Avainsana: arvostelu

Bird Box (2018)

Ohjaus: Susanne Bier
Käsikirjoitus: Eric Heisserer
Tuotantomaa: Yhdysvallat
Kieli: englanti
Ensi-ilta Suomessa: 21.12.2018 (Netflix; ei valkokangaslevityksessä)
Budjetti: noin 20 miljoonaa USD
Arvioidun version pituus: 124 minuuttia
Arvioitu: kevät 2019

Johdantobirdbox_primary

Erityisesti vampyyri-olentoja käsittelevässä kirjallisuudessa ja elokuvissakin usein käytetty (mahdollisesti erilaisiin mytologioihin pohjautuen) keino rajoittaa näiden yliluonnollisten olentojen kaikkivoipuutta on estää niitä pääsemästä ihmisten asumuksiin ollenkaan, rajoittaa näitä operoimaan vain toisinaan (kuten yöllä) tai keksiä jokin muu vippaskonsti (valkosipulia kaulaan, risti kouraan ja taas mennään!). Kuin lukuisista mustavalkoajan vampyyrielokuvista konsanaan on kotoisin Susanne Bierin Bird Box -elokuvan antagonistien pääsyn esto ihmisten tekemiin rakennuksiin; sellaiseksi kelpaa siis omakotiasumuksen ohella myös automarketti. Mustavalkoajan vampyyrisetä saattoi sentään silinterihattu vinossa ja musta viitta harteilla pyytää luvan sisälle astumiseen, mutta Bird Box -elokuvan olennot eivät ilmeisesti osaa edes kysyä, vaikka tässä elokuvassa kykenevätkin kuiskimaan eteerisesti eläville. No niinpä olisi tämäkin elokuva loppunut hyvinkin pitkälti ns. seinään, jos tällaista keinotekoista heikkoutta ei veijareille olisi käsikirjoituksessa annettu. Idioottimaista rajoitetta ei lainkaan elokuvassa perustella eikä kyseenalaisteta eikä sen rajoja tai tarkkuutta mitenkään haluta tarkastella, analysoida tai selventää. Itse elokuvan premissihän on siinä, että näiden veijarien pelkkä vilkaisu avaa ohituskaistan kuolon maille, joten ehkä tämä rajoite ei tunnu niin päättömältä premissin päälle liimattuna.

Juonitiivistelmä

Tuntemattoman ja globaalisen yliluonnollisen (tai luonnollisen, mutta maapallolla uuden) uhan aiheuttaja on mahdollisesti jokin olento, jonka näkeminen saa näkijän tekemään tuntemattomasta syystä itsemurhan. Tuhon aallon tehdessä selvää lähes kaikista maailman asukkaista, Malorie (Sandra Bullock) ylittää vielä sinnitellä elossa muiden uhasta selvinneiden kanssa. Pelkkä ilmiön näkeminen ulkoilmassa on kuolemaksi, joten selviytyneiden on luotettava muihin aisteihin kuin näköönsä sekä jostain syystä immuunien lintujen kykyyn varoittaa ihmisiä ääntelemällä lähestyvän ilmiön uhasta.

Kommentit

Vaikka yhtymäkohtia elokuvaan on helppo löytää takavuosien kammotuksesta, M.Night Shyamalanin elokuvasta The Happening (2008) ja aiemmin samana vuonna ilmestyneestä  John Krasinskin taidokkaasta kauhujännäristä A Quiet Place (2018)[x], Susanne Bierin ohjaustyöstä voi myös pienellä kuorinnalla löytää kovasti tallattuja stereotypioita, harmillisia ammottavia aukkoja elokuvan juonikyhäelmästä ja kiusallisen tuttuja jälkiapokalyptisten elokuvien kuvioita. Vai mitä sanotte siitä, että elokuvan taloon linnoittautuneesta selviytyjien joukosta löytyvät vakioidut, sukupuolellisesti ja rotupiirteisesti poliittisesti korrektit heikkoitsetuntoinen valkoinen lihava nainen, hieman pulskahtava mustaihoinen hauskuuttaja, epämiellyttävä ja karkea vanhempi valkoinen heteroseksuaalimies, ymmärtäväinen homomies, päätähteä suojeleva ja itsensä uhraava komea ja totinen mustaihoinen mies sekä itsekäs vain seksiä ajatteleva nuorukainen. Jännityselementtejä Susanne Bier saa aikaiseksi etupäässä siitä, arvaako katsoja mitenkä nopeasti oikein pahvihahmojen teloitusjärjestyksen ja kuka onkaan se vääjäämätön petturi, oudot äkkimuutokset hahmojen käytöksessä sekä hahmojen odotetut reaktiot ryhmän kohtaamiin haasteisiin. Yhdellekään teurastettavista hahmoista ei anneta muuta tahi kiinnostavaa käyttöä semminkin, kun elokuvan tekijät eivät halua näiden hahmojen kuolemien tai historian kautta edes avata maailmanlopun taustoja. Teloitettavan vakioväen voisi vaihtaa päittäin melkeinpä vaikka jonkin kasarislasherin vastaavan väen kanssa eikä kukaan huomaisi yhtikäs mitään.

Valitettavasti Susanne Bierin ohjauksessa on vain kovin vähän sisältöä muutoinkaan. Selviytymisessä välttämättömien varusteiden hankintaa, koskenlaskua ja hektistä erämetsähippaa matkalla mystiseen selviytyjien paratiisiin, eripuraisen ryhmän sanailua eristyksissä sekä muutama melodraaman poikanen täyttävät peijoonin pitkästä juoksuajasta leijonanosan. Sisältöä Bierin yli kaksituntisessa tarinoinnissa olisi ehkä just varttiseen lyhytelokuvaan ja jokainen kohtaus tuntuu venytetyn tarpeettoman turpeaksi. Juonellisia ongelmakohtia ei ole vaikea etsiä niitäkään eikä elokuva edes yritä selittää, miksi vielä viisi vuotta katastrofin jälkeen voi ajella autolla, hanasta tulee vettä ja sähköäkin tuntuu saavan. Mitä tapahtuu miljardien kuolleiden ihmisten ruumiille ja missä kulkeekaan raja siinä, mitkä eläimet joutuvat itsemurhavietin valtaan ja mitkä eivät? Bier ummistaa tarinassaan silmänsä kokonaan loogisilta syy-seuraus -suhteilta katastrofin jälkeisessä maailmassa biologisine kerrannaisvaikutuksineen ja tyytyy vain alussa esittelemään lyhykäisillä shokeerausepisodeilla infektion nopeat välittömät seuraamukset yksilöiden tasolla. Mitään järkevää syytä ei elokuvassa anneta sille, miksi ihmiset ovat turvassa rakennusten sisällä kunhan eivät katsele ulos tai pidä ovia raollaan. Se vaikuttaa vain lähinnä tekosyyltä saada aikaiseksi rinnastus häkeissä ja laatikoissa pidettävien lintujen ja taloihin telkeytyneiden ihmisten välillä.

Eipä silti, elokuvan kuvaus on tavattoman onnistunutta. Leikkaus ja muu tekninen toteutus ovat hyvinkin hiottuja ja loppuun asti mietittyjä ja Atticus Rossin ja Trent Reznorin tuottama ääniraita on jälleen kerran onnistunut, tehokas, toimiva ja kohtauksia alleviivaava. Sandra Bullockin ja erityisesti John Malkovichin roolityöt ylittävät tusinatyöskentelyn hyvinkin mallikkaasti. Susanne Bier on kuitenkin ohjannut lähinnä verkkaisia draamoja ja romanttisia komedioita ja vaikuttaa siltä, kuin häneltä yksinkertaisesti puuttuisi halua ja/tai taitoa tehdä jännitysviihdettä. Huolimatta siitä, että rautainen tekninen osaaminen, näyttelijät ja äänimaailma olisivat mahdollistaneet vaikka mitä, Bierin elokuva vajoaa monin paikoin hyvinkin latteaksi ja kokolailla tylsäksi. Lisäksi elokuvan kohderyhmää on vaikea hahmottaa: kenelle tämä on oikeastaan suunnattu ja miksi?

Yhteenveto

Kauhutrillerinä mainostetun maailmanlopun selviytymistarinan ohjaajaksi kuoriutunut Susanne Bier ei pysty tekemään elokuvasta kauheaa eikä trilleriä. Elokuvalla on paljonkin yhteistä pinta-alaa modernien zombie-elokuvien kanssa (irrationaalisesti käyttäytyvät infektoituneet) sekä jälkiapokalyptisten selviytymisseikkailuiden kanssa, mutta sen tekijät eivät ole oikein onnistuneet miettimään, että mille kohderyhmälle elokuvaa pitäisi oikeastaan kohdentaa. Tuttujen klisepommien ja riittämättömän sisällön lisäksi Bier sentään tarjoaa jonkin sortin koukun tarinan antagonistien taholta, mutta ei se riitä yksistään tekemään elokuvasta juuri muuta kuin haalistuvan alaviitteen jälkiapokalyptisten tieteiskauhuelokuvien listalla.

5/10.

Planet Terror (2007)

Ohjaus: Robert Rodriquez
Käsikirjoitus: Robert Rodriquez
Tuotantomaa: Yhdysvallat
Budjetti: joitakin kymmeniä miljoonia USD
Kieli: englanti
Ensi-ilta Suomessa: 20.7.2007
Arvioidun version pituus: 105 minuuttia
Arvioitu: 2007 syksyllä

Johdantoplanetterror_primary

Quentin Tarantinon ja Robert Rodriquezin Grindhouse-projektin toinen puolikas on kunnianosoitus ja kumarrus 70- ja 80-lukujen zombie-elokuvien boomille, jonka George A. Romero käytännössä käynnisti ensin elokuvallaan Night of the Living Dead (1968) ja myöhemmin elokuvallaan Dawn of the Dead (1978). Tosin elokuvan muoto ja tyyli ovat paljon velkaa myös 70-luvun alun eksploitaatio- ja rikoselokuville ja Planet Terrorissa vilisee kivoja pikku vinkkejä kirjaimellisesti kymmeniin elokuviin. Herkullisen asetelman hyvin hallintaan ottanut Rodriquez onkin tyyliltään mitä mainion ohjaajaksi juuri Planet Terrorin kaltaiselle elokuvalle. Koko konsepti perii ajattelumaailmansa keskeiset osaset pääsääntöisesti suuren yleisön ”roskana” pitämille elokuvan tyylilajeille. Tavallaan on myös varsin mielenkiintoista havaita miten Planet Terrorin teemat vetävät nyt 2000-luvulla niin hyvin yleisöä, että Rodriquezille on avautunut käytettäväkseen aivan kelvollinen muutamien kymmenien miljoonien budjetti, joka tosin on yhteinen Quentin Tarantinon Grindhouse-projektin toisen osan, Death Proof (2007), kanssa. Grindhouse-teattereiden keskeisimmätkään artikkelit eivät vedonneet suuriin yleisöihin ja niiden tekeminen oli kirjaimellisesti nyrkkipajapuuhaa parempaa onnea ja menestystä odottaville elokuvaurhoille.

Juonitiivistelmä

Mätäneviksi ja kupliviksi (?) zombieksi ihmiset muuttava kauhistuttava sotilaallinen ase ajautuu vääriin käsiin ja Teksasissa puhkeaa kammottavasti leviävä zombierutto. Zombierutolta säästyvät kuitenkin muutamat tallaajat, jotka ovat mitä ilmeisimmin immuuneja uhrinsa lihaa syöviksi hirviöiksi muuttavalle … jollekin. Kiveksiä keräävä biokemisti Abby (Naveen Andrews), tuntemattoman tahon salainen operaattori ja hinausfirmaa pyörittävä El Wray (Freddy Rodriquez) sekä eroottinen tanssijatar Cherry Darling (Rose McGowan) ovat osa lopulta melkein tusinaksi muodostuvan eloonjäämisjoukkion porukkaa. Eloonjääminen ei osoittaudu helpoksi ja katala sotilas luutnantti Muldoon (Bruce Willis) pyrkii laittamaan vielä lisää kapuloita jo ennestäänkin kovin hauraisiin rattaisiin.

Kommentit

Planet Terror -elokuvaa määrittää leikkisä ylenmääräisyys. Ylenmäärin verta ja lätinää, hillittömiä aukkoja juonessa ja kerronnassa, tajuttoman sekopäistä häröilyä ja silkkaa itsetarkoituksellista brutaaliutta. Ja kaikki tehty hymy huulilla, pilke silmäkulmassa ja mitä ilmeisimmin tekijöillä on ollut myös hulvattoman hauskaa elokuvan tekemisessä. Paikoin elokuva ajautuukin tieten tahtoen myös kauhukomediaksi. Se mikä 70-luvun B-luokan halpiskauhussa oli tahattoman hauskaa huonoutensa vuoksi, on Planet Terrorissa lyöty tarkoituksella yli äyräidensä. Tosin Rodriquez ei kurkota itse elokuvan kanssa ihan niin pitkälle historiaan kuin Tarantino omassa osiossaan Grindhouse-projektia vaan tyytyy parodioimaan ja kunnioittamaan enempikin 80-luvun taitteen zombie-splatter -elokuvia kuin 70-luvun eksploitaatioviihdettä.  Rodriquezin aiempien elokuvien tunteminen on eduksi erisnimistä ja jopa henkilöhahmoista aina Graeme Revellin huipputunnelmalliseen musiikkisovitukseen. Ja Tarantinonsa tunteva ei voi olla hymyilemättä hänkään, kun Tarantinon elokuvan Kill Bill (2003) alussa hääseurueen teurastusta tutkimaan saapuvat jeparit ovat paitsi samoja hahmoja myös samoja näyttelijöitä kuin Planet Terrorissa. Ai niin ja eräs samainen poliisi oli myös Texas Rangerin ominaisuudessa Robert Rodriquezin aiemmassa elokuvassa From Dusk till Dawn (1996).

