The Tourist (2010)

Ohjaus: Florian Henckel von Donnersmarck
Käsikirjoitus: Florian Henckel von Donnersmarck, Christopher McQuarrie
Tuotantomaa: Iso-Britannia, Yhdysvallat, Ranska, Italia
Kieli: englanti, ranska, espanja, venäjä, italia
Budjetti: noin 100 miljoonaa USD
Arvioitu: maaliskuu 2020
Arvioidun version pituus: 103 minuuttia
Ensi-ilta Suomessa: 21.1.2011

Johdanto

Amerikkalaisilla on tätä kirjoitettaessa jo pitkään ollut ongelmia keksiä mistä saisi tarinoita elokuvien aihioiksi. Ilmeisen helppo ratkaisu on noukkia valmiita elokuvia maailmalta, heittää jättimäinen setelitukko ilmaan, palkata jotain isompia staroja ja pakata sama juttu uusiin kuoriin. Ja sitten myydä paketti koko maailmalle.

2000-luvulla todella ison rahan uusintojen tahti on vain kiihtynyt ja niiden tekijöiksi näyttää valikoituvan entistä suurempia ohjaajia ja näyttelijöitä. Espanjalaisia kunnioitetaan Cameron Crowen elokuvalla Vanilla Sky (2001), jonka alkuteos oli Alejandro Amenábarin elokuva Abre los ojos (1997). Hong Kongista alun pitäen ponnisti Andrew Laun ja Alan Mak:n elokuva Infernal Affairs (2002), jonka Martin Scorcese viritti uusiksi nimelle The Departed (2006). Ruotsikin pääsi tälle kyseenalaiselle kartalle, kun Niels Arden Oplevin elokuva Män som hatar kvinnor (2009) tehtiin uusiksi tinselitaivaassa nimellä The Girl with the Dragon Tattoo (David Fincher, 2011). Christopher Nolan oli asialla, kun ohjaaja Erik Skjoldbjærgin norjalaiselokuvasta Insomnia (1997) valmistui jenkkiversio Insomnia (2002).

Ohjaaja von Donnersmarckin The Tourist on siis juuri tällainen ison taalatukun uusintatekele: aiempi teos oli ohjaaja Jérôme Sallen elokuva Anthony Zimmer (2005) ja amerikkalainen uusinta on ideatasolla käytännössä ihan silkka sinikopio alkuperäisestä. Toteutus jää valjummaksi, mutta prameammilla puitteilla, tunnetummilla näyttelijöillä ja sijoitettu eri kaupunkiin.

Juonitiivistelmä

Amerikkalainen matematiikan opettaja Frank (Johnny Depp) on junalla matkalla Venetsiaan toipumaan sydänsuruistaan, kun hänen seuraansa lyöttäytyy kaunis ja ilmeisen sivistynyt Elise (Angelina Jolie). Elise on pitkällä peitetehtävällä oleva salainen agentti, joka suojelee rakastamaansa talousrikollista pyrkimyksenä harhauttaa seuraajansa. Seuraajia riittää: Interpol, Italian poliisi, venäläisiä nujakoijia palkkalistoillaan pitävä brittirikollinen, Brittien tiedustelupalvelu …

Frank vaikuttaa olevan varsin lääpällään Eliseen heti ensitapaamisesta, mutta ajautuu itselleen tuiki tuntemattomiin tilanteisiin hienostohotellien, seurapiirien ja vakoilijoiden ristipaineessa. Eikä aikaakaan, kun Frankin henkikulta onkin jo vaakalaudalla. Vaikka Elise käyttikin Frankia hyväkseen, hän ei silti halua Frankin kuolevan oman toimintansa seurauksena ja alkaa puolustaa Frankia uhkaajia vastaan.

Kommentit

Kyllähän tästä valitettavasti kuoriutuu lopulta vähän ikävältä Venetsian kanaalien saastaiselta mutavedeltä tuoksahtava kopioelokuva. Ei se tietenkään automaattisesti elokuvasta tee huonoa tai kelvotonta, jos elokuva on toisen elokuvan toisinto ja maailmalla on kosolti erinomaisen hyviäkin toisintoja aiemmista elokuvista (esimerkiksi nyt vaikkapa F. Gary Grayn The Italian Job (2003), Sergio Leonen A Fistful of Dollars (1964) tai Terry Gilliamin Twelve Monkeys (1995)). Mutta se tekee, jos uusintafilmatisoinnista ihan tieten tahtoen tehdään vain superkuuluisien näyttelijöiden keskinäinen leikkikenttä. Nimittäin elokuvaa seuratessa tulee aivan väkisinkin mieleen, että koko elokuvan olemassaolon tarkoitus lienee vain pyöriä Angelina Jolien ja Johnny Deppin tähtistatusten ympärillä.

Tarina vakoojasta pitkässä peitetehtävässä saa katsojalta varsin nopeasti kalastettua esiin melko kiusaannuttavan kysymyspatterin elokuvan sisällön logiikasta. Ammottavia juoniaukkoja on uusintafilmatisointiin jätetty enemmän kuin matematiikan opettaja Frank ehtii kahdella kädellä laskea ja elokuvan käänteet – erityisesti loppupuolella – ovat paitsi epäilyttävän tarkoitushakuisia, myös erityisen epäuskottavia. Kanaalihippaa moottoriveneillä ehditään sitäkin käydä usemmankin kohtauksen voimin ja vaikka itse kuvaus ja leikkaus toiminnallisissa episodeissa onkin ihan kohtuullisen toimivaa – paikoin jopa vetreää – väistämättä tulee mieleen minuuttien venyttäminen sisällön kustannuksella. Pitkähköksi valahtavassa elokuvassa suurin ongelma taitaa kohdistua siihen, että sen tekijät eivät ole oikein osanneet päättää mitä oikeastaan tekevät. Toiminnallista vakoilutrilleriä? Romanttista komediaa? Komediallista seikkailua? Jännityselokuvaa? Sitä sun tätä ainesta yritetään yhdistää yhteen ja samaan soppaan ja lopulta liedeltä valmistuu sekamelska. Esimerkiksi varsin samanlaisesta elokuvasta on kyse samana vuonna valmistuneessa suuren rahan romanttisessa vakoojatrillerissä, Tom Cruisen ja Cameron Diazin tähdittämässä James Mangoldin elokuvassa Knight & Day (2010). Siinä oli hyvinkin selkeästi paremmin tiedostettu päämäärä ja näyttelijät valjastettu tätä yhteistä päämäärää toteuttamaan. Angelina Jolie ja Johnny Depp tässä tapauksessa ovat hieman tuuliajolla valot pimeinä ja vaikka parin yhteiset kohtaukset miten kuten kohtuullisesti onnistuvatkin, melkoisia alisuoriutumisiakin on valitettavasti tarjolla kokonainen leegio. Juonen juoksutus tössähtää moneen kertaan epäselviksi jäävistä syistä eikä elokuvan yleistä ilmettä varsinaisesti paranna varsin mitätön ääniraita. Yhdistettynä tähän mielikuvitukseton kuvaus ja käsissä on kuin järjettömän suurella budjetilla putkautettu identiteettien arvuuttamista käsittelevä tusinatrilleri.

Yhteenveto

Rahalla saa ja hevosella pääsee. Vai saako sittenkään ja onko se matkanteko sittenkään niin jouhevaa kuin autolla? Supertähtien leikittelykimara hukkaa mahdollisuuksiaan hersyvään komediaan ja pitäytyy mieluummin puolitotisena ja hyvinkin epäuskottavana vakoilujännärinä. Johnny Deppin ja Angelina Jolien väliseen kemiaan pohjautuva romanttinen vakoilujännäri uppoaa monin paikoin typerryttäviin syvyyksiin Venetsian kanaalien sokkeloisilla väylillä.

4/10.

Tomorrowland (2015)

Ohjaus: Brad Bird
Käsikirjoitus: Brad Bird, Damon Lindelof
Tuotantomaa: Yhdysvallat, Espanja, Ranska, Iso-Britannia
Kieli: englanti, ranska, japani
Budjetti: karvan vajaa 200 miljoonaa USD
Arvioitu: kesä 201
Arvioidun version pituus: 130 minuuttia
Ensi-ilta Suomessa: 22.5.2015

Johdanto

Ihmiskunnan kohtalo lienee taputeltu; kysymys on lähinnä siitä, miten pitkään kykenemme pyristelemään kuolonkouristuksissamme. Tällaisen fatalismin kampittamiseen elokuvien maailmassa tähtäävät tieteiskuvaukset pyrkivät antamaan meille katsojille mahdollisuuden kuvitella avarammin mahdollisia reittejä lajimme selviytymiseen. Ne pyrkivät antamaan toivoa. Toivo ei ole ehtymätön, itsekseen puissa kasvava luonnonvara, jonka olemassaolo on itsestäänselvää ja sisäänrakennettua ihmisyyden ytimeen. Ihmisyksilöiden välillä on tietenkin suuria eroja, mutta toivottomuuden ja pessimistisen fatalismin siemen ei kovin paljon tarvitse itääkseen elinvoimaiseksi versoksi.

Robert Wisen klassisessa sormienheristelyssä The Day the Earth Stood Still (1951) tavoite ja viesti ovat harvinaisen selviä: ydinsota ei ole kiva juttu, älkää tehkö sitä. Toivoakin on. Ihmiskunnalla oli tuohon aikaan kuitenkin kiire pultata lisää pommeja, joten Ishirô Honda puuttui asiaan elokuvallaan Gojira (Godzilla, 1954) ja todellakin valisti kansalaisia, että: eiku ihan tosi, lopettakaa se pommien tekeminen. Ja antoi toivoa. Don Siegel teki elokuvallaan Invasion of the Body Snatchers (1956) kaikille selväksi, että: höpsistä keikkaa, kommunismi on todella paljon ikävämpi juttu, sitä pitää pelätä. Ja antoi toivoa kommunismia vastaan taistelussa. Pöh. Itse asiassa koko pirun tieteiselokuvan lajityyppi perustuu sosiaalisten epäkohtien julkituontiin, huolestuttavaksi katsottujen kehityssuuntien spekulatiivisiin seuraamuksiin, mahdollisten ulospääsyreittien analysointiin, dystopian ja utopian rakentumiseen johtavien polkujen tutkimiseen sekä katsojien evästämiseen siitä, että miksi juuri jokin tietty polku kannattaisi vaihtaa toiseen. Tietenkään kaikissa tieteiskuvauksissakaan ei ole mitään varsinaista sanomaa, mutta aika pahuksen monessa juuri nimenomaisesti sellainen taustalla vaikuttaa ja sen ulostuomisen intensiteetti vain vaihtelee. Parhaimmissa kuvauksissa näkökulma on nesteen lailla käyttäytyvä ja yrittää tarkastella lähestyttävää asiaa kiihkottomasti, mutta eri näkökannat huomioiden. Brad Birdin Tomorrowland ei ole kiihkoton; sen viesti on selvä ja kiveen hakatun järkähtämätön: me olemme oikeassa ja jos ette usko meitä, tämän lajin tarina on tässä. Mutta jos uskotte, meillä on edessämme ihan söpö tulevaisuus.

Juonitiivistelmä

Yhteisen kohtalon etsintään laittavat hynttyynsä yhteen nuori tieteellisesti utelias tyttö Casey (Britt Robinson) ja erakoitunut, kyynisyyteen taipuvainen Frank (George Clooney). Tavoitteena on saavuttaa mystinen paikka, jossakin aika-avaruuden kätköissä lymyilevä kollektiivisen muistin ylläpitämä utopia, Tomorrowland. Matka on täynnä vaaroja eikä vaaroilta voi välttyä perilläkään.

