Avainsana: 5/10

I Am Legend (2007)

Ohjaus: Francis Lawrence
Käsikirjoitus: Mark Protosevich, Akiva Goldsman
Tuotantomaa: Yhdysvallat
Kieli: englanti
Budjetti: 150 miljoonaa USD
Arvioitu: syyskuu 2009
Arvioidun version pituus: 101 minuuttia
Ensi-ilta Suomessa: 21.12.2007

Johdanto

Will Smith astuu suuriin saappaisiin. Häntä ennen Robert Nevillen hahmoa on nimittäin näytellyt jo peräti kaksi oman aikansa valtavaa kuuluisuutta. Tästä alunpitäen Richard Mathesonin kirjoittamasta pienoisromaanista I Am Legend tämä Francis Lawrencen ohjaama elokuva on jo peräti kolmas suora filmatisointi. Ensimmäisenä ehätti vuonna 1964 Ubaldo Ragonan ohjaama The Last Man on Earth, jossa tähtivoimaa edusti itse Vincent Price. Ragonan ohjaama versio oli kuitenkin piskuisella kengännauhabudjetilla tehty ja vaikka onnistuikin pitäytymään itse kirjan prinsiipeille uskollisena, elokuva ei noussut lippuluukkumagneetiksi maailman kaikissa äärissä. Vuonna 1971 Boris Sagalin ohjaamassa versiossa The Omega Man Robert Nevilleä näytteli aikakautensa näyttelijäjättiläisiin lukeutunut Charlton Heston; joskin uransa ehtoopuolella jo. Sagalin elokuva pinnisti jo ihan lippuluukuillakin USA:n ykköseksi pariinkin otteeseen ja kamppaili rinta rinnan mm. Robert Wisen The Andromeda Strain (1971), Sidney Lumet’n The Anderson Tapes (1971), William Friedkinin The French Connection (1971) ja Guy Hamiltonin Diamonds are Forever (1971) -elokuvien kanssa. Oman vuotensa hittejä siis oli se. Hittielokuvaksi alun alkaenkin suunniteltu ja rakennettu I Am Legend nousi toki sellaiseksi myös, vaikkakaan sillä ei ollut jännitys-, toiminta- tai tieteiselokuvien lajityypeissä suurtakaan kilpailua julkaisuaikanaan.

Kuhunkin näihin kolmeen elokuvaan – käsikirjoituksesta toteutuksen nyansseihin – suodattuu jotakin omasta ajastaan. Francis Lawrencen I Am Legendissä subtekstissä riennetään kahteen ajalleen tyypilliseen suuntaan Amerikassa: nimittäin kristilliseen uskonnollisuuteen ja kasvavaan ulkomaalaisten pelkoon. Jälkimmäistä peilaa melko inhottavasti premissi siitä, että koko soppa on ulkomaalaisten syytä ja amerikkalainen urho pyrkii pyyteettä pelastamaan ihmiskunnan rippeet. Ensimmäiseen päästään käsiksi aluksi vain nopeissa tuokiokuvamaisissa välähdyksissä, mutta elokuvan lopussa paatoksellinen turvaaminen yliluonnollisen kaikkivoipaisuuteen ajaa tietoisesti valiten ylitse tieteen tarjoamista vastauksista.

Juonitiivistelmä

Robert Neville (Will Smith), Yhdysvaltain armeijan biolääketieteen eversti, pyrkii taltuttamaan irti päässeen viruksen, joka muuttaa sille altistuneet ihmiset ja eläimet nopeiksi, kestäviksi ja verenhimoisiksi vampyyrimaisiksi otuksiksi. Otukset väijyvät pimeissä sopukoissa päivät ja rientävät yöaikaan kaduille etsimään tapettavaa. Kolme vuotta tapahtumien alkamisen jälkeen New York ja koko muukin maailma on raunioina ja Robert Neville on immuniteettinsa vuoksi mahdollisesti koko valtaisan New Yorkin kaupunkialueen ainut eloonjäänyt. Koiransa kanssa Neville taistelee aikaa, yksinäisyyttä, otuksia, pelkoa ja virusta vastaan. Onko muita selviytyjiä olemassa? Ja jos on, niin missä he ovat ja onko kenelläkään todellisia mahdollisuuksia selvitä laumoina hyökkäävien otusten kynsistä?

Kommentit

Richard Mathesonin pienoisromaanista I Am Legend on ohjaaja Francis Lawrence saanut aikaiseksi eeppisen hienolta näyttävän efektishown. Lawrencen elokuvan käsikirjoitus kompastuu harmillisesti kuitenkin muutamaan seikkaan, jotka asettavat elokuvasovituksen vain tavalliseksi megabudjetin spektaakkeliksi. Yksi niistä on se, että elokuva on rakennettu vain ja ainoastaan Will Smithille ja se seikka tulee kyllä huomattavan selväksi, sillä käytännössä juuri muita rooleja ei elokuvassa ole. Will Smith nousee yhdeksi elokuvan pilareista ryöväten samalla itsetietoisesti tilaa muilta elementeiltä. Will Smithiä edestä, Will Smithiä takaa, Will Smithiä sivuilta ja Will Smithiä ylhäältä. Kiusallisesti elokuvassa hassataan tarpeettomasti aikaa Smithin kehon ja lihasten esittelyyn tai tampataan tarpeetta Ford Mustangilla eestaas tyhjää kaupunkia kumit vinkuen. Vähempi keskittyminen näihin olisi voinut antaa enemmän tilaa painottua tilanteen lohduttomuuteen ja arjesta selviytymisen vaikeuteen tyhjentyneessä kaupungissa, jossa jokaisessa pimeässä kolossa voi vaania kuolettavan väkivaltainen entinen ihminen. Tämäkään ei kuitenkaan ole elokuvan suurin synti vaan se, että efektien avulla rakennetut otukset peilataan vain kasvottomiksi verenhimoisiksi vampyyreiksi. Mathesonin teoksen keskeinen ydin ja myös Ubaldo Ragonan sovituksen kantava voima oli kuitenkin toisaalla: päiväsaikaan otuksia pyydystämässä ja murhaamassa kiertävä Robert Neville on alkukantaisille otuksille tismalleen sama mitä otukset ovat yöaikaan Robert Nevillelle. Lawrencen elokuva ei anna kuin yöeläjien laumanjohtajalle kasvot, mutta ei uskalla lähteä rakentamaan edes tästä hirviöstä oikeaa ja todellista persoonaa. Olennot alistetaan elokuvassa vain lahdattavien tietokone-efektimörköjen joukoksi.

I Am Legend etenee varsin verkkaisesti puoleenväliin saakka. Tämä osuus tutustuttaa katsojaa paitsi takaumien kautta esitettyyn historiaan esitetyn maailman taustalla, myös Nevillen elämään tyhjässä kaupungissa ja kamppailuun musertavaa yksinäisyyttä vastaan. Jälkimmäisen osan hyperaktiivinen toimintahuuma pyrotekniikkoineen kaikkineen vastakohtaistuu tarpeettoman räikeästi alun kanssa ja alun lohduttoman painostava pelon ilmapiiri vaihtuukin hengästyttäväksi adrenaliiniakrobatiaksi vieden pohjaa pois alun tunnelman rakentamisen motiiveilta. Psykologisen kauhun ote elokuvan alkupuolella on varsin onnistuneesti rakennettu vaikkakin se jää siltikin huomattavan kauas esimerkiksi Danny Boylen elokuvan 28 Days Later (2002)[x] piinaavan ahdistavasta tunnelmasta. Lawrencen elokuva vaikuttaa luonnolliselta jatkumolta tuomiopäivää julistavien elokuvien listaan, joskin se vetää tuomiopäiväskenaarionsa varsin yksinkertaisin metkuin maaliin. 2000-luvun tuomiopäivä -elokuvat tuntuvat nostavan pinnalle modernin ihmisen alitajuisia pelkoja luonnon sorkkimisen vaaroista. Samalla ne heijastelevat oikean elämän pelkoja myös todellisesta pandemiasta, jonka uhasta ihmisiä aivan aiheellisestikin kasvavan säännöllisesti varoitellaan.

Yhteenveto

Mahdottoman hienoksi efektien kautta rakennettu ison budjetin elokuva kertoo yhden ja saman tarinan jo kolmatta kertaa elokuvallisessa muodossa – tällä kertaa toki visuaalisesti viekoittelevimmin. Käsikirjoittajien ja ohjaajan visiot latistuvat kuitenkin kiusallisesti efektiosaston miesten ottaessa elokuvan haltuun jyräämällä ja samalla jättäen tarinan kontekstista pois monia alkuteoksen parempia nyansseja inhimillisyyden, laupeudun ja eettisen näkemyksen rooleista ihmiselossa. Pääroolissa hilluva Will Smith kerrankin näyttelee jotakin muuta kuin Will Smithiä, vaikka se Fresh Prince of Bel Air pääseekin lyhyeksi hetkeksi parrasvaloihin laulamaan Bob Marleytä. I Am Legend ei kuitenkaan rohkene tarttua aiheeseen pintaa syvemmälti ja sotkee mukaan aavistuksen tarpeettoman kovalla kädellä moraalista paatosta. Kaunista ja tunnelmallista kertakatsottavaa kuitenkin.

5/10.

The Green Inferno (2013)

Ohjaus: Eli Roth
Käsikirjoitus: Eli Roth, Guillermo Amoedo
Tuotantomaa: Yhdysvallat, Chile
Kieli: englanti, espanja
Budjetti: noin 5 miljoonaa USD
Arvioitu: syyskuu 2020
Arvioidun version pituus: 100 minuuttia
Ensi-ilta Suomessa: 5.2.2016

Johdanto

Kannibaalielokuvien alkuajaksi mielletään usein vuosi 1972, jolloin Umberto Lenzin Il Paese del sesso selvaggio (Man from Deep River) sai ensi-iltansa. Suomessa se oli nimeltään Mies syvästä joesta ja muita kansainvälisiä nimiä olivat mm. Sacrifice, The Last Survivor, Mondo Cannibale ja Deep River Savages. 1970-luvulla ilmaantui muutamia teoksia lajityyppiin, mutta todellinen hurlumhei koettiin kuitenkin vasta vuosina 1980-1982 jona aikana julkaistiin tiuhaan tahtiin kymmenkunta alan keskeistä teosta Espanjassa, Italiassa, Ranskassa ja Hong Kongissa. Sen jälkeen kynttilä paloi loppuun nopeasti ja lajityyppi käytännössä teki viimeisen korahduksen kuolinvuoteellaan vuonna 1988 Antonio Climatin elokuvalla Natura contro (tunnetaan muuten myös nimillä The Green Inferno, Cannibal Holocaust 2 ja Against Nature). Vasta 2000-luvulla lajityyppiin on ilmaantunut pari Bruno Mattein onnetonta halpisräpellystä, mutta Eli Rothin The Green Inferno on koko uuden vuosituhannen ensimmäinen ja ainut elokuva, joka edes yrittää pahamaineisten kannibaalielokuvien perinneyhdistystä perustaa. Onnistuuko se siinä, riippuu täysin katsantokannasta. Kohinaa elokuvan ympärillä ainakin on ollut, mutta kohinan lähteet ovat olleet erilaiset kuin 1980-luvulla heijastellen myös maailman muutoksia. Valtavirrassa ajelehtivien kriitikoiden silmissä elokuva on tuomittu suu vaahdossa sadoin eri sanakääntein ja mieliä on pahoitettu joka puolella maailmaa – aivan niin kuin kävi 1980-luvun esikuvaelokuvillekin.

