Ohjaus: Susanne Bier
Käsikirjoitus: Eric Heisserer
Tuotantomaa: Yhdysvallat
Kieli: englanti
Ensi-ilta Suomessa: 21.12.2018 (Netflix; ei valkokangaslevityksessä)
Budjetti: noin 20 miljoonaa USD
Arvioidun version pituus: 124 minuuttia
Arvioitu: kevät 2019

Johdanto

Erityisesti vampyyri-olentoja käsittelevässä kirjallisuudessa ja elokuvissakin usein käytetty (mahdollisesti erilaisiin mytologioihin pohjautuen) keino rajoittaa näiden yliluonnollisten olentojen kaikkivoipuutta on estää niitä pääsemästä ihmisten asumuksiin ollenkaan, rajoittaa näitä operoimaan vain toisinaan (kuten yöllä) tai keksiä jokin muu vippaskonsti (valkosipulia kaulaan, risti kouraan ja taas mennään!). Kuin lukuisista mustavalkoajan vampyyrielokuvista konsanaan on kotoisin Susanne Bierin Bird Box -elokuvan antagonistien pääsyn esto ihmisten tekemiin rakennuksiin; sellaiseksi kelpaa siis omakotiasumuksen ohella myös automarketti. Mustavalkoajan vampyyrisetä saattoi sentään silinterihattu vinossa ja musta viitta harteilla pyytää luvan sisälle astumiseen, mutta Bird Box -elokuvan olennot eivät ilmeisesti osaa edes kysyä, vaikka tässä elokuvassa kykenevätkin kuiskimaan eteerisesti eläville. No niinpä olisi tämäkin elokuva loppunut hyvinkin pitkälti ns. seinään, jos tällaista keinotekoista heikkoutta ei veijareille olisi käsikirjoituksessa annettu. Idioottimaista rajoitetta ei lainkaan elokuvassa perustella eikä kyseenalaisteta eikä sen rajoja tai tarkkuutta mitenkään haluta tarkastella, analysoida tai selventää. Itse elokuvan premissihän on siinä, että näiden veijarien pelkkä vilkaisu avaa ohituskaistan kuolon maille, joten ehkä tämä rajoite ei tunnu niin päättömältä premissin päälle liimattuna.

Juonitiivistelmä

Tuntemattoman ja globaalisen yliluonnollisen (tai luonnollisen, mutta maapallolla uuden) uhan aiheuttaja on mahdollisesti jokin olento, jonka näkeminen saa näkijän tekemään tuntemattomasta syystä itsemurhan. Tuhon aallon tehdessä selvää lähes kaikista maailman asukkaista, Malorie (Sandra Bullock) ylittää vielä sinnitellä elossa muiden uhasta selvinneiden kanssa. Pelkkä ilmiön näkeminen ulkoilmassa on kuolemaksi, joten selviytyneiden on luotettava muihin aisteihin kuin näköönsä sekä jostain syystä immuunien lintujen kykyyn varoittaa ihmisiä ääntelemällä lähestyvän ilmiön uhasta.

Kommentit

Vaikka yhtymäkohtia elokuvaan on helppo löytää takavuosien kammotuksesta, M.Night Shyamalanin elokuvasta The Happening (2008) ja aiemmin samana vuonna ilmestyneestä  John Krasinskin taidokkaasta kauhujännäristä A Quiet Place (2018)^[x], Susanne Bierin ohjaustyöstä voi myös pienellä kuorinnalla löytää kovasti tallattuja stereotypioita, harmillisia ammottavia aukkoja elokuvan juonikyhäelmästä ja kiusallisen tuttuja jälkiapokalyptisten elokuvien kuvioita. Vai mitä sanotte siitä, että elokuvan taloon linnoittautuneesta selviytyjien joukosta löytyvät vakioidut, sukupuolellisesti ja rotupiirteisesti poliittisesti korrektit heikkoitsetuntoinen valkoinen lihava nainen, hieman pulskahtava mustaihoinen hauskuuttaja, epämiellyttävä ja karkea vanhempi valkoinen heteroseksuaalimies, ymmärtäväinen homomies, päätähteä suojeleva ja itsensä uhraava komea ja totinen mustaihoinen mies sekä itsekäs vain seksiä ajatteleva nuorukainen. Jännityselementtejä Susanne Bier saa aikaiseksi etupäässä siitä, arvaako katsoja mitenkä nopeasti oikein pahvihahmojen teloitusjärjestyksen ja kuka onkaan se vääjäämätön petturi, oudot äkkimuutokset hahmojen käytöksessä sekä hahmojen odotetut reaktiot ryhmän kohtaamiin haasteisiin. Yhdellekään teurastettavista hahmoista ei anneta muuta tahi kiinnostavaa käyttöä semminkin, kun elokuvan tekijät eivät halua näiden hahmojen kuolemien tai historian kautta edes avata maailmanlopun taustoja. Teloitettavan vakioväen voisi vaihtaa päittäin melkeinpä vaikka jonkin kasarislasherin vastaavan väen kanssa eikä kukaan huomaisi yhtikäs mitään.

