Planet Terror (2007)

Ohjaus: Robert Rodriquez
Käsikirjoitus: Robert Rodriquez
Tuotantomaa: Yhdysvallat
Budjetti: joitakin kymmeniä miljoonia USD
Kieli: englanti
Ensi-ilta Suomessa: 20.7.2007
Arvioidun version pituus: 105 minuuttia

Arvioitu: 2007 syksyllä

Johdantoplanetterror_primary

Quentin Tarantinon ja Robert Rodriquezin Grindhouse-projektin toinen puolikas on kunnianosoitus ja kumarrus 70- ja 80-lukujen zombie-elokuvien boomille, jonka George A. Romero käytännössä käynnisti ensin elokuvallaan Night of the Living Dead (1968) ja myöhemmin elokuvallaan Dawn of the Dead (1978). Tosin elokuvan muoto ja tyyli ovat paljon velkaa myös 70-luvun alun eksploitaatio- ja rikoselokuville ja Planet Terrorissa vilisee kivoja pikku vinkkejä kirjaimellisesti kymmeniin elokuviin. Herkullisen asetelman hyvin hallintaan ottanut Rodriquez onkin tyyliltään mitä mainion ohjaajaksi juuri Planet Terrorin kaltaiselle elokuvalle. Koko konsepti perii ajattelumaailmansa keskeiset osaset pääsääntöisesti suuren yleisön ”roskana” pitämille elokuvan tyylilajeille. Tavallaan on myös varsin mielenkiintoista havaita miten Planet Terrorin teemat vetävät nyt 2000-luvulla niin hyvin yleisöä, että Rodriquezille on avautunut käytettäväkseen aivan kelvollinen muutamien kymmenien miljoonien budjetti, joka tosin on yhteinen Quentin Tarantinon Grindhouse-projektin toisen osan, Death Proof (2007), kanssa. Grindhouse-teattereiden keskeisimmätkään artikkelit eivät vedonneet suuriin yleisöihin ja niiden tekeminen oli kirjaimellisesti nyrkkipajapuuhaa parempaa onnea ja menestystä odottaville elokuvaurhoille.

Juonitiivistelmä

Mätäneviksi ja kupliviksi (?) zombieksi ihmiset muuttava kauhistuttava sotilaallinen ase ajautuu vääriin käsiin ja Teksasissa puhkeaa kammottavasti leviävä zombierutto. Zombierutolta säästyvät kuitenkin muutamat tallaajat, jotka ovat mitä ilmeisimmin immuuneja uhrinsa lihaa syöviksi hirviöiksi muuttavalle … jollekin. Kiveksiä keräävä biokemisti Abby (Naveen Andrews), tuntemattoman tahon salainen operaattori ja hinausfirmaa pyörittävä El Wray (Freddy Rodriquez) sekä eroottinen tanssijatar Cherry Darling (Rose McGowan) ovat osa lopulta melkein tusinaksi muodostuvan eloonjäämisjoukkion porukkaa. Eloonjääminen ei osoittaudu helpoksi ja katala sotilas luutnantti Muldoon (Bruce Willis) pyrkii laittamaan vielä lisää kapuloita jo ennestäänkin kovin hauraisiin rattaisiin.

Kommentit

Planet Terror -elokuvaa määrittää leikkisä ylenmääräisyys. Ylenmäärin verta ja lätinää, hillittömiä aukkoja juonessa ja kerronnassa, tajuttoman sekopäistä häröilyä ja silkkaa itsetarkoituksellista brutaaliutta. Ja kaikki tehty hymy huulilla, pilke silmäkulmassa ja mitä ilmeisimmin tekijöillä on ollut myös hulvattoman hauskaa elokuvan tekemisessä. Paikoin elokuva ajautuukin tieten tahtoen myös kauhukomediaksi. Se mikä 70-luvun B-luokan halpiskauhussa oli tahattoman hauskaa huonoutensa vuoksi, on Planet Terrorissa lyöty tarkoituksella yli äyräidensä. Tosin Rodriquez ei kurkota itse elokuvan kanssa ihan niin pitkälle historiaan kuin Tarantino omassa osiossaan Grindhouse-projektia vaan tyytyy parodioimaan ja kunnioittamaan enempikin 80-luvun taitteen zombie-splatter -elokuvia kuin 70-luvun eksploitaatioviihdettä.  Rodriquezin aiempien elokuvien tunteminen on eduksi erisnimistä ja jopa henkilöhahmoista aina Graeme Revellin huipputunnelmalliseen musiikkisovitukseen. Ja Tarantinonsa tunteva ei voi olla hymyilemättä hänkään, kun Tarantinon elokuvan Kill Bill (2003) alussa hääseurueen teurastusta tutkimaan saapuvat jeparit ovat paitsi samoja hahmoja myös samoja näyttelijöitä kuin Planet Terrorissa. Ai niin ja eräs samainen poliisi oli myös Texas Rangerin ominaisuudessa Robert Rodriquezin aiemmassa elokuvassa From Dusk till Dawn (1996).

Robert Rodriquez ottaa katsojan valtaansa vaivatta. Elokuvan kuljetus ja eteneminen on moitteetonta ja se kykenee rakentamaan hulvattoman sekopäisestä konseptistaan myös oikeasti jännittävän ja tunnelmaa tihkuvan kauhutrillerin kylmäävine kohtauksine päivineen. Mikä parasta, elokuvan anti aukeaa myös sellaisille katsojille, joille zombie-elokuvat ja B-luokan kauhu eivät ole ennestään tuttuja – korostetun karrikoidut kliseet ovat nimittäin takuuvarmasti tuttuja myös nykyajankin tv-trillereistä ilman rahtustakaan kokemusta kauhugenrestä. Rodriquezin käytössä olevilla varoilla olisi helposti kyetty pilaaman tunnelma rakentamalla selvästi parempia efektejä, mutta onneksi efektit on maltettu pitää huonoa muistuttavan hyvinä. Silkkaa herkkua on katsoa esim. lyhyt parodiallinen episodi efektiguru Tom Savinin huonoudessaan hullunhauskalta näyttävä ”rikkoutuminen” zombieiden kynsissä. Eksploitaation historiassa on hyvin tavallista, että samoja näyttelijöitä ja samoja kuvauspaikkoja käytetään surutta ristiin eri tuotannoissa (esimerkiksi espanjalainen Jess Franco saattoi jopa kuvata kolmea elokuvaa yhtäaikaa samassa paikassa, samoilla näyttelijöillä ja samoilla vermeillä) ja Tarantino ja Rodriquez käyttävät tätä oivallisesti hyväkseen Grindhousessa. Nimittäin kuvankaunis Rose McGowan on mukana molemmissa elokuvissa eri roolihahmoissa (tukka vaan eriväriseksi ja taas mennään), Michael Parks esiintyy molemmissa elokuvissa samassa roolihahmossa kuten myös mm. Marley Shelton (Dr. Dakota Block; pienen pieni sivuosa Tarantinon osiossa ja yksi pääosista Rodriquezin osiossa) ja myös samoja kuvauspaikkoja käytetään ahkeraan. Se luo jännää yhteenkuuluvuuden tenhoa elokuviin ollen samalla muistutuksena esikuviensa päivistä.