Juonitiivistelmä

New Yorkissa yliopisto-opiskelijana oleva Justine (Lorenza Izzo; ohjaja Eli Rothin hetkellinen aviopuoliso muuten) huomaa haluavansa kuulua yliopistolla vaikuttavan aktivistijoukon riveihin. Sekalaista ihmisoikeuksia ja luontoa puolustavaa joukkoa johtaa karismaattinen ja innokas Alejandro (Ariel Levy), joka onnistuu vetämään Justinen mukaan puolivillaiseen suunnitelmaan lähteä Peruun osoittamaan mieltä Amazonin hävittämistä vastaan. Sinisilmäinen Justine ei arvaa olevansa mukana vain Alejandron pelinappulana. Mielenosoituksessa joukkio kahlitsee itsensä puunkaatajien tielle, mutta lopulta Justinekin ymmärtää, että kyseessä olikin lähinnä mediatempaus eikä todellinen pyrkimys vaikuttaa luonnon monimuotoisuuden katoamiseen. Paluumatkalla kotiin lentokone kuitenkin hajoaa ja joutuu tekemään pakkolaskun viidakkoon. Henkiinjääneitä ja jo valmiiksi eripuraisia joukkion jäseniä kohtaa viidakossa aivan erityinen vaara: he ovat tietämättään tunkeutuneet eristyksissä asuvan kannibaaliheimon alueelle. Alkaa ankara taisto selviytymisestä.

Kommentit

Odotetusti Eli Roth on laittanut paljon pennosia kannibaalien veriefektien realisoimiseen ja ne ovatkin ihan heittämällä koko alan – ei pelkästään uuden vuosituhannen vaan koko kannibaalielokuvan historian – selkeää parhaimmistoa. Samalla käytännön efektien tehokkuus ja laadukkuus laventuvat helposti myös kannibaalielokuvien ulkopuolelle kauhuelokuvien laajempaan joukkoon päihittäen niistä valtaosan. Rothille asia on ollut ilmeisen tärkeä ja efekteissä onnistuminen on toki hyvin keskeistä tämäntyyppisten elokuvien pariin hakeutuville. Semminkin, kun budjetti on amerikkalaiselokuvaksi kovin, kovin vaatimaton. Tämän budjettikokoluokan ja helposti sensuurin kynsiin joutuville verielokuville kansainvälinen levitys valkokankailla ei ole mitenkään automaattinen taivaasta putoava lahja. Roth on siis sikäli selvästi onnistunut tällä nykypäivän variaatiolla klassisista vuosikymmenien takaisista kannibaalielokuvista, koska elokuva punersi valkokankaita ympäri maailman Singaporesta Saksaan. Toisaalta se hukkaa tyystin sellaisen seikkailuelokuvamaisen viidakkoseikkailun hengen, joka teki noista menneiden vuosikymmenten shokkielokuvista myös osaltaan jännittäviä. Katsojakuntakin on nykyisin jo lähtökohtaisesti polarisoitunut ja valtavirran elokuvien kriitikot eivät luonnollisesti tällaista ole mitenkään kyenneet nielaisemaan ilman syviä paheksunnan ja halveksunnan sanoja siitäkin huolimatta, että eihän tämä Rothin elokuva nyt tosissaan edes yritä sellaisille pahamaineisuuden tasoille, joista nuo italonikkarit aikoinaan kilvoittelivat. Vaikka miten paljon Roth haluaisi olla elokuva-alan paha poika. Rothin ei ole tiettävästi tarvinnut toimittaa oikeuteen todisteita, että elokuvassa ei tapettu oikeasti ihmisiä, kuten eräät 1980-luvun pahat pojat joutuivat tekemään.

Tässä kohtaa lienee tarpeen usuttaa elokuvan ääreltä suosiolla pois ne katsojat, joiden mielestä modernin säikyttelykauhun valtavirta (kuten nyt esimerkiksi Andy Muschiettin It (2017) jatko-osineen, John Leonettin Annabelle (2014) tai vaikkapa Corin Hardyn The Nun (2018)) on rajuinta settiä ikinä. Vaikka elokuvan visuaalinen anti onkin vesitettyä 1980-luvun pahimpiin pläjäyksiin verrattuna, on Rothin The Green Inferno silti yhtälailla kunniaa tekevä kumarrus jo käytännössä kadonneeseen kauhuelokuvan lajityyppiin sekä hatunnosto käytännön veriefektien niin ikään katoamassa olevaan artesaaniperinteeseen ja sellaisenaankin rajuimpia amerikkalaisia 2010-luvun elokuvia muutamista CGI-efekteistään huolimatta. Piti elokuvasta lopulta tahi ei, pahimmankin nyrpistelijän pitänee myöntää että sen efektit ovat joka tapauksessa kauhuelokuvan laajemmassakin mittapuussa tarkasteltuna ensiluokkaisen tehokkaita.

Harmillisesti Rothin elokuva ei ole ongelmaton. Aikaisemmissa elokuvissaan sosiaalista ja yhteiskunnallista kritiikkiä karttanut ohjaaja esittää nyt lähes poliittisia kannanottoja siinä miten hän maalaa ekoaktivistiryhmänsä suhteessa näiden vastustamaan ison rahan elinkeinoelämään. Hän ei vaivaudu peittämään ilmeistä halveksuntaansa mokkalattea muovimukista lipittäviä villapaita-aktivisteja kohtaan, joka tekee vaivaannuttavastikin elokuvasta varsin poliittisen. Roth myös yksinkertaisesti joutuu tekemään kiusallisia kompromisseja mitä tulee esimerkiksi alkuasukkaiden kyläelämän kuvaukseen. Asiaa ei edelleen auta se, että elokuva ei ole oikeastaan millään lailla pelottava eikä edes jännittävä; keskeinen jännäämisen aihe tiivistyy arvailuun siitä missä järjestyksessä kannibaalit päättävät seuruetta harventaa. Eikä se, että jostain käsittämättömästä syystä Roth on jättänyt elokuvaansa mukaan todella epäilyttävän typeriä kohtauksia mukaan, jotka vievät tarpeetta aikaa eivätkä edistä tarinaa mitenkään. Eikä sekään, että natiivien käsikirjoitettu käytös yksilöinä tai ryhminä ei tunnu oikealta tai edes järkevältä; sen sijaan useat kohtaukset tuntuvat tehdyn vain itsetarkoituksellisesti sinänsä yksinkertaista pakojuonta edistämään ja edesauttamaan. Parasta A-ryhmää ei edusta myöskään se, miten Roth käsittelee paperinohuita roolihahmojaan. Vain muutamalle on vaivauduttu kirjoittamaan edes jonkinlaista persoonallisuutta tahi taustoitusta ja Rothille katsojan samastumispintoja ja kiinnekohtia tärkeämmäksi tuntuu muodostuvan roolihahmojen syöttäminen kannibaalien uhreiksi sopivin väliajoin. Ne muutamat roolihahmot, joille on viitsitty rakentaa edes jonkinlaista sisältöä, kuitenkin noudattelevat varsin yksioikoisia ja arvattavia stereotypioita unohtamatta ohjaajan valitsemaa poliittista virettä. Sinällään pientuotannon näyttelijöissä ei ole mainittavia puutteita ja erityisesti aitojen tribaalityyppien into olla osana ko. elokuvaa on näkyvästi esillä. Itse juoni ei kavahda asettua ihan valmiiksi tallattuihin polkuihin, mutta sitten taas totta vieköön ei tämä Rothin elokuva edes teeskentele olevansa yhtään mitään muuta kuin verinen muistomatka Deodaton, Lenzin, D’Amaton ja Francon kannibaalielokuvien lähteille. Jos näitä ohjaajien nimiä lukijan pitää lähteä etsimään internetin ihmemaailmasta, elokuva ei todennäköisesti ole tarkoitettu hänelle alkujaankaan. Jos taas noiden nimien takaa lukijan muistoihin tulvahteleepi verenlämpimiä filmimuistoja, tätä Rothin muistomatkaa 70- ja 80-lukujen pahamaineisten kannibaalielokuvien kulta-aikaan voi ihan jopa suositella, jos kohta alan pioneerit eivät tässä elokuvassa tule näkemään mitään hätkähdyttävän ihmeellistä.

Yhteenveto

Vaikka ohjaaja Eli Rothin nimi yhdistyy nyt 2020-luvulla lähinnä Hostel-elokuvien kaltaisten ns. kidutuspornoelokuvien kyseenalaiseen joukkoon, Roth ei silti millään muotoa ole huono tai kehityskyvytön ohjaaja. Tällä(kin) kertaa Rothin kädenjälki on rosoista ja erittäin veristä, mutta ohjauksessa on silti tiettyä mukaansatempaavaa mutkattomuutta. Teknisesti elokuva on vaatimaton budjetti huomioiden onnistunut ja ohjaaja on luonnollisesti laittanut suurta painoarvoa karuille veriefekteille, jotka ovat odotetusti elokuvan parasta antia. Ah-niin-moderni simpanssina heiluva kamera kuitenkin vie parasta terää pois monien kohtausten selvyydestä. Kannibaalielokuvien uutta tulemista ei ehkä kannata ennakoida, mutta Rothin kunnianosoitusta 70-luvun italoelokuville ei siltikään pidä ohittaa pelkkänä inhana eksploitaationa.

5/10.

Railroad Tigers (Tie dao fei hu, 2016)

Ohjaus: Sheng Ding
Käsikirjoitus: Sheng Ding, Keke He
Tuotantomaa: Kiina
Kieli: mandariinikiina, englanti, japani
Budjetti: osapuilleen 40 miljoonaa euroa
Arvioitu: syyskuu 2020
Arvioidun version pituus: 126 minuuttia
Ensi-ilta Suomessa: ei valkokangaslevityksessä Suomessa

Johdanto

Oman edun tavoittelu, joka muuttuu tarinan edetessä yhteisen edun pyyteettömäksi ajamiseksi on elävien kuvien historiassa hyvin käytetty teema. Oli se muutoksen voima sitten sisäsyntyinen tai vaikka roihahtaneesta rakkaudesta alkanut, muutoksen voima on teemana hieno elokuvan aihioksi. Robert Aldrichin kuulussa länkkärissä Vera Cruz (1954) Meksikon vallankumouksen aikoihin omaa etuaan ajavien palkkasotilaiden joukkoon kuuluva Benjamin (Gary Cooper) alkaa epäillä, että olisiko ryöstettävissä oleva keisarillinen kulta sittenkin paremmissa käsissä vallankumouksellisten käytössä. H.C.Potterin romanttisessa komediassa Mr. Lucky (1943) julkea ja röyhkeä rikollinen Joe (Cary Grant) skippaa valesyin armeijan ja aikoo kipata aimo annoksen hyväntekeväisyysrahoja oman uhkapeliorganisaation pyörittämiseen, kunnes paatunut konna alkaa muuttaa mielensä rakkauden nosteessa. Brian De Palman villissä jännärissä Snake Eyes (1998) likaisen ja niljakkaan kytän Rick Santoron (Nicolas Cage) likaisuuteen luotetaan liikaa, kun hän ei käännäkään silmiään kiinni katalan murhan suunnittelun keskiössä. Robert Aldrich on asialla myös elokuvassa Dirty Dozen (1967), jossa hirteen tuomitusta rikollisesta Joseph Wladislawista (Charles Bronson) leivotaan ehta sotasankari kahdessa tunnissa. Andrew Nicolin rikosdraamassa Lord of War (2005) Nicolas Cage on tällä kertaa kansainvälisen asekauppiaan Yuri Orlovin roolissa miehen joutuessa kohtaamaan oman moraalinsa ja huomatessaan ettei halua olla sellainen mies enää. David Twohyn elokuvassa Pitch Black (2000)[x] Vin Dieselin näyttelemä tuomittu vanki Riddick huomaa, että vain hän voi estää kokonaisen siirtokunnan tuhoutumisen ja ryhtyy tuumasta toimeen. Terry Gilliamin ohjaamassa tieteisklassikossa Twelve Monkeys (1995) Bruce Willisin näyttelemän maanisen James Colen muutos rikollisesta ihmiskuntaa pelastavaksi sankariksi on elokuvahistorian uniikkeihimpiin muutoksiin kuuluva.