Robert Rodriquez ottaa katsojan valtaansa vaivatta. Elokuvan kuljetus ja eteneminen on moitteetonta ja se kykenee rakentamaan hulvattoman sekopäisestä konseptistaan myös oikeasti jännittävän ja tunnelmaa tihkuvan kauhutrillerin kylmäävine kohtauksine päivineen. Mikä parasta, elokuvan anti aukeaa myös sellaisille katsojille, joille zombie-elokuvat ja B-luokan kauhu eivät ole ennestään tuttuja – korostetun karrikoidut kliseet ovat nimittäin takuuvarmasti tuttuja myös nykyajankin tv-trillereistä ilman rahtustakaan kokemusta kauhugenrestä. Rodriquezin käytössä olevilla varoilla olisi helposti kyetty pilaaman tunnelma rakentamalla selvästi parempia efektejä, mutta onneksi efektit on maltettu pitää huonoa muistuttavan hyvinä. Silkkaa herkkua on katsoa esim. lyhyt parodiallinen episodi efektiguru Tom Savinin huonoudessaan hullunhauskalta näyttävä ”rikkoutuminen” zombieiden kynsissä. Eksploitaation historiassa on hyvin tavallista, että samoja näyttelijöitä ja samoja kuvauspaikkoja käytetään surutta ristiin eri tuotannoissa (esimerkiksi espanjalainen Jess Franco saattoi jopa kuvata kolmea elokuvaa yhtäaikaa samassa paikassa, samoilla näyttelijöillä ja samoilla vermeillä) ja Tarantino ja Rodriquez käyttävät tätä oivallisesti hyväkseen Grindhousessa. Nimittäin kuvankaunis Rose McGowan on mukana molemmissa elokuvissa eri roolihahmoissa (tukka vaan eriväriseksi ja taas mennään), Michael Parks esiintyy molemmissa elokuvissa samassa roolihahmossa kuten myös mm. Marley Shelton (Dr. Dakota Block; pienen pieni sivuosa Tarantinon osiossa ja yksi pääosista Rodriquezin osiossa) ja myös samoja kuvauspaikkoja käytetään ahkeraan. Se luo jännää yhteenkuuluvuuden tenhoa elokuviin ollen samalla muistutuksena esikuviensa päivistä.

Planet Terror paisuu hillittömäksi verisateeksi loppua kohti kirittäessä ja nautiskelee täysin siemauksin saadessaan kuvata eksploitaation värein lyhyissä farkkushorteissa ja juuri ja juuri rinnat sisällään pitävissä topeissa heiluvia rynnäkkökiväärikaunokaisia. Rodriquez heilauttaa väkivaltaisen parodiallisen kunnianosoituksensa varmana itsestään ja haparoimatta. Elokuvan yleinen ylenpalttinen väkivalta oikeuttaa sen helposti K-18 leimaan ja jos karrikoitu verenvuodatus häiritsee, kannattaa valita vaikka joku Disney-tuotanto mieluummin katsottavakseen. Rodriquez onnistuu Planet Terrorissa luomaan hervottoman onnistuneen parodian, joskin sen tuotannollisen massiivisuuden ja ammattilaisnäyttelijät voikin laskea halutessaan negatiivisiksi asioiksi. Jostain käsittämättömästä syystä Euroopan markkinoiden Grindhouse-elokuvien elokuvaversioissa ei näy kuin yksi muka-traileri, vaikka niitä nimenomaisesti tehtiin useampia. Siitä kiukkuista sapiskaa levittäjille. Planet Terror onnistuu olemaan onnistuneen viihdyttävä sekä grindhousea tuntemattomille että sitä tunteville ja siksi voikin Rodriquezille nostaa veren kyllästämän hatun.

Yhteenveto

Ohjaaja Robert Rodriquezin kunnianosoitus menneiden vuosikymmenten elokuvailmaisulle, vielä suuntaan hakeville tavoille tehdä elokuvaviihdettä ja eritoten suunnattomalle B-elokuvien esiinmarssille, joka tapahtui 1970-luvun aikana kuvaamiseen ja toistamiseen käytettävän kaluston muututtua halvemmaksi, helppokäyttöisemmäksi ja pienemmäksi.  Ohjaaja Rodriquez antaa palaa eikä säästele, mutta kykenee silti pitämään juonenkuljetuksen ja tarinankerronnan hyppysissään. Teknisesti taitava ja monipuolinen tuotanto jättää silti pelivaraa näyttelijöillekin, jotka tekevät varsin saumatonta yhteistyötä puhaltaessaan siihen kuuluisaan yhteiseen hiileen. Auttamattoman ihana zombie-elokuvien ystäville, mutta antanee vähän vähemmän muille.

8/10.

Linkki elokuvan promootiomateriaaleihin.

Tokarev (2014)

Ohjaus: Paco Cabezas
Tuotantomaa: Yhdysvallat, Ranska
Käsikirjoitus: Jim Agnew, Sean Keller
Budjetti: noin 20 miljoonaa USD
Kieli: englanti
Arvioitu: huhtikuu 2019
Arvioidun version pituus: 95 minuuttia
Ensi-ilta Suomessa: ei valkokangasensi-iltaa Suomessa

tokarev_primaryJohdanto

Useammatkin jo iäkkäämmät miespuoliset toimintaelokuvien tähdet ovat tällä vuosituhannella kunnostautuneet hankkimalla omien päärooliensa pönkittämiseksi rinnalleen nuorempaa naiskaineutta. Mikä siinä oikein mahtaa olla, että varsinkin Hollywoodin tuotantokoneistossa tähtiaines ei jakaudu iän puolesta ollenkaan tasaisesti. Ehkä nämä vanhemmat miespuoliset toimintatähdet tarvitsevat egojensa pumppaukseen nuorta naisvoimaa? Tai ehkä nuoret naispuoliset vastanäyttelijät ovatkin tosiasiassa se seikka, joilla vedetään katsojia eivätkä vanhemmat kulahtaneet herrat? Nicolas Cage on tässä asiassa samassa veneessä muun muassa Sylvester Stallonen, Dolph Lundgrenin, Jean-Claude van Dammen ja Liam Neesonin kaltaisten vanhempien toimintaelokuvaherrojen kanssa. Kuitenkin siinä missä esim. Neesonin ja Stallonen (joidenkin) tuotantojen yhteydessä naisia voidaan päästää jopa näyttelemään muutakin kuin palkintovaimoa, Cagen tähdittämissä elokuvissa näin on vain harvakseltaan.

Mietitäänpä muutamia esimerkkejä Nicolas Cagen tähdittämistä elokuvista lähivuosilta. Mandy (2018): eroa Andrea Riseboroughiin 17 vuotta, Next (2007): eroa Jessica Bieliin 18 vuotta, Ghostrider (2007) ja The Bad Lieutenant: Port of Call – New Orleans (2009): eroa Eva Mendesiin 10 vuotta, Matchstick Men (2003): eroa Alison Lohmaniin 15 vuotta, Season of the Witch (2011): eroa Claire Foyhin 20 vuotta, Drive Angry (2011): eroa Amber Heardiin 22 vuotta, Seeking Justice (2011): eroa January Jonesiin 14 vuotta, Stolen (2012): eroa Malin Åkermaniin 14 vuotta, The Bank Heist (2018): eroa Sophie Skeltoniin 30 vuotta, The Humanity Bureau (2017): eroa Sarah Lindiin 16 vuotta ja The Frozen Ground (2013): eroa Vanessa Hudgensiin 24 vuotta. Tokarev -elokuvassa ikäero Cagen ja vaimoa esittävän Rachel Nicholsin välillä on noin 16 vuotta. Näissä kaikissa elokuvissa ”naispääosa” on vain Nicolas Cagen pääosaa tavalla tai toisella tukeva, ihannoiva, pönkittävä tai motivoiva rooli vailla sen ihmeempää juonellista tarkoitusta tai merkitystä. Vähän kuin tämä johdanto, joka ei liity mitenkään elokuvasta tässä yhteydessä esitettyyn muuhun kommentointiin.

Juonitiivistelmä

Rikollisen elämän taakseen jättänyt rakennusurakoitsija Paul Maguire (Nicolas Cage) palaa entisiin metkuihinsa vanhojen rikolliskaveriensa Kanen (Max Ryan) ja Dannyn auttaessa (Michael McGrady) Paulia selvittämään ja tietenkin kostamaan Paulin kidnapatun tyttären kohtaloa. Paul saa omankäden oikeutta jakaessaan pian vastaansa paitsi lainvartija Peter St.Johnin (Danny Glover) myös entisen työnantajansa, rikollisjohtaja Francis O’Connellin (Peter Stormare) sekä paikallisen venäläismafian johtajan Tsernovin (Pasha D.Lychnikoff). Seuraa tappeluita, kaahausta ja tulitaistelua, kun kolmikko jättää tukevan verivanan missä kulkevatkaan.

Kommentit

Elokuvassa on eräs tärkeä kohtaus, joka typeryydessään tahtomattaan muodostaa vertauskuvallisen linkin koko elokuvaan. Kohtauksessa elokuvan gangsterikolmikko on lähdössä kurmottamaan taas seuraavaa pesuetta pikkurikollisia ja siinä Danny odottelee kamuiltaan kyytiä kadunkulmassa ja treenaa naftaliinista kaivettua nyrkkirautaansa ilmaiskuin kuin muistellen miten kivalta tuntuu tehdä leukakirurgeille lisää töitä. Koko elokuva tuntuu täysin samalta: kovaksi kuoreksi keitetty rikkonainen paketti, joka tyytyy huitomaan ilmaa kuin valmistautuakseen varsinaiseen elokuvaan. Siihen, jota ei koskaan tule. 20 miljoonaa jenkkitaalaa tähän projektiin väitetään kuluneen: ulkopuolisen on vaikea arvuutella mihin rahaa on käytetty autojen kolhinnan lisäksi, mutta menetteleväkään käsikirjoitus tai osaava ohjaaja eivät ole olleet kauppalistalla kovin korkealla.

Vaikka elokuva on periaatteessa erittäin yksinkertaista kostokaavaa noudattava väkivaltainen omankäden oikeutta tihkuva kostotrilleri, rikkonainen ja ammottavia epäloogisuuksien aukkoja epätoivoisesti paketoiva käsikirjoitus onnistuu hajottamaan yksinkertaisen kuvion ja tekemään siitä epäselvän spagetin. Levällään olevan paketin ohjaus on hajanaista ja ohjaaja tuntuu paneutuvan yksittäisiin sivujuonteisiin tammenterhoja kätkevän oravan intensiteetillä sen sijaan, että rakentaisi määrätietoisesti yhden tarinan perustaa. Isoja kuvioita pyörittävien rikollisryhmien rekrytointikampanjat näyttävät nekin tämän elokuvan todellisuudessa epäonnistuneen surkeasti. Siinä määrin surkuhupaisan helposti nimittäin eläkeikäisen gangsterikolmikon siivousryhmä moppaa konnia menemään kampaviinerien täyttämistä välivuosista huolimatta. Venäläisten mafiamörköjen keskeisiksi merkeiksi riittävät jälleen kliseiset Kreml-tatuoinnit ja hassu aksentti.