Planet Terror paisuu hillittömäksi verisateeksi loppua kohti kirittäessä ja nautiskelee täysin siemauksin saadessaan kuvata eksploitaation värein lyhyissä farkkushorteissa ja juuri ja juuri rinnat sisällään pitävissä topeissa heiluvia rynnäkkökiväärikaunokaisia. Rodriquez heilauttaa väkivaltaisen parodiallisen kunnianosoituksensa varmana itsestään ja haparoimatta. Elokuvan yleinen ylenpalttinen väkivalta oikeuttaa sen helposti K-18 leimaan ja jos karrikoitu verenvuodatus häiritsee, kannattaa valita vaikka joku Disney-tuotanto mieluummin katsottavakseen. Rodriquez onnistuu Planet Terrorissa luomaan hervottoman onnistuneen parodian, joskin sen tuotannollisen massiivisuuden ja ammattilaisnäyttelijät voikin laskea halutessaan negatiivisiksi asioiksi. Jostain käsittämättömästä syystä Euroopan markkinoiden Grindhouse-elokuvien elokuvaversioissa ei näy kuin yksi muka-traileri, vaikka niitä nimenomaisesti tehtiin useampia. Siitä kiukkuista sapiskaa levittäjille. Planet Terror onnistuu olemaan onnistuneen viihdyttävä sekä grindhousea tuntemattomille että sitä tunteville ja siksi voikin Rodriquezille nostaa veren kyllästämän hatun.

Yhteenveto

Ohjaaja Robert Rodriquezin kunnianosoitus menneiden vuosikymmenten elokuvailmaisulle, vielä suuntaan hakeville tavoille tehdä elokuvaviihdettä ja eritoten suunnattomalle B-elokuvien esiinmarssille, joka tapahtui 1970-luvun aikana kuvaamiseen ja toistamiseen käytettävän kaluston muututtua halvemmaksi, helppokäyttöisemmäksi ja pienemmäksi.  Ohjaaja Rodriquez antaa palaa eikä säästele, mutta kykenee silti pitämään juonenkuljetuksen ja tarinankerronnan hyppysissään. Teknisesti taitava ja monipuolinen tuotanto jättää silti pelivaraa näyttelijöillekin, jotka tekevät varsin saumatonta yhteistyötä puhaltaessaan siihen kuuluisaan yhteiseen hiileen. Auttamattoman ihana zombie-elokuvien ystäville, mutta antanee vähän vähemmän muille.

8/10.

Linkki elokuvan promootiomateriaaleihin.

Primal (2010)

Ohjaus: Josh Reed
Käsikirjoitus: Josh Reed, Nigel Christensen
Tuotantomaa: Australia
Ensi-ilta Suomessa: ei ensi-iltaa Suomessa
Arvioitu: kesä 2012
Arvioidun version pituus: 80 minuuttia
Budjetti: vähäinen
Kieli: englanti

Johdantoprimal_primary

The Final Girl (suom. esim. Viimeinen nainen) -käsite tarkoittaa kauhu- ja jännityselokuvissa yleensä pienehkön seurueen ainoaa henkiin jäänyttä henkilöhahmoa.  The Final Girl -termin taustalla on Carol J. Clover, joka vuonna 1992 julkaistussa teoksessaan Men, Women, And Chain Saws: Gender In The Modern Horror Film tutkii ja analysoi naishahmoja mm. juuri slasher-elokuvissa. Itse käsitteen takana seisoo yleensä pienehkön nuorten aikuisten ryhmän yksi tietty naishahmo, joka kauhuelokuvan päättyessä on paitsi jäänyt henkiin myös kasvanut, vahvistunut, karaistunut ja voimaantunut päihittämään elokuvan murhaajan tai murhaajat. Eräinä alkuaikojen esimerkkeinä voi pitää Bob Clarkin elokuvaa Black Christmas (1974), jossa Olivia Husseyn esittämä selviytyjä Jess ei ole vielä yhtä muottiin sidottu kuin tulevien vuosien vastaava hahmo, sekä Tobe Hooperin samana vuonna julkaistua elokuvaa The Texas Chainsaw Massacre (1974), jossa Marilyn Burnsin näyttelemän Sallyn hahmo ei suoranaisesti kykene tappamalla päihittämään vangitsijoitaan, mutta selviytyy silti hengissä koettelemuksesta. Näiden elokuvien The Final Girl -hahmot ovat vielä tulevien vuosien prototyyppejä. Sean S.Cunninghamin lanseeraama alan peruskivimuuraus on tietenkin Friday the 13th (1980) -elokuvasta tuttu Adrienne Kingin näyttelemä Alice. Sarjan likipitäen jokaiseen jatko-osaankin on pitänyt leipoa lähes samasta muotista se The Final Girl. John Carpenterin Halloween (1978) -elokuva on lajityypin merkkipaalu yleisestikin, mutta erityisesti Jamie Lee Curtisin näyttelemä Laurie Strode suorastaan tihkuu sitä materiaalia, mitä seuraavien vuosikymmenien slasher -elokuvien The Final Girl -hahmoilta voi odottaa paaluttaen käsitettä tiettyyn muottiin.  Vicky Dawsonin näyttelemä Pam MacDonald Joseph Ziton elokuvassa The Prowler (1981), Barbara Cupistin näyttelemä Alicia Michele Soavin elokuvassa StageFright (1987), Elizabeth Coxin näyttelemä Jennifer Scott Spiegelin elokuvassa Intruder (1989), Deborah Bensonin näyttelemä Constance Jeff Liebermanin elokuvassa Just Before Dawn (1981), Kate McNeilin näyttelemä Katherine Mark Rosmanin elokuvassa The House on Sorority Row (1983) ja Jocelyn Jonesin näyttelemä Molly David Schmoellerin elokuvassa Tourist Trap (1979) kukin omilla tahoillaan sementoivat käsitteen tiukaksi osaksi kauhuelokuvien kuvastoa tulevina vuosina.

Lukijalle pitäisi tämän pienen johdannon johdosta muodostua sellainen kuva, että Josh Reedin elokuvassa Primal olisi myös tarjolla tämän käsitteen variaatio. Jos näin käy, se pitää paikkansa. 2000- ja 2010-lukujen kymmenissä uuden vuosituhannen slasher -elokuvissa monet vuosikymmeniä aikaisemmin lajityyppiin rakentuneet käsitteet ovat tiukasti hyvissä voimissa ja jopa odottamattoman muuttumattomina. Reed tekee esikoisohjauksessaan vain muutamia pieniä säätöjä moniin tuttuihin slasher-elokuvien vakiokaavoihin, mutta ainakin se The Final Girl saa Reedin elokuvassa oman tulkintansa.

Juonitiivistelmä

Antropologian opiskelija Dace (Wil Traval), Anja (Zoe Gameau) ja heidän viisi ystäväänsä matkustavat eräilemään aikomuksenaan päästä katsomaan esihistoriallisia luolamaalauksia Australiassa. Paikan päälle telttailemaan jäävät nuoret joutuvat omituiseen tilanteeseen, kun ryhmän jäsen Mel (Krew Boylan) sairastuu outoon kuumeeseen käväistyään uimassa läheisessä lammikossa. Tilanne pahenee nopeasti Melin henkisen tilan heiketessä ja hänen alkaessa käyttäytyä pelottavan uhkaavasti, jopa väkivaltaisesti…