Kommentit

Tulevaisuudessa kaikki on hyvin, kunhan vaan menneisyys saadaan pelittämään, julisti yhtä vuotta tätä Disney-studion elokuvaa aiemmin jo Christopher Nolan silmäkarkkipettymyselokuvassaan Interstellar (2014). Samaan tematiikkaan iskee tämä Brad Birdin ohjaama kotkotus Tomorrowland, jonka keskiössä sukkuloidaan eri aikajanoilla tutkailemassa tulevaisuuden maailman ja menneisyyden maailman vuorovaikutusta erilaisia vaaroja ratkoen ja vältellen. Koreaa on ja pitää ollakin toki nykykatsojaa viihdyttääkseen. Elokuva hassaa kosolti minuutteja esitellessään silmiähiveliä efektejä sinne tänne lentelystä erilaisilla ja kokoisilla härpättimillä. Ihan James Cameronin Avatar (2009) -elokuvan näytetäänpä nyt tämmöinenkin vinha liitely hassulla möröllä, kun poijjaat sen meille tietokoneilla nysväsivät -älyttömyyksiin ei ajallisesti ajauduta, mutta kovin, kovin lähellä kuitenkin ollaan. Sisällön kustannuksella, luonnollisesti. Elokuvan sisältö ei mitenkään tue pitkää kestoa. Monet hektisistä toiminnallisista kohtauksista toimivat kuitenkin miten kuten yksinään. Siltkin niiden liimaaminen toisiinsa teippimäisillä ratkaisuilla pitkäksi tylsäksi litaniaksi erilaisten juonikuvioiden iloisesti törmäillessä yhteen tuntuu kuin olisi ajelulla huvipuiston törmäilyautoilla ruuhkaisena kesäpäivänä.

George Clooney yhdessä pääosista suoriutuu verrattain vetreästi, mitä nyt välillä silmät ummessa, mutta sattuuhan tuota – ikämieshän on jo kyseessä. Itse elokuva on alkupäästään herkullisesti ja ajattomasti rakentuva nuorisoseikkailu ja pitää sisällään kosolti hienoja ideoita. Ehkä liikaakin, sillä yht’äkisti reilun tunnin hienosti rakentunut mysteeri ajautuukin tavanomaisille raiteille puksuttamaan kohti patenttimaisia kohtauksia ja ratkaisuja. Sitä katsoja-parka tajuaa tuijottavansa elokuvaa, jonka on jo monasti ennenkin nähnyt, mutta eri näyttelijöillä ja erilaisilla lavasteilla; Disney ei sitten lopulta ole suvainnut kaavapoikkeamia. Lisäksi elokuvasta kirjaimellisesti loppuu puhti ja loppupuolella onkin sitten tiedossa mielin määrin ah-niin-tunnepitoisia, mutta äärest’ arvattavia ja tylsiä lässyti–lässy -kohtauksia ihka aitoon Disney -henkeen. Epäilemättä taustalla on jonkinlainen kuvitelma siitä, mitä tieteisfiktion pitää pitää sisällään ollakseen haluttu tuote mahdollisimman laajalla maksavien katsojien rintamalla. Ristiriitaa alun verevämpään ja menevämpään menoon on kovasti paljon. Käännekohdan jälkeen elokuvassa nähtävät ratkaisut alkavat ontua, maistua puulta ja lopulta katsojalle rautalangasta väännetään, että tässähän on kyseessä kiusaannuttava sormienheristely siitä, miten kakkatyhmiä ihmiset ovat, kun ajavat katumaastureilla punttisalille ähkäämään, dumppaavat paristot kaatopaikkajätteeseen ja tilaavat netistä muovinpaloja. Sisällyttäminen, hyväksyminen, suvaitsevaisuus, jakaminen ja kierrättäminen ovat kaikki ihania pinkkejä ajatuksia, mutta Disney ihan noin niin kuin aikuisten oikeassa maailmassa edustaa hyvinkin pitkälti omassa liiketoimintaideologiassaan päinvastaisia teesejä. Ah niin paitsi se kierrättäminen, nimittäin ideoiden kierrättäminen, on lafkalle tuttuakin tutumpaa ja peräti tuottavaa puuhaa.

No. Jokainen käsikirjoittajana vuosikaudet toimineen Damon Lindeloffin uraa seurannut elokuvafriikki kyllä tietää, miten vakiopuitteisiin Lindeloff elokuvansa ajaa, jos oikein sille päälle sattuu. Ohjaajana toimivan Brad Birdin ohjaustyö on kyllä suht sujuvaa, mutta kovin tietokone-efektipainotteisena elokuvan syvyys jää hyvin pintakiilteiseksi ja epäaidoksi. Kirkkaita värejä ja valoja paljon käyttävänä tehostepläjäyksenä elokuva pääseekin oikeuksiinsa. Harmillista kuitenkin, että alkupään perusteella elokuvassa olisi paljon potentiaalia nousta nuorisoseikkailuelokuvien eliittiin – sellaiseksi tulevaisuuden Back to the Future (Robert Zemeckis, 1985)-elokuvaksi – , mutta pallon tiputtamisen jälkeen pomput kimpoilevat minne sattuu ja pallon pysähdyttyä käsissä on taas yksi ja sama Disney -elokuva erinäköisillä kuorrutuksilla ja varsin väkivahvalla sormenheristelyllä. Lopun puolituntinen on todella jykevää tuubaa mittasipa sitä ihan millä tahansa mittarilla ja ainakin aikuiset katsojat saa myötähäpeän kyyneliin, koska niin paljon mahdollisuuksia tuli siinä samalla sössittyä. Surkuhupaisan ja masentavan alakulon tuntemuksia herättää se, että loppujen lopuksi kaikesta rauhan ja yhteiselon sössötyksestä huolimatta tekijöiden mielestä ainoa oikea ratkaisu elokuvan loppupuolella kohdattuihin ongelmiin on puhua nyrkeillä ja räjäyttää näyttävästi iso kone. Ai niin ja koska Hollywood, pahis puhuu tietenkin brittiaksentilla. Eikä tämä ole edes kismittävä spoileri, koska useampikin kenkkuilua taitava hahmo tällä myyttisellä puheenparrella laittaa menemään. Kyllä se ihan kelpo piirun verran syö uskottavuutta siitä avartavasta, maailmaa syleilevästä rauhan, harmonian ja yhteiselon sanomasta, kun noinkin karkeilla stereotypioilla sitten kuitenkin pelataan. Vähän väkisinkin tulee mieleen, että elokuvankin tekijöille (kuten oikeassakin maailmassa) harmonia, rauha ja yhteiselo ovat ihan hip ja pop juuri tasan niin kauan, kun ne edustavat sitä juuri ja vain omasta näkökulmasta. Itse asia on toki vakava ja huoli tulevaisuudestamme on helppo jakaa. Eri asia on sitten, voiko tämä Brad Birdin elokuva toimia jollekin sellaisena silmien avaajana, jona tekijät kuvittelevat sen olevan.

Yhteenveto

Koko perheen seikkailuelokuvaksi Tomorrowland antautuu saarnaamaan hyvin järkähtämättömällä vakaudella juuri omaa näkökulmaansa. Ihmiskunnan keskeisiin ongelmiin kuuluukin juuri samainen järkähtämätön oman näkemyssuunnan puolustaminen ja omaan erehtymättömään pyyteettömään hyvyyteen uskominen. Ohjaaja Brad Birdin elokuva ei välttämättä tietenkään väärässä ole ankaralla sormien heristämisellään, mutta hyvinkin tunnetusti esimerkiksi oman maansa sotakoneistoa tukevalta elokuvayhtiö Disneyltä tällainen ulostulo tuntuu jopa luotaantyöntävän teennäiseltä. Kaunista koko perheen katseltavaa kyllä jos kohta ulkoiselta olemukseltaan höyrypunk– ja kyberpunk– tematiikkaa yhdistelevänä elokuvan identiteetti tuntuu ajoittain päälleliimaltulta ja varsin pinnalliselta.

4/10.

Anna (2019)

Ohjaus: Luc Besson
Käsikirjoitus: Luc Besson
Tuotantomaa: Yhdysvallat / Ranska
Kieli: englanti, venäjä, ranska
Budjetti: 30 miljoonaa euroa
Arvioitu: tammikuu 2020
Arvioidun version pituus: 119 minuuttia
Ensi-ilta Suomessa: ei valkokangaslevityksessä Suomessa

Johdanto

Anakronismilla tarkoitetaan aikaan tai ajanjaksoon sopimatonta esinettä, vaatetta, ideaa, käytettyä kieltä, kampausta, käsitettä tai ihan mitä tahansa mitä ei kuuluisi olla esitettynä, kun yritetään kuvata tiettyä aikakautta tai hetkeä historiassa. Elävien kuvien historiassa anakronismit ovat olleet olemassa tasan niin kauan kuin mitä on tehty menneisiin ajankohtiin sijoittuvia elokuviakin. Takavuosikymmeninä yleisöjä anakronismit häiritsivät vain harvoin ja silloinkin lähinnä tilanteissa, joissa jokin seikka oli räikeästi vinossa esimerkiksi tunnistetun ja hyväksytyn historiankirjoituksen kanssa. Nykykatsojalle anakronismit ovat yhtä lailla hauskoja metsästettäviä laiskojen tai tietämättömien (eivät ne toki ole toisiaan poissulkevia!) elokuvantekijöiden jäljiltä että ärsyttäviä virheitä, jotka voivat pilata muutoin taitavankin teoksen. Joku katsoja huomaa oitis vaikka Ridley Scottin elokuvan Gladitaattori (2000) alkukohtauksessa miten viljavan vehnäpellon tähkät eivät suinkaan kieli muinoin käytössä olleesta alkuvehnästä vaan ovat modernin jalostuksen tulosta. Jollekin toiselle katsojalle samaisen elokuvan loppupuolella sankarin esittämät ajatukset ”tasavallan paluusta” edustavat modernin ajan käsitysten virheellistä heijastusta varhaisempaan epookkiin; propagandaa suorastaan. Molemmat ovat anakronismeja, mutta vain jälkimmäinen näistä pitää sisällään siemeniä koko elokuvan ajatusmaailman, ideologian ja jopa tarkoitusperien kyseenalaistamiseksi tai vähintäinkin kielii tekijöiden valtaisasta laiskuudesta. Zack Snyderin verisessä epookkitarinassa 300 (2006) puolestaan on puistattavan luotaantyötävää anakronismiä elokuvan yrittäessä vakuuttaa katsojalle, että elokuvan puhdasotsaiset spartalaiset puolustavat länsimaisen sivilisaation kruununkalleutta eli demokratiaa idän valloittajia vastaan. Varsin hyvin dokumentoidusti oikeassa historiankulussa oligarkkien hallitsema Sparta perustui vahvaan luokkajakoon, jossa valtaosa kansasta oli helootteja – valloitettujen alueiden kansalaisia orjuuteen pakotettuina – ja vain pieni eliitti Spartan kansalaisia, jotka pystyivät osoittamaan olevansa kaupunkivaltion aiempien kansalaisten jälkeläisiä. Eliitillä oli aikaa treenata itsensä taistelutikkiin keihäiden ja kilpien kanssa paikallisten kylpylöiden katveisiin rakennetuissa kuntosaleissa, kun orjat kuskasivat pöydät notkumaan simaa ja oliiveja.

Ideologisten anakronismien havainnointi on monin verroin vaativampaa kuin konkreettisten anakronististen kohteiden. Siksi varmaan valtaosalle katsojista kielen, maneerien, uskontokäsitysten, tapakulttuurin, luokkajaottelun tai vaikka tasa-arvon anakronismit tuntuvat menevän läpi hieman turhankin kritiikittä mitä tulee joko oikeaa historiaa ja tiettyä aikakautta myötäileviin fiktiivisiin elokuviin tai jopa elämäkerrallisiin elokuviin. On paljon helpompaa havainnoida, miten Kathryn Bigelown vuoden 2004 aikaan sijoittuvassa elokuvassa Hurt Locker (2008) tyyppi pelaa vasta vuonna 2005 julkaistulla pelikonsolilla vuonna 2006 julkaistua sotapeliä ja miten siinä eräskin hahmo kuvittelee vihulaisen kuvaavan häntä YouTube:en, vaikka koko palvelua ei ollut vielä 2004 edes olemassa.

Juonitiivistelmä

Nuoren naisen, Annan (Sasha Luss), elämä on jo nuorena mennyt kovasti väärille raiteille, kun Neuvostoliiton tiedustelupalvelun KGB:n agentit pikkuisen väkisin pakottavat naisen joukkionsa osaksi. Annaa treenataan kovasti tappajaksi ja pistetään etulinjaan pitkin Eurooppaa pistämään valtion vihollisia kylmäksi. Oikeastaan Anna haluaisi vain olla vapaa kahleista ja elää rauhassa omaa elämäänsä. Sopivan tilaisuuden tullen Anna ei epäröi tarttua mahdollisuuteen toteuttaa tämä unelmansa.