Koko elokuva haiskahtaa pahasti vesitetyltä versiolta kaikin tavoin ylivertaisesta Pierre Morelin modernista kostoelokuvan klassikosta Taken (2008). Sillä erolla, että Pierre Morel tiesi, mitä oli tekemässä. Ohjaaja Paco Cabezas vaikuttaa olevan varsin pahasti pihalla siitä, miten intensiteettiä kasvatetaan ja tiivistetään lopullista kliimaksia valmistellessa. Teknisenä saavutuksena elokuva pysyttelee juuri nipin napin tusinatrillerien keskikastissa poikkeuksena elokuvan täysin joutavan geneerinen ja tympeän tehoton ääniraita, jonka seurauksena tekisi mieli lähinnä desinfioida kaiuttimet. Näyttelijöiden ohjaus painottuu siihen, että kaverit lähinnä saadaan näyttämään karskeilta kovanaamoilta välittämättä siitä mitä ukkelit toisilleen höpisevät. Toiminta ei noudata mitään sanottavaa tolkkua; kaahauskohtauksista päästään kivasti tappelutoimintakohtauksiin ja niistä taas jännästi voikin livahtaa kaahauskohtauksien kautta eri miljööseen toteuttamaan samaa. Ad infinitum. Yhdenkään hahmon toiminnassa ei ole sanottavia merkkejä ajatustoiminnasta. Danny Gloverin palkkashekin kuittausrooli ”tutkivana” komisariona on hävettävä rimanalitus sekä roolityönä että käsikirjoituksessa. Vai mitä sanotte tilanteesta, jossa Nicolas Cagen hahmo on kiinnijäänyt juuri kaahauspakomatkaltaan, jonka aikana telonut nipun jeppejä (hautausmaalle tai sairaalaan riippuen siitä selviävätkö sinivuokot helpostikin ulos amerikkalaisittain erittäin räjähdysherkistä poliisiautoistansa), tuhonnut kasapäin sivullisten autoja (joiden sisällä tuhosta päätellen on voinut läikähdellä muitakin nesteitä kuin kahvia), syyllistynyt lukemattomiin liikennerikkomuksiin ja hävittänyt miljoonien edestä julkista omaisuutta silloista toreihin ja on vieläpä seurannassa epäiltynä lukuisista murhista. Pidätyspaikalle ehtinyt komisario vain tyytyy torumaan isällisesti, että tsot tsot poeka, äläs nyt viitsi tehdä mitään ikävää, ettei sua tarvitse viedä kammarille! Ja avot, taas voi jatkaa matkaa kohti seuraavia rallatuksia.

Yhteenveto

Vain Cagen varaan rakentuva skenaario kunnon kansalaiseksi ryhtyneen entisen rikollisen paluusta väkivallan maailmaan tyttären kohtalon selvittämiseksi valuu armottomasti hiekkaan epäpätevän käsikirjoituksen, typerien, kliseisten ja reikäisten juonikuvioiden, luotaantyötävän luokattoman ääniraidan sekä harvinaisen epäloogisesti käyttäytyvien sivuosahahmojen täydellisessä sekamelskassa. Vauhdikas rikostrilleri yrittää maskeerata tarinan ammottavaa köyhyyttä itsekseen räjähtävillä autoilla, sarjatuliaseiden mäkätyksellä, verisillä nyrkki- ja veitsitappelukohtauksilla sekä kovanaamojen hahmokimaralla. Staattinen ja mielikuvitukseton ohjaus eivät nekään auta asiaa. Elokuva yrittää ratsastaa 2010-luvulla vahvasti esiin nousseiden väkivaltaisten kostoelokuvien väkevämmän ja toimivamman kärjen rinnalla, mutta satulaköysi on jäänyt solmimatta ja ensimmäisellä esteellä kompuroivat sekä hevonen että ratsastaja itsensä kumoon.

3/10.

Escape Plan 2 (2018)

Ohjaus: Steven C. Miller
Käsikirjoitus: Miles Chapman
Tuotantomaa: Kiina / Yhdysvallat
Ensi-ilta Suomessa: ei ensi-iltaa Suomessa
Arvioitu: joulukuu 2018
Arvioidun version pituus: 96minuuttia
Budjetti: 45 miljoonaa USD
Kieli: englanti, kiina, arabia

Johdantoescapeplan2_primary

Jatko-osaelokuvien tekeminen on yleisesti ottaen alkuperäisiä elokuvia halvempaa, koska osa elokuvan teossa tarvittavasta taustoituksesta on jo valmiiksi tehtynä. Harvakseltaan elokuvien tekijät ja tuottajat kuitenkaan vaivautuvat mihinkään muuhun kuin pikaiseen rahastukseen, joka saavutetaan kaavoitetulla halvalla käsikirjoituksella, kulujen karsimisella tekijäkaartissa säästämällä ja hankkimalla ohjaajaksi jotain aiempaa edukkaampaa. Toisinaan tekijöillä on taiteellista intohimoa ja taloudellisia mahdollisuuksia luoda kokonaisia elokuvasarjoja, jotka nostavat sarjan yksittäisten elokuvien teemat ja hahmot vuosikymmeniä katsojia ihastuttaviksi ikoneiksi. Useimmiten kuitenkaan näin ei todellakaan käy. Vaikka miten rahaa kaataisi projektin päälle saavilla. Tai kahdella.

Aikanaan ristiriitaisen vastaanoton saanut Sylvester Stallonen ja Arnold Schwarzeneggerin päätähdittämän, Miles Chapmanin ja Jason Kellerin kynäilemän ja Mikael Håfströmin ohjaaman teknotrillerin ja toiminnallisen vankilapakoelokuvan Escape Plan (2013) pienemmissäkin rooleissa kuhisi mielenkiintoisia kokeneita kehäkettuja ja Håfströmin varsin taitavassa ohjauksessa elokuva saavutti yleisön suosiota ympäri maailman. Stallonen ja Schwarzeneggerin välinen kemia toimi elokuvassa moitteetta ja käsikirjoituksen ilmeisimmät puutteet oli selvästi oiottu muutamien läpilukujen ja korjausten myötä. Jatko-osan kohdalla puolestaan tukkimiehen kirjanpitoa pitämällä uhkaa jännetupin tulehdus, jos pitäisi laskea kaikki ne kohdat, josta tekijät ovat alittaneet riman.

Juonitiivistelmä

Omaa turvapalveluyritystään johtava Ray Breslin (Sylvester Stallone) ajautuu keskelle kaoottista tilannetta, kun hänen alaisiaan alkaa kadota ja käy ilmi, että miehet on viety uuteen – tuntemattomassa paikassa sijaitsevaan – supervankilaan nimeltään Hades. Breslin ryhtyy toimiin palauttaakseen työntekijänsä supervankilasta. Ensimmäisenä hän ottaa yhteyden vanhaan tuttuunsa Trent DeRosaan (Dave Bautista), joka lähtee mukaan palautusoperaatiota miettimään sen kummempia empimättä. Breslinin työntekijöiden (Xiaoming Huang, Jesse Metcalfe, Wes Chatham) olot talteenotettuina eivät ole häävit eikä pakoreittiä superturvallisesta teknologisesti edistyksellisestä vankilasta tunnu löytyvän Ray Breslinin opeilla. Tilanne muuttuu, kun myös Breslin itse joutuu vankilaan…

Kommentit

Ohjaaja Steven C. Millerin ei varmaan voi mitenkään kiltistikään sanoa kuuluvan ihan terävimpään kärkikastiin Hollywoodin pienempien tuotantojen tekijäjoukkiossa. The Agression Scale (2012) oli sentään riittävän omaperäinen pienen budjetin toimintatrilleri, mutta mitä isompia entisiä tähtiä ja suurempia tukkoja riihikuivaa hänelle nakataan, sitä surkeampaa jälkeä näyttäisi ulos tulevan. Vai mitä sanoisitte Bruce Willisin tähdittämistä kymppimillin budjeteilla tehdyistä tusinaelokuvista First Kill (2017), Extraction (2015) ja Marauders (2016) tai Nicolas Cagen ja John Cusackin tähdittämästä elokuvasta Arsenal (2017)? Jos noille elokuville jotain yhteistä viivaa pitäisi keksiä niin ainakin se niitä yhdistää, että ovat ihan helvesti kaikin tavoin parempia kuin lähes viisinkertaisella budjetilla tehty Escape Plan 2.

Käsikirjoituksessa ei ole aineksia edes lyhytelokuvaan. Siitä voisi saada ihan hyvän aihion CGI-efektejä tuottavan tietotekniikkatalon mainokselle, jos ne efektit päivitettäisiin tälle vuosituhannelle. Missään elokuvan kohtauksissa ei ole jatkuvuutta, leikkaukset ovat tympeitä ja kuvauksen ohjaus järkyttävää sillisalaattia. Se kaikki raha mikä esim. kamppailukoreografioihin on käytetty, hukataan armottoman täydellisesti holtittomasti heiluvalla kameralla, täysin epäsopivilla kuvauskulmilla ja typerillä rajauksilla. Parempaa jälkeä epäilemättä syntyisi jos kameran vain kiinnittäisi koiran pantaan ja antaisi piskin säntäillä vapaasti kuvaussessiossa. Varsin monet elokuvan tapahtumista vain tulevat jostain: niille ei ole mitään yhteistä tekijää, mitään selitystä, jälkiseurausta tai edes syytä olla juuri tässä elokuvassa. Jättimäinen kysymysmerkki katsojan pään päällä punertaa myös silloin, kun selviää, että elokuvan kohtausten tapahtumat, keskeiset hahmot ja dialogi  ovat ristiriidassa toistensa kanssa tuon tuostakin ja silloin, kun tajuaa, että jostain itsekseen pulpahtelevat uudet toinen toistaan kampittavat juonikuviot ovat tässä käsikirjoituksessa normi eivätkä anomalia. Päällimmäinen osa ”juonta” on keksiä syitä laittaa vangit tappelemaan toistensa kanssa vailla sen kummempaa syytä tai tarkoitusta ja luonnollisesti lopussa seitsemänkymppinen Stallone hakkaa ilmat pihalle kaikista vastaan tulevista.

Elokuva yrittää naamioitua teknotrillerin maskin taakse, mutta sen teknologinen ilmiasu ja teknojargon ovat sydäntäriipivän naurettavia. Oudosti ja kiivaasti vilkkuvat serverit, kymmenissä näytöissä päivittyvät kaaviot ja ”ohjelmakoodinpätkät”, kahdessa sekunnissa murtautumisalttiit järjestelmät, häiriötilanteessa särisevät ja sirisevät näytöt ja valot sekä joka puolelle upotetut eriväriset ledputket ovat ainoita asioita, joihin tekijöiden teknologinen näkemys tuntuu riittävän. Mitään jännittävyyttä tekijöiden taidot eivät pysty rakentamaan. Ääniraita on surkea. Pikkuhalpisten toimintatrillerien täysin tunteetonta syntikkamössöä tarjotaan katsojalle laajalla pensselillä koko elokuvan keston. Mitään koherenttia teemaa, ajatusta tai tarkoitusta ääniraidalle ei ole: sen geneerinen pauke on täysin yksi-yhteen vaihtokelpoinen lukuisien muiden 2010-luvun halpistrillerien kanssa ja ainoa käyttötarkoitus on tekijöiden harhainen kuvitelma siitä, että tällaisella ääniraidalla esitettävästä kohtauksesta saataisiin enemmän irti.

Mitä sitten tulee näyttelijöihin … Syltty on esillä elokuvan kestosta ehkä kymmenisen minuuttia kaiken kaikkiaan ja osapuilleen samaan yltää Bautista. Kumpainenkin näyttää väsähtäneeltä palkkashekin kuittaajalta. Ilmeisesti kiinalaisella rahalla kiinalaiselle markkinalle suunnattua elokuvaa tähdittääkin suurimman osan elokuvan kestosta kiinalainen näyttelijä, malli ja pop-laulaja Xiaoming Huang, mutta edes hänen hahmoaan ei ole osattu kirjoittaa kunnolla ja tokkopa sillä nyt väliä olisikaan, sillä ei hänelle elokuvassa anneta tilaa eikä mahdollisuutta viedä ykköstähden roolia elokuvaan näyttäytymään vaivautuneelta Syltyltä.

Yhteenveto

Typerryttävän surkea viritelmä hihityttää katseltaessa kaikenkattavalla huonoudellaan, mutta suupielet kaartuvat myötähäpeää ilmentävään surumielisyyteen, kun selviää, että tämän ”elokuvan” tekeminen oli lähes yhtä kallista kuin ensimmäisenkin. 45 miljoonaa Yhdysvaltain taalaa. Sillä rahalla tuottajat ovat näemmä saaneet auttamattoman kammottavan ohjauksen, poikkeuksellisen surkeat lavasteet ja efektit, typerryttävän olemattoman kliseepaketin, jota tekijät varmaan nimittävät juoneksi, väsyneitä näyttelijöitä ja miljoonan taalan halpisjännäreistä tarpeettomana käyttämättä ylijääneen ääniraidan. Avokätinen arvioni 2/10 jättää pelivaraa sille, että tämän elokuvasarjan vääjäämätön kolmas osa ei yllä edes tämän kakkosen tasalle…

2/10.

Mayhem (2017)

Ohjaus: Joe Lynch
Käsikirjoitus: Matias Caruso
Tuotantomaa: Yhdysvallat
Ensi-ilta Suomessa: ei valkokangaslevityksessä Suomessa
Arvioitu: marraskuu 2018
Arvioidun version pituus: 86 minuuttia
Budjetti: noin 2,5 miljoonaa USD
Kieli: englanti

Johdantomayhem_primary

Ihmisten liikkumisen estäminen – eli eristäminen – on tärkeä elementti lukuisissa jännitys- ja kauhuelokuvissa hulvattomista komedioista totisiin kidutuselokuviin. Ilman eristämisen elementtiä varsin iso osa skenaarioista ei edes voisi toimia. Yhteiskuntien viimeisten vuosikymmenien kiivas kaupungistuminen on tuonut mukanaan myös isot kauppakeskukset, korkeat tornitalot ja pilvenpiirtäjät ja näiden elementtien käyttäminen eristämisen välikappaleina alkoi haparoiden elokuvien rakenteen keskeisenä osana 1960-luvulla ja toden teolla 1970-luvulla. Sittemmin niiden vertauskuvallinen käyttö on monipuolistunut ja tehostunutkin. Eristämisen tehokeinona kaupunkirakenteiden sisälle tarkoituksella eristetyiksi rakennetut kompleksit toimivat erityisen hyvin: sekä estämällä ulkomaailman tuloa sisälle että estämällä sisältä ulos pääsyä.