Kommentit

Josh Reedin Primal on yksi hienoinen yllätys lisää Australiasta. Ohjaajan esikoispitkä on ehta kauhuspektaakkeli, joka yhdistelee monia tuttuja kauhukonventioita, mutta onnistuu erottautumaan massasta edukseen tuoreilla ideoillaan ja tiiviillä kerronnallaan. Nuorukaiset eristettynä erämaassa kaukana sivistyksen tarjoamista avuista (ja tietenkin kännykkäkenttien ulkopuolella … hih) on toki kaluttua ja tongittua kamaa slasher -elokuvissa ja erityisesti maaseutukauhu-alalajityypissä eikä Primal tässä kohdin mitään uutta ja ihmeellistä toki osaa tarjoilla. Keksiipä nyt kuitenkin jälleen kerran yhä uuden keinon, millä nuorukaiset saadaan pidettyä keskeisellä tapahtuma-alueella ja estettyä säntäilevä pakeneminen. Näissä elokuvissa yleensä tuodaan jo varhaisessa vaiheessa esiin ongelmat nuorten ryhmän sisällä ja esitellään ensimmäiset hahmojen väliset odotetut konfliktit, joita sitten elokuvan edetessä vielä vähän tehostetaan ja kärjistetään. Näin tavanomaisesti mapitetaan kukin hahmoista omiin stereotyyppisiin lokeroihinsa nörtistä nynnystä ylimieliseen kiusaajaan ja lutkahtavan typykän kautta siihen kilttiin naapurin tyttöön, joka pihtaa ja josta klassisten konventioiden kautta yleensä sitten kouliutuu se kliseinen viimeinen selviytyjä. Näillä samoin urin se Reedin elokuvakin nyt totta vieköön pitkälti pelaa. Monista saman lähtökohdan kautta avautuvista slasher -elokuvista huolimatta Primal tarjoutuu esittelemään virkistävän näkökulman: nimittäin ryhmän jäsenten henkiä uhkaavaksi antagonistiksi muuttuukin yksi oman ryhmän jäsenistä ja siksi yllättäen asetelma kääntyykin ryhmädynamiikan tutkinnan kautta hyvinkin kiehtovaksi ja intensiiviseksi ystävyyssuhteiden rajoittaessa vastinearsenaalia.

Josh Reed päätyy elokuvassaan yhdistelemään slasher– ja zombie-elokuvien teemoja, kun porukalle alkaa valjeta, että yksi omasta joukosta on muuttunut väkivaltaiseksi vaistojensa varassa eläväksi pedoksi, jolle tuntuu maittavan ihmisen liha. Ja kun vielä sakki hoksaa, että purema levittää vastaavan infektion uhriinsa, on jännä hybridi just siinä kasassa. Siitä se sitten lähteekin melkoinen meno käyntiin eikä vimmainen hurme lopu ennen kuin lopputekstit armahtavat. H. P. Lovecraftinkin suuntaan niiaava viimeinen vartti onkin niin hämmentävää katsottavaa, että pelkästään jo se pystyy nostamaan elokuvan ylitse tusinaslashereiden tarjooman, jos kohta onkin hienoisessa ristiriidassa aiemman tunnelman kanssa. Vaikka alkupuolella Josh Reed joutuu pysyttelemään halvoissa patenttitoimiston perukoilta kaivetuissa perusratkaisuissa, niin puolesta välistä alkaen käynnistyy muodonmuutos intensiivisen ja hyytävän kauhun puolelle muutamien hyvinkin onnistuneiden kohtausten myötävirrassa. Etupäässä piristystä tuo se, että tekijät uskaltautuvat rohkeasti yrittää rimpuilla irti lajityypin näkymättömistä kahleista ja vieläpä paikoin onnistuvatkin siinä miten kuten.

Ohjaaja onnistuu myös rytmittämään elokuvansa sopusuhtaisesti ja kiristää tempoa sopivin välein pykälä pykälältä. Teknisten valintojen puolella kuitenkin elokuva on ajautua monastikin syvään kuoppaan, sillä toimintakohtausten musiikkivideomaiset leikkaukset ja eestaas heiluva kamera tuntuvat paitsi pahasti häiritsevän kokonaisuutta niin myös liian laskelmoiduilta ja itsetietoisilta ratkaisuilta; suorastaan tökerön teennäisiltä. Toimintakohtauksiin valittu tyyli ajautuu ikävään kontrastiin suhteutettuna elokuvan muihin kohtauksiin vieden pahasti tehoja kokonaisuudelta. Aggressiivisella leikkauksella epäilemättä myös yritetään peittää ontuvia koreografioita, heikkoja efektejä ja yliolkaisia maskeerauksia. Toisaalta elokuvan värisuunnittelu ja valaistus ovat epätavallisen onnistuneita ja erityisesti näin huolella suunniteltua valaistusta saa hakea yleensä paljon suuremman luokan teoksista. Nuoret aussinäyttelijät onnistuvat rooleissan miten kuten tyydyttävästi. Esikoiselokuvassaan hirviöksi muuntuvana Mel-hahmona viihtyvä Krew Boylan välittää hyytävän tehokkaasti alkukantaiseksi pedoksi vajoavaa hahmoaan. Boylan esittämä aistiensa varassa toimiva hahmo ei ehkä ihan jää kauhumuistiin ikonisena petona, mutta eipä paljoa puutu. The Final Girl -roolin tekevä Zoe Gameau ei hänkään millään muotoa epäonnistu, mutta lopulta näyttelijän intensiteetti roolissaan ei kuitenkaan yllä vaadittaviin mittoihin. Gameaun työ ei jää mieleen sellaisena kuin nyt vaikkapa Shauna Macdonald Sarah-hahmon roolissaan Neil Marshallin elokuvassa The Descent (2005), Heather Langenkamp Wes Cravenin elokuvassa Nightmare on Elm Street (1984), Jamie Lee Curtis Alana-hahmollaan Roger Spottiswooden elokuvassa Terror Train (1980)[x] tai vaikka Karina Testa Yasmine-hahmollaan Xavier Gensin Frontière(s) (2007)[x] -elokuvassa).

Yhteenveto

Moderni slasher-elokuvan variaatio sekoittaa tavalliseen palettiin mukaan yliluonnollisia värisävyjä. Varsin onnistunut skenaario, ainakin osittain toimiva tekninen toteutus ja mukavan pirteästi lajityyppinsä kliseistä irti pyristelevät käänteet nostavat kokonaisuuden vaivatta keskimääräisen teinislasherin kastiin ja jopa ylikin. Verta ja joitakin mukavan rouheita ja toimivia efektejäkin on tarjolla, mutta toisaalta osa efekteistä on kiusallisen heikkoa CGI-pöperöä luoden ikävää kontrastia heikompien efektien ja parempien välillä.

6/10.

Linkki elokuvan promootiomateriaaleihin.

Daylight’s End (2016)

Ohjaus: William Kaufman
Käsikirjoitus: Chad Law
Tuotantomaa: Yhdysvallat
Kieli: englanti
Budjetti: pari miljoonaa USD
Arvioidun version pituus: 101 minuuttia
Arvioitu: syksy 2018
Ensi-ilta Suomessa: ei ensi-iltaa valkokankaalla

Johdantodaylightsend_primary

Mikä aiheuttaa maailmanlopun? Elokuvien tekijöistä näköjään uudella vuosituhannella äänestylipukkeen heimoneuvoston äänestysuurnaan tipauttaa yhä useampi varustettuna virustaudin tai biologisen aseen nimellä. Kukkulan laelta alamäkeen työnnettyjä kandidaatteja ovat mm. takavuosikymmenien kestosuosikki ydinsota, nälänhädän siivittämä kannibalismi, tekoälyn käynnistämä ihmiskunnan terminointi ja vieraan sivilisaation halu laittaa lappu maapallon luukulle.