Kommentit

Luc Besson on näemmä yrittänyt tehdä oman aiemman huipputeoksensa uudelleen, mutta halunnut lisätä vauhtia ja ruumiskasaa koheesion hinnalla. Elokuva on kuin Luc Bessonin oman Nikita (1990)^[x] -elokuvan tynnyrissä kasvanut peruskoulun kesken jättänyt hulttioserkku; kaikki alkuperäisen hienot nyanssit on heitetty helvakkoon ja yritetty korvata vauhdikkaammilla ja näyttävämmillä tappelukohtauksilla. Besson ei ole tyytynyt pelkkään uusintafilmatisointiin, vaan on ottanut amalgaamiinsa kosolti aineksia viime vuosien korkean profiilin naistappajaelokuvista Hanna (Joe Wright, 2011), Atomic Blonde (David Leitch, 2017)^[x], Peppermint (Pierre Morel, 2018), The Villainess (Byung-gil Jung, 2017)^[x], Salt (Philip Noyce, 2010), Sexykiller (Miguel Marti, 2008) ja Red Sparrow (Francis Lawrence, 2018)^[x]. Tässä porukassa on kuitenkin aika kova taso eikä Bessonin elokuva yllä lähellekään yhdenkään edellä mainitun vetovoimaa. Sasha Luss pääosassa palkkatappaja Annana on jotakuinkin menettelevä ulkoisilta avuiltaan. Kilpasiskoina tässä kategoriassa on kuitenkin Angelina Jolie, Charlize Theron, Jennifer Garner, Macarena Gómez, Jennifer Lawrence, Saoirse Ronan ja Ok-bin Kim. Luss ei tässä kisassa vaan pärjää. Ongelmana ei niinkään ole näyttelijän fysiikka, vaan hänen uskottavuutensa palkkatappajana, joka ei haluaisi olla palkkatappaja. Naistappajien trendin aallonharjalla on ilmeisesti kiva surffata, sillä siellä saa hämätä ja härnätä tuon tuostakin alisuoriutuvia miehiä, mutta Bessonin teos ei vain vakuuta. Tai oikeastaan edelläkin mainitut kilpailevat elokuvat vetävät kukin omat vetonsa paremmin. Koko trendi mallinukkekokoluokan 45-kiloisista kaiken tekniikasta, asekäsittelystä, lähitaistelusta, tietokoneista ja sumuttamisesta osaavista naistappajista vitivalkoisine nuudelikäsivarsineen kaikkineen on varsin yksioikoisen idioottimainen, mutta selkeästi suuria yleisöjä viehättävä. Trendin taustalla on vakaa feministinen käsitys siitä, että naisen keho pystyy siihen mihin miehenkin, mutta näyttää samalla hyvältä sitä tehdessään. Aikuistenoikeassa maailmassa tietenkin kamppailulajitatameilla naiset ottelevat syystäkin eri kehissä kuin miehet ja kyllähän siitä todellisuudessa aika rumaa jälkeä syntyisi, jos vaikka nyrkkeilyn painoluokista luovuttaisiin ajatuksella, että ei se muutama kilo mitään vaikuta, jos osaa asiansa. Elokuvat ovat tietenkin elokuvia ja viettelevien tappajanaisten esiinmarssi houkuttaa sekä katsojia että nimekkäitä tekijöitä ja eittämättä tämäkin elokuva on varsin viihdyttävä … kunhan elokuvaan suhtautuu vähän sellaisella B-elokuvamaisella ajatusmaailmalla.

Johdannossa tulikin höpöteltyä sitä sun tätä anakronismeista. Tämä elokuva on anakronismien metsästäjille kuin antikvariaatti sarjakuvaharrastajalle: kaikkea löytyy. On valokuvauskalustoa, ideologista lätinää, aseita, autoja, puhelimia, tietokoneita … jopa rakennuksista, sohvista, lampuista, vaatteista ja kampauksista löytyy aikakauteen sopimattomia juttuja. Erityisen hulluksi asian tekee se, että tekijät ovat kuitenkin sinne tänne yrittäneet ripotella aikakauteen sopiviakin juttuja. Anakronismit osuvat kuitenkin niin ikävästi itse elokuvan juonen ytimeen, että ei niitä oikein voi jättää huomioimattakaan, kun tekijät nyt kuitenkin ilmeisen tosissaan haluavat uskotella katsojalle tekevänsä toiminnallista vakoilujännäriä eikä parodiaa muista alan elokuvista. Kamppailukoreografiat (nykypäivän kamppailutekniikoin, muuten!) ovat kuin halpoja kopioita Chad Stahelskin John Wick (2014)^[x] -elokuvasta ja muutamastakin kohtauksesta tulee ihan hellyyttävästi mieleen 1970-lukulainen Bud Spencer -päräytys, jossa kimppuun käyvät veikkoset kiltisti kukin odottavat vuoroaan ja jäävät aina mukavan sopuisasti odottamaan suojaukset alhaalla, että milloinka se sankari joutaa tarjota jotakin kipeää tekevää kehon osaa heihin päin. Koreografioiden määrän ja ruumispinon korkeuden huomioiden väkivallan efektit ovat tosin kuitenkin vaatimattomia, niitä on vähän ja haiskahtavat pahasti tietokoneella jälkikäteen tehdyiltä. Ihan tarkkaan ei selviä, mihin 30 miljoonaa euroa Bulgariassa pääosin kuvattuun elokuvaan nyt sitten tarkalleen onkaan saatu menemään, mutta kovin suurelta budjetti tuntuu huomioiden elokuvan kaiken hutiloinnin. Takaumien käyttö elokuvassa on toteutettu poikkeuksellisen ärsyttävästi eikä katsojalle jää oikeastaan koskaan selkeää näkemystä siitä, että milläköhän pirun vuosiluvulla nyt oikein mennään. Anakronismien suhteen vaikka USB-porttia tai korkearesoluutioista värinäytöllistä läppäriä mietittäessä sillä nyt ei suurta väliä tosin ole ollaanko vuodessa 1987 vai 1990. Valtaosin mennään metsään kuitenkin ihan kokonaisilla vuosikymmenillä; näkyypä ”kasariaikaan” unohtunut eräässäkin kohtauksessa kivasti 2010-luvun litteä näyttö.

Yhteenveto

Karkeiden anakronismien villisti ja katkoitta riivaama toiminnallinen hömpötys karahtaa kiville myös muistakin syistä. Kahvinkeittimen tippalukosta läpi henkeä pidättämättäkin valumaan kykenevän heiveröisen hennon tappajaneitokaisen edesottamuksia joudutaan nimittäin kierrättämään lukuisten ärsyttävän heikosti mietittyjen takaumien kautta, jotta elokuvan monet kieroilut voidaan edes auttavasti yrittää selittää. Kaikki on tunnuttu tehdyn yltiöpäisellä kiireellä aivan kuin tekijät maksaisivat mojovaa tuntivuokraa vuokraamistaan paikoista, esineistä ja näyttelijöistä ja kiire välittyy katsojalle jatkuvana huolimattomuutena ja välinpitämättömyytenä. Helen Mirren on kuitenkin ihan kelvollinen roolissaan paskamaisena KGB:n tätinä. Elokuva soveltunee kevyesti kutkuttavana kertakäyttöisenä toimintaviihteenä nautittavaksi, kunhan ymmärtää kytkeä ennen katsomista ajatteluelimet pois päältä.

4/10.

Triple Threat (2019)

Ohjaus: Jesse V. Johnson
Käsikirjoitus: Joey O’Bryan
Tuotantomaa: Thaimaa, Kiina, Yhdysvallat
Kieli: thai, englanti, mandariinikiina
Arvioidun version pituus: 96 minuuttia
Arivoitu: syksy 2019
Ensi-ilta Suomessa: ei valkokangasensi-iltaa Suomessa
Budjetti: noin 10 miljoonaa USD

Johdanto

triplethreat_primary Ensemble cast -termiä käytetään englannin kielessä sellaisille elokuville, joiden näyttelijäkaartiin on koottu yhteen kokonainen joukkio joko tähtinäyttelijöitä yleisesti tai tärkeitä näyttelijöitä lajityypin sisältä. Ihan selkeää suomennosta ei oikeastaan ole, mutta käytettäköön tässä yhteydessä jatkossa termiä tähtikooste. Erityisesti rikos- ja toimintaelokuvien kohdalla kuluvan vuosituhannen tärkeimpiin tähtikooste -elokuviin voi lukea suoranaisen itseoikeutetusti tukun rikollisryhmien keikkoja käsitteleviä elokuvia. Useimmiten veijarikomedioiden ja toimintajännärien välimaastossa keikkuvat keikkaelokuvat ovatkin jo konseptiensa vuoksi otollista maaperää keräämään yhteen tähtikimaran. Guy Ritchien Snatch (2000), F. Gary Grayn uusintafilmatisointi elokuvasta The Italian Job (2003), Steven Soderberghin uusintafilmatisointi elokuvasta Ocean’s Eleven (2001), Soderberghin Ocean’ Twelve (2004), Soderberghin Ocean’s Thirteen (2007) ja rimanalittaja Gary Rossin Ocean’s Eight (2018) antavat hyvää kuvaa muun muassa siitä, miten isoja hittejä tähtikooste-elokuvat voivat olla. Supersankarielokuvien puolella taas Christopher Nolanin tähtikooste-elokuva The Dark Knight (2008) oli merkittävä uranuurtaja, eikä aikaakaan, kun Marvel-universumin elokuvissa nähtiin samaa: Josh Whedonin The Avengers (2012), Josh Whedonin Avengers: Age of Ultron (2015), Russon veljesten Avengers: Infinity War (2018) sekä Russojen Avengers: Endgame (2019). Öljynkatkuisen toiminnan puolelta Fast & Furious -elokuvasarjan alkupäätä on vaikea ottaa mukaan, mutta koko loppupää onkin sitten ehtaa tähtikooste-elokuvaa: Justin Linin Fast Five (2011), Justin Linin Fast & Furious 6 (2013), James Wanin Furious Seven (2015), F. Gary Grayn The Fate of the Furious (2017) sekä David Leitchin Fast & Furious Presents: Hobbs & Shaw (2019). Vielä väkivaltaisemman – jopa itsetarkoituksellisen machomaisen – mausteen tähtikooste-elokuviin tuovat esimerkiksi Sylvester Stallonen The Expendables (2010), Simon Westin The Expendables 2 (2012), Patrick Hughesin The Expendables 3 (2014), Robert Rodriquezin Machete (2010), Robert Rodriquezin Sin City: A Dame to Kill For (2014) ja Quentin Tarantinon The Hateful Eight (2015)^[x]. Mutta räväkän toiminnan alalajityypin, taistelulajielokuvan, kohdalla tähtikooste-elokuvia on kovin, kovin niukasti. Tilannetta korjaamassa on tässä Jesse V. Johnson, jonka Triple Threat -elokuvan päätähtien kimara on päätähuimaavan vaikuttava ainakin mikäli katsojalla nyt on vähääkään kokemusta lajityypistä. Iko Uwais, Tony Jaa, Tiger Chen, Michael Jai White, JeeJa Yanin, Michael Bisping, Scott Adkins ja Celina Jade samassa elokuvassa? Kyllä vain!

Juonitiivistelmä

Kiinalaisen miljärdöörin perijätär Xian (Celina Jade) julinen ulostulo rahoittaa huomattavalla summalla paikallisten vaikutusvaltaisten rikollissyndikaattien kaataminen saa aikaan paljon kuhinaa monissa piireissä. Perijättären perään lähtee joukko palkkasotureita, joita johtaa Collins (Scott Adkins) uskollisina kätyreinään Devereaux (Michael Jai White), Mook (JeeJa Yanin) ja Joey (Michael Bisping). Näitä estämään ja perijätärtä suojelemaan päätyy lopulta monen mutkan ja käänten kautta epätodennäköinen kolmikko Payu (Tony Jaa), Long Fei (Tiger Chen) ja Jaka (Iko Uwais). Seuraa mätkintää. Paljon.