Catherine Deneuve teki hienon roolin kerrostaloasuntoonsa sulkeutuvana nuorena naisena Roman Polanskin elokuvassa Repulsion (1965) ja on yksi varhaisia esimerkkejä siitä, miten ison kaupungin kerrostaloa käytetään eristäytymiseen. Hieman vastaavissa merkeissä mennään tuoreemmassa Juanfer Andrésin ja Esteban Roelin hyytävän tehokkaassa elokuvassa Musarañas (Shrews Nest, 2014), jossa seurataan sairaalloisen torikammoisen naisen painimista oman eristäytymisensä kanssa suljettujen ovien takana 1950-luvun Madridissa. George A. Romeron  zombie-elokuvan klassikossa Dawn of the Dead (1978) eristäytyminen ostoskeskukseen ulkomaailman kauhuilta on tunnetusti tarinan keskiössä. Vähän pienempi ostoskeskus on tärkeä myös Frank Darabontin elokuvassa The Mist (2007)[x]. Vastaavan kokoluokan pienempiä kauppoja tavataan myös esimerkiksi Scott Spiegelin pienemmän piirin tuntemassa slasher-elokuvassa Intruder (1989) sekä vielä pienemmän piirin arvostamassa, mutta varsin toimivaksi kiristyvässä Ben Rockin elokuvassa Alien Raiders (2008). John Guillerminin elokuvassa The Towering Inferno (1974) taas eristäydytään yhä pienempiin ja pirstaloisempiin tiloihin liekehtivässä pilvenpiirtäjässä, josta ulospääsyä ei oikein tahdo löytyä. John McTiernanin elokuvassa Die Hard (1988) Bruce Willisin John McClane-hahmo on eristyksissä pilvenpiirtäjässä talon kaapanneiden terroriterojen jahdatessa häntä hampaisiin asti aseissa.  Gary Shermanin elokuvassa Poltergeist 3 (1988) eristäytymistä pilvenpiirtäjään aiheuttaa henkimaailma. Dennis Donnellyn elokuvassa The Toolbox Murders (1978) asukkaat ovat lirissä heitä jahtaavan murhaavan mielipuolen terrorisoidessa koko kerrostaloa. Joe Cornishin elokuvassa Attack the Block (2011) asuinkerrostaloon eristäytynyt porukka pelkää ulkoavaruuden mörökölliäisiä. Gareth Evansin toimintaelokuvassa The Raid: Redemption (2011) poliisijoukon on tarkoitus siivota kertarysäyksellä kokonainen kerrostalo rikollisista aineksista … ei mene ihan Strömsön mallin mukaan se. Täsmälleen sama on meininki Pete Travisin vuotta myöhemmin ilmestyneessä elokuvassa Dredd (2012). Zombie-olentojen invaasioista pääsemme nauttimaan Martin Krenin elokuvassa Rammbock (2010), Yannick Dahanin ja Benjamin Rocherin elokuvassa Horde (2009)[x] sekä Pazo Plazan ja Jaume Balagueron elokuvassa [REC] (2007)[x], joissa kussakin asukkaat ovat eristyksissä asuinkerrostalon uumenissa, mutta joissa kussakin kerronnan keinot hahmoineen poikkeavat tyystin toisistaan. Toimistorakennuksiakaan ei ole kokonaan unohdettu: siitä varsin tuore esimerkki Greg McLeanin elokuva The Belko Experiment (2016).

Monet moninaiset ovat tämän simppelin listan elokuvien keinot käyttää kaupunkiviidakoiden valtasuonien kupeessa sykkiviä rakennuskomplekseja jännitysviihteen välikappaleina. Mielenkiintoisesti ohjaaja Joe Lynchin aiempikin elokuva Everly (2014)[x] on myös saman teeman variaatio: siinä Salma Hayekin näyttelemä kaupunkikerrostalon asuntoon eristetty nainen suojautuu kaikin konstein ovista ja ikkunoista sisään tunkeutuvilta epeleiltä.

Juonitiivistelmä

Derek Cho (Steven Yeun) aloitti lakiasiantoimistossa nuorempana täynnä intoa ja korkeaotsaista kuvitelmaa maailman muuttamiseksi paremmaksi. Elämä osui kiveksiin ja Derek huomaa olevansa osana tympeää koneistoa, jossa selkäänpuukotus, kieroilu ja mustamaalaaminen kuuluvat tavalliseen työpäivään työntekijöiden taistellessa tietään ylemmäs toimiston hierarkiassa. Lainanlyhennysten takia pulassa oleva ja asuntonsa menettämässä oleva Melanie Cross (Samara Weaving) sattuu olemaan toimistossa pettymässä jälleen yhteen palaveriin, kun koko toimistorakennus suljetaan. Käy ilmi, että rakennuksessa riehuu ID-7; ympäri maailmaa kaaosta aiheuttava virustauti, joka hyökkää uhrinsa aivoihin vaikuttaen impulssihallintaan, moraalia sääteleviin keskuksiin ja heikentäen aivojen normaaleja estorakenteita. Uhrit alkavat käyttäytyä äkkiarvaamattomasti ja jopa estottoman väkivaltaisesti. Eristettyyn toimistorakennukseen ruiskutetaan virusta neutraloivaa ainetta, mutta sisällä olijoiden pitää kestää kahdeksan tuntia ennen kuin saarto voidaan purkaa. Derek ja Melanie sattumalta lyöttäytyvät yhteen yhteisen päämäärän edessä: heidän kokemiensa nöyryytysten ja vääryyksien kostaminen yhtiön ylimmälle johdolle, jonka toimistot majailevat toimistorakennuksen ylimmissä kerroksissa ja ovat tarkoituksella vaikeasti saavutettavia. Derek ja Melanie lähtevät kirjaimellisesti kellarista nousunsa kerros kerrallaan kohdaten täydellisessä kaaoksessa olevan toimiston viruksen tartuttaessa kaikki rakennuksessa työskennelleet.

Kommentit

Sujuvaksi viihteeksi varsin suoraviivaisen juonirakennelman kakaiseva ohjaaja Joe Lynch lumoaa elokuvansa ilmapiirillä. Värimaailma, kuvakulmat, tekniset ratkaisut kohtauksien rakentamisessa sekä hahmot ovat kaikki juuri ilkikurisesti irrallaan todellisuudesta matkalla sarjakuvamaiseen ilmaisuun. Valinnat tuntuvat harkituilta ja ne luovat elokuvalle tehokkaan ja toimivan identiteetin, jonka varaan on helppo sijoittaa mustan verikomedian kultahippuja. Hahmot ovat juuri sopivasti karrikoituja ja niiden näyttelijät on ohjeistettu juuri oikein pitämään hahmonsa juuri ja juuri mielenterveyden täällä puolen, mutta silti sopivasti arvaamattomia ja vaaksan vinksallaan hoitolaitoksen suuntaan. Tämä hahmoihin sisään upotettu arvaamattomuus saa herkullisesti jatkoa elokuvan tarinasta, sillä vaikka sen lopputuleman ennakointi ei ehkä edellytä kilautusta sille kaikki tietävälle kaverille, sen kohtausten sisään on saatu mahtumaan varsin oivasti jänniä ja odottamattomia yksityiskohtia.

Elokuvan kohtausten jatkumo virtaa hyvin johdonmukaisesti koko elokuvan maltillisen keston. Tekijät sitovat taitavasti katsojan mukaan tapahtumiin eivätkä riko kokonaisuutta liian mutkikkailla sivuhahmoilla tai sivujuonteilla, jotka molemmat seikat ovat yleensä vastaavien elokuvien murheellisia helmasyntejä. Kaiken tämän takana on pääparin Steven Yeunin ja Samara Weavingin saumaton yhteispeli ja toisiaan täydentävä läsnäolo. Erityisesti Weavingin suoritus on lumoavan tenhoava ja antautuva; aivan kuin näyttelijä nauttisi juuri tämän elokuvan tekemisestä eniten koko urallaan. Weaving osaa ilmehtiä ja eleillä huomattavasti Steven Yeunia monipuolisemmin, mutta silti näyttelijöiden yhteisissä kohtauksissa kaikki palaset tuntuvat loksahtelevan paikoilleen.

Elokuva on erittäin väkivaltainen ja veriefektit ovat keskeinen osa sen identiteettiä. Siltikin se osaa pitää sisällään sosiaalista satiiria ja ahneuden logiikan arvostelua ihan yhtä lailla kuin tarjota tyydytystä verisen toiminnan nälkäänkin. Pitkään kypsyneen toimistoihmisen nyt riittää!-päivää ja sen seurauksia tutki jo aikanaan Joel Schumacher pitkähköksi venahtavalla elokuvallaan Falling Down (1993)[x], mutta Lynchin Mayhem pitää sisällään vähintäinkin yhtä paljon asiaa maailman tilasta kuin Schumacherinkin pienimuotoinen maailmanmenestys silloin aikanaan. Mutta ilman jonninjoutavaa melodraamaa: eihän kukaan Schumacherin elokuvasta muista pojan synttärivideoiden katselua tippa linssissä, mutta liian tuttavalliseksi käyvien jengiläisten kurmottaminen pesäpallomailalla on vaikeampi unohtaa. Siltikin Mayhem on aivan liian verinen, sarjakuvamaisuuteen kumartava ja äkkiarvaamaton saavuttaakseen suurten yleisöjen huomiota ja jäänee siten pienten piirien tuntemaksi. Eipä siinä mitään pahaa ole sinällänsä asemoida itsensä olemaan sinut tiettyjen rajoitettujen katsojaryhmien kanssa. Ei jokaisen elokuvan tarvitse miellyttää kaikkia ja tarjota jokaiselle jotakin mutusteltavaa. Onneksi.

Yhteenveto

Yllättävän tuore ja railakas kauhukomedia elää ja hengittää sen kahden päänäyttelijänsä varassa. Menevä ja riehakas ote sävyttää elokuvaa sen alkuhetkistä lopputööttäilyihin asti ohjaajansa Joe Lynchin hallitessa tyylin ja rakenteen yhdistelyn varsin oivasti. Erinomaisen koukuttava ja verinen skenaario ei ehkä ole kaikkein omaperäisin, mitä maa päällään kantaa, mutta elokuvan rentous, tempo ja anarkistinen tunnelma ovat ihastuttavan käsinkosketeltavia. Ei sovi totisille eikä verikekkereitä vieroksuville.

8/10.

Primal (2010)

Ohjaus: Josh Reed
Käsikirjoitus: Josh Reed, Nigel Christensen
Tuotantomaa: Australia
Ensi-ilta Suomessa: ei ensi-iltaa Suomessa
Arvioitu: kesä 2012
Arvioidun version pituus: 80 minuuttia
Budjetti: vähäinen
Kieli: englanti

Johdantoprimal_primary

The Final Girl (suom. esim. Viimeinen nainen) -käsite tarkoittaa kauhu- ja jännityselokuvissa yleensä pienehkön seurueen ainoaa henkiin jäänyttä henkilöhahmoa.  The Final Girl -termin taustalla on Carol J. Clover, joka vuonna 1992 julkaistussa teoksessaan Men, Women, And Chain Saws: Gender In The Modern Horror Film tutkii ja analysoi naishahmoja mm. juuri slasher-elokuvissa. Itse käsitteen takana seisoo yleensä pienehkön nuorten aikuisten ryhmän yksi tietty naishahmo, joka kauhuelokuvan päättyessä on paitsi jäänyt henkiin myös kasvanut, vahvistunut, karaistunut ja voimaantunut päihittämään elokuvan murhaajan tai murhaajat. Eräinä alkuaikojen esimerkkeinä voi pitää Bob Clarkin elokuvaa Black Christmas (1974), jossa Olivia Husseyn esittämä selviytyjä Jess ei ole vielä yhtä muottiin sidottu kuin tulevien vuosien vastaava hahmo, sekä Tobe Hooperin samana vuonna julkaistua elokuvaa The Texas Chainsaw Massacre (1974), jossa Marilyn Burnsin näyttelemän Sallyn hahmo ei suoranaisesti kykene tappamalla päihittämään vangitsijoitaan, mutta selviytyy silti hengissä koettelemuksesta. Näiden elokuvien The Final Girl -hahmot ovat vielä tulevien vuosien prototyyppejä. Sean S.Cunninghamin lanseeraama alan peruskivimuuraus on tietenkin Friday the 13th (1980)[x] -elokuvasta tuttu Adrienne Kingin näyttelemä Alice. Sarjan likipitäen jokaiseen jatko-osaankin on pitänyt leipoa lähes samasta muotista se The Final Girl. John Carpenterin Halloween (1978) -elokuva on lajityypin merkkipaalu yleisestikin, mutta erityisesti Jamie Lee Curtisin näyttelemä Laurie Strode suorastaan tihkuu sitä materiaalia, mitä seuraavien vuosikymmenien slasher -elokuvien The Final Girl -hahmoilta voi odottaa paaluttaen käsitettä tiettyyn muottiin.  Vicky Dawsonin näyttelemä Pam MacDonald Joseph Ziton elokuvassa The Prowler (1981), Barbara Cupistin näyttelemä Alicia Michele Soavin elokuvassa StageFright (1987), Elizabeth Coxin näyttelemä Jennifer Scott Spiegelin elokuvassa Intruder (1989), Deborah Bensonin näyttelemä Constance Jeff Liebermanin elokuvassa Just Before Dawn (1981)[x], Kate McNeilin näyttelemä Katherine Mark Rosmanin elokuvassa The House on Sorority Row (1983) ja Jocelyn Jonesin näyttelemä Molly David Schmoellerin elokuvassa Tourist Trap (1979) kukin omilla tahoillaan sementoivat käsitteen tiukaksi osaksi kauhuelokuvien kuvastoa tulevina vuosina.