Virustaudista virtansa saavat zombiet serkkupoikineen ovat ottaneet haltuunsa maailmanlopun piikkipaikan ja tönivät kukkulan kuninkaana alas alieneita ja ekokatastrofeja minkä ehtivät. Tällaiseen päätelmään voi helposti ajautua, kun silmäilee miten monessa vuosituhannen vaihteen jälkeen tehdyssä maailmanlopun jälkeistä aikaa tarkastelevassa elokuvassa zombie-olennot tai sen variaatiot ovat läsnä. Ja varsin usein 2000- ja 2010-luvulla se itse maailmanloppu on jonkun mutatoidun tai aseistetun viruskannan suora seuraus. Kokonaisuutena maailmanlopun jälkeistä aikaa selvästi selviytyjien näkökulmasta tarkastellaan vain aniharvoin viime vuosituhannen elokuvissa; toki poikkeuksena Italian elokuvateollisuuden mainio sykli 1980-luvulla – ns. maxspoloitaatio-kausi – jona aikana Italiassa ehdittiin päräyttää kokonainen leegio George Millerin Mad Max (1979) -elokuvan innoittamia rip-off -elokuvia sekä Euroopan ja Yhdysvaltain kauhumarkkinat hetkeksi vallanneet zombie-elokuvat (jotka tosin hyvinkin usein keskittyvät siihen maailmanlopun käynnistymisvaiheeseen enempi kuin tuhojen raunioissa rämpiviin selviytyjiin). Pelkästään 2010-luvun aikana jälkiapokalyptisiä selviytyjiä tarkastelevia elokuvia on putkahtanut esiin sellainen määrä, että se peittoaa mennen tullen koko viime vuosituhannen lukumääräisen tarjooman. Onhan sitä variaatiota nykyisinkin niissä syissä kyllä, mutta selvästi virusuhka on tämän päivän kovin trendi. Elokuvat usein tietenkin heijastelevat ajankohtansa yleisiä pelkoja ja huolia.

George Millerin elokuvissa Mad Max (1979), Mad Max 2: The Road Warrior (1981) ja Mad Max Beyond Thundertome (1985) taustoituksena on vielä ydinsota. Näille Millerin elokuville tämäkin Daylight’s End on ytimensä velkaa, mutta päivitettynä trendikkäästi ottamalla mukaan Danny Boylen 28 Days Later (2002) -elokuvan väkevästä viruksesta verenhimoisiksi vihastuneet pikajuoksijazombiet.

Juonitiivistelmä

Mel Gibsonin näyttelemä yksinäinen susi Max Rockatansky… eiku… Johnny Strongin näyttelemä yksinäinen susi Rourke kurvaa vanhalla kuluneella bensasyöpöllä Plymouthillaan uusille huudeille aikeenaan tappaa lisää illan tullen esiin koloistaan tulevia infektoituneita entisiä ihmisiä maailmanlopun skenaariossa. Virustaudin jäljiltä pääosa ihmiskunnasta on muuttunut raivopäisiksi tappajiksi, jotka eivät kirjaimellisesti kestä päivänvaloa. Jäljellä on enää vain kourallinen selviytyjiä siellä täällä epätoivoisina koloissaan ja yhteisen vihollisen lisäksi selviytyjät joutuvat jatkuvasti taistelemaan muita selviytyjäjoukkoja ja alati kasvavaa resurssipulaa vastaan maailmassa, jota valvovat yöllä vaanivat tappajat. Rourke kohtaa joukkion selviytyjiä, jotka ovat lukkiutuneet Dallasin kaupungin oikeustalolle jokaöiseen kuoleman tanssiin infektoituneita vastaan. Porukkaa johtaa Frank (Lance Henriksen), joka ei ole erityisen mielissään tulokkaan ideoista ja motiiveista, mutta yhteistyöllä porukka alkaa laatia suunnitelmaa heitä jallittavien piinaolentojen kertakaikkisesta hävittämisestä.

 

Kommentit

Jälkiapokalyptisten toimintahalpisten kliseiden kavalkadi on varsin kiusallisesti läsnä tässä muutoin ihan retvakkaasti etenevässä ja pääosaa näyttelevän Johnny Strongin esittelyyn liiankin kanssa keskittyvässä elokuvassa. Hyvinkin pitkälle kaikki hahmot taustoituksineen päivineen ja kerronnan edetessä paljastuvat odotetut juonikuviot ovat tuhannen tuhannesti tallattujen polkujen turvaväylillä pysytteleviä kliseekanuunoita. Päivänvalon kohtalokkaaksi kokevat Usain Boltinkin häpeään saattavat vauhtizombiet ovat ehkä pikkuriikkinen variaatio lajityypin aivan peruskonventioista, mutta toisaalta ihan vastaavat varjoissa viihtyvät veriveijarit nähtiin jo aikaa sitten monissa Richard Mathesonin I Am Legend -kirjan sovituksissa (Ubaldo Ragonan ja Sidney Salkowin versio The Last Man on Earth (1964), Boris Sagalin variantissa The Omega Man (1971) ja tuoreehkossa ison rahan suurproduktiossa, Francis Lawrencen variaatiossa I Am Legend (2007)). Tuoreita tulokulmia ei pidä siis odottaman tässä William Kaufmanin elokuvassa ainakaan ns. pahisten suhteen. Eikä oikein muutoinkaan; sen verran tavallisia polkuja toimintahalpiksen tekijät ovat valinneet tallattavakseen tarinassa, joka yht’aikaa lainaa juonensa moottoreita muista alan teoksista että tuntuu paikoin täysin juonettomalta sarjatuliaseiden mainosvideolta.

Teknisesti miten kuten kelvollinen kuvaus latistuu kuitenkin käytetyn kaluston ja taiteellisten valintojen vuoksi varsin latteaksi ja yksiulotteiseksi, jonka pitää keinohengityksessä lähinnä tyylilajiin sopiva sähäkkä leikkaus. Leikkauksella toki piilotellaan umpisurkeita CGI-efektejä, joilla elokuvaa on yritetty sävyttää mukamas raisummaksi. Tietokoneella jälkikäteen lisätyt veriroiskeet olisivat olleet pienen budjetin elokuvassa kovaa shittiä 1990-luvun loppumetreillä, mutta vuonna 2016 seitsennumeroisella budjetilla sopii kyllä odottaa jotain ihan muuta. Split-splät-roiskeita on lisäilty juosten kustu -tyyliin kymmeniin tilanteisiin kuvitelmana, että sähäkkä leikkaus ehtii hämätä katsojaa. Aikamoinen Stewie Wonder täytyy kyllä olla, jos roiskeet tuntuvat aidoilta. Harmillisesti tekijät tekevät samaa myös esim. kranaattien räjähdyksille. Staattisissa kasa ruumiita -kohtauksissa sentään on pientä yritystäkin, mutta muutoin verottajan vauhdilla iholle rynnivien tauti-ihmisten maskeeraus on melkoisen ponnetonta ja mielikuvituksetontakin. Paukkuja ei ole viitsitty laittaa edes antagonistina heiluvan level boss -zombien laittamiseen; harmaa viitta harteille ja se on siinä. Mutta koska Teksas, asekalustossa ei niitä paukkuja sitten säästetä. Alusta asti elokuvan loppumetreille aseet ja ampuminen ovat aivan keskeinen elokuvan elementti. Sitä sun tätä vekotinta eksyy selviytyjäjoukon kätösiin ihan joka kohtauksessa ja modernien muskettien pauke ja rätinä antavat elokuvalle tärkeän osan sen identiteetistä, kun sellaista ei kerran käsikirjoituksesta tahi näyttelijöistä irti osata kammeta. Eli tulitusta piisaa. Tulitukea tarjoilee itse pääosaa näyttelevä Johnny Strong, jonka railakasta kevythevimusaa kuullaan ääniraidalla. Tai ehkä ”musaa” on liian armollinen sana … nimittäin samaa lyhyttä musiikkipätkää tungetaan jokaiseen mukamas hektiseen tulitus- ja kamppailukohtaukseen. Tusinan toistokerran jälkeen asia hieman huvittaa, mutta toisen tusinan jälkeen se vain ja ainoastaan ärsyttää ellei nyt sitten satu olemaan ihan vimpan päälle Johnny Strongin faniklubin innokas kannattaja. Eipä silti, kun kirjaimellisesti samoja portaikkoja ja käytäviä suhataan käytävähippailuksi ajautuvassa luotileikissä, ehkä musiikillinen kertaus on vain sellainen piste i-kirjaimen päällä. Piste i-kirjaimen päällä. Piste i-kirjaimen päällä.

