Ohjaus: Leon Klimovsky
Tuotantomaa: Espanja
Käsikirjoitus: Paul Naschy
Ensi-ilta Suomessa: ei virallista ensi-iltaa Suomessa
Kieli: espanja
Arvioidun version pituus: 90 minuuttia
Arvioitu: 2012
Budjetti: hyvin vähäinen; tarkkaa summaa ei tiedossa

Johdanto

Paul Naschy ja Leon Klimovsky operoivat yhdessä useammankin kerran muodostaen 70-luvun espanjalaisen kauhun merkittävimpiin kuuluvan parivaljakon. Oppressiivisen fasistisen hallinnon alaisuudessa kauhuohjaajien ja -näyttelijöiden arkeen kuului kamppailla myös oman maansa aggressiivista sensuurimekanismia vastaan. Parivaljakon teokset sisälsivät usein runsaanpuoleisesti väkivaltaa ja alastomuutta ja vaikka väkivalta ei kenraali Francon hallinnolle ollutkaan ongelma, niin alastomuus ja traditionaalisesta äärikatolisesta konservatismista poikkeava seksuaalisuus oli. Siispä tuli tavaksi luoda elokuvista erikseen siistityt versiot kotimarkkinoita varten ja ulkomarkkinoita varten kuvattiin erikseen ns. ”hot” versio. Niin myös tällä kertaa: Vengeance of the Zombies -elokuvaa varten kuvattiin kymmeniä kohtauksia tuplana – toisessa versiossa naiset vaatetettuina ja toisessa sitten vähemmissä vaatteissa. Vielä, kun enemmän seksiä ja väkivaltaa tihkuvat elokuvat tuntuivat Euroopassa ja Amerikassa vetävän varsin hyvin katsojia, Espanjaan muotoutui toimiva tuotantoympäristö helpon rahan toivossa kauhuelokuvien ympärille. Tämä arvio perustuu elokuvan ”hot” versioon. Paul Naschy viihtyi uransa aikana mielellään useissa rooleissa elokuvissaan ja näin päätettiin tälläkin kertaa toimia. Naschy esiintyy peräti kolmessa roolissa tässäkin elokuvassa: itse vihtahousu Senor Satanina, karismaattisena intialaisena fakiirina ja tämän kenkkuna voodoota harrastavana veljenä. Naschy vietti uransa pääosin kierrättämällä Universalin ja Hammerin ideoita ja luomuksia ja siksi onkin varsin luontevaa, että kokeilla piti ratsastaa (ja rahastaa) myös kuumalla uudella aallonharjalla: zombie-elokuvalla. Etenkin, kun maanmies Amando de Ossorio oli juuri ehtinyt osoittaa ensimmäisillä Blind Dead -sarjan elokuvillaan, että homma toimii.

Juonitiivistelmä

Lontooseen asettautuneen Intialaisen fakiiri Krisnan ympärillä viihtyy pieni joukko aktiivisia seuraajia. Syystä tai toisesta fakiiri tuntuu hakevan tiettyjä tyyppejä ympärilleen ja pian Lontoota ravistaakin joukko julmia murhia, joihin liittyy voodoo-taikuutta. Murhiin yhdistetään erilaisiin maskeihin sonnustauneita kultisteja ja haudoistaan nousemaan taivuteltuja zombeja. Scotland Yard jää nuolemaan näppejään ynnäillessään tapahtumia. Fakiiri seurueineen muuttaa maaseudulle vanhaan Waitliesien kartanoon ja pikku hiljaa salaisuuksien vyyhti alkaa aueta useillekin asianosaisille. Onko fakiiri Krisna vai joku hänen lähipiiristään syyllinen karmeisiin murhiin, joita alkaa pian tapahtua myös uudessa ympäristössä?