Kommentit

Kun elokuvaan on kerrankin saatu kasattua näinkin raskaan sarjan nimekkäitä tähtiä ja tähtösiä kokonaisen kottikärryllisen verran, sopii katsojan odottaa, että väelle keksitään paljon hyvää puuhasteltavaa katsojain ihasteltavaksi ja mielellään vielä sujuvan ja jännittävän juonen merkeissä. Tällaista odotusta ei tämän elokuvan kohdalla kuitenkaan palkita; matto rykäistään tylynpuoleisesti alta pois jo alkumetreillä ja oikeaa koukkua tarjoillaan palleaan läpi elokuvan keston. Nimittäin ohjaaja Jesse V. Johnson on täysin totaalisen hukassa siinä miten näitä tähtiä oikein käyttäisi, kun ne on kerran yhteen saatu koottua. Periaatteessa yksinkertaiseen kostojuoneen tungetaan ja ängetään väen väkisin mitä kaikkea kummallista kikkakuutosta ja poskettoman epäuskottavaa käännettä, että lopulta koko elokuvan rakenne ja eteneminen puuroutuu sekoittuen epämääräiseksi mössöksi arveluttavia tekosyitä laittaa starat pätkimään toisiaan käkättimen suuntaan. Ei se nyt totta vieköön olekaan mitään suurta ihmetystä aiheuttavaa, että taistelulajielokuvassa pääpainopiste onkin kamppailulla. Se vaan kismittää ja kiukuttaa, että hienoja mahdollisuuksia koko lajityypin keskeiseksi merkkipaaluksi hukataan tyystin surkeilla virityksillä, joita elävien kuvien ihmeellisessä maailmassa yleensä kutsutaan kuvaukseksi, juonen kehittelyksi, käsikirjoitukseksi, ääniraidan suunnitteluksi ja jouhevaksi kerronnaksi. Oikeastaan jopa teknisenä suoritteena elokuva vajoaa melko vaatimattomaksi tekeleeksi ottaen huomioon sen kaakkois-aasialaiseksi taistelulajielokuvaksi epätavallisen mittavan kymppimiltsin budjetin. Lieneeköhän kuitenkin sittenkin ollut niin, että tämän kaartin palkkaaminen on vienyt niin paljon riihikuivaa, että tarpeeksi pätäkkää ei ole jäänyt tekniseen suunnitteluun tahi koko potaskaa kertaalleen läpi luetuttamiseen jollain kriittisillä silmillä.

Kaiken tämän armottoman kritiikin jälkeen lienee jo selvää, että parasta antia elokuvassa ovat sen tähtien turpakäräjöinti, jota mätkettä suoritetaan aina epämääräisten juonikuvioiden kytkiessä tyyppejä vastakkain. Sitä vartenhan nämä ukkelit ja mimmit on tosiallisesti yhteen saatettukin, eikö vain? Mitään varsinaisesti erityisen mieleenpainuvaa uutta ja ihmeellistä ei kuitenkaan tälläkään saralla ole tarjolla. Koreografiat ovat kyllä näyttäviä, mutta siltikin menettelevän rutiiniluonteisia ja varsin monasti jopa kylmän staattisia. Asiaa ei edesauta täysin jonninjoutava geneerinen räpellys, jota ääniraidaksi nimitetään. Esiintyvien tahojen taidot huomioiden tulos on parhaimmillaankin vain ihan ok. Ohjaaja Johnson ei vaan osaa taikoa tästä porukasta ulos tarpeeksi väkevää taistelulajimagiaa. Pääosin ohjaaja ei toki edes paneude tähtiensä luontaisiin vahvuuksiin, josta jää ikävästi sellainen voi voi, kun taitavampi ohjaaja olisi ollut puikoissa –tyyppinen jälkimaku. Se kuuluisa hukatun potentiaalin maku siis tässäkin kutittelee elokuvannälkäisten herkkiä aisteja. Erityisen turhalta ja pahanmakuiselta markkinointikalastamiselta – kuten Jet Li:n rooli Sylvester Stallonen elokuvassa The Expendables 3 (2014) – tuntuu taitavalle akrobaatille ja potkulajien taitajalle JeeJa Yaninille sujautettu vähäinen ja liki näkymätön rooli elokuvassa. Elokuvan lopetus on lopulta kuitenkin vaikuttava kokonaisuus – parikymmentä minuuttia korkeaoktaanista non-stop mätkintää. Siltikin loppukohtauksen miljööstä, valaistuksesta, asetelmasta ja tunnelmasta tulee hakematta mieleen täysin ylivertainen John Woon elokuvan The Killer (1989)^[x] loppukohtaus. Yhtymäkohtia on sen verran monia, että tuskinpa sattumasta on kysymys. Tosin kyyhkyjä ei tässä ole. Eikä kirkkoa.

Yhteenveto

Monipuolisen kamppailulajien tähtikaartin yhteensovittaminen osaksi samaa elokuvaa ei varmasti ole ollut mikään helpoimmista helpoin (eikä halpa) askare. Sääli vain, että tässä elokuvassa kokoon saadulle jengille ei ole keksitty tarpeeksi mielekästä puuhasteltavaa muuhun kuin sinällään ihan kelvolliseen kamppailulajimätkeeseen. Mitään varsinaista tiivistyvää jännitettä tai järkevää suuntaa ei elokuvassa ole ja teknisestikin mennään hyvin vaatimattomilla tasoilla. Mihinkään erityisen taidokkaisiin tai hengen salpaaviin koreografioihin ei ylletä, mutta kyllä tämä nyt ihan viihdyttävää kertakatsottavaa on. Tosin surkean juoniviritelmän ansiosta kohderyhmänä ovat kokolailla vain taistelulajielokuvista kiinnostuneet katsojat.

4/10.

Rampage (2018)

Ohjaus: Brad Peyton
Käsikirjoitus: Carlton Cuse, Ryan Engle
Tuotantomaa: Yhdysvallat
Arvioidun version pituus: 107 minuuttia
Ensi-ilta Suomessa: 13.4.2018
Arvioitu: kevät 2019
Budjetti: noin 120 miljoonaa USD
Kieli: englanti, viittomakieli (englanti)

Johdanto

Jättiläiskokoisiksi ja asennevammaisiksi mutatoituneet eläimet pistämässä paikkoja paskaksi ja palamaan? Ihan ensimmäistä kertaa ei teemaa sivuta elävien kuvien historiassa todellakaan tässä Brad Peytonin ohjaamassa efektirymistelyssä. Vuosikymmenten saatossa varsin moni eläinlaji on vuorollaan saanut kyseenalaisen kunnian kasvaa normaalia kokoaan reteämmäksi tappokoneeksi, jota vastaan sitten ihmispoloiset yrittävät keksiä sitä sun tätä vippaskonstia maapalloa pelastaessaan. Useimmiten ihmiset itse ovat tavalla tai toisella vastuussa eläinten kasvusta, mutta ei aina. Shoedsackin & Cooperin jättigorillasta kertovaa King Kong (1933) -elokuvaa voi hyvällä syyllä pitää teeman elokuvallisena esi-isänä, vaikka esimerkiksi esihistoriallisia eläimiä viliseviä seikkailukertomuksia ehdittiin jo sitä ennenkin tehdä. Kädellisten heimoon kuuluvien gorillojen suosio yhtenä elokuvien jättieläimistä on pysynyt ennallaan näihin päiviin saakka ja vuosien mittaan olemme nähneet tasaisin väliajoin uusia jättigorillaelokuvia. Hyönteisten esiinmarssia jättielukkaelokuvissa rytmitti Gordon Douglasin Them! (1954), jossa radioaktiiviset jättimuurahaiset tekivät tuhojaan. Piakkoin porukkaan liittyi Jack Arnoldin Tarantula! (1955), jossa tavataan tulevinakin vuosikymmeninä kovin tutuksi tuleva hämähäkki. Lajikirjo kasvoi nopeasti. Mustekala – Robert Gordonin It Came From Beneath the Sea (1955). Skorpioni – Edward Ludwigin The Black Scorpion (1959). Heinäsirkka – Bert I. Gordonin Beginning of the End (1957). Rukoilijasirkka – Nathan Juranin The Deadly Mantis (1959). Ihminen – Nathan Juranin Attack of the 50 Foot Woman (1958). Iilimato – Bernard Kowalskin Attack of the Giant Leeches (1959). Lukija saanee lyhyestä listasta jo hyvän käsityksen elokuvataiteen tekijöiden räjähdysmäisestä innosta esitellä luontokappaleita epäluonnollisessa koossa ilman, että Japanin 1950- ja 1960-lukujen kaiju-elokuvia edes mainitaan. Tieteiselokuvan ja kauhun risteämispisteessä olevat jättiläiseläinelokuvat ovat osoittautuneet suosiolliseksi ja suosituksi maaperäksi tehdä elokuvia – vuosikymmenten saatossa ja lajikirjon karttuessa muuttunut on lähinnä se syy, miksi elokuvassa tavataan epäluonnollisen kokoisia eläimiä. Takavuosina hip ja hop olivat fissioprosessin aikaansaama säteily; uudella vuosituhannella vastaavasti kovaa valuuttaa on geeniteknologia.

Juonitiivistelmä

Geenimanipulaatioteknologian edelläkävijäyhtiö Energynen avaruudessa sijaitsevan tutkimusaseman tuhoutuminen johtaa valitettavasti ongelmiin myös maapallolla, kun tarkoituksella avaruuteen eristetty tutkimus ei pysykään siellä. Ahneen yhtiön asetutkimusosaston kenkkujen temppujen seurausten kantajiksi joutuvat jättiläismäisiksi ja kovin, kovin vihaisiksi muuttuvat eläimet: gorilla, susi ja krokotiili. Nämä elokuvat pistävät sitten paikkoja paskaksi ja palamaan eikä aikaakaan, kun eri tahot yrittävät keksiä toinen toistaan jännempiä keinoja estää totaalinen katastrofi eli tuhoamaan kohteet. Kädellisten tutkija Davis Okoye (Dwayne Johnson) tuntee henkilökohtaisesti hirviöksi muuntautuneen gorillan ja lyöttäytyy mukaan selvittämään tilanteeseen sellaista ratkaisua, joka ei tarkoittaisi hänelle rakkaan gorillaan surmaamista.

Kommentit

Sitä sun tätä sivuhahmoa elokuvassa vilahtelee enempi tai vähempi odotettujen stereotyyppisten rajausten määrittämissä ankeissa rooleissa, mutta eipä siitä nyt yli eikä ympäri pääse, että tämä elokuva rakentuu vain ja ainoastaan mallikkaiden tuho- ja eläinefektien ja Dwayne Johnsonin näyttelemän ”tutkijan” ympärille. Tietokonepelisarjaan löyhästi pohjautuvassa elokuvassa mitään varsinaista näyttelemistä nyt ei erityisemmin ole muutoinkaan tiedossa: The Rock etupäässä pullistelee lihaksiaan ja tokaisee välillä jotain pseudotieteellistä. Tämä tuntuu riittävän ohjaaja Brad Peytonille pääroolin läpiviemiseksi. Eipä silti, viihdyttäväksi efektipauke-elokuvaksi tämä nyt tietenkin on alusta pitäen suunniteltukin ja budjetti huomioiden efektit ovat toki koko lailla alansa kärkikastissa, jos kohta etenkin jättiläissuden liikeradat tietokoneen muistista katsojan verkkokalvolle jättävät hyvinkin paljon vielä toivomisen varaa. Sivuosahahmojen näyttelijöille ei juurikaan varata eikä anneta tilaa rakentaa hahmoistaan yhtään mitään muuta kuin hektisen toiminnan mahdollistavia kerronnan työkaluja. Kenestäkään ei edes kuulu kiinnostua eikä yhdenkään ole tarkoitus nousta uhkaamaan Dwayne Johnsonin jättämää muistijälkeä. Elokuvan efektit noudattavat hyvin paljon tuttuja ja turvallisia kaavoja, joita esitellään tuutin täydeltä lähes jok’ikisessä kuluvan vuosituhannen ison budjetin hirviömätkinnässä. Autojen paiskontaa, kerrostalojen kaatamista, siltojen pilkontaa, sotilasajoneuvojen (niin lentävien, seilaavien kuin ajavienkin) niputtamista ja pienten ihmisten ahdingon tuokiokuvia. Mitään uutta tai ihmeellistä ei Peyton tässä elokuvassa lajityyppiin tuo: tyytyypä vain toistelemaan tuttuja kuvioita ison rahan efektien tuomalla selkänojalla. Tympeä juonirakennelma on rakennettu lähinnä pönkittämään Dwayne Johnsonin roolihahmon kaikkivoipaa erinomaisuutta kaikessa mahdollisessa hyökkäyshelikopterin lentämisestä gorillojen psykologiaan. Juoni toistelee monasti nähtyjä ja helposti ennakoitavia kliseisiä käänteitä kuin suoraan jostakin Aivottomien kesäleffojen käsikirja studio-ohjaajille –teoksesta. Kuvakulmat ja leikkaus pyrkivät maksimoimaan efektien vaikuttavuuskerrointa 3D-tulokulma edellä ja osa rymistelykohtauksista kinastelee jopa lajityypin kuluvan vuosituhannen valiopaikoista. Sen sijaan äänisuunnittelu ja ääniraita yleisesti ottaen eivät todellakaan. Täysin tunnoton ja geneerinen syntikkamössö ei istu ollenkaan jättibudjetin visuaalisiin puitteisiin ja suorastaan häiritsee tympeällä mitäänsanomattomuudellaan. Aivan kuin tekijät olisivat viime hetkillä elokuvan valmistuttua ajoissa paiskanneet ylävitoset: Se ois siinä valmista kauraa!, mutta tajunneet seuraavassa hengenvedossa, että perskules kukaan ei sitten ottanutkaan vastuuta ääniraidasta. Koska budjettihan mennä heilahti jo efektinikkarien kukkaroon, pitää sitten käydä hattu kourassa lypsämässä heltiäisikö studiopomoilta joku Trio Erektus -tason syntikkamaestro muutamaksi tunniksi säveltämään, että saadaan raina teatterikierrokselle sovitusti. Kyllä, se ääniraita on juurikin niin sysipaska kuin mitä tästä lukemalla välittyykin.