Lukijalle pitäisi tämän pienen johdannon johdosta muodostua sellainen kuva, että Josh Reedin elokuvassa Primal olisi myös tarjolla tämän käsitteen variaatio. Jos näin käy, se pitää paikkansa. 2000- ja 2010-lukujen kymmenissä uuden vuosituhannen slasher -elokuvissa monet vuosikymmeniä aikaisemmin lajityyppiin rakentuneet käsitteet ovat tiukasti hyvissä voimissa ja jopa odottamattoman muuttumattomina. Reed tekee esikoisohjauksessaan vain muutamia pieniä säätöjä moniin tuttuihin slasher-elokuvien vakiokaavoihin, mutta ainakin se The Final Girl saa Reedin elokuvassa oman tulkintansa.

Juonitiivistelmä

Antropologian opiskelija Dace (Wil Traval), Anja (Zoe Gameau) ja heidän viisi ystäväänsä matkustavat eräilemään aikomuksenaan päästä katsomaan esihistoriallisia luolamaalauksia Australiassa. Paikan päälle telttailemaan jäävät nuoret joutuvat omituiseen tilanteeseen, kun ryhmän jäsen Mel (Krew Boylan) sairastuu outoon kuumeeseen käväistyään uimassa läheisessä lammikossa. Tilanne pahenee nopeasti Melin henkisen tilan heiketessä ja hänen alkaessa käyttäytyä pelottavan uhkaavasti, jopa väkivaltaisesti…

Kommentit

Josh Reedin Primal on yksi hienoinen yllätys lisää Australiasta. Ohjaajan esikoispitkä on ehta kauhuspektaakkeli, joka yhdistelee monia tuttuja kauhukonventioita, mutta onnistuu erottautumaan massasta edukseen tuoreilla ideoillaan ja tiiviillä kerronnallaan. Nuorukaiset eristettynä erämaassa kaukana sivistyksen tarjoamista avuista (ja tietenkin kännykkäkenttien ulkopuolella … hih) on toki kaluttua ja tongittua kamaa slasher -elokuvissa ja erityisesti maaseutukauhu-alalajityypissä eikä Primal tässä kohdin mitään uutta ja ihmeellistä toki osaa tarjoilla. Keksiipä nyt kuitenkin jälleen kerran yhä uuden keinon, millä nuorukaiset saadaan pidettyä keskeisellä tapahtuma-alueella ja estettyä säntäilevä pakeneminen. Näissä elokuvissa yleensä tuodaan jo varhaisessa vaiheessa esiin ongelmat nuorten ryhmän sisällä ja esitellään ensimmäiset hahmojen väliset odotetut konfliktit, joita sitten elokuvan edetessä vielä vähän tehostetaan ja kärjistetään. Näin tavanomaisesti mapitetaan kukin hahmoista omiin stereotyyppisiin lokeroihinsa nörtistä nynnystä ylimieliseen kiusaajaan ja lutkahtavan typykän kautta siihen kilttiin naapurin tyttöön, joka pihtaa ja josta klassisten konventioiden kautta yleensä sitten kouliutuu se kliseinen viimeinen selviytyjä. Näillä samoin urin se Reedin elokuvakin nyt totta vieköön pitkälti pelaa. Monista saman lähtökohdan kautta avautuvista slasher -elokuvista huolimatta Primal tarjoutuu esittelemään virkistävän näkökulman: nimittäin ryhmän jäsenten henkiä uhkaavaksi antagonistiksi muuttuukin yksi oman ryhmän jäsenistä ja siksi yllättäen asetelma kääntyykin ryhmädynamiikan tutkinnan kautta hyvinkin kiehtovaksi ja intensiiviseksi ystävyyssuhteiden rajoittaessa vastinearsenaalia.

Josh Reed päätyy elokuvassaan yhdistelemään slasher– ja zombie-elokuvien teemoja, kun porukalle alkaa valjeta, että yksi omasta joukosta on muuttunut väkivaltaiseksi vaistojensa varassa eläväksi pedoksi, jolle tuntuu maittavan ihmisen liha. Ja kun vielä sakki hoksaa, että purema levittää vastaavan infektion uhriinsa, on jännä hybridi just siinä kasassa. Siitä se sitten lähteekin melkoinen meno käyntiin eikä vimmainen hurme lopu ennen kuin lopputekstit armahtavat. H. P. Lovecraftinkin suuntaan niiaava viimeinen vartti onkin niin hämmentävää katsottavaa, että pelkästään jo se pystyy nostamaan elokuvan ylitse tusinaslashereiden tarjooman, jos kohta onkin hienoisessa ristiriidassa aiemman tunnelman kanssa. Vaikka alkupuolella Josh Reed joutuu pysyttelemään halvoissa patenttitoimiston perukoilta kaivetuissa perusratkaisuissa, niin puolesta välistä alkaen käynnistyy muodonmuutos intensiivisen ja hyytävän kauhun puolelle muutamien hyvinkin onnistuneiden kohtausten myötävirrassa. Etupäässä piristystä tuo se, että tekijät uskaltautuvat rohkeasti yrittää rimpuilla irti lajityypin näkymättömistä kahleista ja vieläpä paikoin onnistuvatkin siinä miten kuten.

Ohjaaja onnistuu myös rytmittämään elokuvansa sopusuhtaisesti ja kiristää tempoa sopivin välein pykälä pykälältä. Teknisten valintojen puolella kuitenkin elokuva on ajautua monastikin syvään kuoppaan, sillä toimintakohtausten musiikkivideomaiset leikkaukset ja eestaas heiluva kamera tuntuvat paitsi pahasti häiritsevän kokonaisuutta niin myös liian laskelmoiduilta ja itsetietoisilta ratkaisuilta; suorastaan tökerön teennäisiltä. Toimintakohtauksiin valittu tyyli ajautuu ikävään kontrastiin suhteutettuna elokuvan muihin kohtauksiin vieden pahasti tehoja kokonaisuudelta. Aggressiivisella leikkauksella epäilemättä myös yritetään peittää ontuvia koreografioita, heikkoja efektejä ja yliolkaisia maskeerauksia. Toisaalta elokuvan värisuunnittelu ja valaistus ovat epätavallisen onnistuneita ja erityisesti näin huolella suunniteltua valaistusta saa hakea yleensä paljon suuremman luokan teoksista. Nuoret aussinäyttelijät onnistuvat rooleissan miten kuten tyydyttävästi. Esikoiselokuvassaan hirviöksi muuntuvana Mel-hahmona viihtyvä Krew Boylan välittää hyytävän tehokkaasti alkukantaiseksi pedoksi vajoavaa hahmoaan. Boylan esittämä aistiensa varassa toimiva hahmo ei ehkä ihan jää kauhumuistiin ikonisena petona, mutta eipä paljoa puutu. The Final Girl -roolin tekevä Zoe Gameau ei hänkään millään muotoa epäonnistu, mutta lopulta näyttelijän intensiteetti roolissaan ei kuitenkaan yllä vaadittaviin mittoihin. Gameaun työ ei jää mieleen sellaisena kuin nyt vaikkapa Shauna Macdonald Sarah-hahmon roolissaan Neil Marshallin elokuvassa The Descent (2005), Heather Langenkamp Wes Cravenin elokuvassa Nightmare on Elm Street (1984), Jamie Lee Curtis Alana-hahmollaan Roger Spottiswooden elokuvassa Terror Train (1980)[x] tai vaikka Karina Testa Yasmine-hahmollaan Xavier Gensin Frontière(s) (2007)[x] -elokuvassa).

Yhteenveto

Moderni slasher-elokuvan variaatio sekoittaa tavalliseen palettiin mukaan yliluonnollisia värisävyjä. Varsin onnistunut skenaario, ainakin osittain toimiva tekninen toteutus ja mukavan pirteästi lajityyppinsä kliseistä irti pyristelevät käänteet nostavat kokonaisuuden vaivatta keskimääräisen teinislasherin kastiin ja jopa ylikin. Verta ja joitakin mukavan rouheita ja toimivia efektejäkin on tarjolla, mutta toisaalta osa efekteistä on kiusallisen heikkoa CGI-pöperöä luoden ikävää kontrastia heikompien efektien ja parempien välillä.

6/10.

Linkki elokuvan promootiomateriaaleihin.

Why Don’t You Play In Hell? (2013)

Ohjaus: Sion Sono
Käsikirjoitus: Sion Sono
Tuotantomaa: Japani
Arvioitu: 2014
Arvioidun version pituus: 115 minuuttia
Kieli: japani
Budjetti: ei tiedossa
Ensi-ilta Suomessa: ei valkokangaslevityksessä Suomessa

Johdantowhydontyouplayinhell_primary

Elokuva elokuvan sisällä on eittämättä kiehtova teema elokuvien tekijöille. Tätä teemaa eri tekijät ovat laajentaneet ja käyttäneet mitä mielikuvituksemmisilla tavoilla vuosikymmenien kuluessa. Pääosin elementtiä on käytetty komediallisen ja romanttisen draaman välineenä, mutta ei sentään ihan aina. Vilkaistaan tässä johdannossa muutamia kiinnostavia  jännitys- ja kauhuelokuvien lajityypin edustajia, joissa elementtiä käytetään hyödyksi eri tavoin.

Jo niin kaukana historiassa kuin 1933 Edwin L. Marin teki jännityselokuvan The Death Kiss (1932), jossa keskitytään ratkaisemaan elokuvan kuvauksissa kuolevan päätähden murhaa. Wes Cravenin Nightmare on Elm Street 7: New Nightmare (1994) elokuvassa saamme nähtäväksemme elokuvan, jossa Wes Craven on kirjoittamassa uutta käsikirjoitusta Nightmare on Elm Street -elokuvien sarjaan ja näyttelijä Heather Langenkamp joutuu outoon tilanteeseen, kun elokuvasarjan hirviö Freddy Krueger ”murtautuu” todelliseen maailmaan tekemään kammotuksiaan.  Srdjan Spasojevicin häijyssä ja pahamaineisessa elokuvassa A Serbian Film (2010) ikääntyvä pornonäyttelijä värvätään tekemään taide-elokuvaa, joka paljastuukin elokuvanteon edetessä kaikkea muuta kuin taide-elokuvaksi. Ruggero Deodaton ansaitusti pahamaineisessa elokuvassa Cannibal Holocaust (1980) Amazonille lähetetyn dokumentaristiryhmän kohtaloksi tulevat kohtaamiset kannibaalivillien kanssa. Jim Clarkin elokuvassa Madhouse (1974) kauhuelokuvanäyttelijä palaa vanhaan rooliinsa tekemään uutta elokuvaa, mutta varsin pian elokuvan tekijäjoukko alkaa harventua murhien aallokossa. Daniel Myrickin ja Eduardo Sánchezin The Blair Witch Project (1999) -elokuvassa, joka käytännössä käynnisti found footage-ilmaisun, dokumentaristien touhut saavat karun lopun. Samoilla linjoilla menivät myös Jaume Balagueró ja Paco Plaza elokuvallaan [REC] (2007)[x], jossa palomiesten arkea kuvaamassa oleva dokumentaristien ryhmä joutuu keskelle zombie-infernoa. George A.Romerokin sekaantui found footage -kuvioihin elokuvallaan Diary of the Dead (2007) kertoessaan filmiryhmästä, joka joutuu elokuvaa kuvatessaan keskelle maailmanloppua. Gabriele Albanesin elokuvassa Ubaldo Terzani Horror Show (2010) nuori elokuvaohjaaja lyöttäytyy yhteen kokeneen kauhukirjailijan kanssa tavoitteenaan saada aikaiseksi käsikirjoitus uuteen kauhuelokuvaan. John Watersin elokuvassa Cecil B.DeMented (2000) häiriintynyt indie-elokuvien ohjaaja ryhmineen ajautuu niin pitkällä houreissaan, että he kidnappaavat kuuluisan Hollywood-näyttelijän pakottaakseen tämän näyttelemään omassa elokuvassaan.  John Badhamin elokuvassa The Hard Way (1991) kovapintaisen poliisin uudeksi pariksi pakotetaan näyttelijä, jonka pitäisi näytellä juuri samanlaista hahmoa seuraavassa elokuvassaan. Robert Mandelin elokuvassa F/X (1986) elokuvien efektiguru palkataan tekemään valemurha. Bill Froehlichin elokuvassa Return to Horror High (1987) sarjamurhaajan jäljiltä tyhjäksi jätettyyn kouluun palataan vuosien jälkeen kuvaamaan elokuvaa aiemmista tapahtumista. David Lynchin elokuvassa Inland Empire (2006) ei varsinaisesti tehdä elokuvaa, mutta sen päähenkilö on elokuvanäyttelijä, joka ajautuu näyttelemänsä hahmon psyykeen liian syvälle ja hämärtää oman todellisuutensa. Lucio Fulcin elokuvassa Cat in the Brain (1990) elokuvaohjaaja Lucio Fulcin aiempien elokuvien murhakohtauksia toisintaa häiriintynyt sarjamurhaava psykiatri. Rémy Belvaux’n, André Bonzelin ja Benoît Poelvoorden Man Bites Dog (1992) -elokuvassa filmiryhmä seuraa raakaa ammattitappajaa tämän päivittäisissä askareissa, mutta dokumentaristien jo valmiiksi kyseenalainen projekti saa oudon käänteen, kun he ryhtyvätkin auttamaan tappajaa saadakseen parempaa filmimateriaalia. Alejandro Amenábarin elokuvassa Tesis (1996)[x] elokuvaväkivallasta väitöskirjaa tekevä tutkija penkoo hieman liian syvälle ja joutuu tahtomattaan tekemisiin maanalaisen snuff-elokuvia tekevän ringin kanssa. Snuff-elokuvien tekemistä tutkitaan myös Joel Schumacherin elokuvassa 8MM (1999). Brian de Palman elokuvassa Blow Out (1981) slasher-elokuvaa tekevä ääniteknikko tulee vahingossa äänittäneeksi todisteita murhasta. Ääniteknikko on pulassa myös Peter Stricklandin elokuvassa Berberian Sound Studio (2012), jossa italialaisen kauhuelokuvan ääniteknikoksi palkattu britti ajautuu keskelle surreaalista vyyhteä. Dave Parkerin elokuvassa The Hills Run Red (2009) pieni joukko kauhuelokuvien ystäviä alkaa metsästää käsiinsä harvinaista kauhuelokuvaa … ja löytävätkin sen katastrofaalisin seurauksin.

