Ohjaus: Paco Cabezas
Tuotantomaa: Yhdysvallat, Ranska
Käsikirjoitus: Jim Agnew, Sean Keller
Budjetti: noin 20 miljoonaa USD
Kieli: englanti
Arvioitu: huhtikuu 2019
Arvioidun version pituus: 95 minuuttia
Ensi-ilta Suomessa: ei valkokangasensi-iltaa Suomessa

Johdanto

Useammatkin jo iäkkäämmät miespuoliset toimintaelokuvien tähdet ovat tällä vuosituhannella kunnostautuneet hankkimalla omien päärooliensa pönkittämiseksi rinnalleen nuorempaa naiskaineutta. Mikä siinä oikein mahtaa olla, että varsinkin Hollywoodin tuotantokoneistossa tähtiaines ei jakaudu iän puolesta ollenkaan tasaisesti. Ehkä nämä vanhemmat miespuoliset toimintatähdet tarvitsevat egojensa pumppaukseen nuorta naisvoimaa? Tai ehkä nuoret naispuoliset vastanäyttelijät ovatkin tosiasiassa se seikka, joilla vedetään katsojia eivätkä vanhemmat kulahtaneet herrat? Nicolas Cage on tässä asiassa samassa veneessä muun muassa Sylvester Stallonen, Dolph Lundgrenin, Jean-Claude van Dammen ja Liam Neesonin kaltaisten vanhempien toimintaelokuvaherrojen kanssa. Kuitenkin siinä missä esim. Neesonin ja Stallonen (joidenkin) tuotantojen yhteydessä naisia voidaan päästää jopa näyttelemään muutakin kuin palkintovaimoa, Cagen elokuvissa näin on vain harvakseltaan.

Mietitäänpä muutamia esimerkkejä Nicolas Cagen tähdittämistä elokuvista lähivuosilta. Mandy (2018): eroa Andrea Riseboroughiin 17 vuotta, Next (2007): eroa Jessica Bieliin 18 vuotta, Ghostrider (2007) ja The Bad Lieutenant: Port of Call – New Orleans (2009): eroa Eva Mendesiin 10 vuotta, Matchstick Men (2003): eroa Alison Lohmaniin 15 vuotta, Season of the Witch (2011): eroa Claire Foyhin 20 vuotta, Drive Angry (2011): eroa Amber Heardiin 22 vuotta, Seeking Justice (2011): eroa January Jonesiin 14 vuotta, Stolen (2012): eroa Malin Åkermaniin 14 vuotta, The Bank Heist (2018): eroa Sophie Skeltoniin 30 vuotta, The Humanity Bureau (2017): eroa Sarah Lindiin 16 vuotta ja The Frozen Ground (2013): eroa Vanessa Hudgensiin 24 vuotta. Tokarev -elokuvassa ikäero Cagen ja vaimoa esittävän Rachel Nicholsin välillä on noin 16 vuotta. Näissä kaikissa elokuvissa ”naispääosa” on vain Nicolas Cagen pääosaa tavalla tai toisella tukeva, ihannoiva, pönkittävä tai motivoiva rooli vailla sen ihmeempää juonellista tarkoitusta tai merkitystä. Vähän kuin tämä johdanto, joka ei liity mitenkään elokuvasta tässä yhteydessä esitettyyn muuhun kommentointiin.

Juonitiivistelmä

Rikollisen elämän taakseen jättänyt rakennusurakoitsija Paul Maguire (Nicolas Cage) palaa entisiin metkuihinsa vanhojen rikolliskaveriensa Kanen (Max Ryan) ja Dannyn auttaessa (Michael McGrady) Paulia selvittämään ja tietenkin kostamaan Paulin kidnapatun tyttären kohtaloa. Paul saa omankäden oikeutta jakaessaan pian vastaansa paitsi lainvartija Peter St.Johnin (Danny Glover) myös entisen työnantajansa, rikollisjohtaja Francis O’Connellin (Peter Stormare) sekä paikallisen venäläismafian johtajan Tsernovin (Pasha D.Lychnikoff). Seuraa tappeluita, kaahausta ja tulitaistelua, kun kolmikko jättää tukevan verivanan missä kulkevatkaan.

Kommentit

Elokuvassa on eräs tärkeä kohtaus, joka typeryydessään tahtomattaan muodostaa vertauskuvallisen linkin koko elokuvaan. Kohtauksessa elokuvan gangsterikolmikko on lähdössä kurmottamaan taas seuraavaa pesuetta pikkurikollisia ja siinä Danny odottelee kamuiltaan kyytiä kadunkulmassa ja treenaa naftaliinista kaivettua nyrkkirautaansa ilmaiskuin kuin muistellen miten kivalta tuntuu tehdä leukakirurgeille lisää töitä. Koko elokuva tuntuu täysin samalta: kovaksi kuoreksi keitetty rikkonainen paketti, joka tyytyy huitomaan ilmaa kuin valmistautuakseen varsinaiseen elokuvaan. Siihen, jota ei koskaan tule. 20 miljoonaa jenkkitaalaa tähän projektiin väitetään kuluneen: ulkopuolisen on vaikea arvuutella mihin rahaa on käytetty autojen kolhinnan lisäksi, mutta menetteleväkään käsikirjoitus tai osaava ohjaaja eivät ole olleet kauppalistalla kovin korkealla.