Muutos ”pahasta” ”hyväksi” voi olla pakon sanelema, se voi käynnistyä spontaanisti, olla seurausta jostain katalyyttisestä tapahtumasta tai jatkoa johonkin jo aiemmin alkaneeseen muutoksen tynkään. Sheng Dingin elokuvassa Railroad Tigers muutos oman edun tavoittelijoista vapaustaistelijoiksi esitetään lopulta varsin kepeästi, mutta siltikin uskottavasti eikä ilman siihen muutokseen kiinteästi kuuluvia rosojakaan.

Juonitiivistelmä

Epäsuhtainen ja eripurainenkin kiinalainen joukkio sekalaisia työläisiä yrittää ottaa pikku siivuja omaksi edukseen ryöstelemällä japanilaisten valloittajien junia Kiinassa toisen maailmansodan vuosina 1940-luvulla. Erään junaryöstön yhteydessä joukkio sattuu sekä ryöstämään valloittajille erittäin tärkeän junan että sotkeutumaan vastarintaliikkeeseen. Seurauksena joukkion jäsenille kasvaa hiljaksiin tunne siitä, että tätä hommeliahan voisi tehdä kyllä ihan oman maan puolesta valloittajia vastaan eikä vain oman edun edistämiseksi. Mittasuhteet kasvavat ja yltyvät ja pian joukkio huomaa olevansa tärkeänä pelurina ison takaiskun saattamiseksi japanilaisille valloittajille ja peli muuttuu leppoisasta ryöstelystä suoranaiseksi sodaksi.

Kommentit

Propaganda on propagandaa oli se sitten paistettu voissa tai ei tai oli sen lähtömaa sitten mikä hyvänsä. Ding Shengin elokuva peittelee (tai siis on peittelemättä) poliittisen sanomansa aivan yhtä hienovaraisella tiiliskivellä kuin esimerkiksi modernit yhdysvaltalaisen terrorismipelkoisen äärinationalismin lipunkantajat Roland Emmerichin White House Down (2013) ja Antoine Fuquan Olympus Has Fallen (2013) tai vaikka Kiinan supervaltatavoitteita ylpeästi hierova Jing Wu:n Wolf Warrior 2 (Zhan lang II, 2017) tai miksei historiaa tahallaan vääristelevä ja pakistanilaisia pilkkaava äärinationalismia lietsova ohjaaja Aditya Dharin intialaiselokuva Uri: The Surgical Strike (2019). Ding Shenin elokuvassa on ihan ok, että pieni kouluttamaton ja eripurainen työläisten poppoo sumuttaa kaikkia vastaan tulevia japanilaisia oikealta ja vasemmalta ja nauraa hihittää iloisesti perään. Japanilaisten henkilöhahmot kaikki joko korostavat luontaista tyhmyyttä, raakaa epäinhimillisyyttä tai helposti höynäytettävää luonteenpiirrettä sen mukaan missä kohtauksessa hahmo nyt sattuu olemaan. Vahvasti virallisen Kiinan äänitorveksi muuttuneelle elokuvaveteraani Jackie Chanille rooli tällaisessa elokuvassa sopiikin kyllä aivan täysin ja vaikkei Jackie juuri mitään ihmeempiä toimintaepisodeja enää itse hoitelekaan, ovat tekijät keksineet kuitenkin kosolti Jackielle sopivia kohtauksia.

Jos nationalismi, poliittiset tarkoitusperät ja propaganda eivät suivaannuta tahi vieraannuta aivan liiaksi, Ding Shenin ohjaus tarjoaa kyllä ihan kelvollisen viihdemylläkän. Isolla rahalla tehtyä pauketta ja räimettä pukkaa erityisesti loppukahinassa oikeinkin kovalla tohinalla ja erityisesti toiminnallisissa kohtauksissa ohjaaja on onnistunut hyvin – ei erinomaisesti, vaan ihan hyvin. Tuoreita jippoja ei vain voi jättää nauramatta – kuten sotilastarvikkeita kuljettavan kiitävän junan tavaravaunuille lastattujen panssarivaunujen piippujen kanssa käytävä miekkailu! Siltikin elokuvan rakenne, henkilöhahmot ja käsikirjoitus ovat melko suoraviivaisia, ennalta-arvattavan tuttuja ja liian usein myös kohtauksien nivominen toisiinsa tökkii paikoin. Länsimaiselle katsojalle Charlie Chaplinin tai Buster Keatonin helposti mieliin tuova slapstick-komedia tuntuu vanhakantaisen elähtäneeltä, jos kohta Jackie Chanin huoliteltu ja tarkka komiikan ajoitus pelastaa siitä osan. Kamppailulajijuttuja ei ole edes nimeksi ja valtaosa Jackie Chanin tempuista on varsin vaatimattomia; keskeisimpiä juttuja onkin jo tekemässä parikin ikäluokkaa nuorempia akrobaatteja, joiden suoritteet valitettavasti pelataan hieman alta lipan Jackie Chanin saadessa itseoikeutetusti elokuvassa suurimman huomion. Veijarikomedian, sotilasfarssin ja seikkailuelokuvan hybridinä elokuva toimii lopulta ihan hyvin ja se tarjoilee sentään varsin vilkkaassa kerronnassaan kokolailla monipuolisen kattauksen erilaista stunttihubaa. Liian pitkäksi elokuva kuitenkin ajautuu eikä asiaa oikein auta totaalisen turha elokuvan käynnistävä ja lopettava kehystarina tai se, että viimeinen puolituntinen vie tärinän ja paukkeen turruttavuuden puolelle, kun epäilemättä viimeisetkin budjettiroposet pamautetaan ekstradynamiittina taivaan tuulihin.

Yhteenveto

Vauhdikas toimintakomedia yhdistelee slapstick-hetkiä, räjäytysten rytinää, aasialaisittain normaalia ylinäyttelemistä ja vaivaannuttavaa nationalistista propagandaa aavistuksen ylipitkäksi viihdepaketiksi. Tunnettu virallisen Kiinan äänitorvi Jackie Chan sopii hyvin tällaisen propagandajunan veturiksi ja vaikka epäsuhtaisen komedian poliittisista asetelmista olisi mieltä mitä hyvänsä, kiinalaisittain jättibudjetin elokuvassa on paljon upeita, konsepteiltaan tuoreita ja mieleenpainuvia toimintakohtauksia, joista huokuu hieno tekemisen meininki.

5/10.

Return to Sender (2015)

Ohjaus: Fouad Mikati
Käsikirjoitus: Patricia Beauchamp, Joe Gossett
Tuotantomaa: Yhdysvallat
Kieli: englanti
Budjetti: olematon
Arvioitu: huhtikuu 2020
Arvioidun version pituus: 92 minuuttia
Ensi-ilta Suomessa: ei valkokangaslevityksessä Suomessa

returntosender_primaryJohdanto

Kostoelokuvien selkeänä omana alalajityyppinään viihtyvä raiskaus-kosto -elokuva on vuosien ja vuosikymmenien mittaan muuntautunut Meir Zarchin I Spit on Your Grave (1978), Bo Arne Vibeniuksen Thriller – en grym film (Thriller: They Call Her One Eye, 1973) ja Abel Ferraran Ms .45 (1981)[x] -elokuvien tarkoituksellisen shokeeraavista alakulttuurisidoksista suorastaan salonkikelpoisuuden kynnykselle. Isot tähdet Gillian Anderson pääroolissa Dan Reedin elokuvassa Straightheads (2007), Maria Bello Mikael Salomonin elokuvassa Big Driver (2014), Jennifer Lawrence Francis Lawrencen elokuvassa Red Sparrow (2018)[x] tai Isabelle Huppert Paul Verhoevenin elokuvassa Elle (2016)[x] ovat kukin jo ihan siinä kynnyksellä nekin tasoittamassa tietään sille, että aiempien vuosikymmenten vihattu,  parjattu ja monin paikoin kielletty tabu olisi haarautumassa omaksi oman käden oikeutta ihannoivaksi elokuvien suuntaukseksi underground– maailman ulkopuolellekin. Se ei toki tarkoita sitä, etteikö edelleen nykyäänkin tehtäisi myös niitä visuaalisesti hurjempia teoksia, joiden ei ole koskaan tarkoitustaan murtautua elokuvien valtavirtaan. Fouad Mikatin Return to Sender kiikkuu sekin siinä kynnyksellä, mutta toinen jalka halajaa toiselle puolelle ja toinen toiselle eikä pää oikein tiedä kumpaan suuntaan haluaisi kallistua.

Juonitiivistelmä

Pikkukaupungissa asuva, käytännöllinen, itsetietoinen ja kunnianhimoinen nuori sairaanhoitaja Miranda (Rosamund Pike) elelee tavallisen rauhallista elämää itsekseen ja käy välillä auttamassa isäänsä Mitchelliä (Nick Nolte), vaikka ei isänsä koirasta pidäkään. Kaikki muuttuu, kun Miranda joutuu omassa kodissaan väkivaltaisen raiskauksen uhriksi. Raiskaaja, William (Shiloh Fernandez) tuomitaan vankilaan, mutta Miranda ei pysty palaamaan normaaliin elämään traumaattisen kokemuksen jäljiltä. Mirandalle tilanne on ongelmallinen, sillä hän kieltäytyy uhriutumasta. Miranda alkaa kirjoittaa Williamille vankilaan ja käy tätä siellä myös tapaamassa.  Heidän suhteensa syvenee ja lopulta, kun William pääsee vankilasta koevapauteen, Miranda pyytää Williamin luokseen remontoimaan asuntoaan. Mirandan suunnitelmallinen kosto etenee kohti vääjäämätöntä lopputulemaansa…

