The Frozen Dead (1966)

Ohjaus: Herbert J.Leder
Käsikirjoitus: Herbert J.Leder
Tuotantomaa: Iso-Britannia
Kieli: englanti
Budjetti: olematon
Arvioitu: talvi 2011
Arvioidun version pituus: 95 minuuttia
Ensi-ilta Suomessa: ei tietoa

Johdantofrozendead_primary

Aah. Hullut tiedemiehet! Siinäpä herkullinen lähtökohta elokuvalle kuin elokuvalle! Hullujen tiedemiesten mitä mielikuvituksellisimpia temppuja on nähty elävissä kuvissa säännöllisesti vuosikymmenien kuluessa ja teema on vakioitunut yhdeksi kestosuosikiksi etupäässä tieteiselokuvien ja kauhuelokuvien saralla. Näin oli myös 1960-luvulla, jolloin tämäkin Herbert J.Lederin varsin posketon natsizombien herättelyelokuva The Frozen Dead istui ihan muitta mutkitta vastaavien hulluja tiedemiehiä käsittelevien elokuvien joukkoon. Georges Franjunin elokuvassa Les yeux sans visage (Eyes Without a Face, 1960) käsitellään plastiikkakirurgin edesottamuksia miehen hankkiessa epäeettisin keinoin vahingoittuneelle tyttärelleen uusia kasvoja. Giorgio Ferronin häiriintyneessä elokuvassa Il mulino delle donne di pietra (Mill of the Stone Women, 1960) kidnapatuista naisista valutetaan veret sairaan tyttären hyväksi ja uhreista muovataan taidetta. Sidney J. Furien lähes unholaan vaipuneessa pikkutuotannossa Doctor Blood’s Coffin (1961) ollaankin jo lähempänä resurrektiobisnestä, kun tohtori Peter Blood (Kieron Moore) tekee elävien kuolevien tutkimusta. Sidney J. Furie oli asialla samana vuonna myös elokuvallaan The Snake Woman (1961), jossa lääkäri yrittää korjata mieleltään sairaan vaimonsa käärmemyrkyllä odottamattomin seurauksin. Lähelle Herbert J.Lederin elokuvan aihepiiriä mennään Joseph Greenin elokuvalla The Brain That Wouldn’t Die (1962), jossa hullu tiedemies pitää onnettomuudessa kehonsa menettäneen tyttöystävänsä pään keinotekoisesti hengissä ja lähtee metsästämään uutta sopivaa kehoa. Riccardo Freda taiteilee kulttiklassikossaan L’orribile segreto del Dr. Hichcock (The Horrible Secret of Dr. Hichcock, 1964) tarinaa murhanhimoisesta nekrofiilistä lääkäristä, jonka uusi vaimo joutuu kohtaamaan edellisen; kuolleeksi luulemansa. Jaime Salvadorin Jekyll&Hyde -variaatioelokuvassa Pacto diabólico (1969) etsiskellään ikuisen nuoruuden seerumia murhaamalla naisia näiden silmien verkkokalvojen vuoksi. Vernon Sewellin elokuvassa The Blood Beast Terror (1968) pähkähullu genetiikan tutkija konstruoi naisen, joka voi muuttua vertaimeväksi tappajakiitäjäksi! Peter Cushing oli siinä pääosassa, kuten myös Robert Hartford-Davisin hurjassa elokuvassa Corruption (1968), jossa kirurgi saa selville, että murhaamiensa naisten eritteillä hän pystyy aina hetkeksi palauttamaan onnettomuudessa arpeutuneen tyttärensä kauneuden. Terence Fisherin nimen voisi mainita monenkin elokuvan voimin, mutta eiköhän kommentti elokuvasta Frankenstein Created Woman (1967) riitä; tohtori Frankenstein palauttaa henkiin itsemurhan tehneen nuoren naisen, mutta ensin toki vaihdettuaan naisen sielun tämän aiemmin teloitetun miesystävän sieluun …

Eiköhän tästä lyhyestä johdannosta käy aika selväksi, että ainakaan mielikuvituksen puutteesta ei hullu tiedemies -teeman elokuvia tarvinnut 1960-luvullakaan syyttää!