Yhteenveto

Muualta lainailtuja simppeleitä juonikuvioita väsyksiin toistava jälki-apokalyptinen miljoonabudjetin tusinatoiminta valoaroilla pikajuoksijazombieilla varustettuna. Johnny Strongin esittelyn ympärille rakennettu juttu miellyttänee herran faneja, mutta näyttelijän karisma ei tällä kertaa pysty kannattelemaan täyspitkää elokuvaa. Juttu karkaa valitettavasti puuduttavaksi kevythevillä säestetyksi käytävähippailuksi, jossa lentää lyijyä siihen malliin, että toimiipi melkeinpä ase- ja ammustehtailijoiden mainosvideona paremmin kuin toimintaelokuvana.

3/10.

 

Rammbock (2010)

Ohjaus: Marvin Kren
Käsikirjoitus: Benjamin Kressler
Tuotantomaa: Saksa
Kieli: saksa
Ensi-ilta Suomessa: ei teatterilevityksessä
Arvioidun version pituus:  63 minuuttia
Arvioitu: toukokuussa 2012
Budjetti: mikä sellainen on?

rammbock_primaryJohdanto

Zombie-elokuvien omassa pienessä lajityypin kuplassa Eurooppa on kuluvan vuosituhannen ensivuosikymmenellä zombie-elokuvien uuden aallon harjalla kunnostautunut hyvin erilaisten pienten (ja joskus jopa keskisuurten, gasp!) tuotantojen kanssa. Eurooppalaiset ovat onnistuneet muuntamaan lajityyppiä tarjoamalla mukavasti erilaisia ja uusia näkökulmia sekä zombie-epidemian alkumetrien taipaleelle että epidemian ensiaallon jälkeen vielä hengissä sinnittelevien eloonjääneiden epätoivoisen kamppailun seuraamiseen.

Espanjasta muistamme Jaume Balaguerón ja Paco Plazan yllätyshitiksi nousseen periksiantamattoman tiukan found footage -elokuvan [Rec] (2007)[x] ja sen kolme jälkeläistä. Irlannista nousi hullun lehmän taudin kohun keskeltä Conor McMahonin Dead Meat (2004) zombie-hippailuksi maaseudun nummien lakeuksilla. Etäisen maatilan eloonjääneiden ahdinkoa tutkittiin Kerry Anne Mullaneyn brittiläisessä elokuvassa The Dead Outside (2008). Epätodennäköisiä kumppaneita yhdistettiin ranskalaisessa tiukassa toimintatykityksessä, Yannick Dahanin ja Benjamin Rocherin elokuvassa The Horde (2009)[x]. Ranska oli niin ikään tuotantomaana hurjan kylmässä kyydissä David Morlet’n elokuvassa The Mutants (2009) sekä Robin Campillon televisiosarjaksikin sovitetussa elokuvassa They Came Back (2004). Italian vahvasta alan perinnehistoriasta ponnisti Luca Bonin ja Marco Ristorin reipashenkinen hullu tohtori -ilottelu The Eaters (2011). Norjan oma poika Tommy Wirkola kipusi koko genren kärkikastiin natsizombiekomediallaan Dead Snow (2009)[x] perillisineen ja kyllähän sielläkin taustalla lymyili genren brittiläinen komediavaltias Edgar Wrightin Shaun of the Dead (2004). Komedialla pelasivat myös brittiläiset Jake West elokuvalla Doghouse (2009) ja Stephen Bradley elokuvalla Boy Eats Girl (2005). Vakavampaa brittinäkökulmaa toivat Danny Boyle suoraan matalan resoluution digitaaliselle medialle tallennettu 28 Days Later (2002)[x], Marc Price superminibudjetin (45 puntaa!) käänteisnäkökulmaelokuvallaan Colin (2008), Rhys Davies täysin turhalla kammotuksella Zombie Undead (2010), Michael Bartlett ja Kevin Gates found footage -pläjäyksellä The Zombie Diaries (2006) sekä virkistävänä yllätyksenä Howard J. Ford ja Jonathan Ford Afrikkaan sijoittuvalla elokuvallaan The Dead (2010). Serbitkin yrittivät (ja epäonnistuivat olemaan merkityksellisiä genressä) Milan Konjevicin ja Milan Todorovicin toimintakohkauksella Zone of the Dead (2009). Liettualaisten, italialaisten ja yhdysvaltalaisten yhteispelillä aikaansaama suomalaisen Marko Mäkilaakson ohjaama War of the Dead (2011) yritti Steve Barkerin brittiläisen Outpost (2008)-elokuvan (ja sen jälkeläisten) tyyppisellä natsizombieyritelmällä mukaan rintamalle kehnohkoin tuloksin. Tsekkiläisen Marek Dobešin zombiekomediassa Choking Hazard (2004) etsittiin onnea ja iloa elämään keskellä metsää olevassa motellissa.

Saksa on kovin heikosti ollut edustettuna näissä karkeloissa, vaikka toki Wolf Wolffin ja Ohmuthin surkean Virus Undead (2008) -elokuvan tapaisia viritelmiä onkin joitakin olemassa. Emmekä toki unohda (vaikka kuinka yritämmekin!)  Uwe Bollin ison budjetin totaalisurkeaa hirvitystä House of the Dead (2003).

Juonitiivistelmä

Michael (Michael Fuith) tulee pitkän matkan takaa Berliiniin hyvällä verukkeella tapaamaan entistä tyttöystäväänsä Gabia (Anka Graczyk) toivoen saavansa vielä mahdollisuuden suloiseen yhteiseloon tämän kanssa. Vaan tapaaminen hankaloituu selvästi, kun Gabi ei juuri silloin satukaan olemaan kotosalla ja tulipalonopeudella etenevä zombie-infektio nielaisee rivakkaasti koko Berliinin tuhon ja kaaoksen syövereihin. Michael jää kerrostalokompleksiin loukkuun. Saman talon asukkaita jää muitakin henkiin ensishokista ja jokainen joutuu sinnittelemään epätietoisuuden, loppuvien ruokavarojen ja itsensä kanssa.

 

 

Kommentit

Lyhyestä virsi kaunis. Noin tunnin pituinen saksalainen zombiepläjäys osaa käyttää lyhyen aikansa mallikkaasti ja kykenee silti kertomaan oleellisen. Ilmeisellä kengännauhabudjetilla puuhasteltu amatöörituotanto poikkeaa kuitenkin huomattavasti monista alan elokuvista siinä, että se ei luota (epäilemättä budjettisyistä) gore-efekteihin. Sen sijaan elokuva validoi itsensä luomalla alistuneen, klaustrofobisen ja melankolisen tunnelman ja esittelee selviytyjät erityisen epätavallisen tavallisina tallaajina, jotka joutuvat epätodennäköisen ja kuolettavan tilanteen kohtaamaan arjessaan. Elokuvan selviytyjät eivät omista tuliaseita, soihtuja, pesäpallomailoja, viidakkoveitsiä, vinyylilevyjä, talikkoja tai lapioita, joilla infektoituneita tavallisesti zombie-elokuvissa kurmotetaan taloissa ja takapihoilla. Tosin yksi yrittää väkertää haarukoista lingon ammuksia, mutta kutkuttavasti tämäkin yritys on lähinnä kertomassa enemmän henkiinjääneiden mielentilasta kuin mahdollisuudesta kyetä oikeasti nitistämään ahnaat päällekarkaajat. Sen sijaan näiden hahmojen – tuiki tavallisten ihmisten – on vain yritettävä pysyä epidemian jaloista pois ja sinnitellä miten kuten kukakin. Samastumispintaa eloonjääjiin sankareina on vaikeaa löytää; niin tehokkaasti harmaiksi tavistallaajiksi tekijät ovat selviytyjänsä tehneet.  Vahvasti desaturoitu kuva vahvistaa alakulon tuntua ja kuristaa lisää kierroksia tunnelmapuolelle. Tällä ratkaisulla tosin saadaan samalla maskeerattua verrattain ontuvaa tuotantoteknistä puolta.