Kommentit

Pääroolia tässä elokuvassa näyttelevän Rosamund Piken erinomainen taito näyttelijänä on kyllä tämän elokuvan keskeisin ilonaihe, pelastava enkeli ja kantava voima. Sillä eihän siitä nyt mihinkään pääse, että ohjaaja Mikatin teoksen sisältö on oikeasti riittämätön kokopitkäksi jännityselokuvaksi. Paikoin laahaavaksi jättäytyvä kerronta muistuttaa heikohkoa televisioelokuvaa ja sitten taas välillä jännitystä saadaan latautumaan ja tiivistymään hyvin eteneväksi dramaattiseksi jännityselokuvaksi. Teknisesti varsin heikko – jopa surkea – taso on hieman yllätys ja erityisesti äänimaailma tuntuu olevan kokonaan heitteillä. Kuin elokuva olisi ollut alun pitäenkin suunniteltu vain televisiota varten. Lisäksi kuvauksen näytelmämäinen staattisuus on ikävässä ristiriidassa päähenkilön sisäisten konfliktien muuttaessa häntä elokuvan kuluessa hoitavasta hahmosta tuhoavaksi hahmoksi. Paikkojen ja henkilöiden kuvaus on suorastaan vetelehtivää, joka haiskahtaa pahasti vain epätoivoiselta lisäminuuttien kalastukselta elokuvan kestoon. Rosamund Pike tekee elokuvassa varsin samankaltaisen roolin ja roolityön mitä hän teki edellisessä naispääroolissaan edellisenä vuonna David Fincherin elokuvassa Gone Girl (2014). Mutta siinä missä Fincherin elokuvan kiehtova tarina oli alusta loppuun asti ladattu intohimolla, jännityksellä ja näyttelijöiden taitavalla ohjauksella, Mikatin elokuvan jännitteet maadoittuvat tuon tuosta ja näyttelijöistä vain Rosamund Piken rooli on tarpeeksi hallittu ja jäsennelty pysyäkseen kiinnostavana. Shiloh Fernandez raiskaajana ja Nick Nolte Mirandan sairaana isänä vetävät roolinsa alakuloisina toisen viulun soittajina, mutta silti ohjaaja on katsonut tarpeelliseksi upottaa tarinaan näitä hahmoja koskevia pienempiä sivujuonteita, jotka eivät kehitä hahmoja oikein mihinkään ja joiden merkitys lopultakin on olematon; lisäminuuttien kalastelua ehkä tämäkin. Toisaalta Rosamund Pike tuntuu olevan omassa roolissaan hyvässä vedossa ja kykenee muuntautumaan uhrista kostajaksi uskottavasti ja tehokkaasti. Piken lisäksi kuonaämpäriltä elokuvan pelastukseksi nousee sen verrattain lyhyehkö kesto, sillä elokuvan sisältö ja tapa, jolla sitä sisältöä tuodaan katsojalle, ei todellakaan sallisi yhtään enempää minuutteja. Oman käden oikeutta jakavien kostoelokuvien joukkoon elokuva on hieman outolintu, mutta sellaiseen porukkaan se nyt kuitenkin päätyy eritoten kun kostosta tässä on kysymys.

Yhteenveto

Kiehtova, mutta vajavaiseksi jäävä kostotrilleri. Tekijät pyrkinevät nostamaan laadukkaan draamallisen kerronnan rimaa usein B-elokuviksi mielletyissä raiskaus-kosto -elokuvissa, mutta lopulta kapsahtavat katajaan, koska loppujen lopuksi nyt kuitenkin kysymys on sitten siitä kostamisesta. Elokuvan lopun sisällön merkittävä epäsuhta noin ensimmäisen 70 minuutin kanssa on sen suurin yksittäinen ongelma, mutta siltikin elokuvasta lopulta kuoriutuu varsin kelvokas kostoelokuva oman käden oikeudesta.

5/10.

Jason Bourne (2016)

Ohjaus: Paul Greengrass
Käsikirjoitus: Christopher Rouse, Paul Greengrass
Tuotantomaa: Yhdysvallat, Kiina
Kieli: englanti, kreikka, saksa, japani
Budjetti: noin 120 miljoonaa USD
Arvioitu: heinäkuu 2016
Arvioidun version pituus: 123 minuuttia
Ensi-ilta Suomessa: 29.7.2016

jasonbourne_primaryJohdanto

Hollywood on tunnettu monesta asiasta, mutta aika harva niistä aiheuttaa ilonkiljahduksia. Elokuvamaailmassa hienoa on tietysti se, että ohjaajien käytössä on rahavuorien lisäksi huippunäyttelijöitä. Huonoa taas se, että Hollywoodissa on voimassa jokin omituinen olettama siitä, että elokuvien katsojat ovat tyhmiä tallukoita, joille voi syöttää ihan mitä sattuu sontaa ja sille pitäisi huulia maiskuttaa, koska se on päällystetty kalleimmalla glitterillä, mitä rahalla saa. Naisten ikärasismista tavan takaa syytettynä oleva Hollywoodin studiokoneisto saa tästäkin elokuvasta jälleen uuden rattaan, kun Jason Bourne -elokuvasarjan jatkumossa pitkään mukana ollut tärkeä sivuhahmo Nicky Parsons siivotaan pois näyttelijänsä Julia Stilesin vanhennuttua keski-ikäiseksi ja tilaa tehdään uudelle ruotsalaiselle hekumaposkelle Alicia Vikanderille. Vikander on alle kolmikymppinen ja siloiteltua ruusua katsellessa katsojan pitäisi hetimiten uskoa, että CIA:n leivissä oleva hahmo tietää ihan kaiken paitsi kybermaailmasta ja hakkeroinnista, malware -ohjelmoinnista tietoliikenteeseen, mutta myös salaisten operaatioiden kenttäjohtamisesta ja operaatiohuoneiden pyörittämisestä. Teknologinen ulottuvuus on toki hip ja pop populaarikulttuurissa juuri nyt ja maailman salaisten palvelujen teknologisista ”urotöistä” riittää tarinaa vielä pitkäksi aikaa. Elokuvissa vain liian harvoin näitä esitellään likimainkaan realistisesti, koska Hollywoodissa on yhtenä olettamana, että kesällä teatterikompleksiin astahtava nuori henkilö tulee vain tappamaan aikaa uusimman kännykkäpelivillityksen sessioiden välillä eikä välitä tuon taivaallista siitä, että ateenalaisen torinkulman valvontakameran suttuisen kuvan voi taikaiskusta saada kirkkaaksi ja selväksi kuin vuoden luontokuva -kilpailun voittokuvan kärpäsen silmästä konsanaan. Jason Bourne elokuvana oikoo käsikirjoituksessa kaikki vakoojatrillerien kulmat mitä oiottavissa nyt vain on ja tyytyy tarjoamaan takaa-ajoja ja tuliaseiden yskähtelyä salissa aivottomana popparia mutustavalle kesäkatsojalle.

Juonitiivistelmä

Menneisyyttään pakeneva Jason Bourne (Matt Damon) elää pikkupennosilla, jotka saa katutappeluista, kunnes hänen vanha tuttunsa Nicky Parsons (Julia Stiles) yllättäen lähestyy miestä uusilla tiedoilla menneisyyden haamuista. Pian sitä ollaankin taas jälleen kerran karkuhippaa CIA:n kasvottomien tappajien yrittäessä estää Parsonsia levittämästä tietojaan. Bourne kiukustuu kovasti, kun wanhoja syntejä jälleen päivänvaloon näin vetreästi kaivetaan ja esiin astuu uusia miehiä Bournen omasta menneisyydestä. CIA:n napanimissä Bournen Tämä päättyy tänään! -uhittelulle nauretaan kerholla brandylasillisten äärellä paskaisesti ja salaisten agenttien konnankoukkuja, selkäänpuukottamista ja kieroilua on odotettavissa koko lailla hyvä tovi ennen kuin Bourne hoitaa homman kotiin ja paketoi pahikset, kuten odottaa sopii.

Kommentit

Elokuvasarjan keskeisiä valtteja ovat olleet kohtuullisen älykkäät tarinat, aitoa vakoojahenkeä tihkuvat käsikirjoitukset ja tietty paljastumista odottavien mysteerien varjo, joka kulkee sekä hahmojen että tapahtumien vierellä. Toki toiminta on ollut yhtälailla määrittävä tekijä siinä, mitä sarjan elokuvat ovat edustaneet, mutta tähän saakka toistaiseksi katsojia on kuitenkin hemmoteltu tietyllä tasapainolla vakoojatrillerimäisten aineksien ja toiminnan välillä. Uusin installaatio on kuitenkin aivan toista maata ja sekava nopeaksi leikattu toiminta on asetettu selkeään pääosaan. Niskaotteessa tajunnan menetystä odottaa älykäs vakoojatrilleri lajityyppinä. Päälle on liimattu Jason Bournen taustatarinasta napattuja sidoksia aiempiin elokuviin ja jesarilla köykäisesti liitetty mukaan pikkiriikkinen häivähdys sitä vakoojatrilleriä. Todellisuudessa jos elokuvan nimen ja sen päähenkilön nimen vaihtaisi toiseksi, kukaan ei voisi aavistaakaan, että Jason Bourne -jatkumoonhan tämän nyt pitäisi kuulua. Geneeriseksi ja aivottomaksi toimintatakaa-ajoksi elokuva istahtaakin aivan hienosti, mutta toki nyt ihmetellä sopii mihin tekijät ovat oikein onnistuneet hukkaamaan 120 miljoonaa taalaa … se jo tulikin selväksi, että käsikirjoitukseen ei pennosia ole haaskattu ja elokuvan äänimaailmakaan ei jätä aivojen auraalimuistiin itsestään oikenevaa lommoa kummempaa koloa. Visuaalinen toteutus taas on todella agressiivista heiluvan kameran pyörittelyä, jota on entisestään tahallaan sekoitettu hyvin nopeilla ja sekaisilla leikkauksilla. Suurimmasta osasta toimintakohtauksia ei katsojalle jää käteen mitään muuta kuin sekavia 50 millisekunnin kuvia, nopeita välähdyksiä rikkoutuvista autoista tai pikaista aavistusta leukaan osuvasta nyrkistä. Ohjaaja Paul Greengrassin haluama kuvaustyyli on niin sekavaa ja poukkoilevaa, että toimintakohtauksista ei jää visuaaliselta anniltaan katsojalle päänsärkyä kummempaa (paitsi jos katsojan pää ei hätkähdä kieputteluista niin sitten ei jää päänsärkyäkään, mikä olisi kovaa bonusta!). Hädän ja kiireen tunnelmaa ja tunnetta siinä toki halutaan tuottaa ja Greengrass onnistuukin tässä monta muuta ohjaajaa paremmin, mutta ei se silti tee tästä elokuvasta hyvää. Poliittisesti elokuva on aavistuksen latautunut ja se ottaa vauhtia etenemiseensä myös asettamalla sukupolvien välisiä ristiriitoja esille. Sosiaalisen median valtaa modernissa maailmassa sivutaan sitäkin, mutta todellisuudessa elokuva ei uskalla tai halua ottaa asioiden pikaista esittelyä kummempaa kantaa suuntaan eikä toiseen. Valistunut katsoja tietää toki ennestäänkin, että informaatio on ollut jo pitkään kauppatavaroista kalleinta, mutta elokuvassa tätäkään ei ole kunnolla oivallettu ja USA:n kansallisten turvallisuustoimijoiden intoa kaivaa kauppalistatkin kansalaisten kännyköistä perustellaan vain tylsästi terroristien torjunnalla. Juonen alle kytkeytyvä retoriikka on yksioikoista ja kuvastaa tässä osaltaan käsikirjoituksen köyhyyttä. Älykkäitä käänteitä ei kannata odottaa, suuremmissa kohtauksissa on ikävää tuttuuden ja toiston tunnetta. Myös ammottavat juoniaukot ja teknologiset typeryydet vainoavat elokuvaa tavan takaa.