Yhteenveto

Täysin aivotonta popkornin mussutuksen ja oluen kulauttelun oheistoiminnaksi kelpaavaa toiminnallista ajanvietettä. Hirviöiden pätkintäpeijaiset esittelee niiden – kieltämättä päheästi realisoitujen – hirviöiden rinnalla tukun mitäänsanomattoman turpeita henkilöhahmoja ja jonkinlaisen kyhäelmän, jota tekijät ilkikurisesti myös juoneksi nimittelevät. Tuttuja kaavoja, tavanomaisia polkuja. Surkealla ääniraidalla.

4/10.

The Island (2005)

Ohjaus: Michael Bay
Käsikirjoitus: Caspian Tredwell-Owen, Alex Kurtzman, Roberto Orci
Tuotantomaa: Yhdysvallat
Kieli: englanti
Arvioitu: syksy 2007
Arvioidun version pituus: 136 minuuttia
Budjetti: noin 130 miljoonaa USD

Johdanto

Tieteiselokuva on lajityyppinä varsin vaikea. Romanttisten komedioiden ystävät eivät hae uusilta lajityypin elokuvilta erityisiä uusia temppuja ja ideoita; heille riittävät vallan mainiosti aiemmin hyväksi koetut tarinarakenteet, kolutut juonikuviot, mahdollinen kyyneleet valumaan saava traaginen väliepisodi ja onnellinen loppu, jossa poika saa tytön. Toimintaelokuvien suuri kuluttajakunta pysyy useimmiten tyytyväisen saadessaan vauhtia, vaarallisia tilanteita ja isoja räjähdyksiä. Historiallisten pukudraamojen seuraajat pysyvät haltioituneina koreiden pukujen loisteessa semminkin jos niiden sisällä hahmojaan tulkitsevat maailmankuulut luonnenäyttelijät. Tieteiselokuvien fanikuntaa ei ole helppo miellyttää, koska tämä porukka pysyy harvoin tyytyväisenä ja hiljaa, jos elokuva kierrättää ja monistaa aiempia kaavoja ja ideoita ja varsinkin jos nekin tuntuvat loppuvan kesken.

Jättirahalla ryminää ja tärinää ohjattavikseen saanut, alunperin musiikkivideoilla ja mainoksilla kuvioihin tullut, ohjaaja Michael Bay tuntuu olevan sinut tekeillään olevan elokuvan kanssa vain silloin, kun pystyy tarjoamaan pauketta, tutinaa, melskaamista, hätäistä säntäilyä ja jättimäisiä efektejä. Bayn ytimeltään romanttinen pelastautumistarina ja ulkokuoreltaan tieteistoimintaelokuva ei kykene seisomaan omilla jaloillaan kuin korkeintaan kelvollisten efektien ja toimintarymistelyn mittareilla tarkasteltuna. Sen sijaan tieteistarinana elokuva kierrättää ja monistaa aiempia ja parempia. Pitkälti saman elokuvan aiemman, pikku budjetin, version The Clonus Horror (1979) tekijät haastoivat jopa The Islandin tekijät oikeuteen tekijänoikeuslakien rikkomisesta ja saivat tuntemattomaksi jääneen, mutta seitsennumeroisen korvauksen riidassa, joka sovittiin oikeuden ulkopuolella. Samankaltaisuuksia löytyy myös lukuisiin muihin elokuviin, kuten vaikkapa François Truffautin ohjaamaan elokuvaan Fahrenheit 451 (1966), George Lucasin ohjaamaan elokuvaan THX 1138 (1971)^[x], Michael Andersonin ohjaamaan elokuvaan Logan’s Run (1976), Richard Fleischerin ohjaamaan elokuvaan Soylent Green (1973), Philip Kaufmanin ohjaamaan elokuvaan Invasion of the Body Snatchers (1978)^[x], Michael Crichtonin ohjaamaan elokuvaan Coma (1978)^[x] ja miksei jopa Michael Winterbottomin elokuvaan Code 46 (2003).

Juonitiivistelmä

Tulevaisuuden (vuoteen 2019 sijoittuvassa) dystopiatarinassa tuhannet ja taas tuhannet ihmiset elävät tarkoin ohjattua ja tiukilla säännöillä sävytettyä elämäänsä presessointilaitoksessa odottaessaan mahdollisuutta päästä jatkamaan elämäänsä mystisellä Saarella, jossa kaiken pitäisi olla hienosti ja hyvin. Kaikki laitoksen asukit jakavat käsityksen, että ulkomaailma on liian saastunut siellä elämiseen ja vaihtoehtojen puutteessa tyytyvät laitoksen tarjoamiin tiloihin. Joka viikko laitos järjestää loton, jonka voittajat pääsevät pois laitoksesta ja jatkamaan elämäänsä Saarella. Kaksi asukkia, Lincoln Six Delta (Evan McGregor) ja Jordan Two Delta (Scarlett Johansson) löytävät kauhukseen viitteitä siitä, että asiat eivät olekaan ehkä juuri niin, kuin laitoksen asukkaat kuvittelevat niiden olevan…

Kommentit

Toimintarymistelyihin profiloituneen Michael Bayn romanttinen sci-fi-toimintatarina The Island alkaa kiehtovasti vakavastiotettavana tieteiselokuvana synkästä tulevaisuudesta, jossa suuresta tuhosta selviytyneitä ihmisiä koulitaan ankarasti ennen kuin heidät päästetään mystiselle Saarelle, jossa heitä lupaa odottaa huoleton ja autuas elämä ilman alituista pelkoa kuolemasta ja selviytymisen haasteista. Kaikki ei tietenkään ole miltä näyttää ja tieteistarina muuttuukin nopsasti trillerin kautta puhtaaksi ison rahan toimintarämistelyksi, jossa keulitaan, hippaillaan, räjähdellään ja törmäillään väsyksiin asti – eli juuri sinne Michael Bayn omimmalle alueelle.

The Island lainailee kosolti elementtejä tutummista tieteiselokuvista vuosien varrelta ja ainakin alkuvaiheessa läträä limaisilla nesteilläkin sopivan tunnelman aikaansaamiseksi. Laitoksessa koulittavat asukit ovat kuin totaalitaarisen yhteiskunnan asukkeja, joita hallitaan ylempää tulevilla käskyillä ja määräyksillä. Käskyistä välittämättä jättäminen ie elokuvan maailmassa ole vaihtoehto. Välähdyksenomaisesti omiakin tieteisoivalluksia mahtuu mukaan ja elokuvan premissi lupaa muutoinkin kutkuttavaa ja uskottavaksi muokattua tieteistarinaa kiehtovine dystopioineen.

Sitten kaikki räjähtääkin kappaleiksi – kirjaimellisesti. Tarina loppuu kesken ja viimeinen tunti muutoinkin ylipitkässä elokuvassa meneekin sitten toinen toistaan nopeammin leikattujen toimintakohtausten loputtomassa jatkumossa. Elokuva heittää vakaat hyvästit kiinnostavan alun rakennuspalikoille ja palaa toimintapätkien tuttuihin kaavoihin itsestään räjähtävine autoineen ja pilvenpiirtäjistä roikkumisineen, takaa-ajoineen ja kiivastahtisine karkailuineen päivineen. Bayltä loppuvat kertakaikkiaan eväät kehittää tarinaa maltilla ja toisaalta käsikirjoituksen loppu tuntuu muutoinkin melkoisen nopeasti sutaistulta. Dramaturgisesti alun kehittelevä ja paikoin unenomaisen omintakeinen kerronta ja kuvakulmat vaihtuvat ohjaaja Baylle tutumpien musiikkivideoiden tempoon ja leikkauksiin ja lopulta on vaikeaa enää erottaa mihin tieteistarina kuukahtaa ja joutava toimintaryske alkaa. Bay ei tuosta rajasta sitten enää ihmeemmin perustakaan elokuvan loppua kohden mentäessä ja lopulta se alkaakin muistuttaa ihan tähän päivään sijoittuvaa perinteistä kaahailusäätöä prototyyppiautoilla, joita näkee vaikka nykyisin saksalaisilla automessuilla yleisöllekin auliisti esiteltävän. Huolellisesti rakennettua tieteispohjaa vedetään hiljaksiin syvälle pohjattomaan kuiluun eikä siitä lopussa ole enää kädessä kuin etäinen muisto vain. Sääli, sillä tarinan lähtökohta ja ainekset olisivat paremmalle visionäärille tarjonneet kerrassaan huikeita mahdollisuuksia tutkia ihmisen eettisiä ja moraalisia valintoja esitellyssä dystopiassa. Tämän päivän biotieteiden etiikkaan elokuva sorkkaiseekin tassunsa saarnamiehen elkeillä, mutta ei sitten lopulta kykene todellista ja perusteltua kantaa muodostamaan mihinkään suuntaan jättäen kommentointinsa vaihtoehdottoman moraalisen sormenheristyksen tasolle. Elokuva keskittyykin enemmän toimintavetoiseen kujanjuoksuun kuin pohtimaan niitä tarjolle asetettuja filosofisia kysymyksiä, joita tänäänkin ihan tosissaan maailman eri kolkissa mietitään.

Elokuva kapsahtaa metsään valitettavasti myös toisella saralla: uskottavuuden ja logiikan kanssa ajaudutaan nopeasti umpikujiin, joista Bay ei enää keksi ulospääsyjä ja vastapainoksi Bay turauttaa esiin Isompia Räjähdyksiä. Kiusallisesti nämä kömmähdykset alkavat vaikuttaa tarinasta nauttimiseen ja logiikan erheet osuvat suoraan juonen ydinkohtiin, mikä on anteeksiantamatonta erityisesti siksi, että alussa tieteispohjan kehittelyyn uhrattiin niin kovin paljon aikaa ja vaivaa. Tuotesijoittelu on poikkeuksellisen härskiä ja näkyvää elokuvassa ja alkaa nopeasti jopa vaivata katsojaa. Välillä tuntuu kuin olisi kävellyt suoraan sisään mainokseen, kunnes huomaakin katsovansa elokuvaa. Tuotesijoittelua varten on myös rakennettu aivan omia kokonaisia kohtauksiaan, jotka eivät edistä henkilöhahmojen kehittelyä eivätkä liioin tarinaa – ne ovat aivan puhtaasti mainosnikkarien tekemiä lisäyksiä käsikirjoitukseen.

Yhteenveto

Kokonaisuutena Michael Bayn perinteistä ryminätoimintaa, romantiikkaa ja scifi-jännäriä ontuvasti yhdistelevä The Island on lupaavasti alkava tieteiselokuva, joka ajautuu puolenvälin tietämillä mitäänsanomattomaksi hölynpölyksi ja kertaa tusinaviihteen kaavamaisuuksia kyllästymiseen asti. Elokuvan ensimmäinen vaihe kiehtoo varmasti tieteisjännärien ystäviä ja toinen vaihe perinteisen suuren rahan toimintaspektaallien ystäviä, mutta yhdistettynä yhteen ja samaan elokuvaan komponentit eivät muodosta toimivaa ykseyttä. The Island on lopulta keskinkertainen viihteellinen tieteishömppä, johon on ympätty 10 minuuttia mainoksia.