Sion Sonon elokuvassa teeman varianttina anarkistinen nuorten filmihullujen filmiryhmä hakee aggressiivisesti tilaisuutta päästä tekemään kaikkein eeppisintä ja väkivaltaisinta gangsterielokuvaa ikinä … ja ajautuvat kuvaamaan yakuza-jengien hurmeista välienselvittelyä.

Juonitiivistelmä

Yakuza-klaanien välinen erittäin verinen yhteenotto sai alkunsa, kun yakuza-johtaja Ikegami (Shin’ichi Tsutsumi) johti hyökkäystä kilpailevaa yakuza-johtajaa Mutoa vastaan (Jun Kunimura) kymmenen vuotta aiemmin. Tuolloin myös Muton tytär ja vaimo joutuivat traagisten tapahtumien keskipisteeseen. Muto ei ole unohtanut. Hänen vaimonsa vankilasta vapautumisen kunniaksi Muto haluaa kostonsa ja muiston siitä: tapahtumat kuvattuna. Välikappaleeksi tulee sekalainen joukko nuoria, joita yhdistää palava halu tehdä kovin ja verisin elokuva mitä maa päällään kantaa. Ryhmä kutsuu itseään nimellä The Fuck Bombers ja sijoittaa itsensä omituiseen ja erittäin vaaralliseen asemaan: tekemään rankkaa toimintaelokuvaa yakuza-jengien yhteenotosta.

Kommentit

Sekopäistä splatteria Sion Sonon tyyliin tarjoileva Why Don’t You Play In Hell? harmillisesti kiemurtelee hieman epätasaisesti läpi kestonsa. Kahdelle aikajanalle sijoittuva tarina nuorista elokuvanteon kipinän saaneista japanilaisista säntäilee arvailematta aikajanalta toiselle ja hyppääpä vieläpä epälineaarisesti näilläkin aikajanoilla kuin heinäsirkka. Sekaisinhan siinä tuppaa menemään, ellei ole tarkkana. Elokuva vilkuttelee ilkikurisesti maansa menneiden vuosikymmenien nuorisoelokuvakulttuurille ja solmii samalla yhteyden uuden vuosituhannen surreaaliseen splatter -irroitteluun. Omituinen vastakkainasettelu ytimeltään kiltin nuorisoelokuvan ja koomisen, verisen yakuzasploitaation välillä antaa elokuvalle jännitettä, mutta sen sisäänrakennettu outous vieroittanee, ellei elokuvaan osaa suhtautua lähinnä omituisena farssina. Elokuva on kuin ohjaaja Sion Sonon itseironinen vilkaisu peiliin: hänen oman nuoruutensa minän fantasiaan tehdä massiivisen mittaluokan rajat rikkovan eeppinen ja hurmeisen väkivaltainen gangsterielokuva.

Sion Sono ei ole ensimmäistä kertaa veriämpäreillä läträämässä, mutta nyt useammasskin kohtauksessa ämpärit on suosiolla vaihdettu tynnyreihin ja punaista kultaa roiskuu kun rapataan. Ovelasti osittain Sono kyllä piirtää veren määrälle vertauskuvallisia merkityksiä, mutta mitä edemmäs elokuvassa mennään, sitä selkeämmin koherentti ote lipsuu kaikenkattavan splatter-sekoilun tieltä ja mitä ilmeisimmin aivan tarkoituksella; kuin kerronnassa haluttaisiin näin korostaa nuorten elokuvantekijöiden hiljaksiin hahmottuvaa ymmärrystä siitä, että nyt tuli haukattua vähän turhan iso pala kakkua. Yakuza-ryhmien välistä selkkausta pohjustetaan ja pedataan kuin kylpytakista pesää itselleen tekevä kissa eikä valmista oikein tahdo tulla säällisessä ajassa. Siksipä elokuva ajautuu peräti kaksituntiseksi, mikä hieman pääsee laimentamaan tehoja elokuvasta pois. Myös rytmitys ontuu paikoin, kun puheripulikohtaukset puuduttavasti seuraavat toisiaan ja (tarkoituksella?) karrikoidun ylinäytellyt hahmot pohtivat vertauskuvallisen dialogin kautta suhdettaan sekä yhteiskuntaan, vanhempaan sukupolveen että toisiinsa. Jupinaa ja mutinaa saa aikaiseksi myös se, että toisinaan osa elokuvan keskeisistäkin hahmoista tuntuu tarpeettomilta ja päälleliimatuilta ja näihin on vaikea suhtautua tärkeinä elokuvan hahmoina.

Sion Sonon elokuva kertoo elokuvaveteraanin oman näkemyksen nuorista ihmisistä ja heidän suhteestaan elokuviin, elokuvien tekemisen tärkeyteen, elokuvien ilmaisukeinojen välittämiin ideoihin ja mielipiteisiin sekä elokuvien tekemisen teknologiaan. Onko Sonon elokuvassa esittämä nuorien joukko naiivisti irtautunut todellisuudesta, kun he ovat valmiita uhraamaan kaiken väkivaltaisen elokuvajumalan alttarille? Vai onko joukkio vain projektio aikaisempien vuosikymmenien vastaavista nuorista, jotka ovat jo kasvaneet aikuisiksi ja näkevät maailman eri silmin? Sion Sono tuntuu kuitenkin ilkkuvan ja hirnuvan vanhempien ikäluokkien yleistä näkemystä elokuvataiteen kuolemasta kunnioittaessaan omassa elokuvassaan nuorten ylitsevuotavaa itsevarmuutta ja intoa tehdä elokuvaa – olkoonkin, että näiden nuorten tekijöiden elokuva ei edes tavoittele laatua vaan äärimmäisyyksiä. Katsojan näkökulmasta elokuvaa voi katsoa joko elokuvia syvästi palvovan ja intohimoisen Sion Sonon henkilökohtaisena itseironisena tutkielmana tai ihan vain hurmeisen verisenä ja hurjana monipolvisena gangsterielokuvana: se toimii molempina aivan hyvin.

Yhteenveto

Kieroutunutta huumoria, täysin sekopäistä splatter-toimintaa, totaalisen absurdia sekoilua ja puolivakavaa hihittelyä vähän kaikelle mitä vastaan tulee. Japanilaisittain ei toki hurmeisine ylilyönteineen millään muotoa uniikki (esim. vaikka Yoshihiro Nishimuran Helldriver (2010), Jun’ichi Yamamoton Meatball Machine (2005), Noboru Iguchin ja Yoshihiro Nishimuran Mutant Girl Squad (2010), Noburu Iguchin The Machine Girl (2008), Kengo Kajin Samurai Princess (2009) ja Yoshihiro Nishimuran Tokyo Gore Police (2008)[x] tulevat uuden vuosituhannen alkuhetkiltä sen kummemmin hakematta mieleen), mutta siltikin edustaa varsin pitkälti uutta japanilaista täysin estotonta ja kuvia kumartelematonta elokuvien tekemisen suuntausta. Harmillisesti rytmitykseltään epätasainen, leikkaukseltaan kiirehdityn tuntuinen ja kestoltaan selvästi liian pitkä elokuva karahtaa näistä syistä pari pykälää modernista gore-klassikosta, vaikka viimeisen vartin hurmeinen loppumatsi on niin sekopäisen hurttia mättöä, että väkisinkin tänne asti sinnitellyt katsoja nauraa ihan silkkaa perverssiyttään (tiukkapipot ovat nimittäin jättäneet katsomisen suosiolla kesken jo alkuvaiheen pikkutyttöveriluistelukohtauksen aikana).

6/10.

Linkki elokuvan julistemateriaaleihin.

Get Out (2017)

Ohjaus: Jordan Peele
Käsikirjoitus: Jordan Peele
Tuotantomaa: Yhdysvallat / Japani
Arvioitu: syksy 2018
Arvioidun version pituus:
Ensi-ilta Suomessa: 5.5.2017
Kieli: englanti
Budjetti: noin 5 miljoonaa USD

Johdantogetout_primary

Kauhu- ja jännitysviihteen perustavanlaatuisia helmasyntejä on aliarvioida lajityyppiä taiteenlajina, sen kannattajakuntaa kuluttajina ja sen keinovalikoimaa välittää viestiä. Kaikkihan tietävät, miten paljon ponnettomia mitäänsanomattomuuksia esim. juuri kauhuelokuvan lajityyppi on pullollaan. Sellaisia teoksia, joiden tekijät hakevat pikaista palkkasekkiä. Sellaisia teoksia, joiden tekijät käyttävät teostaan vain yhtenä askelmana noustessaan omasta mielestään ylöspäin tekijöiden sosiaalisessa hierarkiassa. Sellaisia teoksia, joiden tekijöiden mielenkiinto, osaaminen tai halu kertoa oma näkemyksensä on mitätön. Sellaisia teoksia, joiden tekijät eivät yksinkertaisesti osaa rakentaa kerrontaa ja ohjata näyttelijöitä. Kun Roman Polanskin elokuva Repulsion (1965) aikanaan julkaistiin, sen saama vastaanotto oli ristiriitainen juuri siksi, että tällaisessa lajityypissä ei yleisesti ajateltu olevan potentiaalia kertoa syvempiä asioita vakavasti. Polanski todisti myöhemmin elokuvallaan Rosemary’s Baby (1968)[x], että kysymys ei suinkaan ollut sattumasta. Georges Franjun elokuva Les yeux sans visage (Eyes Without a Face, 1960)[x] näytti puolestaan, että kauhuelokuvankin kerronnan tasoissa on mahdollisuuksia avata väyliä tutkia ihmisen psyykeä mitä mutkikkaimmilla tavoilla. Samana vuonna Alfred Hitchcock teki saman elokuvallaan Psycho (1960), jonka vaikutus lajityypissään tuntuu vielä tänäkin päivänä. Bryan Forbes käänsi monet totutut kuviot ja odotusarvot päälaelleen ja käytti huomattavasti vaivaa välttääkseen ajautumasta kliseiden ja konventioiden uhriksi elokuvassaan The Stepford Wives (1975). Kaneto Shindô muistutti meille kaikille elokuvallaan Onibaba (1964), että pahimmillaan ihmisten psykologiset tarpeet ja halut parempaan elämään ylittävät kaikki moraaliset estot ja ovat samalla ajattomia universaaleja totuuksia ihmisenä olemisesta.  Stanley Kubrick rakensi niin taidokkaan kudelman elokuvallaan Eyes Wide Shut (1999) kertoessaan moraalisten valintojen vaikutuksia, että Kubrickin suorastaan voi ajatella tutkivansa omaa itseään mielen maisemissa, joihin ei ollut uskaltanut tai halunnut itse oikeassa elämässään mennä. Kuviteltu ja todellinen maailma pyörivät yhdessä kieppuvassa arvojen ja valintojen karusellissa David Lynchin elokuvassa Mulholland Drive (2001) niin reippaasti, että heikompaa hirvittää. Yhteistä kaikille näille mainituille elokuville on se, että niiden tekijät arvostivat ja kunnioittivat omaa lajityyppiään ja omaa tekemistään. He halusivat käyttää aikaa, vaivaa ja uusia ratkaisuja näkemyksiensä esittämiseen. Nämä tarinat on mietitty pienimpiä yksityiskohtiaan myöten ja niiden tekijöillä on halu ja taito välittää sanottavansa. Kaikissa näissä on tietty hypnoottinen outouden aura, joka antaa vihjettä katsojalle myös siitä tunnelmasta, johon ohjaaja Jordan Peele vie katsojan omalla esikoisohjauksellaan. Get Out sujahtaa mainittujen elokuvien joukkoon vaivattoman oloisesti; jokainen kohtaus, jokainen dialogiin upotettu sana, jokainen kamerakulma on tarkkaan harkittu.