Yhteenveto

Tuikitavallista heiluvan kameran toimintaa ilman sen kummempaa tolkkua. Älykästä vakoojatrilleriä hakevat katsojat välttäköön kuin ruttoa, koska sarjan tässä vaiheessa tekijät menevät kaikessa sieltä missä aita on matalimmalla. Typerä ja katsojia aliarvioiva teknologinen aspekti kismittää, mutta juoniaukkoja löytyy kasapäin sieltä sun täältä muualtakin. Sinällään Matt Damonin touhuilua nyt voi pitää pääsääntöisesti onnistuneena, mutta eihän tämä nyt totta vieköön millään mittarilla oikein ole mitään muuta kuin lähes tauotonta, aivotonta takaa-ajoa ja sekavaa räimettä. Keskivertoista kesätoimintaa huippusuurella budjetila, joka ei näy kankaalla eikä juonessa. Kaksituntisen takaa-ajon ensisävelet jo paljastavat kaikille katsojille asiain tilan eikä elokuvaan kannatakaan suhtautua jännitystä tihkuvana vakoojatrillerinä, jossa jotakin voisi jättää jopa pimentoon tai katsojan arvioitavaksi (Luoja paratkoon, mitä kerettiläisyyttä olisi sellainen toiminta! huudahtaa tuottaja penthousestaan). Sellaista jos odottaa, pettyy varmasti. Jos taasen nopeina välähdysmäisinä annoksina takaa-ajojen tuoksinassa rutistuvaa peltiä ja ruudinkäryistä toimintaa haluaa nähdä, onhan tämä ihan menettelevää sihen tarkoitukseen, vaikka ei yllä lähellekään lajityypin kärkeä sellaisenakaan.

5/10.

The Frozen Dead (1966)

Ohjaus: Herbert J.Leder
Käsikirjoitus: Herbert J.Leder
Tuotantomaa: Iso-Britannia
Kieli: englanti
Budjetti: olematon
Arvioitu: talvi 2011
Arvioidun version pituus: 95 minuuttia
Ensi-ilta Suomessa: ei tietoa

Johdantofrozendead_primary

Aah. Hullut tiedemiehet! Siinäpä herkullinen lähtökohta elokuvalle kuin elokuvalle! Hullujen tiedemiesten mitä mielikuvituksellisimpia temppuja on nähty elävissä kuvissa säännöllisesti vuosikymmenien kuluessa ja teema on vakioitunut yhdeksi kestosuosikiksi etupäässä tieteiselokuvien ja kauhuelokuvien saralla. Näin oli myös 1960-luvulla, jolloin tämäkin Herbert J.Lederin varsin posketon natsizombien herättelyelokuva The Frozen Dead istui ihan muitta mutkitta vastaavien hulluja tiedemiehiä käsittelevien elokuvien joukkoon. Georges Franjunin elokuvassa Les yeux sans visage (Eyes Without a Face, 1960)[x] käsitellään plastiikkakirurgin edesottamuksia miehen hankkiessa epäeettisin keinoin vahingoittuneelle tyttärelleen uusia kasvoja. Giorgio Ferronin häiriintyneessä elokuvassa Il mulino delle donne di pietra (Mill of the Stone Women, 1960) kidnapatuista naisista valutetaan veret sairaan tyttären hyväksi ja uhreista muovataan taidetta. Sidney J. Furien lähes unholaan vaipuneessa pikkutuotannossa Doctor Blood’s Coffin (1961) ollaankin jo lähempänä resurrektiobisnestä, kun tohtori Peter Blood (Kieron Moore) tekee elävien kuolevien tutkimusta. Sidney J. Furie oli asialla samana vuonna myös elokuvallaan The Snake Woman (1961), jossa lääkäri yrittää korjata mieleltään sairaan vaimonsa käärmemyrkyllä odottamattomin seurauksin. Lähelle Herbert J.Lederin elokuvan aihepiiriä mennään Joseph Greenin elokuvalla The Brain That Wouldn’t Die (1962), jossa hullu tiedemies pitää onnettomuudessa kehonsa menettäneen tyttöystävänsä pään keinotekoisesti hengissä ja lähtee metsästämään uutta sopivaa kehoa. Riccardo Freda taiteilee kulttiklassikossaan L’orribile segreto del Dr. Hichcock (The Horrible Secret of Dr. Hichcock, 1964) tarinaa murhanhimoisesta nekrofiilistä lääkäristä, jonka uusi vaimo joutuu kohtaamaan edellisen; kuolleeksi luulemansa. Jaime Salvadorin Jekyll&Hyde -variaatioelokuvassa Pacto diabólico (1969) etsiskellään ikuisen nuoruuden seerumia murhaamalla naisia näiden silmien verkkokalvojen vuoksi. Vernon Sewellin elokuvassa The Blood Beast Terror (1968) pähkähullu genetiikan tutkija konstruoi naisen, joka voi muuttua vertaimeväksi tappajakiitäjäksi! Peter Cushing oli siinä pääosassa, kuten myös Robert Hartford-Davisin hurjassa elokuvassa Corruption (1968), jossa kirurgi saa selville, että murhaamiensa naisten eritteillä hän pystyy aina hetkeksi palauttamaan onnettomuudessa arpeutuneen tyttärensä kauneuden. Terence Fisherin nimen voisi mainita monenkin elokuvan voimin, mutta eiköhän kommentti elokuvasta Frankenstein Created Woman (1967) riitä; tohtori Frankenstein palauttaa henkiin itsemurhan tehneen nuoren naisen, mutta ensin toki vaihdettuaan naisen sielun tämän aiemmin teloitetun miesystävän sieluun …

Eiköhän tästä lyhyestä johdannosta käy aika selväksi, että ainakaan mielikuvituksen puutteesta ei hullu tiedemies -teeman elokuvia tarvinnut 1960-luvullakaan syyttää!

Juonitiivistelmä

Kryogeniikan kehittäneet natsit pakastivat sen kuulun ison sodan sotimisen päätteeksi joukon uskollista puoluejohtoaan ja eliittiään kunnianhimoisen suunnitelman kera. 20 vuoden ajan Lontooseen muuttanut kuulu natsien kirurgi tohtori Norberg (Dana Andrews) jatkaa kartanonsa salaisessa kellarilaboratoriossa (kuinkas muutenkaan!) kokeita, joilla pakastetut natsit on tarkoitus herättää takaisin tallaamaan maita ja mantuja ja näin nostattaa Kolmas Valtakunta uuteen loistoonsa. Norbergin kartanolla alkaa kuhina: korkeaa puoluejohtoa pukkaa paikalle todistamaan pakastetun natsisotilaan herättämistä, mutta samoihin aikoihin kartanolle ilmaantuu myös Norbergin yhdysvaltalainen irtojäsenien elossapitoon erikoistunut kirurgikollega ja tohtorin lääketiedettä opiskeleva veljentytär ystävättärineen. Miten kaikki salaisuudet oikein enää pysyvätkään salaisuuksina semminkin kun kellareissa vaeltaa mielisairaina ihmisraunioina myös epäonnistuneiden resurrektiokokeiden aiemmat tapaukset?

Kommentit

Vaikka tämä Herbert J.Lederin ohjaama tieteiskauhuelokuva sivuaa viistosti natsizombie– elokuvien alalajityyppiä, on se kuitenkin huomattavasti selvemmin jatkumoa lukuisille Frankenstein-tarinoille kuin zombie-elokuville yleensä. Elokuva etenee harmittavaisen pökkelömäisesti ja jää liian usein junnaamaan paikoilleen turhien joutavuuksien kanssa. Elokuvaan on ängetty kymmenkunta toisiinsa lomittuvaa juonikudosta ja hieman säälittävästi Leder ei pysty ollenkaan keskittymään juuri tämän tarinan kannalta olennaisiin kehityshaaroihin. Kerronnan punaisen langan puuttuminen heijastuu liiallisena tarinoinnin monimutkaisuutena, joka ei realisoidu kunnolla ja samalla kiusallisesti vesittää yhtenäisen kauhua tavoittelevan tunnelman kehittymisen. Jatkuva turhanpäiväinen pulina rikkoo hyvin nopeasti kaiken sen orastavan tunnelman, joka muutoin syntyisi. Paikoin kyllä elokuvan kohtaukset nousevat mieliinpainuviksi häiriintyneisyydellään, mutta sitten taas vajotaan tunneskaalan toiseen päähän tylsistymään mitättömien turhuuksien taakan alle. Brittiläisen pikkutuotannon puitteet jäävät kirkkaasti aikansa johtavan kilpailevan brittistudion Hammerin tuotantojen varjoon ja samassa vertailussa myös halpiksen tuotantoarvojen räikeä surkeus korostuu – surullisen hilpeänä esimerkkinä erään tiedelaitteen nupin vääntäminen irrottaa ilmeisesti nupin vastakappaleen, jonka lattialle tipahtamisen ja pomppimisen aiheuttama ääni kaikuu ääniraidalla iloisena kolinana. Näyttelijöiden pokka kuitenkin pitää. Mitään muuta erityistä hyvää näyttelijöistä nyt ei sitten voikaan sanoa, vaikka joukossa on mukana kokeneitakin valkokangaskettuja.

Ottaen huomioon elokuvan juonen sisältämät huikean poskettomat tieteishulinat lasipullossa itsekseen elävistä sisäelimistä lähtien kuuluisaan käsiseinään, elokuva ei koskaan räjähdä aivan komedialliseksi ilotulitukseksi. Päinvastoin sen yleisilme on oudon vakaa, depressiivinen ja suorastaan matalaotsainen, joka seikka juontuu epäilemättä siitä, että elokuvan kuvaus ja ohjaus on staattista ja jäykkää. Tästä ristiriidasta kuoriutuu kuitenkin herkullisesti häiriintyneitä visioita, joiden taustalla kytee hyvin häijyjä ja kylmiä konseptuaalisia näkymiä. Erityisen hyvänä esimerkkinä tästä on syyttömän ja viattoman tytön julma murha. Murhan varaan koko elokuvan loppuosa rakentuu, sillä sekopäiset tohtoriystävämme irrottavat pään ja pitävät sen elossa tutkimustarkoituksiinsa. Ja jotta tutkiminen olisi helpompaa, pitääpi päälaelta leikata kallo pois ja korvata se läpinäkyvällä muovikuvulla. Viattoman tytön ahdistuksen kuvaus saavuttaa sellaiset mittasuhteet, että elokuvan taustalla vaaniva häijyys rinnastuu hyvinkin uuden vuosituhannen ns. kidutuspornon trendiin ainakin käsitteellisellä tasolla, vaikkei toki veren ja läträyksen määrällä mitaten.

Yhteenveto

Natsizombie-elokuvien hyväksi kaveriksi naamioituva tieteiskauhu on olemassaolonsa selvästi kuitenkin velkaa 1950-luvun kauhusarjakuvien tieteiskauhutarinoille eikä edes yritä pysyä kärryillä 1960-luvun lopun trendeistä kauhuelokuvissa. Henkiinherättämistouhustelu on luonnollisestikin ohjaaja James Whalen Frankenstein (1931) -elokuvan ja sen kaikkien seuraajien innoittamaa, mutta poistaa tieten elämän ja kuoleman yhtälöstä inhimillisen elementin ja korvaa sen kylmäkiskoisten murhanhimoisten natsien kovalla määrätietoisuudella. Mitä ikävämpää voisi ollakaan kuin natsizombie? Elokuva heijaa itsensä lopulta elossa pidettävän irtopään ympärillä tapahtuvien yliluonnollisten tapahtumien viidakkoon, joka ei oikein hyvin istu elokuvan alkupuolen totisempaan herättelybisnekseen. Kidutuksen, mielisairaiden henkiinherätettyjen, murhaamisen, sätkivien irtoraajojen, hullujen tiedemiesten ja telepaattisesti operoivan irtopään kaaoksesta kuoriutuu esiin todella häiritseviä kohtauksia, mutta elokuvan yleinen sekaisuus ja pitkäveteisyys tekevät sille jatkuvasti pahaa hallaa. Herbert J.Leder tyytyy vain esittelemään sekopäisen tarinan filmillä ja jättää tieteiskauhutarinoinnin rivienvälit suosiolla kyvykkäämpien tekijöiden täytettäviksi.