Juonitiivistelmä

Kryogeniikan kehittäneet natsit pakastivat sen kuulun ison sodan sotimisen päätteeksi joukon uskollista puoluejohtoaan ja eliittiään kunnianhimoisen suunnitelman kera. 20 vuoden ajan Lontooseen muuttanut kuulu natsien kirurgi tohtori Norberg (Dana Andrews) jatkaa kartanonsa salaisessa kellarilaboratoriossa (kuinkas muutenkaan!) kokeita, joilla pakastetut natsit on tarkoitus herättää takaisin tallaamaan maita ja mantuja ja näin nostattaa Kolmas Valtakunta uuteen loistoonsa. Norbergin kartanolla alkaa kuhina: korkeaa puoluejohtoa pukkaa paikalle todistamaan pakastetun natsisotilaan herättämistä, mutta samoihin aikoihin kartanolle ilmaantuu myös Norbergin yhdysvaltalainen irtojäsenien elossapitoon erikoistunut kirurgikollega ja tohtorin lääketiedettä opiskeleva veljentytär ystävättärineen. Miten kaikki salaisuudet oikein enää pysyvätkään salaisuuksina semminkin kun kellareissa vaeltaa mielisairaina ihmisraunioina myös epäonnistuneiden resurrektiokokeiden aiemmat tapaukset?

 

Kommentit

Vaikka tämä Herbert J.Lederin ohjaama tieteiskauhuelokuva sivuaa viistosti natsizombie– elokuvien alalajityyppiä, on se kuitenkin huomattavasti selvemmin jatkumoa lukuisille Frankenstein-tarinoille kuin zombie-elokuville yleensä. Elokuva etenee harmittavaisen pökkelömäisesti ja jää liian usein junnaamaan paikoilleen turhien joutavuuksien kanssa. Elokuvaan on ängetty kymmenkunta toisiinsa lomittuvaa juonikudosta ja hieman säälittävästi Leder ei pysty ollenkaan keskittymään juuri tämän tarinan kannalta olennaisiin kehityshaaroihin. Kerronnan punaisen langan puuttuminen heijastuu liiallisena tarinoinnin monimutkaisuutena, joka ei realisoidu kunnolla ja samalla kiusallisesti vesittää yhtenäisen kauhua tavoittelevan tunnelman kehittymisen. Jatkuva turhanpäiväinen pulina rikkoo hyvin nopeasti kaiken sen orastavan tunnelman, joka muutoin syntyisi. Paikoin kyllä elokuvan kohtaukset nousevat mieliinpainuviksi häiriintyneisyydellään, mutta sitten taas vajotaan tunneskaalan toiseen päähän tylsistymään mitättömien turhuuksien taakan alle. Brittiläisen pikkutuotannon puitteet jäävät kirkkaasti aikansa johtavan kilpailevan brittistudion Hammerin tuotantojen varjoon ja samassa vertailussa myös halpiksen tuotantoarvojen räikeä surkeus korostuu – surullisen hilpeänä esimerkkinä erään tiedelaitteen nupin vääntäminen irrottaa ilmeisesti nupin vastakappaleen, jonka lattialle tipahtamisen ja pomppimisen aiheuttama ääni kaikuu ääniraidalla iloisena kolinana. Näyttelijöiden pokka kuitenkin pitää. Mitään muuta erityistä hyvää näyttelijöistä nyt ei sitten voikaan sanoa, vaikka joukossa on mukana kokeneitakin valkokangaskettuja.

Ottaen huomioon elokuvan juonen sisältämät huikean poskettomat tieteishulinat lasipullossa itsekseen elävistä sisäelimistä lähtien kuuluisaan käsiseinään, elokuva ei koskaan räjähdä aivan komedialliseksi ilotulitukseksi. Päinvastoin sen yleisilme on oudon vakaa, depressiivinen ja suorastaan matalaotsainen, joka seikka juontuu epäilemättä siitä, että elokuvan kuvaus ja ohjaus on staattista ja jäykkää. Tästä ristiriidasta kuoriutuu kuitenkin herkullisesti häiriintyneitä visioita, joiden taustalla kytee hyvin häijyjä ja kylmiä konseptuaalisia näkymiä. Erityisen hyvänä esimerkkinä tästä on syyttömän ja viattoman tytön julma murha. Murhan varaan koko elokuvan loppuosa rakentuu, sillä sekopäiset tohtoriystävämme irrottavat pään ja pitävät sen elossa tutkimustarkoituksiinsa. Ja jotta tutkiminen olisi helpompaa, pitääpi päälaelta leikata kallo pois ja korvata se läpinäkyvällä muovikuvulla. Viattoman tytön ahdistuksen kuvaus saavuttaa sellaiset mittasuhteet, että elokuvan taustalla vaaniva häijyys rinnastuu hyvinkin uuden vuosituhannen ns. kidutuspornon trendiin ainakin käsitteellisellä tasolla, vaikkei toki veren ja läträyksen määrällä mitaten.