Juonitiivistelmä

Nuoripari Chris (Daniel Kaluuya) ja Rose (Allison Williams) ovat menossa viikonlopuksi Rosen vanhempien (Bradley Whitford, Catherine Keener) kartanolle. Molempia reissu vähän jännittää, sillä kyseessä on ensimmäinen kerta, kun Rosen vanhemmat tapaavat Chrisin. Chrisiä asiassa huolettaa myös se, että Rose ei ole kertonut vanhemmilleen tapailevansa tummaihoista miestä. Rose pitää vanhempiaan hyvinkin avarakatseisina eikä arvele, että rotuasia näitä häiritsee. Kartanolle päästyä Chrisinkin huolet hälvenevät, kun hän huomaa tulevansa ihan hyvin toimeen mutkattomien appikandidaattien kanssa. Muutamat asiat kuitenkin alkavat häiritä Chrisiä sekä kartanon palvelijoissa että Rosen vanhemmissa ja tämän veljessä. Epäilyttäväksi viikonloppu muuttuu, kun paikalle saapuukin suuri seurue juhlavieraita; Rose ei ollut muistanut, että juuri tänä viikonloppuna kartanolla järjestetään isot juhlat. Mitä tämä porukka oikein juhlii ja miksi Chris tuntee olonsa vaivautuneeksi ja tarkkailluksi?

 

 

 

Kommentit

Jordan Peelen omaan käsikirjoitukseen pohjautuva elokuva avautuu hienoina kerronnan kerroksina. Ohjaaja rakentaa elokuvansa kohtaukset ja kohtauksien tapahtumat täydellisen hallitusti ja huolellisesti. Peele yht’aikaa antaa juuri riittävästi tilaa valitsemilleen näyttelijöille ja ohjaa näitä taidokkaasti kohtauksiin rakennettujen vihjeiden ja vinkkien antajina. Peele heittää katsojalle satoja hienoja yksityiskohtia – eleitä, kuvakulmia, katseita – ja antaa katsojan ensin miettiä näitä itsekseen ennen kuin kerronnan tiivistyttyä loppukohtauksen tiimellyksessä sitoo kaiken yhteen ja antaa näille yksityiskohdille loogiset ja nerokkaat syyt. Peele ei selittele katsojalle tarpeetta esittämiään asioita, ei heristele sormiaan valkoisen ylivallan mahdille, ei anna epärealistisia ratkaisumalleja maailman tilaan, eikä eritoten rakenna hahmoistaan pelkkiä rotujensa määrittämiä kaksiulotteisia malleja. Sen sijaan Peelen kerronnassa on toteavia sävyjä Yhdysvaltain sosiaalisen yhteiskuntarakenteen sisäänrakennetuista mekanismeista ja liiallisten yksinkertaistusten sijasta Peele tarjoaa katsojalle epätavallisen älykästä pohdiskeltavaa pitkin elokuvan kulkua.

Näyttelijöiden ohjaus ja työ on esimerkillisen erinomaista kautta linjan. Stereotypioita, liiallisia virtaviivaistuksia ja yksinkertaistuksia selvästi välttelevä ohjaaja on taikonut esiin näyttelijäkaartista hahmoilleen kokonaiset ja uskottavat psyyket; persoonat, joiden näkemykset, maailmankuvat, uskomukset, tavat, heikkoudet ja vahvuudet on helppo uskoa ja hyväksyä. Mikä parasta, kaikki hahmot toimivat koko käsikirjoituksen ajan loogisesti, luontaisesti ja rationaalisesti: erittäin epätavallista jännityselokuvassa yleensä ja erityisesti yhdysvaltalaisessa sellaisessa. Chrisin reaktiot ja tunneskaala kasvavaan epämukavuuden tuntuun ovat niin taitavasti Daniel Kaluuyan hallussa, että katsoja väkisin itsekin alkaa miettiä, että mitä Chrisin asemassa olisi voinut itse tehdä toisin tai olla tekemättä.

Hitaasti rakentuva tarina ei ole kaikkien mieleen. Kohtausten jatkumot vaativat katsojalta keskittymiskykyä ja halua seurata tarinan kehittymistä; kyseessä ei siis ole sellainen aivot narikkaan, popparit kippoon -kesäleffa, jonka väliepisodien aikana voi höpötellä joutavia kaverin kanssa, tsekata uusimmat Twitter-pöhinät kännyllä tai koukata lähikaupassa noukkimassa toisenkin olutpakin. Tarinan ja sen tunnelman kehittyminen vaativat aktiivista seuraamista eikä elokuva petä sille antautuvaa katsojaa. Elokuvassa on hyvin vähän aktiivista toimintaa tai efektejä, mutta kasvava epämukavuuden ja outouden aura on niin vahva ja väkevä, että elokuva menee lopulta hyvänkin matkan silkan kauhuelokuvan puolelle ulos perinteisten jännityselokuvien laatikoista.

Yhteenveto

Erittäin taidokkaasti ja huolellisesti kudottu jännitysmysteeri kahlitsee otteeseensa seuraamaan Daniel Kaluuyan näyttelemän Chris-hahmon kasvavaa epämukavuutta siitä, mitä ihmettä tyttöystävän vanhempien kartanolla oikein tapahtuu. Käsikirjoittajana ja näyttelijänä aiemmin tunnettu Jordan Peele tekee esikoisohjauksessaan pelottavan monta asiaa oikein ja kykenee rakentamaan piinaavan ja kiehtovan skenaarion näennäisen luontevasti ja hyvin pienillä rakennuspalikoilla. Tunnelmallinen ja omaperäinen jännityselokuva, jonka ei tarvitse elvistellä ronskeilla efekteillä tai äänekkäillä ampumisilla toimiakseen.

9/10.

 

 

 

Raging Phoenix (2009)

Ohjaus: Rashane Limtrakul
Käsikirjoitus: Rashane Limtrakul, Sompope Vejchapipat
Tuotantomaa: Thaimaa
Kieli: thai, hindi, englanti
Arvioitu: syksy 2018
Arvioidun version pituus: 111 minuuttia
Ensi-ilta Suomessa: ei valkokangaslevityksessä
Budjetti: ei tiedossa

Johdantoragingphoenix_primary

Kamppailulajielokuvien kirjossa Rashane Limtrakulin Raging Phoenix kuuluu aika tavalliseen koloon: nimittäin sellaiseen, jossa koko elokuvan onnistuminen on asemoitu vain ja ainoastaan sen päätähden taitovalikoiman ympärille. Jeeja Yanin (Yanin Vismitananda) ei ehkä vielä ole mikään kovin hääppöinen luonneroolien näyttelijänä, mutta monipuolisena akrobaattina sitäkin mahtavampi. Jopa yhden esikuvansa Jackie Chanin veroinen taituri, joka itsepintaisesti pitää kiinni siitä, että tekee itse omat stunttinsa. Ilman häntä tätä elokuvaa ei olisi kannattanut tehdä ja jos se olisi silti tehty, sitä ei olisi kannattanut muille näyttää eikä eteenpäin levittää. Mutta siinä missä John G. Avildsenin Rocky (1976) tarvitsi erityisesti Sylvester Stallonen,  Andrew Davisin Above The Law (1988) Steven Seagalin, Gordon Chanin Fist of Legend (1994) Jet Lin, Shigehiro Ozawan The Street Fighter (1974) Sonny Chiban, Stephen Norringtonin Blade (1998) Wesley Snipesin, Robert Clousen Enter the Dragon (1973) Bruce Leen, Eric Karsonin Octagon (1980) Chuck Norrisin, Jackie Chanin ja Chi-Wa Chenin Police Story (1985) Jackie Chanin, Ben Ramsayn Blood and Bone (2009) Michael Jai Whiten, Prachya Pinkaewin Ong Bak (2003) Tony Jaan, Newt Arnoldin Bloodsport (1988) Jean-Claude van Dammen, Wilson Yipin Yip Man (2008) Donnie Yenin ja Gareth Evansin The Raid (2011) Iko Uwaisin, Raging Phoenixin ohjaaja Rashane Limtrakul ei rakenna elokuvaa tarpeeksi taitavasti Jeeja Yaninin karisman, vetovoiman ja taitojen ympärille. Kaikki yllä mainitut ovat kamppailulaji- ja toimintaelokuvien fanien kautta maailman tuntemia alan tärkeitä klassikoita ja erityisesti siitä syystä, että niiden tekijät ovat osanneet hyödyntää päätähtensä vahvuudet osaksi elokuvan rakennetta ja vaikuttavuutta. Rashane Limtrakul ei tässä kisassa omilla taidoillaan oikein pärjää. Ohjaaja Prachya Pinkaew todisti vuonna 2008 Jeeja Yaninin debyyttielokuvassa Chocolate (2008), että Yaninissa kyllä riittää tähtivoimaa kamppailulajielokuvien eliittiin, kunhan tekijöillä riittävät taidot tuoda tämä voima esille.

Juonitiivistelmä

Häijy ja väkivaltainen Jaguaarijengi kidnappaa nuoria naisia, joista jotkut raiskataan ja murhataan ja toisia ei enää koskaan nähdä. Deu (Jeeja Yanin) on joutua monimutkaisen kuvion päätteeksi jengin uusimmaksi uhriksi, mutta päätyykin lopulta pelastetuksi. Deun pelastajat värväävät Deun mukaan pieneen ja humalajuomiseen intoutuneeseen joukkioon, joita yhdistää Jaguaarijengin julmuus ja into saattaa koko jengi vastuuseen. Joukkion johtaja Sanim (Kazu Patrick Tan) kouluttaa Deun mestariksi mystisessä kamppailulajissa Meyraiyuthissa, joka yhdistää käkihumalassa heilumisen, akrobatian ja päheät iskut ja potkut. On aika kohdata Jaguaarijengi ja sen pääkiho Jaguaari…

Kommentit

Tehdään tämä nyt heti selväksi: elokuva on vain pitkä jatkumo huippuunsa viritettyjä koreografioita, joka kulminoituu päätähtien lopputaisteluun. Millään muulla ei ole elokuvassa mitään väliä ja aivan päätön juoni on vain ja ainoastaan tekosyy heittää Jeeja Yanin uusiin päheisiin akrobatiasuorituksiin uusissa päheissä akrobatiakohtauksissa. Thaimaassa tiukat alkoholia koskevat säännökset ja kulttuurin etiketti eivät normaalisti salli elokuvassa näytettävää ylenmääräistä viinalla läträämistä, joten lienee selvää, että tarkoituksena on ollut rikkoa myös elokuva-alan tabuja omassa maassa. Jeeja Yanin et co. näyttelevät päihtyneinä kamppailua ihan yhtä uskottavan näköisesti kuin Jackie Chan Chia-Liang Liun elokuvassa The Legend of Drunken Master (1994) ja vaikka humalasekoilun ilmeinen tarkoitus on tuoda kamppailukoreografioihin fyysisen komiikan keinoilla ilmavuutta ja kepeyttä, näyttävät ne kuitenkin pahimmillaan surkuhupaisilta ja parhaimmillaankin vain slapstick -komedian ikivanhojen jippojen väsyneiltä kertauksilta. Semminkin kun päihtyneenä toikkarointi tuntuu kytkeytyvän päälle ja pois ihan kesken kohtauksenkin.

Legendaarisen elokuva-alan monitoimikoneen Panna Rittikrain suunnittelemat akrobaattiset koreografiat ovat elokuvan keskeinen elementti ja ilman niitä tätä ei olisi koskaan päästetty levitykseen Thaimaan ulkopuolelle … tai ehkä ei edes Thaimaahan. Kamppailukohtausten ulkopuoliset kohtaukset ovat harvinaisen teennäisiä, hitaasti rakentuvia ja jopa staattisen laahaavia, mutta kamppailukohtauksissa meno muuttuu ja kamera saa kyytiä seuratessaan näyttelijöiden kerrassaan mahtavia liikeratoja. Etupäässä katsojalle tarjotaan huikeita akrobatioita ja elokuva ei missään nimessä ole mikään verinen ja brutaali turpakäräjöinti; itse asiassa kiusallisenkin epäuskottavan vähän punaista kultaa missään näkyykään mätke huomioiden ja siitäkin osa on melko tökerösti tietokoneella jälkikäteen lopputuotokseen lätkäisty. Jeeja Yaninin akrobatiaa ei voi olla ihailematta ja vaikka kysymyksessä nyt onkin romanttistaipuvainen akrobatiamätkintä, Yaninin pitkä ja rautainen tausta itämaisissa kamppailulajeissa (Taekwondo, Kung Fu, Muay Thai) näkyy kyllä mainiosti uskomattoman taitavana ja sulavana liikkeiden hallintana, josta ohjaaja ottaa irti sen minkä saa hidastuksineen päivineen.