5/10.

Shocker (1989)

Ohjaus: Wes Craven
Käsikirjoitus: Wes Craven
Tuotantomaa: Yhdysvallat
Kieli: englanti
Budjetti: noin 5 miljoonaa USD
Arvioitu: kesäkuu 2007
Arvioidun version pituus: 99 minuuttia
Ensi-ilta Suomessa: 20.7.1990

Johdanto

shocker_primary

Erityisesti kauhun lajityyppiin tiiviisti assosioitu ohjaaja ja käsikirjoittaja Wes Craven on vastuussa monista lajityypin merkkipaaluista. Craven tutkii useimmissa teoksissaan vastakohtaisten perheiden tai perheenjäsenten dynamiikkaa ja konflikteja tavalla tai toisella eikä Shocker tunnu lainkaan vieraalta pöytävieraalta näiden tutkielmien joukossa. Elokuva mainiosti tiivistää ytimensä isän ja pojan ympärille kokonaisten perheiden asemesta. Elokuvan ajoittuminen 1980- ja 1990-lukujen taitteeseen ei ole suinkaan sattumaa. Tuolloin uusi tv-vallankumous teki tuloaan ja visioissa siinsivät sähköinen asiointi tv:n avulla, ohjelmavuokraus kaukosäätimellä ja monet kuvitelmat kaksisuuntaisen televisiovälitteisen vuorovaikutuksen mahdollisuuksista. Ja asia myös pelotti, kuten lähes aina tuntemattoman äärellä. Elokuva peilaa omalla tavallaan näitä aikansa pelkoja ja voimattomuuden tunteita sähköisissä medioissa haiden tavoin kulkevien anonyymien rikollisten edessä. Pelot eivät olleet tietenkään aivan tuulesta temmattuja vaikka olivatkin aikaansa edellä ja varsinkin 2000-luvun alku on näyttänyt meille miten monenlaiset rikolliset mielet ovat löytäneet uuden kodin sähköisistä toimintaympäristöistä. Kymmenen vuotta Wes Cravenin elokuvan jälkeen sama idea ponnahti esille myös Gregory Hoblitin elokuvassa Fallen (1998). Hoblitin elokuvassa teema realisoitui paremmin ja kypsemmin, se kohdentui kauhuelokuvaviihteen kuluttajaryhmää laajemmalle ja onnistui myös ajoittumaan kiinnostavampaan ajankohtaan. Kovan luokan kaarti näyttelijöitä (Denzel Washington, Donald Sutherland, James Gandolfini ja John Goodman) auttoi tietenkin nostamaan elokuvan suosiota paljon suuremmaksi kuin mihin Wes Cravenin Shocker olisi koskaan pystynyt isommallakaan budjetilla. Craven otti toki opikseen ja työsti myöhemmin joutsenlaulukseen koko kauhuelokuvien historian suosituimpiin, mutta samalla säyseimpiin, kuuluvan elokuvasarjan nimeltä Scream.

Juonitiivistelmä

Televisiokorjaaja Horace Pinker (Mitch Pileggi) osoittautuu kenkuksi sarjamurhaajaksi. Pinkerin murhapuuhat koskettavat myös nuorta opiskelijapoikaa Jonathania (Peter Berg), joka ottaa lopulta asiakseen lopettaa Pinkerin touhuilut ja jonka ansiosta Pinker jää teoistaan kiinni. Vaan kun Pinker on vihdoin vangittu, syytetty ja kuolemaan tuomittu, paljastuu teloituskammiossa yllättäviä uusia käänteitä ja Pinker yksinkertaisesti kieltäytyy kuolemasta. Nyt yliluonnollinen sarjamurhaaja kykeneekin liikkumaan signaalien ja sähkövirran mukana eikä aio jättää kostamatta Jonathanille…

Kommentit

Ohjaajat Renny Harlin (Prison (1987)), James Isaac (The Horror Show (1989)) ja Robert Kirk (Destroyer, 1988) ehtivät kaikki ensin. Nimittäin tuomaan elokuvalliseen formaattiin tarinan sähkötuolissa teloitetusta rikollisesta, joka palaa takaisin tekemään pahojaan. Parin vuoden sisään Wes Cravenin yritys ihan samasta, varsin tarkkaan rajatusta, teemasta on siis jo peräti neljäs.

Wes Cravenin Shocker virittää katsojan Horace Pinkerin aallonpituudelle ja istuttaa katsojan matkalle yliliuonnollisen kauhutrillerin syövereihin. Craven yrittää uudella hahmollaan rimpuilla pois oman hittielokuvansa Nightmare on Elm Street (1984) Freddy Krugerin (Robert Englund) hahmon pitkästä varjosta yrittäessään luoda uutta, mutta silti Pinkerissä ja Freddyssä yleensäkin on jotakin samankaltaista värinää – muutakin kuin teema yliluonnollisesta sarjamurhaajasta. Mitch Pileggin irvistely ja rimpuilu Horace Pinkerin roolissa onnistuu ihan mallikkaasti ja hahmoon on saatu elokuvassa puristettua ronskisti herkullisen huisia pahuutta – jopa siinä määrin, että muutamissa maissa elokuva oli täysin kiellettyjen elokuvien listalla hyvinkin pitkään.

Elokuva etenee rutinoidun vauhdikkaasti ja kimmahtelee välillä eteenpäin kuin sähköllä aikaansaatu valokaari, mutta Wes Cravenin itsensä käsikirjoittaman elokuvan kiintoisat käänteet loppuvat kuitenkin hieman harmillisesti jo hyvänkin tovin ennen varsinaista loppukohtausta. Erityisesti takaa-ajojuoksu puistossa venähtää tarpeettoman pitkäksi – jopa tylsäksi – ja muutamassa muussakin loppupuolen kohtauksessa tiivistäminen tai käsikirjoituksen vahvistaminen olisi paikallaan. Valtaosa ideoista tulee kulutettua eikä loppua kohden ole enää tarjota uusia ylläpitämään aikaansaatua virettä.  Lopun nujakointi etenkin tuntuu täysin tarpeettomalta ja kiusallisen ennalta-arvattava loppukokonaisuus pudottaa Pinkerin tarinan muistuttamaan vain hieman tavallista pidennettyä X-Files -televisiosarjan jaksoa. Elokuvan sisältö ei yksinkertaisesti jaksa kannatella liki kahteen tuntiin nousevaa pituutta.

Yhteenveto

Shocker-elokuvan Horace Pinker oli ohjaaja Wes Cravenin yritys luoda uusi Freddy Krugerin kaltainen yliluonnollinen sarjamurhaajahirviö, joka ihastuttaisi katsojia useiden elokuvien franchise-tyyliin kauaksi tulevaisuuteen. Toisin kävi eikä elokuvalle löytynyt tarpeeksi innostuneita kannattajia, että siitä olisi edes yritetty jatko-osia. Shocker kärsii ongelmista ideoiden visualisoinnissa ja toisaalta ammentaa pääosan omista aineksistaan aivan liian nopsaan. Silti kuitenkin riittävän kiinnostava ja erilainen yliluonnollinen kauhuelokuva kivutakseen keskikastiin ja etenkin kasarikauhusta pitäville aivan ehdottoman keskeistä katsottavaa.

5/10.

Linkki elokuvan promotiomateriaaleihin.

 

Close (2019)

Ohjaus: Vicky Jewson
Käsikirjoitus: Vicky Jewson, Rupert Whitaker
Tuotantomaa: Yhdysvallat/Iso-Britannia
Arvioidun version pituus: 94 minuuttia
Ensi-ilta Suomessa: ei valkokangaslevityksessä Suomessa
Arvioitu: kesä 2019
Budjetti: ei tiedossa
Kieli: arabia, ranska, englanti

close_primaryJohdanto

Ruotsalaisnäyttelijätär Noomi Rapace ponnahti kertaheitolla kansainväliseksi tähdeksi näyteltyään vakuuttavasti ja palkitusti Lisbeth Salanderia kirjailija ja toimittaja Stieg Larssonin kirjoihin perustuvassa ns. Millennium-trilogiassa – Niels Arden Oplevin Män som hatar kvinnor (The Girl with the Dragon Tattoo, 2009), Daniel Alfredsonin Flickan som lekte med elden (The Girl Who Played with Fire, 2009) sekä Daniel Alfredsonin Luftslottet som sprängdes (The Girl Who Kicked the Hornet’s Nest, 2009). Noomilla oli toki jo takanaan uraa sekä elävissä kuvissa että teatterimaailmassa tässä vaiheessa jo hyvinkin kaksi vuosikymmentä. Kansainvälistä uraa Noomi on kasvattanut siitä lähtien ja päässyt mukaan sekä isoihin jättituotantoihin (kuten vaikkapa merkittävä päärooli Ridley Scottin tieteiselokuvassa Prometheus (2012) ja sivuosa Guy Ritchien jättimenestyksessä Sherlock Holmes: A Game of Shadows (2011)) että pienempiin tiiviimpiin tuotantoihin (kuten esimerkiksi Brian de Palman Passion (2012) sekä Daniel Espinosan Child 44 (2015)). Kapasiteettia Noomilla tuntuu riittävän. Tästäkin Vicky Jewsonin jännityselokuvasta käy hyvin selväksi, että Noomi Rapacesta löytyy karismaa ja energiaa toiminnallisten elokuvien päätähdeksi, mutta tällä kertaa valitettavasti käsikirjoitus ja Noomille kirjoitettu henkilöhahmo eivät päästä ruotsalaisnäyttelijätärtä irti kahleistaan.

Juonitiivistelmä

Sam Carlson (Noomi Rapace) on henkilösuojaukseen perehtynyt kivenkova ammattilainen, joka kiertää maita ja mantuja saaden juustonsa leivän päälle suojelemalla kohteitaan reaktioillaan, kamppailutaidoillaan ja tarvittaessa hengellään. Samin uusin keikka on suojella hemmoteltua teinityttöä Zoe Tanneria (Sophie Nélisse), joka on jättimäisen kaivosimperiumin juuri kuolleen omistajan perijätär ja jonka henki muuttuu uhatuksi, kun käy ilmi, että hänen nimiinsä testamentatun omaisuuden päätäntävallasta käydään kovaa kinaa. Zoe joutuu matkustamaan Marokkoon, koska hänen on uutena merkittävänä osakkeenomistajana oltava mukana ratkaisevissa neuvotteluissa uuden kaivoksen avaamisesta Afrikkaan ja kilpajuoksussa kaivoksen avaamisesta on mukana perheyhtiön pitkäaikainen kilpaileva yhtiö. Marokossa turvatiloihin tehty isku ajaa Samin ja Zoen pakosalle vaarallisen Casablancan kaduille, joissa edes viranomaisiin ei voi luottaa.