Marvin Krenin elokuva ei selittele eikä jahkaile. Infektion saapumista ja syytä ihmettelevät sekä katsojat että elokuvan hahmot ja vastaukset jäävät saamatta. Hyvä näin, sillä liian usein turha selittely vie vain painopistettä pois itse tarinan ytimestä. Tällä kerralla zombiet ovat verukkeina sosiaalisen yhteenkuuluvuuden tutkimisessa, itsekkyyden, uhrautuvuuden sekä rakkauden rajojen ja luopumisen tuskan käsittelyssä. Näitä teemoja ehditään lyhyestä kestosta huolimatta pöyhimään jonkin verrankin, mutta käsittelyn originaaliudessa olisi toki paljonkin toivomisen varaa. Ainakin tekijät sentään yrittävät luoda muutakin kuin joutavaa kirmailua kerrostalokompleksin käytävillä zombie-hipan merkeissä. Tai ehkä paremmin voisi ilmaista näin: lajityypin elokuvissa näitä asioita on ennenkin tutkailtu ja monasti etevämmin. Eritoten loppukohtauksessa päähenkilön kohtalo on turhan paksulla juustolla sivelty ja maistuu harmittavan halvalta ratkaisulta, jonka tuleminen näkyy jo pitkän matkan päähän.

Yhteenveto

Zombiet ovat elokuvassa pitkälti toisintoja Balagueron ja Plazan [Rec][x] (2007)- ja Danny Boylen 28 Days Later (2002)[x] -elokuvien rivakkajalkaisista raivopäistä. Ei siinä mitään, toimiihan se, kuten mainitut elokuvatkin moitteetta osoittavat. Kuitenkin väkisinkin tulee mieleen, että näin lähinnä säästetään maskeerauskustannuksissa, kun ainoa tarvittava lisävaruste mustan meikin lisäksi on vaahtopanos suuhun. Mässäilykohtauksia ei tarjoilla lainkaan ja kauhuelementtien etummaisena, mutta toki hyvinkin toimivana, nojana on ahdistunut klaustrofobia pakopaikkojen rajautuessa yhä pienemmiksi tarinan edetessä. Tarinapuolella jätetään kiusallisesti monia kiinnostavia reittejä kokonaan käyttämättä, joka heijastuu myös elokuvan hahmojen käyttäytymisen epäloogisuuksina. Tekijöillä on vaikeuksia käsitellä mainittua tarinaa niissä tilanteissa, missä hahmoille oikeasti avautuisi yhtä useampia reittejä selviytymiseen. Tarina tomii tehokkaasti vain juuri niin kauan kuin zombiet ahdistavat eloonjääneita tiukasti vain yhteen suuntaan kuin lammaskoirat lampaita konsanaan. Yksittäisissä kauhukohtauksissa on kuitenkin painoa ja hysteriaa lopulta ihan kohtalaisesti, vaikka nivoutuminen vahvaksi kokonaisuudeksi lopulta jääkin vain ihan hyväksi yritykseksi.

5/10.

 

 

Zombie 108 (2012)

Ohjaus: Joe Chien
Käsikirjoitus: Joe Chien
Tuotantomaa: Taiwan
Kieli: mandariinikiina, japani, englanti
Ensi-ilta Suomessa: ei valkokangasensi-iltaa
Budjetti: noin 85000 euroa
Kesto: 86 minuuttia
Arvioitu: syksy 2013

zombie108_primaryJohdanto

Pienten budjettien ja riippumattomien tekijöiden intoa tihkuvat teokset ovat olleet pitkään zombie-elokuvan lajityypin elinehto ja eteenpäin ajava voima. George A. Romeron lajityypin keskeiset riippumattomat eepokset 1960-, 1970- ja 1980-luvuilta rohkaisivat kokonaista leegiota ohjaajia eri puolilta maailmaa välittämään omaa visiotaan maailmanlopusta ja sen selviytyjistä. 1990-luvulle tultaessa osa tekijöistä pääsi tekemään elokuvia videolaitteilla ja 2000-luvulla digitaalisilla kuvauslaitteilla ja yht’äkkiä aiemmin kalliin kuvaamiseen sopivan kaluston kustannukset romahtivat ja käytännössä kuka tahansa pääsee uuden vuosituhannen merkeissä käsiksi tekemisen iloon. Ei se tarkoita sitä, että kaikien pitäisi. Japanin Ryuhei Kitamuran Versus (2000), Norjan Tommy Wirkolan Dead Snow (2009), Kanadan Bruce McDonaldin Pontypool (2008), Saksan Marvin Krenin Rammbock (2010) ja vaikka Ranskan David Morlet’n Mutants (2009) ovat osaltaan kaikki mahtavia ja keskenään tyystin erilaisia esimerkkejä siitä, miten hienoihin suuntiin eri puolilla maailmaa riippumattomat tekijät genreä oikein vievätkään.

Taiwanilaisen Joe Cheinin ohjaaman zombie-pläjäyksen kaaos on käsinkosketeltavaa. Kaaos ei ole elokuvan tapahtumien kaaosta vaan itse elokuvan kaaosta; sen rakenteiden, jaksotuksen, leikkausten, jatkumon ja näyttelijöiden kyvyttömyyden kaaosta. Ohjaajan sormet harottavat pahasti joka suuntaan ja elokuvan kaikki langat sotkeutuvat pahemman kertaa epämääräiseksi sotkuksi. Juonessa on hurjia epämääräisyyksiä, uusia juonikuvioita poksautellaan puun takaa kuin improvisaatioteatterissa konsanaan, zombiet käyttäytyvät epäjohdonmukaisesti pitkin elokuvaa, amatöörinäyttelijät latelevat latteuksia ja kliseet seuraavat toisiaan järjestyksessä. Aitoa indie-tekemisen henkeä! sanoisi joku. Kuitenkin siinä missä vaikka pikkuruisten budjettien Hong Kongin Wilson Yipin Bio-Zombie (1998), Irlannin Conor McMahonin Dead Meat (2004), Japanin Atsushi Murogan Junk (2000) tai vaikka australialaisten Spierigin veljesten Undead (2003) -elokuvista paistaa myös silmä elokuvanteolle ja tekninen taituruus mediasta pelkän tekemisen innon lisäksi, Cheinin elokuvan kohdalla on lähinnä vain sitä tekemisen intoa. Rakenteensa puolesta elokuva on hirvittävän epäsuhtainen ja harkitsemattomat käänteet kielivät pahasti siitä, että varsinainen käsikirjoitus on vain ohjenuora ja elokuvaa lienee tehty enempi sellaisella käsikopelolla ja fiilispohjalla.