Yhteenveto

Natsizombie-elokuvien hyväksi kaveriksi naamioituva tieteiskauhu on olemassaolonsa selvästi kuitenkin velkaa 1950-luvun kauhusarjakuvien tieteiskauhutarinoille eikä edes yritä pysyä kärryillä 1960-luvun lopun trendeistä kauhuelokuvissa. Henkiinherättämistouhustelu on luonnollisestikin ohjaaja James Whalen Frankenstein (1931) -elokuvan ja sen kaikkien seuraajien innoittamaa, mutta poistaa tieten elämän ja kuoleman yhtälöstä inhimillisen elementin ja korvaa sen kylmäkiskoisten murhanhimoisten natsien kovalla määrätietoisuudella. Mitä ikävämpää voisi ollakaan kuin natsizombie? Elokuva heijaa itsensä lopulta elossa pidettävän irtopään ympärillä tapahtuvien yliluonnollisten tapahtumien viidakkoon, joka ei oikein hyvin istu elokuvan alkupuolen totisempaan herättelybisnekseen. Kidutuksen, mielisairaiden henkiinherätettyjen, murhaamisen, sätkivien irtoraajojen, hullujen tiedemiesten ja telepaattisesti operoivan irtopään kaaoksesta kuoriutuu esiin todella häiritseviä kohtauksia, mutta elokuvan yleinen sekaisuus ja pitkäveteisyys tekevät sille jatkuvasti pahaa hallaa. Herbert J.Leder tyytyy vain esittelemään sekopäisen tarinan filmillä ja jättää tieteiskauhutarinoinnin rivienvälit suosiolla kyvykkäämpien tekijöiden täytettäviksi.

5/10.

 

 

 

Spectral (2016)

Ohjaaja: Nic Mathieu
Tuotantomaa: Yhdysvallat
Ensi-ilta Suomessa: 9.12.2017 Netflixissä; ei teatterilevitystä
Käsikirjoitus: Nic Mathieu, Ian Fried
Arvioitu: marraskuu 2017
Arvioidun version pituus: 107 minuuttia
Budjetti: noin 70 miljoonaa USD
Kieli: englanti, venäjä, slovenia, romania

Johdantospectral_primary

Ei se harvinaista ole, että lajityyppinsä sisällä merkittäviksi muuttuneista elokuvista yritetään ammentaa kaikkea mahdollista oppia analysoimalla, kopioimalla, plagioimalla, imitoimalla ja jopa ryöstämällä. Turkkilaisten oman miehen Çetin Inançin vuonna 1982 ohjaama hilpeä Dünyayi Kurtaran Adam (Turkish Star Wars) nosti ryöstöviljelyn ihan omiin sfääreihinsä pöllimällä sekä kuvamateriaalia että äänimateriaalia suoraan sellaisenaan; jopa kuvasuhde menee hellyyttävästi pieleen ryöstetyissä kohtauksissa. Länsimaissakin kopiointia sattuu ihan tämän tästä sekä juonikuvioissa, kohtauksissa että suoraan ryöstetyissä materiaaleissa. Esimerkiksi massamaakari Fred Olen Rayn terroristielokuva Critical Mass (2001) varastaa ihan kelpo minuutteja kuvamateriaalia suoraan James Cameronin Terminator 2 (1991) -elokuvasta, mutta koska se ei jostain syystä riitä, mukaan on sotkettu vielä kohtauksia Ronald Emmerichin elokuvasta Universal Soldier (1992). Nic Mathieun Spectral puolestaan ei varasta yhtään kuvamateriaalia mistään, mutta sen juoni on suoraakin suorempi adaptaatio James Cameronin elokuvasta Aliens (1986). Jotakin kopion laadusta kertoo se, että sen alkuperäinen tuottaja Universal Pictures -studio ei nähnyt elokuvassa potentiaalia edes rajoitettuun teatterikierrokseen ja myi valmiin lopputuotteen eniten tarjonneelle. Ostaja oli Netflix, jonka palvelun kautta elokuva sitten jaeltiin. Ihan joka päivä ei Universalin kaltainen toimija sylje elokuvaan peräti 70 miltsiä ja totea jälkikäteen, että eihän tätä voi edes laittaa teatterilevitykseen.

