The Hateful Eight (2015)

Ohjaus: Quentin Tarantino
Käsikirjoitus: Quentin Tarantino
Tuotantomaa: Yhdysvallat
Kieli: englanti, ranska, espanja
Budjetti: noin 44 miljoonaa USD
Arvioitu: tammikuu 2016
Arvioidun version pituus: 167 minuuttia
Ensi-ilta Suomessa: 13.1.2016

Johdantothehatefuleight_primary

Allegorioiden kautta usein toimiva ohjaaja Quentin Tarantino kertoo kunnianhimoisimman elokuvatarinansa toistaiseksi eikä todellakaan unohda pinnan alle kytkettyjä allegorioita, vihjeitä ja näkemyksiä maailmasta silloin joskus, yhtymäkohdista nykypäivään ja miksei sinne tulevaisuuteenkin. Länkkäri lajityyppinä on pitkät ajat elellyt varsin hiljaista kautta eikä tämä elokuva totta vie asiaa paljon muuta – se on nimittäin länkkäri vain marginaalisesti; ajallisesti ja paikallisesti. Henkisesti elokuva on tiukka ja väkivaltainen henkilödraama murhamysteerimaiseksi trilleriksi naamioituneena. Tarantino on kuvia kumartamattomalla asenteellaan saanut aikaiseksi maineen ohjaajana, jonka teoksia joko syvästi vihataan tai kunnioittavasti rakastetaan – välinpitämätöntä keskitietä ei tunnu olevan, joka seikka lienee merkki tämän päivän auteur -ohjaajasta. Tarantinon rohkeutta tarttua kipeisiinkin aiheisiin on syytä syvästi kunnioittaa, mutta samalla on ymmärrettävä, että tämä(kin?) elokuva on osalle katsojistaan yksinkertaisesti vain liikaa sen sisällön ja viiteyhteyksien vuoksi. Kun rotusorron kyllästämän vihan, räävittömän kielenkäytön, naisten väkivaltaisen kohtelun ja verisen väkivallan kuvaus ei edes yhdessä vielä riitä, Tarantino keksii häiritä status quo:a vielä sadistisilla seksuaaliperversioilla. Jos nämä aiheet arastavat, närästävät tai aiheuttavat kovasti suurta mielipahaa, ollos nyt virallisesti varoitettu.

Juonitiivistelmä

Palkkionmetsästäjä John Roth (Kurt Russell) vankinaan Daisy Domergue (Jennifer Jason Leigh) ovat matkalla Wyomingin Red Rockin pikkukaupunkiin, kun lumimyrskyä pakenevat Chris Mannix (Walton Goggins) ja Marquis Warren (Samuel L.Jackson) olosuhteiden pakosta lyöttäytyvät seuraan. Myrsky estää pääsyn Red Rockiin saakka ja siispä matkalaiset aikovat jäädä viettämään aikaa tien varrella olevaan kauppaan/majataloon. Sielläpä on muitakin vieraita. Myrskyn tuivertaessa joukkio alkaa kyräillä toisiaan: alkaa arvailu kenellä on mitäkin aikeita ja kenen historiasta paljastuu ikävimmät salaisuudet. Ei aikaakaan, kun miesten välit kiristyvät ja välienselvittely on valmis alkavaksi. Ken talosta hengissä poistuu vai poistuuko kukaan?

 

 

Kommentit

Tavattoman seesteisen ja upean kuvauksen takana eivät ole pelkästään tarkkaan harkitut kuvakulmat ja riittävä maltti ja harkinta kuvauksessa vaan myös Tarantinon itsepäisyys pitäytyä aidon filmin käyttäjänä. Valaistukseen ja leikkauksiin on käytetty poikkeuksellisen paljon aikaa ja vaivaa. Se näkyy kyllä elokuvan tekstuurissa vahvasti. Esineiden ja henkilöiden sijoittaminen kuvakulmineen päivineen hipoo suorastaan Stanley Kubrick -maista perfektionismiä ja syväterävyyden vaihtelut jopa useaan kertaan yhden pitkän oton aikana samassa kohtauksessa ovat kuin tuulahdus vuosikymmenien taakse italialaisen ohjaajalegendan Mario Bavan elokuviin, jotka tiedämme Quentin Tarantinolle tärkeiksi vaikuttimiksi. Joillekin katsojille nämä seikat toki saattavat aueta teennäisinä, tekotaiteellisina tai jopa tarpeettoman itsetietoisina. Niin tai näin, pelkona on, että 70mm filmille kuvattuna 2,76:1 -kuvasuhteella oleva elokuva rikotaan tavalla tai toisella jahka se päätyy edukkaana DVD/Blu ray -versiona halpahallien laareihin halpaa sen olla pitää! -kerhon lompakon klitorista kiihottamaan.