Juonitiivistelmä

Maanjäristys merellä. Tsunami. Fukushima poksahtaa. Radioaktiivisuus leviää mereneläviin ja ilmaan. Pahin saastuminen osuu Taiwaniin ja Taipein pahamaineisimpaan, rikollisten hallitsemaan kaupunginosaan Ximendingiin ja humps niin kuoriutuu ihmisistä lähimmäistensä lihaa himoavia zombeja. Siviilien evakuointitehtäviin lähetetään paikallinen poliisin erikoisjoukko, joka joutuukin keskelle painajaismaista zombie-helvettiä. Poliisit joutuvat yhdistämään voimansa rikollissyndikaatin johtajan ja tämän kätyrien kanssa ihan vain selvitäkseen öistä ja päivistä. Käänteet vievät joukkion rippeet ainoan elossa olevan paikallisen luokse … mutta ihan tavallinen perusjamppa ei tämä henkilö sitten taida ollakaan…

Kommentit

Ohjaaja Cheinin painopiste elokuvassa on shokeerausarvoissa, jotka lopulta eivät ihmeempiä hetkautuksia saa aikaan. Muistakaamme kuitenkin, että tänä samaisena vuonna saivat ensi-iltansa Franck Khalfounin Maniac (2012)[x], Rob Zombien The Lords of Salem (2012), Richard Bates Jr.:n Excision (2012), Soskan siskosten American Mary (2012), Paul Hyettin The Seasoning House (2012), Ryuhei Kitamuran No One Lives (2012), Jennifer Lynchin Chained (2012), Sonny Lagunan ja Tommy Wiklundin Wither (2012), Federico Zampaglionen Tulpa (2012), Patricio Valladaresin Hidden in the Woods (2012), Eric Falardeaun Thanatomorphose (2012), Takashi Miiken Lesson of the Evil (2012)[x], Takeshi Kitanon Beyond Outrage (2012)[x] tai vaikka Kern Saxtonin Sushi Girl (2012)[x], jotka kaikki näyttävät mitä pitää tehdä jättääkseen merkkinsä kauhugenreen. Cheinin elokuvasta puuttuu tyystin hienovaraisuus, jäsentyvä rakentuminen, jännityksen kehittäminen ja juonenkaaren avaaminen. No niiden shokeerausarvojenkin kanssa on vähän niin ja näin. Eihän tämä nyt herkuttelevan irroittelevaksi splatteriksi koskaan ylly, kuten vaikkapa Peter Jacksonin Braindead (1992). Paljaat tisuliinit eivät paljoa hetkauta enää nykyaikana lajityypinkään elokuvissa, kun Jenna Jamesoninkin aikanaan suorastaan ”avautui” Jay Leen zombie-komediassa Zombie Strippers (2008). Elokuvan limaisen niljakkaat sivuhahmot eivät pääse edes Alphonso DeNoblen irvokkaan Alphonso-hahmon tasolle Alfred Solen 70-luvun protoslasherissä Alice, Sweet Alice (1976)[x] ja ne zombie-efektitkin ovat etupäässä tavanomaista heikompia nekin, jopa piskuinen budjetti huomioiden ja kaukana on sellainen kekseliäisyys, jolla vaikkapa Lucio Fulci sävytti pienen budjetin zombieklassikkoa Zombie Flesh Eaters (1979). Cheinille eivät zombiet yksistään tunnu riittävän ja elokuvaan on pitänyt ympätä sivujuoneksi tarina lihasiivuilla (Leatherface, anyone?) kasvojaan korjaavasta ihrakasasta, joka kidnappaa, kiduttaa ja raiskaa naisia. Mukana on myös amerikkalaisia turisteja ja japanilainen sarjamurhaaja, jotka kaikki tuntuvat kiusallisen päälleliimatuilta ja irtonaisilta palasilta muutoinkin sekaisessa kokonaisuudessa ja erityisen paikkaansakuulumattomalta tuntuu poliittinen ei-niin-hienovarainen japanilaisvastaisuus. Monet ja moninaiset juonikuviot eivät pysy ollenkaan Cheinin käsissä ja elokuva tekee synkeän mahalaskun kyvyttömyyden suohon jo ennen kuin puolitoistatuntisesta kestoajasta on puolet kulutettu. Mitäpä lieneekään tekijöillä ollut mielessä, kun elokuvaan on täytynyt väkisten ympätä sitä sun tätä juonitynkää ilman kuvitelmaakaan keskittymisestä yksittäiseen koherenttiin juonikuvioon. Teknisesti taitamatonta tuotantoa on pitänyt somistaa jotenkin ja arvontalipuke on osunut todella riipivän ärsyttävään leikkaustekniikkaan (ns. temporal jump cut). Sekavan kiivaasti leikattuja kohtauksia on kymmeniä ja ne ovat paitsi elokuvan kokonaisuuden kannalta täydellisen turhia, myös maistuvat inhasti kikkailulta, vetävät katsojan huomion pois itse elokuvan juoneen kuuluvista tapahtumista ja kohdistavat kritiikin ja huomion elokuvan muotoon … ja tällä saralla tiedossa on vain karvaita pettymyksiä. Elokuvan ääniraita koostuu etupäässä death metal -tyylisuunnan musisoinnista. Kikkailun makua tässäkin ja Chein yrittää vain saada muka-rajulla metallimusiikilla elokuvan muun sisällön tuntumaan kovemmalta ja miehisemmältä. Fail. Harvoin on ääniraita tuntunut niin huonosti kokonaisuuteen sopivalta kuin tässä.

Yhteenveto

Taiwanilaisen ohjaajan Joe Cheinin ohjaama zombie-elokuva tähtää suoraan eksploitatiivisiin shokkiarvoihin ja jättää tunnelman ja jännitteiden kehittämisen tekemättä. Intoa tekemiseen vaikuttaisi riittävän, mutta teknisesti ja käsikirjoitukseltaan elokuva on surkea torso. Sen tekijät eivät ensinkään ole ymmärtäneet zombie-elokuvien voiman nousevan jostain ihan muualta kuin nopeista leikkauksista ja kelpaa just ja just-luokan efekteistä. Sääli, sillä elokuvassa on jonkin verran pieniä omaperäisyyden häivähdyksiä, joiden kohtalona on nyt hukkua kuonaan. Tämä elokuva on selkeästi vain ja ainoastaan zombie-elokuvien kovan ytimen faneille.

2/10.

The Grapes of Death (1978) [Les Raisins de la Mort]

Ohjaus: Jean Rollin
Käsikirjoitus: Jean Rollin, Christian Meunier, Jean-Pierre Bouyxou
Tuotantomaa: Ranska
Kieli: ranska
Arvioitu: syksy 2009
Arivoidun version pituus: 85 minuuttia
Ensi-ilta Suomessa: ei valkokangasensi-iltaa
Budjetti: olematon

grapesofdeath_primaryJohdanto

Zombie apocalypse. Se on se anglosaksinen termi, joka on vakiintunut kuvaamaan elokuvien tilannetta, jossa nollatilanteesta käynnistyvä zombie-olentojen vyöry käynnistyy nopeasti ja ne pääsevät hajottamaan yhteiskunnan rakenteet joko paikallisesti tai globaalisti. Zombie-lajityypissä kuvataan tavallisesti joko tätä vyöryn käynnistystä; ns ensiaaltoa tai sitten selviytyjien kamppailua sen jälkeen, kun yhteiskunnan rakenteet, järjestys ja laki ovat jo murentuneet tai tuhoutuneet kokonaan. Jean Rollinin The Grapes of Death tehtiin tieten tahtoen ja tarkoituksella maailmanlopun elokuvaksi. Tuottaja Claude Guedj halusi Rollinin ohjaamaan nimenomaan kaupallisen, toivottavasti hyvin lippuluukuilla tuottavan katastrofielokuvan, joka oli lajityyppinsä kuumimmalla aallonharjalla 70-luvun loppuvuosilla. Budjettirealiteetit pakottivat kuitenkin Guedjin lopulta toisiin aatoksiin ja Rollin rakensi zombie-debyttinsä dekonstruoimalla 1970-luvun katastrofielokuvien jättimenestyksen, Ronald Neamen ohjaaman The Poseidon Adventure (1972) -elokuvan, ydinosiinsa ja projisoimalla nämä osat rytmityksineen omaan käsikirjoitukseensa. Rollin analysoi elokuvansa noin 4 minuutin episodeihin, jona aikana selviytyjien on päästävä paikasta toiseen milloin minkäkin ongelman tullessa selviytymisen tielle. Rollinin ehdotuksesta käsikirjoittajat Meunier ja Bouyxou nostivat tarinan ytimeen ranskalaisen kansallistunteen ykkösylpeyksiin kuuluvan kuluttajatuotteen – viinin. Valinta oli tietoinen provokaatio ja toisaalta se heijasteli oman aikakautensa alitajunnassa nousevia pelkoja tavanomaisten kuluttajatuotteiden arvaamattomista myrkyistä, joista oli olemassa jo kosolti ihan ihka oikeita esimerkkejä.