Vaikka elokuva on periaatteessa erittäin yksinkertaista kostokaavaa noudattava väkivaltainen omankäden oikeutta tihkuva kostotrilleri, rikkonainen ja ammottavia epäloogisuuksien aukkoja epätoivoisesti paketoiva käsikirjoitus onnistuu hajottamaan yksinkertaisen kuvion ja tekemään siitä epäselvän spagetin. Levällään olevan paketin ohjaus on hajanaista ja ohjaaja tuntuu paneutuvan yksittäisiin sivujuonteisiin tammenterhoja kätkevän oravan intensiteetillä sen sijaan, että rakentaisi määrätietoisesti yhden tarinan perustaa. Isoja kuvioita pyörittävien rikollisryhmien rekrytointikampanjat näyttävät nekin tämän elokuvan todellisuudessa epäonnistuneen surkeasti. Siinä määrin surkuhupaisan helposti nimittäin eläkeikäisen gangsterikolmikon siivousryhmä moppaa konnia menemään kampaviinerien täyttämistä välivuosista huolimatta. Venäläisten mafiamörköjen keskeisiksi merkeiksi riittävät jälleen kliseiset Kreml-tatuoinnit ja hassu aksentti.

Koko elokuva haiskahtaa pahasti vesitetyltä versiolta kaikin tavoin ylivertaisesta Pierre Morelin modernista kostoelokuvan klassikosta Taken (2008). Sillä erolla, että Pierre Morel tiesi, mitä oli tekemässä. Ohjaaja Paco Cabezas vaikuttaa olevan varsin pahasti pihalla siitä, miten intensiteettiä kasvatetaan ja tiivistetään lopullista kliimaksia valmistellessa. Teknisenä saavutuksena elokuva pysyttelee juuri nipin napin tusinatrillerien keskikastissa poikkeuksena elokuvan täysin joutavan geneerinen ja tympeän tehoton ääniraita, jonka seurauksena tekisi mieli lähinnä desinfioida kaiuttimet. Näyttelijöiden ohjaus painottuu siihen, että kaverit lähinnä saadaan näyttämään karskeilta kovanaamoilta välittämättä siitä mitä ukkelit toisilleen höpisevät. Toiminta ei noudata mitään sanottavaa tolkkua; kaahauskohtauksista päästään kivasti tappelutoimintakohtauksiin ja niistä taas jännästi voikin livahtaa kaahauskohtauksien kautta eri miljööseen toteuttamaan samaa. Ad infinitum. Yhdenkään hahmon toiminnassa ei ole sanottavia merkkejä ajatustoiminnasta. Danny Gloverin palkkashekin kuittausrooli ”tutkivana” komisariona on hävettävä rimanalitus sekä roolityönä että käsikirjoituksessa. Vai mitä sanotte tilanteesta, jossa Nicolas Cagen hahmo on kiinnijäänyt juuri kaahauspakomatkaltaan, jonka aikana telonut nipun jeppejä (hautausmaalle tai sairaalaan riippuen siitä selviävätkö sinivuokot helpostikin ulos amerikkalaisittain erittäin räjähdysherkistä poliisiautoistansa), tuhonnut kasapäin sivullisten autoja (joiden sisällä tuhosta päätellen on voinut läikähdellä muitakin nesteitä kuin kahvia), syyllistynyt lukemattomiin liikennerikkomuksiin ja hävittänyt miljoonien edestä julkista omaisuutta silloista toreihin ja on vieläpä seurannassa epäiltynä lukuisista murhista. Pidätyspaikalle ehtinyt komisario vain tyytyy torumaan isällisesti, että tsot tsot poeka, äläs nyt viitsi tehdä mitään ikävää, ettei sua tarvitse viedä kammarille! Ja avot, taas voi jatkaa matkaa kohti seuraavia rallatuksia.

Yhteenveto

Vain Cagen varaan rakentuva skenaario kunnon kansalaiseksi ryhtyneen entisen rikollisen paluusta väkivallan maailmaan tyttären kohtalon selvittämiseksi valuu armottomasti hiekkaan epäpätevän käsikirjoituksen, typerien, kliseisten ja reikäisten juonikuvioiden, luotaantyötävän luokattoman ääniraidan sekä harvinaisen epäloogisesti käyttäytyvien sivuosahahmojen täydellisessä sekamelskassa. Vauhdikas rikostrilleri yrittää maskeerata tarinan ammottavaa köyhyyttä itsekseen räjähtävillä autoilla, sarjatuliaseiden mäkätyksellä, verisillä nyrkki- ja veitsitappelukohtauksilla sekä kovanaamojen hahmokimaralla. Staattinen ja mielikuvitukseton ohjaus eivät nekään auta asiaa. Elokuva yrittää ratsastaa 2010-luvulla vahvasti esiin nousseiden väkivaltaisten kostoelokuvien väkevämmän ja toimivamman kärjen rinnalla, mutta satulaköysi on jäänyt solmimatta ja ensimmäisellä esteellä kompuroivat sekä hevonen että ratsastaja itsensä kumoon.

3/10.