Teknisesti taitava ja erittäin taidokkaasti ohjattu elokuva saa seurakseen yhden kuluvan vuosituhannen nerokkaimmista ääniraidoista. Maestro Ennio Morricone tarjoilee sellaisen kyydityksen, että elokuvasäveltämisen elämäntyö-Oscar on varmasti ihan kulman takana … paitsi että mieshän sai sen jo vuonna 2007. No vaikkei palkintoja nyt pokkaisikaan, äänimaailma on puhdasta neroutta ja tukee elokuvan kohtauksia saumattomasti. Tuttuuden tunteitakin ääniraidalla on, sillä elokuvassa käytetään peräti kolmea Morriconen John Carpenterin ohjaamaa The Thing (1982) -elokuvaa varten säveltämää kappaletta, joita Carpenter ei suostunut käyttämään vuoden 1982 kauhuklassikossaan. Vaikka teemat näissä kahdessa elokuvassa eivät kohtaakaan, musiikki toimii väkevästi. Kaiken kaikkiaan The Hateful Eight on kuitenkin hyvin vaikea elokuva. Juoneltaan se on melko suoraviivainen – ainakin Tarantinon omiin aiempiin elokuviin verrattuna. Pitkä kesto ja verkkainen kulku verottavat heti pois sellaiset katsojat, jotka ovat vain kuluttamassa aikaansa ja varmasti veristä ja hektistä toimintaelokuvaa odottavat katsojat pettyvät hekin karsaasti pulisevaan dialogiin, joka on kuin äänielokuvan alkuvuosien huumassa ylikäytetty tehokeino. Elokuvasta puuttuvat kokonaan samaistumispinnat ”perinteisen” elokuvaviihteen kuluttajille – ihmisille, jotka hakevat elokuvasta hetken lohtua ja irtautumista arjen kuvioista; hahmoja, joihin he voivat samaistua ja joiden tuntoja, tapahtumia ja kokemuksia myötäelää. Elokuvan ajallinen sijoittuminen Yhdysvaltain sisällissodan välittömään läheisyyteen on omiaan vaikeuttamaan elokuvaan suhtautumista, koska suhtautumiseen vaikuttavat väistämättä käsitykset tästä yhden koko tunnetun historian verisimmän sodan kulusta, sen seurauksista ja vaikutuksista ja sen syistä. Tässä elokuvassa mukana olevat keskeiset henkilöhahmot ovat kaikki oman itsensä, ympäristönsä, historiansa ja ennakkoluulojensa henkisesti vammauttamia sieluja, joiden tarinat avautuvat ja nivoutuvat elokuvan edetessä paljastaen ankeutta, lohduttomuutta ja silkkaa pahantahtoisuutta. Näennäisten sankarien kavalkadi kapenee nopeasti elokuvan edetessä ja ilmeisen ilkikurisesti Tarantino myös leikittelee katsojan kanssa tarjotessaan silkkihansikkain hopealautasella kiiltävän lämpökuvun alla puhdassieluisia totuuden ja oikeudenmukaisuuden tavoittelijoita. Tarinan edetessä silkkihansikkaat paljastuvat paskaisiksi työrukkasiksi ja hopealautasella kuvun alla on vain ravinnoksi kelpaamatonta mätää lihaa ja matoja.

Näytelmämäiseen muotoon sovitettu elokuva menee näytelmämäisyydessään niinkin pitkälle, että Tarantino jaksottaa elokuvansa kappaleisiin ja paikoin kertojaääni kertoo kappaleiden välillä tapahtuvia asioita. Näyttelijöiden voimaan ja taitoon tukeutuva Tarantino saa palkkioksi mestarillisen taitavia roolitöitä kaikilta pääroolien näyttelijöiltä ilman poikkeuksia. Puhtaasti näyttelijöiden ammattitaidon varassa etenevä elokuva on väkevää, tuhtia ja periksiantamatonta eikä se anna katsojalle armoa: kahdeksikon elkeet, puheet ja toimet ovat silkan vihan kyllästämiä ja pahantahtoisuus on lukuisissa kohtauksissa läsnä paksuna ja likaisena kerroksena kuin putsaamatta jätetyn vessanpytyn maljan reunoille vuosien saatossa pesiytyvä inha jäte, johon ei enää tehoa mikään kemikaali. Tarkoituksellisen provosoivasti Tarantino tyrskäisee kaiken tuon lian katsojalle sulatettavaksi ja kyllä … sulateltavaahan siinä eittämättä on. Näennäisesti elokuva käsittelee sekalaisen joukon vihan ja kaunan kyllästämiä tunteja eristyksissä ja pakotettuina yhteen, mutta pinnan alla kytee. Elokuva nimittäin käsittelee ihan yhtä lailla sisällissodan runteleman maan ja sen kansalaisten syvää epäluottamusta osapuolien välillä; ideologioiden ristiriitaa, joka jäytää Amerikkaa yhä edelleen ja kummittelee arjessa ja pyhässä, vaikka tapahtumien kulminaatiopisteestä on kulunut aikaa jo satoja vuosia. Tarantino uskaltaa puhutella katsojaa useammalla eri tasolla, mutta edellyttää katsojalta rohkeutta kuunnella, mitä sanottavaa tarinalla ja sen kirjoittajalla oikein on. Menneiden aikojen painolastia puretaan yhä edelleen tänä päivänä ja vaikka Tarantino purkaa elokuvassa tapahtumia vain lyhyeltä ajanjaksolta (joitakin vuosia sisällissodan päättymisen jälkeen), ilmeistä on ymmärtää, että kovin vähän lopulta on amerikkalaisessa(kaan) yhteiskunnassa todella muuttunut ja että muutoksen esteinä eivät suinkaan ole vain yhden ryhmän intressit, kuvitelmat, harhat tai ideologia. Kuvaavaa on, että Tarantino ei suinkaan elokuvassa maalaa mustaihoisia henkilöhahmojaan rotusorron päättymistä juhliviksi vapaudestaan nauttiviksi ihanneihmisiksi, jotka olivat vain onnettomien olosuhteidensa vankeina, vaan lataa näiden hahmojen taustalle ihan niitä samoja vaikuttimia kuin kaikkien muidenkin ihmisten. Kalvavaa vihaa, ennakkoluuloja, veren historian painolastia, epäluuloa, itsekkyyttä ja ahneutta.