4/10.

Organ (1996)

Ohjaus: Kei Fujiwara
Käsikirjoitus: Kei Fujiwara
Tuotantomaa: Japani
Arvioidun version pituus: 100 min
Arvioitu: kesäkuu 2009
Ensi-ilta Suomessa: ei ensi-iltaa Suomessa
Budjetti: vähäinen

Johdanto

Kauhuelokuvien sisällä tunnetussa ns. kehokauhun (engl. body horror) -alalajityypissä ihmiskehossa on jotakin vikaa tai siinä tapahtuu syystä tai toisesta muutoksia. Tilannetta paikataan tai jätetään paikkaamatta, mutta yhtä kaikki siitä saadaan aikaan parhaimmillaan huikeita visioita, puistatuksia ja unohtumattomia kauhukokemuksia. Länsimaissa genreä edustavat tutut vanhemmat tekijät alan suurmestarista David Cronenbergistä (vaikkapa elokuvat Fly (1986), eXistenZ (1999)^[x], The Brood (1979)^[x], Rabid (1977), Shivers (1975), Dead Ringers (1988), Videodrome (1983)) Clive Barkerin (Nightbreed (1995)^[x], Hellraiser (1987)) kautta David Lynchiin (Eraserhead (1977)), Peter Jacksonista (Braindead (1992)^[x]) John Carpenteriin (The Thing (1982)) ja Ridley Scottiin (Alien (1979)^[x]) sekä moniin moniin muihin. Aasiassa kehokauhu on Japania huomioimatta lähes olematonta. Japanissa genreen herättiin selvästi länsimaita myöhemmin ja sen ensimmäinen kansainvälinen kärki koostuu japanilaisesta mangasta ammentavan perinteisen kehokauhun lisäksi myös kyberpunk/kehokauhu-fuusion ympärille rakennetuista teoksista. Esimerkkeinä vaikkka Shinya Tsukamoto (Tetsuo (1989) ja sen jatkot, Meatball Machine (2005)), pinku-ohjaajana paremmin tunnettu Hisayasu Sato (Splatter: Naked Blood (1996)), Takashi Miike (vaikkapa nyt Ichi The Killer (2001) ja Audition (1999)^[x]) ja Higuchinsky (Uzumaki (2000)). 2000-luvun puolivälissä tapahtui jotain ja kehokauhun tematiikan ympärille pyrähti iso joukko japanilaisia tekijöitä. Tätä kirjoitettaessa (2009) genre suorastaan poreilee.

Tsukamoton Tetsuo (1989) -elokuvan naispääosaa näytellyt Kei Fujiwara mieltyi genreen kovasti ja halusi rakentaa teemasta oman taide-elokuvansa. Japanilaisen kehokauhuelokuvan alkumetreillä Fujiwaran vuonna 1996 valmistunut Organ on merkillinen sekoitus shokeeraavaa transgressiivistä kehokauhua, melankolista symbolien täyttämää taide-elokuvaa ja surrealismia.

Juonitiivistelmä

Yakuzan pyörittämään laittomaan elinkauppaan tulee lommo, kun liigan perään pääsee kaksi poliisin etsivää. Poliisikaksikko tunkeutuu rähjäiseen leikkaussalin irvikuvaan, jossa vielä eläviäkin uhreja paloitellaan kauppatavaraksi. Touhun keskellä kirurgina ja leikkaustoiminnasta vastaavana häärivät häiriintyneet ja lapsena hirvittävästi kaltoin kohdellut kaksoset. Poliisit eivät onnistu pidättämään liigaa vaan toinen poliiseista jää liigan vangiksi ja toisen pakkomielteeksi muodostuu lopulta selvittää parinsa kohtalo.

Kommentit

Fujiwara näyttelee itse naispääosaa. Hän on vastuussa myös käsikirjoituksesta ja ohjauksesta ja tuotannon suunnittelusta ja varmaan monesta muustakin. Spagettibudjetilla tehty elokuva ei vakuuta efekteillään, mutta yritystä riittää ja kovasti. Fujiwaralla on selkeästi varsin monimutkainen ajatus elokuvansa ympärillä. Sen on tarkoitus olla surreaalinen ja kaksijakoinen tutkielma haavoitetuista sieluista, joiden sisässä oleva inha mätä hakee tietä ulos. Fujiwara tarjoileekin mielenkiintoista symboliikkaa läpi elokuvan, mutta yltyy liian mutkikkaaseen ulosantiin. Tarina kietoo sisälleen itse asiassa kaksi kieppuvaa ja toisiinsa kiinteästi kietoutuvaa ydintä, joita elokuvassa sekoitetaan ja hämmennetään solmuun asti. Fujiwaran ohjauksessa ei pintapuolisesti tarkasteltuna ole häivähdystäkään tolkkua, mutta mikäli shokeeraavan aineiston tuolle puolen uskaltaa (ja haluaa) sukeltaa, avautuu ainakin osa Fujiwaran ajatuksista. Erittäin sekavaan käsikirjoitukseen yhdistyy Fujiwaran käsissä valitettavasti melko tavanomainen ja varsin staattinen leikkaus sekä surkea kuvaus ja onneton äänisuunnittelu. Parempaa ei ole luvassa myöskään näyttelijöiden työssä ja varsinkin moninaisten sivuosaroolien näyttelijöiden tohellus on melkoista puuroa.

Organ, eli suomeksi elin, on erilaisten kudosten yhteistuumin suorittamaa toiminnallisuutta. Fujiwaran elokuvassa elin saa monta erilaista muotoa – niin fyysistä kuin henkistäkin. Kun hullu kirurgi pitää liigan kidnappaaman poliisin hengissä silputtuaan tältä ensin kädet ja jalat, rinnastaa Fujiwara tämän kasvihuoneessa kituvan torson jonkinlaiseksi kirurgin moraaliseksi tekohengitykseksi. Kuin kuoleva poliisi olisi yhä edelleen enemmän ihminen kuin mitä kirurgi on koskaan ollutkaan. Kirurgin houreissa hallusinoima metamorfoosi tappamansa naisen uudesta syntymisestä on edelleen hämmentävää ja irvokastakin katseltavaa. Siitäkin huolimatta, että Fujiwara on rakentanut moniin shokkiarvoilla pelaaviin kohtauksiinsa kaihoisaa romanttista kauneutta, jää niistä suurin osa keinotekoisen kylmiksi ja jopa hieman tekotaiteellisiksi. Fujiwara availee kuitenkin roolihahmojensa kautta ihmismielen synkkien sopukoiden suljettuja ovia ja elokuvan edetessä käy ilmeisen selväksi, ettei hahmojen toimintaa edes pidä lukea reaktioina maailmaan vaan näissä yllättävissä toiminnoissa on nimenomaisesti haettu fantasioiden ruumiillistumia. Niin tai näin, Fujiwaran Organ on erittäin vaikeaselkoinen ja sekaiselta tuntuva soppa. Elokuvan brutaali väkivalta ja limainen inhostelu eivät lopulta kuitenkaan kanna kovinkaan pitkälle. Alun häkellyttävä sekoilu, joka muistuttaa ihan ihka oikeaa juonta, muuttuu loppua kohden edetessä yhä vain surreaalisemmaksi häsläämiseksi, josta osa pelataan epätodellisuudessa, jonka ilmeisesti vain arvon kirurgi kykenee havainnoimaan.

Yhteenveto

Organ on todella erikoinen ja häiriintynyt japanilainen ronskien veriroiskeiden sävyttämä kehokauhu-elokuva, joka on kuin omalaatuinen sekoitus gore-kauhua ja pyrkimystä symbolien ja metaforien kautta toimivaan art-houseen. Ohjaaja Kei Fujiwara ampuu kuitenkin elokuvansa itse alas, sillä sen efektit, juonenkuljetus, jaksotus, leikkaus, kuvaus ja näyttelijöiden maneerit eivät kykene rakentamaan elokuvasta lopulta paljoakaan muuta kuin erikoisen sopan. Toisaalta, Organ on etupäässä temaattinen elokuva eikä sen ole tarkoituskaan aueta suorana lineaarisesti etenevänä tarinana. Elokuvaa on helppo paheksua sen varsin karmivan graafisen sisältönsä vuoksi, mutta omassa pienessä alalajityypissään elokuva on mielenkiintoinen porttien aukaisija ja varhainen pioneeri.

4/10

Helldriver (2010)

Ohjaus: Yoshihiro Nishimura
Käsikirjoitus: Yoshihiro Nishimura, Daichi Nagisa
Tuotantomaa: Japani
Arvioidun version pituus: 106 minuuttia (kans.väl. versio)
Arvioitu: 2013
Ensi-ilta Suomessa: ei tiedossa (NightVisions festivaali?)
Kieli: japani

Johdanto

Todellisuus on tarua ihmeellisempää vai mitäpä voisi sanoa terveitä eliöitä zombeiksi muuttavasta parasiittisesta sienestä nimeltänsä Ophiocordyceps unilateralis, joka valtaa terveiden muurahaisten aivot, muuttaa muurahaisten käyttäytymistä, syö muurahaiset sisältäkäsin ja lopulta isäntäeläimen kuollessa kasvattaa tämän päästä ulokkeen, jota kautta levittää sientä edelleen. Kenkkua. Evoluutio on kuitenkin jännä juttu ja muurahaiset ovat oppineet taistelemaan sientä vastaan tunnistamalla infektoituneet ja eristämään kuljettamalla ne kauas pesäpaikasta. Sienellä on myös toistaiseksi tuntematon parasiitin parasiitti, joka ilmeisesti elää sienestä ja heikentää sienen infektiomahdollisuuksia. Ohjaaja Nishimuran elokuvassa infektoituneet eristetään muurilla muusta kansasta, niiden käytös muuttuu kovasti ja näiden poloisten otsaan kasvaa tuntosarvea muistuttava viisitoistasenttinen uloke ja kuvioon heitetään vielä mukaan infektoituneille oma kuningatar. Muurahaiszombiet ihmisillä siis! Yoshihiro Nishimura ei ole ensi kertaa ratin takana ja on hyvää vauhtia lyömässä omaa leimaansa uuden japanilaisen gore-elokuvan kuvastoon. Linja on samaa posketonta goreruoskintaa, mitä Nishimura kylvi jo elokuvissa Vampire Girl vs Frankenstein Girl (2009) ja Tokyo Gore Police (2008)^[x]. Samalla Nishimura avautuu innovatiivisena toimijana kehokauhun (body horror) alalajityypissä. 2000-luvulla länsimaissa kehokauhuelokuvia ilmaantuu enää harvakseltaan, mutta onneksi näitä sentään vielä tehdään ja useimmat ovat peräti mielenkiintoisia tuttavuuksia. Japanissa sitä vastoin genre tuntuu 2000- ja 2010-luvuilla oikein kukoistavan ja alan elokuvia tuntuu työstävän kokonainen leegio tekijöitä – usein vieläpä ristiin siten, että samat tyypit työstävät elokuvia yhdessä, mutta vaihtelevasti eri rooleissa. Yhteistä Japanin 2000-luvun kehokauhuelokuville on hysteerinen tohina, mangasta elokuvailmaisuun transition tekevät ilmaisukeinot, shokeerauksen tärkeys, järjettömän ylitsevuotava väkivalta ja verenvuodatus, kuriton leikkaus ja täysin mielettömät juonikuviot. Usein vielä taustalla häämöttää inha dystopia ja Japanin seksuaalitabujen rikkominen. Erot alalajityypin länsimaiseen kerrontatapaan ovat suuret.

Juonitiivistelmä

Japanilainen natsikannibaalipariskunta joutuu eriskummallisen avaruudesta tulevan kappaleen reitille ja pariskunnan naisen rintaan repeytyy reipas kolo. Ei hätä mitään ajattelee hän ja repii tilalle uuden sydämen tyttäreltään. Omituinen tuli kuitenkin polttaa naikkosen tuhkaksi jättäen tämän toviksi koteloitumaan ja tuuli levittää tuhkan sairastuttaen puolet Japanista viruksella, joka muuttaa kantajansa. Uhrit muuttuvat verenhimoisiksi zombeiksi, joiden kasvaa Y:n muotoinen sarviuloke. Japanin tulevaisuus on uhattuna, kun natsikannibaali herää kotelostaan, ottaa zombiearmeijan hallintaansa ja alkaa kylvää tuhoa koko Japaniin. Pelastajaksi hakeutuu natsikannibaalizombiekuningattaren tytär, jonka irtirevityn sydämen tilalle on asetettu järeä moottori, josta riittää puhtia myös moottorisahamiekkaan. Apuna touhussa on orpokodin pitäjä herra Kamikaze, cowboyksi pukeutunut entinen poliisi ja siskoaan etsivä mykkä orpotyttö.

