteenpäin ajava voima. George A. Romeron lajityypin keskeiset riippumattomat eepokset 1960-, 1970- ja 1980-luvuilta rohkaisivat kokonaista leegiota ohjaajia eri puolilta maailmaa välittämään omaa visiotaan maailmanlopusta ja sen selviytyjistä. 1990-luvulle tultaessa osa tekijöistä pääsi tekemään elokuvia videolaitteilla ja 2000-luvulla digitaalisilla kuvauslaitteilla ja yht’äkkiä aiemmin kalliin kuvaamiseen sopivan kaluston kustannukset romahtivat ja käytännössä kuka tahansa pääsee uuden vuosituhannen merkeissä käsiksi tekemisen iloon. Ei se tarkoita sitä, että kaikien pitäisi. Japanin Ryuhei Kitamuran Versus (2000), Norjan Tommy Wirkolan Dead Snow (2009)[x], Kanadan Bruce McDonaldin Pontypool (2008), Saksan Marvin Krenin Rammbock (2010) ja vaikka Ranskan David Morlet’n Mutants (2009) ovat osaltaan kaikki mahtavia ja keskenään tyystin erilaisia esimerkkejä siitä, miten hienoihin suuntiin eri puolilla maailmaa riippumattomat tekijät genreä oikein vievätkään.

Taiwanilaisen Joe Cheinin ohjaaman zombie-pläjäyksen kaaos on käsinkosketeltavaa. Kaaos ei ole elokuvan tapahtumien kaaosta vaan itse elokuvan kaaosta; sen rakenteiden, jaksotuksen, leikkausten, jatkumon ja näyttelijöiden kyvyttömyyden kaaosta. Ohjaajan sormet harottavat pahasti joka suuntaan ja elokuvan kaikki langat sotkeutuvat pahemman kertaa epämääräiseksi sotkuksi. Juonessa on hurjia epämääräisyyksiä, uusia juonikuvioita poksautellaan puun takaa kuin improvisaatioteatterissa konsanaan, zombiet käyttäytyvät epäjohdonmukaisesti pitkin elokuvaa, amatöörinäyttelijät latelevat latteuksia ja kliseet seuraavat toisiaan järjestyksessä. Aitoa indie-tekemisen henkeä! sanoisi joku. Kuitenkin siinä missä vaikka pikkuruisten budjettien Hong Kongin Wilson Yipin Bio-Zombie (1998), Irlannin Conor McMahonin Dead Meat (2004), Japanin Atsushi Murogan Junk (2000) tai vaikka australialaisten Spierigin veljesten Undead (2003) -elokuvista paistaa myös silmä elokuvanteolle ja tekninen taituruus mediasta pelkän tekemisen innon lisäksi, Cheinin elokuvan kohdalla on lähinnä vain sitä tekemisen intoa. Rakenteensa puolesta elokuva on hirvittävän epäsuhtainen ja harkitsemattomat käänteet kielivät pahasti siitä, että varsinainen käsikirjoitus on vain ohjenuora ja elokuvaa lienee tehty enempi sellaisella käsikopelolla ja fiilispohjalla.

Juonitiivistelmä

Maanjäristys merellä. Tsunami. Fukushima poksahtaa. Radioaktiivisuus leviää mereneläviin ja ilmaan. Pahin saastuminen osuu Taiwaniin ja Taipein pahamaineisimpaan, rikollisten hallitsemaan kaupunginosaan Ximendingiin ja humps niin kuoriutuu ihmisistä lähimmäistensä lihaa himoavia zombeja. Siviilien evakuointitehtäviin lähetetään paikallinen poliisin erikoisjoukko, joka joutuukin keskelle painajaismaista zombie-helvettiä. Poliisit joutuvat yhdistämään voimansa rikollissyndikaatin johtajan ja tämän kätyrien kanssa ihan vain selvitäkseen öistä ja päivistä. Käänteet vievät joukkion rippeet ainoan elossa olevan paikallisen luokse … mutta ihan tavallinen perusjamppa ei tämä henkilö sitten taida ollakaan…