Yhteenveto

Ensimmäinen tärkeä huomio on, että elokuva ei missään nimessä ole toimintaelokuva. Pääosa elokuvan pitkästä kestosta kuluu rouhean ja räävittömän dialogin sävyttämässä henkilödraamassa elokuvan kerätessä voimaa ja puhtia lopulliseen kulminaatiopisteeseensä. Eipä silti, tiivistunnelmainen elokuva on kuitenkin, sen runsas dialogi ei ole millään muotoa turhaa tai tarpeetonta – päinvastoin – ja kahdeksaan henkilöhahmoon tutustuminen vie joka tapauksessa oman aikansa. Verkkainen ja viipyilevä jutustelu alkaa nopeasti tiivistyä ja terästäytyä tunnelman kiristyessä. Tunnelma ennen klimaattista viimeistä kappaletta on käsin kosketeltavan särkymätön ja tiivis: Tarantino ei ole pitkän keston aikana päästänyt kertaakaan lankoja käsistään sykkyrälle ja onnistuu pitämään tunnelman särkymättömänä – melkoinen temppu elokuvan kovin pitkä kesto huomioiden. Elokuvan verinen väkivalta ei ole aivan samalla yliampuvalla tuhoviettiä kunnioittavalla tasolla kuin mitä monissa Tarantinon aiemmissa elokuvissa on totuttu näkemään, mutta sen tehokkuus on silti todella väkevä. Nämä seikat huomioiden elokuvaa kannattaa karttaa, jos ei pidä verestä tai ei jaksa/viitsi/halua keskittyä elokuvan seuraamiseen täydellä intensiteetillä. Tätä elokuvaa ei voi järkevästi katsella jonkun muun toimen ohella kevyenä viihteenä: Tarantino vaatii katsojalta ihan sitä samaa sitoutumista mitä ilmiselvästi on vaatinut elokuvansa näyttelijöiltäänkin.

9/10.

Linkki elokuvan promootiomaterialeihin.

 

 

Sigourney Weaver

siggieFinland Sigourney Weaver on yhdysvaltalainen näyttelijätär, joka nousi maailmankuuluksi elokuvanäyttelijäksi ensimmäisessä pääroolielokuvassaan, Ridley Scottin ohjaamassa elokuvassa Alien (1979)[x]. Toisen elokuvassa esiintyjän näyttelijän, Veronica Cartwrightin, piti alun pitäen esittää elokuvan ikoniseksi noussutta päähahmoa Ellen Ripleytä, mutta aivan viime hetkillä (elokuvan lavasterakenteiden rakennustöiden jo alettua) rooli päätettiinkin antaa Weaverille, joka oli vasta viimeisenä elokuvaan kiinnitetty näyttelijä ja jonka rooliksi suunniteltiin Lambertin roolia (joka annettiin Cartwrightille; kertomatta siitä hänelle ennen kuin vasta kuvauspaikalla!). Weaverillä oli Broadway -taustaa ja hän menestyi hyvin muissakin lajityypeissä, mutta kiinnostus tieteiselokuviin on täplittänyt Weaverin uraa aina näihin päiviin asti. Siinä missä monet muut yhdysvaltalaiset näyttelijättäret pitävät tieteis- ja kauhuelokuvia vain ponnistuslautana ”oikeiden” elokuvien pariin, Weaver on ansainnut itselleen lisänimen ”Sci-fi Queen” hänen lukuisten – yli viidelle vuosikymmenelle sijoittuvien – muistettavien tieteiselokuvarooliensa vuoksi.

Sigourney Weaver tässä blogissa:

  • Aulajulisteet ja valokuvat: Alien (Ridley Scott, 1979)
  • Aulajulisteet ja valokuvat: Aliens (James Cameron, 1986)
  • Aulajulisteet ja valokuvat: Alien 3 (David Fincher, 1992)
  • Aulajulisteet ja valokuvat: Copycat (Jon Amiel, 1979)
  • Elokuva-arvostelu: Cabin in the Woods (Drew Goddard, 2012)

 

United-Kingdom Sigourney Weaver is an actress from the United States who rose to world fame in her first main role in Ridley Scott’s science fiction/horror hybrid movie Alien (1979)[x]. Another actress appearing in the film, Veronica Cartwright, was initially slated to be acting the role of the iconic Ellen Ripley. At the final moments (when the building of the movie’s sets were already under way), however, the main role was given to Sigourney Weaver who was the last actor cast into the film and whose casting took place among the chaos of the set building. Cartwright was not even informed about the change until she arrived to the filming location. Weaver already had experience in the Broadway and succeeded well in other film genres but has returned to acting in science fiction films over and over again spanning five decades. Many other actresses only consider horror and science fiction films to only act as stepping boards into the world of ”real” movies but Sigourney has voluntarily returned to the genre time and again showing she truly has earned her nickname ”Sci-fi Queen”.