Juonitiivistelmä

Moldovassa muhii. Epäjärjestys pääkaupungissa on edennyt siihen pisteeseen, että kaupungin keskustan alle rakennetussa hyper-dyper-huippusalaisessa tutkimuskeskuksessa tehtävän tutkimushankkeen tilanne on karannut hyppysistä. Paikalle läheiseen amerikkalaisten tukikohtaan lennätetään CIA:n ja armeijan avuksi Yhdysvaltain puolustushallinnon tulevaisuuden teknologioiden tutkimuskeskuksesta salamyhkäiseen teknologiaan perehtynyt tiedemies tohtori Mark Clyne (James Badge Dale) setvimään riistäytynyttä tilannetta, joka uhkaa paitsi koko alueen niin myös ilmeisesti koko planeetan tulevaisuutta. Clyne saa selville, että alueella on vapaalla jalalla eräänlaisia vihamielisiä haamuja, joiden edessä tavallisten armeijoiden perinteiset taktiikat ja ammukset ovat turhia. Kenttätehtäviin kovapintaisen kokeneen sotilasryhmän kanssa lähtevä Clyne joutuu pian tositoimiin olentoja vastaan ja pääsee testaamaan kehittämänsä teorian pohjalta kyhäilemänsä aseen toimivuutta olentoja vastaan. Riistäytyykö tilanne kokonaan käsistä vai pystyykö Clyne miehineen estämään koko planeetan tuhoutumisen ylivoimaisen ja ylivertaisen vastustajan edessä?

Kommentit

Onhan se kerrassaan hämmästyttävää, että elokuvan tekijät kopioivat juonirakenteen kokonaan – jopa osa kohtauksista on suoria lainoja – toisesta elokuvasta ja siltikin onnistuvat jättämään omaan lopputuotteeseensa järkyttäviä loogisia aukkoja, joista haamut liihottavat iloisina läpi. Elokuva on yhtä täyttä kliseiden kavalkadia, jota täplittävät suorat kohtauslainat, murheellisen ponnettomasti poukkoileva dialogi, ammottavat aukot elokuvan sisäisessä logiikassa ja varsin hyvin – isolla rahalla siis – onnistuneet tietokoneilla pykätyt erikoisefektit. Supersalainen aselaboratorio? Jep. McGyverinkin nurkkaan häpeämään taidoillaan lähettävä tiedemies, josta kuoriutuu kaikki pelastava sankari? Jep. Ilkeä taustaorganisaatio, jonka todelliset tavoitteet ja puheet ovat räikeässä ristiriidassa keskenään? Jep. Ajankulussa ilmenevät ristiriidat ja aukot, joista ilmeisesti kenenkään ei pitäisi välittää, koska scifileffa haamuilla? Jep. Vihut uhkaavat maailmaa ja amerikkalaiset sankarit lähetetään pelastamaan päivä? Jep. Ylivertaisen vastustajan kumoamiseen tarvitaankin lopulta vain kunnon motivaatiopuhe? Jep. Scifi-tiedemiehen fyysistä kenttäkuntoisuutta arvostelevat ylimieliset sotilaat, jotka lopulta nöyrtyvät ymmärtämään oman rajoituksensa? Jep. Kunnon McGyver kehittää nollasta superteknisen vihujen tuhovekottimen ja onnistuu sarjatuotantomonistamaan sen koko köörille? Jep jep ja jep.

Mielenkiintoisesti elokuvan visuaalinen ilme, sen kohtausten jatkumot ja äänien ja kuvan ykseys ovat kaikki toisistaan irrallisia elementtejä. Elokuvan kerronnassa irrallisen tuntuisia palasia liimataan yhteen ahtaissa sisätiloissa kuvatuilla dialogikohtauksilla antaen helposti sellaisen vaikutelman, että elokuva on kyhätty yhteen yhdistelemällä erilaista sopivaa kohtausmateriaalia dialogiliimalla. Seurauksena dialogi ei tunnu ensinkään luonnolliselta henkilöhahmojen keskinäiseltä keskustelulta vaan ainoastaan pakotetulta kommentaarilta, jonka ainoa funktio on selittää katsojalle, että miten hitossa tästä kohtauksesta päästiinkään tähän seuraavaan kohtaukseen. Visuaalinen identiteetti rakentuu lähinnä muutamien tietokone-efektien varaan ja ohjaaja Nic Mathieun oma kädenjälki jää muiden tekijöiden muiden elokuvien kohtausten vaisuksi toisintamiseksi. Leikkaus on toisinaan suht sujuvaa, mutta välillä lainaa turhan paljon tietokonepelien maailmasta: tietokonepelien interaktiivisessa pelikerronnassa hyväksi koetut ratkaisut eivät välttämättä kovin hyvin istu elokuvaformaattiin.

