Ohjaus: Rashane Limtrakul
Käsikirjoitus: Rashane Limtrakul, Sompope Vejchapipat
Tuotantomaa: Thaimaa
Kieli: thai, hindi, englanti
Arvioitu: syksy 2018
Arvioidun version pituus: 111 minuuttia
Ensi-ilta Suomessa: ei valkokangaslevityksessä
Budjetti: ei tiedossa

Johdanto

Kamppailulajielokuvien kirjossa Rashane Limtrakulin Raging Phoenix kuuluu aika tavalliseen koloon: nimittäin sellaiseen, jossa koko elokuvan onnistuminen on asemoitu vain ja ainoastaan sen päätähden taitovalikoiman ympärille. Jeeja Yanin (Yanin Vismitananda) ei ehkä vielä ole mikään kovin hääppöinen luonneroolien näyttelijänä, mutta monipuolisena akrobaattina sitäkin mahtavampi. Jopa yhden esikuvansa Jackie Chanin veroinen taituri, joka itsepintaisesti pitää kiinni siitä, että tekee itse omat stunttinsa. Ilman häntä tätä elokuvaa ei olisi kannattanut tehdä ja jos se olisi silti tehty, sitä ei olisi kannattanut muille näyttää eikä eteenpäin levittää. Mutta siinä missä John G. Avildsenin Rocky (1976) tarvitsi erityisesti Sylvester Stallonen,  Andrew Davisin Above The Law (1988) Steven Seagalin, Gordon Chanin Fist of Legend (1994) Jet Lin, Shigehiro Ozawan The Street Fighter (1974) Sonny Chiban, Stephen Norringtonin Blade (1998) Wesley Snipesin, Robert Clousen Enter the Dragon (1973) Bruce Leen, Eric Karsonin Octagon (1980) Chuck Norrisin, Jackie Chanin ja Chi-Wa Chenin Police Story (1985) Jackie Chanin, Ben Ramsayn Blood and Bone (2009) Michael Jai Whiten, Prachya Pinkaewin Ong Bak (2003) Tony Jaan, Newt Arnoldin Bloodsport (1988) Jean-Claude van Dammen, Wilson Yipin Yip Man (2008) Donnie Yenin ja Gareth Ewansin The Raid: Redemption (2011) Iko Uwaisin, Raging Phoenixin ohjaaja Rashane Limtrakul ei rakenna elokuvaa tarpeeksi taitavasti Jeeja Yaninin karisman, vetovoiman ja taitojen ympärille. Kaikki yllä mainitut ovat kamppailulaji- ja toimintaelokuvien fanien kautta maailman tuntemia alan tärkeitä klassikoita ja erityisesti siitä syystä, että niiden tekijät ovat osanneet hyödyntää päätähtensä vahvuudet osaksi elokuvan rakennetta ja vaikuttavuutta. Rashane Limtrakul ei tässä kisassa omilla taidoillaan oikein pärjää. Ohjaaja Prachya Pinkaew todisti vuonna 2008 Jeeja Yaninin debyyttielokuvassa Chocolate (2008), että Yaninissa kyllä riittää tähtivoimaa kamppailulajielokuvien eliittiin, kunhan tekijöillä riittävät taidot tuoda tämä voima esille.

Juonitiivistelmä

Häijy ja väkivaltainen Jaguaarijengi kidnappaa nuoria naisia, joista jotkut raiskataan ja murhataan ja toisia ei enää koskaan nähdä. Deu (Jeeja Yanin) on joutua monimutkaisen kuvion päätteeksi jengin uusimmaksi uhriksi, mutta päätyykin lopulta pelastetuksi. Deun pelastajat värväävät Deun mukaan pieneen ja humalajuomiseen intoutuneeseen joukkioon, joita yhdistää Jaguaarijengin julmuus ja into saattaa koko jengi vastuuseen. Joukkion johtaja Sanim (Kazu Patrick Tan) kouluttaa Deun mestariksi mystisessä kamppailulajissa Meyraiyuthissa, joka yhdistää käkihumalassa heilumisen, akrobatian ja päheät iskut ja potkut. On aika kohdata Jaguaarijengi ja sen pääkiho Jaguaari…