Hyönteis- ja kasvimyrkyt – erityisesti kokeelliset sellaiset – ovat zombie-invaasion lähtölaskennan välikappaleina myös muutamissa muissakin aikakauden zombie-elokuvissa. Kuten vaikkapa ekokatastrofielokuvanakin ajateltavissa oleva Jorge Graun zombie-teosten moderni klassikko eli elokuva The Living Dead at Manchester Morgue (1974)[x] [tunnetaan hyvin myös nimillä Let Sleeping Corpses Lie ja Non si deve profanare il sonno dei morti]. Vähemmän klassikko on 70-luvun päätöshetkillä ilmaantunut Charles McGrannin Toxic Zombies (1979), jossa kokeellisen hyönteismyrkyn katastrofaaliset seuraukset koettelevat marijuanan käyttäjiä. Dan O’Bannon itseoikeutetusti noukkii kirsikat kakusta voittajan elkein tässä kilvassa parhaasta hyönteismyrkkyzombie-elokuvasta sysimustalla komediaklassikollaan The Return of the Living Dead (1984). Etelä-korealaisen ohjaajan Kang beom-gu:n elokuva Goeshi (1981) puolestaan siirtää hyönteismyrkkykuvion Aasiaan sellaisenaan, mutta valitettavasti matkalla katoaa tunnelma kuin matkalaukku reittilennolla konsanaan.

 

Juonitiivistelmä

Elizabeth (Marie-Georges Pascal) on syksyaikaan ystävänsä kanssa liikkeellä junalla tarkoituksenaan käydä tapaamassa tulevan puolisonsa sukua Ranskan maaseudulla. Matka päättyy kolkosti Elizabethin loikatessa liikkuvasta junasta karkuun epämääräistä kulkijaa, joka vaikuttaisi vieläpä murhanneen Elizabethin ystävättävären junassa kesken matkan. Vailla tavaroitaan Elizabeth harhailee maaseudulla aikansa ja vasta jouduttuaan kahnauksiin maanviljelijäperheen kanssa hän tajuaa, että koko alueella on jotakin pahasti pielessä. Löytämänsä sokean tytön kanssa Elizabeth ajautuu konfliktiin murhaavasti käyttäytyvien mätänevien kyläläisten kanssa ja jää henkiin lähinnä tuurilla, sillä paikalle osuu kaksi muuta selviytyjää, joiden kanssa henkiinjääminen on helpompaa.

Kommentit

Siinä missä George A. Romeron Night of the Living Dead (1968) puhutteli klaustrofobialla sulkemalla selviytyjät sisätiloihin, Jean Rollin tekee käänteisesti saman The Grapes of Death -elokuvassaan. Rollinin elokuvassa päähenkilöt liikkuvat paljon ulkona avarien yksinäisten aukeiden ja peltojen luodessa ihan yhtä eristäytyneen tunnelman kuin neljä seinääkin. Yllättäen ratkaisu pystyy pitämään yllä elokuvan paniikinomaista tunnelmaa Elizabethin etsiessä tukea ja turvaa ahdingossaan. Tähän vaikuttavat luonnollisesti kuvaustyyli ja kuvauspaikat. Rollinin selviytyjät eivät edusta perinteisiä sankareita millään tasoilla eikä mittareilla, joka seikka puolestaan antaa tarinalle kiehtovasti maanläheistä samastumispintaa. Tarinassa tärkeässä sivuroolissa oleva sokea tyttö esitellään aluksi tarkoituksellisen harhaanjohtavasti kuin klassisena Romeron zombiena itsekin. Henkiinjääneet ja sairastuneita kyläläisia huvikseen murhaavat työläiset ovat kuin gallialaisia henkipattoja, jotka toisten sairastuminen on sysännyt opportunistiseen hulluuden ja kyynisyyden kuiluun. Rollinin zombiet eivät ole tarkalleen ottaen vielä edes kuolleita itsekään – ne vain sairastuneina mätänevät sekä sisältä että ulkoa ja tämä prosessi käynnistää kehoissa arvaamattomia muutoksia. Danny Boyle erinomaisella elokuvallaan 28 Days Later (2002)[x] halusi varmaankin tehdä tarkoituksellisen irtioton Romeron lanseeraamista hitaista ja tyhmistä laahustelijoista luodessaan omaa teostaan ja Boylen zombie-olentojen yhdeksi esikuvaksi voisi vallan mainiosti mieltää Rollinin The Grapes of Death -elokuvan mielipuolina riehuvat, sisältä mätänevät, kyläläiset. Elokuvan näyttelijät luontuvat rooleihinsa varsin kelvollisesti, mutta tokihan puherooleja nyt ei kovin monelle ole edes tarjolla. Marie-Georges Pascal kykenee omatoimisesti kantamaan harteillaan elokuvan vaatimukset ja vaikka varsinaisesti naispuoliseksi sankariksi hänen näyttelemäänsä Elizabethin hahmoa ei voikaan nieleskelemättä kutsua, on tämä naishahmo siltikin zombie-elokuvien lajityypissä edellä omaa aikaansa. Efektit elokuvassa ajavat asiansa ja ovat välillä erityisen muistettavia (talikko läpi rintakehästä ei ihan heti unohdu!) ja välillä harmillisesti pettymyksen sävyttämiä alisuorituksia, jotka selvästi kielivät tuotannon niukkuudesta. Parhainta antia on Rollinin kyvykkäästi loihtima kokonaistunnelma, joka syntyy eteerisen esteettisistä pitkistä hiljaisista otoksista ja hämäävän verkkaisesta etenemisestä, jota sopivasti täplittää sähäkkä ja brutaali mielipuolisuus.

Yhteenveto

Rakenteellisesti erinomaisen hyvin toimivan Jean Rollinin katastrofielokuvan teemana oleva zombie-infektio on ohjaajalle vain työkalu – ei itseisarvo. Ranskan ensimmäiseksi gore-elokuvaksi tituleerattu elokuva ei efekteillään kuitenkaan kestä vertailua juuri edes espanjalaisten aikaansaannoksiin, mutta yllätyskäänteet ja paniikin eri sävyjä myötäilevä kerronta nostavat silti Rollinin tarinan zombiekauhun lajityypin keskeisiin 1970-luvun teoksiin. Rollin on ohjaaja, joka eittämättä ymmärtää kauhugenren konventioita ja kuvastoja siinä määrin, että irtiotto ohjaajan tavanomaisista ympyröistä onnistuu. Elokuva on sen puutteista huolimatta aivan keskeistä katsottavaa lajityypistä kiinnostuneille.

7/10.