Aivan ilmeisen selvää on se, että pääosa budjetista tuli käytetyksi niihin haamuefekteihin ja sodan runteleman kaupunkitantereen taikomiseksi tietokoneen keskusmuistista visuaaliseen muotoon. Efektit ovat paikoin varsin eteviä ja taas paikoin kovin vahvasti tietokonepelimäisiä, vaikkakin silti näyttäviä. Hyvinkin helposti on spekuloitavissa, että tällaisten efektien arvostus on sidottu vahvasti juuri tähän ajan hetkeen, joten vaikea on kuvitella elokuvan efektien tuntuvan miltään muulta kuin surkuhupaisilta joidenkin vuosien tai vuosikymmenien kuluttua. Kertokäyttöviihteen efekteiksi toki kelvollisia, mutta tuollaisen budjetin hintalapulla eipä se nyt millensäkään yllättävää ole, että rahalla saa ja hevosella pääsee.

Yhteenveto

Joskus sitä tulee ajatelleeksi sellaisia ajatuksia, että useamman kymmenen miljoonan taalan budjetilla voisi olla kohtuullista odottaa elokuvakäsikirjoituksen pitävän sisässään rahtusen muutakin kuin muualta lainattua. Sitten tulee nähneeksi jälleen yhden suurella rahalla tehdyn kopion takavuosien merkkiteoksesta. Tällä kertaa siis Cameronin Aliens (1986) saa kyseenalaisen kunnian olla se kopioitava. Ei se kyllä ainut ole vaikkakin keskeinen ja onhan se kymmenien miljoonien budjetilla aikaansaatua lopputuotetta katsomalla suorastaan ällistyttävää, että tekijät eivät ole viitsineet vaivautua muuttamaan kopiointivimmassaan edes perusasetelmia lukuisista kohtauksista. Vaikka Nic Mathieun tieteissotaelokuva tarttuu kiintoisiin lähtökohtiin, se ei kuitenkaan osaa naiivia  jenkki pelastaa maailman haamuilta!– lopetusta kummemmin tutkia tai lähestyä premissiä. Kuinka monta kertaa olemmekaan nähneet salassa operoivien asetutkijoiden hyppysistä karanneen tutkimuksen johtavan mittavaan katastrofiin, jonka lopulta amerikkalaissankari selvittää vaikka teipillä ja paristoilla? Kohderyhmää on haastavaa hahmottaa: toimivien ajatuselimien haltijoille elokuva ei tarjoa kuin korkeintaan hetkellisen irtautumisen arjesta popkornin ääressä, kovaksikeitetyille tieteiselokuvien harrastajille typerät kliseet ja pseudotiedemiehiltä karanneet diibadaaba-perustelut sopisivat korkeintaan hersyvän parodian aineksiksi ja toimintaelokuvaa laajalla rintamalla jo nähneille katsojille elokuva ei tarjoa mitään uutta.

3/10.

[REC] 4: Apocalypse (2014)

Ohjaus: Jaume Balaguero
Käsikirjoitus: Jaume Balaguero, Manu Díez
Tuotantomaa: Espanja
Arvioidun version pituus: 95 min
Arvioitu: joulukuu 2015
Ensi-ilta Suomessa: 29.10.2014 (Night Visions -festivaali)
Kieli: Espanja
Budjetti: noin 3 miljoonaa euroa

rec4_primaryJohdanto

Kun ohjaajakaksikko Balaguero ja Plaza 2007 saivat yhteistyöelokuvallaan [REC][x] huomattavaa mainetta, ei ollut varmaan kenellekään epäselvää, että tulisimme näkemään tuossa elokuvassa mainittujen tapahtumien ympärille sijoittuvia elokuvia lisääkin. Ja näinhän siinä totta vieköön kävikin, että kaksikko ilmoitti jo pian ensimmäisen elokuvan suosion tultua selväksi, että lisää nähdään peräti kolmen elokuvan verran. Miesten suunnitelmana oli tehdä yhdessä kaksi elokuvaa ja kumpainenkin ohjaisi sitten sarjaan yhden elokuvan itsekseen. Suunnitelma toteutui ja vuonna 2014 päivänvalon näkikin sarjan neljäs elokuva: Jaume Balagueron [REC] 4. Ensimmäinen [REC] -elokuva oli Espanjan uuden kauhuelokuvasukupolven mallituote: vimmainen, tehokas, innovatiivinen, rohkea ja vähäisillä pennosilla tehty. Eritoten kylmäävien psykologisten trillerien terävimmässä kärjessä tekijöinä näemme nykyisin espanjanlaisen kauhuelokuvan lähettiläiden nimiä Alejandro Amenabarista Rodrigo Cortesian kautta J.A.Bayonaan ja Nacho Vigalondaan. Espanja on selkeästi profiloitunut uudella vuosituhannella maaksi, josta osaamme jo odottaa vahvoja ja väkeviä elokuvia. Iberian niemimaan zombie-elokuvien joukossa [REC] teki epäilemättä tärkeää tienavaajan roolia ja varmasti avasi ovia myös muille alan tekijöille.