Pelkällä koreografialla ei kyllä kuitenkaan kuuhun mennä. Rittikrai tai ei, mutta elokuvan tahditus, kohtauksista toiseen siirtyminen, hahmojen taustoitus, draaman kaaren rakentaminen, jännitteiden kehittäminen ja melkeinpä kaikki muukin, mikä ei keskeisesti liity turpaanvetämiseen on kyllä jätetty melko surkealle tolalle. Elokuvan ääniraita kohoaa kiinnostavaksi lähinnä vain lopputaistelun taustalla ja jää muuten mitäänsanomattoman turpeaksi (pehmeää popahtavaa hip-hoppia capoeiran täytteisissä hilpeämmissä tanssitaistelukohtauksissa ja melankolista pianopimputusta rakkauden kaipuun kohtauksissa). Ääniraitaan on lisäksi pakattu melko jämerällä kädellä jälkikäteisiä lisäefektejä turpakäräjöinnin tehojen maksimoimiseksi, mutta aika vahvasti tässäkin mennään jo lähes sarjakuvamaisen korostettuun äänimaisemaan, joka toimii vain osassa kohtauksissa kohtuullisesti. Aivan selkeästi kaikki kohtaukset, joissa ei tapella, alkavat nopeasti takeltaa ja irvistellä saumoista. Tekijöillä ei ole osaamista eikä ehkä kiinnostustakaan rakentaa tasapainoista kokonaista elokuvaa, mutta jotakinhan sinne tappelukohtausten väleihin ajankuluksi on pakko ympätä. Kun muutamassa taistelukohtauksista näkee millaisella paneutumisella kohtausten suunnittelu, kuvaus ja leikkaus on tehty, harmittaa sen puolesta, että tekijät eivät ole vaivautuneet samaan koko elokuvan kaikissa kohtauksissa.

Yhteenveto

Outo yhdistelmä hip-hop -tanssia, breakdancea, capoeiraa, kamppailulajeja ja akrobatiaa. Elokuvan olemassaolon ainoana tarkoituksena vaikuttavat olevan sinällään mahtavan taiturimaiset koreografiat. Äärimmäisen typerällä juonella varustettu romanttinen mätkintäpätkä keskittyy vain kauniisiin ja sulaviin koreografioihin. Elokuvan pelastaa yksintein Jeeja Yaninin upeat temput. Millään muulla perusteella tähän ei kannatakaan sotkeutua.

3/10.

Daylight’s End (2016)

Ohjaus: William Kaufman
Käsikirjoitus: Chad Law
Tuotantomaa: Yhdysvallat
Kieli: englanti
Budjetti: pari miljoonaa USD
Arvioidun version pituus: 101 minuuttia
Arvioitu: syksy 2018
Ensi-ilta Suomessa: ei ensi-iltaa valkokankaalla

Johdantodaylightsend_primary

Mikä aiheuttaa maailmanlopun? Elokuvien tekijöistä näköjään uudella vuosituhannella äänestylipukkeen heimoneuvoston äänestysuurnaan tipauttaa yhä useampi varustettuna virustaudin tai biologisen aseen nimellä. Kukkulan laelta alamäkeen työnnettyjä kandidaatteja ovat mm. takavuosikymmenien kestosuosikki ydinsota, nälänhädän siivittämä kannibalismi, tekoälyn käynnistämä ihmiskunnan terminointi ja vieraan sivilisaation halu laittaa lappu maapallon luukulle.

Virustaudista virtansa saavat zombiet serkkupoikineen ovat ottaneet haltuunsa maailmanlopun piikkipaikan ja tönivät kukkulan kuninkaana alas alieneita ja ekokatastrofeja minkä ehtivät. Tällaiseen päätelmään voi helposti ajautua, kun silmäilee miten monessa vuosituhannen vaihteen jälkeen tehdyssä maailmanlopun jälkeistä aikaa tarkastelevassa elokuvassa zombie-olennot tai sen variaatiot ovat läsnä. Ja varsin usein 2000- ja 2010-luvulla se itse maailmanloppu on jonkun mutatoidun tai aseistetun viruskannan suora seuraus. Kokonaisuutena maailmanlopun jälkeistä aikaa selvästi selviytyjien näkökulmasta tarkastellaan vain aniharvoin viime vuosituhannen elokuvissa; toki poikkeuksena Italian elokuvateollisuuden mainio sykli 1980-luvulla – ns. maxspoloitaatio-kausi – jona aikana Italiassa ehdittiin päräyttää kokonainen leegio George Millerin Mad Max (1979) -elokuvan innoittamia rip-off -elokuvia sekä Euroopan ja Yhdysvaltain kauhumarkkinat hetkeksi vallanneet zombie-elokuvat (jotka tosin hyvinkin usein keskittyvät siihen maailmanlopun käynnistymisvaiheeseen enempi kuin tuhojen raunioissa rämpiviin selviytyjiin). Pelkästään 2010-luvun aikana jälkiapokalyptisiä selviytyjiä tarkastelevia elokuvia on putkahtanut esiin sellainen määrä, että se peittoaa mennen tullen koko viime vuosituhannen lukumääräisen tarjooman. Onhan sitä variaatiota nykyisinkin niissä syissä kyllä, mutta selvästi virusuhka on tämän päivän kovin trendi. Elokuvat usein tietenkin heijastelevat ajankohtansa yleisiä pelkoja ja huolia.

George Millerin elokuvissa Mad Max (1979), Mad Max 2: The Road Warrior (1981) ja Mad Max Beyond Thundertome (1985) taustoituksena on vielä ydinsota. Näille Millerin elokuville tämäkin Daylight’s End on ytimensä velkaa, mutta päivitettynä trendikkäästi ottamalla mukaan Danny Boylen 28 Days Later (2002)[x] -elokuvan väkevästä viruksesta verenhimoisiksi vihastuneet pikajuoksijazombiet.

Juonitiivistelmä

Mel Gibsonin näyttelemä yksinäinen susi Max Rockatansky… eiku… Johnny Strongin näyttelemä yksinäinen susi Rourke kurvaa vanhalla kuluneella bensasyöpöllä Plymouthillaan uusille huudeille aikeenaan tappaa lisää illan tullen esiin koloistaan tulevia infektoituneita entisiä ihmisiä maailmanlopun skenaariossa. Virustaudin jäljiltä pääosa ihmiskunnasta on muuttunut raivopäisiksi tappajiksi, jotka eivät kirjaimellisesti kestä päivänvaloa. Jäljellä on enää vain kourallinen selviytyjiä siellä täällä epätoivoisina koloissaan ja yhteisen vihollisen lisäksi selviytyjät joutuvat jatkuvasti taistelemaan muita selviytyjäjoukkoja ja alati kasvavaa resurssipulaa vastaan maailmassa, jota valvovat yöllä vaanivat tappajat. Rourke kohtaa joukkion selviytyjiä, jotka ovat lukkiutuneet Dallasin kaupungin oikeustalolle jokaöiseen kuoleman tanssiin infektoituneita vastaan. Porukkaa johtaa Frank (Lance Henriksen), joka ei ole erityisen mielissään tulokkaan ideoista ja motiiveista, mutta yhteistyöllä porukka alkaa laatia suunnitelmaa heitä jallittavien piinaolentojen kertakaikkisesta hävittämisestä.

Kommentit

Jälkiapokalyptisten toimintahalpisten kliseiden kavalkadi on varsin kiusallisesti läsnä tässä muutoin ihan retvakkaasti etenevässä ja pääosaa näyttelevän Johnny Strongin esittelyyn liiankin kanssa keskittyvässä elokuvassa. Hyvinkin pitkälle kaikki hahmot taustoituksineen päivineen ja kerronnan edetessä paljastuvat odotetut juonikuviot ovat tuhannen tuhannesti tallattujen polkujen turvaväylillä pysytteleviä kliseekanuunoita. Päivänvalon kohtalokkaaksi kokevat Usain Boltinkin häpeään saattavat vauhtizombiet ovat ehkä pikkuriikkinen variaatio lajityypin aivan peruskonventioista, mutta toisaalta ihan vastaavat varjoissa viihtyvät veriveijarit nähtiin jo aikaa sitten monissa Richard Mathesonin I Am Legend -kirjan sovituksissa (Ubaldo Ragonan ja Sidney Salkowin versio The Last Man on Earth (1964), Boris Sagalin variantissa The Omega Man (1971) ja tuoreehkossa ison rahan suurproduktiossa, Francis Lawrencen variaatiossa I Am Legend (2007)). Tuoreita tulokulmia ei pidä siis odottaman tässä William Kaufmanin elokuvassa ainakaan ns. pahisten suhteen. Eikä oikein muutoinkaan; sen verran tavallisia polkuja toimintahalpiksen tekijät ovat valinneet tallattavakseen tarinassa, joka yht’aikaa lainaa juonensa moottoreita muista alan teoksista että tuntuu paikoin täysin juonettomalta sarjatuliaseiden mainosvideolta.

Teknisesti miten kuten kelvollinen kuvaus latistuu kuitenkin käytetyn kaluston ja taiteellisten valintojen vuoksi varsin latteaksi ja yksiulotteiseksi, jonka pitää keinohengityksessä lähinnä tyylilajiin sopiva sähäkkä leikkaus. Leikkauksella toki piilotellaan umpisurkeita CGI-efektejä, joilla elokuvaa on yritetty sävyttää mukamas raisummaksi. Tietokoneella jälkikäteen lisätyt veriroiskeet olisivat olleet pienen budjetin elokuvassa kovaa shittiä 1990-luvun loppumetreillä, mutta vuonna 2016 seitsennumeroisella budjetilla sopii kyllä odottaa jotain ihan muuta. Split-splät-roiskeita on lisäilty juosten kustu -tyyliin kymmeniin tilanteisiin kuvitelmana, että sähäkkä leikkaus ehtii hämätä katsojaa. Aikamoinen Stewie Wonder täytyy kyllä olla, jos roiskeet tuntuvat aidoilta. Harmillisesti tekijät tekevät samaa myös esim. kranaattien räjähdyksille. Staattisissa kasa ruumiita -kohtauksissa sentään on pientä yritystäkin, mutta muutoin verottajan vauhdilla iholle rynnivien tauti-ihmisten maskeeraus on melkoisen ponnetonta ja mielikuvituksetontakin. Paukkuja ei ole viitsitty laittaa edes antagonistina heiluvan level boss -zombien laittamiseen; harmaa viitta harteille ja se on siinä. Mutta koska Teksas, asekalustossa ei niitä paukkuja sitten säästetä. Alusta asti elokuvan loppumetreille aseet ja ampuminen ovat aivan keskeinen elokuvan elementti. Sitä sun tätä vekotinta eksyy selviytyjäjoukon kätösiin ihan joka kohtauksessa ja modernien muskettien pauke ja rätinä antavat elokuvalle tärkeän osan sen identiteetistä, kun sellaista ei kerran käsikirjoituksesta tahi näyttelijöistä irti osata kammeta. Eli tulitusta piisaa. Tulitukea tarjoilee itse pääosaa näyttelevä Johnny Strong, jonka railakasta kevythevimusaa kuullaan ääniraidalla. Tai ehkä ”musaa” on liian armollinen sana … nimittäin samaa lyhyttä musiikkipätkää tungetaan jokaiseen mukamas hektiseen tulitus- ja kamppailukohtaukseen. Tusinan toistokerran jälkeen asia hieman huvittaa, mutta toisen tusinan jälkeen se vain ja ainoastaan ärsyttää ellei nyt sitten satu olemaan ihan vimpan päälle Johnny Strongin faniklubin innokas kannattaja. Eipä silti, kun kirjaimellisesti samoja portaikkoja ja käytäviä suhataan käytävähippailuksi ajautuvassa luotileikissä, ehkä musiikillinen kertaus on vain sellainen piste i-kirjaimen päällä. Piste i-kirjaimen päällä. Piste i-kirjaimen päällä.

Yhteenveto

Muualta lainailtuja simppeleitä juonikuvioita väsyksiin toistava jälki-apokalyptinen miljoonabudjetin tusinatoiminta valoaroilla pikajuoksijazombieilla varustettuna. Johnny Strongin esittelyn ympärille rakennettu juttu miellyttänee herran faneja, mutta näyttelijän karisma ei tällä kertaa pysty kannattelemaan täyspitkää elokuvaa. Juttu karkaa valitettavasti puuduttavaksi kevythevillä säestetyksi käytävähippailuksi, jossa lentää lyijyä siihen malliin, että toimiipi melkeinpä ase- ja ammustehtailijoiden mainosvideona paremmin kuin toimintaelokuvana.

3/10.