Sigourney Weaver in this blog:

  • Movie posters and still photos: Alien (Ridley Scott, 1979)
  • Movie posters and still photos: Aliens (James Cameron, 1986)
  • Movie posters and still photos: Alien 3 (David Fincher, 1992)
  • Movie posters and still photos: Copycat (Jon Amiel, 1979)
  • Movie review in Finnish: Cabin in the Woods (Drew Goddard, 2012)

Geostorm (2017)

Ohjaus: Dean Devlin
Käsikirjoitus: Dean Devlin, Paul Guyot
Tuotantomaa: USA
Kieli: englanti, venäjä, hindi, espanja, kantoninkiina
Arvioitu: syksy 2018
Ensi-ilta Suomessa: 20.10.2017
Budjetti: 120 miljoonaa USD

geostorm_primaryJohdanto

Joillekin näyttelijöille käy vain niin, että he tekevät joitakin merkittäviä rooleja ja myöhemmin urallaan ajautuvat tekemään kasapäin joutavia tusinatuotantoja. Aika ajoin jokunen yksittäinen tuotanto saattaa hetkeksi nostaa ”tähden” takaisin suuren yleisön tietoisuuteen herättämään toivoa, että josko vielä tältäkin saataisiin kelpo suoritteita irti. Valitettavasti useimmiten nuo pilkahdukset ovat vain niitä kuuluisia kohti tulevan veturin valoja tunnelissa. Tasaista parin – kolmen elokuvan vuosittaista vauhtia eteenpäin puksuttaa skottinäyttelijä Gerard Butler, joka aloitti uransa kansainvälisenä elokuvastarana verraten kypsän ikäisenä 1990-luvun loppumetreillä. Ensiesiintyminen ja onnistuminen sivuosassa John Maddenin kuningatar Viktoriasta kertovassa monin tavoin palkitussa elämäkertadraamassa Mrs Brown (1997) käynnisti Butlerin kansainvälisen uran. Judi Dench veti Butlerin mukaan sivuosailemaan myös saman vuoden James Bond -jännärissä Tomorrow Never Dies (1997). Butler seikkaili seuraavat vuodet sekalaisissa sivuosarooleissa aina fantasiaseikkailu Reign of Fire (2002):n ja kauhuseiakkilu Dracula 2000 (2000):n kaltaisista murheellisista epäonnistumisista keskikastielokuviin kuten draamaelokuva The Cherry Orchard (1999) ja toimintajännärielokuva Shooters (2002). Miespääosa Angelina Jolien vastaparina Jan de Bontin seikkailutoimintaelokuvassa Lara Croft Tomb Raider: The Cradle of Life (2003) oli jo melko suuri menestys Butlerille, vaikka ihan kohtuullisesti tuottanutta elokuvaa ei nyt voikaan mitenkään kovin erinomaiseksi syyttää. Pari sivuosaa myöhemmin Butler sai ensimmäisen pääroolinsa Joel Schumacherin kelvollisesti menestyneessä ison rahan musikaalissa The Phantom of the Opera (2004), joka osoitti maailmalle, että Butler kykenee kantamaan pääroolia jättiläistuotannoissa. Toimintatähtenä maailmankartalle Butler sementoi itsensä lopulta kovassa nosteessa silloin olleen Zack Snyderin verisessä suuren rahan toimintaspektaakkelissa 300 (2005), josta rouheasta roolistaan Butler epäilemättä parhaiten tunnetaan toiminta- ja jännitysviihteen ystävien keskuudessa. Tuon roolin jälkeen Butler sekä pissi itseään nilkoille surkeissa romanttisissa draamoissa kuuluisien naisnäyttelijöiden vastaparina (Jennifer Aniston, Katherine Heigl, Hilary Swank) elokuvissa The Bounty Hunter (2010), P.S. I Love You (2007) ja The Ugly Truth (2009) että pääsi loistamaan toimintastarbana itsensä Guy Ritchien elokuvassa RocknRolla (2008), Ralph Fiennesin erittäin onnistuneessa ja palkitussa sotajännärissä Coriolanus (2011) ja yleisömenestykseksi nousseessa F. Gary Gray:n ohjaamassa jännärissä Law Abiding Citizen (2009).

Coriolanuksen jälkeen 2010-luvulla Butlerille on edelleen riittänyt päärooleja isojen – suorastaan jättiläismäisten – budjettien spektaakkeleissa, mutta menestys on ollut vaimeaa ja vaatimatonta. 70 miltsiä kärähti Antoine Fuquan surkeassa propagandaviritelmässä Olympus Has Fallen (2013). 140 miltsiä päätyi sarkofagiin typerryttävässä kohkaamisessa Alex Proyasin elokuvassa Gods of Egypt (2016). 60 miljoonaa riihikuivaa oli viisasta heittää menemään Olympus Has Fallenin vieläkin surkeammassa jatko-osassa, Babak Najafin elokuvassa London Has Fallen (2016). Onneksi kankkulan kaivoon päätyi vain pikkurahoja Mark Williamsin kliseisessä ja yllätyksettömässä, tuhanteen kertaan tallatussa melodraaman ruohikossa elokuvassa A Family Man (2016). Dean Devlinin Geostorm jatkaa suoraan Butlerin viimeaikaista perinnettä osallistua umpisurkeisiin, mutta järkyttävän kalliisiin megaspektaakkeleihin. Tällä kertaa myrskytuuli riepotti 120 miljoonaa taalaa jonkun muun rahoja taivaan tuuliin.

Juonitiivistelmä

Ihmisen itsensä turmelema planeetta on saanut lähitulevaisuudessa turvakseen Dutch Boy -nimisen säähallintajärjestelmän, joka vakauttaa planeetan äärimmäisiä sääolosuhteita ja jota hallitaan kansainväliseltä avaruusasemalta. Järjestelmän kehittäjä Jake Lawson (Gerard Butler) ajautuu irti omasta lempilapsestaan hänen veljensä Max Lawsonin (Jim Sturgess) otettua projektin haltuunsa sen jo osoittauduttua toimivaksi kokonaisuudeksi. Sääkatastrofeja rupeaa  kuitenkin pukkaamaan siellä sun täällä ja avaruusaseman päävastuussa oleva Yhdysvallat kutsuu Jake Lawsonin tsekkaamaan, että mikähän riiviö järjestelmässä riehuu, kun se ei toimi odotetusti. Pian käy ilmi, että sabotaaseistahan on (tietenkin) kyse ja koko planeetan tulevaisuus (tietenkin) on taas uhattuna, mikäli kenkkua salaliittoa ei paljasteta ja järjestelmää pelasteta. Sen voivat tehdä vain armoitetut Lawsonin veljekset.