Juonitiivistelmä

Rahtilaivalle kerätty sekalainen kriisipisteistä pelastettujen henkilöiden ryhmä huomaa joutuneensa lähinnä koekaniinien asemaan. Laivalle häthätää kyhätty tutkimuslaboratorio apinoineen päivineen on sotilaiden suojaama ja pian selviytyjille avautuu, että vastalääkettähän tässä ollaan etsiskelemässä ja mikäli sellaista ei löydy, maan hukka … eikun zombi … perii. Hermostuneen tilanteen kiristyessä ei kukaan tiedä kehen voi luottaa ja infektoituneen apinan karatessa koko laiva ajautuu pian kaaokseen. Selviytyköön se ken onnistuu itsensä puremattomana pitämään!

Kommentit

Elokuvasarjan toisessa osassa katsojille esiteltiin demonisten voimien – ehkäpä peräti itsensä Saatanan – olevan zombiepidemian takana tai ainakin siihen kiinteästi sidoksissa. Sarjan kolmannessa osassa keskityttiin enempikin läträämään kauhukomedian temmellyskentillä, mutta huomioiden silti kakkososassa esitelty demoninen taustatarina. Ohjaaja Balaguero näyttää nyt kuitenkin sarjan neljännessä osassa hylänneen kokonaan yliluonnollisten taustavaikuttajien läsnäolon ja korvanneen sen parasiittitartunnalla. Melkomoinen käänne, kun ottaa huomioon, että mies itse oli tekemässä toista osaa. Ratkaisu tuntuu sekä kummalliselta että harmittavalta: jatkumo särkyy, vaikka itse tapahtumia ja päähenkilöä Angelaa kuitenkin kovasti kytketään ensimmäisen elokuvan tapahtumiin. Pahimmat ongelmat elokuvassa ovat kuitenkin siinä miten kauhuelementtejä käytetään ja miten tunnelmaa rakennetaan hektisen toiminnan lomassa. Nimittäin elokuva ajautuu aivan liian usein puuduttavaksi käytävähipaksi laivan uumenissa ja vaikka toimintatrillerin tunnusmerkistö pitkälti täyttyykin, täytyy oikein ihmetellä kenelle Balaguero haluaa elokuvansa kohdentaa? Vaikea uskoa, että kauhuelementtejä laimentamalla ja juoksentelua lisäämällä saataisiin genren ulkopuolelta lisää katsojia ja itse genreen ja erityisesti tähän sarjaan perehtyneet katsojat eivät sitten kuitenkaan saa piinaavaa jännitystä saatikka kauhua. Balaguero tarjoilee kyllä suht tasaiseen tahtiin tavanomaisia säikyttelyitä, mutta kokonaan poissa on se piinaava ja ahdistava tunnelma, johon ensimmäisissä kahdessa osassa päästiin kuin luonnostaan. Ehkäpä parivaljakosta Paco Plaza on tällä saralla sitten se kyvykkäämpi. Plazan itsenäisessä kolmososassa komedialliset aspektit huomioidenkin tarjoiltiin toimivampi kauhutunnelma. Ääniraidalla on myös osansa asiassa: nyt neljännessä osassa elokuvan hektisen toiminnan taustalla on tuikitavallista geneeristä elektronista kauhuhumppaa, joka pitäisi jollakin lailla kieltää.