Kommentit

Juonitiivistelmä niputtaa kätevästi yhteen elokuvan räikeän poliittisen epäkorrektiuden ja sen konseptuaalisen sekopäisyyden, joka porautuu syvälle myös elokuvan ilmiasuun. Räikeitä värejä, tuhansia litroja veriefekteihin, irtoraajoja, sekopäistä hihittelyä, kakofonista kakinaa ja järjettömiin mittasuhteisiin paisuva rähinä vuorottelevat ja lomittuvat selluloidiseksi kaaokseksi. Nishimura ei ole upottanut huumoria dialogiselle tasolla, mutta konseptuaalisella tasolla ja yksittäisten tuokiokuvien kautta elokuva peilautuu vahvasti koomiseksi sekopäisyyden ylistyslauluksi (vrt. ohjaajan aiempi elokuva Tokyo Gore Police (2008)^[x]). Vai mitä sanotte kohtauksesta, jossa zombiekuningatar kokoaa tuhannet zombiet jättiläismäiseksi ihmishahmoksi ohjaillen olentoa päälaelta kuin marionetti konsanaan (kuin suoraan Clive Barkerin erinomaisesta novellista In the Hills, the Cities). Tai kohtauksesta, jossa mutatoitunut moniraajainen zombiemimmi kasvattaa poskista aterimia pitävät lasten kädet ja istuttaa kaikkiin kahdeksaan raajaansa rynnäkkökiväärit (nyökkäys Robert Rodriquezin Planet Terror (2007)^[x] -elokuvan suuntaan arvatenkin). Nishimura viljelee muutoinkin pieniä japanilaisia kumarruksia niin kosolti, että elokuvaa voisi arvella huumepäissään hihitellen tehdyksi mash-upiksi. Osansa saavat John Carpenterin Escape from New York (1981), Jake Westin kauhukomedia Evil Aliens (2005), George A.Romeron Day of the Dead (1985)^[x], John Landisin Michael Jacksonille työstämä musiikkivideo Thriller (1983), Clive Barkerin Hellraiser (1987), etc etc ad nauseum.

Yhden kortin varaan ei ainakan ole mitään jätetty, sillä Nishimuran elokuva pursuaa sekopäisiä ideoita, joita yhdistellään häpeilemättömällä tyylitajuttomuudella (zombie-baarissa on muun muassa hanuria soittava zombie, dystooppisen fasistihallinnon mustapukuisilla eliittisotilailla on univormuissaan puolitoistametrisiin kuunsirpinmuotoisiin kypäriin rakennetut moottorisahat ja pakollinen takaa-ajokohtaus hoidetaan irtoraajoista ja luunkappaleista kyhätyllä biologisella rantakirppuautolla, jonka luurattia natsizombieveikkonen pystyy ohjaamaan tarvittaessa irtiveistämällään kädellä). Nishimuran elokuva tursuaa body horror -elokuvan kuvastoa ja tarjoilee katsojalle silmät pullistavia konseptuaalisia häröilyjä. Valitettavasti efektien realisoituminen on pitänyt hoitaa tuskaisilla CGI-efekteillä, joista vain osa on edes menetteleviä. Elokuvan suurin kompastuskivi on kuitenkin sen pituus, sillä pitkä kestoaika ei mitenkään pysty pitämään aloillaan joka suuntaan poukkoilevaa irvokkuutta varsinkin, kun elokuvan sisäinen ”logiikka” ja ”juoni” ovat sivuosissa. No itsetarkoituksellista japanilaista eksploitaatiota tämä nyt on joka tapauksessa, joten tuskinpa elokuvan pitkä kesto on este niille katsojille, jotka ylipäätänsä jatkavat katsomista vielä alkutekstien jälkeenkin. Elokuvan ääniraita yhdistää zombieiden ähinää, syötävien ihmisten kirkumista, huutamista ja suihkuavan veren litinää, jota kaikkea säestetään nopeatempoisella rokkenrollilla. Tämä koskee muuten sitten koko elokuvan kahden tunnin kestoa. Eritoten räkäinen nauru ja hulluuden syövereistä kumpuava hihitys käyvät kokeneenkin katsojan korville kyllä. Elokuvassa on myös yhteiskunnallisia ja uskonnollissävytteisiä temaattisia tasoja, mutta niiden realisoituminen ja tarkoitusperä jäävät kaiken tohinan jalkoihin, jos kohta hitler-viiksillä varustetun natsijuntan pyörittämän tulevaisuuden dystopian hienovaraisuus on samaa luokkaa päähän kajahtavan lapion kanssa. Harmillisesti Nishimura olisi voinut allegorioiden kautta tarkentaa sanottavaansa, mutta jättää itse aloittamansa leikin kesken ja valitsee työkalukseen lopulta shokkiarvoihin perustuvan läträämisen.

Yhteenveto

Huhhei! Ohjaaja Nishimura iloittelee täysin palkein body horror / zombie / toiminta -hybridinsä parissa eikä pyytele keneltäkään anteeksi. Suurin surminkaan tätä ei voi suositella katsojille, joiden mielestä elokuvassa pitäisi olla jotakin järkeä tai logiikkaa tai selkeä juoni. Tai sellaisille, jotka haluavat efektinsä hyvällä maulla ja huolella tehtyinä. Tai sellaisille, jotka arvostavat loppuunsa hiottua rooleihinsa antautumista näyttelijöiltään tai edes uskottavasti lausuttuja repliikkejä. Yltiöpäisen estotonta splatter-hassuttelua aikuisille tarjoava J-eksploitaatio todistaa ainakin yhden asian: nykyvuosituhannen B-elokuvan mahtivaltioksi nopeasti nousseen Japanin tekijöillä on vapaudet tehdä mitä haluavat, ”liikaa!” ei kuulu heidän sanavarastoonsa ja vaikka budjetit eivät kummoisia ole, niitä kuitenkin on jopa siinä määrin, että elokuville pystytään järjestämään kansainvälinen näkyvyys ja levitys. Tämänkin elokuvan taustalla oleva tuotantoyhtiö Sushi Typhoon on itse asiassa kuulun Nikkatsu -yhtiön vuonna 2010 perustettu väkivalta- ja kauhuelokuviin erikoistunut tytäryhtiö – ja Nikkatsulla on sentään sadan vuoden kokemus katsojien viihdyttämisestä yltiöväkivaltaisten gangsterieeposten ja yli tuhannen pinku-elokuvan repertuaarilla. Kauan eläköön body horror!

4/10.

Vengeance of the Zombies (1973) [La rebelión de las muertas]

Ohjaus: Leon Klimovsky
Tuotantomaa: Espanja
Käsikirjoitus: Paul Naschy
Ensi-ilta Suomessa: ei virallista ensi-iltaa Suomessa
Kieli: espanja
Arvioidun version pituus: 90 minuuttia
Arvioitu: 2012
Budjetti: hyvin vähäinen; tarkkaa summaa ei tiedossa

Johdanto

vengeanceofthezombies_primary

Paul Naschy ja Leon Klimovsky operoivat yhdessä useammankin kerran muodostaen 70-luvun espanjalaisen kauhun merkittävimpiin kuuluvan parivaljakon. Oppressiivisen fasistisen hallinnon alaisuudessa kauhuohjaajien ja -näyttelijöiden arkeen kuului kamppailla myös oman maansa aggressiivista sensuurimekanismia vastaan. Parivaljakon teokset sisälsivät usein runsaanpuoleisesti väkivaltaa ja alastomuutta ja vaikka väkivalta ei kenraali Francon hallinnolle ollutkaan ongelma, niin alastomuus ja traditionaalisesta äärikatolisesta konservatismista poikkeava seksuaalisuus oli. Siispä tuli tavaksi luoda elokuvista erikseen siistityt versiot kotimarkkinoita varten ja ulkomarkkinoita varten kuvattiin erikseen ns. ”hot” versio. Niin myös tällä kertaa: Vengeance of the Zombies -elokuvaa varten kuvattiin kymmeniä kohtauksia tuplana – toisessa versiossa naiset vaatetettuina ja toisessa sitten vähemmissä vaatteissa. Vielä, kun enemmän seksiä ja väkivaltaa tihkuvat elokuvat tuntuivat Euroopassa ja Amerikassa vetävän varsin hyvin katsojia, Espanjaan muotoutui toimiva tuotantoympäristö helpon rahan toivossa kauhuelokuvien ympärille. Tämä arvio perustuu elokuvan ”hot” versioon. Paul Naschy viihtyi uransa aikana mielellään useissa rooleissa elokuvissaan ja näin päätettiin tälläkin kertaa toimia. Naschy esiintyy peräti kolmessa roolissa tässäkin elokuvassa: itse vihtahousu Senor Satanina, karismaattisena intialaisena fakiirina ja tämän kenkkuna voodoota harrastavana veljenä. Naschy vietti uransa pääosin kierrättämällä Universalin ja Hammerin ideoita ja luomuksia ja siksi onkin varsin luontevaa, että kokeilla piti ratsastaa (ja rahastaa) myös kuumalla uudella aallonharjalla: zombie-elokuvalla. Etenkin, kun maanmies Amando de Ossorio oli juuri ehtinyt osoittaa ensimmäisillä Blind Dead -sarjan elokuvillaan, että homma toimii.

Juonitiivistelmä

Lontooseen asettautuneen Intialaisen fakiiri Krisnan ympärillä viihtyy pieni joukko aktiivisia seuraajia. Syystä tai toisesta fakiiri tuntuu hakevan tiettyjä tyyppejä ympärilleen ja pian Lontoota ravistaakin joukko julmia murhia, joihin liittyy voodoo-taikuutta. Murhiin yhdistetään erilaisiin maskeihin sonnustauneita kultisteja ja haudoistaan nousemaan taivuteltuja zombeja. Scotland Yard jää nuolemaan näppejään ynnäillessään tapahtumia. Fakiiri seurueineen muuttaa maaseudulle vanhaan Waitliesien kartanoon ja pikku hiljaa salaisuuksien vyyhti alkaa aueta useillekin asianosaisille. Onko fakiiri Krisna vai joku hänen lähipiiristään syyllinen karmeisiin murhiin, joita alkaa pian tapahtua myös uudessa ympäristössä?

Kommentit

Visuaaliselta estetiikaltaan Klimovskyn ohjaus ottaa selviä vaikutteita Vernon Sewellin USA:ssa tehdystä Boris Karloff/Christopher Lee/Barbara Steele -yhteistyöelokuvasta Curse of the Crimson Altar (1970) ja John Gillingin erinomaisesta Hammer-tuotannosta Plague of the Zombies (1966), mutta jättää gotiikassa rypemisen hieman vähemmälle ja sisällyttää sen sijaan ulkoantiinsa aimo annoksen 70-luvun Lontoon vapauden ja avoimuuden ilmapiiriä – kaiketikin sisältäen hienovaraista kritiikkiä Espanjan poliisivaltiota kohtaan. Italian giallo-mestarien Mario Bavan ja Dario Argenton vaikutteet tulevat nekin vahvasti esiin Klimovskyn esitellessä lukuisia murhia hyvinkin giallo-tyylisesti murhaajien jäädessä hanskojen ja maskien taa ja graafisten tappojen tavoitellessa aggressiivisen kirkuvan verenpunan ja vitivalkoisen vastakkaisuutta. Ja tuleehan sieltä myös ne tarkkaan taltioidut ”veitsellä kaulaan” ja ”vesurilla kuuppaan” -kohtauksetkin tehden elokuvasta selkeästi myös proto-slasherin aikana, jona slasher-elokuvat olivat vasta hiljaksiin saamassa muotoaan. Svengaava 70-luvun alun groove on kokeneen elokuvamuusikon Juan Carlos Calderonin käsialaa, mutta paikoin musiikkia on vaikea niellä osana elokuvan tunnelmaa. Lontoon katuvilinän, estottomuuden ja musiikin yhteisvaikutuksella Klimovsky lienee pyrkinyt hakemaan ajan hermolla sykkivää modernistista julkisivua elokuvalle, mutta lopputulos on lievästi riitasointuinen vapaastihengittävän juonen gotiikasta ammentavien haarojen kanssa. Tunnelma on kaiken kaikkiaan perin camp-henkinen (kuten odottaa sopii Paul Naschyltä) ja kokonaisvaltaisen pelon ilmapiirin asemesta elokuvan vahvimmat momentit ovat sen yksittäisten kohtausten efekteissä, lavastuksissa ja kuvakulmissa. Kauhuelokuvana Vengeance of the Zombies jää kuitenkin kaikkiaan varsin vajavaiseksi ja sen puolihölmön juonipölhöilyn uumenista on kovin vaikeaa löytää selkeää ja kokonaisvaltaista näkemystä. Siinä missä maanmies Amando de Ossorio käänsi George A.Romeron alkuunpaneman vimman espanjalaiseen muotoon elokuvallaan Tombs of the Blind Dead (1971)^[x][La noche del terror ciego] ja toi Iberian niemimaalle aivan uuden kauhun aikakauden, Klimovskyn Vengeance of the Zombies elää vielä ytimeltään 50- ja 60-lukulaisessa kauhuperinteessä, jota yritetään vain ulkokultauksella muokata paremmin aikaan sopivaksi. Siltikin elokuvan yksittäiset kohtaukset henkivät elinvoimaa, joten ehkäpä selvästi paremmalla käsikirjoituksella tästä olisi voinut tulla todellinen genreklassikko vain harvojen intomielisten tunteman kulttielokuvan sijaan.