Kommentit

120 miljoonaa taalaa … tolkutonta budjettia on vaikea suhteuttaa kaikkeen siihen umpisurkeuteen, millä katsojan poloisia pikku aivoja tykitetään liki kaksituntisen keston aikana. Salaliittokatastrofielokuvan tuotannon efektiosasto on aivan ilmeisesti saanut hyppysiinsä valtaosan elokuvalle varatusta mammonasta ja jäljelle jääneet muruset on sitten jaettu miten kuten epäsuhtaisesti sellaisille efektihaitakkeille kuin näyttelijät, juoni, äänimaailma ja ohjaus. Efektit ovatkin toki laadullisesti hyvinkin vertailukelpoisia mihin tahansa viime vuosien samansuuruisen hintalapun omaavaan toiminta-, seikkailu- tai scifi-spektaakkeliin (Christopher Nolanin Interstellar (2014), Duncan Jonesin Warcraft: The Beginning (2016), Alex Proyasin Gods of Egypt (2016), Brad Peytonin San Andreas (2015) tai vaikka Gareth Edwardsin Godzilla (2014)). Harmi vain, että laadukkaat ja komeat efektit ovat aivan täysin liioiteltuja ja itsetarkoituksellisen eeppisiä, joiden ainoa tavoite on näyttää parhailta ikinä. Elokuvassa esitetyt ekokatastrofit ovat yksinkertaisesti niin yliampuvia, että mihinkään elokuvan tekstuurin alla mahdollisesti virtaavaan sanomaan ei voi mitenkään järkevästi suhtautua. Mielensä sopukoissa voi helposti kuvitella rahoittajan ja tuottajan välistä keskustelua, jonka on täytynyt kulkea osapuilleen täl viisiin: ”Mul olis nyt 120 miltsii riihikuivaa ja pitäisi saada tehtyä kunnon katastrofipläjäys. Jutskattiin mun 11-vuotiaan pojan Justinin kanssa asiasta ja Justin tykkää katsella, kun paikkoja hajoaa, tulvat tuhoavat, avaruusaluksia räjähtää ja kuumuus sulattaa metallia. Ota vaikka kaikki viime vuosien ilmastokatastrofit lähtökohdaksi, turaa ne johonkin kolmanteen potenssiin, valitse ohjaajaksi joku yes-mies, jonka kanssa ei tarvii riidellä ’taiteellisesta vapaudesta’ eikä ’substanssista’  ja keksi joku vetävä nimi vetonaulaksi niin olisko se siinä. Vaikka Tom Cruise tai Brad Pitt tai joku semmoinen, mutta mieluummin sellainen, joka ei tarvii niin paljon palkkaa; käytetään sekin raha mieluummin vaikka johonkin kerrostalon kaatamiseen. Kirjoittelin itse käsikirjoituksen kylvyssä viime viikolla ja siitä tuli tosi hyvä. Mitenkä on, onnaisko tämmönen?” No onnashan se. Jos tuollainen keskustelu olisi oikeasti käyty niin rahoittaja olisi saanut tässä elokuvassa juuri sen mitä tilasi.

Elokuva kierrättää onnistuneesti kaikkia vastaavien ekokatastrofispektaakkelien kliseitä. Jokainen liike on helposti ennakoitavissa ja jokainen juonen mutka on valmiiksi arvattavissa, jos koskaan on nähnyt yhtään alan yhdysvaltalaisia teoksia aiemmin. Tai saksalaisia … nimittäin myöhemmin urallaan isojakin katastrofielokuvia ohjannut Roland Emmerich teki Saksassa 1984 elokuvan Das Arche Noah Prinzip, jonka yhtymäkohdat Geostormiin eivät ole ihan vähäiset (globaalia säätä hallitseva avaruusasema, joka joutuu sabotaasien ja poliittisen pelin uhriksi, kun sitä yritetään muuntaa aseeksi aiheuttamalla ekokatastrofeja? kuulostaako tutulta…). Tekijät aliarvioivat katsojien aivokapasiteettia kaikessa mahdollisessa. Aina, kun katsojan kulmakarvoja alkaa nykiä, että mitenkä näin nyt voivatkaan asiat olla, niin elokuva kuittaa kohdan yliolkaisen alentuvasti ”joojoo, mut eiks oo päheet efektit, hei!”. Harmillisesti komea ulkoasu ei ulotu ääniraitaan. Tuon tuostakin kaiken kohkaamisen kesken havahtuu tajuamaan, miten surkeaa ja geneeristä identiteetöntä tauhkaa ääniraidalta oikein tarjoillaankaan. Paitsi silloin, kun ääniraitaa dominoi aivan suoraan saveltäjä Steven Priceltä kopioituja ja vain hieman muunneltuja sulosointuja kaikin mittapuin ylivertaisesta Alfonso Cuarónin ohjaamasta elokuvasta Gravity (2013). Ääniraidan kopiointi on suorastaan häiritsevän räikeää ja vieläpä kohdistuu kohtauksiin, jotka muistuttavat visuaalisesti mainitun elokuvan kohtauksia. Tökeröä.