Kommentit

Ohjaaja Vicky Jewsonin jännityselokuvan kantavana voimana on ikävästi viritelty feministinen tulokulma.  Tämä tulokulma sysää tarkoituksella kaikki elokuvan miesroolit tyhjiksi elottomoksi kuoriksi, joiden toimintaa ohjaa vain ja ainoastaan hetkellinen tavoitteellisuus. Naisten roolitukset sen sijaan on rakennettu kantaviksi, marttyyrimaisiksi ja elokuvan kuluessa eteenpäin kasvaviksi. Eipä siinä mitään, eivät tekijät tässä nyt toki varsinaisesti mitään erityisen kasvoille hyppivää anarkofeminististä linjaa ole vetämässä ja elokuva pysyy itsetietoisuudestaan huolimatta varsin maltillisena poliittisine ajatuksineen. Toiminnallisessa elokuvassa toki pitää kiinnittää huomiota myös niihin toiminnallisiin kohtauksiin ja ne ovatkin eittämättä elokuvan keskeisiä kannattimia, jotka estävät sitä uppoamasta unholan meren syvyyksiin. Päätähtenä heiluvan Noomi Rapacen suorittaminen on alusta loppuun vakuuttavaa siitäkin huolimatta, että hänen olemuksellaan olevaa henkilöä voi olla alkuun vaikeaa mieltää niin kovaksi luuksi, kuin mitä elokuvassa annetaan ymmärtää. Elokuvan merkittävän tehokkaasti leikatut toimintakohtaukset päihittävät mennen tullen monien varsin paljon rahallisesti mittavampien tuotantojen toimintakohtaukset ja muutamakin kohtaus jää suorastaan mieleen erinomaisuudellaan. Noomin ja toimintakohtausten risteyskohtaan kehut sitten loppuvatkin, sillä elokuvan juonikyhäelmän realisointi kaivosyhtiöiden kilpailusta on kuin suoraan jostain 1970-lukulaisesta italialaisesta piraattikopiosta. Käsikirjoituksessa monikin kohtaus on saattanut vielä tuntua auttavasti menettelevältä, mutta elokuvallisessa muodossa mennäänkin sitten riman alta korkeushyppyä niin, että ei se edes heilahda lähelle osuvan suorituksen tuulenhenkäyksestä. Kansainvälisen poliittisen pelin ainesosat ovat tekijöillä levällään eikä toiminnallisten kohtausten välissä oleva aika yksinkertaisesti riitä sitomaan kehystarinalle jotain vessapaperia kestävämpää punaista lankaa. Tekijät ovat auttamattomasti kuutamolla suoraviivaistaessaan kaivosyhtiöiden monimutkaisia neuvotteluita toimitusjohtajien kahden minuutin telkkariväittelyksi ajankohtaisohjelmassa.

Yhteenveto

Naisvoimaa tihkuva jännityselokuva sivuaa erilaisten yksittäisten naisten tarinoita sovituksen, epäluulojen ja itsensä löytämisen tiellä. Tällä yritetään sitten samalla tilkitä vuotavia saumoja kömpelöstä juonesta kansainvälisten kaivosyhtiöiden brutaalista kilpailusta uuden kaivoksen avaamisen tiimoilta. Toimintaa tihkuvana jännityselokuvana Vicky Jewsonin ohjaustyö pärjää ihan kohtuullisesti ja etupäässä vain ja ainoastaan Noomi Rapacen ansiosta, mutta lopulta melko nopeasti toimintakohtausten ulkopuolisessa todellisuudessa elokuva vajoaa arveluttavan heikosti realisoituvaksi tilkkutäkiksi, joka joutuu kamppailemaan oman uskottavuutensa kanssa pysyäkseen edes pinnalla.

5/10.

Bird Box (2018)

Ohjaus: Susanne Bier
Käsikirjoitus: Eric Heisserer
Tuotantomaa: Yhdysvallat
Kieli: englanti
Ensi-ilta Suomessa: 21.12.2018 (Netflix; ei valkokangaslevityksessä)
Budjetti: noin 20 miljoonaa USD
Arvioidun version pituus: 124 minuuttia
Arvioitu: kevät 2019

Johdantobirdbox_primary

Erityisesti vampyyri-olentoja käsittelevässä kirjallisuudessa ja elokuvissakin usein käytetty (mahdollisesti erilaisiin mytologioihin pohjautuen) keino rajoittaa näiden yliluonnollisten olentojen kaikkivoipuutta on estää niitä pääsemästä ihmisten asumuksiin ollenkaan, rajoittaa näitä operoimaan vain toisinaan (kuten yöllä) tai keksiä jokin muu vippaskonsti (valkosipulia kaulaan, risti kouraan ja taas mennään!). Kuin lukuisista mustavalkoajan vampyyrielokuvista konsanaan on kotoisin Susanne Bierin Bird Box -elokuvan antagonistien pääsyn esto ihmisten tekemiin rakennuksiin; sellaiseksi kelpaa siis omakotiasumuksen ohella myös automarketti. Mustavalkoajan vampyyrisetä saattoi sentään silinterihattu vinossa ja musta viitta harteilla pyytää luvan sisälle astumiseen, mutta Bird Box -elokuvan olennot eivät ilmeisesti osaa edes kysyä, vaikka tässä elokuvassa kykenevätkin kuiskimaan eteerisesti eläville. No niinpä olisi tämäkin elokuva loppunut hyvinkin pitkälti ns. seinään, jos tällaista keinotekoista heikkoutta ei veijareille olisi käsikirjoituksessa annettu. Idioottimaista rajoitetta ei lainkaan elokuvassa perustella eikä kyseenalaisteta eikä sen rajoja tai tarkkuutta mitenkään haluta tarkastella, analysoida tai selventää. Itse elokuvan premissihän on siinä, että näiden veijarien pelkkä vilkaisu avaa ohituskaistan kuolon maille, joten ehkä tämä rajoite ei tunnu niin päättömältä premissin päälle liimattuna.

Juonitiivistelmä

Tuntemattoman ja globaalisen yliluonnollisen (tai luonnollisen, mutta maapallolla uuden) uhan aiheuttaja on mahdollisesti jokin olento, jonka näkeminen saa näkijän tekemään tuntemattomasta syystä itsemurhan. Tuhon aallon tehdessä selvää lähes kaikista maailman asukkaista, Malorie (Sandra Bullock) ylittää vielä sinnitellä elossa muiden uhasta selvinneiden kanssa. Pelkkä ilmiön näkeminen ulkoilmassa on kuolemaksi, joten selviytyneiden on luotettava muihin aisteihin kuin näköönsä sekä jostain syystä immuunien lintujen kykyyn varoittaa ihmisiä ääntelemällä lähestyvän ilmiön uhasta.

Kommentit

Vaikka yhtymäkohtia elokuvaan on helppo löytää takavuosien kammotuksesta, M.Night Shyamalanin elokuvasta The Happening (2008) ja aiemmin samana vuonna ilmestyneestä  John Krasinskin taidokkaasta kauhujännäristä A Quiet Place (2018)[x], Susanne Bierin ohjaustyöstä voi myös pienellä kuorinnalla löytää kovasti tallattuja stereotypioita, harmillisia ammottavia aukkoja elokuvan juonikyhäelmästä ja kiusallisen tuttuja jälkiapokalyptisten elokuvien kuvioita. Vai mitä sanotte siitä, että elokuvan taloon linnoittautuneesta selviytyjien joukosta löytyvät vakioidut, sukupuolellisesti ja rotupiirteisesti poliittisesti korrektit heikkoitsetuntoinen valkoinen lihava nainen, hieman pulskahtava mustaihoinen hauskuuttaja, epämiellyttävä ja karkea vanhempi valkoinen heteroseksuaalimies, ymmärtäväinen homomies, päätähteä suojeleva ja itsensä uhraava komea ja totinen mustaihoinen mies sekä itsekäs vain seksiä ajatteleva nuorukainen. Jännityselementtejä Susanne Bier saa aikaiseksi etupäässä siitä, arvaako katsoja mitenkä nopeasti oikein pahvihahmojen teloitusjärjestyksen ja kuka onkaan se vääjäämätön petturi, oudot äkkimuutokset hahmojen käytöksessä sekä hahmojen odotetut reaktiot ryhmän kohtaamiin haasteisiin. Yhdellekään teurastettavista hahmoista ei anneta muuta tahi kiinnostavaa käyttöä semminkin, kun elokuvan tekijät eivät halua näiden hahmojen kuolemien tai historian kautta edes avata maailmanlopun taustoja. Teloitettavan vakioväen voisi vaihtaa päittäin melkeinpä vaikka jonkin kasarislasherin vastaavan väen kanssa eikä kukaan huomaisi yhtikäs mitään.

Valitettavasti Susanne Bierin ohjauksessa on vain kovin vähän sisältöä muutoinkaan. Selviytymisessä välttämättömien varusteiden hankintaa, koskenlaskua ja hektistä erämetsähippaa matkalla mystiseen selviytyjien paratiisiin, eripuraisen ryhmän sanailua eristyksissä sekä muutama melodraaman poikanen täyttävät peijoonin pitkästä juoksuajasta leijonanosan. Sisältöä Bierin yli kaksituntisessa tarinoinnissa olisi ehkä just varttiseen lyhytelokuvaan ja jokainen kohtaus tuntuu venytetyn tarpeettoman turpeaksi. Juonellisia ongelmakohtia ei ole vaikea etsiä niitäkään eikä elokuva edes yritä selittää, miksi vielä viisi vuotta katastrofin jälkeen voi ajella autolla, hanasta tulee vettä ja sähköäkin tuntuu saavan. Mitä tapahtuu miljardien kuolleiden ihmisten ruumiille ja missä kulkeekaan raja siinä, mitkä eläimet joutuvat itsemurhavietin valtaan ja mitkä eivät? Bier ummistaa tarinassaan silmänsä kokonaan loogisilta syy-seuraus -suhteilta katastrofin jälkeisessä maailmassa biologisine kerrannaisvaikutuksineen ja tyytyy vain alussa esittelemään lyhykäisillä shokeerausepisodeilla infektion nopeat välittömät seuraamukset yksilöiden tasolla. Mitään järkevää syytä ei elokuvassa anneta sille, miksi ihmiset ovat turvassa rakennusten sisällä kunhan eivät katsele ulos tai pidä ovia raollaan. Se vaikuttaa vain lähinnä tekosyyltä saada aikaiseksi rinnastus häkeissä ja laatikoissa pidettävien lintujen ja taloihin telkeytyneiden ihmisten välillä.

Eipä silti, elokuvan kuvaus on tavattoman onnistunutta. Leikkaus ja muu tekninen toteutus ovat hyvinkin hiottuja ja loppuun asti mietittyjä ja Atticus Rossin ja Trent Reznorin tuottama ääniraita on jälleen kerran onnistunut, tehokas, toimiva ja kohtauksia alleviivaava. Sandra Bullockin ja erityisesti John Malkovichin roolityöt ylittävät tusinatyöskentelyn hyvinkin mallikkaasti. Susanne Bier on kuitenkin ohjannut lähinnä verkkaisia draamoja ja romanttisia komedioita ja vaikuttaa siltä, kuin häneltä yksinkertaisesti puuttuisi halua ja/tai taitoa tehdä jännitysviihdettä. Huolimatta siitä, että rautainen tekninen osaaminen, näyttelijät ja äänimaailma olisivat mahdollistaneet vaikka mitä, Bierin elokuva vajoaa monin paikoin hyvinkin latteaksi ja kokolailla tylsäksi. Lisäksi elokuvan kohderyhmää on vaikea hahmottaa: kenelle tämä on oikeastaan suunnattu ja miksi?