Toisaalta Balaguero saattaa olla tieten pyrkinytkin eroon sarjaan ensimmäisen osan jälkeen luoduista demonillisista vaikutteista ja palannut ensimmäisen osan epätietoisuuden nostattaman ahdistuksen kuvaamiseen. Kuitenkin noita kahta aiempaa elokuvaa ei voi oikein poiskaan pyyhkiä ja erityisesti kuvakulman vaihto found footage -tyyppisestä tyylistä kokonaan pois asettaa elokuvien rinnastamisen saman kokonaisuuden jatkumoksi kokolailla vaikeaksi. Itse juoni jättää paljon toivomisen varaa ja redusoituu tarkemmin tarkasteltaessa hyvin pitkälti tavanomaisen hippajahdin kaavoihin jykevän siittimen kokoisen parasiitin luodessa vielä tarpeettoman b-elokuvamaisen lisäpiirteen. Armeijan tyypit ovat tavallisia stereotypioita ja labraa pyörittävä tiedemies istahtaa ihan hyvin tuiki tavallisen hullu tiedemies -roolin kaavaan. Yllätyksettömyys on hippailun pahin ongelma ja jos Manuela Velascon näyttelemän pääroolin vaihtaisi johonkin geneerisempään tytsyyn, ei tästä paljoa jäisi kirjoiteltavaksi. Tarinaa juoksutetaan melko kiivaaseen tempoon, agressiiviset leikkaukset paljastavat budjetin rajoitukset (kuten myös tympeät CGI-efektit) ja kuvakulmat tahi kuvaus yleensäkään eivät intoudu esittämään ylisanoja. Sen sijaan miljöö toimii erittäin hyvin ja vaikkei toisen laivahippailun – John Brunon Virus -elokuvan (1999)[x] – ahdistavaan ahtauteen päästäkään, rahtilaiva myrskyisillä vesillä toimii hienosti luomassa eristäytyneisyyden tuntua. Desaturoitu värimaailma, siniseen kallistuva kylmä valo ja ahtaita käytäviä kunnioittava kameratyöskentely tekevät elokuvasta teknisesti kuitenkin varsin pätevän. Elokuvan yleisilme on varsin totinen ja touhukas. Harmillisesti kuitenkin pienen särön yleisilmeeseen tuo komediallinen kumarrus edellisen osan moottorisahamorsiamelle, kun Angela Vidal kumppaneineen riuhtoo zombeja menemään käyvällä perämoottorilla. Vaikka särö onkin pieni, se kuitenkin ajaa elokuvaa pois juuri siitä suunnasta mistä sarjan ensimmäinen osa tuli todella tunnetuksi eli murhaavan tehokkaasta ja masentavan ahdistavasta asenteesta; periksiantamattomasta ”pakene tai taistele” -reaktion kunnioittamisesta ja kauhun tunteelle antautumisesta ilman kompromisseja.

Yhteenveto

Rahtilaivan käytävillä hippailuksi ajautuva toimintatrilleri hukkaa monia mahdollisuuksia kauhuelokuvana ja ajautuu tarpeettoman tavanomaisiin uomiin ja harmittavan kliseisiin ratkaisuihin. Selkeästi kuitenkin elokuvan identiteetti ei ole tekijöilleen selvä ja se jää koko sarjan heikoimmaksi tekeleeksi. Elokuvassa tehdään irtiotto sarjan toisen ja kolmannen elokuvan demonisiin vaikutteisiin tapahtumien taustalla, joka luo kiusallista resonanssia kokonaisuuteen, vaikka epäilemättä onkin zombie -elokuvien ystävien kannalta parempi ratkaisu kuin itsensä Saatanan juonimat ketkut metkut. Jos toista ja kolmatta osaa ei olisi koskaan tehty, tämä jatkaisi suoraan ensimmäisen osan klaustrofobisesta ahdistuksesta skaalaamalla infektion mittakaavan suuremmaksi. Jos ja jos, mutta ja mutta. [REC] 4 saattaisi olla itsenäisenä – [REC] -jatkumosta irrotettuna – elokuvana parempi ja tehokkaampi. Nyt se joutuu kantamaan mukanaan ylimääräistä painolastia, joka ei ole sille eduksi.

5/10

Return to House on Haunted Hill (2007)

Ohjaus: Victor Garcia
Tuotantomaa: USA
Käsikirjoitus: William Massa
Ensi-ilta Suomessa: ei teatterilevityksessä
Kieli: englanti
Arvioidun version pituus: 81 minuuttia
Arvioitu: 2010

JOHDANTO

Victor Garcian ohjaama kauhistelu on turhauttavan turha jatko-osa William Malonen halpaa gorekauhua tarjoilevalle elokuvalle House on Haunted Hill (1999), joka puolestaan on uudelleenlämmitys erittäin hyvin toimivasta legendaarisen William Castlen House on Haunted Hill (1959) -elokuvasta. Castlen elokuva vetää ylivoimaisesti parhauden pisimmän korren edelleen tänä päivänä. Garcian jatko-osa lainaa kauhukuvastonsa vaikutteita Japanin ja Korean uuden vuosituhannen kauhumenestyksistä, ryydittää tämän kuvastonsa mielikuvituksettomuudella sekä ääniraidan että kuvauksen kohdalla ja tuuttaa silmille ylenmäärin kökköjä tietokone-efektejä. Tekijät mitä ilmeisimmin kuvittelevat, että huonosti tehtyjen veriefektien esittelyllä voitaisiin päihittää nyt vaikkapa näyttelijöiden osaamisen ja ohjauksen kautta aikaansaatu uhkaavuuden ja pelon tunnelma. Toki tässä tehdään myös aidosti uutta: interaktiivisen elokuvan kokeilua, sillä tekijät kuvasivat elokuvaan kohtauksia sillä periaatteella, että katsoja saa valita tietyn polun, jota seurata elokuvan edetessä. Ajatus on hieno, mutta käytännössä käyttökelvoton toteuttaa. Seurauksena lopullisessa elokuvassa sitten mukana kohtauksia, jotka ovat aivan täysin päättömiä vailla menneisyyttä, koska editoinnissa on epäilemättä jollakin mennyt sormet solmuun ihmetellessä, että minkäköhän vaihtoehtoisen kohtauksen kanssa nyt pitäisikään vehdata.