Gerard Butlerin puolesta sekä huvittaa että säälittää. Miehessä olisi potentiaalia huomattavasti vaikuttavampiin rooleihin, mutta tällaisessa rähjäkkeessä Butler on kuin kahlittu ja kohtaloonsa alistunut eläintarhaan suljettu tiikeri, joka tietää, että savannille ei enää pääse kirmaamaan antilooppien kanssa ja ainoa keino pysyä elossa on pitää itsensä tärkeänä eläintarhan omistajille näyttämällä pyydettäessä kulmahampaita. Silmät ummessa rooleissaan räpiköivät muutkin elokuvan päänäyttelijät Jim Sturgessista Alexandra Maria Laraan ja Andy Garciasta Ed Harrisiin. Roolihahmot ovat kaikkinensa varsin sidottuja ja rautatiemäisen ennakoitavissa olevia, joka ennakoitavuus ulottuu dialogin one-linereihin saakka. Keskeisen hauskaksi katselukokemuksen virkistäjäksi avautuukin kliseiden, tulevien vuorosanojen ja hahmokohtaloiden bullshit-bingo.

Yhteenveto

Typerryttävän surkean kohkaamisen vastapainona elokuva esittelee täydellisen paketin toiminta- ja katastrofispektaakkelien käsikirjasta noukittuja kliseitä, väkisin väännettyjä konflikteissa keitettyjä ihmissuhteita, kirjavan kokonaisuuden ammottavia juoniaukkoja, surkeasti ohjattuja näyttelijöitä suoltamassa idioottimaista dialogia, halvalla tehdyn kopioääniraidan ja tämä kaikki erittäin makeissa ja komeissa efektipuitteissa. Tosin ne efektit ovat aivan liian yliammuttuja ja pikaisia pystyäkseen luomaan elokuvaan kiinnostavuuden tai uskottavuuden auraa. Murheellinen ja kallis tuotanto on kuin näyteikkunakoriste jättimäisten Hollywood-tuotantojen nykyisestä alennustilasta, jossa ulkoiset krumeluurit ohittavat kaiken muun kilpajuoksussa yleisön rahoista.

2/10.

Dead and Buried (1981)

Ohjaus: Gary Sherman
Käsikirjoitus: Ronald Shusett, (Dan O’Bannon)
Tuotantomaa: Yhdysvallat
Arvioidun version pituus: 94 minuuttia
Arvioitu: alkutalvi 2009
Ensi-ilta Suomessa: ei virallista valkokangasensi-iltaa Suomessa sensuurin takia
Kieli: englanti
Budjetti: vähäinen

deadandburied_primaryJohdanto

Syrjäiset pikkukaupungit ovat suosittuja paikkoja monissa kauhuelokuvissa, koska ne antavat aivan oivan mahdollisuuden käyttää eristäytymisen elementtejä osana tunnelman luomisessa. Kokonaisen eristyksissä olevan kylän tai kaupungin ahdinkoa kuvaillaan ja käsitellään suuressa joukossa kauhu- ja tieteiselokuvia vuosikymmenien mittaan. 1970- ja 1980-luvuilla teema oli varsin suosittu; epäilemättä reaktiona kiivaaseen länsimaiseen kaupungistumiseen ja sen synnyttämiin mielikuviin takapajuisiksi jäävistä sisäsiittoisista pikkupaikoista, joiden asukkaat pittoreskista ulkokuoresta huolimatta halusivat muuttaa isoihin sivistyksen keskuksiin. Kauhuelokuvien tekijät löysivät vuosikymmenien kuluessa hyvinkin paljon varsin erilaisia ja kiehtovia kataluuksia, joita näihin sivilisaation hylkäämiin kyliin ja pikkukaupunkeihin voitiin sijoittaa. Vaihteluväliä riittää verenhimoisista vampyyreista maailman valloituksesta unelmoiviin ulkoavaruuden olentoihin, roboteista lintuihin ja itsensä Saatanan kätyreistä salaisiin aseisiin. Vilkaistaanpa vähän näitä teoksia 1980-luvulle asti ja katselmoidaan mitä ihmettä kaikkea kamaluutta sitä pikkukaupungit voivatkaan sisäänsä kätkeä. Monet tämän pienen ja epätäydellisen listan elokuvista ovat muuten saaneet kunnian olla esikuvina tai vähintäinkin inspiraation lähteinä myöhempien vuosikymmenien uusintafilmatisoinneille, sillä eihän tämä teema yhtään mihinkään ole kadonnut aikain saatossa.