Kommentit

Tehdään tämä nyt heti selväksi: elokuva on vain pitkä jatkumo huippuunsa viritettyjä koreografioita, joka kulminoituu päätähtien lopputaisteluun. Millään muulla ei ole elokuvassa mitään väliä ja aivan päätön juoni on vain ja ainoastaan tekosyy heittää Jeeja Yanin uusiin päheisiin akrobatiasuorituksiin uusissa päheissä akrobatiakohtauksissa. Thaimaassa tiukat alkoholia koskevat säännökset ja kulttuurin etiketti eivät normaalisti salli elokuvassa näytettävää ylenmääräistä viinalla läträämistä, joten lienee selvää, että tarkoituksena on ollut rikkoa myös elokuva-alan tabuja omassa maassa. Jeeja Yanin et co. näyttelevät päihtyneinä kamppailua ihan yhtä uskottavan näköisesti kuin Jackie Chan Chia-Liang Liun elokuvassa The Legend of Drunken Master (1994) ja vaikka humalasekoilun ilmeinen tarkoitus on tuoda kamppailukoreografioihin fyysisen komiikan keinoilla ilmavuutta ja kepeyttä, näyttävät ne kuitenkin pahimmillaan surkuhupaisilta ja parhaimmillaankin vain slapstick -komedian ikivanhojen jippojen väsyneiltä kertauksilta. Semminkin kun päihtyneenä toikkarointi tuntuu kytkeytyvän päälle ja pois ihan kesken kohtauksenkin.

Legendaarisen elokuva-alan monitoimikoneen Panna Rittikrain suunnittelemat akrobaattiset koreografiat ovat elokuvan keskeinen elementti ja ilman niitä tätä ei olisi koskaan päästetty levitykseen Thaimaan ulkopuolelle … tai ehkä ei edes Thaimaahan. Kamppailukohtausten ulkopuoliset kohtaukset ovat harvinaisen teennäisiä, hitaasti rakentuvia ja jopa staattisen laahaavia, mutta kamppailukohtauksissa meno muuttuu ja kamera saa kyytiä seuratessaan näyttelijöiden kerrassaan mahtavia liikeratoja. Etupäässä katsojalle tarjotaan huikeita akrobatioita ja elokuva ei missään nimessä ole mikään verinen ja brutaali turpakäräjöinti; itse asiassa kiusallisenkin epäuskottavan vähän punaista kultaa missään näkyykään mätke huomioiden ja siitäkin osa on melko tökerösti tietokoneella jälkikäteen lopputuotokseen lätkäisty. Jeeja Yaninin akrobatiaa ei voi olla ihailematta ja vaikka kysymyksessä nyt onkin romanttistaipuvainen akrobatiamätkintä, Yaninin pitkä ja rautainen tausta itämaisissa kamppailulajeissa (Taekwondo, Kung Fu, Muay Thai) näkyy kyllä mainiosti uskomattoman taitavana ja sulavana liikkeiden hallintana, josta ohjaaja ottaa irti sen minkä saa hidastuksineen päivineen.

Pelkällä koreografialla ei kyllä kuitenkaan kuuhun mennä. Rittikrai tai ei, mutta elokuvan tahditus, kohtauksista toiseen siirtyminen, hahmojen taustoitus, draaman kaaren rakentaminen, jännitteiden kehittäminen ja melkeinpä kaikki muukin, mikä ei keskeisesti liity turpaanvetämiseen on kyllä jätetty melko surkealle tolalle. Elokuvan ääniraita kohoaa kiinnostavaksi lähinnä vain lopputaistelun taustalla ja jää muuten mitäänsanomattoman turpeaksi (pehmeää popahtavaa hip-hoppia capoeiran täytteisissä hilpeämmissä tanssitaistelukohtauksissa ja melankolista pianopimputusta rakkauden kaipuun kohtauksissa). Ääniraitaan on lisäksi pakattu melko jämerällä kädellä jälkikäteisiä lisäefektejä turpakäräjöinnin tehojen maksimoimiseksi, mutta aika vahvasti tässäkin mennään jo lähes sarjakuvamaisen korostettuun äänimaisemaan, joka toimii vain osassa kohtauksissa kohtuullisesti. Aivan selkeästi kaikki kohtaukset, joissa ei tapella, alkavat nopeasti takeltaa ja irvistellä saumoista. Tekijöillä ei ole osaamista eikä ehkä kiinnostustakaan rakentaa tasapainoista kokonaista elokuvaa, mutta jotakinhan sinne tappelukohtausten väleihin ajankuluksi on pakko ympätä. Kun muutamassa taistelukohtauksista näkee millaisella paneutumisella kohtausten suunnittelu, kuvaus ja leikkaus on tehty, harmittaa sen puolesta, että tekijät eivät ole vaivautuneet samaan koko elokuvan kaikissa kohtauksissa.

Yhteenveto

Outo yhdistelmä hip-hop -tanssia, breakdancea, capoeiraa, kamppailulajeja ja akrobatiaa. Elokuvan olemassaolon ainoana tarkoituksena vaikuttavat olevan sinällään mahtavan taiturimaiset koreografiat. Äärimmäisen typerällä juonella varustettu romanttinen mätkintäpätkä keskittyy vain kauniisiin ja sulaviin koreografioihin. Elokuvan pelastaa yksintein Jeeja Yaninin upeat temput. Millään muulla perusteella tähän ei kannatakaan sotkeutua.

3/10.