Yhteenveto

Kauhutrillerinä mainostetun maailmanlopun selviytymistarinan ohjaajaksi kuoriutunut Susanne Bier ei pysty tekemään elokuvasta kauheaa eikä trilleriä. Elokuvalla on paljonkin yhteistä pinta-alaa modernien zombie-elokuvien kanssa (irrationaalisesti käyttäytyvät infektoituneet) sekä jälkiapokalyptisten selviytymisseikkailuiden kanssa, mutta sen tekijät eivät ole oikein onnistuneet miettimään, että mille kohderyhmälle elokuvaa pitäisi oikeastaan kohdentaa. Tuttujen klisepommien ja riittämättömän sisällön lisäksi Bier sentään tarjoaa jonkin sortin koukun tarinan antagonistien taholta, mutta ei se riitä yksistään tekemään elokuvasta juuri muuta kuin haalistuvan alaviitteen jälkiapokalyptisten tieteiskauhuelokuvien listalla.

5/10.

Rammbock (2010)

Ohjaus: Marvin Kren
Käsikirjoitus: Benjamin Kressler
Tuotantomaa: Saksa
Kieli: saksa
Ensi-ilta Suomessa: ei teatterilevityksessä
Arvioidun version pituus:  63 minuuttia
Arvioitu: toukokuussa 2012
Budjetti: mikä sellainen on?

rammbock_primaryJohdanto

Zombie-elokuvien omassa pienessä lajityypin kuplassa Eurooppa on kuluvan vuosituhannen ensivuosikymmenellä zombie-elokuvien uuden aallon harjalla kunnostautunut hyvin erilaisten pienten (ja joskus jopa keskisuurten, gasp!) tuotantojen kanssa. Eurooppalaiset ovat onnistuneet muuntamaan lajityyppiä tarjoamalla mukavasti erilaisia ja uusia näkökulmia sekä zombie-epidemian alkumetrien taipaleelle että epidemian ensiaallon jälkeen vielä hengissä sinnittelevien eloonjääneiden epätoivoisen kamppailun seuraamiseen.

Espanjasta muistamme Jaume Balaguerón ja Paco Plazan yllätyshitiksi nousseen periksiantamattoman tiukan found footage -elokuvan [Rec] (2007)[x] ja sen kolme jälkeläistä. Irlannista nousi hullun lehmän taudin kohun keskeltä Conor McMahonin Dead Meat (2004) zombie-hippailuksi maaseudun nummien lakeuksilla. Etäisen maatilan eloonjääneiden ahdinkoa tutkittiin Kerry Anne Mullaneyn brittiläisessä elokuvassa The Dead Outside (2008). Epätodennäköisiä kumppaneita yhdistettiin ranskalaisessa tiukassa toimintatykityksessä, Yannick Dahanin ja Benjamin Rocherin elokuvassa The Horde (2009)[x]. Ranska oli niin ikään tuotantomaana hurjan kylmässä kyydissä David Morlet’n elokuvassa The Mutants (2009) sekä Robin Campillon televisiosarjaksikin sovitetussa elokuvassa They Came Back (2004). Italian vahvasta alan perinnehistoriasta ponnisti Luca Bonin ja Marco Ristorin reipashenkinen hullu tohtori -ilottelu The Eaters (2011). Norjan oma poika Tommy Wirkola kipusi koko genren kärkikastiin natsizombiekomediallaan Dead Snow (2009)[x] perillisineen ja kyllähän sielläkin taustalla lymyili genren brittiläinen komediavaltias Edgar Wrightin Shaun of the Dead (2004). Komedialla pelasivat myös brittiläiset Jake West elokuvalla Doghouse (2009) ja Stephen Bradley elokuvalla Boy Eats Girl (2005). Vakavampaa brittinäkökulmaa toivat Danny Boyle suoraan matalan resoluution digitaaliselle medialle tallennettu 28 Days Later (2002)[x], Marc Price superminibudjetin (45 puntaa!) käänteisnäkökulmaelokuvallaan Colin (2008), Rhys Davies täysin turhalla kammotuksella Zombie Undead (2010), Michael Bartlett ja Kevin Gates found footage -pläjäyksellä The Zombie Diaries (2006) sekä virkistävänä yllätyksenä Howard J. Ford ja Jonathan Ford Afrikkaan sijoittuvalla elokuvallaan The Dead (2010). Serbitkin yrittivät (ja epäonnistuivat olemaan merkityksellisiä genressä) Milan Konjevicin ja Milan Todorovicin toimintakohkauksella Zone of the Dead (2009). Liettualaisten, italialaisten ja yhdysvaltalaisten yhteispelillä aikaansaama suomalaisen Marko Mäkilaakson ohjaama War of the Dead (2011) yritti Steve Barkerin brittiläisen Outpost (2008)-elokuvan (ja sen jälkeläisten) tyyppisellä natsizombieyritelmällä mukaan rintamalle kehnohkoin tuloksin. Tsekkiläisen Marek Dobešin zombiekomediassa Choking Hazard (2004) etsittiin onnea ja iloa elämään keskellä metsää olevassa motellissa.

Saksa on kovin heikosti ollut edustettuna näissä karkeloissa, vaikka toki Wolf Wolffin ja Ohmuthin surkean Virus Undead (2008) -elokuvan tapaisia viritelmiä onkin joitakin olemassa. Emmekä toki unohda (vaikka kuinka yritämmekin!)  Uwe Bollin ison budjetin totaalisurkeaa hirvitystä House of the Dead (2003).

Juonitiivistelmä

Michael (Michael Fuith) tulee pitkän matkan takaa Berliiniin hyvällä verukkeella tapaamaan entistä tyttöystäväänsä Gabia (Anka Graczyk) toivoen saavansa vielä mahdollisuuden suloiseen yhteiseloon tämän kanssa. Vaan tapaaminen hankaloituu selvästi, kun Gabi ei juuri silloin satukaan olemaan kotosalla ja tulipalonopeudella etenevä zombie-infektio nielaisee rivakkaasti koko Berliinin tuhon ja kaaoksen syövereihin. Michael jää kerrostalokompleksiin loukkuun. Saman talon asukkaita jää muitakin henkiin ensishokista ja jokainen joutuu sinnittelemään epätietoisuuden, loppuvien ruokavarojen ja itsensä kanssa.

 

 

Kommentit

Lyhyestä virsi kaunis. Noin tunnin pituinen saksalainen zombiepläjäys osaa käyttää lyhyen aikansa mallikkaasti ja kykenee silti kertomaan oleellisen. Ilmeisellä kengännauhabudjetilla puuhasteltu amatöörituotanto poikkeaa kuitenkin huomattavasti monista alan elokuvista siinä, että se ei luota (epäilemättä budjettisyistä) gore-efekteihin. Sen sijaan elokuva validoi itsensä luomalla alistuneen, klaustrofobisen ja melankolisen tunnelman ja esittelee selviytyjät erityisen epätavallisen tavallisina tallaajina, jotka joutuvat epätodennäköisen ja kuolettavan tilanteen kohtaamaan arjessaan. Elokuvan selviytyjät eivät omista tuliaseita, soihtuja, pesäpallomailoja, viidakkoveitsiä, vinyylilevyjä, talikkoja tai lapioita, joilla infektoituneita tavallisesti zombie-elokuvissa kurmotetaan taloissa ja takapihoilla. Tosin yksi yrittää väkertää haarukoista lingon ammuksia, mutta kutkuttavasti tämäkin yritys on lähinnä kertomassa enemmän henkiinjääneiden mielentilasta kuin mahdollisuudesta kyetä oikeasti nitistämään ahnaat päällekarkaajat. Sen sijaan näiden hahmojen – tuiki tavallisten ihmisten – on vain yritettävä pysyä epidemian jaloista pois ja sinnitellä miten kuten kukakin. Samastumispintaa eloonjääjiin sankareina on vaikeaa löytää; niin tehokkaasti harmaiksi tavistallaajiksi tekijät ovat selviytyjänsä tehneet.  Vahvasti desaturoitu kuva vahvistaa alakulon tuntua ja kuristaa lisää kierroksia tunnelmapuolelle. Tällä ratkaisulla tosin saadaan samalla maskeerattua verrattain ontuvaa tuotantoteknistä puolta.

Marvin Krenin elokuva ei selittele eikä jahkaile. Infektion saapumista ja syytä ihmettelevät sekä katsojat että elokuvan hahmot ja vastaukset jäävät saamatta. Hyvä näin, sillä liian usein turha selittely vie vain painopistettä pois itse tarinan ytimestä. Tällä kerralla zombiet ovat verukkeina sosiaalisen yhteenkuuluvuuden tutkimisessa, itsekkyyden, uhrautuvuuden sekä rakkauden rajojen ja luopumisen tuskan käsittelyssä. Näitä teemoja ehditään lyhyestä kestosta huolimatta pöyhimään jonkin verrankin, mutta käsittelyn originaaliudessa olisi toki paljonkin toivomisen varaa. Ainakin tekijät sentään yrittävät luoda muutakin kuin joutavaa kirmailua kerrostalokompleksin käytävillä zombie-hipan merkeissä. Tai ehkä paremmin voisi ilmaista näin: lajityypin elokuvissa näitä asioita on ennenkin tutkailtu ja monasti etevämmin. Eritoten loppukohtauksessa päähenkilön kohtalo on turhan paksulla juustolla sivelty ja maistuu harmittavan halvalta ratkaisulta, jonka tuleminen näkyy jo pitkän matkan päähän.

Yhteenveto

Zombiet ovat elokuvassa pitkälti toisintoja Balagueron ja Plazan [Rec][x] (2007)- ja Danny Boylen 28 Days Later (2002)[x] -elokuvien rivakkajalkaisista raivopäistä. Ei siinä mitään, toimiihan se, kuten mainitut elokuvatkin moitteetta osoittavat. Kuitenkin väkisinkin tulee mieleen, että näin lähinnä säästetään maskeerauskustannuksissa, kun ainoa tarvittava lisävaruste mustan meikin lisäksi on vaahtopanos suuhun. Mässäilykohtauksia ei tarjoilla lainkaan ja kauhuelementtien etummaisena, mutta toki hyvinkin toimivana, nojana on ahdistunut klaustrofobia pakopaikkojen rajautuessa yhä pienemmiksi tarinan edetessä. Tarinapuolella jätetään kiusallisesti monia kiinnostavia reittejä kokonaan käyttämättä, joka heijastuu myös elokuvan hahmojen käyttäytymisen epäloogisuuksina. Tekijöillä on vaikeuksia käsitellä mainittua tarinaa niissä tilanteissa, missä hahmoille oikeasti avautuisi yhtä useampia reittejä selviytymiseen. Tarina tomii tehokkaasti vain juuri niin kauan kuin zombiet ahdistavat eloonjääneita tiukasti vain yhteen suuntaan kuin lammaskoirat lampaita konsanaan. Yksittäisissä kauhukohtauksissa on kuitenkin painoa ja hysteriaa lopulta ihan kohtalaisesti, vaikka nivoutuminen vahvaksi kokonaisuudeksi lopulta jääkin vain ihan hyväksi yritykseksi.

5/10.