Don Siegelin varhaisessa tyyppiesimerkissä Invasion of the Body Snatchers (1956)  Kalifornian Santa Miran pikkukaupungin asukkaita uhkaa kopiointi. Wolf Rillan elokuvassa Village of the Damned (1960) Midwichin pikkukylässä pitää välttää lasten tuijotusta. Whitewoodia taas pitävät noidat hallussaan John Llewellyn Moxeyn elokuvassa The City of the Dead (1960). Terence Fisherin elokuvassa The Gorgon (1964) hirviön kanssa ansaan joutuvat kyläläiset muuttuvat kiviksi. Gatlinin pikkukaupungissa Nebraskassa lapsia pitää varoman myös Fritz Kierschin elokuvassa Children of the Corn (1984). Irvin S. Yeaworth Jr:n elokuvassa The Blob (1958) nuoret puolestaan yrittävät varoittaa Pennsylvanialaisen pikkukaupungin aikuisia kaupunkiin tulleesta vaarasta, mutta nuorten varoitukset ovat kuin vastatuuleen kusemista. Pennsylvaniassa paukkuu jälleen George A.Romeron elokuvassa The Crazies (1973), jossa Evan’s Townin uneliasta pikkukaupunkia koetellaan. Samana vuonna espanjalainen Amando de Ossorio teki elokuvansa Return of the Evil Dead (1973)[x], jossa portugalilaisen pikkukylän asukkaat joutuvat kamppailemaan sokeita kuolleista nousseita ristiritareita vastaan. Ossorio oli asialla myös kahta vuotta myöhemmin elokuvalla Night of the Seagulls (1975), jossa portugalilaiseen pikkukylään muuttava innokas lääkäri huomaa valinneensa väärän paikan pitää praktiikkaa. Peter Weirin elokuvassa The Cars That Ate Paris (1975) hyvinkin nimensä mukaisesti Parisin pikkukaupunkia uhkaavat itsekseen operoivat autot. Lihaa syövät mutanttitorakat aiheuttavat päänvaivaa saaressa olevalle kalastajakylälle Terence H.Winklesin elokuvassa The Nest (1988). John Carpenterkin kosketteli teemaa elokuvallaan The Fog (1989) asettaessaan koko Antonio Bayn kalastajakylän alttiiksi omien esi-isiensä virheiden vuoksi. Jean Rollinin elokuvassa The Grapes of Death (1978) kylän ahdinkona on uusi tuholaistorjunta-aine, joka muuttaa asukkaat zombeiksi. Ihmissudet taas ovat kenkkuina Tarker’s Mills:n pikkukaupungissa Daniel Attiasin elokuvassa Silver Bullet (1985). Ulkoavaruuden veijarit pistävät hyrskyn myrskyn Kaihoron kylässä Peter Jacksonin elokuvassa Bad Taste (1987). Alfred Hitchcockin elokuvassa The Birds (1963) Kalifornian Bodega Bayn idyllinen kalastajakylä kokee lintuterrorin voiman. Robin Hardyn elokuvassa The Wicker Man (1973) Summerislen eristäytyneen yhteisön eloa saapuu häiritsemään nuori konstaapeli kadonneeksi ilmoitetun tytön etsintöjä tekemään. Joe Danten elokuvassa Gremlins (1984) Kingston Fallsin pikkukaupunkia uhkaavat pirulaiset ovat pieniä ja vihreitä. Willard Huyckin elokuvassa Messiah of Evil (1973) isäänsä etsimään lähtevä nuori nainen Arletty huomaa, että kalifornialainen Point Dumen pieni rantakaupunki on oudon kultin vallassa. Piers Haggardin elokuvassa The Blood on Satan’s Claw (1971) englantilaisen pikkukylän asukkaiden kohtalona on vaipua satanistikultisteiksi. Bryan Forbesin elokuvassa The Stepford Wives (1975) seurataan, miten Massachusettsissa sijaitsevan uneliaan pikkukylän, Stepfordin, kaikki naiset ovat epätavallisen täydellisiä, hyvätapaisia ja -käytöksisiä. Massachusettsiin sijoittuva Tobe Hooperin lopulta minisarjaksi paisunut elokuvasovitus Salem’s Lot (1979) kertoo, miten vampyyrit ottavat haltuunsa Salemin pikkukaupungin. Mitä kaikkea pöyristyttävää ikävää pikkukaupungit voivat kätkeäkään joko omien asukaidensa tai sinne saapuvien turmioksi, jonkinlainen 1980-luvun päätepiste tälle kaikelle kekseliäisyydelle on Stephen Chiodon Killer Klowns from Outer Space (1988), jossa Crescent Coven pikkukaupunkia uhkaavat … tappajaklownit ulkoavaruudesta.

Gary Shermanin Dead and Buried -elokuvassa tämä syrjäisyys on niin ikään käsikirjoituksen elinehto ja luuranko lihojen alla ja samalla se antaa ohjaajalle valtavia potentiaaleja rakentaa rauhaisaan ja uneliaaseen Potter’s Bluffin pikkukaupunkiin hyytäviä kohtauksia. Elokuvan taustalla on käsikirjoittajakaksikko O’Bannon ja Shusett, joiden laatima käsikirjoitus käyttää mainiosti hyväkseen lähtöasetelmaa. Tosin O’Bannon väittää itse, että lopullinen käsikirjoitus on kokonaan Shusettin käsialaa. Rhode Islandilla sijaitseva Potter’s Bluff on kuin sipaistu irti tiheästä modernin suurkaupungin sykkeestä omaan todellisuuteensa.

Juonitiivistelmä

Potter’s Bluff on syrjäinen New Englandin rannikolla majaileva piskuinen  kalastajakaupunki. Hiljakkoin kaupunkiin takaisin muuttanut paikallinen sheriffi Dan (James Farentino) joutuu heti aluksi selvittämään kahta omituista murhaa ja pian alkavat hänen mieleensä nousta epäilyt siitä, että jotakin merkillistä tapahtuu kaupungin uneliaiden kulissien takana. Ja kaiken kukkuraksi Danin oma vaimo Janet (Melody Anderson) tuntuu olevan mukana touhussa jollakin selitystä hamuavalla tavalla. Yhdessä kaupungin hautausurakoitsija/ kuolemansyyntutkija William G.Dobbsin (Jack Albertson) kanssa Dan ryhtyy selvittämään kuolemien taustoja tarkemmin sitä mukaa kun uutta tutkittavaa syntyy kiihtyvällä vauhdilla. Kuolleet eivät nimittäin oikein millään malttaisi pysyä kalmoina!