Valitettavasti Susanne Bierin ohjauksessa on vain kovin vähän sisältöä muutoinkaan. Selviytymisessä välttämättömien varusteiden hankintaa, koskenlaskua ja hektistä erämetsähippaa matkalla mystiseen selviytyjien paratiisiin, eripuraisen ryhmän sanailua eristyksissä sekä muutama melodraaman poikanen täyttävät peijoonin pitkästä juoksuajasta leijonanosan. Sisältöä Bierin yli kaksituntisessa tarinoinnissa olisi ehkä just varttiseen lyhytelokuvaan ja jokainen kohtaus tuntuu venytetyn tarpeettoman turpeaksi. Juonellisia ongelmakohtia ei ole vaikea etsiä niitäkään eikä elokuva edes yritä selittää, miksi vielä viisi vuotta katastrofin jälkeen voi ajella autolla, hanasta tulee vettä ja sähköäkin tuntuu saavan. Mitä tapahtuu miljardien kuolleiden ihmisten ruumiille ja missä kulkeekaan raja siinä, mitkä eläimet joutuvat itsemurhavietin valtaan ja mitkä eivät? Bier ummistaa tarinassaan silmänsä kokonaan loogisilta syy-seuraus -suhteilta katastrofin jälkeisessä maailmassa biologisine kerrannaisvaikutuksineen ja tyytyy vain alussa esittelemään lyhykäisillä shokeerausepisodeilla infektion nopeat välittömät seuraamukset yksilöiden tasolla. Mitään järkevää syytä ei elokuvassa anneta sille, miksi ihmiset ovat turvassa rakennusten sisällä kunhan eivät katsele ulos tai pidä ovia raollaan. Se vaikuttaa vain lähinnä tekosyyltä saada aikaiseksi rinnastus häkeissä ja laatikoissa pidettävien lintujen ja taloihin telkeytyneiden ihmisten välillä.

Eipä silti, elokuvan kuvaus on tavattoman onnistunutta. Leikkaus ja muu tekninen toteutus ovat hyvinkin hiottuja ja loppuun asti mietittyjä ja Atticus Rossin ja Trent Reznorin tuottama ääniraita on jälleen kerran onnistunut, tehokas, toimiva ja kohtauksia alleviivaava. Sandra Bullockin ja erityisesti John Malkovichin roolityöt ylittävät tusinatyöskentelyn hyvinkin mallikkaasti. Susanne Bier on kuitenkin ohjannut lähinnä verkkaisia draamoja ja romanttisia komedioita ja vaikuttaa siltä, kuin häneltä yksinkertaisesti puuttuisi halua ja/tai taitoa tehdä jännitysviihdettä. Huolimatta siitä, että rautainen tekninen osaaminen, näyttelijät ja äänimaailma olisivat mahdollistaneet vaikka mitä, Bierin elokuva vajoaa monin paikoin hyvinkin latteaksi ja kokolailla tylsäksi. Lisäksi elokuvan kohderyhmää on vaikea hahmottaa: kenelle tämä on oikeastaan suunnattu ja miksi?

Yhteenveto

Kauhutrillerinä mainostetun maailmanlopun selviytymistarinan ohjaajaksi kuoriutunut Susanne Bier ei pysty tekemään elokuvasta kauheaa eikä trilleriä. Elokuvalla on paljonkin yhteistä pinta-alaa modernien zombie-elokuvien kanssa (irrationaalisesti käyttäytyvät infektoituneet) sekä jälkiapokalyptisten selviytymisseikkailuiden kanssa, mutta sen tekijät eivät ole oikein onnistuneet miettimään, että mille kohderyhmälle elokuvaa pitäisi oikeastaan kohdentaa. Tuttujen klisepommien ja riittämättömän sisällön lisäksi Bier sentään tarjoaa jonkin sortin koukun tarinan antagonistien taholta, mutta ei se riitä yksistään tekemään elokuvasta juuri muuta kuin haalistuvan alaviitteen jälkiapokalyptisten tieteiskauhuelokuvien listalla.

5/10.