JUONISYNOPSIS

Tohtori Vannacutin aikoinaan johtamassa hylätyssä mielisairaalassa rytisee jälleen. Arkeologian professori Paul oppilaineen saa vihiä, että keskiajalla demoni Baphometia palvoneen kultin inkvisitiolta pelastettu patsas majailisi edelleen hylätyn mielisairaalan sopukoissa. Näin epäilee myös palkkionmetsästäjä Desmond kööreineen ja joukkiot sattuvat sairaalaan samaan aikaan. Sairaala entisine potilaineen kuitenkin pistää hanttiin…

KOMMENTIT

Surkeiden viritelmien uhrialttarille viimeisenä lampaana kuskataan suoraan kauhukirjailija H.P.Lovecraftin houreisista visioista ylöskaivettu Cthulh…eiku Baphometin patsas ja sitä ympäröivä lihatunneli. Patsaan suojelijana ja ainoana Malonen elokuvan näyttelijänä paluun tekee kauhulegenda Jeffrey Combs (hulluna tohtori Vanacuttina; kuinkas muuten), joka on ainoa sottaisen tuotannon valopilkku, vaikkei filmiaikaa viittä minuuttia enempää saakaan saatikka tarvitse turhia pulistakaan. Muu väki on keskitasoa alempaa tv-kastia. Roolihahmoille on maalattu kullekin jonninjoutava kahden lauseen stereotyyppinen kuvaus ja käsiin jää porukka, jota listitään suljetussa kartanossa suurinpiirtein odotetussa järjestyksessä erilaisin keinoin. Koko touhua väritetään roolihahmojen umpityperällä käytöksellä ja vieläkin pölkymmällä dialogilla. Miljöön ja lavasteiden käyttö on ainoa onnistunut kokonaisuus tässä elokuvassa ja satunnaisin väliajoin ilmaantuvat hoitajien ja potilaiden haamut on mukavasti lavastettu, meikattu ja puvustettu. Mutta se kaikkein tärkein … toimiva kauhutunnelma … loistaa poissaolollaan. Ohjaaja Garcia ei yksinkertaisesti hallitse tunnelman rakentamista eikä edes alkeellisia säikyttelyjä pysty tuottamaan toimiviksi. Kaikkea yritystä kalvaa tuttuuden tunne ja mielikuvituksettomuus. Mitään pelon, jännityksen tai uhan tuntua elokuva ei milloinkaan saavuta ja parhaimmillaankin toistellaan vain edellisen elokuvan kuvaston kautta tutuiksi tulleita temppuja – nekin toki huonommin.

YHTEENVETO

Sinällään ihan toimivan William Castlen House on Haunted Hill (1959) -elokuvan uudelleenlämmityksen jatko-osa polskii hukkumiskuoleman partaalla kliseisten, surkeasti kirjoitettujen ja huonosti näyteltyjen roolihahmojensa aallokoissa. Näyttelijät tarjoilevat piinaa katsojalle, mutta lähinnä tämä on sellaista myötähäpeän ja turhautumisen aiheuttamaa piinaa. Ei kokopitkää ole mitenkään helppoa tehdä, mutta silti elokuvan juonessa on isokokoisen demonin mentäviä aukkoja ja pahimmillaan loogiset typeryydet hyppäävät silmille mielettöminä mokina dialogissa, hahmojen tulemisissa ja menemisissä ja roolihahmojen käytöksessä. Typeryydet hyppäävät silmille eritoten elokuvan puolivälin vaiheilla, kun hahmoja on elossa vielä ”liikaa” ohjaajan hallittavaksi. Lavastuksesta kuitenkin pitää heruttaa piste, sillä kyllähän miljöö toimii ja puitteet ovat ränsistyneessä loistossaan sopivat.

2/10