Kommentit

Dead and Buried sai ensi-iltansa jo 1981 vain paria vuotta käsikirjoittajien edellisen elokuvan, Alien (1979)[x] jälkeen. Vaatimattoman alun jälkeen se yllättäen kiellettiin samantien monissa Euroopan maissa. Suomessakin elokuva laitettiin raaistavana hyllylle välittömästi ja Iso-Britanniassa elokuva listattiin 1984 kuuluisalle ns. Video Nasties -listalle Thatcherin valtakauden moraalilakien vastaisena. Vuonna 1991 siitä sallittiin Suomessa jaeltavaksi rankasti lyhennelty versio ja vasta vuoden 2001 uudistettu Suomen videolaki antoi julkaisijoille mahdollisuuden levittää elokuvaa haluamassaan muodossa – 20 vuotta ensi-ilmestymisen jälkeen.

Todettakoon kuitenkin, että tokihan elokuva paikoin aika tuhtia sisältöä tarjoileekin – erityisesti vielä elokuvan teon aikaan melko tuntematon tuleva moninkertainen Oscar-voittaja ja efektimaestro Stan Winston pistää parastaan elokuvan efektipuolella tarjoillen muutamankin perin hurjan kohtauksen visualisoinnin. Elokuva on kuitenkin etupäässä selvästi enemmän tunnelmallinen kauhumysteerio kuin väkivaltainen slasher-elokuva ja siksi tuo kieltopäätös nykypäivän katsojasta tuntuukin happamalta ja kummalliselta hysterian lietsomalta konservatiivisten moraalikäsitysten riemuvoitolta, jolla kuviteltiin suojeltavan pahaa-aavistamattomia katsojia kuvitelluilta kauheuksilta. Ohjaaja Sherman rakentaa elokuvaa vahvasti mysteerion suuntaan jo alkumetreistä ja shokeeraavan alun jälkeen on tiedossa verkkaisesti etenevää tutkimusta, kun sheriffi Dan Gillis ajautuu yhä syvemmälle tutkimuksissaan ja alkaa epäröidä jo omaa vaimoaankin. Mielenkiintoisesti käsikirjoitus toimii varsin erinomaisesti siitäkin huolimatta, että Sherman paljastaa jo alkumetreillä murhaajien identiteettejä. Samalla hän tulee todistaneeksi, ettei kunnolla pohditussa skenaariossa ole erityisen suurta merkitystä vaikka katsoja saisikin havainnoida tarinan antagonistit paljon ennen loppukliimaksia. Verkkaisesti etenevän kerronnan painopiste on tunnelman luomisessa ja siinä Sherman onnistuu erinomaisen loistavasti; suorastaan mestarillisesti. Tuota tunnelmaa täydentää mahtavasti mietitty 30-luvun musiikki, josta ruumiiden entisöinnistä vastaava hautausurakoitsija erityisesti pitää ja joka luo mielenkiintoisia ja melankolisia kaikuja menneiden aikojen pikkukylien rauhaisaan elämään. Tunnelmassa on jotakin käsinkosketeltavaa ja herkkää tarinan hurjasta sisällöstä huolimatta. Erityistä huomiota on annettava elokuvan lopetukselle. Sherman sitoo lopetuksessaan koko elokuvan teemat ja irralliset vihjeet hienosti yhdellä kohtauksella antaen elokuvalle selkeän ja toimivan sulkeuman.

Gary Sherman loistaa kerronnan jäsentämisessä ja tunnelman luomisessa, mutta myös sen näyttelijöiden roolitukset ja näiden työskentely toimivat hienosti. Shown varastaa ehdottoman rautaisella suorituksellaan veteraaninäyttelijä Jack Albertson, joka valitettavasti ehti kuoli syöpään samana vuonna kuin elokuva julkaistiin. Albertson näyttelee hautausurakoitsija Dobbsia, joka pitää kunniakysymyksenä, että hänen hautaan laskemansa ruumiit on ennallistettu näyttämään mahdollisimman hyviltä – paremmilta kuin eläessään, jos suinkin mahdollista. Robert Englund muuten esiintyy elokuvassa pienessä merkityksettömässä sivuroolissa ennen kuin hänestä sittemmin sukeutui eräs kasarikauhun ikonisimpia näyttelijöitä Wes Cravenin Nightmare On Elm Street (1984) myötävaikutuksella. Albertsonin lisäksi Melody Anderson sheriffin puolisona ja James Farentino sheriffinä huokuvat menneiden aikojen elokuvien karismaa ja mielenkiintoisesti Sherman on riisunut – autoja lukuunottamatta – pikkukaupunkinsa asukkaat vaatteineen sekä talot ja kadut hienosti irti ajasta. Siksi siitä huokuu erityinen menneisyyden leima, mutta sitä ei siltikään ole helppoa naulata sidoksiin yhteen tiettyyn aikakauteen.

Yhteenveto

Dead and Buried edustaa samalla kertaa sekä tuhdin raakaa ja brutaalia kauhua että melankolista ja kauniin eteeristä kauhumysteeriota. Näiden kahden tyylin yhteensovittaminen ja rauhaisa yhdessäelo tekevät elokuvasta omituisen viehättävän ja mukaansatempaavan. Sen kontekstin ja tunnelman kautta voi elokuvan loogiset kämmit helposti antaa anteeksi ja antautua mysteerion virtaan täysin rinnoin. Mysteeri kanavoi kaukaisia Rod Serlingin Twilight Zone -televisiosarjan kaikuja ja sen todellisuudesta vienosti irrallinen tunnelma kumartaa samalla syvästi 1950-luvun EC Comicsin kauhusarjakuvien suuntaan.

8/10.

Linkki elokuvan promootiomateriaaleihin.