Yhteenveto

Leon Klimovskyn ohjaama espanjalainen kauhuelokuva sijoittuu Iso-Britanniaan ja vaikka elokuva ottaakin vaikutteita oman maansa ulkopuolelta, on siinä siltikin aistittavissa omanlaisensa henki ja olemus. Juoni on espanjalaiseen tyyliin selkeästi löysempi ja vähemmän korostettu elementti. Pahaksi onneksi Klimovskyn elokuva ei kokonaisuutena tarkasteltuna ole erityisen jännittävä eikä pelottavakaan. Paikoin silti yksittäisissä kohtauksissa on kutkuttavaa kihinää ja syvien värien, ääniraidan svengaavan grooven ja omituisten kuvakulmien yhteisvaikutus on vähintäänkin kiehtova. Poskettoman juonen käänteet intialaisesta voodoo-fakiirista itsensä saatanan verijuominkeihin, epäkuolleista kostoa jakavista zombeista ja omituisista maskeihin sonnustauneista tappajakultisteista ovat kaikessa järjettömyydessään herkullista hihiteltävää. Ihan kovin tosissaan siis (tätäkään) Klimovsky/Naschy -yhteistyötä ei sovi ottaa.

4/10.

Linkki elokuvan promotiomateriaaleihin.

The Hunger Games (2012)

Ohjaaja: Gary Ross
Tuotantomaa: USA
Käsikirjoitus: Gary Ross, Suzanne Collins
Ensi-ilta Suomessa: 23.3.2012
Kieli: englanti
Arvioidun version pituus: 142 minuuttia
Arvioitu: 2012
Budjetti: $78 miljoonaa

Johdanto

Dystopia. Tieteiskirjallisuudessa kielteisessä valossa nähtävää ja epätoivottavaa tulevaisuuden hallintomallia ja yhteiskunnallista järjestystä kutsutaan tavanomaisesti dystopiaksi. Gary Rossin ohjaamassa The Hunger Games -elokuvassa nähtävä epätoivottava yhteiskunta on varsin tavanomainen tieteiskirjallisuudesta elokuvakäsikirjoituksen kautta maalattu yhteiskunnan malli. Kuvattu dystopia on monasti nähty ja koettu: degeneroitunut yltäkylläisyydessä elävä fasistinen eliitti hallitsee pelolla ja väkivallalla alamaisiaan. Näitähän piisaa elokuvien historiassa. Kurt Wimmerin elokuvassa Equilibrium (2002) fasistinen koneisto on viritetty niin hienojakoiseksi, että tunteetkin on kielletty. Paul Bartelin elokuvassa Death Race 2000 (1975) eliitti järjestää kansalle sirkushuveja laittamalla vangit ottamaan yhteen kuin gladiaattorit, mutta autoilla. Kathryn Bigelow’n elokuvassa Strange Days (1995) kontrollimekanismit ovat pettäneet ja maailma on kaaoksen partaalla. Radfordin 1984 (1984) kertoo näkemyksen totalitaristisesta seuranta- ja kontrolliyhteiskunnasta. Lucasin THX 1 138 (1971) -elokuvassa kaikki yhteiskunnassa on tarkasti säänneltyä. Niccolin elokuvassa Gattaca (1997) geneettinen perimä ratkaisee yksilön tulevaisuuden ilman yksilön mahdollisuutta vaikuttaa siihen ja samanhenkisestä lähtökuopasta ponnistaa myös Michael Winterbottomin Code 46 (2003), jossa parisuhteen muodostamiseen tarvitaan geneettisen yhteensopivuuden mahdollistama erillinen lupa valtiolta. Kinji Fukasakun elokuvassa Battle Royale (2000) ratkotaan ylikansoitusta laittamalla satunnaisia koululaisia tappamaan toisiaan televisioviihteen merkeissä. James McTeiguen elokuvassa V for Vendetta (2005) totalitaarinen koneisto hallitsee kaikkea. Francois Truffaut’n elokuvassa Fahrenheit 451 (1966) kieltolistalla ovat kirjat. Monet monet muutkin elokuvat ovat kartoittaneet dystopioiden malleja omista näkökulmistaan vuosien varrella. Valitettavasti tylsääkin tylsemmin Rossin visiossa jopa dystopian vaakunat ja sotilaat ovat vain aiemmin nähtyjen persoonattomia kopioita, vaikka lähtökohtana olevan kirjan taustatarinasta olisi voinut elokuvaan nostaa esille muutakin. Itse elokuva on kuin silkkihansikkain teinimarkkinoille sovitettu siivottu ja poliittisesti korrekti amerikkalaistettu hiilikopio Kinji Fukasakun kaikin puolin ylivertaisesti realisoituvasta Battle Royal (2000) elokuvasta.

Juonitiivistelmä

Dystooppisessa tulevaisuuden hirmuvallassa asuvat tavikset joutuvat keskushallinnon käsissä luovuttamaan asuinalueittain kaksi 12-18 -vuotiasta nuorukaista mukaan vuotuiseen veriseen ihmismetsästyskisaan. Vain viimeisenä henkiin jäänyt voittaa. Nuori 16-vuotias tyttö Katniss ottaa pikkusiskonsa paikan sektorin 12 naisedustajana ja joutuu pian vaihtamaan kurjuudessa rypevän kotiseutunsa pääkaupungin yltäkylläiseen degeneroituneeseen maailmaan. Tapahtuma on suuri mediajuhla, jota valtiovalta pakottaa kansalaisiaan seuraamaan ja itse kisan ohella kisaan valmistautuminen on tärkeä osa mediahumua. Katniss ja kilpakumppanit saavat pikaista koulutusta ja lopulta heidät sysätään tekniikan keinoin valvottuun ja hallittuun villiin ”luontoon”, jossa lapsukaisten tulisi selviytyä ja surmata.

Kommentit

”Manhunt” -elokuvien tiukkaan kirjoon tämä suurella rahalla tuotettu ja selvästi teineille suunnattu elokuva istuu perin huonosti. Kohderyhmän vuoksi elokuva joutuu tekemään visuaalisia myönnytyksiä ja lievennyksiä, joiden vuoksi iso osa elokuvan tapahtumista menettää huomattavasti potentiaaliaan ja valkaistuu turhan puhtoiseksi. Gary Rossin ohjaama elokuva kompastuu nauhoihinsa siellä sun täällä eikä vähiten siinä, että 24:n keskenään tappelevan lapsen tappamisen motivaatio on täysin ristiriitaista ja aivan liian mustavalkoista. Julman dystopian kritiikki menettää teränsä ja kääntyy itseään vastaan elokuvan kerronnallisessa kyvyttömyydessä sekä motivoida tapahtumia että saattaa ne uskottaviksi.

Tosi-tv -näkökulma on jo sekin ehditty kaluamaan luihinsa asti ja vedonlyönti julman kilvan voittajasta ei sekään ole millään muotoa uutta eikä ihmeellistä. Mannin The Tournament (2009), Elio Petrin La decima vittima (The 10th Victim, 1965), Yves Boissett’n The Prize of Peril (1983), Wiperin The Condemned (2007), Loopin Arena (2011), Taylorin&Neveldinen The Gamer (2009) ja vaikkapa alan tunnettu edustaja, Glaserin The Running Man (1987), ovat vain joitakin esimerkkejä siitä, miten tätä samaista hevosta on kiritetty aiemminkin. Elokuva ei milloinkaan yllä sellaisiin mittasuhteisiin kuin mitä samankaltaisista teemoista pinnistävät Fukasakun Battle Royale (2000), Peter Brookin Lord of the Flies (1963) ja sen uudelleenfilmatisointi: Harry Hookin Lord of the Flies (1990). Stephanie Rothmanin eksploitaatiohalpiksessa Terminal Island (1973) puolestaan oppressiivisen ryhmittymän kukistaminen tietää jäljelle jääneille lokoisia aikoja, mutta Gary Rossin visiossa onneksi sentään dystopian päihittäminen ei onnistu ilman kipuja elokuvan kliimaksin asettaessa vain hienoisia säröjä ja vapauden ajatuksen siemeniä poloisille hallintoalamaisille. Kaikkien näiden taustalla lymyilee vielä ensimmäinen ja edelleen keskeinen ”manhunt”- elokuva, Shoedsackin&Pichelin The Most Dangerous Game (1932).

Elokuvan jälkimmäinen osa on kiusallisen arvattavaa ja täynnä omituisia reikiä hahmojen käytöksessä ja elokuvan juonessa, jotka laskevat elokuvan yleistä intensiteettiä merkittävästi. Ensimmäisen tunnin valmistelu ei alkuunkaan saa lopun kamppailusta sellaista vastinkappaletta, mihin ilmeisesti katsojaa valmistellaan. Elokuva pitää ensin kovaa ääntä selviytymisen vaikeuksista: nälän, kylmyyden ja janon kuolettavasta kolmiyhteydestä ja sitten kun lopulta on kamppailun aika, ei kenelläkään näytä olevan kylmä, nälkä ja vettäkin riittää ihan lammiksi asti. Mikä ihme tekijöiden päässä on oikein napsahtanut, kun yht’äkisti omalta pohjustukselta vedetään kokonaan matto alta pois? Teknisesti elokuva soljuu varmoin ottein ja sen efektit ovat budjetin mittaluokat huomioiden varsin kelvolliset. Efekteillä nyt joudutaankin kuitenkin valitettavasti maskeeraamaan muita vajauksia, jotta silmäkarkkia ihastellessaan katsoja ei vain erehtyisi ajattelemaan näytettyjä kohtauksia hieman pidemmälle.

Yhteenveto

Gary Rossin vesitetty manhunt-elokuva koukkaa suurien ja vaikeiden teemojen ääriin, mutta tekee nopean u-käännöksen laa-laa-laa-maahan. Best-seller -kirjatrilogiaan pohjautuva elokuva tuntuu olevan elokuvallisena versionaan lähinnä tuttua ja turvallista; koettua ja kaluttua lukuisissa aiemmin tulleissa teeman variaatioissa. Lapsia sorron välikappaleina käyttävä dystooppinen valtakoneisto maalautuu toki asiaankuuluvasti degeneroituneeksi riiston mekanismiksi, mutta elokuvan tekijät eivät pysty uskottavasti vakuuttamaan katsojaa siitä, että keskushallinto on niin omnipotenttinen kuin mitä ilmeisesti tarvittaisiin moisen hirmuvallan ylläpitämiseksi. Nuoret näyttelijät eivät valitettavasti pääse loistamaan Jennifer Lawrencen pääosaa huomioimatta ja persoonattomiksi sivuhahmoiksi jäävät kamppailijat pelaavat suoraan elokuvan moraaliopetuksia vastaan ollessaan itsessään likipitäen turhia stereotypioita tai pahimmillaan merkityksettömiä alaviitteitä. Ja mihin helvettiin se keskeinen motivaattori oikein katosi? Eihän tässä elokuvassa tunnu oikein kenelläkään olevan nälkä eikä jano?

4/10