Kommentit

Visuaaliselta estetiikaltaan Klimovskyn ohjaus ottaa selviä vaikutteita Vernon Sewellin USA:ssa tehdystä Boris Karloff/Christopher Lee/Barbara Steele -yhteistyöelokuvasta Curse of the Crimson Altar (1970) ja John Gillingin erinomaisesta Hammer-tuotannosta Plague of the Zombies (1966), mutta jättää gotiikassa rypemisen hieman vähemmälle ja sisällyttää sen sijaan ulkoantiinsa aimo annoksen 70-luvun Lontoon vapauden ja avoimuuden ilmapiiriä – kaiketikin sisältäen hienovaraista kritiikkiä Espanjan poliisivaltiota kohtaan. Italian giallo-mestarien Mario Bavan ja Dario Argenton vaikutteet tulevat nekin vahvasti esiin Klimovskyn esitellessä lukuisia murhia hyvinkin giallo-tyylisesti murhaajien jäädessä hanskojen ja maskien taa ja graafisten tappojen tavoitellessa aggressiivisen kirkuvan verenpunan ja vitivalkoisen vastakkaisuutta. Ja tuleehan sieltä myös ne tarkkaan taltioidut ”veitsellä kaulaan” ja ”vesurilla kuuppaan” -kohtauksetkin tehden elokuvasta selkeästi myös proto-slasherin aikana, jona slasher-elokuvat olivat vasta hiljaksiin saamassa muotoaan. Svengaava 70-luvun alun groove  on kokeneen elokuvamuusikon Juan Carlos Calderonin käsialaa, mutta paikoin musiikkia on vaikea niellä osana elokuvan tunnelmaa. Lontoon katuvilinän, estottomuuden ja musiikin yhteisvaikutuksella Klimovsky lienee pyrkinyt hakemaan ajan hermolla sykkivää modernistista julkisivua elokuvalle, mutta lopputulos on lievästi riitasointuinen vapaastihengittävän juonen gotiikasta ammentavien haarojen kanssa. Tunnelma on kaiken kaikkiaan perin camp-henkinen (kuten odottaa sopii Paul Naschyltä) ja kokonaisvaltaisen pelon ilmapiirin asemesta elokuvan vahvimmat momentit ovat sen yksittäisten kohtausten efekteissä, lavastuksissa ja kuvakulmissa. Kauhuelokuvana Vengeance of the Zombies jää kuitenkin kaikkiaan varsin vajavaiseksi ja sen puolihölmön juonipölhöilyn uumenista on kovin vaikeaa löytää selkeää ja kokonaisvaltaista näkemystä. Siinä missä maanmies Amando de Ossorio käänsi George A.Romeron alkuunpaneman vimman espanjalaiseen muotoon  elokuvallaan Tombs of the Blind Dead (1971)^[x][La noche del terror ciego] ja toi Iberian niemimaalle aivan uuden kauhun aikakauden, Klimovskyn Vengeance of the Zombies elää vielä ytimeltään 50- ja 60-lukulaisessa kauhuperinteessä, jota yritetään vain ulkokultauksella muokata paremmin aikaan sopivaksi. Siltikin elokuvan yksittäiset kohtaukset henkivät elinvoimaa, joten ehkäpä selvästi paremmalla käsikirjoituksella tästä olisi voinut tulla todellinen genreklassikko vain harvojen intomielisten tunteman kulttielokuvan sijaan.

Yhteenveto

Leon Klimovskyn ohjaama espanjalainen kauhuelokuva sijoittuu Iso-Britanniaan ja vaikka elokuva ottaakin vaikutteita oman maansa ulkopuolelta, on siinä siltikin aistittavissa omanlaisensa henki ja olemus. Juoni on espanjalaiseen tyyliin selkeästi löysempi ja vähemmän korostettu elementti. Pahaksi onneksi Klimovskyn elokuva ei kokonaisuutena tarkasteltuna ole erityisen jännittävä eikä pelottavakaan. Paikoin silti yksittäisissä kohtauksissa on kutkuttavaa kihinää ja syvien värien, ääniraidan svengaavan grooven ja omituisten kuvakulmien yhteisvaikutus on vähintäänkin kiehtova. Poskettoman juonen käänteet intialaisesta voodoo-fakiirista itsensä saatanan verijuominkeihin, epäkuolleista kostoa jakavista zombeista ja omituisista maskeihin sonnustauneista tappajakultisteista ovat kaikessa järjettömyydessään herkullista hihiteltävää. Ihan kovin tosissaan siis (tätäkään) Klimovsky/Naschy -yhteistyötä ei sovi ottaa.

4/10.

Linkki elokuvan promotiomateriaaleihin.