Kommentit

Ohjaaja Cheinin painopiste elokuvassa on shokeerausarvoissa, jotka lopulta eivät ihmeempiä hetkautuksia saa aikaan. Muistakaamme kuitenkin, että tänä samaisena vuonna saivat ensi-iltansa Franck Khalfounin Maniac (2012)[x], Rob Zombien The Lords of Salem (2012), Richard Bates Jr.:n Excision (2012), Soskan siskosten American Mary (2012), Paul Hyettin The Seasoning House (2012), Ryuhei Kitamuran No One Lives (2012), Jennifer Lynchin Chained (2012), Sonny Lagunan ja Tommy Wiklundin Wither (2012), Federico Zampaglionen Tulpa (2012), Patricio Valladaresin Hidden in the Woods (2012), Eric Falardeaun Thanatomorphose (2012), Takashi Miiken Lesson of the Evil (2012)[x], Takeshi Kitanon Beyond Outrage (2012)[x] tai vaikka Kern Saxtonin Sushi Girl (2012)[x], jotka kaikki näyttävät mitä pitää tehdä jättääkseen merkkinsä kauhugenreen. Cheinin elokuvasta puuttuu tyystin hienovaraisuus, jäsentyvä rakentuminen, jännityksen kehittäminen ja juonenkaaren avaaminen. No niiden shokeerausarvojenkin kanssa on vähän niin ja näin. Eihän tämä nyt herkuttelevan irroittelevaksi splatteriksi koskaan ylly, kuten vaikkapa Peter Jacksonin Braindead (1992). Paljaat tisuliinit eivät paljoa hetkauta enää nykyaikana lajityypinkään elokuvissa, kun takavuosien pornostara Jenna Jamesonkin aikanaan suorastaan ”avautui” (vink, vink, jos et ole tätä vielä nähnyt!) Jay Leen zombie-komediassa Zombie Strippers (2008). Elokuvan limaisen niljakkaat sivuhahmot eivät pääse edes Alphonso DeNoblen irvokkaan Alphonso-hahmon tasolle Alfred Solen 70-luvun protoslasherissä Alice, Sweet Alice (1976)[x] ja ne zombie-efektitkin ovat etupäässä tavanomaista heikompia nekin, jopa piskuinen budjetti huomioiden ja kaukana on sellainen kekseliäisyys, jolla vaikkapa Lucio Fulci sävytti pienen budjetin zombieklassikkoa Zombie Flesh Eaters (1979). Cheinille eivät zombiet yksistään tunnu riittävän ja elokuvaan on pitänyt ympätä sivujuoneksi tarina lihasiivuilla (Leatherface, anyone?) kasvojaan korjaavasta ihrakasasta, joka kidnappaa, kiduttaa ja raiskaa naisia. Mukana on myös amerikkalaisia turisteja ja japanilainen sarjamurhaaja, jotka kaikki tuntuvat kiusallisen päälleliimatuilta ja irtonaisilta palasilta muutoinkin sekaisessa kokonaisuudessa ja erityisen paikkaansakuulumattomalta tuntuu poliittinen ei-niin-hienovarainen japanilaisvastaisuus. Monet ja moninaiset juonikuviot eivät pysy ollenkaan Cheinin käsissä ja elokuva tekee synkeän mahalaskun kyvyttömyyden suohon jo ennen kuin puolitoistatuntisesta kestoajasta on puolet kulutettu. Mitäpä lieneekään tekijöillä ollut mielessä, kun elokuvaan on täytynyt väkisten ympätä sitä sun tätä juonitynkää ilman kuvitelmaakaan keskittymisestä yksittäiseen koherenttiin juonikuvioon. Teknisesti taitamatonta tuotantoa on pitänyt somistaa jotenkin ja arvontalipuke on osunut todella riipivän ärsyttävään leikkaustekniikkaan (ns. temporal jump cut). Sekavan kiivaasti leikattuja kohtauksia on kymmeniä ja ne ovat paitsi elokuvan kokonaisuuden kannalta täydellisen turhia, myös maistuvat inhasti kikkailulta, vetävät katsojan huomion pois itse elokuvan juoneen kuuluvista tapahtumista ja kohdistavat kritiikin ja huomion elokuvan muotoon … ja tällä saralla tiedossa on vain karvaita pettymyksiä. Elokuvan ääniraita koostuu etupäässä death metal -tyylisuunnan musisoinnista. Kikkailun makua tässäkin ja Chein yrittää vain saada muka-rajulla metallimusiikilla elokuvan muun sisällön tuntumaan kovemmalta ja miehisemmältä. Fail. Harvoin on ääniraita tuntunut niin huonosti kokonaisuuteen sopivalta kuin tässä.

Yhteenveto

Taiwanilaisen ohjaajan Joe Cheinin ohjaama zombie-elokuva tähtää suoraan eksploitatiivisiin shokkiarvoihin ja jättää tunnelman ja jännitteiden kehittämisen tekemättä. Intoa tekemiseen vaikuttaisi riittävän, mutta teknisesti ja käsikirjoitukseltaan elokuva on surkea torso. Sen tekijät eivät ensinkään ole ymmärtäneet zombie-elokuvien voiman nousevan jostain ihan muualta kuin nopeista leikkauksista ja kelpaa just ja just-luokan efekteistä. Sääli, sillä elokuvassa on jonkin verran pieniä omaperäisyyden häivähdyksiä, joiden kohtalona on nyt hukkua kuonaan. Tämä elokuva on selkeästi vain ja ainoastaan zombie-elokuvien kovan ytimen faneille.

2/10.